"Vai niin!" sanoi apotti hämmästyen.
"Minä elän niinkuin kaikki olennot elävät, kerjäämättä ja niiden lahjojen avulla, jotka luonto on minulle antanut. Elän työlläni enkä kai ole kansalaisteni rasitukseksi, koska he ovat valinneet minut päällikökseen."
"Hä?" sanoi apotti niin hämmästyen ja kauhistuen, että olisi luullut hänen astuneen kyykäärmeen päälle.
"Niin, valinneet minut päällikökseen", toisti Pitou tyytyväisenä.
"Minkä päälliköksi?" kysyi apotti.
"Vapaiden miesten joukon päälliköksi", vastasi Pitou. "Hyvä Jumala!" huudahti apotti. "Nyt tuo onneton on tullut hulluksi."
"Haramontin kansalliskaartin päälliköksi", jatkoi Pitou teeskennellen vaatimattomuutta.
Apotti kumartui Pitoun puoleen nähdäkseen hänen kasvoistaan, puhuiko hän totta.
"Onko Haramontissa kansalliskaarti?" huudahti hän.
"On, herra apotti."
"Ja sinäkö olet sen päällikkö?"
"Niin olen, herra apotti."
"Sinä, Pitou?"
"Minä, Pitou."
Apotti kohotti kätensä taivasta kohti kuin ylimmäinen pappi Phineus.
"Voi hävityksen kauhistusta!" huusi hän.
"Tiedättehän", sanoi Pitou lempeästi, "että kansalliskaarti on perustettu suojelemaan kansalaisten henkeä, vapautta ja omaisuutta."
"Oh!" sanoi vanhus vaipuen yhä suurempaan epätoivoon. "Ja että varsinkin maaseudulla sen tulee olla hyvin varustettu kuljeksivien rosvojen lähden", jatkoi hän.
"Rosvojenko tähden, joiden päällikkö sinä olet?" huudahti apotti. "Ja nuo rosvot ryöstävät, polttavat ja murhaavat!"
"Älkää sekoittako, rakas herra apotti. Saatte kai nähdä sotilaani, eikä milloinkaan ole ollut niin kunnon kansalaisia…"
"Ole vaiti, vaiti!"
"Ajatelkaa päinvastoin, että me olemme teidän luonnolliset suojelijanne, ja sitä todistaa se, että tulin suoraa päätä teidän luoksenne."
"Minkätähden?" kysyi apotti.
"Siinäpä se on!" sanoi Pitou raapien korvallistaan ja katsoen, minne hänen kypäränsä oli pudonnut, nähdäkseen joutuisiko hän liian kauaksi luonnollisesta pakotiestään, jos menisi ottamaan sen maasta.
Kypärä oli pudonnut vain muutaman askeleen päähän Soissons-kadulle johtavasta portista.
"Minä kysyin, minkätähden?" kertasi apotti.
"Tämä on tuloni syy", sanoi Pitou astuen taaksepäin pari askelta kypäräänsä kohden. "Herra apotti, sallitteko, että selvitän teille asian?"
"Puhu", mutisi apotti.
Pitou astui vielä pari askelta kypäräänsä kohden. Mutta hän kävi rauhattomaksi, sillä säilyttääkseen välimatkan samana apotti tuli kaksi askelta Pitouta kohden.
"No niin!" sanoi Pitou päästyään lähelle puolustusasettaan; "jokainen sotilas tarvitsee ehdottomasti pyssyjä, eikä meillä ole niitä."
"Vai ei teillä ole pyssyjä!" huudahti apotti hypellen ilosta. "Vai ei teillä ole pyssyjä! Näillä sotilailla ei ole pyssyjä! Todella kauniita sotilaita!"
"Mutta, herra apotti", sanoi Pitou, astuen vielä kaksi askelta kypäräänsä kohden, "kun ei ole pyssyjä, etsitään niitä."
"Niin kai", sanoi apotti, "ja te siis etsitte niitä?"
Pitou oli nyt kypäränsä luona. Hän veti sen jalallaan luokseen eikä tämän toimituksen vuoksi heti vastannut apotille.
"Te siis etsitte niitä?" kertasi apotti.
Pitou sieppasi kypäränsä.
"Niin, herra apotti", sanoi hän.
"Ja mistä?"
"Teidän luotanne", sanoi Pitou pannen kypäriin päähänsä.
"Pyssyjä minun luotani!" huudahti apotti.
"Niin. Onhan niitä teillä runsaasti."
"Minun museoni!" huudahti apotti. "Sinä tulet ryöstämään museoni. Entisten ritariemme varustukset tuollaisten narrien käsissä! Almanzan espanjalaisten miekat, Marignanin sveitsiläisten peitset Pitoun ja hänen kaltaistensa aseina! Hahaha!"
Ja apotti alkoi nauraa niin uhkaavan pilkallisesti, että väreet kävivät pitkin Pitoun ruumista.
"Ei, herra apotti, emme me tarvitse Marignanin sveitsiläisten peitsiä eikä Almanzan espanjalaisten miekkoja. Niitä emme voi käyttää."
"Onpa onni, että sen tunnustat."
"Ei näitä aseita, herra apotti."
"Mitä siis?"
"Vaan hyviä meriväen pyssyjä, herra apotti, joita usein sain laiskanläksyn sijasta puhdistaa ollessani luonanne koulussa.Dum me Galatea tenebat", lisäsi Pitou kauniisti hymyillen.
"Todellako", sanoi apotti tuntien harvojen hiustensa nousevan Pitoun hymyillessä pystyyn. "Todellako? Meriväen pyssyt?"
"Siis vain ne aseenne, joilla ei ole mitään historiallista arvoa ja joita voi hyvin käyttää."
"Ahaa!" sanoi apotti tarttuen pamppunsa varteen, kuten kapteeni tarttuu miekkansa kahvaan. "Ahaa! Nyt siis konna paljastaa aikeensa!"
"Herra apotti", sanoi Pitou vaihtaen uhkaavan äänensä rukoilevaksi, "antakaa meille ne kolmekymmentä meriväen pyssyä."
"Mene pois!" sanoi apotti astuen askelen Pitouta kohden.
"Ja saatte sen kunnian", jatkoi Pitou astuen taas askeleen taaksepäin, "saatte siten kunnian siitä, että olette ollut auttamassa isänmaanne sortajien kukistamista."
"Ja hankkisin aseita itseäni ja kansalaisiani vastaan!" huudahti apotti, "hankkisin aseita, joilla ammutaan minut."
Hän veti pampun vyöstään.
"Ei koskaan! Ei koskaan!"
Ja hän heilutti pamppua päänsä päällä.
"Herra apotti, nimenne joutuu Prudhommen sanomalehteen."
"Minun nimeni Prudhommen sanomalehteen!" huudahti apotti.
"Ja teitä kunnioitetaan kansalaisvelvollisuuksien täyttämisestä."
"Mieluummin otan kaularaudan ja kaleeriorjuuden!"
"Te siis kieltäydytte?" sanoi Pitou, vaikkakin lempeästi.
"Minä kieltäydyn ja ajan sinut pois."
Ja apotti osoitti sormellaan porttia.
"Mutta tästä voi olla huonot seuraukset", sanoi Pitou; "teitä syytetään kansalaisvelvollisuuksien laiminlyömisestä, petoksesta. Herra apotti, minä rukoilen, älkää menkö siihen vaaraan."
"Tee minusta marttyyri, senkin Nero, en minä muuta pyydäkään!" huusi apotti säihkyvin silmin ja muistuttaen enemmän rankaisijaa kuin uhria.
Tämän vaikutuksen hän teki Pitouhun, sillä Pitou peräytyi taas.
"Herra apotti", sanoi hän astuen vielä askeleen taapäin, "olen rauhallinen lähettiläs, sovun sanansaattaja; tulen…"
"Sinä tulet ryöstämään aseita minulta, niinkuin rikostoverisi tyhjensivät Invalidin."
"Josta heitä Pariisissa paljon kiitettiin", sanoi Pitou.
"Mutta josta täällä saat palkaksesi pampusta", sanoi apotti.
"Mutta, herra Fortier", sanoi Pitou, joka varsin hyvin tunsi tuon ruoskan entisten kokemuksiensa perustuksella, "ettehän toki näin loukkaa ihmisen oikeutta."
"Sen saat nähdä, senkin konna! Odotahan."
"Herra apotti, minua suojaa lähettilään asema."
"Odotahan!"
