Yö oli jokseenkin rauhallinen. Kansalliskokous istui kello kolmeen asti aamulla.
Kello kolme, ennenkuin jäsenet poistuivat, lähettivät he kaksi vartijaa tarkastamaan Versaillesia ja sen lähitienoita ja kiertämään puiston kautta. Kaikki oli tai ainakin näytti olevan rauhallista.
Keskiyön aikaan oli kuningatar aikonut poistua Trianonin portin kautta, mutta kansalliskaartilainen ei päästänyt häntä menemään. Hän selitti pelkäävänsä, mutta hänelle vakuutettiin, että Versaillesissa oli turvallisempaa kuin missään muualla.
Hän siis vetäytyi pieneen huoneistoonsa ja rauhoittui nähdessään kaikkein uskollisimmat henkivartijansa sitä suojaamassa.
Ovellaan hän tapasi Georges de Charnyn. Tämä oli aseissa, nojautuen lyhyeen pyssyyn, jommoisia kaartilaiset käyttivät samoin kuin rakuunatkin. Se oli tapojen vastaista: sisällä ollessaan kantoivat vartijat vain miekkaa.
Kuningatar lähestyi häntä.
"Tekö se olettekin, parooni!" sanoi hän.
"Minä, madame."
"Aina uskollinen!"
"Olenhan vartiopaikallani."
"Kuka teidät siihen määräsi?"
"Veljeni, madame."
"Ja missä on veljenne?"
"Kuninkaan luona."
"Miksi kuninkaan luona?"
"Siksi, että hän on suvun päämies, ja sen vuoksi hänellä on oikeus kuolla kuninkaan, valtion päämiehen, puolesta."
"Niin kyllä", sanoi Marie-Antoinette hiukan katkerasti, "jota vastoin teillä on oikeus kuolla kuningattaren puolesta."
"Jos Jumala sallii minun täyttää tämän velvollisuuteni, on se minulle suuri kunnia", vastasi nuori mies kumartaen.
Kuningatar astui askelen poistuakseen, mutta epäluulo kalvoi hänen sydäntään. Hän kääntyi ja kääntäen päänsä puoliksi poispäin, kysyi:
"Ja… kreivitär, minne hän on joutunut?"
"Kreivitär saapui kymmenen minuuttia sitten ja on käskenyt valmistaa itselleen vuoteen teidän majesteettinne etuhuoneeseen."
Kuningatar puri huuleensa.
Missä tahansa tämän Charnyn perheen kanssa joutui kosketuksiin, aina he olivat velvollisuuttaan täyttämässä.
"Kiitos, monsieur", sanoi kuningatar, tehden hurmaavan liikkeen sekä päällään että kädellään, "kiitos siitä, että huolellisesti suojaatte kuningatartanne. Kiittäkää minun puolestani veljeänne siitä, että hän huolellisesti suojaa kuningasta."
Ja tämän sanottuaan hän poistui. Etuhuoneessa hän tapasi Andréen, ei levolla, vaan seisaallaan, kunnioittavana odottamassa.
Kuningatar ei voinut olla ojentamatta hänelle kättään.
"Kiitin juuri äsken lankoanne, Georgesia", sanoi kuningatar. "Pyysin häntä kiittämään miestänne ja kiitän itse teitä."
Andrée niiasi syvään ja väistyi tieltä päästääkseen kuningattaren menemään ohitseen. Tämä poistui makuuhuoneeseensa.
Kuningatar ei pyytänyt häntä seuraamaan. Tämä uskollisuus, josta varsinainen kiintymys oli kadonnut ja joka kylmän tyynenäkin oli yhtäkaikki valmis uhrautumaan kuolemaan asti, vaikutti häneen kiusallisesti.
Kello kolmen aikaan aamulla oli siis kaikki rauhallista.
Gilbert poistui linnasta Lafayetten seurassa, joka oli ollut kaksitoista tuntia hevosen selässä ja nyt oli väsymyksestä nääntymäisillään, Portilla hän kohtasi Billotin, joka oli saapunut kansalliskaartin kanssa. Billot oli nähnyt Gilbertin poistuvan, arvellut tämän tarvitsevan hänen apuaan ja saapunut hänen luokseen niinkuin koira saapuu yksinään lähteneen isäntänsä luo.
Kello kolmen aikaan, niinkuin olemme maininneet, oli kaikki rauhallista, Kansalliskokouskin, vartijoittensa tiedonantojen rauhoittamana, oli poistunut. Kaikki toivoivat, ettei mikään häiritsisi tätä rauhallisuutta. Siinä he erehtyivät.
Melkein jokaisessa kansanliikkeessä, joka valmistaa suurta vallankumousta, on seisahdushetkiä, jolloin kaikki näyttää rauhalliselta ja kaikki uskovat voivansa turvassa nukkua. Siinä he erehtyvät.
Niiden miesten takana, jotka panevat asian alkuun, on toisia, jotka odottavat tämän valmistelun päättymistä, että sen toimihenkilöt joko kyllästyvät tai väsyvät syystä tai toisesta eivätkä tahdo enää mennä sen pitemmälle, vaan asettuvat lepäämään.
Silloin tulee tuntemattomien miesten, kohtalokkaiden intohimojen salaperäisten kätyrien vuoro. He hiipivät pimeässä esiin, tarttuvat kesken jääneeseen toimintaan ja vieden kaikki viimeiseen äärimmäisyyteen asti kauhistuttavat niitä, jotka olivat kesken tietä menneet levolle, uskoen kulkeneensa matkan ja saavuttaneensa päämäärän.
Tänä yönä vallitsi Versaillesissa kaksi vastakkaista mielialaa molemmissa joukoissa, joista toinen saapui sinne illalla ja toinen yöllä.
Ensimmäinen saapui siksi, että se kärsi nälkää ja tahtoi leipää.Toinen saapui vihan vuoksi ja vaati kostoa.
Tiedämme, kuka johti ensimmäistä ryhmää: Maillard ja Lafayette.
Mutta kuka johti toista? Historia ei mainitse ketään. Mutta perintätieto sensijaan mainitsee hänen nimensä: Marat!
Olemme tutustuneet häneen, nähneet hänet Marie-Antoinetten häiden aikana leikkaavan jalkoja Ludvig XV:n torilla. Olemme nähneet hänet kaupungintalon torilla yllyttämässä kansaa Bastiljia valloittamaan.
Nyt saamme nähdä hänen hiipivän yöllä, kuin susi hiipii lammaskarsinan luona, odottaen paimenen nukkumista uskaltaakseen tehdä verisen työnsä.
Verrière!
Ensimmäisen kerran mainitsemme tämän nimen. Hän oli epämuotoinen kääpiö, inhoittava kyttyräselkäinen mies, jolla oli epäsuhteiset sääret. Jokaisen yhteiskunnan perustuksia mullistavan myrskyn aikana näki tämän verisen kääpiön nousevan loan mukana pinnalle. Pari kolme kertaa näki hänen kamalina aikakausina ajavan kyyryillään mustan hevosen selässä. Hän muistutti Ilmestyskirjan petoa tai niitä muodottomia paholaisia, jotka Callot on kuvannut kiusaamassa pyhää Antoniusta.
Kerran hän eräässä klubissa pöydällä seisoen ankarasti uhkaili ja syytti Dantonia. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin syyskuun toisen päivän miehen kansansuosio alkoi horjua. Tämän myrkyllisen hyökkäyksen aikana Danton huomasi olevansa hukassa, samoin kuin leijona huomaa kahden sormen päässä suustaan myrkyllisen käärmeen pään. Hän katsoi ympärilleen kuin etsien asetta tai tukea. Hän huomasi kaikeksi onneksi toisen kyttyräselkäisen, tarttui heti tämän kainalokuoppiin ja nosti hänet pöydälle toisen eteen.
"Hyvä ystävä", sanoi hän, "vastatkaahan tuolle herralle: minä luovutan teille puheenvuoron."
