Myöskään ei voinut erottaa ratsastajan kasvoja, mutta päättäen hänen ryhdistään, viheriäisestä, samettisesta metsästyslakistaan ja sirosta ja vapaasta päänliikkeestään hän kuului yhteiskunnan ylempiin luokkiin, ja ajatuksissaan Pitou heti muisteli Villers-Cotteretsin kaunista nuorta miestä ja oivallista tanssijaa. Hänen sydämensä, suunsa, kaikki hänen ruumiinsa jänteet värisivät yhtaikaa, ja hän mainitsi Isidor de Charnyn nimen.
Hän se todellakin oli.
Pitoun huokaus muistutti karjuntaa. Piiloutumalla uudelleen pensaikkoon hän pääsi hiipimään kahdenkymmenen askeleen päähän nuorista. Nämä olivat niin kokonaan kiintyneet katselemaan toisiaan, etteivät tulleet miettineeksi, johtuiko metsästä kuuluva kahina nelijalkaisen vai kaksijalkaisen olennon liikkeistä.
Nuori mies kohottautui kyllä satulassaan, katsoi Pitouhun päin ja silmäili ylimalkaisesti ympärilleen. Mutta samassa Pitou heittäytyi vatsalleen ja kätki kasvonsa maahan pysyäkseen piilossa.
Sitten hän mateli kuin käärme pitkin maata, kunnes saapui kymmenen askeleen päähän ja voi erottaa puheen. "Hyvää päivää, herra Isidor", sanoi Catherine. "Herra Isidor! Tiesinhän minä sen!" sopersi Pitou.
Silloin hän tunsi ruumiissaan suuren väsymyksen seuraavan koko tätä tunnin kestävää voimanponnistusta, johon epäilykset, epäluulo ja mustasukkaisuus olivat hänet saattaneet.
Molemmat nuoret olivat vastatusten seisten päästäneet ohjakset ja tarttuneet toistensa käsiin. Väristen, vaiti he näin seisoivat. Molemmat hevoset, jotka epäilemättä olivat tottuneet toisiinsa, hieroivat kuonojaan vastatusten ja kuopivat jaloillaan tien sammalta.
"Olettetänääntullut myöhemmin", sanoi Catherine katkaisten vaitiolon.
"Tänään!" tuumi Pitou. "Siis hän ei toisina päivinä ole tullut myöhään."
"Ei ole minun syyni, rakas Catherine", vastasi nuori mies, "mutta minua pidätti tänä aamuna veljelläni tullut kirje, johon minun täytyi heti vastata. Mutta älkää pelätkö, huomenna olen täsmällisempi."
Catherine hymyili, ja Isidor puristi vieläkin hellemmin hänen kättään.
Voi noita okaita, jotka saivat veren vuotamaan Pitoun sydämestä!
"Olette siis saanut tuoreita uutisia Pariisista?" kysyi tyttö. "Olen kyllä."
"Minäkin olen saanut", lausui Catherine hymyillen. "Sanoittehan eräänä päivänä, että kun kahdelle ihmiselle, jotka rakastavat toisiaan, tapahtuu tällaista ihan samanlaista, nimitetään sitä sympatiaksi."
"Aivan oikein. Ja miten te olette saanut uutisia, kaunis Catherine?"
"Pitoulta."
"Kuka se Pitou on!?" kysyi nuori aatelismies kepeästi ja iloisesti, jolloin Pitoun poskilla ennestään ollut puna muuttui tuliseksi.
"Kyllähän te hänet tunnette", sanoi Catherine. "Hän on se sama poika, jonka isäni otti taloon ja joka eräänä sunnuntaina seurasi minua tanssipaikalle."
"Kyllä minä nyt muistan", sanoi aatelimies. "Se on sama, jolla on polvet kuin ruokaliinan solmut."
Catherine alkoi nauraa. Pitou tunsi itsensä nöyryytetyksi, epätoivoiseksi; hän katseli polviaan, jotka todellakin olivat solmujen näköiset, nousi toisen kätensä nojaan, mutta vaipui jälleen huoaten vatsalleen.
"Älkää tehkö liian paljon pilaa Pitou-raukasta", sanoi Catherine."Arvatkaahan, mitä hän ehdotti minulle äsken?"
"En. Kertokaahan se, kaunokaiseni."
"Hän lupasi saattaa minua Ferté-Miloniin."
"Jonne ette mennytkään."
"En, sillä tiesinhän teidän odottavan minua täällä. Vaikka minähän melkein sain odottaa teitä."
"Tiedättekö, Catherine, että nyt lausuitte ihan kuninkaallisen huomautuksen?" [Viittaus Ludvig XIV:n lausumaan: Olin saamaisillani odottaa. —Suom.]
"Todellako! Sitä en huomannut."
"Miksi ette suostunut tuon ylvään ritarin tarjoukseen? Hän olisi huvittanut meitä suuresti."
"Ei ehkä aina", vastasi Catherine nauraen.
"Olette oikeassa, Catherine", sanoi Isidor luoden kauniiseen kartanonemäntään rakkaudesta hehkuvat silmänsä.
Hän sulki nuoren tytön punastuvan pään syliinsä.
Pitou sulki silmänsä, jotta ei näkisi mitään, mutta hän oli unohtanut sulkea korvansa. Hän kuuli piilopaikkaansa asti suudelman ja tarttui epätoivoissaan tukkaansa, niinkuin ruttotautinen Grosin taulussa, joka esittää Bonaparten käyntiä ruttotautisten luona Jaffassa.
Kun hän jälleen tointui, olivat nuoret panneet hevosensa hiljaa kävelemään ja loittonivat. Viimeiset Pitoun kuulemat sanat olivat seuraavat:
"Olette oikeassa, herra Isodor, ajelkaamme tunnin verran. Kyllä voitan tämän tunnin takaisin jouduttamalla hevostani ja, — lisäsi hän nauraen, — se on hyvä eläin, joka ei kerro mitään."
Siinä kaikki, näky katosi, pimeys sai vallan Pitoun sielussa, niinkuin luonnossakin, ja vääntelehtien pensaikossa nuori mies antautui tuskansa valtaan.
Yön viileys palautti hänet tajuihinsa.
"En palaa taloon", päätti hän. "Minua nöyryytetään siellä ja pilkataan. Siellä saan syödä sen naisen leipää, joka rakastaa toista miestä, ja tunnustan sen suoraan, minua kauniimpaa, rikkaampaa ja sirompaa. Ei, minun paikkani ei ole Pisseleuxissa, vaan Haramontissa, — Haramontissa, syntymäpaikassani, missä ehkä kohtaan sellaisia ihmisiä, jotka eivät huomaa, että polveni ovat kuin solmut."
Ja Pitou hieroi pitkiä sääriään ja läksi Haramontia kohden, jonne huhu hänen tietämättään oli levinnyt hänen kypärästään ja miekastaan, ja häntä odotti siis maine, vaikka ei onni.
Mutta tiedetäänhän, ettei ihminen koskaan saa olla täydellisesti onnellinen.
Mutta tullessaan Villers-Cotteretsiin kymmenen aikaan illalla, lähdettyään kuusi tuntia aikaisemmin ja tällä välin tehtyään kuvaamamme pitkän kiertomatkan Pitou ymmärsi, että vaikka se tuntuikin ikävältä, niin parempi oli jäädä Dauphin-hotelliin nukkumaan vuoteeseen kuin taivasalle jonkun jalavan tai tammen suojaan.
Sillä eihän hän pääsisi mihinkään Haramontin taloon nukkumaan, jos hän saapuisi sinne puoliyhdentoista aikaan illalla. Puolitoista tuntia aikaisemmin olivat jo kaikki valot sammutetut ja kaikki ovet suljetut.
Pitou jäi siis Dauphin-hotelliin, missä hän kolmellakymmenellä soulla sai oivallisen vuoteen, neljä naulaa leipää, kappaleen juustoa ja ruukullisen omenaviiniä.
Hän oli samalla kertaa sekä väsynyt että rakastunut, uupunut ja epätoivoissaan. Ruumiin ja sielun välillä syntyi näin taistelu, missä sielu, joka alussa oli ollut voitolla, viimein sortui.
Tämä merkitsi, että kello yhdestätoista kello kahteen Pitou vuoteellaan huokasi, valitti ja vääntelehti. Mutta väsymys sai kello kaksi voiton, ja hän nukkui heräten vasta kello seitsemän.
Samoin kuin puoliyhdentoista aikaan kaikki ihmiset ovat Haramontissa levolla, samoin kaikki Villers-Cotteretsissa ovat seitsemän aikaan aamulla valveilla.
Lähtiessään Dauphin-hotellista Pitou siis huomasi kypäränsä ja miekkansa herättävän taas yleistä huomiota. Astuttuaan satakunta askelta hän oli jälleen suuren joukon keskustana. Pitou oli kaikesta päättäen tullut hyvin suosituksi kotiseudullaan.