"Herra apotti! Herra apotti!! Herra apotti!!!"
Pitou oli takaperoa joutunut portille asti, mutta tässä hänen täytyi joko taistella tai paeta. Paetakseen täytyi hänen avata portti ja avatakseen täytyi kääntyä.
Kääntyessään hän paljastaisi apotille sen ruumiinosansa, jota ei edes asepaita olisi hänen mielestään kylliksi turvannut.
"Vai tahdot sinä pyssyjä!" sanoi apotti. "Vai tulet sinä noutamaan pyssyjäni!… Ahaa, sinä sanot: Pyssyt tai henki!"
"Herra apotti", lausui Pitou, "enhän sano mitään sinne päinkään."
"Tiedäthän, missä pyssyt ovat. Tapa siis minut saadaksesi ne. Mene ruumiini yli ne ottamaan."
"Sitä en voi tehdä, herra apotti, sitä en voi."
Ja Pitou, tarttuen kädellään salpaan, ei enää laskenut, kuinka monta pyssyä oli apotin varastossa, vaan kuinka monta lyöntiä ennättäisi tulla pampusta.
"Te ette siis tahdo, herra apotti, antaa minulle pyssyjä?"
"En, minä en tahdo niitä antaa sinulle."
"Ensimmäisen kerran, ette siis tahdo?"
"En."
"Toisen kerran?"
"En, en."
"Kolmannen kerran?"
"En! En! En!"
"Pitäkää ne siis", sanoi Pitou.
Ja kääntyen nopeasti hän livahti raollaan olevasta portista.
Mutta vaikka hän toimikin nopeasti, ennätti pamppu sijaista hänen kylkiensä alapäätä sellaisella voimalla, että vaikka Bastiljin valloittaja olikin hyvin urhoollinen, ei hän malttanut olla tuskasta kirkaisematta.
Tämän kirkaisun kuullessaan riensi useita naapureita saapuville, ja heidän hämmästyksekseen he näkivät Pitoun pakenevan kypäröineen ja miekkoineen tulista vauhtia ja apotti Fortierin seisovan portilla heiluttamassa pamppuaan kuin koston enkeli leimuavaa miekkaansa.
Olemme nähneet, miten Pitou putosi toiveittensa kukkuloilta.
Putous oli syvä. Taivaan tulen iskemä saatanakaan ei voinut pudotessaan syöksyä korkeammalta. Ja saatanasta oli pudottuaan sattunut tulemaan kuningas, mutta Pitousta oli apotti Fortierin kukistamana tullut vain jälleen Pitou.
Millä tavalla hän nyt saattoi esiintyä valitsijoittensa edessä? Kuinka hän nyt, osoitettuaan heille ajattelematonta luottamusta, uskaltaisi sanoa, että heidän päällikkönsä oli vain kerskuri, komeilija, joka kypärä päässä ja miekka kupeella salli vanhan apotin tanssittaa ruoskaansa hänen selässään.
Hän oli kerskaillut onnistuvansa toimessaan apotti Fortierin luona ja sitten epäonnistunut: mikä virhe!
Pitou istuutui lähimmän ojan reunalle, nojasi päänsä käsiin ja mietti. Hän oli uskonut hellyttävänsä apotti Fortierin puhumalla latinaa. Hän oli lapsellisen hyväntahtoisessa itserakkaudessaan kuvitellut houkuttelevansa vanhan Kerberoksen puolelleen kauniiden puheenparsien hunajalla, ja sitten tämä hunaja olikin ollut katkeraa, ja Kerberos oli purrut häntä käteen makeisia maistamattakaan. Täten olivat kaikki hänen suunnitelmansa menneet myttyyn.
Apotti Fortier oli siis tavattoman itserakas. Pitou ei ollut ottanut tätä itserakkautta laisinkaan lukuun. Apotti Fortieria oli Pitoun tietävyys ärsyttänyt paljoa pahemmin kuin vaatimus saada ne kolmekymmentä pyssyä hänen asevarastostaan. Hyväntahtoiset nuoret miehet, silloin kun he ovat hyviä, tekevät aina tämän virheen — uskovat, että toiset ovat täydellisiä.
Apotti Fortier oli siis hurja kuningasmielinen ja erittäinkin ylpeä kielimies. Pitou katui katkerasti, että oli herättänyt hänessä kaksinkertaisen suuttumuksen. Se oli todellakin hänen vikansa, ja hän katui sitä liian myöhään, niinkuin ihminen aina tekee.
Oli siis keksittävä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Hänen olisi pitänyt käyttää kaunopuheisuuttaan kuningasmielisyyden ylistämiseksi ja ennen kaikkea jättää sikseen kieliviisautensa. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa, että Haramontin kansalliskaarti oli vastavallankumouksellinen, ja luvata, että tämä armeija aikoi auttaa kuningasta.
Ennen kaikkea hänen ei olisi sopinut osoitella, että apotti oli arvostellut hänen koulunkäyntinsä tuloksia liian vähäisiksi. Epäilemättä apotti olisi silloin avannut aarreaittansa ja asevarastonsa, hankkiakseen kuninkaalle voimakkaan sotajoukon ja sankarillisen päällikön avustuksen.
Tämä valheellisuus on valtioviisautta. Pitou kertasi päässään kaikki entisajan valtiolliset kertomukset.
Hän muisti Makedonian Filippoksen, joka vannoi suuren määrän vääriä valoja ja jota sanotaan suureksi mieheksi.
Brutus teeskenteli mielipuolta pettääkseen vihollisensa, ja häntä sanotaan suureksi mieheksi.
Themistokles petti kansalaisiaan koko elämänsä ajan palvellakseen heitä, ja häntäkin sanotaan suureksi mieheksi.
Sitävastoin hän muisti Aristideen, joka ei koskaan suvainnut vääriä keinoja, ja jota myöskin sanotaan suureksi mieheksi.
Tämä viimeinen seikka sai hänet pahaan pulaan. Mutta hän huomasi tarkemmin asiaa harkittuaan, että Aristides eli onnekseen sellaisena aikana, jolloin persialaiset olivat niin typeriä, että heidät saattoi voittaa sanassaan pysymiselläkin.
Sitten hän vielä muisti, että Aristides loppujen, lopuksi ajettiin maanpakoon. Ja tätä maanpakoa muistellessa, niin epäoikeutettu kuin se olikin, painui vaaka Makedonian Filippoksen, Brutuksen ja Themistokleen puolelle.
Siirtyessään nykyaikaisiin esimerkkeihin, tuumi Pitou, mitä Gilbert, Bailly, Lameth, Barnave, tai Mirabeau olisi tehnyt, jos olisi ollut Pitou ja Ludvig XVI olisi ollut apotti Fortier? Kuinka olisi pitänyt menetellä, että olisi saanut kuninkaan antamaan aseet kolmelle- tai viidellesadalle tuhannelle kansalliskaartilaiselle?
Juuri päinvastoin kuin Pitou oli tehnyt.
Ludvig XVI:lle olisi pitänyt vakuuttaa, että ranskalaiset eivät tahtoneetkaan mitään mieluummin kuin pelastaa ja säilyttää itselleen Ranskan isän, ja jotta ranskalaiset voisivat täydellä tarmolla näin tehdä, tarvitsivat he kolme- tai viisisataa tuhatta pyssyä. Ja epäilemättä Mirabeau olisi onnistunut.
Pitou muisti myös vanhan sananlaskun: "Jos tahdot lemmolta jotakin, sano häntä herraksi."
Hän tuli tästä kaikesta siihen lopputulokseen, että hän, Ange Pitou, oli ollut vain nelijalkainen elukka, ja jotta hän kunnialla olisi voinut palata valitsijoittensa luo, olisi hänen pitänyt toimia juuri päinvastoin kuin hän oli tehnyt.
Kaivellen tätä uutta malmisuonta Pitou päätti joko viekkaudella tai väkivallalla hankkia itselleen aseet, jotka oli luvannut toimittaa suostuttelun avulla.
Yksi keino tuli ensin hänen mieleensä, nimittäin viekkaus. Voisihan salaa tunkeutua apotin asevarastoon ja sieltä siepata aseet, jotka toverien avulla vietäisiin pois. Mutta se oli varkautta eikä kaikunut hyvältä rehellisen Pitoun korvissa. Mitä taas tulee tavaroiden viemiseen, oli Ranskassa epäilemättä vielä hyvin paljon entisiin lakeihin tottuneita ihmisiä, jotka olisivat sitä sanoneet ryöväykseksi tai aseelliseksi varkaudeksi.
