Hevonen päästi äänekkään hirnahduksen. Cosma painoi korvansa maata vasten ja kuunteli; sitten hän nousi, otti pyssynsä ja lähti tarkastuskierrolle. Tanner vaikeroi hänen askeltensa painosta. Elias katseli hänen menoaan, otti piipun suustaan, sylkäisi ja alkoi kertoa osapuilleen seuraavasti:
»Saat kiittää sattumaa täälläolostasi. Ilman tuota sattumaa olisit jäänyt maan orjaksi, sorretuksi, kunnes sydämesi jonakin päivänä olisi noussut kapinaan, sillä sen se varmasti olisi tehnyt: suden pennusta ei ole talon vartiaksi. Cosma siitti sinut seurauksia ajattelematta, niinkuin hän aina tekee verensä kirouksesta. Mutta tämä kirous ei ole heikkoutta. Se on voimallinen kuin demoni, vastuunalainen kuin se, tietoinen kuin se. Eräänä päivänä olimme leiriytyneet metsäiselle kunnaalle ja olimme kumpikin tyytyväisiä elämään, kun alkoi kuulua paimenhuilun ääni. Me kuuntelimme ihastuneina. Sävel tuli lähemmäs, käyden yhä selvemmäksi, sitten puhkesi naisen ääni laulamaan, ja tämä saattoi meidät vieläkin tyytyväisemmiksi. Cosma huudahti. 'Se on nuori paimenpoika, ehkäpä paimentyttö'. Ja samassa tanner vapisi. Hypähdimme seisomaan. Edessämme seisoi nuori maalaistyttö, pidellen kädessään huilua ja mitellen meitä katseillaan. Aluksi hän ei sanonut mitään, katselihan vain meitä suurilla mustilla, pahanilkisillä silmillään. Näytti siltä, kuin olisivat pronssinruskeat kasvomme luoneet heijastuksen hänen ahavoituneille kasvoilleen. Hänen säärensä ja jalkansa olivat paljaat ja auringon paahtamat. Katselin häntä mielihyvin, mutta Cosman veri kuohahti, hänen leukansa värähteli halusta ja parta tutisi. Nuori paimentyttö pisti kädet selkänsä taa, otti askeleen eteenpäin ja sanoi, silmäillen uhmaavasti Cosmaa: 'Sinäkö olet Cosma?' Puhuteltu vastasi: 'Olen Cosma ystäville ja Cosma vihamiehillekin!' 'Oho!' huudahti tyttö halveksivasti, 'älähän ole niin kopea! Nuo kaksi Cosmaa ovat vain yksi, ja hänet on helppo saada ansaan!' Ja hän käänsi meille selkänsä nauruun purskahtaen, ja pujahti kuin jänis kuusikkoon. Silloin näin, että hänellä oli musta, käsivarren vahvuinen palmikko, joka ulottui hameen helmaan saakka. Samana iltana kaikui kuun valaisemassa kuusikossaDoina, Doina, joka on vanha kuin menneisyytemme ja nuori kuin keväinen silmu. Se hymisi kaukaa eikä tullut lähemmäs. Cosma jätti hevosensa ja pyssynsä ja alkoi luovia huilun ääntä kohti, ja minä seurasin häntä taluttaen hevosia suitsista. Mutta huilu oli kuin lumottu, sillä juuri kun sen luuli lähestyvän, kaikuihin se jo jostain kaukaa. Sitten itse paholainen tuli Cosman avuksi ja lumous oli poissa. Kadotin Cosman jäljet. Huilun ääntä ei enää kuulunut. Silloin yön alakuloisuus täytti metsän. Sidoin hevoset puuhun ja aloin poltella piippuani, jääden odottelemaan, että tummunut taivas lähettäisi meille hopeaviittaisen kuningattarensa. Ja kun sen lempeä hohde lankesi kuusikkoon, kaikui kaksi ääntä valkealta tieltä sen polun alapuolelta, missä polttelin piippuani. Heittäydyin vatsalleni ja katselin alas. Cosma piteli paimentyttöä vyötäröltä ja hyväili hänen palmikkoaan. Ja se, mitä Cosma tytölle sanoi, oli kuuntelemisen arvoista:Oi kaunis tshobanitzani![= pieni paimentyttö, romaniankielellä]Hedelmä, joka uhkuu halua ja jota intohimo jäytää. Vihaan aurinkoa, joka saa omistaa sinut mielin määrin; kiroan tuulta, joka hyväilee sinua pelkoa tuntematta, ja kadehdin karitsaa, jota painat rintaasi vasten. Tahtoisin olla huilu, jota huulesi kaiken päivää suutelevat, ja mielelläni tappelisin yksin Poteraa vastaan vain huviksi sinulle!Huumautuneena tyttö pyyteli:Cosma, jätä Potera, jätä metsä ja ole minun omani, vain minun!Ja Cosma huudahti:Oi, tshobanitza-parkani! Sinä vaadit tammea kasvamaan vuoteen alla! Sinä pyydät ukkosta jyrähtämään kattilassa! Sinä pyydät Cosmaa olemaan vain sinun omasi. Se olisi liikaa sinulle, eikä minulle edes kylliksi!Kun Cosma oli sanonut nämä sanat, näin pienen paimentytön polkevan huilun jalkoihinsa, levittävän käsivartensa kuin lentoon pyrähtävä kyyhkynen, ja katoavan valkealle tielle, joka häipyi etäisyyteen. Cosma ei seurannut häntä, vaan pani kaksi sormea suuhunsa ja päästi sovitun vihellyksen. Minä vastasin, ja me jätimme seudun.
»Kolme vuotta myöhemmin samoilimme metsässä, joka oli melko etäällä tältä seudulta. Satoi. Ajamme käyden. Ja silloin näemme, kuinka eräs nainen edellämme asettaa tiepuoleen käärön ja häviää pensaikkoon. Hoputamme hevoset laukkaan. Siinä oli lapsi peittoon käärittynä. Sen kaulaan kiinnitetystä kastetodistuksesta kävi ilmi, että se oli kaksivuotias ja nimeltään Jeremias. Se ei itkenyt, vaan katseli meitä ihmeissään. 'Se näyttää olevan oikea tammen vesa, joka tahtoo kasvaa metsässä; otan sen hoitooni!' Näin sanoi Cosma ja pisti sinut reppuunsa. Sinua ruokittiin paahtolihan mehulla. Kolmevuotiaana joit viiniä. Kuusivuotiaana osasit uida. Tänään olet ampunut ensimäisen laukauksesi. Huomenna saat oman hevosen, omat pistoolisi, ja saat seurata kohtaloasi».
* * * * *
Kohtaloni ei aluksi ollut suotuisa.
Oli tuskin kulunut vuottakaan tuosta löytöyöstä, kun jouduimmePoterankanssa ensimäiseen kahakkaan, minkä saatan muistaa. Minulla ei vielä ollut pyssyä, mutta osasin viidenkymmenen askeleen päästä ampua pistoolillani seulaksi puuhun kiinnitetyn caciulan [=lampaannahkalakki]. Kun minulla ei ollut tilaisuutta ampua seulaksi vihollista, huvittelin ampumalla pistoolin tyhjäksi karvalakkeihin, kuuhun tai vaikkapa hevoseni korvaan. Se oli helppoa. Toista oli, kun maalitaulukseni ilmestyi vihollisen rinta.
Serethin suu oli tuohon aikaan kohtaamispaikkamme. Hiukan ylempänä oli tiheä, rehevä pensaikko, ja siellä meidän piti jakaa kolmenkymmenenkahden miehen kesken kaunis saalis, joka oli puolittain ostettu, puolittain anastettu Tonavalla. Mutta tullivartija, joka kantoi kaunaa kuin anoppimuori jostakin vahingosta, jonka Cosma oli aiheuttanut hänen lautalleen, vainusi meidän olevan lähellä ja möi meidät Brailan viranomaisille, jotka lähettivät paikalle monilukuisenPoteran. Onneksi miehillemme tämä saapui liian myöhään voidakseen yllättää ja saartaa meidät ja tuhota meidät tykkänään, mutta se tuli kuitenkin kyllin varhain sulkeakseen meiltä parhaat tiet.