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Danton oli pelastettu. Ainakin sillä kertaa.
Perintätieto siis mainitsee, että Marat ja Verrière olivat läsnä. Vieläpä eräs kolmaskin: Aiguillonin herttua, kuningattaren suurimpia vihamiehiä, naiseksi puettuna.
Kuka sitä on väittänyt? Kaikki. Apotti Delille ja apotti Maury, nuo molemmat perin erilaiset apotit. Edellisen väitetään kirjoittaneen seuraavan säkeen:
Hän miesnä raukka on ja naisna murhaaja.
Maurysta taas mainitaan ihan toista. Kaksi viikkoa kohta kuvattavien tapausten jälkeen tapasi Aiguillonin herttua hänet Feuillants-klubin parvekkeella ja aikoi puhutella häntä.
"Mene tiehesi, portto", sanoi apotti Maury ja erkani majesteetillisena herttuasta.
Kerrotaan siis näiden kolmen miehen saapuneen Versaillesiin kello neljän aikaan aamulla. He johtivat tätä toista mainitsemaamme joukkuetta.
Siihen kuuluivat ne, jotka tulevat voiton vuoksi taistelleiden jäljestä. He saapuvat ryöstämään ja murhaamaan.
Olihan Bastiljissa hiukan murhattu, mutta ei laisinkaan ryöstetty.Versaillesissa saisi oivallisen korvauksen.
Kello puolikuuden aikaan aamulla palatsi vavahti unestaan.Marmoripihalla ammuttiin pyssyllä.
Viisi-, kuusisataa miestä oli äkkiä tullut ristikon luo, ja kiihoittaen, lykkien toisiaan, he olivat yhdellä voimanponnistuksella kiivenneet aidan yli tai rikkoneet portit. Silloin vartija oli laukaisemalla antanut hätämerkin.
Yksi hyökkääjistä kuoli, ja hänen ruumiinsa virui pihalla. Tämä laukaus jakoi ryöstäjien ryhmän kahtia: toinen tavoitti palatsin hopea-esineitä, toinen ehkä kuninkaan kruunua. Niinkuin suunnattoman kirveen halkaisemana joukko jakaantui kahteen ryhmään. Toinen ryhmä ryntää kuningattaren huoneita kohti, toinen menee kappeliin päin, siis kuninkaan huoneisiin.
Seuratkaamme ensin sitä, joka menee kuninkaan huoneisiin. Olettehan nähnyt meren nousevan suuren vuoksen aikana? Kansanlaine on samanlaatuinen, siltä erotuksella vain, että se hyökyy aina eteenpäin, painumatta taaksepäin.
Kuninkaan suojana olivat ainoastaan se sotamies, joka vartioi ovella, ja upseeri, joka äkkiä tuli etuhuoneesta kädessään peitsi; sen hän oli siepannut hätääntyneeltä sveitsiläiseltä. "Kuka siellä!" huutaa vartija. "Kuka siellä?" Ja kun hän ei kuule vastausta ja laine yhä nousee, huutaa hän kolmannen kerran:
"Kuka siellä!" Ja hän nostaa pyssyn poskelleen. Upseeri käsittää, mitä seuraa laukauksesta kuninkaan huoneistossa. Hän kohottaa pyssynsä, rientää hyökkääjiä vastaan ja sulkee peitsellään koko portaiden leveyden. "Mitä te tahdotte?" huutaa hän. "Mitä te etsitte?"
"Emme mitään", kuuluu useita pilkallisia ääniä. "Päästäkää meidät menemään. Me olemme hänen majesteettinsa hyviä ystäviä."
"Olette hänen majesteettinsa hyviä ystäviä ja julistatte hänelle sodan."
Tällä kertaa ei kuulunut vastausta… Ei muuta kuin synkkää naurua.
Muuan mies tarttuu peitsen varteen, jota upseeri ei tahdo päästää irti. Saadakseen hänet päästämään mies puree häntä käteensä.
Upseeri sieppaa peitsen vastustajansa käsistä, tarttuu molemmin käsin sen varteen kahden jalan päähän tyvestä ja lyö varren täydellä voimalla vastustajansa päähän, halkaisten hänen kallonsa.
Kova isku taittaa peitsen.
Tästä lähin on upseerilla kaksi uutta asetta, keppi ja tikari. Keppiä hän heiluttaa, ja tikarilla hän pistää. Tällä välin on vahtisotamies avannut oven etuhuoneeseen ja kutsuu apua. Viisi kuusi henkikaartilaista tulee.
"Hyvät herrat, hyvät herrat", sanoo vartija, "rientäkää kreivi deCharnyn avuksi!"
Miekat välähtävät huotristaan, kimaltelevat hetkisen portaiden yläpäässä olevan lampun valossa ja sitten iskevät Charnyn molemmin puolin joukkoon.
Kuuluu tuskanhuutoja, veri purskuu, laine peräytyy portaita alas, jotka nyt ovat veriset ja liukkaat.
Etuhuoneen ovi aukenee kolmannen kerran, ja vartija huutaa:
"Palatkaa sisään, hyvät herrat, kuningas määrää." Kaartilaiset käyttävät hyväkseen hetken hämminkiä, joka on syntynyt joukossa. He rientävät ovea kohden. Charny menee viimeisenä. Ovi sulkeutuu hänen järjestään, suuret rautaiset teljet painuvat paikoilleen.
Tuhannet iskut osuvat yhtaikaa oveen. Mutta sen taakse kootaan penkkejä, pöytiä, tuoleja. Se voi siten kestää ainakin kymmenen minuuttia.
Kymmenen minuuttia! Sinä aikana voi saapua apu. Katsokaamme, mitä tapahtui kuningattaren luona. Toinen ryhmä ryntäsi pientä huoneistoa kohden. Mutta portaat olivat ahtaat, ja töin tuskin kaksi henkeä rinnatusten voi pihalta päästä käytävään.
Täällä valvoo Georges de Charny.
Kun hänen kolmanteen kysymykseensä: Ken siellä! ei kuulu mitään vastausta, laukaisee hän.
Laukauksen jälkeen aukenee kuningattaren huoneen ovi. Andrée pistää kalpeana, mutta tyynenä päänsä esiin. "Mitä on tapahtunut?" kysyy hän.
"Madame", huutaa Georges, "pelastakaa hänen majesteettinsa; hänen henkensä on uhattu. Olen täällä yksin tuhatta vastaan. Mutta mitä siitä. Kestän niin kauan kuin mahdollista. Mutta kiirehtikää, kiirehtikää!"
Ja kun hyökkääjät ryntäävät häntä kohden, vetää hän oven kiinni ja huutaa:
"Teljetkää ovi! Minä kestän kyllä niin kauan, että kuningatar ennättää nousta ja paeta."
Ja kääntyessään hän lävistää painetillaan kaksi käytävässä lähinnä olevaa miestä.
Kuningatar on kuullut kaikki, ja kun Andrée tulee hänen huoneeseensa, tapaa hän valtiattarensa jo jalkeilla.
Kaksi kamarineitiä, Hogué ja Thibault, pukee kiireesti hänen ylleen.
Sitten molemmat naiset vievät salaista käytävää myöten puoliksi puetun kuningattaren kuninkaan huoneisiin. Sinä aikana Andrée tyynesti ja välittämättä omasta vaarastaan telkee jokaisen oven astuessaan Marie-Antoinetten jäljestä.
Eräs mies odotti kuningatarta molempien huoneistojen välillä.
Tämä mies oli Charny. Hän oli pahasti veressä.
"Kuningas!" huudahti Marie-Antoinette nähdessään nuoren miehen veriset vaatteet. "Kuningas! Olette luvannut pelastaa kuninkaan!"
"Kuningas on pelastettu, madame", vastasi Charny. Ja katsoen ovien kautta, jotka kuningatar oli jättänyt auki tullessaan Häränsilmä-saliin, missä tänä hetkenä olivat koolla kuningatar, hänen molemmat lapsensa, muutamia henkikaartilaisia, hän aikoi kysyä, missä Andrée oli, kun kuningattaren katse osui häneen. Tämä katse pysäytti kysymyksen hänen huulilleen.
