Pitou saapui Villers-Cotteretsiin tietysti sen puiston osan kautta jota sanotaan fasaanipuistoksi. Hän meni tanssipaikan poikki, joka näin keskellä viikkoa oli tyhjänä ja jonne hän kolme viikkoa sitten oli vienyt Catherinen.
Kuinka paljon olikaan tapahtunet Pitoulle ja Ranskalle näinä kolmena viikkona!
Kastanjakäytävää pitkin hän saapui linnatorille ja meni kolkuttamaan apotti Fortierin koulun takaportille.
Kolme vuotta sitten Pitou oli lähtenyt Haramontista, mutta vasta kolme viikkoa sitten Villers-Cotteretsista. Häntä ei siis kukaan tuntenut Haramontissa, mutta sen sijaan jokainen Villers-Cotteretsissa.
Hyvin pian levisi kaupungissa tieto, että Pitou oli saapunut Sébastien Gilbertin seurassa ja että molemmat olivat menneet apotti Fortierin luo takaportin kautta; että Sébastien oli melkein samanlainen kuin lähtiessäänkin, mutta että Pitoulla oli kypärä ja pitkä miekka.
Tämän vuoksi kerääntyikin suuri joukko suurelle portille, sillä arveltiin, että jos Pitou oli mennyt apotti Fortierin luo takaportista, hän lähtisi pois Soissons-kadun varrella olevan suuren portin kautta. Sitä tietähän mentiin Pleuxiin.
Pitou ei viipynytkään apotti Fortierin luona kuin sen verran, että antoi tämän sisarelle tohtorin kirjeen, uskoi hänen huostaansa Sébastien Gilbertin ja viisi kultarahaa pojan asunnon maksamiseksi.
Apotti Fortierin sisar pelästyi ensin pahanpäiväisesti nähdessään puutarhan portista tulevan peloittavan näköisen sotilaan. Mutta pian hän tunsi, kenen tyynet ja rauhalliset kasvot olivat rakuunan kypärän alla, ja hän rauhoittui hiukan. Sitten hän rauhoittui kokonaan nähdessään viisi kultarahaa.
Tämän vanhanpiian pelon ymmärtää varsin hyvin, kun saa tietää, että apotti Fortier oli lähtenyt kävelemään kaikkien oppilaittensa kanssa ja hän oli ihan yksinään kotona.
Kun Pitou oli antanut kirjeen ja rahat syleili hän Sébastienia ja läksi, painaen sotilaallisen veikeästi kypärän päähänsä.
Sébastien vuodatti muutamia kyyneleitä erotessaan Pitousta, vaikka ero ei tulisikaan olemaan pitkäaikainen ja vaikka hänen seuransa ei millään tavalla ollutkaan kehittävä. Mutta Pitoun iloisuus, rohkeus ja ainainen palvelevaisuus olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoreen Gilbertiin. Pitou muistutti suuria newfoundilaisia koiria, jotka kyllä väsyttävät toisinaan, mutta jotka viimein nuoleskelemalla kättä voittavat ja kokonaan sammuttavat suuttumuksen.
Sébastienin surua lievitti Pitoun lupaus tulla häntä usein katsomaan.Pitoun surua lievensi se, että Sébastien kiitti häntä siitä.
Seuratkaamme nyt hiukan sankariamme. Tullessaan ulos apotti Fortierin luota Pitou tapasi parikymmentä henkilöä odottamassa. Useimmat kokoontuneista tunsivat jo hänen oudon asunsa, josta huhu oli kiertänyt koko kaupungin. Kun nähtiin hänen sellaisena tulevan Pariisista, jossa tapeltiin, otaksui jokainen Pitounkin ottaneen tappeluihin osaa, ja kaikki halusivat kuulla uutisia.
Pitou kertoi näitä uutisia juhlallisesti, tapansa mukaan. Hän kertoi Bastiljin valloittamisesta, Billotin, Maillardin, Elien ja Hullinin suurteoista; kuinka Billot oli pudonnut linnoituksen vallihautaan ja kuinka hän itse oli isännän sieltä kiskonut; ja lopuksi, kuinka tohtori Gilbert, istuttuaan kahdeksan tai kymmenen päivää vankina, oli vapautettu.
Kuulijat tiesivät jo osan siitä, mitä Pitou heille kertoi, sillä he olivat lukeneet sen sanomalehdistä, mutta kertokoon sanomalehtimies kuinka hauskasti tahansa, ei hän vedä vertoa silminnäkijälle, jolta voi kysellä ja joka vastaa.
Pitou siis kertoi, vastasi, antoi yksityistietoja, ystävällisesti ottaen keskeytykset vastaan ja esittäen vastauksensa perin hyväntahtoisesti.
Tästä olikin seurauksena, että kun hän noin tunnin ajan oli kertonut näitä yksityiskohtia apotti Fortierin portilla, Soissons-kadun ollessa täynnä kuuntelijoita, muuan lausui huomatessaan Pitoun kasvoilla hiukan kärsimättömän ilmeen:
"Mutta Pitou-parkahan on väsynyt ja me pidämme häntä seisomassa emmekä päästä häntä tätinsä Angéliquen luo. Se vanhapiika-parka on varmaan hyvin iloinen saadessaan jälleen nähdä Pitoun."
"Minä en ole väsynyt", sanoi Pitou, "mutta minun on nälkä. Minä en koskaan väsy, mutta minun on aina nälkä."
Pitoun annettua viattoman selityksensä kunnioitti joukko hänen vatsansa vaatimuksia, väistyi tieltä, ja Pitou saattoi muutamien kiihkeimmin innostuneitten kuulijoittensa seuraamana lähteä Pleuxiä kohden tätinsä Angéliquen luo.
Täti Angélique oli poissa, epäilemättä kyläilemässä, ja ovi oli lukossa.
Useat henkilöt pyysivät silloin Pitouta tulemaan heille aterialle, jota Pitou tarvitsi, mutta hän hylkäsi ystävälliset tarjoukset jyrkästi.
"Mutta näethän, Pitou", sanottiin hänelle, "että tätisi ovi on lukossa."
"Tädin ovi ei voi olla suljettu nöyrän ja nälkäisen sukulaisen edessä", sanoi hän erikoisen tarkoittavasti.
Ja paljastaen pitkän miekkansa, jonka nähdessään naiset ja lapset väistyivät, hän pisti sen kärjen pihtipielen ja lukon väliin, painoi, ja ovi aukeni, jolloin kukaan läsnäolleista ei enää epäillyt Pitoun urotöitä, koska hän näin uljaasti tohti uhmata tätinsä vihaa.
Tuvan sisusta oli samanlainen kuin Pitoun siellä eläessä. Huoneen keskellä oli kuninkaana kuuluisa nahkatuoli; pari kolme viallista tuolia oli sen ontuvana hoviseurana. Huoneen perällä oli leipälaari, oikealla kaappi, vasemmalla liesi.
Pitou astui, huoneeseen herttaisesti hymyillen. Hänellä ei ollut mitään vihamielisyyttä näitä huonekaluja kohtaan. Päinvastoin, olivathan ne hänen lapsuutensa ystäviä. Totta kyllä ne olivat melkein yhtä kovia kuin täti Angélique, mutta kun ne avasi, löysi niiden sisältä aina jotakin hyvää, jotavastoin avatessaan täti Angéliquen olisi huomannut sisustan vielä kuivemmaksi ja kovemmaksi kuin ulkokuoren.
Pitou todisti heti sen, mitä arvelimme häntä seuranneiden henkilöiden ajattelevan. Nähdessään, mitä tapahtui, he kurkistelivat ulkoa uteliaina tietämään, miten kävisi täti Angéliquen tullessa kotiin.
Oli helppo huomata, että nämä muutamat henkilöt olivat perin myötämielisiä Pitoulle.
Olemme sanoneet, että Pitoun oli nälkä, niin nälkä, että sen olivat toisetkin huomanneet hänen kasvojensa ilmeistä. Senvuoksi hän ei heittänytkään aikaansa hukkaan. Hän meni suoraan laarin ja kaapin luo.
Ennen muinoin, — sanomme ennen muinoin, vaikka tuskin kolmea viikkoa oli kulunut Pitoun lähdöstä, sillä meidän mielestämme on aikaa mitattava tapahtumien mukaan eikä sen pituuden perustuksella, — ennen muinoin olisi Pitou, ellei häntä olisi suorastaan paholainen tai vastustamaton nälkä kiusannut, jotka molemmat voimat kovasti muistuttavat toisiaan, istunut nöyrästi suljetun oven eteen ja odottanut täti Angéliquen tuloa. Kun täti sitten olisi saapunut, olisi hän tervehtinyt lempeästi hymyillen ja väistynyt syrjään päästääkseen hänet sisään. Kun täti olisi astunut sisään, olisi hän vuorostaan seurannut ja mennyt noutamaan leivän ja veitsen, jotta saisi leikatuksi hänelle tulevan palan. Kun hän olisi osuutensa saanut, olisi hän luonut ahnaan, kostean ja magneettisen, — ainakin hän luuli katsettaan sellaiseksi, — magneettisen katseen, saadakseen hiukan juustoa tai makeita ruokia, joita oli kaapin hyllyllä.