Kaikki nämä mietteet saivat Pitoun hylkäämään molemmat mainitsemamme keinot.
Muuten tämä asia koski Pitoun itserakkautta, ja jotta tämä ominaisuus pelastuisi pelistä, ei Pitou saanut käyttää kenenkään apua hyväkseen. Hän alkoi etsiä keinoa, hiukan, itsekin ihaillen sitä uutta suuntaa, johon hänen mietteensä ja henkensä alkoivat kääntyä.
Viimein hän huudahti kuten Arkimedes:Eureka!mikä merkitsee:Olen löytänyt!
Ja tässä se keino, jonka Pitou omin päin löysi varastoistaan.Lafayette oli Ranskan kansalliskaartien ylipäällikkö. Haramont oliRanskassa. Haramontissa oli kansalliskaarti. Siis Lafayette oliHaramontinkin kaartin ylikomentaja.
Lafayette ei siis voinut suvaita, että Haramontin kaartilta puuttui aseet, koska kaikkialla muualla oli saatu aseet tai aiottiin niitä miehille hankkia.
Päästäkseen Lafayetten luo oli olemassa — Gilbert. PäästäkseenGilbertin luo — Billot.
Pitou kirjoitti siis kirjeen Billotille. Koska Billot ei osannut lukea, lukisi Gilbert kirjeen hänelle, ja tällä tavalla olisi luonnollisesti päästy toiseen välittäjään.
Tehtyään tämän päätöksen Pitou odotti yötä, palasi salaperäisestiHaramontiin ja tarttui kynään.
Vaikka hän olikin tullut varovasti, niin Claude Tellier ja DésiréManiquet olivat hänet huomanneet.
He poistuivat hiljaa, salaperäisesti, sormi suullaan, katse kirjeeseen kiinnitettynä.
Pitou ui keskellä käytännöllisen politiikan virtaa.
Tällainen oli kirje, joka valkeaan paperineliöön suljettuna oli tehnyt syvän vaikutuksen Claudeen ja Désiréehen.
'Rakas ja kunnioitettava herra Billot!
Vallankumouksen asia voittaa seudullamme joka päivä yhä enemmänalaa. Aristrokraatit menettävät aluetta, isänmaanystävät etenevät.
Haramontin kunta liittyy kansalliskaartiin toimivanajoukko-osastona. Mutta sillä ei ole aseita.
Eräällä keinolla ne voitaisiin hankkia. Muutamilla yksityisillä on hallussaan joukko sota-aseita, jotka voisivat säästää yleisiä varoja, jos ne joutuisivat kansan haltuun.
Pyytäkäähän kenraali Lafayettea määräämään, että nämä laittomat asevarastot luovutetaan kuntien haltuun, suhteellisesti aseistettavien miesten lukumäärään, ja minä lupaan omasta puolestani toimittaa kolmekymmentä pyssyä Haramontin asevarastoon.
Tämä on ainoa keino, millä voidaan estää aristokraattien ja kansan vihollisten vehkeitä vastavallankumouksen hyväksi.
Kansalainen ja teidän nöyrä palvelijanne
Ange Pitou.'
Lopetettuaan tämän kyhäyksen, Pitou muisti, ettei hän ollut puhunut maanviljelijälle mitään hänen talostaan ja perheestään.
Hän kohteli Billotia liian Brutusmaisesti, ja jos hän antoi Billotille tietoja Catherinesta, täytyi hänen joko valehdella tai musertaa isän sydän, ja samalla hän avaisi vertavuotavat haavat omassa sydämessäänkin.
Pitou tukahdutti huokauksen ja kirjoitti jälkikirjoituksen:
'J.K. Rouva Billot ja neiti Billot voivat hyvin ja lähettävät herra Billotille terveisiä.'
Tällä tavalla Pitou ei pannut itseään eikä toisia vaaraan.
Näyteltyään uskotuilleen valkoisen kuoren, jonka sisällä kirjeen piti mennä Pariisiin, ei Haramontin joukkojen päällikkö sanonut heille muuta kuin:
"Kas tässä!"
Ja hän meni panemaan kirjeen postiin.
Vastaus saapui pian. Kaksi päivää myöhemmin saapui ratsastava lähetti Haramontiin ja kysyi herra Ange Pitouta. Se herätti tavatonta huomiota. Miliisi oli jännityksessä ja odotti peloissaan. Lähetti ratsasti vaahdonvalkoisella hevosella. Hänellä oli Pariisin kansalliskaartin komennuskunnan univormu. Helppo on arvata, minkä vaikutuksen hän sai aikaan ja kuinka Pitoun sydän jyskytti.
Hän lähestyi kalpeana ja vapisten ja otti vastaan käärön, jonka upseeri ojensi hänelle hiukan hymyillen. Se oli Gilbertin toimittama Billotin vastaus. Billot kehoitti häntä olemaan isänmaallisessa innossaan kohtuullinen ja lähetti kirjeen mukana Lafayetten määräyksen, jonka oli allekirjoittanut myös sotaministeri, aseiden hankkimiseksi Haramontin kansalliskaartille. Lähettinä käytettiin erästä upseeria, joka oli saanut toimekseen aseistaa Soissonsin ja Laonin kansalliskaartit. Määräys oli seuraava:
'Täten määrätään kaikki ne, joilla on enemmän kuin yksi kivääri ja yksi miekka, luovuttamaan aseensa kunnan paikallisen sotajoukon päällikön käytettäviksi.
Tämä määräys astuu täyteen voimaansa koko maakunnassa.'
Punastuen ilosta Pitou kiitti upseeria, joka hymyili uudelleen ja lähti kiitämään heti seuraavaa määräpaikkaansa kohden. Näin Pitou oli kunniansa kukkuloilla; hän sai suoranaisia tiedonantoja kenraali Lafayettelta ja ministereiltä, ja nämä tiedonannot auttoivat mainiosti Pitoun suunnitelmia ja ylpeitä haaveita.
Mahdotonta on kuvata vaikutusta, jonka tämä upseerin tulo teki Pitoun valitsijoihin. Me luovumme siitä.
Mutta kun katseli kiihottuneita kasvoja, loistavia silmiä, koko väestön kiiruhtamista Pitoun luo ja sitä syvää kunnioitusta, jota kaikki heti osoittivat Ange Pitoulle, olisi epäuskoisinkin huomiontekijä saanut varmuuden siitä, että tästä lähin Pitou oli hyvin huomattava henkilö.
Valitsijat pyysivät toinen toisensa jälkeen saada katsella ja koskettaa ministerin sinettiä, ja sen Pitou hyvin armollisesti salli. Ja kun joukon lukumäärä oli supistunut vain läheisimpiin, sanoi Pitou:
"Kansalaiset, suunnitelmani ovat onnistuneet odotusteni mukaan. Kirjoitin kenraali Lafayettelle, että tahdoitte perustaa kansalliskaartin ja olitte valinneet minut päälliköksenne. Lukekaahan ministeristöstä minulle tulleen kirjeen päällekirjoitus."
Hän ojensi kirjeen, jonka päällekirjoitus oli:
'Herra Ange Pitoulle,Haramontin kansalliskaartin päällikölle.'
"Kenraali Lafayette on siis hyväksynyt ja tunnustanut minut kansalliskaartin päälliköksi", sanoi Pitou. "Kenraali Lafayette ja sotaministeri ovat siis hyväksyneet ja tunnustaneet teidät kansalliskaartilaisiksi."
Pitkä ilon ja ihastuksen huuto tärisytti Pitoun mökin seiniä.
"Mitä aseisiin tulee", jatkoi Pitou, "niin tiedän keinon, jolla ne saan. Te nimitätte heti luutnantin ja kersantin. Nämä kaksi apulaistani seuraavat minua tehtävääni täyttämään."
Läsnäolevat katsoivat epävarmoina toisiinsa.
"Mikä on sinun mielipiteesi, Pitou?" kysyi Maniquet.
"Tämä ei kuulu minuun", sanoi Pitou arvokkaasti; "vaaleihin en saa vaikuttaa. Pitäkää kokous ilman minua. Nimittäkää mainitsemani molemmat päälliköt, mutta valitkaa kunnolliset. Muuta sanottavaa minulla ei ole. Hyvästi!"
Sanottuaan tämän kuninkaallisella äänellä Pitou viittasi kaikkia sotilaitaan poistumaan ja jäi yksikseen suuruuteensa verhoutuneena niinkuin Agamemnon.