Mutta kuningattaren katse tunkeutui yhä syvemmälle Charnyn sydämeen. Charnyn ei tarvinnut kysyä: Marie-Antoinette aavisti hänen ajatuksensa.
"Hän tulee", lausui hän. "Olkaa turvassa."
Ja hän juoksi poikansa luo, jonka hän nosti syliinsä. Andrée sulki samassa viimeisen oven ja tuli saliin. Andrée ja Charny eivät vaihtaneet sanaakaan. Toisen hymy vastasi toisen hymyyn, siinä kaikki.
Kummallista! Nämä kaksi kauan erossa ollutta sydäntä alkoivat sykkiä yhdessä.
Tänä aikana kuningatar katsoi ympärilleen. Ja ikäänkuin hän olisi onnellinen saadessaan syyttää Charnyta hän lausui:
"Missä on kuningas? Missä on kuningas?"
"Kuningas etsii teitä", vastasi Charny rauhallisesti. "Hän meni teidän luoksenne toista käytävää myöten, sillaikaa kun te saavuitte toista."
Samassa kuului suuri huuto viereisestä salista.
Murhaajat huusivat: Alas Itävallatar! Alas Messalina! Alas Veto! Me tahdomme hänet kuristaa, hirttää!
Sitten kuului kaksi pistoonlinlaukausta, ja kaksi kuulaa lävisti oven eri kohdista. Toinen kuula meni dauphinin pään ohi ja upposi kattokoristeihin.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kuningatar vaipuen polvilleen."Me kuolemme kaikki."
Charnyn viittauksesta nuo viisi tai kuusi henkikaartilaista muodostivat silloin ruumiillaan suojan kuningattarelle ja hänen lapsilleen.
Samassa saapui kuningas kyynelsilmin ja kalpeana, huutaen kuningatarta, niinkuin kuningatar oli huutanut kuningasta. Hän näki kuningattaren ja sulki hänet syliinsä.
"Pelastettu! Pelastettu!" huudahti kuningatar.
"Hänen avullaan, madame", vastasi kuningas osoittaen Charnyta. "Ja kuka teidät on pelastanut?"
"Hänen veljensä", vastasi kuningatar.
"Monsieur", sanoi Ludvig XVI kreiville, "olemme teidän suvullenne niin suuressa kiitollisuudenvelassa, ettemme koskaan voi sitä kuitata."
Kuningatar kohtasi Andréen katseen ja käänsi punastuen päänsä toisaanne.
Hyökkääjät alkoivat iskeä oveen.
"Hyvät herrat", sanoi Charny, "meidän täytyy täällä kestää kokonainen tunti. Meitä on seitsemän. Kuluu ainakin tunti, ennenkuin he ovat meidät surmanneet, jos puolustaudumme hyvin. Tunnin kuluttua täytyy saapua apua teidän majesteetillenne."
Sitten kreivi tarttui isoon kaappiin, joka oli nurkassa. Hänen esimerkkiään seurattiin ja pian oli kasattu röykkiö huonekaluja, joiden lomitse sovitettiin ampuma-aukkoja.
Kuningatar otti molemmat lapsensa syliinsä ja kohottaen molemmat kätensä heidän päänsä päälle rukoili. Lapset tukahduttivat itkunsa ja kyyneleensä. Kuningas meni salin vieressä olevaan huoneeseen polttaakseen muutamia tärkeitä papereita, joita hän ei tahtonut jättää hyökkääjien käsiin.
Nämä iskivät yhä oveen. Tavantakaa näki siitä irtaantuvan kappaleita, kun hyökkääjät iskivät kirveellä ja väänsivät pihdeillä.
Siten saadusta aukosta pistettiin punakärkisiä peitsiä, verisiä painetteja ja koetettiin niillä tuottaa kuolemaa.
Samaan aikaan kuulat lävistivät oven yläosan ja pirstoivat kullatun katon rappausta.
Viimein muuan penkki putosi kaapin päältä. Kaappi alkoi horjua. Kokonainen ovipeili, jonka peittona tämä kaappi oli ollut, aukeni kuilun tavoin, ja laajenneesta aukosta näki painettien sijasta verisiä käsiä, jotka tarttuivat aukkoon repien sitä yhä suuremmaksi.
Henkivartijat olivat ampuneet viimeiset kuulansa eivätkä suinkaan suotta, sillä aukosta näkyi käytävän lattia olevan täynnä ruumiita ja haavoittuneita.
Naisten kirkaistessa, sillä he luulivat tämän aukon kautta jo kuoleman tulevan, saapui kuningas.
"Sire", lausui Charny "sulkeutukaa kuningattaren kanssa etäisimpään huoneeseen. Sulkekaa kaikki ovet, asettakaa kaksi meistä ovien taakse. Pyydän saada olla viimeinen ja puolustaa viimeisenä. Takaan meidän kestävän kaksi tuntia. He ovat tarvinneet yli neljäkymmentä minuuttia murtaakseen tämän oven."
Kuningas epäröi. Hänestä tuntui alentavalta paeta tällä tavalla huoneesta huoneeseen, piiloutua jokaisen oven taakse. Ellei kuningatarta olisi ollut, ei hän olisi peräytynyt askeltakaan. Ellei kuningattarella olisi ollut lapsia, olisi hän pysynyt yhtä lujana kuin kuningaskin.
Mutta voi ihmisraukkoja! Ollessamme kuninkaita tai alamaisia on sydämessämme aina salainen aukko, josta rohkeutemme poistuu ja kauhu astuu sisään.
Kuningas aikoi siis antaa määräyksen, poistua etäisimpään huoneeseen, kun kädet vetäytyivät pois, pistimet ja painetit katosivat, huudot ja uhkaukset loittonivat.
Vähän ajan päästä vallitsi täydellinen hiljaisuus, jolloin jokainen seisoi suu auki kuunnellen, pidättäen hengitystään. Sitten kuului säännöllistä sotaväen astuntaa.
"Se oli kansalliskaarti!" huudahti Charny.
"Kreivi de Charny, kreivi de Charny!" huusi ääni. Ja samassa ilmestyi Billotin tuttu naama aukkoon, "Billot!" huudahti Charny. "Tekö se olette, ystäväni!"
"Niin minä se olen. Missä ovat kuningas ja kuningatar?"
"He ovat täällä."
"Terveinä ja turvassako?"
"Terveinä ja turvassa."
"Jumalan kiitos! Tohtori Gilbert! Tohtori Gilbert! Tänne päin!"
Gilbertin nimeä huudettaessa vavahti kaksi naissydäntä, mutta kumpikin eri tavalla. Kuningattaren sydän ja Andréen sydän.
Charny kääntyi vaistomaisesti; hän näki Andréen ja kuningattaren punastuvan tämän nimen kuullessaan. Hän pudisti päätänsä ja huokasi.
"Avatkaa ovet", sanoi kuningas.
Henkikaartilaiset riensivät hajoittamaan barrikadin jätteet.
Silloin kuultiin Lafayetten äänen huutavan:
"Herrat kansalliskaartilaiset, minä annoin eilisiltana kuninkaalle kunniasanani siitä, ettei millään tavoin vahingoitettaisi sitä, mikä kuuluu hänen majesteetilleen. Jos sallitte henkivartijoita surmattavan, saatatte minut rikkomaan sanani enkä silloin enää ole kelvollinen olemaan teidän päällikkönne."
Oven auettua näkyi kaksi henkilöä: Lafayette ja Gilbert. Hiukan heidän vasemmalla puolellaan oli Billot, iloiten siitä, että oli saanut ottaa osaa kuninkaan vapauttamiseen.
Billot oli käynyt herättämässä Lafayetten.