Tiedettiin, ettei Cosma seurannut sitä tai tätä aikaisempaa menetelmää; hänellä oli sellaisia sadottain. Tiedettiin myöskin, että hänellä oli ympärillään joukko vaarallisia ja hyvin aseistettuja miehiä, joiden lukumäärä ei koskaan pysynyt samana. Tämä riitti järkyttämään palkkasoturien mieltä, jotka monilukuisuudestaan huolimatta olivat vain laiskureita ja hyvin haluttomia panemaan henkeään alttiiksi taistelussa lainsuojattomia miehiä vastaan, jotka olivat lujasti päättäneet elää vapaina tai myydä henkensä kalliista. Mitä Cosman päästä luvattuaan hintaan tulee, tiesivät he, missä määrin tämä syötti oli epävarma.
Heti päivällisaterian päätyttyä Cosma ensimäisenä tunsi lähenevän vaaran. Hän luotti suuresti hevosten aavistuskykyyn. Etenkään hänen omansa ja Eliaan hevonen eivät usein erehtyneet. Nämä kauniit elukat, joita oli vuosikausia opetettu, vainusivat kaukaa vihollistovereittensa läsnäolon ja ilmaisivat sen Cosmalle omalla tavallaan.
Oltiin elokuussa. Saaliinjako oli suoritettu, ja me odotimme vain illan tuloa, kulkeaksemme jälleen lautalla Serethin yli. Tällä hetkellä Cosman hevonen lakkasi pureksimasta ruohoa, sen korvat liikahtelivat, se hirnahteli, ja joskus se piti pitkän aikaa turpaansa maata vasten, kuin kuunnellen. Cosma, jonka silmät aina ja joka paikassa seurasivat eläintä, huomasi sen levottomuuden, nousi, silitteli sen päätä ja puheli sille:
»Raudikkoni, kelpo raudikkoni, sanohan, onko hirttonuora lähestymässä isäntäsi kaulaa?»
Ja seuralaistensa puoleen kääntyen hän sanoi:
»Tyhjentäkää aseenne ja ladatkaa ne uudestaan tuoreella ruudilla.Tehkää samoin pistooleille».
Nauru lakkasi. Ilmeet synkistyivät. Tiedettiin, että Cosma oli omavaltainen, mutta erehtymätön, ja häneen nähden siedettiin mitä tahansa juuri hänen selvänäköisyytensä vuoksi. Hän oli meidän Jumalamme ja isäntämme.
Läheisestä kylästä kuului iltakellon soitto; kaikki oli valmiina lähtöön, kun eräässä puussa vartiota pitävä mies ilmoitti näkevänsä talonpojan olevan tulossa rattaineen. Cosma antoi Eliaalle ja minulle merkin hävitä pensaikkoon. Talonpoika lähestyi ja pysähtyi joukon eteen.
»Vesimelooneja, kelpo miehet! Minulla on hyviä vesimelooneja», huusi hän, pyöritellen säikähtyneitä silmiään.
»Hyvä on», vastasi Cosma, »mutta ikävä kyllä, tulet liian myöhään: olemme lähtövalmiita».
»Ja minne päin lähdette niin monilukuisina, kysyisin nöyrimmin, jos sallitaan?»
»Sallitaanpa kyllä: olemme menossa samaan suuntaan, josta sinä tulet. Ja yhtä nöyrästi kysyn minä sinulta, etkö nähnyt sortajan kätyreitä leiriytyneinä metsän laitaan?»
»En koiraakaan, kunnon mies! En ainoaakaan noista kirotuista konnista!»
»Kas vain!» sanoi Cosma luottavaisen näköisenä.
Ja meihin kääntyen hän sanoi:
»Mikä onni meitä suosii, ystäväni! Siis matkaan, ennenkuin aurinko menee mailleen!»
Sitten hän sanoi melooninkaupustelijaksi tekeytyvälle miehelle:
»Kiitos, hyvä veli. Ja vielä pyyntö: lautalle mennessäsi tapaat minun näköiseni miehen, jolla on mukanaan kaksi kertaa enemmän miehiä kuin minulla tässä. Hänen nimensä on Elias. No niin, sano hänelle, että olen käskenyt hänen liittyä minuun kaikkine miehineen. Ja jotta hän uskoisi sinua, on sinun näytettävä hänelle tämä kultaraha, jonka taivutan hampaissani. Rahan saat pitää muistona Cosmalta».
»Sinä olet siis Cosma?» huudahti tuo talonpoikaa näyttelevä, teeskennellen typerää hämmästystä, niinkuin hänen päänsäkin oli typerä; »Jumalalle kiitos ja siunattu olkoon matkasi!»
»Kiitos toivotuksestasi, sinä hyvä kristitty».
Poteranvakoilija lähti, niellen kaiken, mitä Cosma oli uskotellut hänelle.
Kun rattaat olivat loitonneet, ojentausi Cosma takakenoon, kasvot taivasta kohti ja ulvoi:
»Ah, sinä niljainen tullivartija, saat vielä maksaa petollisuutesi!»
Sitten hän huusi minut luokseen ja sanoi:
»Jeremias, kiipeä puuhun ja katso, mitä ajaja tekee päästyään tienkäänteeseen. Jos tuo on oikea vesimeloonin kaupustelija, ajelen partani».
Hetkisen kuluttua tulin takaisin ja tiedoitin:
»Hän jätti rattaat, nousi hevosen selkään ja ajoi täyttä laukkaa tiehensä».
»Kiitos vesimelooneista!» huudahti Cosma.
Ja hän vaipui ajatuksiinsa. Miehet puhelivat hiljaa keskenään. Elias ehdotteli:
»Olisi ehkä varovaisinta jättää saalis tänne ja kätkeä se pensaikkoon».
»Niin», vastasi Cosma, »mutta vain siinä tapauksessa, että meidän täytyisi oikaista soiden poikki, sillä ajattelen näin: tällä seudulla on kaksi tietä ja yksi polku. Polku ei kiinnitä mieltämme, olkoonpa se vartioitu tai ei, sillä jos lähdemme sitä kautta, teurastetaan meidät yksitellen kuin karitsat.Poteraon jakautunut puoleksi sille tielle, joka kulkee Serethin yläjuoksuun päin, puoleksi sille, mistä vakoilija tuli. Saadessaan kuulla, että me lähdemme viimemainittuun suuntaan, päällikkö vetää joukkonsa pois joen vartta kulkevalta tieltä ja keskittää ne tänne. Nyt on vain saatava tietää, siirtääkö hän ne kokonaan vaiko osittain, ja montako miestä jää vartioimaan Serethin tietä. Tästä on Jeremiaan koetettava saada tieto. He, Jeremias! Näytähän, että olet vapaan elämän arvoinen! Puen sinut köyhäksi kalastajapojaksi, ja sinun on juostava paljain jaloin, paljain päin, keppi kädessä pitkin joen vartta. Jouduttuasi ampiaispesään, on sinun hengästyneenä kerrottava, että äitisi on kuolemaisillaan ja että olet menossa kylään noutamaan pappia, joka antaisi hänelle ehtoollisen; mutta sinun on puhuessasi nyyhkytettävä, niin että kyyneleet juoksevat pitkin poskiasi, ymmärrätkö? Et ole koskaan itkenyt. No niin, itke siis nyt kuin laiska nainen! Ja palaa heti takaisin pensaikon läpi pujotellen».
* * * * *
Enemmän kuin viisikymmentä tuliluikuilla ja käyrillä miekoilla aseistettuaPoteranmiestä lojui tupakoiden metsänlaidassa, kun minä kuljin aivan ohitse, nyyhkyttäen kuin »laiska nainen».
Itku sujui helposti, sillä kuvittelin näkeväni Cosman ja Eliaan tapettuina, hirtettyinä ja itseni tonkimassa maata orjana.
»Hei, vekkuli! Mihin olet matkalla noin itku suussa? Oletko kadottanut äitisi?»
»En vielä, mutta äitini on kuolemaisillaan ja minä olen menossa kylään pappia noutamaan».
»Olkoot hänen syntinsä anteeksiannetut! Mutta sanohan, lapsukainen, eikö vastaasi tullut ratsastava joukko talonpojan pukuun puettuja aseistettuja miehiä?»
»Tuli kyllä».
»Oliko heitä paljonkin».
»Ehkä kaksi kertaa niin paljon kuin teitä».
»Mihin päin he olivat menossa?»
»Galatziin päin, pitkin suurta, lautalta lähtevää tietä».
»Siinä he ovat!» huudahti päällikkö tyytyväisenä, miestensä puoleen kääntyen. »Korkea päällikkömme oli oikeassa kootessaan joukot tuolle seudulle! Ah, sepä mainiota! Roistot pääsevät hengestään! Me voimme rauhassa jäädä tänne tupakoimaan».
»Toivotan teille hyvää terveyttä, hyvät ihmiset», sanoin minä.