Tämä sähkötemppu onnistui harvoin, mutta se onnistui kuitenkin toisinaan.
Mutta nyt mieheksi tultuaan Pitou ei enää menetellytkään siten. Hän avasi rauhallisesti laarin, veti taskustaan pitkän puukkonsa, tarttui leipään ja leikkasi siitä kappaleen, joka painoi ainakin kilon, niinkuin sittemmin hyväksyttyjen painomittojen mukaan notkeasti sanotaan.
Sitten hän pudotti leivän laariin ja kannen sen päälle.
Senjälkeen hän rauhallisesti meni avaamaan kaapin.
Tosin Pitou oli hetkisen kuulevinaan tätinsä torailua. Mutta kaapin sarana narisi, ja kun tämä ääni kuului todellisuuteen, tukahdutti se tuon toisen äänen, joka oli vain kuvittelun synnyttämä.
Pitoun vielä asuessa täällä oli saita täti säästellyt ruokia hankkien toisinaan Marolles-juuston tai rasvapalasen, jonka ympärillä oli suuria kaalinlehtiä. Mutta kun suursyömäri oli näiltä tienoilta lähtenyt, hankki täti saituudestaan huolimatta eräitä ruokia, jotka kestivät hyvinä koko viikon ja olivat jokseenkin arvokkaita. Milloin hänellä oli naudanlihaa, jonka ympärille oli pantu juurikkaita ja edellisestä päivästä jääneessä rasvassa paistettuja sipulia; milloin lampaanpaisti, jonka ympärillä oli maukkaita perunoita, suuria kuin lapsenpää; milloin vasikanjalka, joka oli maustettu etikassa keitetyillä sipuleilla; milloin suuri uunissa paistettu munakas, joka oli koristeltu ruohosipulilla ja persiljalla tai kaunistettu ihraviipaleilla, joista yksikin olisi riittänyt hänen ateriakseen entiseen aikaan.
Koko viikon ajan täti Angélique maisteli tätä ruokaa hyvin säästeliäästi, ottaen joka kerta vain sen verran kuin tarvitsi Joka päivä hän iloitsi siitä, että hän yksinään oli tätä hyvyyttä nauttimassa, ja tämän onnellisen viikon aikana muisteli yhtä monta kertaa Ange Pitouta kuin ojensi kätensä vatia kohden tai pisti palan suuhunsa.
Pitou oli tullut sopivaan aikaan. Oli torstai, jolloin täti Angélique oli riisissä paistanut vanhan kukon, ja tätä hän oli kuumentanut niin kauan taikinakuoressa, että luut olivat irtaantuneet lihasta ja liha oli käynyt melkein pehmeäksi.
Paisti näytti juhlalliselta. Se oli pantu soikeaan vatiin, joka päältäpäin oli musta, mutta sisältä loistava ja houkutteleva. Lihankappaleet näkyivät riisin keskeltä kuin laineet merestä! ja kukon heltta kohosi monien harjojen keskeltä kuin Ceutan riutta Gibraltarin salmessa.
Pitou ei ollut edes niin kohtelias, että olisi päästänyt ihailevan huudon tätä ihmetuotetta katsellessaan. Hän piti oikeassa kädessään leivänkappaletta. Herkkuruokien turmelemana unohti tuo kiittämätön, ettei moinen komeus koskaan ollut asustanut tädin ruokakaapissa. Hän tarttui vatiin ja piti sitä tasapainossa suuren peukalonsa avulla, joka vaipui ensimmäiseen niveleen asti rasvaiseen, hyvältä tuoksuvaan ruokaan. Tänä hetkenä oli Pitou näkevinään varjon asettuvan ovesta tulevan valon ja hänen välilleen. Hän kääntyi hymyillen sillä hän oli sellainen hyväntahtoinen olento, jossa sydämen tyytyväisyys kuvastuu kasvoilla.
Tämä varjo oli täti Angélique. Entistä ahneempi, entistä tylympi, entistä kuivempi täti Angélique.
Ennen — meidän on pakko tavantakaa palata samaan sanamuotoon, vertaukseen nimittäin, koska vain vertauksen avulla voimme ilmaista ajatuksemme, — ennen Pitou olisi tädin nähdessään pudottanut vadin, ja sillä välin kun täti Angélique olisi kumartunut poimimaan kukonkappaleet ja riisin jätteet, olisi hän hypännyt tädin pään yli ja leipä kainalossaan karannut.
Mutta Pitou ei enää ollut sama kuin ennen; kypärä ja miekka olivat ruumiillisesti muuttaneet häntä yhtä paljon kuin seurustelu aikakauden suurimpien filosofien kanssa henkisesti. Sensijaan että olisi kauhuissaan paennut tätiään, lähestyi hän ystävällinen hymy huulillaan, avasi sylinsä, ja vaikka täti koettikin välttää hänen syleilyään, kietoi eukon molempien ulottimiensa väliin, joita sanottiin käsivarsiksi, ja puristi häntä rintaansa vasten; kädet, joista toisessa oli puukko ja toisessa leipä, yhtyivät hänen selkänsä takana.
Ja kun hän oli täyttänyt tämän sukulaisrakkautta ilmaisevan tehtävän, jota hän arveli asemansa veljenpoikana vaativan, hengitti hän syvään ja sanoi:
"Niin, täti Angélique, tässä on Pitou-parka."
Täti Angélique ei ollut tottunut syleilyihin; hän siis kuvitteli, että Pitou, jouduttuaan ilkityöstä kiinni, tahtoi kuristaa hänet, niinkuin Herkules kuristi Anteus-jättiläisen.
Hän siis omasta puolestaan hengähti helpotuksesta, kun pääsi ehein nahoin tästä syleilystä. Mutta hän huomasi, että Pitou ei ollut edes ilmaissut ihastustaan nähdessään paistetun kukon. Pitou ei ollut vain kiittämätön, vaan epäkohteliaskin.
Mutta eräs seikka oli toisella lailla viedä häneltä hengen. Sillä Pitou, joka ennen tädin istuessa mahtavana nahkatuolissaan, ei uskaltanut edes istahtaa sen likeisille heiluville raheille tai ontuville tuoleille, meni nyt syleilyn jälkeen tyynesti istumaan nojatuoliin, pani vadin polvelleen ja alkoi tyhjentää sen sisällystä.
Väkevässä kädessään, niinkuin Raamatussa sanotaan, hän piti mainitsemaamme puukkoa. Siinä oli leveä terä, oikea lapio, sellainen, jolla jättiläinen Polyfemos olisi syönyt keitostaan.
Toisessa kädessä oli kolmen sormen levyinen ja kuuden tuuman pituinen leivänpalanen, oikea luuta, jolla hän vadissa lykki riisiä, veitsen toiselta puolen kiitollisena lykätessä lihoja leivän päälle. Tämän taitavan ja säälimättömän menettelyn tulos oli se, että muutaman minuutin päästä näkyi vadin sinisenvalkoinen sisus, jokseenkin kuin luodeveden aikana näkyvät satamalaiturin laivarenkaat ja peruskivet.
Mahdotonta on kuvata täti Angéliquen kamalaa säikähdystä ja epätoivoa. Kuitenkin hän luuli ensin voivansa huutaa, mutta ei saanutkaan ääntä suustaan.
Pitou hymyili niin sähköttävästi, että huuto kuoli täti Angéliquen huulille. Silloin eukko koetti puolestaan hymyillä, yrittäen siten taltuttaa näläksi sanotun pedon, joka asusti hänen sukulaisensa suolissa. Mutta Pitoun nälkäiset sisälmykset pysyivät tunteettomina.
Hymyilemästä päästyään täti rupesi itkemään. Se saattoi Pitoun hiukan hämilleen, mutta ei estänyt häntä syömästä.
"Kylläpä olette hyvä, täti, itkiessänne ilosta nähdessänne minut", sanoi hän. "Kiitos, hyvä täti, kiitos."
Ja hän jatkoi syömistään. Ranskan vallankumous oli selvästi turmellut tämän miehen. Hän söi kaksi kolmannesta kukosta ja jätti hiukan riisiä vadin pohjalle, sanoen:
"Täti hyvä, tehän pidätte enemmän riisistä, eikö totta? Se on hampaillenne pehmeämpää. Minä jätän teille riisin."
Kuullessaan tämän ystävällisyyden, jota hän piti epäilemättä pilkantekona, täti Angélique oli tukehtumaisillaan. Hän astui päättäväisenä nuoren Pitoun luo ja sieppasi häneltä vadin päästäen suustaan kiroustulvan, joka kaksikymmentä vuotta myöhemmin olisi erinomaisesti sopinut vanhan kaartin krenatöörille.