Lafayetten, Gilbertin ja Billotin takana oli kapteeni Gondran SaintPhilippe-du-Boulen keskuskomppanian komendantti.
Prinsessa Adelaide riensi ensimmäisenä Lafayettea vastaan ja kietoi kätensä hänen kaulaansa kauhun herättämän kiitollisuuden vallassa.
"Te olette meidät pelastanut", sanoi hän.
Lafayette lähestyi kunnioittavasti astuakseen salin kynnyksen yli.Mutta eräs upseeri pidätti häntä.
"Anteeksi", kysyi hän, "mutta onko teillä oikeus saapua kuninkaallisiin sisähuoneisiin?"
"Ellei hänellä sitä ole, niin minä sen annan", sanoi kuningas ojentaen hänelle kätensä.
"Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!" huusi Billot. Kuningas kääntyi.
"Tuon äänen minä tunnen", sanoi hän hymyillen.
"Olette kovin hyvä muistaessanne minut", sanoi kunnon maanviljelijä. "Niin, niin, minähän olin mukana matkalla Pariisiin. Olisittepa jäänytkin Pariisiin ettekä palannut tänne!" Kuningatar rypisti silmäkulmiaan.
"Niin kyllä", sanoi hän, "varsinkin kun pariisilaiset ovat kovin herttaisia!"
"No, monsieur!" kysyi kuningas Lafayettelta sillä äänellä kuin olisi sanonut: Mitä teidän mielestänne on tehtävä?
"Sire", vastasi Lafayette kunnioittavasti, "luulen parhaimmaksi, että teidän majesteettinne näyttäytyy parvekkeelta."
Kuningas kysyi Gilbertiltä, mutta ainoastaan katseellaan, meni suoraan lasioven luo, avasi sen epäröimättä ja astui parvekkeelle.
Kuului valtava, kaikkein suusta lähtenyt huuto:
"Eläköön kuningas!"
Sitten seurasi toinen huuto:
"Kuningas Pariisiin!"
Sitten kuului näiden kahden huudon keskellä ääniä, jotka toisinaan ne voittivatkin:
"Kuningatar! Kuningatar!"
Tämän huudon kuullessaan kaikki vavahtivat. Kuningas kalpeni, samoinCharny ja Gilbertkin.
Kuningatar kohotti päänsä.
Kalpeana, huulet yhteen puristettuina, silmäkulmat rypyssä hän seisoi lasioven luona. Nuori prinsessa nojasi häneen. Hänen edessään seisoi pikku kruununprinssi; lapsen vaalean tukan päällä oli kuningattaren marmorinvalkoinen käsi.
"Kuningatar, kuningatar!" huusivat äänet yhä kovempaa.
"Kansa tahtoo teidät nähdä, madame", sanoi Lafayette.
"Oi, älkää menkö, äiti!" sanoi nuori prinsessa kauhuissaan kietoen kätensä kuningattaren kaulaan.
Kuningatar katsahti Lafayetteen.
"Älkää pelätkö mitään, madame", sanoi tämä.
"Kuinka? Ihan yksinkö!" sanoi kuningatar.
Lafayette hymyili, ja kunnioittavasti, esiintyen siron huomaavasti, jommoisena hän pysyi vanhuuteensa asti, hän irroitti molemmat lapset äidistään ja lykkäsi ne ensimmäisinä parvekkeelle. Sitten hän tarjosi kätensä kuningattarelle sanoen:
"Teidän majesteettinne suvaitsee luottaa minuun, minä vastaan kyllä kaikesta."
Ja hän talutti vuorostaan kuningattaren parvekkeelle. Minkä kamalan näyn tarjosikaan marmoripiha! Se suorastaan pyörrytti. Se oli muuttunut ihmismereksi, jossa lainehti ulvovat aallot.
Kuningattaren nähdessään koko tämä joukko päästi suuren huudon, eikä voinut varmasti sanoa, oliko se uhkausta vai iloa kuvaava huuto.
Lafayette suuteli kuningattaren kättä. Silloin kaikki taputtivat käsiään. Onhan jalossa Ranskan kansassa, sen rahvaanomaisimmissakin suonissa, aina virrannut ritarillisuuden veri.
Kuningatar hengähti syvään.
"Kummallinen kansa!" sanoi hän.
Sitten hän äkkiä vavahti.
"Ja minun henkikaartilaiseni, jotka ovat henkeni pelastaneet, ettekö aio tehdä mitään heidän hyväkseen?"
"Kutsukaa tänne yksi heistä", sanoi Lafayette.
"Kreivi de Charny!" huusi kuningatar.
Mutta Charny astui askeleen taapäin. Hän oli arvannut, mistä oli puhe.
Hän ei tahtonut pyytää anteeksi lokakuun ensimmäisen päivän pitojen tähden. Kun hän kerran ei ollut syyllinen, ei hän kaivannut anteeksiantoakaan.
Andrée tunsi puolestaan samaa. Hän oli ojentanut kätensä pidättääkseen miestään. Hänen kätensä osui kreivin käteen. He puristivat toistensa kättä.
Kuningatar näki sen, vaikka hänellä tänä hetkenä olikin niin paljon muuta katsottavaa.
Hänen silmänsä leimahtivat, ja hän sanoi, rinnan läähättäessä, terävällä äänellä eräälle henkikaartilaiselle:
"Monsieur, tulkaa tänne, minä käsken."
Tällä ei ollut samoja syitä epäröimiseen kuin Charnyllä. Lafayette vei kaartilaisen parvekkeelle, pani hänen hattuunsa oman kolmivärisen kokardinsa ja syleili häntä.
"Eläköön Lafayette! Eläköön henkikaarti!" huusi viisikymmentätuhatta ääntä.
Muutamat mutisivat vielä kumeasti kuin poistuvan myrskyn viimeisiä uhkauksia. Mutta heidän äänensä hukkuivat yleiseen riemuhuutoon.
"Kaikki on nyt ohitse", sanoi Lafayette, "ja kaunis ilma on palannut."
Sisään palattuaan hän jatkoi:
"Mutta jotta se ei uudelleen häiriintyisi, sire, on viimeinen uhri tehtävä."
"Niin", sanoi kuningas mietteissään, "lähdettävä Versaillesista, eikö niin?"
"Niin, Pariisiin, sire."
"Monsieur", sanoi kuningas, "saatte ilmoittaa kansalle, että tunnin päästä lähdemme Pariisiin, minä, kuningatar ja lapsemme."
Sitten hän lausui kuningattarelle:
"Madame, menkää huoneistoonne ja valmistautukaa."
Tämä määräys näytti johdattavan Charnyn mieleen jotakin tärkeää, kuin lupauksen, jonka hän oli siihen asti unhottanut.
Hän riensi kuningattaren edelle.
"Mitä aiotte tehdä minun huoneissani?" sanoi kuningatar tylysti; "ei teillä ole sinne mitään asiaa."
"Minun täytyy päästä sinne välttämättä", sanoi Charny, "ja olkaa rauhassa. Ellei minulla ole sinne todella asiaa, en viivy siellä kauan, jotta en läsnäolollani tuottaisi hänen majesteetilleen mielipahaa."
Kuningatar seurasi häntä. Verta oli lattialla; kuningatar näki sen. Kuningatar sulki silmänsä, ja etsiessään jonkun käsivartta tuekseen hän tarttui Charnyn käteen, astuen sitten muutaman askeleen silmät ummessa.
Äkkiä hän tunsi Charnyn koko ruumiin vapisevan.
"Mikä teidän on?" kysyi hän avaten silmänsä.
Sitten hän äkkiä kirkaisi:
"Ruumis! ruumis!"
"Teidän majesteettinne suo anteeksi, että irroitan käsivarteni", sanoi Charny. "Olen löytänyt sen, jota saavuin etsimään kuningattaren huoneesta, veljeni Georgesin ruumiin."
Se oli todellakin nuoren miehen ruumis, jonka hänen veljensä oli määrännyt kuolemaan kuningattaren puolesta. Hän oli täsmälleen totellut.