»Mene Herran nimeen, pienokainen. Tahdotko ottaa hevosen, jouduttaaksesi matkaa?»
»Kiitos, mutta pelkään putoavani».
»Mitä työtä teet?»
»Kalastelen isäni kanssa».
* * * * *
Auringon punertava kehrä kosketti taivaanrantaa, kun joukkomme lähti yksimielisenä liikehtimään pitkin Serethin rantaa, päätettyään hyökätä vihollisjoukon kimppuun, hajoittaa sen ja paeta ennenPoteranpääjoukon saapumista, jonka laukausten vaihto kutsuisi paikalle. Lähdön hetkellä Cosma sanoi miehilleen:
»Kahdeksan vuotta olemme eläneet vapaina yhdessä eikä meillä ole ollut syytä valittaa kohtaloamme, sillä tähän saakka on kestettävänämme ollut vain pikku kahakoita. Nyt saattaa yksi ja toinen päästä hengestään. No niin, muistakaamme siis, että yksi vapaudessa eletty vuosi on enemmän arvoinen kuin kokonainen elämä orjuudessa. Vapaalle miehelle on kaikki, mikä ei ole vapautta, kuolemaa, vieläpä loputonta kuolemaa. Katsokaa lastamme Jeremiasta, hän pani äsken itsensä alttiiksi samalle vaaralle kuin mekin; ja vain minä yksin tiedän, kuinka rakas hän on minulle, sillä hän on meidän vertamme. Toivon hänelle, kuten meille kaikille, mieluummin kuolemaa kuin orjuuteen joutumista».
Joukkueenvataffi, — joka Cosman määräysten ja suunnitelmien mukaan ohjasi ryöstöjen toimeenpanoa, — vastasi miestensä puolesta:
»Cosma, me ajattelemme samoin kuin sinäkin: vapaus tai kuolema».
Näitä sanoja seurasi outo ratsastus. Vain seinä olisi voinut pysähdyttää sellaisen vyöryn. Varustettuja kun kaikki olimme puhvelinnahkaliiveillä, jotka suojelivat rintaamme, pelkäsimme enemmän hevosten kuin itsemme haavoittumista. Minun paikkani oli ratsujoukon etunenässä, Cosman ja Eliaan välissä.
Kädenkäänteessä olimmepoterachienniskassa, ja aavistamatta, mistä oli kysymys, hypähtivät nämä kiireesti satuloihinsa. Me avasimme tulen heitä kohti puolihämärässä metsässä, ja pyssymme sylkivät kidoistaan korvia huumaavan raesateen, joka peitti kaiken savuun. Ja olimme jo, metsään hajaantuneina, jatkamassa matkaa, kun takaapäin ammuttu laukaus sattui niskaani ja pudotti minut hevosen selästä.
Siinä oli kaikki, mitä tiesin sillä hetkellä.
* * * * *
Seuraava hetki oli minulle surullinen kuin kuolema ja orjuus.
Viruen verissäni maassa näin joukkomme kääntyvän vihollista päin ja antautuvan ampuen ja käyriä miekkojaan heilutellen kauheaan ja uhkarohkeaan yritykseen minun vapauttamisekseni, pannen itsensä alttiiksi sille vaaralle, minkäPoteransaapuminen aiheuttaisi. Ja se olikin melkein tehty, päämäärä saavutettu, sillä Cosman, Eliaan javataffinkäyrät miekat iskivät kuin salamatpoterachienkalloihin, vapaus lähestyi minua ja polvilleni kohoten ojensin sitä kohti käsivarteni.
Mutta kohtaloni oli kirjoitettu toisin. Samassa maa vapisi avuksi rientävän vihollisjoukon ratsastuksesta. Rohkaistuneinapoterachitampuivat uusin innoin. Silloin kuulin Cosman huutavan hämärtyvässä yössä:
»Jää paikoillesi! Minä pelastan sinut!»
Ja miehemme käänsivät ratsunsa ja katosivat. Minä pyörryin. — — —
Heräsin kädet selän taa sidottuina, ympärilläni mustat palkkasoturit, ympärilläni yö yhtä musta kuin palkkasoturien sielu ja oma tulevaisuuteni. Sitten sytytettiin kaksi soihtua, ja niiden savuavassa valossa näin kuljetettavan kahta miestämme, sidottuina niinkuin minäkin ja vaikeasti haavoittuneina.
Toinen heistä kuoli matkalla. Toinen hirtettiin. Kadehdin heidän kohtaloaan, sillä minulle oli määrätty orjan osa rikkaan kreikkalaisen bojaarin, arkontti Samurakisin hovissa.
* * *
Se oli oikea korkeiden muurien ympäröimä linnoitus, jota jättiläiskokoiset albanialaiset vartioivat yötä ja päivää. Sijaiten puolitiessä Brailan ja Galatzin välillä, kauniilla kukkulalla, josta näki yli Serethin laakson, näytti tämä suuri, lumivalkoinen talo, aamusta iltaan avoimine ovineen, puistokäytävineen, monine jykevätekoisine parvekkeineen, hymyilevine ikkunoineen ja suunnattomine pylväskäytävineen kuin luodulta tarjoamaan suojaa ja onnea jokaiselle tulijalle.
Ja suojaa ja onnea se tarjosikin, mutta ei jokaiselle tulijalle. Neljän ja kuuden hevosen vetämiä vaunuja pysähtyi joka päivä sen pääportin eteen. Bojaareja, korkeita hallinnollisia arvohenkilöitä tai vain yksinkertaisia onnensuosikkeja, syntyperältään romanialaisia, kreikkalaisia tai turkkilaisia, astui niistä maahan naistensa seuraamina, ravistellen pois tomua tai lunta, joka peitti heidän ruhtinaallisia, kirjailtuja silkkikauhtanoitaan, sillävälin kuin albanialainen palkkaväki kumartui liehakoiden maahan saakka ja suuteli heidän liepeitään, ja mahtava isäntä, arkontti Samurakis, seudun kuvernööri ja muukalainen, toivotteli heitä tervetulleeksi.
Heti hoviin saavuttuani minut laahattiin arkontin eteen, yhä kädet selän taa sidottuina, kuin olisi minun pelätty tappavan kaikki ympärilläni. Lojuen yksin leposohvalla, jota varjosti viiniköynnös, arkontti käski päästämään irti käteni ja ajoi tylysti tiehensä molemmat pyövelini, jotka vetäytyivät syvään kumarrellen ulos huoneesta.
Me katsoimme toisiamme silmästä silmään, hän tyynenä, minä vihamielisenä. Arkontti oli ensimäinen arvohenkilö, jonka näin. Hänen musta partansa ei miellyttänyt minua, mutta hetalereunaiseen viittaan verhottu kookas vartalo oli notkea ja siro. Kauniiden sormusten koristama käsi piteli huolettomasti ambralle tuoksuvaa tshibukia. Hän kyseli minulta, ja minä vastasin kreikankielellä.
»Mikä on nimesi?»
»Jeremias».
»Cosman poikako?»
»Metsän poika».
Arkontti kohotti väsyneesti kättään, sanoen:
»Älä kujeile, vaikka oletkin rohkea! Tiedän, että olet valmis antamaan polttaa itsesi elävältä, mutta tahdon opettaa sinulle jotain muuta. Kuuntele siis: kun en tahdo lähettää sinun ikäistäsi hirsipuuhun, aion tehdä sinusta kamaripalvelijani».
»Mitä? Palvelijan, minusta…»
»Metsän pojasta, niinpä niin. Odota, ei siinä kaikki. Aion sinun välitykselläsi hankkia tänne itse Cosmankin ja tehdä hänestä luottamusmiehen!».
Purskahdin nauruun ja huusin:
»Sinulla on päässäsi vain typeryyksiä, arkonttiparka!»
Arkontti hypähti paikoillaan, niin että hänen tshibukinsa särkyi ja sohva rasahteli, mutta hän hillitsi heti itsensä ja sanoi kuin itsekseen:
»Tuo lapsi sinuttelee minua ja sanoo minuaarkontti-paraksi».
Ja hän sanoi puoleeni kääntyen:
»Sinun on hyvä tietää, pieni kotkanpoikani, että täällä leikataan kielen kärki suurisuisilta».
Näin sanoessaan hän löi yhteen käsiään. Kaksi aseistettua miestä tuli esiin kuin maasta nousseina.
»Tuokaa tänne 'Kieletön!'» käski hän.
He katosivat ja palasivat takaisin, mukanaan harmaatukkainen mies, jonka silmissä oli mielipuolen katse. Isännän viittauksesta hän avasi nähtäväkseni ammottavan suunsa, josta kieli oli poissa.