Harvoja matkamiehiä kohtaa sellainen onni. Aurinko, jonka sanotaan kaikille loistavan, ei loista yhtä suosiollisesti niille, jotka palaavat kotiseudulleen profeetoiksi.
Mutta eihän kaikilla olekaan äreää ja julmuuteen asti ahnetta tätiä; eihän jokainen, joka pystyy Gargantuan tavoin nielaisemaan riisissä valmistetun kukon, pysty tarjoamaan vahingonkorvaukseksi kultarahaa. Vielä harvemmin sattuu tällaisille kotiinpalaajille, joista varhaisin on Odysseus, että heillä on päässään kypärä ja kupeella miekka, vaikka muu asu ei ole laisinkaan sotilaallinen.
Sanokaamme suoraan, että Pitoun kypärä ja miekka herättivät hänen kotikaupunkilaistensa huomiota.
Muutamat Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka edellisenä päivänä olivat saattaneet Pitouta apotti Fortierin ovelta Soissons-kadun varrelta Pleuxiin täti Angéliquen ovelle, päättivät jatkaa suosionosoitustaan ja saattaa hänet Villers-Cotteretsista Haramontiin. Ja he panivat päätöksensä täytäntöön. Seurauksena tästä olikin, että Haramontin asukkaat, nähdessään tämän, alkoivat oikealla tavalla kunnioittaa kyläläistään.
Totta kyllä, maa-ala oli jo valmiina ottamaan siemenen vastaan. Vaikka Pitou olikin nopeasti kulkenut kylän kautta, oli se tehnyt sittenkin vaikutuksensa. Hänen kypäränsä ja miekkansa olivat jääneet niiden mieleen, jotka olivat nähneet hänet koko loistossaan.
Kun siis Haramontin asukkaat näkivät Pitoun suovan heille uuden käynnin, jommoista eivät olleet voineet toivoakaan, ottivat he hänet hyvin kunnioittavasti vastaan; häntä pyydettiin laskemaan sotaiset merkkinsä syrjään ja istumaan kylän torilla neljän kastanjan alle varjoon, niinkuin pyydettiin Marsia tekemään Tessaliassa suurten voittojensa vuosipäivänä. Pitou suostuikin tähän sitä mieluummin kun hänen aikomuksensa oli jäädä asumaan Haramontiin. Hän suostui siis ottamaan vastaan huoneen, jonka muuan kylän sotaintoisista vuokrasi hänelle valmiiksi kalustettuna.
Kalustuksena oli puuvuode, siinä olkia ja patja, sekä kaksi tuolia, pöytä ja vesiruukku. Tämän kaiken omistaja arvioi kuudeksi livreksi vuodessa, jolla hinnalla olisi saanut kaksi vadillista kukkokeittoa.
Kun vuokrasta näin oli sovittu, otti Pitou haltuunsa uuden asunnon ja tarjosi ryypyn kaikille saattajilleen; sitten, kun sekä tapaukset että omenaviini olivat nousseet hänen päähänsä, piti hän heille asuntonsa ovelta puheen. Se oli suuri tapaus: niinpä koko Haramont kokoontui piiriin oven eteen.
Pitou oli ollut pappiskoulussa ja osasi siis puhua kauniisti. Hän tunsi ne kahdeksan sanaa, joilla kansojen järjestäjät, kuten Homeros heitä nimitti, osasivat tähän aikaan saada joukot liikkeelle.
Lafayettesta Pitouhun oli kyllä pitkä matka, mutta onhan HaramontistaPariisiin myöskin pitkä matka! Tietysti moraalisesti tarkoitettuna.
Pitou alkoi johdannolla, johon apotti Fortier, vaikka olikin vaativainen, olisi epäilemättä ollut tyytyväinen.
"Kansalaiset", sanoi hän, "kansalaiset, suloiselta tuntuu lausua tämä sana! Olen sen jo sanonut toisille ranskalaisille, sillä kaikki ranskalaiset ovat veljiä. Mutta täällä uskon sen sanovani oikeille veljille, ja täällä kohtaan kokonaisen perheen haramontilaisissa maanmiehissäni."
Naiset, joita oli mukana muutamia kuulijoiden joukossa ja jotka eivät olleet hänelle kaikkein suosiollisimpia, koska Pitoun pohkeet olivat vielä liian ohuet ja hänen polvensa liian paksut eikä hän siis voinut ensi hetkessä vaikuttaa naispuolisiin kuulijoihinsa edullisesti, — naiset, kuullessaan tämän sanan "perhe", ajattelivat Pitou-parkaa, orpoa, joka äitinsä kuoltua ei vielä koskaan ollut saanut syödä kyllikseen. Kun tämän sanan "perhe" lausui poika, jolla ei ollut omaisia, sai se väräjämään heissä sen herkän hermon, joka avaa kyynelten lähteet.
Alkulauseen jälkeen Pitou ryhtyi kertomukseen, joka oli hänen esityksensä toisena osana.
Hän kertoi matkastaan Pariisiin, kuvapatsaiden vuoksi syntyneestä kahakasta, Bastiljin valloituksesta ja kansan kostosta. Hän kosketteli vain ohimennen omaa osuuttaan Palais-Royal-torin ja Saint-Antoinen esikaupungin valloituksessa. Mutta mitä vähemmän hän kehui itseään, sitä enemmän hän nousi kansalaistensa silmissä, ja kertomuksen lopulla oli hänen kypäränsä suuri kuin Invalidi-kirkon kupu ja hänen miekkansa pitkä kuin Haramontin kirkon torni.
Kertomuksensa päätettyään Pitou ryhtyi todisteluihin, arkaluontoiseen tehtävään, josta Cicero tunsi oikean puhujan.
Hän todisti, että kansan intohimot olivat syystä heränneet anastajien menettelyn vuoksi. Hän lausui pari sanaa isä ja poika Pittistä, selitti vallankumouksen johtuneen siitä, että aatelisilla ja kirkonmiehillä oli suuret määrät etuoikeuksia ja lopulta kehoitti kaikkia Haramontin asukkaita tekemään samoin, kuin Ranskan kansa kokonaisuudessaan oli tehnyt, liittymään yhteistä vihollista vastaan.
Sitten hän todisteluista siirtyi vakuutteluun, käyttäen mahtavaa keinoa, joka on ominainen suurille puhujille. Hän antoi miekkansa pudota ja nostaessaan sitä kuin sattumalta veti sen huotrasta ulos. Täten hän sai puheeseensa kiihoittavan kohdan, jossa hän kehoitti kunnan asukkaita pariisilaisten esimerkkiä noudattaen tarttumaan aseisiin.
Haramontin asukkaat vastasivat puheeseen innokkain huudoin.
Vallankumous julistettiin siis hyvä-huutojen raikuessa kylässä tapahtuneeksi.
Ne Villers-Cotteretsin asukkaat, jotka olivat olleet puhetta kuulemassa, läksivät kotiinsa sydän täynnä isänmaallista innostusta, laulaen mitä uhkaavimmalla tavalla ja hurjan raivoisasti:
Terve, Henrik neljäs!Uljas kuningas!
Rouget de Lisle ei vielä ollut säveltänyt Marseljeesiaan, eivätkä vuoden 1790 liittoutuneet vielä olleet herättäneet vanhaa suosittua "Eespäin vaan"-laulua, sillä olihan nyt vasta vuosi 1789.
Pitou luuli pitäneensä ainoastaan puheen, mutta olikin pannut toimeen vallankumouksen.
Hän astui asuntoonsa, söi palan leipää ja loput Dauphin-hotellista saamaansa juustoa, jonka oli huolellisesti tuonut kypäränsä sisällä; sitten hän meni ostamaan nuoraa ja yön tultua laati metsään ansoja.
Samana yönä Pitou sai ansoistaan kaniinin ja kaniininpojan. Hän olisi tahtonut saada jäniksen, mutta ei tavannut jälkiä. Tämän selitti hänelle vanha sananparsi: Koirat, kissat, jänikset ja kaniinit eivät elä yhdessä.
Hänen olisi täytynyt mennä toiseen kyläkuntaan, joka oli neljän penikulman päässä ja jossa oli runsaasti jäniksiä. Mutta Pitou oli liian väsynyt; jalat olivat edellisenä päivänä tehneet kaiken sen, mitä niiltä voi vaatia. Paitsi viittätoista penikulmaa hän oli neljän viiden viimeisen penikulman matkalla ollut tuskan näännyttämä, eikä mikään voi pitkiä sääriä uuvuttaa niin paljoa kuin se.
Kello yhden aikaan hän toi ensimmäisen metsästyssaaliinsa. Hän toivoi saavansa toisen yhtä suuren aamupuolella.