Esittämämme tapaukset on jo kerrottu sadalla eri tavalla, sillä ne ovat epäilemättä mielenkiintoisimmat tuona ajanjaksona, joka ulottuu 1789:stä 1795:een ja jota sanotaan Ranskan vallankumoukseksi.
Ne kerrotaan vielä sadalla muulla tavalla. Mutta vakuutan, ettei kukaan ole kertonut niitä niin puolueettomasti kuin me olemme tehneet.
Mutta kaikkein näiden kuvausten jälkeen, meidänkin siihen luettuna, jää vielä paljon kertomatta, sillä historia ei koskaan tule täydelliseksi. Sadallatuhannella todistajalla on jokaisella aina oma selityksensä kaikelle. Sadallatuhannella yksityisseikalla on oma merkityksensä ja runoutensa, juuri sentakia, että ne eroavat toisistaan.
Mutta mitä hyötyä on näistä kuvauksista, vaikka ne olisivatkin kuinka todenmukaisia tahansa? Eihän valtiollinen kuvaus ole koskaan opettanut ketään valtiomiestä.
Ovatko kuninkaiden kyyneleet, elämänvaiheet, veri koskaan saaneet edes niin paljoa aikaan kuin vesipisara, joka viimein uurtaa kiveen kolon?
Ei, kuningattaret ovat itkeneet, kuninkaita on surmattu, eivätkä heidän seuraajansa ole koskaan oppineet mitään onnenvaiheilta saamistaan hirveistä opetuksista.
Uskolliset ihmiset ovat tuhlanneet alttiuttaan, eikä niille, jotka kohtalo on määrännyt onnettomuuteen, ole siitä ollut mitään hyötyä. Olemme nähneet kuningattaren melkein kompastuvan surmattuun nuoreen mieheen, jollaisia poistuvat kuninkaat jättävät verensä tielle, kulkiessaan turmiotaan kohti.
Muutama tunti kuningattaren kauhunhuudon jälkeen ja sinä hetkenä, jona hän kuninkaan ja lastensa seurassa jätti Versaillesin, minne hän ei enää koskaan saanut palata, tapahtui eräällä pienellä sivupihalla, joka oli sateesta märkä ja jota kolea syystuuli alkoi kuivata, seuraavaa:
Mustapukuinen mies oli kumartuneena ruumiin puoleen. Kaartin univormuun puettu polvistui sen toisessa päässä. Kolmen askeleen päässä heistä seisoi kolmas olento, puristaen kätensä nyrkkiin ja tuijottaen eteensä.
Kuollut oli kahdenkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuori mies; veri näytti vuotaneen kuiviin suurista haavoista, joita hän oli saanut rintaansa ja päähänsä. Hänen kuulien lävistämä ja kelmeä rintansa näytti vielä nousevan niinkuin silloin, kun hän halveksien vastustajiaan taisteli toivotonta taisteluaan.
Kun katseli hänen avointa suutaan ja taapäin painunutta päätään, joka ilmaisi tuskaa ja suuttumusta, muistui mieleen tämä muinaisroomalainen kaunis vertaus: "Ja elämä kiiti pitkään valitellen varjojen maata kohden."
Mustapukuinen mies oli Gilbert. Polvistunut upseeri oli Charny.Seisaallaan oleva mies oli Billot.
Ruumis oli parooni Georges de Charnyn. Ruumiin puoleen kumartunut Gilbert katseli häntä silmissään sama terävä katse, joka kuolevissa melkein pysyttää pakoon valmiin sielun ja kuolleissa melkein kutsuu takaisin paennutta elämää.
"Kylmä, jäykkä; hän on kuollut, ihan kuollut", sanoi hän vihdoin.
Kreivi de Charny päästi käheän valituksen ja painaen rintaansa vasten hengetöntä ruumista purskahti niin sydäntävihloviin nyyhkytyksiin, että lääkäri vavahti ja Billot peitti kasvonsa pienen pihan kulmaukseen.
Sitten kreivi äkkiä nosti ruumiin pystyyn, asetti sen seisomaan seinää vasten, vetäytyi hitaasti loitommalle ja odotti, eikö veli heräisi ja lähtisi astumaan häntä kohden.
Gilbert oli yhä toisella polvellaan, nojaten päätään käteensä, mietteissään, kauhistuneena, liikkumattomana.
Billot poistui silloin synkästä kolkastaan ja tuli Gilbertin luo. Hän ei enää kuullut kreivin huutoja, jotka olivat vihloneet hänen sydäntään.
"Voi, tohtori Gilbert", sanoi hän, "tällaista on todellakin kansalaissota, ja ennustuksenne käyvät toteen. Mutta kaikki toteutuu pikemmin kuin uskoinkaan tai itsekään uskoitte. Olen nähnyt noidenrikollistentappavan kunnottomia ihmisiä. Nyt näen heidän tappavan kunnon miehiä. Olen nähnyt, kuinka tapettiin Flesselles, Laynay, Foulon, Berthier. Koko ruumiini vapisi, ja minä kauhistuin noita ihmisiä! Ja kuitenkin olivat ne kaikki vain kelvottomia", jatkoi hän. "Ja silloin te, tohtori Gilbert, eräänä päivänä ennustitte minulle, että kerran tapetaan kunnollisiakin. Nyt on parooni de Charny lapettu. Minä en enää vapise, vaan itken. Minä en enää kauhistu toisia, vaan pelkään itseäni."
"Billot", sanoi Gilbert.
Mutta Billot jatkoi kuulematta häntä:
"Tuossa on nuori miesparka, joka on surmattu. Hän oli sotilas ja taisteli. Hän ei surmannut, mutta hänet he surmasivat."
Billot huokasi niin raskaasti, että se näytti tulevan koko hänen olemuksensa sisimmästä.
"Minä tunsin tuon miesparan jo lapsena, näin hänen ajavan Boursonnesta Villers-Cotteretsiin pienellä harmaalla hevosellaan; hän toi leipää äitinsä puolesta köyhille. Hän oli kaunis lapsi, jolla oli verevät kasvot ja suuret siniset silmät. Hän nauroi aina. Kummallista! Kun olen nähnyt hänet tuossa makaamassa verisenä ja muodottomana en näe häntä enää ruumiina, vaan aina samana hymyilevänä lapsena, jonka vasemmalla käsivarrella oli pieni kori ja oikeassa kädessä kukkaro… Tohtori Gilbert, minä luulen jo tämän riittävän, eikä mieleni tee nähdä enempää, sillä te olette ennustanut meidän tulevan viimein siihen, että näen teidänkin kuolevan, ja silloin…"
Gilbert pudisti hiljaa päätänsä. "Billot", sanoi hän, "ole tyyni; minun aikani ei ole vielä tullut."
"Vaikka ei olisikaan. Mutta minun aikani on tullut, tohtori. Kotona on viljani pelloilla pilaantunut ja vainiot ovat kylvämättä; minulla on siellä omaiset, joita rakastan vielä enemmän nyt, kun näen tämän ruumiin, jota hänen omaisensa surevat."
"Mitä tällä tarkoitatte, rakas Billot? Oletatteko, että minä alan teitä surkutella?"
"En suinkaan", vastasi Billot vilpittömästi, "mutta kun kärsin, silloin valitan, ja kun valittamisestani ei ole mitään hyötyä, aion itse auttaa itseäni omalla tavallani."
"Ja mikä se on…?"
"Minä tahdon palata kotiini, herra Gilbert."
"Joko taas, Billot?"
"Herra Gilbert, katsokaahan, siellä on eräs ääni, joka kutsuu minua."
"Olkaa varuillanne, Billot; se ääni kehoittaa teitä karkaamaan."
"Minä en ole mikään sotilas, joka voisi karata, herra Gilbert."
"Tekonne olisi paljoa rikollisempi kuin sotilaan karkaaminen, Billot."
"Selittäkää, tohtori."