Hän ui omassa loistossaan, valitsijoiden ulkosalla väitellessä pienistä vallan murusista siinä sotilasmahdissa, joka tästedes hallitsi Haramontia.
Vaali kesti kokonaisen tunnin. Luutnantti ja kersantti nimitettiin.Ne olivat: kersantti Claude Telliert ja luutnantti Désiré Maniquet.Sitten he tulivat ilmoittamaan asiasta Pitoulle, joka hyväksyi vaalinja lausui:
"Nyt, hyvät herrat, emme saa hukata hetkeäkään."
"Emme, emme, ryhtykäämme heti harjoituksiin!" sanoi muuan eniten innostunut.
"Odottakaahan", lausui Pitou. "Ennenkuin ryhdymme harjoituksiin, hankkikaamme pyssyt."
"Se on paikallaan", sanoivat päälliköt.
"Mutta eikö pyssyjä odotellessa voi harjoitella kepeillä?"
"Tehkäämme kaikki sotilaallisesti", vastasi Pitou, joka nähdessään yleisen innostuksen ei vielä pitänyt itseään kyllin kykenevänä opettamaan sitä, mistä ei vielä ymmärtänyt yhtään mitään. "Naurettaviahan ovat sotilaat, jotka harjoittelevat käyttämään tuliaseita kepeillä. Älkäämme heti alussa tehkö itseämme naurettaviksi!"
"Aivan oikein", vastattiin hänelle. "Pyssyt ensin!"
"Tulkaa siis minun kanssani, luutnantti ja kersantti", sanoi hän käskettävilleen. "Te toiset odottakaa paluutamme."
Joukko vastasi kunnioittavalla myöntymisellä.
"Päivästä on vielä jäljellä kuusi tuntia. Siinä ajassa ennätämme käydä Villers-Cotteretsissa toimittamassa asiamme ja palata."
"Eteenpäin, mars!" huusi Pitou.
Haramontin armeijan esikunta läksi heti matkaan.
Mutta kun Pitou luki uudelleen Billotin kirjeen, ollakseen varma siitä, että näin suuri onnen määrä ei ollut unta, huomasi hän seuraavan, Gilbertin kirjoittaman lauseen, jota hän ei aikaisemmin ollut nähnyt:
"Miksi herra Pitou on unohtanut antaa tohtori Gilbertille tietojaSébastienista ja miksi Sébastien ei kirjoita isälleen?"
Apotti Fortier ei voinut aavistaakaan, mikä myrsky häntä vastaan seuraisi tätä syvää valtioviisautta ja mitä luottamusta Ange Pitou sai osakseen hallituksen päähenkilöiden puolelta.
Hän todisteli Sébastienille, että huono seura turmelee kaikki hyveet ja kaiken viattomuuden, että Pariisi oli pahuuden kuilu, missä enkelitkin turmeltuisivat, elleivät ne niinkuin Gomorran tielle eksyneet palaisi kiireimmän kautta taivaaseen, ja nähden Pitoun, langenneen enkelin, käynnin traagillisessa valossa hän koetti kaikella puhetaidollaan tehdä Sébastienista hyvän ja todellisen kuningasmielisen nuorukaisen.
Kiiruhtakaamme sanomaan, että apotti Fortier oli kaukana siitä, mitä tohtori Gilbert tarkoitti hyvällä ja todellisella kuningasmielisellä.
Kunnon apotti unohti, että tämän samojen sanojen erilaisen käsittämisen vuoksi hän kiihoituksellaan menetteli väärin, koska hän, vaikkakin vasten tahtoaan, yllytti poikaa isäänsä vastaan.
Tunnustakaamme heti, ettei hän tässä puuhassaan erikoisesti onnistunut.
Kummallinen seikka! Siinä iässä, jossa lapset runoilijan väitteen mukaan ovat pehmeää vahaa ja jokainen sinetti jättää heihin jäljen, Sébastien oli jo mies ajatustensa itsenäisyyden ja jäykkyyden puolesta.
Oliko tuo sen aristokraattisen naisen poika, joka kauhuun saakka halveksi kaikkea rahvaanomaista, vai oliko se sitä rahvaanmiehen aristokraattisuutta, joka Gilbertissä oli kehittynyt stoalaisuuteen asti?
Apotti Fortier ei pystynyt tutkimaan sellaista salaisuutta. Hän tiesi, että tohtori oli hiukan intoileva isänmaanystävä, ja herkkäuskoisena, niinkuin papit ainakin, hän koetti taivuttaa hänen poikaansa kuninkaalle ja Jumalalle mieluiseksi.
Sébastien näytti kyllä tarkkaavalta, mutta ei kuunnellutkaan hänen neuvojaan. Hän ajatteli outoja näkyjä, jotka jälleen viime aikoina olivat alkaneet ilmestyä hänelle Villers-Gotteretsin synkissä metsissä, apotti Fortierin viedessä oppilaansa Clouisin kallion luo, Pyhän Hubertuksen kukkulalle tai Aumontin torniin, niitä näkyjä, jotka olivat toisena elämänä hänen tavallisen elämänsä rinnalla, runollista onnea kangastavana elämänä, vastakohtana koulutuntien yksitoikkoisuudelle.
Äkkiä Soissons-kadun puoliselle portille kolkutettiin jokseenkin kovaa, ja sitten se aukeni useiden miesten astuessa sisään.
Nämä miehet olivat Villers-Cotteretsin pormestari, hänen apulaisensa ja hänen sihteerinsä. Heidän takanaan näkyi kaksi santarminlakkia ja näiden takana viisi tai kuusi uteliasta.
Apotti meni levottomana pormestaria vastaan.
"Mitä on tapahtunut, herra Longpré?" kysyi hän.
"Herra apotti", vastasi pormestari vakavasti, "tunnetteko sotaministerin uuden määräyksen?"
"En, herra pormestari."
"Suvaitkaahan siis lukea se."
Apotti otti määräyksen ja luki sen. Lukiessaan hän kalpeni.
"No?" kysyi hän perin neuvottomana.
"Haramontin kansalliskaartin jäsenet ovat täällä odottamassa aseiden luovuttamista, herra apotti."
Apotti hyökkäsi eteenpäin kuin aikoisi niellä Haramontin kansalliskaartilaiset.
Silloin Pitou arveli sopivan hetken tulleen astua esiin, ja hän läheni luutnanttinsa ja kersanttinsa seurassa.
"Tässä he ovat", sanoi pormestari.
Apotti muuttui kalpeasta punaiseksi.
"Nuo narrit!" huusi hän. "Nuo tyhjäntoimittajat!"
Pormestari oli kunnon mies: hänellä ei ollut vielä mitään varmaa valtiollista kantaa. Hän säästi sekä vuohta että kaalia. Hän ei tahtonut riitaantua Jumalan eikä kansalliskaartin kanssa.
Apotti Fortierin haukkumasanat saivat hänet ääneen nauramaan, ja täten hän hallitsi tilanteen.
"Kuulettehan, kuinka apotti kohtelee Haramontin kansalliskaartilaisia", sanoi hän Pitoulle ja tämän tovereille.
"Se johtuu siitä, että apotti Fortier on nähnyt meidät lapsina ja että hän luulee meidän aina pysyvän lapsina", vastasi Pitou alakuloisen ystävällisesti.
"Mutta lapsista on tullut miehiä", sanoi kumeasti Maniquet ojentaen apottia kohti viallista kättänsä.
"Ja nuo miehet ovat käärmeitä!" huusi apotti kiukuissaan.
"Ja nämä käärmeet pistävät, jos niitä ärsytetään", sanoi kersanttiClaude vuorostaan.
Pormestari aavisti näissä haukkumasanoissa koko vastaisen vallankumouksen. Apotti aavisti siinä marttyyriutta.
"Mitä minusta lopulta tahdotaan?" kysyi hän.
"Tahdotaan teiltä osa niistä aseista, jotka ovat huostassanne", sanoi pormestari koettaen sovittaa puolueita.
"Ne aseet eivät ole minun", vastasi apotti.
"Kenen ne siis ovat?"
"Ne ovat hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan."
"Niin kyllä", sanoi Pitou. "Mutta eihän se estä."
"Mitä? Eikö se estä?" lausui apotti.
"Ei, me tulemme yhtäkaikki pyytämään teiltä noita aseita."
"Minä kirjoitan tästä herra herttualle", sanoi apotti majesteetillisesti.