Hän meni levolle, mutta hänessä oli vielä jäljellä niin suuri määrä kirveltävää tuskaa, joka edellisenä päivänä oli uuvuttanut häntä, ettei hän voinut nukkua kuin kuusi tuntia vuoteensa patjalla, jota sen omistaja nimitti untuvaiseksi.
Pitou nukkui kello yhdestä kello seitsemään aamulla. Kun ikkunaluukku oli jäänyt auki, yllätti aurinko hänet.
Tästä luukusta katseli pari-kolmekymmentä Haramontin asukasta hänen nukkumistaan.
Hän heräsi kuin Turenne kanuunalavetillaan, hymyili kansalaisille ja kysyi ystävällisesti, miksi he tulivat hänen luokseen niin suurella joukolla ja niin varhain aamulla.
Eräs heistä ryhtyi puhumaan. Me toistamme tarkoin tämän keskustelun.Puhuja oli halonhakkaaja Claude Tellier.
"Ange Pitou", sanoi hän, "olemme koko yön tuumineet. Kansalaisten tuleekin, niinkuin eilen sanoit, tarttua aseisiin vapauden puolesta."
"Niin sanoinkin", lausui Pitou varmasti, valmiina vastaamaan sanoistaan.
"Mutta aseistautumista varten puuttuu meiltä kaikkein tärkein."
"Mikä?" kysyi Pitou.
"Aseet."
"Sehän on totta", sanoi Pitou.
"Olemme kuitenkin miettineet, jotta emme menettäisi mietteitämme, ja me aiomme hinnasta mistä tahansa hankkia aseet."
"Lähtiessäni", sanoi Pitou, "oli Haramontissa viisi pyssyä, kolme kivääriä, yksipiippuinen metsästyspyssy ja yksi kaksipiippuinen."
"Jäljellä on vain enää neljä", vastasi puhuja. "Metsästyspyssy halkesi vanhuuttaan kuukausi sitten."
"Se oli Désiré Maniquetin pyssy", sanoi Pitou.
"Niin olikin, ja haljetessaan se rikkoi kaksi sormeani", sanoi Désiré Maniquet kohottaen murskaantuneen kätensä, "ja kun se tapahtui aristokraatin, herra de Longprén kaniinitarhassa, saa hän sen maksaa minulle."
Pitou nyökkäsi, hyväksyen tämän oikeutetun koston.
"Meillä on siis vain neljä pyssyä", jatkoi Claude Tellier.
"No, neljällä pyssyllä te voitte aseistaa ainakin viisi miestä", sanoi Pitou.
"Millä tavalla?"
"Viides saa peitsen. Sillä tavalla Pariisissa tehdään: jokaista neljää pyssyllä varustettua miestä kohti on yksi, jolla on peitsi. Peitsi on hyvin mukava ase, sillä sen kärkeen voi panna katkaistun pään."
"Oho!" huusi muuan iloinen ääni; "toivokaamme, ettemme sentään päitä katko."
"Sitä emme teekään", sanoi Pitou vakavasti, "jos vain osaamme torjua herra Pittien, sekä isän että pojan, kullan. Mutta mehän puhuimme pyssyistä. Pysykäämme asiassa, niinkuin herra Bailly sanoo. Montako asekuntoista miestä on Haramontissa? Oletteko laskeneet?"
"Olemme."
"Ja paljonko teitä on?"
"Meitä on kolmekymmentäkaksi."
"Puuttuu siis kaksikymmentäkahdeksan pyssyä."
"Niitä emme mistään saa", sanoi kookas, iloisen näköinen mies.
"Saammepa nähdä, Boniface", lausui Pitou.
"Kuinka niin, saammepahan nähdä?"
"Sanoin vain, että saammepahan nähdä, sillä minä tiedän jotakin."
"Mitä?"
"Tiedän, että niitä voi hankkia."
"Hankkiako?"
"Niin. Ei pariisilaisillakaan ollut aseita. No niin, herra Marat, muuan hyvin oppinut, mutta hyvin ruma lääkäri sanoi missä aseita oli, ja pariisilaiset menivät sinne, minne Marat käski, ja saivat aseita."
"Ja minne herra Marat käski menemään?" kysyi Désiré Maniquet.
"Hän käski menemään Invalidiin."
"Mutta eihän täällä Haramontissa ole Invalidia."
"Mutta tiedän erään paikan, jossa on toista sataa pyssyä", sanoiPitou.
"Ja missä se paikka on?"
"Ne ovat apotti Fortierin koulusalissa."
"Onko apotti Fortierilla sata pyssyä? Aikooko hän siis aseistaa kuoripoikansa, ne kalottipäiset vekarat?" sanoi Claude Tellier.
Pitou ei tuntenut suurta hellyyttä apotti Fortieria kohtaan, mutta tämä vihamielinen hyökkäys hänen vanhaa opettajaansa vastaan loukkasi häntä.
"Claude!" sanoi hän. "Claude!"
"Mitä?"
"Minä en sanonut, että aseet kuuluivat apotti Fortierille."
"Jos ne ovat hänen luonaan, niin ne ovat hänen."
"Tämä päätelmä on väärä", sanoi Pitou. "Minä olen Bastien Godinetin talossa, eikä kuitenkaan Bastien Godinetin talo ole minun."
"Se on totta", vastasi Bastien, ennenkuin Pitoun tarvitsi erikoisesti vedota häneen.
"Pyssyt eivät siis ole apotti Fortierin omaisuutta", sanoi Pitou.
"Kenen ne siis ovat?"
"Kunnan."
"Jos ne ovat kunnan, niin kuinka ne ovat apotti Fortierin luona?"
"Ne ovat apotti Fortierin luona senvuoksi, että apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, joka on sen hänelle antanut käytettäväksi, koska hän opettaa ilmaiseksi köyhien kansalaisten lapsia. Koska siis apotti Fortierin talo kuuluu kunnalle, niin kunnalla on oikeus omassa talossaan ottaa huone pannakseen sinne pyssyt. Siinä se!"
"Se on totta", sanoivat kuulijat. "Kunnalla on se oikeus."
"Sanohan, millä tavalla me siis saamme aseita?"
Kysymys saattoi Pitoun ymmälle. Hän raapi korvallistaan.
"Niin, sanohan joutuin", lausui toinen ääni; "meidän pitää mennä työhön."
Pitou hengähti syvään; viimeinen puhuja tarjosi hänelle keinon päästä pulasta.
"Työhön!" huudahti Pitou. "Te puhutte aseistautumisesta isänmaan hyväksi ja sitten puhutte töistä!"
Ja Pitou lausui nämä sanat nauraen niin ivallisesti ja halveksivasti, että haramontilaiset katsoivat häpeissään toisiinsa.
"Kyllä me vielä voimme uhrata muutaman päivän päästäksemme vapaiksi, jos se on välttämätöntä."
"Päästäksenne vapaiksi", sanoi Pitou; "sitä varten ei riitä yksi päivä, vaan kaikki päivät pitää uhrata."
"Siis", sanoi Boniface, "kun tehdään työtä vapauden puolesta, niin levätään."
"Boniface", vastasi Pitou ylpeästi kuin loukkaantunut Lafayette, "ne eivät koskaan ansaitse vapauttaan, jotka eivät osaa polkea jalkoihinsa ennakkoluuloja."
"Mielelläni minä olen työtä tekemättä", sanoi Boniface. "Mutta miten on syömisen laita?"
"Kuka silloin syö?" kysyi Pitou.
"Haramontissa syödään vielä. Eikö Pariisissa syödä enää?"
"Siellä syödään sitten, kun on voitettu tyrannit", sanoi Pitou. "Syötiinkö heinäkuun neljäntenätoista päivänä? Kuka sinä päivänä ajatteli syömistä? Ei, siihen ei ollut aikaa."
"Ah!" sanoivat innostuneimmat; "varmaankin Bastiljin valloitus oli ihanaa!"
"Syödä!" jatkoi Pitou halveksivaisesti. "Juoda kyllä. Silloin tuli hiki, ja ruudin sauhu on kitkerää."
"Mutta mitä silloin juotiin?"
"Mitäkö juotiin? Vettä, viiniä, viinaa. Naiset pitivät siitä huolta."
"Naisetko?"
"Niin, suurenmoiset naiset, jotka tekivät lippuja hameittensa etukaistoista."
"Todellako!" huudahtivat kuulijat ihastuneina.
"Mutta totta kai seuraavana päivänä syötiin?" kysyi muuan epäilevä olento.
"Sen kyllä myönnän", sanoi Pitou.
"Siis", jatkoi Boniface riemuissaan, "jos kerran syötiin, niin totta kai oli tehty työtäkin?"
"Herra Boniface", vastasi Pitou, "te puhutte näistä asioista tuntematta niitä. Pariisi ei ole mikään pikku kylä. Siellä ei ole asukkaina maalaisia, jotka ovat tottuneet palvelemaan vain vatsaansa:obedientia veniri, niinkuin me oppineet sanomme latinankielellä. Ei, Pariisi on, niinkuin sanoo herra de Mirabeau, kansakunnan pää, siis aivot, jotka ajattelevat koko maailman puolesta. Aivot eivät koskaan syö, hyvä herra."