Pitou huokasi syvään.
"Täti", sanoi hän, "te taidatte surra kukkoanne."
"Roisto!" sanoi täti Angélique. "Tässä hän vielä pilkkaa minua."
Pitou nousi.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "aikomukseni ei ole jättää maksamatta. Minulla on rahaa. Jos tahdotte, jään tänne ruokavieraaksenne, mutta siinä tapauksessa tahdon itse määrätä ruokalistan."
"Konna!" huusi täti Angélique.
"Arvioikaamme annos neljäksi souksi. Olen siis teille velkaa neljä souta riisistä ja kaksi sonta leivästä. Yhteensä kuusi souta."
"Kuusi souta!" huusi täti. "Mutta siinähän oli riisiä yksinään kahdeksan soun edestä ja leipää kuuden soun edestä."
"Minä en olekaan laskenut mitään hintaa kukolle", sanoi Pitou, "sillä se on varmaankin otettu omasta kanatarhastanne. Se on vanha tuttavani; tunsin sen heti heltastaan."
"Hintansa silläkin on yhtäkaikki."
"Se oli yhdeksän vuoden vanha. Minä sen teille varastin emonsa siipien alta. Se oli silloin nyrkin kokoinen, ja te annoitte minulle selkään senvuoksi, etten samalla kertaa tuonut jyviä ruokkiaksenne sitä. Neiti Catherine antoi minulle jyviä. Se on minun omaisuuttani, ja minä söin siis omaani. Olihan minulla siihen oikeus."
Vihanvimmoissaan täti musersi vallankumouksellisen tomuksi katseillaan. Hän oli ihan käheä.
"Pois täältä!" sähisi hän.
"Heti paikallako, näin vain, syötyäni, antamatta minun edes sulattaa ruokaani. Ettepä, täti, ole kohtelias."
"Mene!"
Pitou, joka oli uudelleen istuutunut, nousi. Tyytyväisyydelleen hän huomasi, ettei hänen vatsaansa olisi mahtunut enää riisinjyvääkään.
"Täti", sanoi hän juhlallisesti, "te olette huono sukulainen. Tahdon näyttää teille, että olette minua kohtaan menetellyt yhtä väärin nyt kuin aina ennenkin; olette ollut yhtä tyly ja yhtä saita. Mutta minä en tahdo antaa teille tilaisuutta sanoa, että syön teidät putipuhtaaksi."
Hän asettui ovelle ja lausui jyrisevällä äänellä, jonka kuulivat sekä ne, jotka häntä olivat seuranneet ja katselleet tätä kohtausta, että sivullisetkin, jotka oleksivat viidensadan askelen päässä:
"Minä otan nämä kunnon ihmiset todistajiksi", sanoi hän, "että saavuin jalkaisin Pariisista valloitettuani Bastiljin, että olin väsynyt, että olin nälkäinen, että istuin syömään sukulaiseni luo, että minua soimattiin siihen määrään ruokani tähden, ajettiin niin säälimättömästi tieheni, että minun oli pakko lähteä."
Ja Pitou sanoi tämän kaiken niin voimakkaasti, että lähellä olevat alkoivat mutista uhkauksia tädille.
"Olen kulkijaparka", jatkoi Pitou. "Olen astellut kahdeksantoista penikulmaa. Olen kunniallinen poika, jota herra Billot ja herra Gilbert kunnioittavat luottamuksellaan; olen tuonut Sébastien Gilbertin apotti Fortierin luo, olen Bastiljin valloittaja, Baillyn ystävä, kenraali Lafayetten ystävä! Otan teidät kaikki todistajiksi siitä, että minut on ajettu ulos."
Mutina kiihtyi.
"Ja", jatkoi hän, "koska en ole kerjäläinen, vaikka minua soimataan syömästäni leivästä, niin maksan sen. Tässä on pieni kultaraha, jolla suoritan sen, mitä olen syönyt tätini luona."
Ja näin sanoen Pitou otti mahtavasti kultarahan taskustaan ja heitti pöydälle, josta se kaikkien nähden hyppäsi vatiin ja puoliksi hukkui riisiin.
Tämä viimeinen teko nöyryytti eukon. Hän painoi päänsä kumaraan kuullessaan yleisen paheksumisen, joka ilmeni pitkänä mutinana. Parikymmentä kättä kohottautui Pitouta kohden, joka poistui majasta pyyhkien jalkansa kynnykseen, seurassaan parikymmentä henkilöä, jotka tarjosivat hänelle sekä asunnon että ruoan, onnellisina, kun saivat ilmaiseksi pitää luonaan Bastiljin valloittajaa, Baillyn ja Lafayetten ystävää.
Täti otti kultarahan, pyyhki sen ja pani kupposeen, missä se sai odottaa useiden toisten seurassa siksi, kunnes se vaihdettaisiin vanhaan louisdoriin.
Mutta tallettaessaan tämän rahan, joka oli tullut hänen luokseen näin merkillisellä tavalla, hän huokasi ja arveli, että ehkä Pitoulla oli oikeus syödä kaikki, koska hän niin hyvin maksoikin.
Kun Pitou oli tyydyttänyt ensimmäiset ruumiilliset vaatimuksensa, tahtoi hän tyydyttää myös sydämensä vaatimukset.
Suloisinta on totella silloin, kun käskijän vaatimus vastaa tottelijan suloisimpia toiveita.
Hän otti siis jalat allensa ja pitkin kapeaa katua, joka Pleuxista johtaa Lonnet-kadulle, piirtäen molemmin puolin kasvavine puineen kuin viheriäisen vyön tälle puolelle kaupunkia, läksi suoraan peltojen poikki päästäkseen pikemmin Pisseleuxin taloon.
Mutta pian hänen vauhtinsa hiljeni. Joka askel johdatti muistoja mieleen.
Kun tulee syntymäkaupunkiinsa tai -kyläänsä, astelee keskellä nuoruuttaan, menneiden päivien keskellä, jotka, niinkuin englantilainen runoilija lausuu, asettuvat palavana matkamiehen eteen kuin kunniamatoksi hänen askeliensa alle. Joka askelella herää muisto, ja sydän lyö kiivaasti.
Täällä on kärsinyt, täällä ollut onnellinen. Tuossa on nyyhkyttänyt tuskasta, tuossa itkenyt ilosta.
Vaikka Pitou ei ollutkaan sielunelämän erittelijä, oli hän ainakin ihminen. Hän kokoili muistoja menneisyydestä pitkin tien vartta ja saapui sielu täynnä voimakkaita vaikutelmia muori Billotin taloon.
Kun hän näki sadan askeleen päästä kattojen pitkän rivin, kun hän silmillään mittasi satavuotisia lehmuksia, jotka taivuttivat oksiaan katsellakseen ylhäältäpäin, kuinka sammaltuneista piipuista nousi sauhu, kun hän etäältä kuuli karjan äänet, koiran haukunnan, rattaan kitinän, korjasi hän päässään olevaa kypärää, sitoi rakuunamiekan lujemmin kupeelleen ja koetti ottaa kasvoilleen uljaan ilmeen, niinkuin ainakin on rakastuneella ja sotilaalla.
Ei kukaan tuntenut häntä aluksi. Se siis todisti, että hän oli esiintymisessään hyvin onnistunut.
Renki juotti hevosia lammen luona. Hän kuuli astuntaa, kääntyi ja pajupensaan tiheän latvan läpi näki Pitoun, oikeammin sanoen kypärän ja miekan. Renki jäi sanattomaksi hämmästyksestä.
Pitou sanoi ohimennessään:
"Kas, Barnaut! Päivää, Barnaut!"
Renki hämmästyi huomatessaan, että kypärä ja miekka tunsivat hänen nimensä, otti lakin päästään ja siveli tukkaansa. Pitou meni hymyillen hänen ohitseen. Mutta renki ei rauhoittunut. Pitoun ystävällinen hymy oli jäänyt piiloon kypärän alle.
Samalla kertaa huomasi muori Billot sotilaan, katsoessaan ruokasalin ikkunasta. Hän nousi.
Maaseudulla oltiin siihen aikaan varuillaan. Hirveitä huhuja liikkui, puhuttiin rosvoista, jotka hakkasivat metsän maahan ja korjasivat vihannan laihon.
Mitä tiesi tämän sotilaan tulo? Oliko hän hyökkäämässä vai puolustamassa?
Muori Billot tarkasti silmänräpäyksessä koko Pitoun. Hän ihmetteli, kuinka miehellä, jolla oli huonot jalkineet, oli niin kiiltävä kypärä. Ja miettiessään hän kallistui yhtä paljon epäilyksien kuin toivonkin puolelle.
Tämä tuntematon sotilas tuli keittiöön. Muori Billot astui pari askelta vastatullutta kohti. Pitou puolestaan tahtoi olla yhtä kohtelias ja otti kypärän päästään.