"Herra apotti unohtaa", sanoi pormestari puoliääneen, "että se on turhaa vaivaa. Jos kysytään hänen ylhäisyydeltään, niin hän vastaa, että aseet pitää luovuttaa kansalle, eikä ainoastaan hänen vihollistensa englantilaisten aseet, vaan hänen esi-isänsä Ludvig XIV:n kanuunatkin."
Totuus koski kipeästi apottiin. Hän mutisi:
"Circumdedisti me hostibus meis." [Sinä olet luovuttanut minut vihollisilleni. —Suom.]
"Se on kyllä totta", sanoi Pitou. "Mutta ainoastaan valtiollisten vihamiestenne valtaan, sillä me emme vihaa teissä muuta kuin huonoa isänmaanystävää."
"Pölkkypää!" huudahti apotti vimmoissaan, mikä teki hänestä hetkiseksi kaunopuheisen: "Naurettava ja vaarallinen pölkkypää! Kumpi meistä on hyvä isänmaanystävä, minäkö, joka tahdon säilyttää aseet isänmaan rauhan vuoksi, vai sinä, joka tahdot ne saada pannaksesi toimeen epäjärjestystä ja kansalaissodan? Kumpi meistä on hyvä poika, minäkö, joka ojennan öljypuunoksan juhliaksemme meidän kaikkien yhteistä äitiä, vai sinä, joka etsit asetta haavoittaaksesi sen rintaa?"
Pormestari kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja samalla hän viittasi salaa apotille kuin huomauttaakseen:
"Hyvin sanottu!"
Pormestarin apulainen, uusi Tarquinius, taitteli kävelykepillään kukkia.
Ange epäröi. Kun hänen molemmat apulaisensa sen näkivät, rypistivät he silmäkulmiaan. Sébastien, spartalainen poika oli yksinään tyyni.
Hän lähestyi Pitouta ja kysyi:
"Mistä on puhe, Pitou?"
Pitou selitti parilla sanalla asian.
"Onko määräyksen alla nimi?" kysyi poika.
"On, ministerin ja Lafayetten nimet, ja sen on isäsi laatinut."
"Miksi siis ei heti totella?" sanoi poika ylpeästi.
Ja hänen suurenneet silmäteränsä, väräjävät sieraimet, otsan tyyneys ilmaisivat niiden molempien rotujen säälimätöntä määräämisvoimaa, jotka olivat hänet synnyttäneet.
Apotti kuuli nämä pojan suusta tulleet sanat. Hän vavahti ja painoi päänsä kumaraan.
"Kolme sukupolvea meitä vastaan!" mutisi hän.
"No, herra apotti", sanoi pormestari, "tässä on pakko ryhtyä toimeen!"
Apotti astui askeleen ja puristi avaimia, jotka luostaritavan mukaan riippuivat hänen vyöstään.
"En! Tuhat kertaa en!" huusi hän. "Se ei ole minun omaisuuttani; minä odotan käskijäni määräyksiä."
"Mutta, herra apotti!" sanoi pormestari, joka ei voinut olla ilmaisematta moitettaan.
"Tämä on kapinallisuutta", sanoi Sébastien papille. "Olkaa varuillanne, herra apotti!"
"Tu quoque!" lausui apotti peittäen kasvonsa viitan liepeellä matkiakseen Caesaria.
"Mutta olkaahan toki rauhallinen, herra apotti", sanoi Pitou. "Nämä aseet joutuvat hyviin käsiin koko kansan parhaaksi."
"Pidä suusi kiinni, Judas!" vastasi apotti. "Sinä olet pettänyt vanhan opettajasi; miksi et pettäisi isänmaatasikin?"
Omantuntonsa syyttämänä Pitou painoi päänsä kumaraan. Hänen tekonsa ei ollut jalon miehen, vaan ainoastaan ihmisten johtajan puuhaa. Mutta painaessaan päänsä kumaraan hän näki molemmat apulaisensa, jotka pettyneinä katselivat päällikkönsä heikkoutta. Hän käsitti, että ellei hän pääsisi voitolle, olisi koko hänen asemansa hukassa.
Ylpeys jännitti vallankumouksen urheassa taistelijassa kaikki voimat; hän kohotti siis päänsä ja sanoi:
"Herra apotti, vaikka olenkin nöyrä entisen opettajani edessä, en voi vastaamatta kuunnella tuollaisia syytöksiä."
"Vai sinä vielä vastaatkin?" sanoi apotti toivoen nolaavansa Pitoun pilkallaan.
"Minä vastaan, herra apotti, ja saatte nähdä, että vastaukseni on oikea", sanoi Pitou. "Te sanotte minua konnaksi siksi, että olen ensin pyytänyt teiltä näitä aseita oliivin oksa kädessäni, jolloin te kieltäydyitte antamasta. Nyt minä riistän ne teiltä hallituksen päätöksen voimalla. No niin, herra apotti, mieluummin näytän rikkovan velvollisuuteni, kuin avustan teidän kanssanne vastavallankumousta. Eläköön isänmaa! Aseisiin! Aseisiin!"
Pormestari viittasi samalla tavalla Pitoulle kuin oli viilannut apotillekin sanoen:
"Hyvin sanottu! Hyvin sanottu!"
Tämä puhe vaikutti kuin salaman isku apottiin ja sähköttävästi läsnäolijoihin.
Pormestari pujahti pois viitaten apulaistaan jäämään.
Apulainen olisi mielellään pujahtanut pois pormestarin tavoin, mutta kaupungin päävirkailijoiden poistuminen olisi epäilemättä huomattu. Hän seurasi siis sihteeriä, joka santarmien jäljestä astui museoon.
Sébastien juoksi hypähtäen kuin nuori leijona isänmaanystävien jäljestä. Toiset pojat katselivat ällistyneinä.
Kun apotti oli avannut museonsa oven, vaipui hän puolikuolleena suuttumuksesta ja häpeästä lähimmälle tapaamalleen tuolille.
Kerran museoon päästyään tahtoivat Pitoun molemmat apulaiset tyhjentää kaikki. Mutta kansalliskaartin päällikön rehellinen arkuus tuli taas väliin. Hän laski komennuksensa alaisten kansalliskaartilaisten lukumäärän, ja kun heitä oli kolmekymmentäkolme, määräsi hän otettavaksi kolmekymmentäkolme pyssyä.
Ja kun tarpeen tullen hänenkin mahdollisesti täytyisi ampua eikä hän tässä suhteessa tahtonut olla toisia huonompi, otti hän itselleen neljännenneljättä, oikean upseerikiväärin, lyhyemmän ja keveämmän kuin toisten; niin isoreikäinen kuin se olikin, voisi sillä yhtä hyvin ampua jänistä tai kaniinia kuin väärää isänmaanystävää tai oikeaa preussilaista.
Tämän lisäksi hän valikoi suoran miekan, samanlaisen kuin oli Lafayettella, jonkun Fontenoyn tai Filipsburgin sankarin säilän ja pisti sen kupeelleen.
Hänen molemmat toverinsa ottivat kumpikin olkapäilleen kaksitoista kivääriä, ja vaikka paino olikin hirveän suuri, eivät he vaipuneet sen alle: siksi huumaava oli heidän ilonsa. Pitou piti huolen kaikesta muusta.
He menivät puiston kautta, jotta eivät marssisi Villers-Cotteretsin läpi ja herättäisi turhaa huomiota. Sitäpaitsi oli tie sen kautta lyhyin.
Tätä lyhyempää tietä mennessään voivat nämä kolme upseeria myös välttää sellaisia, joilla mahdollisesti oli toiset valtiolliset ajatukset kuin heillä. Pitou ei pelännyt taistelua, ja todistuksena siitä olikin hänen valitsemansa pyssy. Mutta Pitousta oli tullut harkitseva mies, ja harkittuaan hän oli tullut siihen tulokseen, että jos mies voi hädän tullen puolustautua yhdellä kiväärillä, niin monesta ei olisi suurtakaan apua.
Sankarimme riensivät siis kalliine saaliineen puiston halki ja joutuivat tienhaaraan, jossa voivat pysähtyä. Viimein he uupuneina ja hikeä tippuen veivät Pitoun asuntoon tämän kalliin aarteen, jonka isänmaa, ehkä hiukan sokeasti kylläkin, oli uskonut heidän huostaansa.