"Se on totta", tuumivat kuuntelijat.
"Ja kuitenkin aivot, jotka eivät mitään syö, tulevat ravituiksi", sanoi Pitou.
"Millä tavalla ne tulevat ravituiksi?" kysyi Boniface.
"Näkymättömästi, ruumiin ravinnon kautta."
Tässä haramontilaisten järki pysähtyi.
"Selitäpähän tuo, Pitou", sanoi Boniface.
"Sehän on helppoa", lausui Pitou, "Pariisi on aivot, niinkuin sanoin, maakunnat ovat jäseniä; maakunnat saavat tehdä työtä, juoda ja syödä. Pariisi ajattelee."
"Siinä tapauksessa minä jätän maaseudun ja menen Pariisiin", sanoiBoniface. "Tuletteko te toiset minun kanssani Pariisiin?" Osakuulijakunnasta purskahti nauruun ja näytti liittyvän Bonifaceen.Pitou huomasi tämän pilkantekijän saattavan hänet epäsuosioon.
"Menkää vain Pariisiin", huudahti hän vuorostaan "ja jos sieltä löydätte edes yhden niin naurettavan kuin te olette, ostan teiltä tällaisia kaniininpoikasia ja maksan louisdorin kappaleesta."
Ja toisella kädellään Pitou näytti kaniininpoikastaan ja toisella kilisteli niitä kultarahoja, jotka hänellä vielä oli jäljellä Gilbertin jalomielisestä lahjoituksesta.
Naurajat olivat nyt Pitoun puolella. Siitä Boniface suuttui vuorostaan tulipunaiseksi.
"Kuulehan, herra Pitou, sinä alat täällä käydä liian koppavaksi, kun sanot ihmisiä naurettaviksi!"
"Ridiculus tu es", sanoi Pitou juhlallisesti.
"Katsopahan itseäsi", sanoi Boniface.
"Jos katselen itseäni", sanoi Pitou, "näen ehkä jotakin yhtä rumaa kuin sinäkin, mutta en koskaan yhtä tyhmää."
Tuskin oli Pitou tämän sanonut, kun Boniface yritti iskeä häntä nyrkillään. Pitou huomasi sen ja väisti notkeasti, vastaten siihen potkaisemalla toista pariisilaisella tavalla. Tätä ensimmäistä potkua seurasi toinen, joka kaatoi vastustajan, maahan.
Pitou kumartui vastustajansa puoleen kuin siten päättääkseen voittonsa mitä kamalimmalla tavalla. Jokainen riensi jo estämään Pitouta, kun tämä oikaisikin vartalonsa ja sanoi:
"Opi tästä, että Bastiljin valloittaja ei käytä nyrkkiään. Minulla on miekka, tartu itse miekkaan, ja lopettakaamme tämä."
Tämän sanottuaan Pitou veti miekan huotrastaan, unohtaen tai ollen unohtavinaan, että Haramontissa oli olemassa vain yksi ainoa miekka, nimittäin maalaispoliisilla, ja sekin oli kokonaista korttelia lyhyempi kuin hänen.
Tasapainoa ylläpitääkseen hän pani päähänsä kypärän. Tämä sielun suuruus vaikutti sähköttävästi ympäristöön. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että Boniface oli tyhmeliini, narri, kelvoton ottamaan osaa väittelyyn yleisistä asioista. Ja siksi hänet ajettiin pois.
"Tässä te näette", sanoi silloin Pitou, "kuvan Pariisin vallankumouksesta. Niinkuin sanoi Prudhomme tai Loustalot, luullakseni sen sanoi kunnon Loustalot… niin, hän sen sanoi, siitä olen varma; 'Ylhäiset näyttävät suurilta senvuoksi, että itse olemme polvillamme. Nouskaamme'."
Tällä lauseella ei ollut mitään tekemistä tilanteen kanssa. Mutta ehkä juuri siksi sen vaikutus olikin valtava.
Epäilevä Boniface, joka seisoi muutaman askeleen päässä, kuuli sen ja tuli nöyränä sanomaan Pitoulle:
"Et saa meihin suuttua, Pitou, jos emme tunne vapautta yhtä hyvin kuin sinä."
"Ei ole nyt puheena vapaus", sanoi Pitou, "vaan ihmisen oikeudet."
Toinen voimanisku, jolla Pitou uudelleen järkytti kuulijakuntaa.
"Kyllä sinä todellakin olet oppinut", sanoi Boniface, "ja me kunnioitamme sinua."
Pitou kumarsi.
"Niin", sanoi hän, "kasvatus ja kokemus ovat asettaneet minut teidän yläpuolellenne ja jos äsken puhuin hiukan ankarasti teille, tapahtui se vain ystävyydestä."
Kaikki taputtivat käsiään. Pitou huomasi voivansa nyt puhua mitä tahtoi.
"Te puhuitte äsken työstä", sanoi hän. "Mutta tiedättekö, mitä työ on? Teidän mielestänne on työtä puunhakkuu, viljanleikkuu, kastanjoiden kerääminen, lyhteiden sitominen ja kivien muuraaminen yhteen muurisaven avulla… Tämä on teidän mielestänne työtä. Teidän mielestänne minä siis en tee työtä. Mutta te erehdytte, minä teen yksinäni enemmän työtä kuin te kaikki yhteensä, sillä minä ajattelen teidän vapauttamistanne, uneksin vapauttanne, yhdenvertaisuuttanne. Yksi ainoa minun hetkistäni vastaa siis sataa teidän päivistänne. Työtä tekevät härät menettelevät samoin, mutta työtä tekevä ihminen voittaa kaikki aineen voimat. Minä yksinäni vastaan teitä kaikkia. — Katsokaahan Lafayettea. Hän on hento mies, vaalea, tuskin Claude Tellieriä pitempi. Hänellä on terävä nenä, laihat sääret, käsivarret sellaiset kuin tämän tuolin pienat. Hänen käsistään ja jaloistaan ei kannata puhuakaan; yhtä hyvin voisi olla niitä ilmankin. No niin, se mies on kantanut kahta maailmaa hartioillaan, yhtä enemmän kuin Atlas, ja hänen pienet kätensä ovat taittaneet Amerikan ja Ranskan kahleet… Koska hänen käsivartensa ovat tehneet sen, vaikka ne ovat kuin tuolin pienat, mitä sitten voivatkaan minun käsivarteni tehdä?"
Ja Pitou ojensi kyhmyiset käsivartensa, jotka olivat kuin pähkinäpuun oksat.
Tähän vertaukseen hän lopetti, ollen varma siitä, että vaikutus oli valtava, vaikka hän ei itse ollutkaan tehnyt mitään loppupäätelmää.
Vaikutus oli todellakin valtava.
Suurin osa siitä, mitä ihmiselle tapahtuu, tuottaen joko suurta onnea tai kunniaa, tulee melkein aina siksi, että hän on joko tahtonut tai halveksinut paljon. Jos tahtoo sovelluttaa tämän määritelmän historian henkilöiden elämään, huomaa kyllä sen syvyyden ja samalla sen totuudenmukaisuuden.
Todistellaksemme tyydymme sovelluttamaan sitä Ange Pitouhun, kertomuksemme päähenkilöön.
Jos astumme muutaman askeleen taapäin ja muistelemme Pitoun saamaa haavaa, niin Pitou oli, päästyään asioista selville metsänrannassa, tuntenut suurta halveksimista kaikkea maallista kohtaan. Hän oli toivonut voivansa saada sielussaan kukoistamaan kalliin ja harvinaisen kukkasen, jonka nimi on rakkaus. Kun hän palasi kotitienoolleen kypäröineen ja miekkoineen, ylpeänä siitä, että oli yhdistänyt Marsin Venukseen, niinkuin hänen kuuluisa tasavaltatoverinsa Demoustier sanooKirjeissään Emilielle mytologiasta, huomasi hän suureksi surukseen ja onnettomuudekseen, että Villers-Cotteretsissa ja sen lähistöllä oli mielistelijöitä.
Hän, joka tarmokkaalla tavalla oli ottanut pariisilaisten kanssa osaa ristiretkeen aristokraatteja vastaan, huomasi olevansa perin vähäpätöinen maalaisaatelin edessä, jota edusti Isidor de Charny.
Kuinka kaunis hän olikaan, tuo mies, joka pystyi miellyttämään heti ensi näkemältä, oivallinen ratsastaja nahkahousuilleen ja samettitakkineen! Miten voisi hän taistella sellaista miestä vastaan, jolla oli ratsusaappaat ja niissä kannukset ja jota monet sanoivat hänen ylhäisyydekseen. Täytyihän hänen tuntea sekä häpeää että ihailua, jotka molemmat tunteet tuottavat mustasukkaiselle tuskaa, niin suurta, ettei koskaan ole voitu sanoa, tahtooko mustasukkainen itselleen itseään huonomman vai paremman kilpailijan!