"Ange Pitou", huudahti muori Billot, "Ange Pitou!"
"Päivää, rouva Billot", vastasi Pitou.
"Ange! Kukapa tätä olisi aavistanut! Oletko mennyt sotaväkeen?"
"Sotaväkeenkö?" sanoi Pitou.
Ja hän hymyili ylemmyyttä osoittavin ilmein. Sitten hän katsoi ympärilleen etsien, mitä ei nähnyt.
Muori Billot hymyili. Hän aavisti Pitoun katseiden tarkoituksen ja sanoi yksinkertaisesti: "Etsit kai Catherinea?"
"Niin etsinkin, rouva Billot", sanoi Pitou, "sanoakseni hänelle hyvää päivää."
"Hän on vaatteita kuivattamassa. Mutta istuhan, katso minuun, kerrohan minulle."
"Sen kyllä teen", sanoi Pitou. "Hyvää päivää, päivää, päivää, rouvaBillot!"
Ja Pitou istuutui tuolille.
Oville ja portaille kerääntyivät hänen ympärilleen kaikki palvelijattaret ja päivätyöläiset, jotka rengin kertomuksen kuultuaan olivat rientäneet saapuville. Ja jokaisen uuden henkilön tullessa kuuli kuiskuteltavan:
"Onko se Pitou?"
"On, hän se on."
"Jopa nyt jotakin!"
Pitou katsoi hyväntahtoisesti kaikkiin entisiin tovereihinsa. Hän hyväili hymyilyllään useimpia heistä.
"Ja sinä siis tulet Pariisista, Ange?" jatkoi talon emäntä.
"Ihan suoraan, rouva Billot!"
"Miten mieheni voi?"
"Oikein hyvin, rouva Billot."
"Miten Pariisi voi?"
"Oikein huonosti, rouva Billot."
"Oh!"
Ja kuuntelijoiden piiri kävi ahtaammaksi.
"Ja miten voi kuningas?" kysyi emäntä.
Pitou pudisti päätänsä ja maiskautti hyvin nöyryyttävästi kuningasvallalle.
"Ja kuningatar?"
Tällä kertaa ei Pitou vastannut kerrassaan mitään.
"Oh!" sanoi rouva Billot.
"Oh!" kertasivat kaikki muut.
"Jatkahan", lausui emäntä.
"No, kyselkäähän", sanoi Pitou, joka ei tahtonut Catherinen poissaollessa kertoa kaikkia parhaimpia tietojaan.
"Miksi sinulla on kypärä?" kysyi rouva Billot.
"Se on trofea", sanoi Pitou.
"Mikä on trofea, ystäväiseni?" kysyi kelpo eukko.
"Sehän on totta, rouva Billot", sanoi Pitou suojelevaisesti hymyillen, "ettehän te voi tietää, mitä on trofea. Trofea on voitonmerkki, jonka saa, kun on kukistanut vihollisen."
"Sinä olet siis kukistanut vihollisen, Pitou?"
"Vihollisen!" sanoi Pitou halveksivasti. "Hyvä rouva Billot, ettekö siis tiedä, että herra Billot ja minä olemme kahden valloittaneet Bastiljin."
Tämä taikasana sai kuulijakunnan intoihinsa. Pitou tunsi läsnäolevien henkäisyn tukassaan ja heidän kätensä tuolinsa selkänojalla.
"Kerro, kerro hiukan, mitä meidän isäntä on tehnyt", sanoi rouvaBillot samalla vapisten ja ylpeillen.
Pitou katsoi ympärilleen, joko Catherine oli tullut. Hän ei ollut saapunut.
Häntä loukkasi se, että tällaisten erikoisten uutisten tuojan saapuessa Pariisista neiti Billot ei voinut jättää pesuvaatteita sikseen.
Pitou pudisti päätänsä. Hän alkoi olla tyytymätön.
"Sen kertominen vie paljon aikaa", sanoi hän.
"Onko sinun nälkä?" kysyi rouva Billot.
"Ehkä on."
"Onko jano?"
"Sitä en kiellä."
Heti rengit ja piiat ryntäsivät sellaisella kiireellä, että Pitou näki käsissään haarikan, leipää, lihaa ja kaikenlaisia hedelmiä, ennenkuin oli ennättänyt ajatellakaan, mihin pyyntö johtaisi.
Pitoulla oli hyvä ruoansulatus. Mutta kuinka pian tahansa hän sulatti, ei hän vielä ollut ennättänyt sulattaa tätinsä kukkoa, jonka viimeisen palan oli niellyt noin puoli tuntia sitten. Pyynnöllään hän ei siis voittanut paljoakaan aikaa, sillä niin pian tuotiin hänelle kaikki.
Hän huomasi olevansa pakotettu ponnistamaan voimansa viimeiseen asti, ja hän kävi syömään. Mutta vaikka hänen tahtonsa oli kuinka hyvä tahansa, niin vähän ajan päästä hänen oli pakko lopettaa.
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi rouva Billot.
"Hitto vieköön, minä…"
"Tuokaa Pitoulle juotavaa."
"Minulla on omenaviiniä, rouva Billot."
"Mutta ehkä otat mieluummin viinaa?"
"Viinaako?"
"Niin, oletko Pariisissa tottunut sitä juomaan?"
Tuo kunnon nainen otaksui, että parin viikon aikana Pitoun olisiPariisissa pitänyt oppia ryyppäämään.
Pitou torjui ylpeästi sellaisen otaksumisen.
"Minä en koskaan juo viinaa", sanoi hän.
"Kerro siis."
"Jos minä kerron, täytyy minun alkaa uudestaan neiti Catherinea varten, ja kertomukseni on pitkä."
Pari kolme henkilöä riensi pesutupaan etsimään Catherinea.
Mutta kaikkien juostessa samaan suuntaan Pitou loi koneellisesti katseensa toiseen kerrokseen johtaville portaille, ja kun alhaalta tuleva ilmavirta oli saanut aikaan vedon, oli muuan ovi avautunut, ja hän näki Catherinen katselevan ikkunasta. Catherine katsoi metsään päin, siis Boursonnea kohden. Hän oli siihen määrään vaipunut katselemiseen, ettei huomannut mitään siitä, mitä oli tapahtunut, ettei ollut kuullut, mitä tapahtui talon sisällä tai sen ulkopuolella.
"Ahaa", sanoi Pitou huoaten, "metsään päin, Boursonneen päin, Isidor de Charnyn asunnolle päin, siis sinne."
Ja hän huokasi toistamiseen, tuskaisemmin kuin edellisellä kerralla.
Tällä kertaa etsijät saapuivat sekä pesutuvasta että muualtakin, missä Catherine olisi voinut olla.
"No!" kysyi rouva Billot.
"Emme ole löytäneet neitiä."
"Catherine, Catherine!" huusi rouva Billot.
Nuori tyttö ei kuullut mitään. Pitou rohkeni silloin puhua.
"Rouva Billot", sanoi hän, "kyllä minä tiedän, miksi neiti Catherinea ei löytynyt pesutuvasta."
"Miksi ei löytynyt?"
"No, kun hän ei ole siellä."
"Tiedät siis, missä hän on?"
"Tiedän."
"Missä?"
"Tuolla ylhäällä."
Ja tarttuen emännän käteen Pitou pakotti hänet astumaan pari kolme askelta portaita ylöspäin ja osoitti hänelle Catherinea, joka istui ikkunalaudalla köynnöskasvien keskellä.
"Hän sukii tukkaansa", sanoi emäntä.
"Ei suinkaan, hänen tukkansa on suittu", vastasi Pitou alakuloisesti.
Emäntä ei huomannut Pitoun alakuloisuutta, vaan huusi kovalla äänellä:
"Catherine! Catherine!"
Nuori tyttö vavahti, hämmästyi, sulki nopeasti ikkunan ja sanoi:
"Mitä nyt?"
"Tulehan tänne, Catherine", huusi muori Billot aavistamattakaan, minkä vaikutuksen hänen sanansa saivat aikaan. "Ange on tullut Pariisista."
Pitou odotti jännittyneenä, mitä Catherine vastaisi.
"Vai niin!" sanoi hän kylmästi.
Niin kylmästi, että Pitoun rohkeus ihan lamaantui.
Ja Catherine astui alas portaita, veltosti kuin flaamittaret VanOstaden tai Brauwerin maalaamissa tauluissa.
"Kas", sanoi hän tultuaan alas, "sehän on hän."
Pitou kumarsi punastuen ja väristen.
"Hänellä on kypärä", sanoi eräs palvelijatar nuoren emäntänsä korvaan.
Pitou kuuli lauseen ja odotti, mikä vaikutus ilmenisi Catherinen kasvoille.
Mitkä ihanat kasvot! Ne olivat ehkä hiukan kalvenneet, mutta yhä ne olivat täyteläiset, ja hipiä oli hieno.