Kansalliskaarti kokoontui vielä samana iltana, ja päällikkö Pitou antoi pyssyn jokaiselle ja lausui kuten spartalaiset äidit sanoivat antaessaan kilven pojalleen: "Tämän kanssa tai tämän päällä."
Tässä pienessä kyläkunnassa, joka Pitoun nerokkaisuuden avulla oli muuttunut ihan toiseksi, kuului kuhinaa ikäänkuin muurahaispesästä maanjäristyksen aikana.
Pyssyn omistamisen ilo erikoisesti salametsästystä harrastavan kansan keskuudessa, jonka metsästyshalu oli muuttunut intohimoksi metsävartijain pitkän sorron aikana, vaikutti sen, että Pitou heidän mielestään oli maan päälle tullut jumala. Kaikki unohtivat hänen pitkät säärensä, hänen pitkät käsivartensa, unohtivat hänen suuret polvensa ja ison päänsä, hänen naurettavan menneisyytensäkin, ja hän oli ja pysyi paikkakunnan suojelushenkenä koko sinä aikana, jonka vaalea Foibos käytti käydäkseen vierailulla kauniin Amphitritensä luona.
Seuraavana päivänä intoilijat käsittelivät yhä uudelleen pyssyjään? tutkien niitä tuntijan tavoin. Toiset iloisina, jos lukko oli kunnossa, toiset koettaen korvata kohtalon vääryyttä, jos heille ehkä oli sattunut joutumaan huononpuoleinen ase.
Tänä aikana Pitou mietti majassaan, niinkuin suuri Agamemnon teltassaan, ja toisten kiilloittaessa aseitaan vaivasi aivojaan, toisten vaivatessa käsiään.
Mitä ajatteli Pitou? kysyy ehkä tämän nousevan neron kohtaloon kiintynyt lukija.
Tultuaan kansojen paimeneksi, Pitou ajatteli kaiken maallisen suuruuden turhuutta.
Se hetki oli todellakin tulossa, jolloin kaikesta tästä vaivaloisesti pystytetystä rakennuksesta ei jäisi mitään jäljelle.
Miehet olivat edellisenä päivänä saaneet pyssyt. Päivä oli kulunut niiden kuntoon panemisessa. Huomenna oli opetettava heille sotilastemppuja, eikä Pitou osannut edes ensimmäisiä lataamiseen kuuluvia kahtatoista komennussanaa. Hän oli aina ladannut pyssynsä miten kulloinkin sopi.
Harjoitustemppujen laita oli vieläkin hullummin.
Mutta mikä kansalliskaartin päällikkö se olisi, joka ei osannut ladata kahdessatoista tempussa eikä komentaa liikkeitä.
Tämän kirjoittaja ei ole tuntenut muuta kuin yhden. Totta kyllä, hän kuului samaan kansallisuuteen kuin Pitoukin.
Pitou siis mietti pää käsien varassa, silmät sammuneina ja ruumis liikkumattomana.
Ei koskaan ole Caesar Gallian viidakoissa, ei koskaan Hannibal alppien jääkentillä, ei koskaan Kolumbus valtamerellä harhaillessaan miettinyt niin juhlallisesti suuren tuntemattoman edessä, eivätkä he hartaammin suunnanneet ajatuksiaandiis ignotis, peloittavien jumaluusvoimien, puoleen, jotka pitävät hallussaan elämän ja kuoleman salaisuuksia, kuin Pitou tänä pitkänä päivänä.
"Voi!" tuumi Pitou, "aika rientää eteenpäin, huomispäivä lähestyy, ja huomenna näyttäytyy koko tyhjyydessään oma mitättömyyteni. Huomenna sama sodan salama, joka valloitti Bastiljin, joutuu koko Haramontin edessä pilkattavaksi, samoin kuin aikoinaan… en nyt muista kuka joutui koko Kreikan pilkattavaksi. Saada huomenna vihellyksiä, kun tänään on voittaja! Sellaista ei saa tapahtua, sellaista ei voi tapahtua. Catherine saa sen tietää, ja kunniani on mennyt."
Pitou hengähti välillä.
"Kuka voi pelastaa minut tästä?" aprikoitsi hän. "Julkeusko? Ei, ei, sitä voisi kestää vain minuutin, mutta pyssyn preussilaisissa lataamistempuissa on kaksitoista kohtaa. Mikä kummallinen ajatus — opettaa ranskalaisia lataamaan pyssynsä preussilaisten temppujen mukaan! Jos sanoisin, että olen liian hyvä isänmaanystävä opettaakseni ranskalaisille preussilaisia asetemppuja ja että olen itse keksinyt oman ihan kansallisen? Ei, minä sekaantuisin vain. Minä näin kyllä marakatin Villers-Cotteretsin markkinoilla. Se marakatti teki asetemppuja, mutta epäilemättä kaikki epäsäännöllisesti, niinkun marakatti ainakin."
"Ah!" huudahti hän äkkiä. "Nyt olen keksinyt!"
Heti hän pani pitkät säärensä liikkeelle ja aikoi lähteä taivaltamaan, kun muuan ajatus pakotti hänet pysähtymään.
"Poissaoloni hämmästyttäisi. Ilmoittakaamme miehille", päätti hän.
Hän avasi oven ja kutsuttuaan Clauden ja Désirén luokseen puhui heille näin:
"Ilmoittakaa, että ylihuomenna on ensimmäinen harjoituspäivä."
"Mutta miksi ei huomenna?" kysyivät molemmat alipäälliköt.
"Siksi, että olette väsyneet, te ja kersantti", vastasi Pitou, "ja ennenkuin opetan miehiä, tahdon opettaa heidän päälliköitään. Ja sitäpaitsi", sanoi Pitou ankaralla äänellä, "totuttakaa itsenne palveluksessa aina seuraamaan määräyksiä tekemättä huomautuksia."
Alipäälliköt kumarsivat.
"Hyvä on", sanoi Pitou, "ilmoittakaa, että harjoitus on ylihuomenna kello neljä aamulla."
Molemmat upseerit kumarsivat uudelleen ja poistuivat. Koska kello oli yhdeksän illalla, menivät he nukkumaan.
Pitou odotti heidän poistumistaan. Kun he olivat menneet tien käänteeseen, läksi hän vastakkaiseen suuntaan ja saapui viiden minuutin päästä metsän pimeimpään ja tiheimpään pensaikkoon.
Katsokaamme, mikä oli Pitoun vaikeudet ratkaiseva aate.
Pitou juoksi noin puolen tunnin ajan metsän viileintä ja synkintä osaa kohden.
Kolmensadan vuoden ikäisten puiden suojassa, suuren kallion kyljessä ja korkeiden orjantappurapensasten keskellä oli maja, joka oli rakennettu noin kolmekymmentäviisi tai neljäkymmentä vuotta sitten. Tässä mökissä asui olento, joka omaa etuaan silmälläpitäen oli osannut luoda salaperäisyyden verhon ympärilleen.
Tähän majaan, joka oli osaksi maan sisässä, osaksi maan päällä ja laadittu oksista ja kuorimattomista rungoista, ei päivä päässyt muualta kuin katossa olevasta aukosta. Se muistutti paljon Albaycinin mustalaisten majoja. Sen olemassaolon huomasi siitä, että toisinaan nousi sinistä sauhua sen kattoaukosta.
Ellei tätä sauhua olisi näkynyt, ei kukaan muu kuin metsänvahdit, metsänkävijät, salametsästäjät ja seudun talonpojat olisi tienneet ihmisen asuvan täällä.
Ja kuitenkin oli täällä neljäkymmentä vuotta asunut muuan vanha virastaan eronnut metsänvartija, jolle Orleansin herttua, Ludvig Filipin isä, oli antanut luvan jäädä metsään ja ampua kerran päivässä jäniksen tai kaniinin. Lintuja ja hirviä hän ei saanut ampua.
Tämä mies oli nyt kuudenkymmenenyhdeksän vanha. Aluksi häntä oli nimitetty Clouisiksi, sitten ukko Clouisiksi, sitä mukaa kuin hän vanheni.
Suuri kallio, jonka kyljessä maja oli, sai hänestä nimen. Sitä sanottiin Clouisin kallioksi.
Hän oli haavoittunut Fontenoyn taistelussa, ja tämän haavan tähden oli täytynyt häneltä leikata toinen sääri. Tästä johtui, että virasta erottuaan hän oli Orleansin herttualta saanut äsken mainitsemamme etuoikeudet.