Pitou tunsi siis mustasukkaisuutta, parantumatonta tautia, joka tuotti tähän asti tuntemattomia tuskia kunnon nuorelle miehelle. Mustasukkaisuus, tavattoman myrkyllinen kasvi oli noussut siemenen kylvämättä maasta, missä tähän asti ei ollut itänyt mitään huonoa tunnetta, ei edes itserakkauttakaan, jollainen rikkaruoho täyttää monesti ihan hedelmättömätkin paikat.
Näin raadeltu sydän kaipaa hyvin suurta filosofiaa päästäkseen taas tavalliseen tasapainoonsa.
Oliko Pitou filosofi, hän, joka saatuaan kokea tämän kamalan tuskan, heti seuraavana päivänä meni pyytämään jäniksiä Orleansin herttuan metsästä ja sitä seuraavana päivänä piti suurenmoisia valtiollisia puheita? Oliko hänen sydämensä kova kuin piikivi, josta jokainen isku sytyttää kipinän, vai oliko hän ainoastaan sieni, joka helposti imee itseensä kyyneleet ja pehmenee vikaantumatta vähääkään kolauksia saadessaan?
Tulevaisuus saa sen meille näyttää. Älkäämme edeltäpäin otaksuko mitään. Kertokaamme.
Vieraitten mentyä ja puheitten päätyttyä ryhtyi Pitou, jota nälkä pakotti tarttumaan talouspuuhiin, valmistamaan ruokaa ja söi kaniininpoikasen, surren sitä, ettei se ollut jänis.
No, jos kaniininpoika olisi ollut jänis, ei Pitou olisikaan sitä syönyt, vaan myynyt sen.
Olisihan se ollut oivallinen kauppa. Jäniksestä maksettiin kokonsa mukaan kahdeksantoista tai kaksikymmentä neljä souta, ja vaikka Pitoulla olikin Gilbertin jalomielisesti lahjoittamia kultarahoja ja vaikka hän ei ollutkaan saita kuin täti Angélique, oli hänessä suuri määrä äitinsä säästäväisyyttä, ja Pitou olisi lisännyt nämä kahdeksantoista souta omaisuuteensa, joka siten olisi karttunut.
Sillä Pitou arveli, että miehen ei ole tarpeellista ruveta nauttimaan milloin kolmen livren, milloin kahdeksantoista soun aterioita. Eihän ihminen ole mikään Lueullus, ja Pitou arveli voivansa kahdeksallatoista soulla elää kokonaisen viikon.
Jos hän siis tällä viikolla, otaksuen, että hän heti ensi yönä olisi saanut jäniksen, olisi vielä kolmena viikon seitsemästä päivästä saanut jäniksen, niin hän olisi sillä tavoin ansainnut viikon ruoan. Tällä tavalla laskien hän voisi elää neljälläkymmenellä jäniksellä kokonaisen vuoden. Kaikki muu jäisi puhtaaksi voitoksi.
Tätä Pitou laski syödessään kaniiniaan, joka tuottamatta hänelle mitään, maksoi soun edestä voita ja soun edestä ihraa. Sipulit hän oli poiminut kunnan yhteisiltä mailta.
Syötyä tupakka tai kävely, sanoo sananlasku. Syötyään Pitou meni metsään etsimään kauniin paikan nukkuakseen.
Onhan selvääkin, että kun tämä onneton nuorukainen ei enää ollut tekemisissä politiikan kanssa, vaan oli katujen kesken itsensä kanssa, hänen silmissään oli yhtä mittaa herra Isidor mielistelemässä neiti Catherinea.
Tammet ja lehmukset värisivät hänen huokauksistaan. Luonto, joka aina hymyilee täysivatsaiselle, teki nyt poikkeuksen Pitoun suhteen ja oli hänen mielestään suuri musta erämaa, missä ei ollut mitään muuta kuin jäniksiä, kaniineja ja hirviä.
Levätessään kotiseutunsa suurten puiden suojassa Pitou varmistui yhä enemmän sankarillisen päätöksensä välttämättömyydestä. Hänen piti kadota Catherinen näkyvistä, päästää tyttö vapaaksi, olla tarpeettomasti vaivaamatta läsnäolollaan ja nöyrtymättä enempää kuin oli pakko.
Olihan vaikeata ajatella, ettei enää saisi nähdä neiti Catherinea, mutta pitihän miehen olla mies. Eikä asian laita oikeastaan ollutkaan niin. Eihän hänen suorastaan tarvinnut olla näkemättä neiti Catherinea, vaan päästää Catherine näkemästä häntä.
Mikään ei estänyt rakastavaa miestä huolellisesti piiloutumasta, jolloin hän sattumalta näkisi ylpeän tytön? Ei mikään. Olihan Haramont niin perin lähellä Pisseleuxia. Puolitoista penikulmaa ainoastaan, siis pari harppausta, siinä kaikki.
Yhtä raukkamaista kuin olisi etsiä Catherinen seuraa sen jälkeen, mitä oli näkynyt, yhtä ovelaa olisi pitää silmällä hänen tekojaan ja toimiaan, koska luonto kerran oli tehnyt Pitoun mahdolliseksi sellaiseen voimanponnistukseen.
Sitäpaitsi niissä metsänosissa, jotka olivat Pisseleuxin takanaBoursonneen asti, oli runsaasti jäniksiä.
Pitou voisi aamulla mennä kokemaan pyydyksiään ja joltakin kukkulalta pitäisi silmällä neiti Catherinen lähtöä. Se oli hänen oikeutensa ja tavallaan velvollisuutensa, koska ukko Billot oli antanut hänelle erikoiset valtuudet.
Kun Pitou oli tällä tavalla vahvistunut omaa itseään vastaan, arveli hän voivansa lopettaa huokailunsa. Hän söi tavattoman suuren palan mukanaan tuomaansa leipää, viritti illan tultua tusinan ansoja ja paneutui levolle nurmelle, joka oli vielä lämmin päivänpaisteesta.
Täällä hän nukkui kuin epätoivoon joutunut mies ainakin, siis kuolemaa muistuttavaa unta.
Yön viileys herätti hänet. Hän tarkasti ansat: mitään saalista ei ollut vielä tullut, mutta Pitou ei odottanutkaan mitään ennen aamunkoittoa. Mutta kun hänen päänsä oli hiukan raskas, päätti hän palata asuntoonsa ja tulla aamulla takaisin.
Tämän päivän, joka hänelle oli ollut köyhä tapauksista ja seikkailuista, viettivät kylän asukkaat miettimällä ja tekemällä päätelmiä.
Olisi voinut nähdä keskellä tätä päivää, jona Pitou palasi metsään haaveilemaan, puunhakkaajan nojaavan pölkkyihinsä, pesijän karttuunsa, puusepän pysäyttävän höylänsä keskellä sileää lautaa.
Kaikkien näiden seisahdusten syy oli Pitou. Tämä oli ollut kuin riidan viima ja puhaltanut korsiin, jotka alkoivat heilua. Mutta sen aiheuttaja ei enää itse muistanutkaan, mitä oli tehnyt.
Kun hän asteli asuntoaan kohden, huomasi hän sen likellä oudon ilmiön, vaikka kello jo oli kymmenen, jolloin tavallisesti ainoatakaan valoa ei enää näkynyt, ei ainoakaan silmä valvonut. Siellä oli ryhmiä, jotka istuivat, seisoivat tai kävelivät. Ja kaikissa oli jotakin tavatonta.
Tietämättä siihen syytä Pitou arveli kaikkien näiden ihmisten puhuvan hänestä.
Ja kun hän asteli tietä pitkin, saivat kaikki kuin sähköiskun ja osoittelivat häntä toisilleen.
— Mikä heidän on, — tuumi Pitou. — Eihän päässäni ole edes kypärääkään. — Ja hän astui vaatimattomana asuntoonsa tervehdittyään muutamia.
Tuskin hän oli ennättänyt sulkea asuntonsa jokseenkin hataran oven, kun hän oli kuulevinaan sille kolkutettavan.
Pitou ei sytyttänyt kynttilää ennen levolle menoaan. Kynttilä oli hänen mielestään tarpeeton ylellisyysesine miehelle, jolla ei ollut muuta kuin yksi vuode ja joka siis ei voinut siitä erehtyä; jolla ei ollut kirjoja ja joka ei siis voinut lukea.
Mutta ovelle kolkutettiin aivan varmasti, ja hän avasi salvan.
Kaksi miestä, kaksi nuorta haramontilaista, astui tuttavallisesti sisään.
"Kas, sinulla ei olekaan kynttilää", sanoi toinen.
"Ei", vastasi Pitou, "mitä sillä tekisin?"