"Mitä! Olette saapunut Pariisiin ja lähdette pois, kun rakennus kaatuu."
"Jotta en murskaisi ystäviäni."
"Oikeammin sanoen, jotta ette itse murskaantuisi."
"No", sanoi Billot, "eikö jokaisella ole oikeutta ajatella hiukan itseäänkin?"
"Mikä verraton laskelma! Niinkuin kivet eivät vyöryisi! Niinkuin ne eivät vyöryessään murskaisi pitkänkin matkan päässä niitä, jotka pelkureina karkaavat!"
"Tiedättehän varsin hyvin, etten ole pelkuri, herra Gilbert."
"Jääkää siis, Billot, sillä, tarvitsen vielä teitä."
"Perheenikin tarvitsee minua kotona."
"Billot, Billot, luulin teidän olevan yhtä mieltä minun kanssani siitä, että sillä, joka rakastaa isänmaataan, ei olekaan perheitä."
"Tahtoisinpa tietää, sanoisitteko noin siinä tapauksessa, että poikanne Sébastien olisi tuossa, missä tuo nuori mies nyt makaa?"
Ja hän osoitti ruumista.
"Billot", vastasi Gilbert tyynesti, "kerran koittaa päivä, jolloin poikani Sébastien näkee minut, niinkuin minä nyt näen tuon ruumiin."
"Sitä pahempi hänelle, tohtori, jos hän sinä päivänä on yhtä kylmä kuin te olette tänään."
"Toivon, että hän on minua suurempi, Billot, ja että hän silloin on vielä minua lujempikin, juuri sen vuoksi, että olen esimerkilläni näyttänyt hänelle, mitä on lujuus."
"Te tahdotte siis, että lapsi oppii näkemään verta. Oppikoon hän siis jo pienenä näkemään tulipaloja, hirsipuita, kapinoita, yöllisiä hyökkäyksiä; nähköön, miten solvaistaan kuningattaria ja uhataan kuninkaita. Ja kun hän viimein on kova kuin miekka ja kylmän kylmä kuin se, tahdotteko silloin, että hän teitä rakastaa ja kunnioittaa?"
"Ei, minä en tahdo, että hän näkee tuon kaiken, Billot. Siksi lähetin hänet Villers-Cotteretsiin ja melkein kadun sitä tänään."
"Mitä, kadutteko sitä tänään?"
"Kadun."
"Ja miksi tänään?"
"Siksi, että tänään olisi hän itse teossa nähnyt sen Leijonan ja Rotan [tarkoittaa La Fontainen eläinsatua.Suom.] selviön, joka hänelle vielä on vain tarua."
"Mitä sillä tarkoitatte, monsieur Gilbert?"
"Hän olisi nähnyt kunnon maanviljelijän, jonka sattuma on tuonut Pariisiin, rehellisen ja kunnon miehen, joka ei osaa lukea eikä kirjoittaa; joka ei koskaan ole kuvitellutkaan, että hänen elämänsä voisi hyvin tai pahoin vaikuttaa niin tärkeisiin kohtaloihin, että hän tuskin tohti niitä silmillään mittailla; sanon, että hän olisi nähnyt tämän miehen, joka jo aikaisemmin halusi lähteä Pariisista, niinkuin hän taas haluaa; sanon, että hän olisi nähnyt tämän mielien todella pelastavan kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaalliset lapset."
Billot katsoi kummastuneena Gilbertiin.
"Millä tavalla, herra Gilbert?" kysyi hän.
"Milläkö tavalla, te jalo tyhmeliini? Minä selitän teille. Heräten heti melun kuullessaan, aavistaen, että se tiesi myrskyn puhkeamista Versaillesissa, hän juoksi herättämään Lafayetten, sillä Lafayette nukkui."
"Olihan se luonnollista. Hän oli istunut kaksitoista tuntia hevosen selässä. Hän ei ollut maannut koko vuorokauteen."
"Ja johdatti hänet palatsiin", jatkoi Gilbert, "ja heitti hänet keskelle hyökkääjiä huutaen: Peräytykää, konnat, kostaja saapuu!"
"Kah, se on totta", sanoi Billot; "niin teinkin."
"No niin, Billot, näethän, että olet saanut suurta aikaan. Ellet olekaan voinut estää heitä surmaamasta tätä nuorta miestä, olet ehkä estänyt kuninkaan, kuningattaren ja heidän lastensa surmaamisen! Sinä kiittämätön tahdot jättää paikkasi sinä hetkenä, jona isänmaa sinua palkitsee."
"Mutta tietääkö kukaan koskaan, mitä olen tehnyt, koska en itsekään sitä osannut ajatella?"
"Sinä ja minä, me tiedämme, Billot. Eikö se riitä?" Billot mietti hetkisen. Sitten hän sanoi ojentaen karkean kätensä Gilbertille:
"Olette oikeassa, herra Gilbert. Mutta tiedättehän, että ihminen on itsekäs, heikko ja häilyväinen olento. Te, herra Gilbert, yksinänne olette voimakas, jalo ja luja. Kuka teidät on sellaiseksi tehnyt?"
"Onnettomuus!" sanoi Gilbert hymyillen, ja hänen hymyynsä sisältyi enemmän surua kuin nyyhkytykseen.
"Kummallista", sanoi Billot; "minä uskon, että onnettomuudesta ihmiset käyvät pahoiksi."
"Heikot kyllä."
"Jos minä tulen onnettomaksi ja minusta tulee paha?"
"Sinä voit tulla onnettomaksi, mutta sinusta ei koskaan tule pahaa,Billot."
"Oletteko siitä varma?"
"Minä vastaan sinusta."
"Siinä tapauksessa", sanoi Billot huoaten.
"Siinä tapauksessa?" kertasi Gilbert.
"Siinä tapauksessa minä jään. Mutta tiedän, että vielä monta kertaa tulen näin heikoksi."
"Ja joka kerta minä olen rinnallasi sinua tukemassa."
"Tapahtukoon niin", huokasi maanviljelijä.
Sitten luoden viimeisen katseen parooni de Charnyn ruumiiseen, jota palvelijat valmistautuivat viemään paareilla pois, hän lausui:
"Minkäs sille voi! Tuo pikku Georges de Charny oli hyvin kaunis poika istuessaan harmaan hevosensa selässä, kori käsivarrellaan ja kukkaro kädessään."
Olemme nähneet, missä oloissa, paljoa aikaisemmin kuin mihin kertomuksessamme olemme joutuneet, päätettiin Pitoun ja Sébastien Gilbertin matka.
Kun aikomuksemme on hetkiseksi jättää syrjään kertomuksemme päähenkilöt ja seurata näitä kahta nuorta olentoa, suovat lukijamme kai anteeksi, että ryhdymme hiukan selvittämään heidän lähtönsä yksityisseikkoja, matkaansa ja saapumistaan Villers-Cotteretsiin, jonne Pitou uskoi jääneen suuren tyhjyyden hänen lähdettyään Billotin seurassa.
Gilbert oli käskenyt Pitouta tuomaan Sébastienin luokseen. Tämän vuoksi pantiin Pitou ajurin rattaille, ja niinkuin Sébastien oli uskottu Pitoun haltuun, uskottiin Pitou ajurin huostaan.
Tunnin päästä toivat vaunut Pitoun, ja Pitou toi Sébastienin.
Gilbert ja Billot odottivat heitä asunnossa, jonka olivat vuokranneetSaint-Honoré-kadun varrelta, Ylösnousemuksen kirkon läheltä.
Gilbert selitti silloin pojalleen, että tämän piti lähteä vielä samana iltana Pitoun seurassa, ja kysyi, oliko hän iloissaan päästessään jälleen rakastamaansa suureen metsään.
"Olen, isä", vastasi poika, "kun te vain tulisitteVillers-Cotteretsiin minua katsomaan tai minä pääsisin tännePariisiin teitä tapaamaan."