Heidän poistuttuaan arkontti sanoi minulle:
»Näitkö? Koeta puhua toisin todistajien läsnäollessa. Täällä on vain yksi mies, joka voi sanoa mitä tahtoo: se olen minä, arkontti Samurakis!»
Vastasin hänelle uhkauksesta välittämättä:
»Sinä olet kurjimus, arkontti Samurakis, ja parasta on, ettet uskaltaudu metsään: siellä et ehkä sanoisi, mitä haluat».
Valtias nauraa hikerteli partaansa.
»Hm, hm, hm! Karhunpentuni! Täälläkin on metsää, metsää ja lääniä, ja minä voin laatia lakejakin. Sitä paitsi en pane alttiiksi mitään».
»Piru periköön sinut palkkaväkinesi!»
»He ovat voimakkaita miehiä, niinkuin tekin».
»Niinkuin me? Ei koskaan! He ovat puhvelihärkiä, jotka kelpaavat vain vetämään vankkureitasi».
»Eivät kaikki. Henkivartioni on kokoonpantu oikeista rosvoista, ja tämän vartion päälliköksi tahtoisin saada Cosman, tuon hirmuisen rosvon, joka anastaa minulta kauneimmat kuparini, kauneimmat aseeni ja mattoni, kalleimmat silkkini ja villakankaani, ja myy ne sitten Unkariin, Ja miksipä hän ei tahtoisi olla joukkueeni päällikkö? Hän saisi kultaa, kauniita vaatteita, kauniita naisia, saisipa vuodattaa vertakin mielensä mukaan».
»Minä inhoan sinua, arkontti! Kutsu jo pyövelisi!»
»Varo itseäsi, Jeremias! Älä kiihdytä minua vihaan!»
»Minä vähät vihastasi!»
»Saammepa nähdä. Annan sinulle miettimisaikaa».
Hän löi käsiään yhteen. Nuo kaksi vartioivaa koiraa ilmestyivät jälleen.
»Viekää tämä poika työhön sepän pajaan, ja tuokaa hänet luokseni, niinpian kuin hän pyytää sitä», sanoi arkontti heille. »Minä yksin rankaisen häntä, jos hän niskoittelee. Menkää!»
* * * * *
Seppämestari oli kookas, roteva mustalainen, entinen orja, josta oli tullut vain orjamaisempi, senjälkeen kun hän oli saanut vapautensa. Seisoen siinä verestävin silmin, hihat käärittyinä, harmaan karvan peittämä rinta paljaana, hän loi minuun leimuavan katseen ja ravisti minua käsivarresta, niin että lihaksiani särki. En hievahtanutkaan, mutta veri kohosi päähäni.
»Tämäkö siis on herramme 'kotkanpoikanen'? Ha, ha, haa! Näyttää siltä, kuin luulisit vielä istuvasi tammen latvassa! On hiukan leikattava siiventynkiä! Kas niin, karhunpentu, tartuhan tähän isoon vasaraani ja iske punaiseen rautaan, mutta iske voimaisi takaa!»
Minä iskin hehkuvaan rautaan, jota hän piteli pihdeillä.
»Lyö voimakkaammin, ja kumarru syvään alasimen yli!»
Pajassa olijat nauroivat. Iskin yhä voimakkaammin rautaa, jota hän lakkaamatta käänteli, ja kumarruin alasimen yli, sillä tiesin, että minun oli tehtävä työtä. Mutta yht'äkkiä seppä vetäisee raudan alta pois, vasarani sattuu paljaaseen alasimeen, kimmoaa kuin jousen ponnahduttamana ilmaan ja lennähtää otsaani vasten, johon heti nousee iso kuhmu. Ympärilläni nauretaan ivallisesti. Seppä kiusoittelee minua:
»Tällaista on opissaolo!»
»Ja tällaista ei ole opissaolo», sanoin minä, ja lennätin vasaran suoraan hänen rintaansa.
Seppä karjahti kuin eläin ja huusi:
»Juoskaa kertomaan herralle! Odota, roisto, niin saat sata raipaniskua paljaaseen selkääsi!»
Sananviejä tuli takaisin ja ilmoitti juhlallisesti:
»Herramme käskee sepän lähettää Jeremiaan vaununtekijän luo».
»Siinäkö kaikki?» raivosi jättiläinen.
»Siinä kaikki», vastasi toinen nöyrästi.
»Taivaan enkelit!» sadatteli seppä. »Mitähän hänessä on, tuossa koiranpennussa, kun herramme on noin ottanut hänet suojelukseensa».
Siirryin vaununtekijän luo, mutta täälläkään ei elämäni ollut ruusuilla kulkemista. Kun hänen työpajansa oli yhteydessä sepän pajan kanssa, etsi viimemainittu heti tilaisuutta kostaakseen. Hän teki minulle pahan kepposen. Kun autoin mestaria kiinnittämään rautarengasta pyörännapaan, onnistui sepän yksissä neuvoin mestarin kanssa vaihtaa kylmän raudan sijalle sinipunertavaksi kuumennettu rauta, ja kun tartuin siihen, jäi siihen nahka käsistäni. Tuskasta raivoten syöksyin silloin mustalaisen kimppuun ja kaadoin alasimen hänen jaloilleen.
Hänen jalkansa murskaantui pahoin. Arkontti määräsi minulle rangaistukseksi »kolmekymmentä häränjänteen iskua vaatteen päälle, ihoa vahingoittamatta». Sitten minut siirrettiin hevosia hoitamaan, missä minulla ei ollut hätääkään, ja sinne jäinkin.
* * *
Kului kaksi vuotta, kaksi pitkää vuotta, jolloin jokainen aamu oli minulle kuin kuolema. Muistin Cosman sanat: »Loputon kuolema». Se oli totta. Minulla ei ollut iloa edes siitä, että olin päässyt hevosten hoitajaksi, sillä ne olivat luonteettomia elukoita, liiaksi syötettyjä ja melkein tylsiä, jotka torkkuivat seisoallaan. Niitä katsellessani päättelin, että toimeton ja hyvinvoipa elämä mahtoi olla ihmishengelle orjuutta turmiollisempi.
Ja totta oli, että albanialaiset vahtisotilaat nukkuivat seisoallaan, niinkuin hevosetkin, puettuina hullunkurisiin, pussihihaisiinillikeihin, nilkan kohdalta kokoonpuristettuihinchalvareihin, pumpuleilla koristettuihin housuihin ja pieneen valkeaan fetsiin, joka oli naurettavasti sijoitettu toiselle korvalle. Päällään tällainen paljous vaatteita, jotka olivat kuin naamiaispuvut kauttaaltaan kirjailujen, punottujen nyörien ja kultalankojen peitossa, vyöllä pistoolit ja jataganit, he olivat omiaan säikähdyttämään raskaanaolevia naisia. Nämä mukavan elämän ja unen tylsistyttämät laiskiaiset kävivät joskus luonani työpaikallani ja tekivät aina saman typerän kysymyksen:
»Eikö tämä ole parempaa kuin tuo vaarallinen elämä, jolloin olit kuin takaa-ajettu metsänotus?»
Vastasin heille:
»Vahtikoira ei ymmärrä suden elämää».
Orjat, työtoverini, eivät olleet uteliaita eivätkä julkeita; heidän päivänsä kuluivat työssä, rukouksessa ja paremman elämän toivossa, joka odotti heitä taivaassa. Surkuttelin ja halveksin heitä sydämessäni.
Tällävälin oli arkontti kutsuttanut minut kolme neljä kertaa luokseen, sanoakseen minulle, ettei ollut unohtanut minua, ja että hän yhä odotti suostumustani ruveta hänen kamaripalvelijakseen. Minä vastasin, että pidin orjuutta häpeää parempana. Kun viimeksi olin hänen luonaan, kehoitti hän minua kieltäytymisistä huolimatta pyytämään jotain suosionosoitusta. Suostuin, mutta lisäsin:
»Ilman ehtoja».
»Ilman ehtoja? Mitä sitten haluat?»
»Saada kävellä yksin iltaisin isäntäni puistossa, senjälkeen kun valot ovat sammutetut».
»Sinä toivot pääseväsi pakenemaan?»
»En, siitä annan sanani. Mutta olen näinä kahtena vuotena ollut tukehtumaisillani työväen pihassa, tukehtumaisillani siksi, että olen pannut maata yht'aikaa kanojen kanssa, etten ole nähnyt ainoatakaan puuta, en kuuta taivaalla, enkä kuullut tuulen huminaa lehvistössä. Olen ollut kuin kuollut».