"Nähdäksesi tietysti."
"Minä näen pimeässä."
Ja sanojensa vakuudeksi hän sanoi:
"Iltaa, Claude, iltaa, Désiré."
"Tässä me nyt olemme", sanoivat nämä Pitoulle.
"Tervetuloa! Mitä haluatte, ystäväni?"
"Tulehan valoisampaan paikkaan", sanoi Claude.
"Mihin valoisampaan paikkaan? Eihän nyt paista kuu."
"Taivaan valoon."
"Onko sinulla siis asiaa minulle?"
"On, meillä on sinulle asiaa, Ange."
Ja Claude pani erikoisen painon näille sanoilleen.
"Mennään siis", sanoi Pitou.
Kaikki kolme astuivat ulos. He menivät metsän ensimmäiseen tienhaaraan asti, eikä Pitou vieläkään tiennyt, mitä asiaa heillä oli.
"No?" kysyi Pitou nähdessään molempien seuralaistensa pysähtyvän.
"Katsohan, Ange", sanoi Claude, "me olemme tässä, me kaksi, minä jaDésiré Maniquet, ja me johdamme tätä seutua. Tahdotko kuulua meihin?"
"Missä tarkoituksessa?"
"Tehdäksemme…"
"Tehdäksemme mitä?" kysyi Pitou oikaisten vartalonsa. "Mitä?"
"Tehdäksemme salaliiton", kuiskasi Claude Pitoun korvaan.
"Ahaa! Samoin kuin Pariisissakin", sanoi Pitou pilkallisesti.
Oikeastaan hän pelkäsi tätä sanaa ja sen sanan kaikua metsässäkin.
"No, selitähän", sanoi hän viimein.
"Asian laita on tämä. Tule lähemmäksi, Désiré, sinä, joka olet koko sielustasi salametsästäjä, joka erotat kaikki äänet päivällä ja yöllä, tasangolla ja metsässä, katsohan, onko kukaan seurannut meitä; kuuntele, vakoileeko kukaan meitä." Désiré nyökkäsi, käveli piirissä Pitoun ja Clauden ympäri niin hiljaa kuin susi kiertäessään lammaskarsinaa. Vähän ajan päästä hän palasi.
"Puhu", sanoi hän; "me olemme täällä yksin."
"Hyvät miehet", sanoi Claude, "jokainen Ranskan kunta tahtoo olla aseissa ja toimimassa yhdessä kansalliskaartin kanssa, niinkuin sinä, Pitou, olet sanonut."
"Se on totta", vastasi Pitou.
"No siis, miksi Haramont ei olisi aseissa yhtä hyvin kuin muutkin kunnat?"
"Mutta sanoithan eilen", lausui Pitou, "puhuessasi aseistautumisesta, että Haramontilla ei ole aseita, koska sillä ei ole pyssyjä."
"Mitä pyssyistä, koska tiedämme, mistä niitä saa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou, joka käsitti, mihin Claude tähtäsi, ja huomasi vaaran.
"No niin!" sanoi Claude. "Me olemme tänään tiedustelleet seudun kaikkien nuorten isänmaallisten miesten mielipidettä."
"Hyvä on."
"Ja meitä on kolmekymmentäkolme."
"Se on kolmasosa sadasta, yksi lisäksi laskettuna", sanoi Pitou.
"Osaatko sinä sotakomennukset?" kysyi Claude.
"Olen nähnyt kymmenkunta kertaa kenraali Lafayetten komentavan neljääkymmentätuhatta miestä", vastasi Pitou halveksivasti.
"Hyvä on!" lausui Désiré, joka ei halunnut puhua, mutta tahtoi kuitenkin silloin tällöin pistää sanan väliin.
"Tahdotko siis komentaa meitä?" kysyi Claude.
"Minäkö!" huudahti Pitou hätkähtäen hämmästyksestä.
"Niin, sinä."
Ja molemmat miehet katsoivat terävästi Pitouhun.
"Sinä epäröit!" sanoi Claude.
"Mutta…"
"Et siis olekaan oikea isänmaanystävä?" lausui Désiré.
"Tietysti olen."
"Pelkäät siis jotakin?"
"Minäkö, Bastiljin valloittaja, kunniamerkin saanut mies?"
"Oletko sinä saanut kunniamerkin?"
"Minä saan sellaisen, kunhan mitalit ensin valmistetaan. Herra Billot on luvannut pidättää minun nimessäni minulle kuuluvan."
"Aiotko ottaa vastaan?" kysyi Désiré.
"Aiotko?" kysyi Claude.
"Tietysti aion ottaa", vastasi Pitou, jossa innostus sai vallan ja ehkä uusi heräävä tunne, jota nimitetään ylpeydeksi.
"Asia on siis päätetty!" huudahti Claude. "Huomisesta alkaen komennat meitä."
"Mitä minä komennan?"
"Aseharjoituksia tietysti."
"Ja aseet?"
"Tiedäthän sinä, mistä niitä saa."
"Tiedän kyllä, apotti Fortierin luota."
"Juuri niin."
"Mutta apotti Fortier voi kieltäytyä niitä antamasta."
"Silloin teet samoin kuin isänmaanystävät tekivät Invalidissa: sinä otat ne."
"Minäkö yksin?"
"Sinä saat meidän valtakirjamme, ja jos tarvis tulee, autamme käsivoimalla; nostamme koko Villers-Cotteretsen, jos tarvitaan."
Pitou ravisti päätänsä.
"Apotti Fortier on itsepäinen", sanoi hän.
"Sinähän olet oppilaana hänen suosiossaan; hän ei voi sinulta mitään kieltää."
"Kyllä huomaa, ettette tunne häntä laisinkaan", sanoi Pitou huokaisten.
"Mitä, uskotko hänen kieltäytyvän?"
"Hän kieltäytyisi, vaikka kuninkaallinen saksalainen eskadroona tulisi vaatimaan… Hän on itsepäinen,injustum et tenacem… Sehän on totta", keskeytti Pitou, "ettehän te osaa edes latinaa."
Mutta molemmat haramontilaiset eivät joutuneet ymmälle latinasta eikä sitä seuranneesta huomautuksesta.
"Kylläpä me olemme kauniin päällikön valinneet itsellemme, Claude", sanoi Désiré. "Hän pelkää kaikkea."
Claude ravisti päätään. Pitou huomasi panevansa korkean asemansa vaaraan. Hän muisti, että onni auttaa rohkeita.
"No, olkoon, saammepahan nähdä", sanoi hän.
"Sinä hankit siis pyssyt."
"Minä lupaan… koettaa."
Tyytyväisyyden mutina tuli äskeisen heikon tyytymättömyyden mutinan sijaan.
"Oho!" ajatteli Pitou, "nämähän ohjaavat minua jo, ennenkuin olen heidän päällikkönsäkään. Mitähän tapahtuukaan siksi tultuani?"
"Koettaa!" sanoi Claude ravistaen päätään. "Oho, se ei riitä."
"Ellei se riitä", sanoi Pitou, "niin koeta itse puolestasi. Luovutan sinulle johdon. Mene apotti Fortierin luo tunnustelemaan hänen pamppuaan."
"Kylläpä kannattaa tulla Pariisista kypäröineen ja miekkoineen, jos pelkää pamppua", sanoi Maniquet halveksivaisesti.
"Eivät kypärä ja miekka ole mikään varustus, ja vaikka olisikin, niin kyllä apotti Fortier löytäisi siitä jonkin raon pamppuaan varten."
Claude ja Désiré näyttivät käsittävän tämän selityksen.
"Siis, Pitou-poikani", sanoi Claude.
Sanaa "poikani" käytetään näillä tienoin suurena ystävyyden tunnusmerkkinä.
"Minä siis suostun", sanoi Pitou. "Mutta ennen kaikkea muuta vaadin kuuliaisuutta."
"Saatpa nähdä, kuinka kuuliaisia me olemme", sanoi Claude, iskien silmää Désirélle.
"Kunhan vain pidät huolen pyssyistä", lausui Désiré.
"Asia on päätetty", sanoi Pitou, joka oli hyvin levoton, mutta jossa kunnianhimo alkoi houkutella uskaltamaan mitä tahansa.
"Sinä lupaat sen."
"Minä vannon."
Pitou ojensi kätensä; hänen molemmat toverinsa tekivät samoin. Tällä tavalla päättivät nämä kolme haramontilaista tähtien välkkyessä metsän aukeamassa julistaa kapinaan koko Aisnen piirikunnan, nämä kolme, jotka olivat Wilhelm Tellin ja hänen seuralaistensa viattomia matkijoita.
Kaikkien vaivojensa palkkana Pitou näki saavansa mahtavasti esiintyä puettuna kansalliskaartin päällikön arvomerkkeihin, ja hänen mielestään täytyi näiden merkkien herättää katumusta tai ainakin saattaa neiti Catherine ajattelemaan menettelyään.