"Ole rauhassa, lapseni", sanoi Gilbert suudellen poikaansa otsalle. "Tiedäthän, etten enää voi elää vailla seuraasi." Pitou punastui ilosta ajatellessaan, että hän vielä samana iltana saisi lähteä. Hän kalpeni onnesta, kun Gilbert laski hänen toiseen käteensä Sébastienin molemmat kädet ja toiseen kymmenkunnan kultarahaa, joista jokainen oli neljänkymmenenkahdeksan livren arvoinen.
Tohtori antoi paljon neuvoja, pääasiassa terveydellisiä, ja niitä kuunneltiin hartaasti. Sébastien loi suuret kosteat silmänsä maahan. Pitou punnitsi ja kilisteli kultarahoja mahdottoman suuressa taskussaan.
Gilbert antoi holhoojan asemaan joutuneelle Pitoulle kirjeen, joka oli osoitettu apotti Fortierille.
Kun tohtori oli lopettanut puheensa, puhui Billot vuorostaan.
"Tohtori Gilbert", sanoi hän, "on uskonut huostaasi Sébastien sielun, minä hänen ruumiinsa: Sinulla on kovat nyrkit, ja kun tulee tarve, käytä niitä."
"Kyllä", sanoi Pitou, "ja minulla on miekkakin."
"Älä käytä sitä väärin", jatkoi Billot.
"Lupaan olla laupias", sanoi Pitou, "clemens ero".
"Nyt", sanoi Gilbert, "on minun selvitettävä teille, miten matkustatte, Sébastien ja sinä."
"Eihän Pariisista Villers-Cotteretsiin ole kuin kahdeksantoista penikulmaa", huudahti Pitou; "me juttelemme koko matkan."
Sébastien katsoi isäänsä ikäänkuin kysyäkseen, olisiko hauskaa jutella Pitoun kanssa kävellen kahdeksantoista penikulmaa. Pitou huomasi tämän katseen.
"Me puhumme latinaa", sanoi hän, "ja meitä luullaan oppineiksi."
Se oli viattoman olennon korkein ihanne. Monihan olisi sanonut saadessaan kymmenen kultarahaa: "Me ostamme leivoksia."
Gilbert epäröi hetkisen, katsoen Pitouhun ja sitten Billotiin.
"Kyllä minä ymmärrän", sanoi jälkimäinen. "Te kysytte, onko Pitou oikea opas, ja arkailette uskoa lapsenne hänen huostaansa."
"Minä en usko häntä Pitoun huostaan", sanoi Gilbert.
"Vaan kenen huostaan?"
Gilbert katsoi ylöspäin. Hän oli vielä liiaksi voltairelainen uskaltaakseen sanoa: "Jumalan huostaan!"
Kaikki oli selvää. Päätettiin siis, että muuttamatta mitään Pitoun matkasuunnitelmasta, joka näytti lupaavan nuorelle Gilbertille runsaasti viehätystä, he lähtisivät matkaan seuraavana aamuna.
Gilbert olisi voinut toimittaa poikansa Villers-Cotteretsiin niissä kyytivaunuissa, jotka siihen aikaan välittivät liikennettä Pariisista rajalle, tai omissa vaunuissaan, mutta tiedämmehän, miten hän pelkäsi poikansa vaipuvan liian syviin mietteisiin, eikä mikään siinä määrin houkuttele ihmistä niihin vaipumaan, kuin vaunujen vierintä ja jymy. Hän tyytyi siis saattamaan poikaansa Bourgetiin asti ja osoittaen heille edessä olevaa puiden reunustamaa, päivänpaisteista tietä levitti molemmat käsivartensa ja sanoi:
"Lähtekää!"
Pitou läksi siis vieden Sébastienin mukanaan. Tämä kääntyi monta kertaa lähettääkseen lentosuudelmia Gilbertille, joka oli jäänyt seisomaan kädet ristissä rinnalla sille kohtaa, missä pojastaan erosi, ja seurasi häntä silmillään, kuin unelmaa.
Pitou oikaisi koko pitkän vartalonsa. Hän oli hyvin ylpeä osoitetusta luottamuksesta, varsinkin kun sen oli tehnyt siksi huomattava henkilö kuin herra Gilbert, kuninkaan ylimääräinen lääkäri. Niinpä hän valmistautui tunnollisesti täyttämään velvollisuutensa, ollen samalla sekä holhooja että hoitaja.
Hän luotti täydellisesti itseensä. Hän marssi tyynesti kylien läpi, joissa vielä vallitsi kauhu Pariisin tapausten johdosta, sillä olivathan ne niin tuoreita. Olemme kyllä johdattaneet tapaukset jo lokakuun 5 ja 6 päivään asti, mutta muistammehan, että Pitou ja Sébastien läksivät matkalle heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.
Pitou oli säilyttänyt päässään kypäränsä ja miekan kupeellaan. Siinä oli kaikki, mitä hän oli voittanut heinäkuun 11 ja 15 päivän tapauksilla. Mutta nämä voitonmerkit tyydyttivät hänen kunnianhimoaan, ja kun hän niiden nojalla kävi mahtavan näköiseksi, takasivat ne hänen turvallisuutensa.
Tämän mahtavan esiintymisen, johon epäilemättä kylläkin vaikuttivat kypärä ja miekka, oli Pitou ilman näitäkin omaksunut. Kun kerran oli ottanut osaa Bastiljin valloitukseen ja ollut taistelussa mukana, tulihan siitä sankarillisen näköiseksi.
Pitou oli sitäpaitsi tullut hiukan puhujaksikin.
Kun oli kuullut kaupungintalolla tehdyt päätökset, Baillyn puheet, Lafayetten kehoitukset, tulihan siitä itsekin puhujaksi, varsinkin kun sitä ennen oli tutkinut latinalaisiaconciones, joista ranskalaisten kaunopuheisuus kahdeksannellatoista vuosisadalla oli heikko, mutta jokseenkin tarkka jäljennös.
Kun hän näihin kahteen etuun liitti vielä kaksi hyvää nyrkkiä, miellyttävän hymyn ja hämmästystä herättävän ruokahalun, saattoi hän hyvin hauskalla tavalla matkustaa Villers-Cotteretsiin.
Politiikasta huvitetuille hän voi kertoa uutisia. Tarpeen tullen hän laati niitä itse, sillä olihan hän asunut Pariisissa, jossa näitä valmistettiin tavattoman paljon. Hän kertoi, kuinka Berthier oli haudannut maahan tavattomat rikkaudet, jotka kaupunginhallitus kyllä vielä kerran löytäisi. Kuinka Lafayette, kaiken maineen keskus, maaseudun suuri ylpeys, ei ollut Pariisissa enää muuta kuin puoliksi kulunut nukke, jonka valkoisen hevosen kustannuksella lasketeltiin sukkeluuksia. Kuinka Bailly, jota Lafayette kunnioitti täydellä ystävyydellä, oli samoin kuin koko sukunsakin aristokraatti, ja pahat kielet kertoivat vielä muutakin.
Kertoessaan tällaisia asioita Pitou herätti suuttumuksen myrskyn, mutta hänellä oli kaikkien myrskyjenquos ego; hän kertoi ihan tuoreita juttuja Itävallattaresta.
Tämän loppumattoman vilkkautensa tähden hän hankki itselleen joukon hyviä aterioita Vauciennesiin asti, joka oli viimeinen kylä, ennenkuin tie kääntyi Villers-Cotteretsiin.
Kun Sébastien söi hyvin vähän tai ei laisinkaan, kun hän ei puhunut mitään, kun hän oli sairaloinen ja kalpea lapsi, ihaili jokainen, joka tunsi mielenkiintoa Sébastienia kohtaan, Pitoun isällistä huolenpitoa, hän kun hyväili, palveli, hoiteli poikaa ja kaiken hyvän lisäksi söi vielä hänen ruokaosuutensakin, koettaen silläkin tavalla olla Sébastienin mieliksi.