Ukko Clouis ei koskaan käynyt kaupungissa eikä tullut Villers-Cotteretsiin kuin kerran vuodessa. Hän osti silloin ruutia ja kuulia 365:ttä laukausta varten, karkausvuosina 366:tta varten.
Samana päivänä hän vei turkkuri Cornulle Soissons-kadun varrelle 365 tai 366 puoliksi jäniksen- ja puoliksi kaniininnahkaa, joista hattukauppias maksoi hänelle 75 livreä.
Ja kun sanomme, että nahkoja tavallisina vuosina oli 365 ja karkausvuosina 366 emme erehdy vähääkään, sillä kun ukko Clouis oli saanut oikeuden ampua yhden laukauksen päivässä, oli hän järjestänyt niin, että hän tappoi joka laukauksella joko jäniksen tai kaniinin.
Ja kun hän ei koskaan ampunut enempää eikä vähempää kuin mihin hänellä oli lupa, 365 laukausta tavallisina vuosina ja 366 karkausvuosina, tappoi hän tavallisina vuosina täsmälleen 183 jänistä ja 182 kaniinia, ja karkausvuosina 183 jänistä ja 183 kaniinia.
Hän eli näiden eläinten lihasta, joko hän sitten itse söi ne tai myi toisille. Nahat hän myi ja osti rahalla ruutia ja kuulia sekä pani loput säästöön.
Tämän lisäksi oli ukko Clouisilla kerran vuodessa erikoinen homma.Siinä kivessä, johon hänen majansa nojasi, oli kalteva katon tapainenpäällys. Se saattoi korkeintaan olla kahdeksantoista jalan levyinen.Kun pani jonkun esineen yläpäähän, liukui se hitaasti alapäähän asti.
Ukko Clouis levitti vähitellen kylässä jäniksiä ja kaniinia ostamaan tulleiden akkojen välityksellä sen tiedon, että jos nuori tyttö pyhän Ludvigin päivänä liukuu kolme kertaa tätä kiveä myöten ylhäältä alas, pääsee hän vielä saman vuoden kuluessa naimisiin.
Ensimmäisenä vuonna tuli paljon nuoria tyttöjä, mutta kukaan ei tahtonut liukua.
Seuraavana vuonna uskalsi kolme. Kaksi heistä joutui naimisiin vuoden kuluessa, kolmas jäi naimattomaksi, ja silloin ukko Clouis rohkeasti selitti, että hän ei ollut liukunut yhtä vahvasti uskoen kuin toiset.
Seuraavana vuonna kaikki seudun nuoret tytöt tulivat liukumaan.
Ukko Clouis selitti, että poikia ei koskaan riittäisi niin monelle tytölle, vaan että ainoastaan kolmas osa, kaikkein uskovaisimmat, pääsisivät naimisiin.
Suuri osa pääsi todellakin naimisiin. Tästä alkaen ukko Clouisin kiven aviollinen voima oli taattu, ja kaikkina vuosina vietettiin pyhän Ludvigin juhlaa sekä kylässä että metsässä.
Silloin ukko Clouis vaati itselleen etuoikeuden. Koska ei kukaan jaksanut liukua koko päivää syömättä ja juomatta, täytyi hänen saada tänä päivänä, elokuun 25:nä, yksinään myydä ruokaa ja juomaa liukuville tytöille ja pojille. Sillä pojat olivat saaneet vakuutetuiksi tytöille, että kallion voima säilyy vain silloin kun liukuminen tapahtuu yhdessä, varsinkin yhtaikaa.
Tällä tavalla ukko Clouis oli elänyt kolmekymmentäviisi vuotta. Seutu kohteli häntä kuin arabialaiset tietäjiään. Hän oli saanut tarinan hohteen ympärilleen.
Mutta muuan seikka pani metsästäjät miettimään ja herätti kateutta metsänvartijoissa, nimittäin se, että todistettavasti ukko Clouis ei ampunut vuodessa enempää kuin 365 laukausta ja että hän niillä tappoi 183 jänistä 182 kaniinia.
Monta kertaa olivat pariisilaiset ylhäiset herrat, tullessaan Orleansin herttuan kutsusta viettämään muutamia päiviä linnassa, kuulleet kerrottavan juttuja ukko Clouisista. He pistivät silloin louisdorin tai ecun, riippuen kunkin anteliaisuudesta, hänen suureen käteensä ja koettivat päästä sen suuren salaisuuden perille, miten hän voi 365:llä laukauksella osua 365 kertaa. Siihen ukko Clouis ei osannut antaa muuta selitystä kuin tämän: hän oli armeijassa ollessaan tottunut tällä samalla pyssyllä ampumaan joka kuulalla miehen kuoliaaksi. Hän oli sittemmin huomannut, että jos hän kuulalla saattoi tappaa miehen, paljoa helpommin voi haulilla tappaa jäniksen tai kaniinin.
Ja niille, jotka nauroivat kuullessaan hänen näin puhuvan, ukkoClouis sanoi:
"Miksi te laukaisette, ellette ole varma osumisesta?"
"Mutta", kysyttiin häneltä, "miksi Orleansin herttuan isä, joka ei suinkaan ollut saita, ei antanut teille lupaa ampua useammin kuin kerran päivässä?"
"Siksi, että se olisi ollut liikaa, ja hän tunsi minut varsin hyvin."
Kummallisen ukon seura ja hänen merkillinen oppinsa tuottivat vuosittain tälle vanhalle erakolle kymmenkunnan louisdoria.
Kun hän ansaitsi saman verran jäniksennahoilla ja itse keksimällään juhlalla ja kun hän tarvitsi parin sääryksiä, oikeammin sanoen yhden sääryksen, joka viides vuosi, ja takin joka kymmenes, ei ukko Clouis suinkaan ollut huonossa asemassa. Tiesipä huhu kertoa, että hänellä oli aarre kätkettynä ja että perijä saisi jokseenkin kauniin rahamäärän.
Tätä merkillistä olentoa tapaamaan meni Pitou keskellä yötä, kun hänessä oli herännyt ajatus, miten hän pääsisi hirveästä ahdingostaan.
Mutta ukko Clouisin löytämiseen tarvittiin oveluutta. Clouis oli samanlainen kuin Neptunuksen karjan paimen: häntä ei ensi hetkellä tavannut. Hän erotti varsin hyvin häiritsevän tungettelijan hyödyllisestä huvittelijasta, ja koska hän kohteli jälkimäisiäkin kohtalaisen halveksivasti, arvaa kyllä, kuinka kiukkuisesti hän torjui luotaan edelliseen luokkaan kuuluvat. Hän nukkui oivallisella, hyvätuoksuisella kanervavuoteellaan, jonka hän valmisti syyskuussa ja jota ei tarvinnut uusia ennenkuin vasta seuraavassa syyskuussa.
Kello oli yhdentoista tienoissa; ilma oli kirkas ja raikas. Tullessaan ukko Clouisin asunnolle täytyi kulkea niin sakean tammimetsän kautta ja niin tiheän orjantappurapensaikon läpi, että erakko aina kuuli tulokkaan saapumisen.
Pitou sai neljä kertaa kovemman kahinan aikaan kuin tavallinen ihminen. Ukko Clouis kohotti päätänsä ja katsoi, sillä hän ei nukkunut.
Ukko Clouis oli tänään kiukkuisella tuulella. Hänelle oli tapahtunut kamala onnettomuus, jonka vuoksi hän oli tyly kaikkein herttaisimmillekin ihmisille.
Onnettomuus oli todellakin kamala. Pyssy, jolla hän viisi vuotta oli ampunut kuulia ja kolmekymmentäviisi vuotta haulia, oli haljennut hänen ampuessaan kaniinia. Se oli ensimmäinen, johon hän ei osunut kolmenakymmenenäviitenä vuotena.
Mutta kaniinin pelastuminen ei ollut pahin kiusa ukko Clouisille. Räjähdyksessä oli kaksi vasemman käden sormea vikaantunut. Hän oli kyllä parantanut sormensa pureskelluilla yrteillä ja lehdillä, mutta ei ollut osannut korjata pyssyään.
Ostaakseen uuden täytyisi kuluttaa raha-aarretta, ja vaikka hän sieltä ottaisikin paljon ostaakseen uuden, vaikka kaksikin louisdoria, niin kuka takaisi, että hän sillä osaisi joka kerta, niinkuin tällä nyt haljenneella?
Niinkuin näemme, Pitou saapui pahaan aikaan.