Mutta Catherine ei millään tavalla näyttänyt ihailevan Pitoun kypärää.
"Vai on hänellä kypärä", sanoi hän. "Minkä vuoksi?"
Tällä kertaa suuttumus sai vallan kunnon pojan sydämessä.
"Minulla on kypärä ja miekka", sanoi hän ylpeästi, "sillä olen taistellut ja surmannut rakuunoita ja sveitsiläisiä, ja jos sitä epäilette, neiti Catherine, niin kysykää isältänne. Siinä kaikki."
Catherine oli niin omissa mietteissään, ettei näyttänyt kuulevan muuta kuin lopun Pitoun vastauksesta.
"Miten isä voi?" kysyi hän, "ja miksi hän ei ole palannut teidän kerallanne? Tuotteko Pariisista huonoja uutisia?"
"Hyvin huonoja", sanoi Pitou.
"Minä luulin jo kaiken järjestyneen", sanoi Catherine.
"Niin kyllä. Mutta sitten kaikki taas meni sekaisin", vastasi Pitou.
"Eivätkö kuningas ja kansa ole tulleet yksimielisyyteen? Neckerhän kutsuttiin takaisin?"
"Mitäpä Neckeristä", sanoi Pitou itsetietoisesti.
"Tyydyttihän se kansaa, eikö totta?"
"Niin paljon, että kansa on päättänyt ryhtyä itse rankaisemaan ja tappaa kaikki vihollisensa."
"Kaikki vihollisensako?" huudahti Catherine kummastuneena. "Ja ketkä siis ovat kansan vihollisia?"
"Aristokraatit tietysti", vastasi Pitou.
Catherine kalpeni.
"Ja keitä nimitetään aristokraateiksi?" kysyi hän.
"Hitto vieköön, tietysti niitä, joilla on suuret tilukset, — joilla on suuret linnat, — jotka näännyttävät kansan nälkään, — jotka omistavat kaikki, kun meillä ei ole mitään."
"Joko taas tuota samaa?" sanoi Catherine kärsimättömästi.
"Niitä, joilla on komeat hevoset ja kauniit vaunut, kun me saamme kulkea jalan."
"Hyvä Jumala!" sanoi nuori tyttö ja kävi melkein kelmeäksi.
Pitou huomasi tämän muutoksen hänen kasvoissaan.
"Minä nimitän aristokraateiksi teidän tuttavianne."
"Minunko tuttaviani?"
"Meidänkö tuttaviamme?" kysyi muori Billot.
"Keitä?" kysyi Catherine.
"Berthier de Savignytä esimerkiksi."
"Berthier de Savignytäkö?"
"Joka antoi teille kultaiset korvarenkaat, joita kannoitte tanssiessanne herra Isidorin kanssa."
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Minä itse näin ihmisten syövän hänen sydäntään."
Kamala huuto pääsi kaikkien rinnasta. Catherine vaipui tuolille, johon hän oli tarttunut.
"Näitkö sinä sen?" kysyi muori Billot vapisten kauhusta.
"Herra Billotkin näki sen."
"Hyvä Jumala!"
"Niin, tällä hetkellä kai tapetaan ja poltetaan kaikki Pariisin jaVersaillesin aristokraatit."
"Se on kamalaa!" sopersi Catherine.
"Kamalaa! Miksi se olisi kamalaa? Ettehän te ole mikään aristokraatti, neiti Billot."
"Herra Pitou", sanoi Catherine synkän tarmokkaasti, "minun mielestäni te ette ollut noin julma ennen Pariisiin menoanne."
"Enkä minä nytkään ole julma", vastasi Pitou hiukan epäröiden."Mutta…"
"Älkää siis kerskailko rikoksista, joita pariisilaiset ovat tehneet, koska ette ole pariisilainen, ettekä ole noita rikoksia tehnyt."
"Minä olen niin vähän syyllinen", sanoi Pitou, "että herra Billot ja minä olimme menettää henkemme koettaessamme puolustaa herra Berthieriä."
"Kunnon isäni! Hyvä isäni. Se on hänen kaltaistaan!" sanoi Catherine innoissaan.
"Kunnon mieheni!" sanoi muori Billot. "Mitä hän siis teki?" Pitou kertoi Grève-torin kauheat tapahtumat, Billotin epätoivon ja halun palata Villers-Cotteretsiin.
"Miksi hän siis ei palaa?" sanoi Catherine sellaisella äänellä, että se vaikutti Pitoun sydämen syvyyksiin, niinkuin kaameat ennustukset, jotka loihtijat osaavat upottaa syvälle sydämien pohjaan.
Muori Billot pani kätensä ristiin.
"Herra Gilbert ei sitä tahtonut", sanoi Pitou.
"Herra Gilbert tahtoo siis syöstä mieheni kuolemaan", sanoi rouvaBillot nyyhkyttäen.
"Tahtooko hän siis hävittää isäni kodin?" sanoi Catherine yhtä synkän alakuloisesti kuin ennenkin.
"Ei suinkaan!" lausui Pitou. "Herra Billot ja herra Gilbert pääsivät kyllä yksimielisyyteen. Herra Billot jää vielä joksikin aikaa Pariisiin lopettamaan vallankumousta."
"Hekö kahden sen tekevät?" kysyi muori Billot.
"Eivät, vaan herra Lafayetten ja herra Baillyn keralla."
"Ah", sanoi emäntä ihastuen, "kun hän kerran on herra Lafayetten ja herra Baillyn seurassa, niin…"
"Milloin hän aikoo palata?" kysyi Catherine.
"Sitä en tiedä, neiti."
"Ja miksi sinä, Pitou, siis palasit?"
"Minä toin apotti Fortierille Sébastien Gilbertin ja olen tullut tänne tuomaan herra Billotin määräyksiä."
Lopettaessaan nämä sanat Pitou nousi diplomaattisen arvokkaasti, minkä ainakin isäntäväki ymmärsi ja ehkä palvelijatkin.
Muori Billot nousi heti ja käski kaikkia poistumaan. Catherine jäi istumaan ja tutkisteli sielunsa syvyyteen asti Pitoun lausetta, ennenkuin kysymys tuli hänen huuliltaan.
"Mitä hän siis käskee meille sanomaan?" kysyi Catherine.
Molemmat naiset terästivät kaiken huomionsa kuullakseen kunnioitetun perheen isän määräykset. Pitou kyllä tiesi, kuinka vaikea hänen tehtävänsä oli. Hän oli nähnyt sekä muori Billotin että Catherinen työssä. Hän tunsi toisen hallitsemistottumuksen ja toisen kiihkeän itsenäisyyden.
Catherine, lempeä, työteliäs, hyvä tyttö, oli juuri näillä ominaisuuksillaan saavuttanut hyvin suuren vaikutusvallan kaikkiin talon jäseniin. Mitä onkaan hallitsemishalu muuta kuin luja tahto olla tottelematta?
Toimittaessaan asiansa Pitou tiesi varsin hyvin tuottavansa toiselle suuren tyydytyksen ja toiselle täyden mielipahan.
Kun muori Billot siirrettäisiin vastuuttomaan asemaan, muuttuisi hän tavallaan luonnottomaksi, epäsuhtaiseksi olennoksi. Se suurensi Catherinea Pitoun silmissä. Mutta nykyhetkenä ei Catherine sitä tarvinnut.
Pitou edusti talossa nyt Homeroksen airutta, joka oli suuna, muistina, mutta ei järkenä. Hän lausui asiansa näillä sanoilla:
"Rouva Billot, herra Billotin tarkoitus on, että te näkisitte mahdollisimman vähän vaivaa."
"Mitä hän sillä tarkoittaa?" kysyi kunnon nainen hämmästyen.
"Mitä nuo sanatnähdä vaivaamerkitsevät?" kysyi nuori Catherine.
"Sitä", vastasi Pitou, "että tämänlaatuisen talon hoitaminen tuottaa paljon huolta ja vaivaa, että on tehtävä kauppoja…"
"Entä sitten?" kysyi emäntä.
"Suoritettava maksuja…"
"Entä sitten?"
"Järjestettävä työt…"
"Entä sitten?"
"Koottava vilja…"
"Kuka väittää sitä vastaan?"
"Ei tietysti kukaan, rouva Billot. Mutta kauppojen tähden täytyy matkustaa."
"Minulla on hevonen."
"Maksaessa täytyy väitellä."
"Minulla on hyvä suu…"
"Töitä järjestettäessä…"
"Olenhan tottunut valvomaan töitä."
"Ja viljan korjaamisessa, no, se on eri asia, täytyy laittaa ruokaa työmiehille, auttaa ajomiehiä…"
"Ei tuo minua säikytä, kun sillä autan kunnon miestäni", huudahti kelpo vaimo.
"Mutta, rouva Billot… yhtäkaikki…"
"Mitä yhtäkaikki?"