»Saat tehdä sen huomisesta lähtien. Lisäksi saat omancolibasi[= olkikattoinen maja], missä nukut yksin ja ateriasi saat noutaa vartioston keittiöstä».
»Hyvä on», sanoin minä.
»Sekö on ainoa kiitoksesi».
»Mitä pitäisi minun sitten tehdä?»
»Suudella ainakin kättäni, jollei pukuni lievettä!»
»En ole koskaan tehnyt sellaista».
Arkontti nauroi, taputti minua olalle ja lähetti minut luotaan.
Aluksi tämä lievennys sai rintani paisumaan hurjasta onnesta, mutta sitä ei kestänyt kauan.
Nämä lukemattomat viiniköynnöksen ja humalan peittämät kioskit, ruusu- ja liljatarhat, suunnattomat poppelit, — milloin tuuheita kuin tammet, milloin suoria kuin kuuset, — olivat nekin vain palvelijoita, jotka olivat menehtyä hyvinvoinnista, samoinkuin hevoset ja albanialaisetkin. Tämän pienen orjapuistikon ympäri kiersi ylipääsemättömänä viisitoista jalkaa korkea kivimuuri kuin uhmaava eläin. Ei muita lintuja kuin korppeja ja varpusia. Tuuli, — tuo huimapää matkamies, joka haastaa vapaalle miehelle kaikkia maailman kieliä, — ei alentunut laskeutumaan tähän onnettomuuden alhoon; se puheli vain poppelien latvoille, ja niillekin vain valittaen. Itse kuukin himmeni taivaanlaella ja kulki kalpeana kuin kärsivä sairas yli tienoon, jossa asusti teennäinen onni, sillävälin kuin yövartiat astelivat edestakaisin välinpitämättöminä kuin kellarissa, ja isännän pidoista kantautui yöhön viulujen valittava ääni värisevänä kuin nautinnonkylläinen ihmisliha, minun harhaillessa paljaiden puunrunkojen välillä, unelmoiden siitä, mitä oli tuon muurin takana, Cosmasta, Eliaasta ja muistoista, jotka herättivät mielessäni kuolettavaa kaipuuta.
Olin viidennellätoista. Eräänä synkkänä syyskuun päivänä oli hovissa liikettä kuin muurahaispesässä: arkontti oli lähdössä kuukauden kestävälle matkalle. Hän kutsutti minut luokseen. Ollen juuri nousemassa vaunuihin hän kuiskasi minulle, vetäen käsiinsä hansikkaita:
»Älä yritäkään paeta: se on mahdotonta. Sen varalta olen antanut ampumiskäskyn».
»Tiedän sen», vastasin minä.
Ja neljän hevosen vetämät vaunut lähtivät liikkeelle.
Palkkaväki nosti heti nenänsä pystyyn ja alkoi pöyhistellä, osoittaen todeksi sananlaskun: »Kun kissa on poissa kotoa, ovat hiiret pöydällä». He tanssivat, juhlivat ja juopuivat. Taloon jäi tosin kissa vahdiksi, — isännän iäkäs veli, — mutta hän oli vain vanha kuvatus, äreä, kaljupäinen äijärahjus.
Arkontin poissaollessa sain ensimäisen elonilmauksen Cosmalta. Eräänä iltapäivänä pysähtyi pääportin eteen vanha, valkopartainen turkkilainen, makeiskauppias ja tarjosi tavaraansa albanialaisille, jotka kilvan riensivät ostamaan. Oli vapaapäivä. Orjat lepäilivät mikä missäkin. Minä seisoskelin aitauksen luona, joka eroitti työväen pihan isännän pihasta. Kuullessani kauppiaan äänekkäästi huutavan:Alvitz! Alvitz!alkoi sydämeni kiivaasti lyödä. Kiipesin aidalle katsomaan. Niin, en ollut erehtynyt, siinä oli todellakin Ibrahim, kravustaja ja luottamusmiehemme.
Hän näki minut ja nosti käden suulleen, mikä oli vilpittömän ystävyyden merkki. Uskomattoman rohkeasti hän sitten raivasi itselleen tien sormiaan nuolevien vartiain läpi ja huudahti turkinkielellä: »Saanenhan viedä murenenalvitziatuolle pojallekin. Hän katselee varmaankin vesi kielellä teidän syöntiänne».
Ja ällistyneiden albanialaisten nähden hän kulki joustavin askelin kuin nuori mies puiston poikki, ojensi minulle makeisen ja sanoi kaikuvalla äänellä:
»Kas tuossa, poikaseni, ota ja syö… Tiedän, ettei sinulla ole millä maksaa,mutta ensi keväänä sinulla varmaan on!»
»Mistä tiedät, että hänellä ensi keväänä on?» kysyi vartiopäällikkö uhkaavasti, hänen palatessaan portille.
»Hm!» hymähti Ibrahim huolettomasti. »Miksikä en tuottaisi iloa lapsen sydämelle, etenkään kun se ei maksa mitään? Orjillakin on oikeus toivoa».
Näin sanottuaan hän nosti tarjottimen päänsä päälle ja lähti pois huudellen:
»Alvitzia ja toivoa kärsiville sydämille!»
Minä pakenin majaani, sillä päätäni huumasivat Ibrahimin sanat:ensi keväänä!Mikä taika noissa sanoissa! Ne leimusivat silmieni edessä yötä päivää kuin vapautuksen virvatuli. Mutta kuinka minut voisi vapauttaa? Kaksitoista albanialaista piti vartiota, vaihtuen joka kuuden tunnin kuluttua. Muut kuusikymmentä lepäilivät, huvittelivat tai nukkuivat kahdessa makuusuojassa, ja olivat hälytysmerkin kuullessaan valmiit hyökkäämään aseistettuina esiin. Kuinka Cosma uskaltaisi hyökätä tällaisen joukon kimppuun kolminekymmenine miehineen?
Kuukauden kuluttua saapui hoviin tieto, että arkontti, joka oleskeli Stambulissa, saapuisi vasta kuukauden kuluttua; ja toisen kuukauden kuluttua hän saapuikin suurella kohinalla.
Tämä kohu johtui siitä, ettei hän tullut yksin, vaan hänellä oli mukanaan nainen.
Palkkasoturit olivat asettuneet kahteen riviin, muodostaen kujanteen portilta pridvoriin, ja arkontti ja hänen rakastettunsa kulkivat kostutettua, tummaa puistokäytävää pitkin hymyillen kuin kuningaspari, seitsemänkymmenen pistoolin sylkiessä vaaratonta tultaan synkkää syksytaivasta kohti. Me muut vetojuhdat tähystelimme salavihkaa aitauksen raoista, mutta emme nähneet mitään.
Seuraavana päivänä toisteltiin suusta suuhun, että herramme rakastettu oli kaunis kuin joku noista kolmestasadastacadanasta, jotka täyttävät sulttaanin haaremin. Tämän jälkeen seurasi kolme hiljaista päivää. Neljäs oli kylmä ja aurinkoinen keskimarraskuun päivä. Saimme käskyn peseytyä, pukeutua juhlavaatteisiin ja kokoontua, niin suuret kuin pienetkin, vieraspihaan. Kello kaksitoista olimme kaikki saapuvilla. Äänetön, pelokas odotus. Meitä ympäröi albanialainen vartiosto.
Palvelija avaa selkoselälleen oven molemmat puoliskot. Taluttaen käsipuolessaan rakastettuaan, arkontti astuu ulos, säteillen onnesta, ja yhdessä he kulkevatpridvoriin, josta näkee yli koko pihan. Arkontilla on yllään taivaansininen viitta, jonka hihat ja lieve ovat kullalla kirjaillut. Naisella kärpännahkaviitta, ja otsalla jalokivitiara. Hiukset mustat kuin ebenpuu, samoin kulmat, silmäripset ja suurten silmäin terät. Hipiä ruskean kalpea.
Arkontti puhuu meille perin huonolla romaniankielellä:
»Kaunis ruhtinatar, jonka näette vierelläni, on morsiameni, kahden viikon kuluttua puolisoni ja tästä päivästä lähtien herrattarenne. Hänen Armonsa on teidän maastanne; hänen nimensä on Floritchica [romaniankieltä ja merkitsee pieni kukkanen]. Olen Hänen Armonsa rinnalla unohtava kansani ja rakastava hänen kansaansa. Minusta tulee romanialainen. Ja nyt levätkää kolme päivää, syökää hyvin ja juokaa hänen terveydekseen!»