Valitsijoittensa tahdon pyhittämällä Pitou siis palasi asuntoonsa miettien keinoja ja tapoja, joilla voisi hankkia aseet kolmellekymmenellekolmelle kansalliskaartilaiselleen.
Tänä yönä Pitou ajatteli niin paljon osakseen tullutta kunniaa, että hän unohti käydä kokemassa pyydyksiään.
Seuraavana päivänä hän otti kypäränsä ja miekkansa ja lähtiVillers-Cotteretsiin.
Kello oli kuusi aamulla, kun Pitou saapui linnan torille ja varovasti koputti apotti Fortierin puutarhaan johtavalle pienelle portille.
Pitou oli koputtanut kylliksi kovaa, rauhoittaakseen omantuntonsa, mutta kuitenkin niin hiljaa, ettei sitä talossa kuultaisi. Hän toivoi tällä tavalla voittavansa neljännestunnin aikaa, jotta ennättäisi sillä välin koristaa muutamilla kaunopuheisuuden kukkasilla sitä puhetta, jonka hän aikoi pitää apotti Fortierille.
Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun portti aukeni, vaikka hän oli kolkuttanut hiljaa. Mutta se haihtui, kun hän tunsi avaajan Sébastien Gilbertiksi.
Poika käveli puutarhassa tutkien aamulla varhain läksyään tai ollen sitä tutkivinaan, sillä kirja roikkui hänen kädessään ja pojan ajatukset harhailivat sinne tänne kaikkea sitä kohden, mitä hän rakasti maailmassa.
Sébastien huudahti ilosta nähdessään Pitoun. He syleilivät toisiaan.Pojan ensimmäinen kysymys oli:
"Tiedätkö uutisia Pariisista?"
"En, tiedätkö sinä?" kysyi Pitou.
"Kyllä. Isä kirjoitti minulle herttaisen kirjeen."
"Ahaa!" sanoi Pitou.
"Ja siinä on lause sinuakin varten", jatkoi poika.
Hän otti kirjeen poveltaan ja ojensi sen Pitoulle. Jälkikirjoitus kuului näin:
'Billot pyytää Pitouta olemaan häiritsemättä tai ikävystyttämättämaatilan asukkaita.'
"Tämä pyyntö oli todella tarpeeton", huokasi Pitou. "Minä en voi enää talossa häiritä enkä huvittaa ketään."
Sitten hän lisäsi hiljaa, huoaten vielä syvempään:
"Näin olisi pitänyt kirjoittaa herra Isidorille."
Mutta pian hän tuli ennalleen, ojensi kirjeen Sébastienille ja sanoi:
"Missä apotti on?"
Poika kuulosteli, ja vaikka koko pihamaa ja osa puutarhaa erotti hänet portaista, jotka narisivat apotin astuessa niitä alas, sanoi hän:
"Tuolla hän juuri tulee portaita alas."
Pitou meni puutarhasta pihaan, mutta vasta silloin hän kuuli apotin raskaan astunnan. Arvokas opettaja tuli portaita alas lukien sanomalehteään. Uskollinen pamppu riippui hänen vyöllään kuin miekka kapteenin kupeella.
Nenä sanomalehdessä kiinni, sillä hän muisti portaitten lukumäärän ja vanhan talonsa jokaisen kulmauksen ja kolon, hän saapui Ange Pitoun eteen, joka asettui kaikkein mahtavimpaan asentoon valtiollisen vastustajansa eteen.
Ja nyt tilanteesta muutamia sanoja, jotka olisivat pitkittäneet kertomusta muualla, mutta ovat tässä paikallaan. Ne selittävät, miksi apotti Fortierilla oli useita kymmeniä pyssyjä luonaan, joita Pitou ja molemmat hänen toverinsa Claude ja Désiré halusivat.
Apotti Fortier, joka oli entinen linnan kirkkoherra, niinkuin meillä on ollut tilaisuus kerran aikaisemminkin mainita, oli ajan mittaan ja kärsivällisesti odotellen, kuten kirkonmiehet voivat odottaa, tullut linnan tavaroiden ainoaksi hoitajaksi.
Paitsi kirkkoesineitä, kirjastoa, huonekaluja, hän oli myös saanut hoitoonsa Orleansin herttuan, Ludvig-Filipin, sen Ludvig-Filipin isän, joka sittemmin sai nimekseen Egalité (yhdenvertaisuus), kaikki vanhat metsästysvälineet. Muutamat näistä olivat Ludvig XIII:n ja Henrik III:n ajoilta. Kaikki nämä esineet hän oli taiteellisesti järjestänyt erääseen linnan galleriaan, joka tätä tarkoitusta varten oli hänelle luovutettu. Ja jotta kaikki näyttäisi erikoisemmalta, oli hän näiden ympärille koonnut pyöreitä kilpiä, piikkinuijia, tikareita, pitkiä puukkoja ja pyhän liigan aikuisia, norsunluukoristeilla varustettuja musketteja.
Tämän gallerian ovea puolustamassa oli kaksi hopeapronssista kanuunaa, jotka Ludvig XIV oli lahjoittanut sedälleen. Lisäksi siellä oli noin viisikymmentä muskettia, jotka Ludvig Filip oli tuonut voittosaaliina Ouessantin taistelusta. Hän antoi ne valtuustolle. Valtuusto taas, niinkuin olemme kertoneet, antoi asunnon ilmaiseksi apotti Fortierille ja vuorostaan sijoitti nämä musketit muun paremman säilytyspaikan puutteessa erääseen koulun huoneista.
Tätä aarretta vartioi Fortier-niminen lohikäärme, ja sitä uhkasi AngePitou-niminen Jason.
Linnan pieni asevarasto oli siksi kuuluisa seudulla, että teki kyllä mieli anastaa se kustannuksitta. Mutta olemmehan sanoneet, että apotti Fortier oli valpas lohikäärme, eikä hän ollut halukas helposti luovuttamaan millekään Jasonille Hesperidien kultaisia omenoita.
Näiden selityksien jälkeen palatkaamme Pitouhun.
Hän kumarsi hyvin kohteliaasti apotti Fortierille liittäen tervehdykseensä pienen rykäisyn, sellaisen, jolla koetetaan herättää hajamielisten tai muihin töihin vaipuneiden huomiota.
Apotti Fortier kohotti nenänsä sanomalehden ylitse.
"Kas, sehän on Pitou", sanoi hän.
"Palvelukseksenne, jos vain jotenkin voin, herra apotti", lausuiPitou kohteliaasti.
Apotti käänsi sanomalehtensä kokoon, oikeammin sanoen painoi sen kiinni kuin salkun, sillä tähän aikaan eivät sanomalehdet vielä olleet muuta kuin pieniä kirjasia. Sanomalehden suljettuaan hän pisti sen vyöhönsä pampun vastaiselle puolelle.
"Kiitos vain, mutta pahaksi onneksi sinä et pysty siihen millään tavalla", sanoi apotti naljaillen.
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra teeskentelijä?"
"Mutta, herra apotti!"
"Kuuletko, herra vallankumouksellinen?"
"Tämäpä vasta on jotakin. Tehän yllytätte itsenne vihaan minua kohtaan, jo ennen kuin olen puhunutkaan mitään. Tämä on huono alku, herra apotti."
Sébastien katosi, sillä hän tiesi, mitä apotti viimeisinä päivinä oli lausunut Pitousta jokaiselle ihmiselle, ja oli mieluummin sekaantumatta riitaan, jonka ehdottomasti täytyi kohta puhjeta hänen ystävänsä ja opettajansa välillä. Pitou katseli hieman surumielisesti Sébastienin katoamista. Eihän Sébastien ollut erikoisen voimakas liittolainen, mutta hän kuului kuitenkin samaan valtiolliseen ryhmään.
Kun poika siis katosi oviaukosta, huokasi hän syvään ja kääntyi apotin puoleen sanoen:
"Sanokaahan, herra apotti, miksi nimitätte minua vallankumoukselliseksi? Olenko minä ehkä syypää vallankumoukseen?"
"Sinä olet elänyt sen toimeenpanijoiden seurassa."
"Herra apotti", sanoi Pitou hyvin arvokkaasti, "jokaisella on ajatuksen vapaus."
"Vai on?"
"Est penes hominem arbitrium et ratio."
"Vai osaat sinä latinaakin, jolppi?"
"Te, herra apotti, vaivauduitte sitä minulle opettamaan."
"Niin kai, mutta olenko neuvonut sinua tuolla tavalla rääkkäämään roomalaisten kieltä? Sanoppa muuten, mistä johtuu, ettet koskaan koulussa ollessasi puhunut tuolla tavalla?"
"Siksi, että koulussa ollessani te, herra apotti, nujersitte minut; siksi, että te itsevaltiudessanne sekoititte ajatuksissani ja muistissani kaikki, mikä nyt vapaudessa on päässyt esiin. Niin, vapaudessa, kuuletteko", sanoi Pitou kohottaen päätään, "vapaudessa!"