Kun Pitou tarttui ovenripaan, murahti Clouis niin pahasti, ettäHaramontin kansalliskaartin päällikkö peräytyi.
Olisikohan susi vai poikiva metsäsika asettunut ukko Clouisin majaan?
Pitou, joka oli lukenut sadun Punahilkasta, epäröi.
"Hoi, ukko Clouis!" huusi hän.
"Mitä!" murahti ihmisvihaaja.
Pitou rauhoittui: hän oli tuntenut erakon äänen.
"Hyvä, olette siis kotona", sanoi hän.
Sitten hän astui askeleen eteenpäin ja kumarsi majan asukkaalle.
"Päivää, ukko Clouis", sanoi hän kohteliaasti.
"Kuka siellä?" kysyi haavoittunut.
"Minä."
"Kuka minä?"
"Minä, Pitou."
"Kuka Pitou?"
"Minä, Ange Pitou Haramontista. Kyllä te minut tunnette."
"Häh? Mitä se minuun kuuluu, vaikka olettekin Ange PitouHaramontista?"
"Oho!" sanoi Pitou, "ukko Clouis ei näykään olevan hyvällä tuulella. Taisin herättää unesta sopimattomaan aikaan", lisäsi Pitou leikillisesti.
"Todellakin sopimattomaan aikaan, siinä olette oikeassa."
"Mitä minä siis teen?"
"Mitäkö teette? Menette tiehenne."
"Enkö saa ensin vähän puhella?"
"Mistä puhella?"
"Eräästä palveluksesta, jota pyydän teiltä."
"Minä en tee ilmaiseksi palveluksia."
"Minä maksan niistä."
"Se voi olla mahdollista. Mutta minä en enää voi tehdä palveluksia."
"Miksi ette?"
"Minä en ammu enää."
"Ettekö ammu enää? Te, joka osasitte joka laukauksella? Eihän se ole mahdollista, ukko Clouis!"
"Menkää tiehenne, sanon minä."
"Hyvä ukko Clouis!"
"Te häiritsette minua."
"Kuunnelkaahan minua, ettekä kadu sitä."
"Pois siis turhat sanat… Mitä tahdotte?"
"Olettehan entinen sotilas?"
"Entä sitten?"
"Entäkö sitten? Ukko Clouis, minä tahtoisin…"
"Puhukaa suunne puhtaaksi, narri!"
"Minä tahtoisin teiltä saada opetusta aseharjoituksissa."
"Oletteko patahassu?"
"En, päinvastoin, pääni on ihan kunnossa. Opettakaa minulle aseharjoitukset: kyllä sovimme maksusta."
"Vai niin! Tuo elukka on ihan varmasti hullu", sanoi vanha sotilas kohottautuen kuivilta lehdiltä.
"Ukko Clouis, opetatteko vai ettekö minulle, miten sotatemput tehdään? Minä lupaan maksaa mitä tahansa pyydättekään."
Vanhus nousi toiselle polvelleen ja loi Pitouhun terävän katseen.
"Mitä tahansa pyydän?" sanoi hän.
"Niin."
"Mitä minä pyydän, on pyssy."
"Sehän sopii mainiosti, minulla on niitä kolmekymmentäkolme."
"Onko sinulla kolmekymmentäkolme pyssyä?"
"On, ja neljäsneljättä, jonka varasin itseäni varten, sopii teille erinomaisesti. Se on kaunis kersantin kivääri, ja sen tukissa on kultaiset kuninkaan kirjaimet."
"Ja millä tavalla olet sen pyssyn saanut? Ethän vain ole sitä varastanut?"
Pitou kertoi kaikki suoraan, rehellisesti ja eloisasti.
"Hyvä on!" sanoi vanha metsänvartija. "Kyllä minä opetan sinulle asetemput, mutta sormeni ovat kipeät."
Ja hän kertoi vuorostaan Pitoulle, mitä hänelle oli tapahtunut.
"Älkää enää surko pyssyänne, sillä te saatte uuden sen sijaan", sanoi Pitou. "Mitä tulee sormiinne… no, niitä minulla ei ole kolmeakymmentäneljää."
"Vähät niistä! Pääasia on, että lupaat tuoda minulle huomenna pyssyn.Tule!"
Ja hän nousi heti.
Kuu loi kirkkaita säteitään aukealle paikalle, joka oli majan edustalla. Pitou ja ukko Clouis astuivat tälle aukealle paikalle.
Jos joku olisi nähnyt näiden kahden mustan varjon tekevän liikkeitä, olisi hän vannaan tuntenut salaperäistä kauhua.
Ukko Clouis tarttui pyssynsä tynkään ja näytti sitä huoaten Pitoulle.Ensiksi hän näytti, miten on seisottava sotilaallisessa asennossa.
Omituista oli nähdä, miten tämän kookkaan vanhuksen vartalo äkkiä oikeni. Hänhän oli tottunut aina kulkemaan kumarassa pensaikossa, mutta nyt sotilaallisten muistojen ja sotaharjoitusten elvyttämänä hän ravisti valkohapsista päätään leveillä ja vahvoilla hartioillaan.
"Katso tarkoin", sanoi hän Pitoulle, "katso tarkoin! Katsomalla oppii. Kun olet tarkasti nähnyt kuinka minä teen, koeta sitten, ja minä katselen sinua vuorostani."
Pitou koetteli.
"Polvet yhteen, olkapäät taakse, pää vapaana. Seiso tanakasti, hitto vie! Seiso tanakasti: onhan sinulla kyllin leveät jalat!"
Pitou totteli parhaansa mukaan.
"Hyvä on", sanoi vanhus; "sinä näytät jokseenkin ryhdikkäältä."
Pitou oli kovasti mielissään ryhdikkyydestään. Näin paljoa hän ei ollut odottanut.
Jos hän näytti ryhdikkäältä tunnin ajan kestäneen harjoituksen jälkeen, niin miltähän hän näyttäisikään kuukauden päästä! Vähintäin majesteetilliselta. Hän tahtoikin sen vuoksi jatkaa.
Mutta jo riitti täksi kertaa. Ukko Clouis ei tahtonut opettaa liikoja, ennenkuin oli saanut pyssynsä.
"Ei", sanoi hän, "jo riittää täksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla riittää varsin hyvin tämän opettaminen. Sitä he eivät kuitenkaan opi neljässä päivässäkään. Ja sillä välin ennätät käydä täällä kaksi kertaa."
"Neljä kertaa!" huudahti Pitou.
"Ahaa!" sanoi ukko Clouis kylmäkiskoisesti, "sinulla näyttää olevan sekä innostusta että hyvät sääret. Samapa se, neljä kertaa siis, tule neljä kertaa. Mutta minä huomautan sinulle, että nyt on kuun viimeinen neljännes ja että huomenna ei enää näe oikein selvästi."
"Silloin harjoitamme tuvassa", sanoi Pitou.
"Sinä tuot siis kynttilöitä."
"Koko naulan, vaikka kaksi."
"Hyvä. Ja pyssyni?"
"Sen saatte huomenna."
"Tuon varmasti. Katsokaamme, muistatko mitä opetin?"
Pitou teki parastaan saadakseen kuulla kiitosta. Iloissaan hän olisi luvannut ukko Clouisille vaikka kanuunan.
Tämän toisen harjoituksen jälkeen, kun kello jo oli noin yksi aamulla, hän jätti opettajalleen hyvästi ja palasi kylläkin hitaammin, mutta yhä vielä joustavasti Haramontiin, missä kaikki, sekä kansalliskaartilaiset että tavalliset paimenet, nukkuivat sikeää unta.
Pitou näki unessa komeiltavansa monen tuhannen miehen suuruista armeijaa ja oli opettavinaan Josafatin laaksoon asti yhteen riviin asetettua ihmiskuntaa astumaan tahdissa ja nostamaan kiväärin olalle.
Seuraavana päivänä hän opetti tai oikeammin kertasi saamansa opetuksen sotilailleen niin varmana ja häikäilemättömänä, että hänen suosionsa nousi ihan äärettömiin.
Oi kansansuosio, sinä saavuttamaton tuulenpuuska!
Pitou herätti yleistä ihastusta; miehet, lapset ja vanhukset jumaloivat häntä. Naisetkin pysyivät vakavina, kun hän heidän läsnäollessaan jyrisevällä äänellä huusi riviin asettuneille kolmellekymmenelle sotilaalleen:
"Perhana vieköön! Eihän teillä ole ryhtiä. Katsokaa minua!"
Ja hän oli ryhdikäs.