Ilman täyttivät huudot: »Eläköön Hänen Armonsa!» »Eläkää onnellisina!»»Jumala suokoon teille terveyttä!»
Monet heittäytyivät kasvoilleen maahan ja suutelivat hiekkaa. Moni noista raukoista itki onnesta. Ja koko lauma lähti altailleen, missä heitä odottivat tavallista paremmat ruoka-annokset, neljännes pahanhajuista viinaa ja pullo vähemmän mieltäkeventävää viiniä. Lepo yksin oli täysiarvoista, mutta sekin hyödytti enemmän arkonttia kuin orjia, sillä näinä kolmena päivänä he eivät tehneet muuta kuin ylistivät isännän hyvyyttä ja rukoilivat hänen puolestaan.
* * *
Tämän armonosoituksen jälkeisenä päivänä tuli kamaripalvelija myöhään iltapuolella sanomaan minulle, että hänen isäntänsä kutsui minua.
Pienessä, matalassa huoneessa, jonka lattia ja seinät olivat kokonaan peitetyt romanialaisilla matoilla, lepäilivät arkontti ja Floritchica kumpikin karhuntaljallaan, nojaten päätään punaisiin samettityynyihin. Neljä hopeajalustoissa palavaa vahakynttilää loi huoneeseen himmeää valoaan ja niiden hunajainen haju sekoittui turkkilaisen kahvin ja itämaisen tupakan tuoksuun. Huoneeseen toi lämmintä ulkopuolella palava maalaismallinensoba. Kaikkialla tyynyjä ja matalia jakkaroita.
Minut otettiin vastaan vapaana miehenä. Onnellinen pari oli juuri polttanut loppuun vesipiippunsa, ja kun astuin sisään, tervehtivät he minua melkein yhteen ääneen:
»Hyvää iltaa, Jeremias».
Floritchica puhui puhdasta romaniankieltä.
Hänen kauneutensa häikäisi minua. Hän oli kuin täyteen kukoistukseensa puhjennut kukka. Hänen ruumiinsa, jota oranssinkeltainen villapuku taipuisana noudatti, sallien siron nilkan tulla näkyviin, uhkui huolettoman vapaasta asenteestaan huolimatta samalla arvokkuutta. Hänen kapeilla kasvoillaan ei näkynyt jälkeäkään ihomaalista; silkinkiiltävä tukka oli sileästi taapäin kammattu. Hän katseli minua kasvoillaan omituinen, melkein liikutettu ilme. Hänen avointen silmiensä tiukka katse vangitsi minut.
»Jeremias», sanoi arkontti, »sinulla on onni matkassasi: tarinasi on herättänyt morsiamessani mielenkiintoa sinua kohtaan. Hän tahtoisi tietää, tunnetko äitisi. Vastaa hänelle, ja ole kohtelias».
»Olen metsän poika… En tiedä äidistäni enkä isästäni… Cosma on kasvattanut minut».
Floritchica näytti kuin nielevän alas jotakin. Hän kysyi minulta värisevällä, mutta lempeällä ja sointuvalla äänellä:
»Tiedätkö, Jeremias, kuka antoi sinut Cosmalle?»
»En tiedä. Hän löysi minut metsästä, ollessani vain kaksivuotias, pisti minut reppuunsa ja ruokki minua lihaliemellä».
Näin vastattuani tapahtui jotakin omituista. Floritchican sireenimäinen ruumis käännähti yhdellä ainoalla liikkeellä vatsalleen, ja kätkien kasvonsa patjoihin hän puhkesi nyyhkytyksiin. Tämä kohtaus liikutti arkonttia ja saattoi hänet ymmälle.
»Mitä nyt, ystäväni?» hän kyseli. »Miksi itket?»
Ja sitten hän kääntyi minun puoleeni, sanoen: »Saat mennä».
Kaksi päivää myöhemmin minut kutsuttiin uudelleen samaan huoneeseen.
Floritchica oli hiukan kalpea ja hymyili minulle ystävällisesti. Arkontti käveli tyytyväisenä edestakaisin, kädet laajan viitan taskuissa. Hän sanoi minulle:
»Kas niin, Jeremias, nyt tahtoo morsiameni kiinnittää sinut henkilökohtaiseen palvelukseensa, tehdä sinusta yksityispalveluansa».
»Niin, Jeremias», sanoi Floritchica rakastettavasti, mutta samalla vakavasti, »tahdotko palvella minua?»
»Rouva», sanoin minä kärsimättömästi, »olen jo aikoja sitten vastannut arkontille, että mieluummin kuolen kuin palvelen ketään».
»Mutta sinua kohdellaan kuin lasta… metsän lasta», sanoi Floritchica lempeästi.
»En välitä kohtelemisistanne, ja jos tahdotte tietää kaiken, niin tietäkää sitten, että inhoan teitä. Olette vihollisiani».
Arkontti aikoi sanoa jotakin, mutta Floritchica esti sen, kysymällä minulta:
»Olenko minäkin vihollisesi, Jeremias?»
»Olet, sinäkin. Olet miehen vaimo, joka tahtoo tappaa vapaat miehet. Millä oikeudella minua on pidetty täällä vankina yli kaksi vuotta, vaikka tahdon elää vapaana Cosman kanssa?»
Hän painoi päänsä alas ja nojasi otsansa kättään vasten. Arkontti huudahti vilkkaasti:
»En tahdo tappaa ketään, mutta Cosma ja hänen joukkonsa ovat varkaita!»
»Sanotko varkaiksi miehiä, jotka eivät tahdo palvella sinua? Vai luuletko ehkä, että koko maailma on luotu vain tuottamaan huvia sinulle?»
Arkontti kääntyi morsiamensa puoleen:
»Sanoinhan jo sinulle, rakkaani, ettei tuota itsepäistä nulikkaa voi taivuttaa mihinkään».
Minut lähetettiin pois. Ja tähän päättyivät arkontin yritykset tehdä minusta palvelija.
Pakkasta… Unen horrosta… Puut ja kioskit nuokkuivat kuuran ja lumen painosta. Hovi oli vaipunut ikävään, mutta tuo ikävyys ei johtunut yksinomaan kylmästä vuodenajasta. Arkontin uskotuilta palvelijoilta kuulimme, että hänen kotielämänsä oli muuttunut helvetiksi, että Floritchica paistoi isäntäämme hiljaisella tulella, ja ettei päivääkään kulunut ilman myrskyisiä kiistoja. Tämä selitti juhlien puutteen ja häiden siirtymisen epämääräiseen tulevaisuuteen.
Eräänä iltana istuincolibassani, jota ankara tuuli ravisteli, ja katselin risuvalkeaa, hekkumoiden omassa kurjuudessani. Järkeilin jo tähän aikaan kuin täysi mies, ja arvosteluni elämästä olivat niin selkeitä, etteivät myöhemmät kokemukseni ole niitä suinkaan kumonneet.
Arvostelin kylmästi asemaani, tuijottaen loimuaviin liekkeihin. Sain kiittää maailmaan tulostani Cosman satunnaista huvittelua, olin tulos yhdestä hänen tuhansista ilonpidoistaan. Ja minä vihasin Cosmaa. Riuduin raakalaisten parissa vain siksi, että Cosma tahtoi uhmataPoteraa, vaikka olisi ollut paljon viisaampaa noudattaa Eliaan ehdotusta, jättää saalis ja pelastautua soiden yli. Siksi inhosin Cosmaa. Nyt jäyti mieltäni vieläkin julmempi ajatus: epäilin, ettei Cosma kärsinyt kylliksi pidätyksestäni ja että hän jatkoi vapaata ja iloista elämäänsä, vähät välittämättä muiden kohtalosta, riistäen itselleen kaiken, mitä mieli teki, ja pitäen pilanaan niiden elämää, jotka hän murskasi ympärillään. Ja silloin kannoin kaunaa Cosmalle kuin viholliselle ainakin.
Katkera kyllästyneisyys sai minussa vallan. Elämällä ei ollut mitään tarkoitusta. Vankila tai vapaa metsä, ilo tai kärsimys, kaikki oli minusta yhtä mieletöntä.
Risuvalkea hiipui hiljalleen kuten elämänhalunikin. Tällä hetkellä avautui ovi. Floritchica astui sisään.
Hän oli puettu pitkään, ketunnahkaiseenchubaan, jossa oli pystykaulus. Päätä peittävän liinan alta tulivat näkyviin hänen kasvonsa, jotka muistuttivat Välimeren maiden madonnankuvia. Hänen riutunut katseensa ja kärsimystä kuvastavat piirteensä tekivät minuun oudon vaikutuksen.