"Senkin heittiö!"
"Herra apotti", sanoi Pitou ja hänen huomautuksensa ei ollut ihan vailla uhkaa, "herra apotti, älkää solvaisko minua.Contumelia non argumentum, sanoo muuan puhuja; solvaus ei ole mikään todistus."
"Näyttää siltä", sanoi apotti kiukuissaan, "että tuo narri uskoo olevan tarpeellista kääntää minulle latinaansa."
"Se ei ole minun latinaani, herra apotti, vaan Ciceron latinaa, joka varmastikin olisi huomannut teidän tekevän hänen kuultensa yhtä paljon virheitä, kuin minä teen teidän kuullenne."
"Ethän toki otaksu", sanoi apotti Fortier, joka tunsi jäävänsä hiukan alakynteen, "ethän toki otaksu minun tässä rupeavan väittelemään sinun kanssasi?"
"Miksi ette, jos väittelystä syntyy valkeus:Abstrusum versis silicum. Tehän kohtelette minua kuin typerää olentoa ja unohdatte, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia."
Apotti ärtyi uudelleen.
"Minä en koskaan salli tuollaisia solvauksia lausuttavan kuulteni", sanoi hän. "Sinäkö olisit miehen vertainen, jota Jumala ja työ ovat kehittäneet kuusikymmentä vuotta! Ei koskaan, ei koskaan!"
"Kysykäähän Lafayettelta, joka on julistanut ihmisen oikeudet."
"Niin, vetoa vielä häneen, kuninkaan uskottomaan alamaiseen, kaikkien epäjärjestyksen soihtuun, petturiin!"
"Mitä!" huudahti Pitou kiivastuen, "Lafayetteko olisi kuninkaan uskoton alamainen, Lafayette epäjärjestyksen soihtu, Lafayette petturi! Mutta tehän solvaisette, herra apotti! Oletteko elänyt nämä kolme kuukautta laatikossa? Ettekö tiedä, että tämä kuninkaan uskoton alamainen on ainoa, joka palvelee kuningasta? Että tämä epäjärjestyksen soihtu on yleisen rauhan takeena? Että tämä petturi on parhain ranskalainen?"
"Minä en koskaan olisi uskonut", lausui apotti, "että kuninkaan arvovalta voisi vaipua näin alas, että tuon kaltainen heittiö" — ja hän osoitti Pitouta — "vetoaa Lafayetteen samoin kuin ennen vedottiin Aristoteleesen tai Phokioniin!"
"Saatte kiittää onneanne, herra apotti", sanoi Pitou ajattelemattomuudessaan, "ettei kansa nyt kuule teitä."
"Ahaa", huudahti apotti riemuiten, "sinä paljastat viimeinkin itsesi! Sinä uhkailet! Kansa! Niin, kansa, se, joka raukkamaisesti on tappanut kuninkaan upseereita, joka on penkonut uhriensa sisälmyksiä! Niin, Lafayetten kansa, Baillyn kansa, Pitoun kansa! No, miksi et heti anna minua ilmi Villers-Cotteretsin vallankumouksellisille? Miksi et laahaa minua pitkin Pleuxia? Miksi et kääri hihojasi iskeäksesi minuun nyrkilläsi? Pitou,macte animo, Pitou!Sursum, sursum, Pitou! Missä on köytesi? Missä on hirsipuusi? Tässä on pyöveli:Macte animo, generose Pitoue!"
"Sitä en sano", huudahti Pitou kauhistuen suuntaa, johon keskustelu meni.
"Vai tarjoat sinä minulle onnettoman Foulonin ja säälittävänBerthierin kohtaloa!"
"En suinkaan, herra apotti."
"Sinulla on jo silmukka valmiina, sinä verenhimoinen pyöveli. Sinä kai kaupungintalon torilla nousit lyhtytolpan poikkipuulle ja hirveillä hämmähäkinkäsivarsillasi vedit uhrit hirteen."
Pitou karjaisi suuttumuksesta ja inhosta.
"Niin, sinä se olet, ja minä tunnen sinut", jatkoi apotti, haltioissaan muistuttaen Jobia; "kyllä minä sinut tunnen, Catilina! Se sinä olet!"
"Kuulkaahan", sanoi Pitou, "huomaatteko lausuvanne minulle julkeita syytöksiä, herra apotti! Huomaatteko, että kaiken lopuksi solvaisette minua!"
"Entä sitten?"
"Tiedättekö, että jos tätä jatkuu, teen valituksen kansalliskokoukselle! Niin juuri!"
Apotti alkoi ivallisesti nauraa.
"Valittakaa vain", sanoi hän.
"Ja että hyviä kansalaisia solvaisevat huonot kansalaiset saavat rangaistuksensa."
"Pääsevät lyhtytolppaan!"
"Te olette huono kansalainen."
"Hirteen, hirteen!"
Sitten hän äkkiä sai uuden ajatuksen ja lausui suuren inhon valtaamana:
"Nyt tiedän. Ahaa, kypäripäinen, se on hän!"
"Mikä minun kypärääni vaivaa?" kysyi Pitou.
"Miehellä, joka kiskaisi Berthierin höyryvän sydämen, hirviöllä, joka vei sen ihan lämpöisenä valitsijoiden pöydälle, oli päässään kypärä. Se kypäräpää olet sinä, Pitou. Se hirviö olet sinä. Pakene, pakene, pakene!"
Ja jokaisella huudahduksella apotti astui askeleen eteenpäin, jaPitou väistyi askeleen.
Tiedämmehän, että Pitou oli syytön tähän rikokseen. Poikaparka heitti päästään kypärän, joka kuparilla päällystetystä nahasta tehtynä putosi kumahtaen maahan.
"Sinä tunnustat siis sen, onneton!" huusi apotti.
"Kuulkaahan nyt", sanoi Pitou, joka joutui epätoivoon kuullessaan sellaisen syytöksen, "te liioittelette, herra apotti."
"Liioittelen, että siis muka et olekaan muuta kuin vähän hirttänyt, et muuta kuin vähän halkonut ihmisiä; sinä heikko lapsi!"
"Herra apotti", sanoi Pitou, "tiedättehän varsin hyvin, etten minä ole sitä tehnyt, vaan Pitt."
"Mikä Pitt?"
"Pitt toinen, Pitt ensimmäisen poika, lordi Chatham, joka on jakanut rahaa sanoen: Tuhlatkaa, älkääkä tilittäkö. Jos osaisitte englanninkieltä, sanoisin sen englanninkielellä, mutta te ette osaa englanninkieltä."
"Osaatko sinä siis?"
"Herra Gilbert opetti minulle."
"Kolmessa viikossako? Kurja kerskailija!"
Pitou huomasi menneensä väärään suuntaan.
"Kuulkaahan, herra apotti", sanoi hän, "en väitä enää mitään teitä vastaan; teillä on omat ajatuksenne."
"Todellako?"
"Onhan se totta."
"Tunnustat sen siis. Herra Pitou sallii minun pitää omat ajatukseni.Kiitos, herra Pitou."
"Kas niin, nyt te taas suututte. Jos tällä tavalla jatkatte, en pääse ilmoittamaan, minkä vuoksi olen tullut tänne."
"Sinä onneton! Sinä tulit siis tänne jossakin tarkoituksessa? Olit ehkä edustamassa toisia?"
Ja apotti alkoi nauraa ivallisesti.
"Herra apotti", sanoi Pitou, apotin sanojen johtamana keskustelussa sille tolalle, minne jo alusta oli pyrkinyt, "tiedättehän, kuinka paljon aina olen kunnioittanut teidän luonnettanne."
"Ahaa, puhukaamme siitä."
"Ja ihaillut teidän tietojanne", lisäsi Pitou.
"Käärme!" sanoi apotti.
"Minäkö?" lausui Pitou. "Enhän suinkaan!"
"Mitä asiaa sinulla on minulle? Ettäkö otan sinut jälleen kouluun? En, en, minä en tahdo pilata oppilaitani, en, sillä sinussa olisi aina vahingollista myrkkyä. Sinä myrkyttäisit nuoret taimeni:Infecit pabula tabo."
"Mutta, herra apotti!"
"Ei, älä pyydä sitä, jos ehdottomasti tahdot ruokaa, sillä otaksun Pariisin julmien hirttäjien syövän kunnon ihmisten lavalla. Ja miten he syövät, oi taivas! Jos tahdot, että heitän sinulle osuutesi veristä lihaa, niin saat sen. Mutta portilla, luukun kautta, niinkuin muinaisessa Roomassa annettiin klienteille."
"Herra apotti", sanoi Pitou oikaisten vartalonsa, "minä en vaadi teiltä ruokaa. Minä ansaitsen kyllä ravintoni enkä tahdo olla kenenkään taakkana."