"Sellainen työmäärä… ja… kun on jo ikää…"
"Ahaa!" sanoi muori Billot katsoen silmäkulmien alta Pitouhun.
"Auttakaahan minua, neiti Catherine", sanoi nuori mies, joka huomasi voimiensa vähenevän sitä mukaa kun tilanne kävi vaikeaksi.
"En tiedä, millä tavoin autan teitä", lausui Catherine.
"Asian laita on niin", sanoi Pitou, "että herra Billot ei ole valinnut rouva Billotia näkemään niin paljon vaivaa…"
"Kenet siis?" keskeytti emäntä vapisten samalla sekä ihastuksesta että kunnioituksesta.
"Hän on valinnut toisen, joka on voimakkaampi ja joka vastaa samalla itseään ja teitä. Hän on valinnut neiti Catherinen."
"Tyttäreni Catherinen taloa johtamaan!" huudahti vanha emäntä, ja hänen äänessään soi sekä epäluuloa että kateutta.
"Teidän johdollanne", kiirehti nuori tyttö punastuen lisäämään.
"Ei, ei", sanoi itsepintaisesti Pitou, joka kerran päästyään vauhtiin osasi jatkaa täydellä voimalla. "Ei suinkaan. Minä toimitan asian ihan tarkalleen. Herra Billot valtuuttaa neiti Catherinen hänen sijastaan ja paikallaan johtamaan kaikkia talon töitä ja asioita."
Nämä totuuden tehostamat sanat tunkeutuivat emännän sydämeen. Ja niin hyvä oli hänen luonteensa, että siinä ei herännyt katkeraa kateutta tai polttavaa suuttumusta; päinvastoin valta-aseman luovuttaminen teki hänet alistuvaiseksi, tottelevammaksi ja miehensä erehtymättömyydestä varmemmaksi.
Voiko Billot erehtyä? Voisiko Billotia olla tottelematta?
Nämä kaksi ajatusta vain oli kunnon naisella pantavana omia mietteitään vastaan. Ja koko vastustus raukesi.
Hän katsoi tyttäreensä, jonka silmissä ei näkynyt muuta kuin vaatimattomuutta, luottamusta, hyvää onnistumisen tahtoa, hellyyttä ja horjumatonta kunnioitusta. Ja silloin hän kokonaan alistui.
"Herra Billot on oikeassa", sanoi hän. "Catherine on nuori, hänellä on hyvä pää; onpa hän vielä itsepäinenkin."
"On kyllä", sanoi Pitou, joka tiesi sillä mielistelevänsä Catherinen itserakkautta, samalla kun sai lausua kohteliaisuuden.
"Catherine", jatkoi muori Billot, "liikkuu matkoilla helpommin kuin minä; hän jaksaa paremmin kuin minä juosta päiväkaudet työmiesten jäljestä. Hän myy suuremmalla voitolla ja ostaa huokeammalla. Hän saa kaikki itseään tottelemaan."
Catherine hymyili.
"No niin!" jatkoi kunnon nainen tarvitsematta tukahduttaa edes huokausta; "nyt Catherine siis saa juosta pitkin peltoja, hoitaa kukkaroa, olla aina matkoilla! Tyttäreni on muuttunut pojaksi!…"
Pitou lausui rohkaisevasti:
"Älkää peljätkö mitään neiti Catherinen puolesta. Olenhan minä täällä ja seuraan häntä kaikkialle."
Ange odotti tällä jalolla uhrautumisella tekevänsä syvän vaikutuksen, mutta Catherine katsoikin häneen niin oudosti, että Pitou joutui ymmälle.
Nuori tyttö punastui, mutta ei sillä tavalla kuin nainen kuullessaan mielistelevän lauseen, vaan puna oli hiukan syvempi, ilmaisten sielussa liikkuvan jotakin muuta, suuttumusta ja kärsimättömyyttä, halua puhua ja tarvetta olla vaiti.
Pitou ei ollut hienonmaailman mies eikä näitä erotuksia ymmärtänyt. Mutta kun hän huomasi, ettei Catherinen punastuminen merkinnyt täyttä hyväksymistä, lausui hän:
"No mitä?" Ja hän hymyili herttaisesti, niin että hänen suuret hampaansa näkyivät paksujen huulien välistä. "No, te olette vaiti, neiti Catherine?"
"Ettekö siis käsitä, herra Pitou, puhuneenne tyhmyyksiä?"
"Tyhmyyksiäkö?" sanoi rakastunut mies.
"Herra nähköön", huudahti muori Billot, "ettehän voi toki ajatella tyttäreni liikuskelevan kaikkialla henkivartijoineen!"
"Mutta edes metsässä!" sanoi Pitou niin viattoman varmasti, että synti olisi ollut hänelle nauraa.
"Sisältyykö sekin isännän määräyksiin?" kysyi muori Billot, joka täten osoitti osaavansa laskea leikkiäkin.
"Sellainen toimi olisi laiskan toimi", sanoi Catherine; "isäni ei ole voinut sellaista valita herra Pitoulle, eikä hän sellaista tointa ota vastaan."
Pitou katsoi silmät selällään Catherinesta muori Billotiin. Kaikki hänen kauniit unelmansa romahtivat kasaan. Catherine käsitti todellisena naisena Pitoun pettymyksen täydellisesti.
"Herra Pitou", sanoi hän, "Pariisissako te olette nähnyt nuorten tyttöjen pilaavan maineensa kuljettamalla sillä tavalla nuoria miehiä seurassaan?"
"Mutta ettehän te ole mikään nuori tyttö", lausui Pitou, "koska olette talon emäntä."
"Lopetetaan nyt jo", sanoi muori Billot äkkiä; "talon emännällä on paljon puuhaa ja hommaa. Tulehan tänne, Catherine, niin luovutan sinulle talon isäsi määräysten mukaan."
Pitou katseli liikkumatta ja ihmetellen menoja, jotka maalaisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta vaikuttivat juhlallisesti.
Muori Billot otti avaimet esille ja antoi ne toisen toisensa jälkeen Catherinelle, tilittäen hänelle liinavaatteet, viinipullot, huonekalut ja ruokatavarat. Hän vei tyttärensä vanhan kaappipöydän luo, 1738:n tai 1740:n hienoa työtä, jossa ukko Billot säilytti papereitaan, kultarahojaan, kaikkea, mikä kuului perheen rahavaroihin ja arkistoon.
Vakavana Catherine otti vastaan toimeensa kuuluvan vallan ja sen salaisuudet. Hän kyseli tarkasti äidiltään, tuumi jokaisen vastauksen saatuaan, ja näytti siltä kuin hän kerran tiedon saatuaan olisi sen sulkenut muistinsa ja järkensä syvyyteen kuin aseen, jota tarpeen tullen voi käyttää.
Kun esineet olivat tilitetyt, vei muori Billot hänet katsomaan karjaa, joka huolellisesti tarkastettiin. Terveet ja sairaat lampaat, karitsat, vuohet, kanat, kyyhkyset, hevoset, härät ja lehmät.
Mutta tämähän oli vain muodollisuus. Kaikkia näitä talon toimia oli nuori tyttö jo kauan itsekseen hoitanut.
Ei kukaan tuntenut niin hyvin kuin Catherine siipikarjaa kaakotuksen sävystä; karitsat hän tunsi jo kuukauden vanhoina; kyyhkyset tunsivat hänet niin hyvin, että toisinaan keskellä pihamaata alkoivat kierrellen lentää hänen ympärillään, toisinaan taas asettuivat hänen olkapäilleen, tervehdittyään häntä ensin maassa erikoisella nykivällä liikunnallaan.
Hevoset hirnuivat Catherinen lähestyessä. Hän yksinään sai kaikkein äksyimmätkin tottelemaan. Eräs niistä, joka varsasta asti oli talossa kasvatettu ja tullut virmaksi ratsuksi, rikkoi kaikki esteet tallissa päästäkseen Catherinen kädestä syömään tai hänen taskustaan etsimään leivänmuruja, joita siellä aina oli.
Ehdottomasti täytyi hymyillen katsella, kun tämä kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jolla oli siniset silmät, valkoinen kaula, pyöreät käsivarret ja somat kätöset, tuli esiliina täynnä jyviä lammen rannalle sille kohtaa, missä paljon astuttu ja kovettunut hiekka rapisi jyviä siihen heitettäessä.
Silloin näki kaikkien kananpoikien, kyyhkysten, vapaina olevien lampaitten kiiruhtavan lammen luo. Lintujen nokat iskivät maahan, karitsojen punainen kieli nuoleksi kauroja tai tattarijyviä. Tämä jyvistä tumma maa tuli parissa minuutissa yhtä valkoiseksi ja puhtaaksi kuin heinämiehen vati hänen lopetettuaan ateriansa.