Ravisteltuaan lumen vaatteistaan, hän vaipui istumaan vuoteeni laidalle… Kiiruhdin tarjoamaan hänelle jakkaraani… Hän vaikeni, ikäänkuin en olisi puhunut mitään, ja katseli minua… Minä katselin häntä… Katselimme näin toisiamme kauan… Sitten käänsin hänelle selkäni enkä enää välittänyt hänestä; unohdin hänet. Mitäpä välittää ketunnahka-chubaan puetusta kauniista madonnasta, kun on viisitoistavuotias ja menehtyy vankilassa?
Sitten kaksi sametinhienoa kättä laskeutui poskilleni. Floritchica puhkesi valittamaan Jumalan innoittamin sanoin, ja hänen äänensä tuntui tulevan taivaasta:
»Metsän lapsi!… Rakkauden lapsi!… Olet kuvitelman tulos. Olet kaunis; olet viisas; olet ylpeä, ja valitset kuoleman ennen orjuutta… Kalvistut korkeiden muurien ympäröimässäcolibassa, sinä, jolla olisi oikeus asustaa vallihaudattomassa palatsissa, jonka tammet rakentavat vuorille… Silmäsi tuijottavat kurjaan risuvalkeaan, kun niiden pitäisi katsella metsien paloa… Ja korkeuksista, missä kotkat liitelevät, olet pudonnut maan tomuun… Mutta ehkä tämä onkin oikein: lapset saavat usein sovittaa vanhempiensa synnit».
»Kuka olet sinä, lumoojatar, joka uskot, että lasten on sovitettava vanhempiensa synnit?»
»Olen se, joka on etsinyt täydellistä onnea, joka on tahtonut uneksia silmät auki päin aurinkoa ja jonka silmät ovat häikäistyneet!»
Tuoksuva hengähdys kulki kasvojeni yli, kuumeiset huulet suutelivat otsaani, ja Floritchica katosi kuten oli tullutkin.
Tuleni sammui…Colibapimeni.
* * * * *
Kaunis maaliskuun loppupuoli… Haluaisi oikoa jäseniään, haukotella ja kuunnella leivoa. Mutta arkontti Samurakisin hovissa ei ollut leivosia. Maan matosista, orjista, hevosista ja albanialaisista alkaen aina itseensä arkonttiin ja Floritchicaan asti, kaikki halusivat tulla esiin koloistaan ja liikuskella ulkosalla. Arkontti ei paljoa liikkunut, vaan sulatteli ruokaa leposohvalla, joka oli nostettu ulospridvoriin. Hän katseli puoliavoimin silmin selkoselällään olevaa pääporttia, jota aseistetut jättiläiset vartioivat. Floritchica kirjaili nenäliinoja, ja hänen vierellään istuen minä kertoilin vuorista, lakeudesta, metsästä, kaikesta, mikä herättää halua elää, sillä kärsittyäni viluacolibassanialoin ymmärtää, että oli parempi pitää seuraa arkontin rakastetulle ja nukkua palatsissa. Niin, olin talttunut: lopulta melkein aina talttuu, kun selkää liiaksi hyväillään hevospiiskalla.
Mutta minä en palvellut ketään tavalla enkä toisella. Olin itse pieni arkonttini, mikä raivostutti albanialaisia ja saattoi orjat aivan ymmälle.
Isäntä kuunteli mielellään tarinoitani ja oli suvaitsevainen.
»Sanohan, Jeremias, eikö Cosma sittenkin pelkääPoteraani?»
»Hän ei välitä hiventäkäänPoterastasi».
»Mutta kerran hän kuitenkin joutuu ansaan, ja silloin peloittava Cosma saa valita joko hirsipuun tai minun palvelukseni».
»Hän ei koskaan palvele sinua. Hirsipuu on hänelle mieluisampi».
»Mikä kirottu aasi! Ja miksi olisi vaikea palvella minunlaistani herraa? Kohtelisin häntä vapaana miehenä, vain saadakseni pitää Cosman hovissani».
»Arkontti, vapailla miehillä ei ole herroja eikä herroilla voi olla hovissaan vapaita miehiä, yhtä hyvin voisi vesimelonin panna pulloon».
»No niin, siinä tapauksessa hirtän hänet!»
»Kunhan ensin saat hänet…»
* * * * *
Kostea maa höyrysi auringonpaisteessa. Portin aukeamaan ilmestyi kaksi miestä. Ne olivat kaksi Jerusalemista tai Athos-vuorelta kotoisin olevaa munkkia joita liikuskeli paljon maassa kerjäämässä rahaa luostarilleen. He olivat pitkiä ja tukevia kuin albanialaiset, parta ja hiukset pitkät ja punaisenruskeat, kasvot kuparinkarvaiset, yllä kastanjanruskeat repaleiset kaavut, jaloissa loan peittämät saappaat. Heillä oli reput selässä. Toisella oli kainalossaan sinetöity ja lukolla varustettu rautalipas, johon kootaan rahat, toisella kirja, johon merkitään lahjan suuruus ja armeliaan antajan nimi. Huomattuaan arkontinpridvorissa, huusi viimemainittu kreikankielisen tervehdyksen. Kuullessaan äänen Floritchica kalpeni. Minä tunsin Cosman ja Eliaan.
»Olkoon anteliaisuudestaan kuulu arkontti Samurakis onnellinen!» alkoi munkki puhua. »Olkoon onnellinen hänen puolisonsa, kaikkein hyveellisin nainen Romaniassa! Olemme halpoja Jumalan palvelijoita, — vietämme koko elämämme paastoten ja rukoillen Herran kunniaksi ja sielujen autuudeksi, — ja pyydämme nöyrästi saada suudella suuren arkontin viitan lievettä, sillä me tiedämme, ettei hädänalainen ole koskaan suotta vedonnut hänen hyvyyteensä!»
Vahti, joka oli tottunut munkkien käynteihin, seisoi välinpitämättömänä ja ihaili puhujan herkulesmaista vartaloa. Mairiteltuna arkontti nousi hymyillen seisomaan ja sanoi:
»Olkaa tervetulleita, arvoisatKalogherit!Tulkaa lähemmäs».
Cosma ja Elias heittäytyivät arkontin jalkoihin niin taitavasti teeskennellen, etten olisi luullut heidän moiseen kykenevän. Katselin heitä läheltä: heitä oli mahdoton tuntea. Luoden minuun merkitsevän katseen ja liikutellen viiksiään Cosma sanoi:
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi ihaillulta pojaltanne, että unohdin onnitella häntä: olkoon hänkin onnellinen, ja suokoon Jumala hänelle isänsä viisauden ja pitkän iän sekä perillisiä, jotka vievät Samurakisin nimen läpi vuosisatojen!»
»Kiitos toivotuksistanne, kunnon miehet! Olkaa kolme päivää kunnioitettuja vieraitani, ja teidät majoitetaan ja teitä kestitään parhaan mukaan. Mille luostarille kokoatte lahjoja?»
»Pyhän Gerasimin luostarille Athos-vuorella», vastasi Cosma ahmien silmillään Floritchicaa, joka käänsi katseensa hänestä kuin auringosta.
»Onpa kumma», tuumiskeli arkontti. »En ole koskaan nähnyt teidän kaltaisianne munkkeja: eipä teidän luulisi viettävän elämäänne paastossa ja rukouksissa, vaan luulisi teidän paremminkin nielevän kokonaisia härkiä ja juovan joittain viiniä!»
»Pyhä Henki, joka asuu meissä, on paras ravintomme, arkontti!»
»Sepä ihme! En tietänyt, että Pyhä Henki on niin ravitseva. Mihin sitten tarvitsette rahaa?»
»Oi, arkontti», mylvi Cosma. »Rakentaaksemme temppeleitä Herralle ja pitääksemme niitä yllä; oliviöljyyn, joka palaa lampuissa, kynttilöihin, suitsutukseen, samoinkuin kirkon marttyyrien kultavaatteisiin, — näin moniin pyhiin tarpeisiin, jotka ovat niin välttämättömiä sielumme rauhalle!»
»No niin, sieluni rauhan hyväksi annan teille neljä keisarillista dukaattia».
Ja hän pisti kultarahat lippaaseen, jota Elias piteli; sitten hän otti kirjan ja kirjoitti siihen nimensä.