Vauciennesiin tultua Pitou näytti epäröivän. Hän katsoi Sébastieniin, ja Sébastien katsoi Pitouhun.
Pitou raapi päätään. Sillä tavalla hän ilmaisi olevansa kahden vaiheilla. Sébastien tunsi jo siksi hyvin Pitoun, että käsitti tämänkin merkin.
"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi Sébastien.
"Se vain", sanoi Pitou, "että jos sinulle on yhdentekevää ja ellet ole liian väsynyt, emme jatkaisikaan matkaamme ihan suoraan, vaan menemme Villers-Cotteretsiin Haramontin kautta."
Ja kunnon Pitou punastui tätä lausuessaan, niinkuin Catherine olisi punastunut lausuessaan toivomuksia, jotka eivät olleet yhtä viattomia.
Sébastien ymmärsi asian.
"Sehän on totta", sanoi hän; "siellähän meidän äitiraukkamme kuoli.Tule, veljeni, tule."
Pitou painoi Sébastienin rintaansa vasten sellaisella voimalla, että oli tukehduttamaisillaan hänet, tarttui pojan käteen ja alkoi juosta oikotietä, joka johtaa Wualan laakson kautta, sellaista kyytiä, että sadan askelen päässä Sébastienin täytyi läähättäen pysähtyä ja sanoa:
"Ei niin nopeasti, Pitou, ei niin nopeasti."
Pitou pysähtyi. Hän ei ollut huomannut mitään, sillä hän oli kulkenut tavallista vauhtiaan. Nähdessään Sébastienin läähättävän kalpeana hän otti tämän syliinsä, samoin kuin pyhä Kristoffer otti syliinsä Jeesus-lapsen, ja läksi eteenpäin.
Tällä tavalla Pitou sai marssia niin nopeasti kuin hänen mielensä teki.
Koska Pitou ei ensi kertaa kantanut Sébastienia, suostui tämä siihen nytkin.
Siten he saapuivat Largnyn kylään. Siellä Sébastien tunsi Pitoun rinnan läähättävän kovasti ja selitti olevansa nyt siksi levännyt, että voi astua niin nopeasti kuin Pitou tahtoi. Pitou hidastutti jalomielisenä käyntiään.
Puolen tunnin päästä Pitou oli Haramontin kylän laidassa ja näki kauniin synnyinseutunsa, niinkuin sanotaan suuren runoilijan laulussa, jonka sävel on epäilemättä parempi kuin sanat.
Sinne päästyään molemmat lapset katsoivat ympärilleen tunnustellakseen seutua. Ensimmäiseksi he näkivät ristin, jonka hurskaat talonpojat tavallisesti pystyttävät kylän laitaan.
Haramontissakin tuntui se outo suunta, jota Pariisi kulki Jumalan kieltämistä kohti. Ristiinnaulitun kuvan oikeanpuolisen käden ja jalan naulat olivat ruosteen syöminä taittuneet. Kristus riippui vain vasemmasta kädestään, eikä ainoankaan mieleen ollut juolahtanut panna tätä vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden vertauskuvaa uudelleen sille paikalle, jolle juutalaiset olivat hänet asettaneet.
Pitou ei ollut hurskas, mutta hänessä oli lapsuudesta perittyä uskonnollisuutta. Tämän unohdetun Kristuksen näkeminen kouristi hänen sydäntään. Hän etsi pensaikosta sitkeää ja ohutta köynnöstä, joka on lujaa kuin rautalanka, laski ruohikkoon kypäränsä ja miekkansa, kiipesi ristiä myöten ylös, kiinnitti taivaallisen marttyyrin oikean käden ristiin, suuteli hänen jalkojaan ja tuli alas.
Tällä välin Sébastien rukoili polvillaan ristin juurella. Kenen puolesta hän rukoili? Kuka sen tietää. Ehkä tuon lapsuudessaan näkemänsä näyn puolesta, jonka hän toivoi uudelleen näkevänsä metsän tuuheiden puiden suojassa, tuntemattoman äidin puolesta, joka ei koskaan ole tuntematon. Sillä ellei hän ravinnut meitä yhdeksää kuukautta maidollaan, niin hän on ravinnut meitä yhdeksän kuukautta verellään.
Toimitettuaan tämän pyhän tehtävän Pitou pani kypärän päähänsä ja vyötti miekan kupeelleen. Rukouksensa lopetettuaan Sébastien teki ristinmerkin ja tarttui Pitoun käteen. Sitten he molemmat menivät kylään ja lähestyivät majaa, missä Pitou oli syntynyt ja Sébastienia oli imetetty.
Pitou tunsi kyllä tarkoin Haramontin, Jumalan kiitos, mutta sittenkään hän ei löytänyt majaa. Hänen täytyi tiedustella. Hänelle näytettiin pientä kivirakennusta, jolla oli liuskakivinen katto. Tämän talon puutarhaa ympäröi muuri.
Täti Angélique oli myynyt sisarensa talon, ja uusi omistaja oli hävittänyt sen, sillä olihan hänellä siihen oikeus. Kadonneet olivat vanhat savetut seinät, portti, missä oli kolo kissaa varten, vanhat ikkunat, joiden ruudut olivat osaksi lasista, osaksi paperista ja joissa näkyi Pitoun kömpelöitä kirjaimia ja myös vihertävää sammalta kasvava olkikatto ja paksulehtiset kasvit, jotka kukkivat siellä. Uusi omistaja oli hävittänyt kaikki, kaikki! Ovi oli suljettu, ja tämän oven ulkokynnyksellä oli suuri musta koira, joka näytti hampaitaan Pitoulle.
"Tule", sanoi Pitou kyynelsilmin, "tule, Sébastien, tule sinne, missä varmastikaan ei mitään ole muuttunut."
Ja Pitou vei Sébastienia hautuumaata kohden, minne hänen äitinsä oli haudattu.
Poika-parka oli oikeassa: siellä ei mikään ollut muuttunut. Ruoho vain oli kasvanut, ja ruoho kasvaa niin hyvin hautuumailla, että hän pelkäsi äitinsä haudan peittyneen siihen tuntemattomaksi.
Kaikeksi onneksi oli, samalla kuin ruohokin, kyynelpajun oksa kasvanut. Oksasta oli kolmessa neljässä vuodessa tullut puu. Hän meni suoraan tämän puun luokse ja suuteli maata sen varjossa yhtä hartaasti kuin oli suudellut Kristuksen jalkoja.
Noustessaan hän tunsi tuulen heiluttamien oksien häilyvän ympärillään. Silloin hän ojensi kätensä, yhdisti oksat ja painoi ne rintaansa vasten. Ne tuntuivat kuin äidin hiuksilta, joita hän suuteli viimeisen kerran.
Lapset viipyivät täällä kauan. Mutta päivä oli jo pitkälle kulunut. Heidän täytyi lähteä haudalta, ainoalta paikalta, joka näytti muistaneen Pitou-paran.
Lähtiessään Pitou aikoi taittaa pajusta oksan, kiinnittää sen kypäriinsä, mutta juuri kun hän aikoi niin tehdä, hän jättikin sen tekemättä. Hänestä tuntui, kuin hän surettaisi äitiään taittamalla oksan puusta, jonka juuret ehkä ympäröivät lahonnutta arkkua.
Hän suuteli kerta vielä maata, tarttui Sébastienin käteen ja poistui.
Kaikki ihmiset olivat joko pelloillaan tai metsässä, hyvin harvat siis olivat nähneet Pitoun, ja kun hänellä oli kypäränsä ja miekkansa, ei kukaan olisi tuntenut häntä.
Hän läksi siis astumaan Villers-Cotteretsia kohden. Tie vei kahden kolmanneksen penikulman pituudelta metsän halki, eikä mikään elävä olento häirinnyt hänen suruaan. Sébastien asteli miettiväisenä ja vaiti kuin Pitoukin.
He saapuivat kello viiden aikaan Villers-Cotteretsiin.