Muutamilla on silmissään voima, joka joko lumoo tai kauhistuttaa. Ja ne voivat niin väkevästi vaikuttaa eläimeen, että se ei ajattelekaan vastustamista. Onhan moni meistä nähnyt vihaisen härän alakuloisesti katselevan lasta, joka vaaraa ymmärtämättä hymyilee sille! Sen tulee sääli. Onhan moni meistä nähnyt saman härän katselevan kavalasti rotevaan maamieheen, joka sitä tiukasti silmäilee ja sanaakaan sanomatta pitää sitä alallaan. Härkä painaa päänsä alas, näyttää ryhtyvän hyökkäämään, mutta sen jalat ovatkin juurtuneet maahan kiinni; se vapisee, sitä huimaa, se pelkää.
Catherine vaikutti toisella näistä tavoista koko ympäristöönsä. Hän oli samalla niin rauhallinen ja varma, niin voimakas ja tarmokas, niin arkailematon ja peloton, että eläin hänen edessään ei ajatellutkaan tehdä mitään pahaa.
Tätä omituista lumoustaan hän etupäässä käytti ajatteleviin olentoihin. Tämän neidon sulo oli vastustamaton. Ei ainoakaan seudun miehistä ollut hymyillyt puhuessaan Catherinesta, ei kellään pojalla ollut huonoja ajatuksia hänestä; ne, jotka rakastivat häntä, olisivat tahtoneet saada hänet vaimokseen, ja ne, jotka eivät rakastaneet, saada hänet sisarekseen.
Pää kumarassa, kädet riipuksissa, ajatukset siellä täällä, seurasiPitou nuorta tyttöä ja hänen äitiään tarkastusmatkalla.
Hänelle ei ollut sanottu sanaakaan. Hän esiintyi kuin murhenäytelmän sotilas, ja hänen kypäränsä tekikin hänet suuressa määrässä sellaisen näköiseksi.
Sitten tarkastettiin rengit ja palvelijattaret.
Muori Billot käski kaikkia asettumaan puolikehään ja meni itse keskelle.
"Rakkaat lapset", sanoi hän, "isäntämme ei palaa vielä Pariisista, mutta hän on valinnut teille käskijän sijaansa. Se on tyttäreni Catherine, joka tässä on nuorena ja voimakkaana. Minä olen vanha, ja muistini on huono. Isäntä on tehnyt oikein. Emäntä on tästälähin Catherine. Hän ottaa rahat vastaan ja maksaa. Minä ensimmäisenä kuulen hänen määräyksensä ja noudatan niitä. Ne, jotka niskoittelevat, joutuvat tekemisiin hänen kanssaan."
Catherine ei lisännyt sanaakaan. Hän suuteli hellästi äitiään. Tämä suudelma vaikutti voimakkaammin kuin kaikki sanat. Muori Billot itki, Pitou oli heltynyt. Kaikki palkolliset osoittivat suosiotaan uudelle hallitukselle.
Heti Catherine ryhtyi toimeen ja jakoi kullekin tehtävänsä. Jokainen sai määräyksensä ja lähti sitä täyttämään parhaansa mukaan, niinkuin aina uuden valtiaan astuessa toimeen.
Kun Pitou oli jäänyt yksin, lähestyi hän Catherinea ja sanoi:
"Entäs minä?"
"Tekö? Minulla ei ole mitään työtä teille."
"Mitä? Jäänkö siis laiskottelemaan?"
"Mitä tahdotte tehdä?"
"Samaa kuin ennen lähtöäni."
"Ennen lähtöänne oli äitini ottanut teidät huostaansa."
"Mutta tehän olette emäntä; antakaa minulle työtä."
"Minulla ei ole mitään teille, herra Ange."
"Miksi ei ole?"
"Siksi, että olette lukumies, parisilainen herra, jolle maalaistyöt eivät sovellu."
"Onko se mahdollista?" sanoi Pitou.
Catherine nyökkäsi siten ilmaistakseen: Niin on asian laita.
"Minäkö lukumies!" kertasi Pitou.
"Epäilemättä."
"Mutta katsokaahan minun käsivarsiani, neiti Catherine."
"Se ei mitään merkitse!"
"Miksi, neiti Catherine", sanoi poikaparka epätoivoissaan, "pakotatte minut sen perusteella, että muka olen lukumies, kuolemaan nälkään? Ettekö siis tiedä, että filosofi Epiktetes palveli saadakseen ruokaa, että satujen kirjoittaja Aisopos ansaitsi leipänsä otsansa hiessä? Ja nuo molemmat herrat olivat kuitenkin minua paljon oppineemmat."
"Mitä sille mahdan! Niin on asian laita."
"Mutta herra Billot otti minut tänne taloon kuuluvaksi. Sitä varten hän lähetti minut tänne Pariisistakin."
"Niin kai, sillä isäni saattoi kyllä pakottaa teidät tekemään sellaista työtä, jota minä, hänen tyttärensä, en uskalla teillä teettää."
"Älkää teettäkö minulla sellaista, neiti Catherine."
"Mutta silloinhan jäisitte toimettomaksi, ja sitä minä en tohdi sallia. Isälläni oli isäntänä oikeus tehdä, mitä tahtoi, mutta sitä minulla ei ole hänen sijaisenaan. Minä hoidan hänen omaisuuttaan; sen täytyy tuottaa hänelle tuloja."
"Mutta minäkin olen valmis tekemään työtä, ja minä tuotan tuloja.Näettehän, neiti Catherine, että lauseenne kiertävät väärää kehää."
"Mitä!" sanoi Catherine, joka ei ymmärtänyt Pitoun suuria lauseita."Mikä on väärä kehä?"
"Vääräksi kehäksi, neiti, sanotaan huonoa ajattelemista. Ei, antakaa minun jäädä taloon ja teettäkää minulla mitä tahansa. Saatte silloin nähdä, olenko minä lukumies ja laiskuri. Onhan teillä sitäpaitsi kirjat ja tilit kunnossa pidettävinä. Minun erikoisalani onkin laskutiede."
"Minun mielestäni se ei ole riittävä toimi miehelle", sanoi Catherine.
"Minä en siis kelpaa mihinkään?" sanoi Pitou.
"Eläkää täällä toistaiseksi", sanoi Catherine heltyen: "minä mietin, ja ehkä keksimme jotakin."
"Te tahdotte miettiä tietääksenne, pidättekö minut täällä. Mutta mitä minä olenkaan teille tehnyt, neiti Catherine? Ette te ollut tuollainen ennen."
Catherine kohautti hiukan olkapäitään.
Hän ei voinut antaa mitään selityksiä Pitoulle, joka huomasi tämän keskustelun väsyttävän häntä. Niinpä Catherine katkaisi sen sanomalla:
"Jo riittää, herra Pitou. Minä lähden Ferté-Miloniin."
"Riennän siis satuloimaan hevosenne, neiti Catherine."
"Ei mitenkään. Jääkää tänne."
"Ette siis salli minun seurata teitä?"
"Jääkää", sanoi Catherine käskevällä äänellä.
Pitou jäi kuin naulattuna paikalleen; hänen päänsä oli kumarassa, ja hän sai estetyksi kyyneleen, joka kuuman öljypisaran tavoin poltti hänen silmäluontaan.
Catherine jätti Pitoun siihen, meni ja käski tallirengin satuloimaan hevosen.
"Minä olen mielestänne muuttunut, neiti Catherine", sanoi Pitou itsekseen, "mutta te vasta olettekin muuttunut ja paljoa enemmän kuin minä."
Muori Billot taipui olemaan ylimpänä piikana, tarttui työhön vakavasti, ilman mitään katkeruutta, koettaen kaikessa parastaan. Toiminta oli hetkiseksi pysähtynyt järjestetyssä maataloudessa, mutta nyt se taas alkoi matkia mehiläiskeon hyörinää.
Sillä aikaa kun Catherinen hevosta valjastettiin, meni nuori tyttö taloon vilkaisten ohimennen Pitouhun, joka seisoi yhä paikallaan, pään vain kääntyessä viirin tavoin häneen päin siihen asti, kunnes hän oli kadonnut huoneeseensa.
"Mitä varten Catherine meni huoneeseensa?" tuumi Pitou.
Pitou-parka! Mitäkö varten hän sinne meni? Järjestämään tukkansa, ottamaan valkoisen päähineen, panemaan hienoimmat sukat jalkaansa.
Lopetettuaan tämän pukeutumishommansa ja kuullessaan hevosensa hirnuvan katoksen alla Catherine palasi, suuteli äitiään ja läksi.
Pitoulla ei ollut mitään työtä. Hän ei ollut tyyntynyt siitä puoliksi välinpitämättömästä, puoliksi sääliväisestä katseesta, jonka Catherine lähtiessään oli luonut häneen. Hän ei voinut mitenkään jäädä tällaiseen epävarmuuteen.
Tavattuaan jälleen Catherinen Pitousta oli tuntunut, että Catherinen elämä oli hänelle ihan välttämätön. Sitäpaitsi liikkui tämän raskaan ja uneksivan luonteen pohjalla kuin kellon heiluri jonkinlainen epäluulo.
Viattomat luonteet näkevät kaikki yhtä tärkeänä. Laiskat luonteet ovat yhtä tunneherkkiä kuin muutkin. Erotus on vain siinä, että he tuntevat eivätkä erittele.
Erittely johtuu tottumuksesta nauttimaan ja kärsimään. Ihmisen täytyy ensin olla tottunut tietyssä määrässä ottamaan vastaan vaikutelmia, ennenkuin hän voi katsella kiehuntaa siinä kuilussa, jota sanotaan ihmissydämeksi. Vanhuksilta ei puutu tätä kokemusta.
Kun Pitou kuuli loittonevan hevosen kavioiden kopseen, juoksi hän portille. Hän näki Catherinen ajavan oikotietä; sitä myöten päästiin talosta Ferté-Milonin suurelle maantielle, ja se yhtyi tähän kukkulan luona, jonka huippu hukkui rehevään metsään.
Portilla hän lähetti nuorelle tytölle kaihoisat ja nöyrät jäähyväiset. Mutta heti kun Pitou oli kädellään ja sydämellään lähettänyt nämä jäähyväiset, alkoi hän miettiä erästä asiaa. Catherine oli kieltäytynyt ottamasta Pitouta mukaansa, mutta ei voinut estää häntä juoksemasta jäljestään. Hän saattoi kyllä sanoa Pitoulle: Minä en tahdo teitä nähdä; mutta ei voinut sanoa: Minä kiellän teitä katsomasta minuun.
Pitou arveli siis, että koska hänellä ei ollut mitään työtä, ei mikään estänyt häntä seuraamasta metsän halki sitä tietä, jota nuori tyttö kulki. Piilossa, puiden välitse, voisi siis nähdä hänet.
Talosta oli Ferté-Miloniin ainoastaan puolentoista penikulman matka. Puolitoista penikulmaa sinne ja puolitoista penikulmaa takaisin — mitä se merkitsi Pitoulle?
Catherine ratsasti sitäpaitsi tietä myöten, joka teki kierroksen.Menemällä suoraan Pitou voitti ainakin neljännespenikulman.Jäljelle jäi siis ainoastaan puolikolmatta penikulmaa mennäkseenFerté-Miloniin ja palatakseen sieltä.
Puolitoista penikulmaa oli pikkuinen matka silloin, kun mies näytti varastaneen penikulmasaappaat Peukaloiselta, joka oli ne siepannut jättiläiseltä.
Tehtyään tämän suunnitelman Pitou ryhtyi heti sitä toteuttamaan.
Catherinen ajaessa suurta tietä myöten Pitou kiiti pajujen suojassa metsää kohden.
Vähän ajan päästä hän oli metsän laidassa, hyppäsi leveän ojan yli ja katosi siimekseen yhtä kepeästi, vaikka ei yhtä sirosti kuin säikähtynyt hirvi.
Hän juoksi tällä tavalla neljännestunnin, ja sitten hän näki aukon, jonka läpi maantie kulki. Hän pysähtyi tähän ja nojautui suureen tammeen, jonka kyhmyinen runko kätki hänet kokonaan. Hän tiesi varmasti päässeensä Catherinen ohitse.
Hän odotti kymmenen minuuttia, jopa neljänneksenkin, eikä nähnyt ketään. Olikohan Catherine unohtanut jotakin kotiin ja kääntynyt takaisin? Se oli kyllä mahdollista.
Pitou lähestyi tavattoman varovasti maantietä, pisti päänsä esiin suuren jalavan takaa, joka kasvoi keskellä ojaa ja oli siten puoliksi maantiellä puoliksi metsässä, suunnaten suoraa tietä pitkin katseensa tasangolle asti, mutta ei nähnyt ketään.
Catherine oli unohtanut jotakin ja siis palannut taloon.
Pitou jatkoi matkaansa. Joko Catherine ei vielä ollut saapunut kotiin, ja silloin hän näkisi tytön menevän taloon, tai hän oli jo sinne ehtinyt, ja silloin hän näkisi Catherinen lähtevän sieltä.
Pitou otti jalat alleen ja läksi mittaamaan matkaa, joka erotti hänet tasangosta.
Juostessaan pitkin tien reunoja, jotka olivat pehmeämmät, hän äkkiä pysähtyi. Catherinen hevonen juoksi hiljaista hölkkää.
Hevonen oli kääntynyt suurelta tieltä, jättänyt tienvierustat ja mennyt pienelle polulle, jonka päässä oli pylväässä seuraava kirjoitus:Polku Ferté-Milonin tieltä Boursonneen.
Pitou kohotti katseensa ja näki tien toisessa päässä, metsän sineä vasten, Catherinen valkoisen hevosen ja punaisen röijyn.
Se oli pitkän matkan päässä, mutta olemmehan sanoneet, etteivät välimatkat merkinneet mitään Pitoulle.
"Ah", tuumi Pitou kiitäen uudelleen metsään, "hän ei siis menekään Ferté-Miloniin, vaan Boursonneen! Mutta enhän erehtynyt. Hän sanoi monen monituista kertaa menevänsä Ferté-Miloniin. Hän sai tehtäväkseen toimittaa siellä asioita. Muori Billotkin puhui Ferté-Milonista."
Ja tätä miettiessään Pitou juoksi. Hän juoksi yhä eteenpäin. Hän juoksi kuin mieletön.
Sillä epäilyksen, mustasukkaisuuden alkutunteen, herättyä Pitou ei enää ollut tavallinen kaksijalkainen olento. Pitou näytti jonkunlaiselta siivelliseltä koneelta, jommoisia varsinkin Daidalos ja ylipäänsä muinaisajan suuret mekanikot hyvin suunnittelivat, mutta ikävä kyllä huonosti toteuttivat. Hän muistutti erehdyttävän suuressa määrässä olkiukkoja, joita tuuli heiluttelee leikkikalukauppiaan myyntikojuissa. Käsivarret, jalat, kaikki liikkuu, kääntyy ja notkuu.
Kovasti harpatessa oli Pitoun askelten väliä viisi jalkaa. Kädet, jotka muistuttivat keppien päihin pantuja kurikoita, halkoivat airojen tavoin ilmaa. Suu, silmät ja sieraimet olivat auki niellen ilmaa, joka taas puhisten tulvi ulos.
Ei mikään hevonen olisi voinut kiitää sellaista vauhtia. Ei mikään leijona olisi sellaisella tahdon vimmalla pyrkinyt tavoittamaan saalistaan.
Pitou oli juossut yli puoli penikulmaa, kun hän näki Catherinen. Catherine oli ennättänyt ajaa vain neljännespenikulman, kun Pitou sensijaan oli juossut puoli. Hän oli siis juossut kahta kertaa nopeammin kuin hevonen hölkkäjuoksussa.
Lopulta hän joutui Catherinen tasalle.
Nyt ei Pitou enää juossut nähdäkseen Catherinen, vaan vakoillakseen häntä.
Catherine oli valehdellut. Missä tarkoituksessa?
Oli syy mikä tahansa, Pitou tahtoi saada Catherinen kiinni suorasta valheesta siten hankkiakseen itselleen paremman vaikutusvallan häneen.
Pitou syöksyi pää kumarassa pensaikkoon ja risukkoon, taittoi esteet kypärällään ja tarpeen tullen käytti miekkaansakin.
Kun Catherine nyt ajoi vain kävellen, kuului oksan taittuminen sinne saakka, ja sekä hevonen että ajaja heristivät korviaan.
Silloin Pitou, joka koko ajan piti Catherinea silmällä, pysähtyi ja pidätti hengitystään. Hän tahtoi poistaa kaikki epäluulot.
Mutta eihän tätä voinut loputtomasti jatkua, eikä sitä jatkunutkaan.
Pitou kuuli äkkiä Catherinen hevosen hirnuvan, ja siihen vastasi toisen hevosen hirnunta. Ei voinut vielä nähdä toista hirnuvaa hevosta.
Mutta Catherine löi vitsalla Cadetia, ja tämä, joka oli kävellyt, läksi jälleen juoksemaan.
Lisättyään vauhtia Catherine ennätti viiden minuutin päästä ratsastajan luo, joka yhtä nopeasti tuli häntä kohden.
Catherinen uusi kiire oli niin odottamaton, että Pitou-parka jäi liikkumatta paikalleen, nousten vain varpailleen nähdäkseen siten etäämmälle. Mutta hän ei voinut nähdä niin pitkän matkan päähän.
Mitä Pitou ei nähnyt, sen hän kuitenkin tunsi kuin sähköiskuna, nuoren tytön ilon ja punastumisen, ruumiin värisemisen, tavallisesti lempeiden ja tyynten, nyt säkenöivien silmien välkkeen.