»Kas vain!» huudahti hän, lukiessaan lahjoittajien nimikirjoituksia.»Te näytte myöskin käyneenCarc-SerdarMavromyckalisin ja arkonttiCutzaridan luona. Ja he ovat antaneet teille vain kymmenenzlotesiakumpikin. Mikä kitsaus!»
»Totta, jalo arkontti! Kukin ostaa taivaassa sen paikan, mikä hänelle sopii».
»Heidän paikkansa ei liene kovin kadehdittava!»
»Amen! Teidän nimenne yksin kaiverretaan kultakirjaimin luostarimme alttarin marmoriin, jonka yläpuolella on Pyhän Gerasimin ikooni kahdenkymmenenkahden karaatin kultaan valetuissa, kolmenkymmenen kilon painoisissa vaatteissa. Ja kiitollisuutemme osoitukseksi luenKyriacodromionin». [Kreikankieltä ja merkitsee sunnuntaisaarnaa.]
Astuttuaan kolme askelta taapäin, — hän seisoi nyt rinta pystyssä, parta ja viitta tuulessa hulmuten, silmät liekehtien, — Cosman ääni jylisi ukkosena:
»Ihminen elää vain kerran maan päällä! Maa on meidän. Jumala on sen luonut meitä varten! Meitä varten kantaa puu hedelmää ja luo varjoa. Meitä varten säteilee aurinko, rypäle antaa mehunsa ja lammas lihansa. Meitä varten ovat kuusimetsät kauniine paimentyttöineen, joiden rinnat tuuli on karaissut, joiden silmänluonti on rohkea ja rakkaus mittaamaton. Meitä varten kaikki, mitä silmämme näkee, ja kaikesta on meidän otettava osamme: se on Jumalan tahto, ja ihmiselle tarpeellinen. Mutta voi sitä, ken ottaa enemmän kuin mitä hänen kaksi hammasriviään voi jauhaa! Hän riistää lähimmäisiltään heidän osansa ja vihastuttaa Jumalan. Silloin Hän lähettää ruton kristallipalatseihin, vapauttaa linnoituksista vangit, jotka sytyttävät tuleen kukoistavat kaupungit, ja antaa vuoriston rosvojen yön pimeydessä tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita hampaita myöten aseistetut palvelijat vartioivat!…»
»Pysähdy!» huudahti arkontti seisoalleen nousten, »Kyriacodromionisiei miellytä minua!»
Ja hän lisäsi, minun puoleeni kääntyen:
»Jeremias, saata nämä munkit kasarmiin! Ja siunatkoot he mieluummin aseeni, niin että ne aina taistelisivat voitokkaasti rosvoja vastaan!»
Kuljin alas portaita, takanani molemmat munkit reput selässään. Albanialaiset seurasivat kintereillämme. Ja heti kasarmiin päästyämme hyökkäsi palkkaväki kyselemään munkeilta:
»Onko teillä pyhiä muistoesineitä Athos-vuorelta? Taikakaluja?Onnentuottajia?»
»Meillä on kaikkea,» sanoi Cosma, reppuja penkoen. »Kas tässä on öljyä, joka on palanut Pyhän Gerasimin lampussa, ja joka parantaa kaikki sairaudet, niinpian kuin sillä voitelee kipeää paikkaa… Tässä on merikalojen vatsasta löydettyä korallia; se tekee lemmensairaaksi jokaisen naisen, joka kantaa sitä rinnallaan… Tässä kappale pyhästä ristinpuusta, jolla Herramme antoi henkensä; se on paras taikakalu rosvojen kuulia vastaan. Sitten minulla on ristejä helmiäisestä, norsunluusta ja…
»Antakaa tänne! Antakaa öljyä, pyhää puuta, koralleja ja Athos-vuoren ristejä!»
Joka mies kiiruhti raha kädessä ostamaan. Ja Cosma jakeli heille auliisti ihmeitätekeviä, typeriä esineitään.
* * * * *
Ilta-ateria kasarmissa oli ikimuistoinen. Arkontin sydämellinen vastaanotto oli jo tuottanut Cosmalle melkoista arvonantoa ja tätä enensi yhä albanialaisten silmissä hänen kumma kiihkomielisyytensä, huvittavat kaskunsa Athos-vuorelta, vieläpä hänen leikinlaskunsakin, jotka olivat kaikkea muuta kuin kirkollisia. Tapahtui ensi kertaa, että vartiosto unohti kurjan osansa ja muuttui inhimilliseksi: kaikki nauraa hohottivat täyttä kurkkua.
Ruokalaji seurasi toistaan. Viini vuoti virtana. Ilon ylimmillään ollessa Cosma kävi yhtäkkiä vakavaksi ja sanoi:
»Lapseni! Ennenkuin jatkamme edelleen, on velvollisuuteni muistuttaa, että isäntänne määräsi minun siunaamaan aseenne voitokkaiksi taistelussa rosvoja vastaan. Senvuoksi on teidän vietävä aseenne ulos, pantava ne yhteen kasaan arkontin ikkunain alle, ja heti kuun ilmestyttyä taivaalle luen siunauksen. Suorittakaamme ensin tämä työ ja viekäämme aseet ulos. Sitten annan teille maistiaisiksiMastikha de Chio'a». [Erästä Itämailla hyvin haluttua likööriä.]
Kreikkalaiset aivan hullaantuivat:
»Mastikha de Chioa? Onko teillä sitä? Oi, Chio! Oi,patrida Homyros!Oi, verraton Mastikha, mitä hunajaa olet kielillemme!»
Lyhyemmässä ajassa kuin mitä menee savukkeen polttamiseen oli kaikki pyssyt, pistoolit ja jataganit heitetty sikin sokin kasaan arkontin ikkunoiden alle. Kuullessaan metelin hän avasi ikkunan ja huusi:
»Mitä tämä melu merkitsee?»
»Täällä valmistaudutaan vain siunaamaan aseita», vastasi Cosma.
»Mitä helvettiä! Siunaaminen on tosin paikallaan, mutta tehän turmelette pyssyt kelvottomiksi!»
»Olkaa huoletta, arkontti! Kun pyssyt kerta on siunattu, tekevät ne tehtävänsä, vaikkapa ne lataisi sahajauhoilla ruudin asemesta!»
Tämä leikinlasku herätti yleistä naurua.
Ja nyt kerron, mitä sitten seurasi. Kun oli palattu kasarmiin, veti Cosma repuista esille kaksi isoa puuleiliä, jotka kumpikin vetivät kolmeokaa.
»Kas tässä on mastikhaa, jota nimitetään Chion kyyneleeksi. Sitä on tuskin täyttä lasia mieheen, mutta meidän on tyydyttävä, sillä Jumala ei ole sallinut Chion kyynelten virrata jokena. No niin, ojentakaahan tänne lasinne!»
Ja hän kaatoi kuhunkin lasiin täsmälleen saman määrän. Kun kaikkien lasit olivat täytetyt, kohotettiin ne ilmaan ja huudettiin:
»Oikeauskoisuuden malja! Arkontin ja hänen henkivartionsa malja! Heidän voitokkaiden aseittensa malja —eviva!»
»Eviva!…»
Juotiin.
»Viekäämme nyt loput mastikhasta vartiossa oleville miehille», sanoiCosma.
Ja me poistuimme huoneesta. Ulkona hän tarttui käsivarteeni ja kuiskasi:
»Nouda pari hyvää sylillistä lastuja, saman verran puita ja kannu oliiviöljyä, ja pane ne asekasan viereen!»
»Mutta…»
»Älä pelkää mitään! Kaikki on ohi. Helpoin on jälellä».
Mikä helvetillinen kuoleman yö keskellä luonnon ylösnousemusta… Seitsemänkymmentä voimakasta miestä, jotka olisivat kyenneet kiskaisemaan puut juurineen maasta, kaatuili oikealle ja vasemmalle kuin poikkilyödyt pylväät. Kahdella mattojen peittämällä lavitsarivillä, jotka muodostivat kaksi pitkää, yhtenäistä vuodetta, sekä kasarmin lattialla vääntelivät ihmisruumiit, jotka olivat luodut nauttimaan elämästä, tuskan kouristuksissa, vaahtoavin suin, pullistunein silmin, keskellä aterian jätteitä ja ylenannatuksia. Heidän voihkeensa olisi voinut herättää kuolleet haudoissaan. Kosteat, lehdettömät poppelit näyttivät värisevän kauhusta. Palatsin eteisessä makasi verissään, tikarin lävistämänä, kaksi karskinnäköistä kreikkalaista, ainoat, jotka olivat kieltäytyneet juomasta tuhoisaa mastikhaa.
Cosma valeli öljyllä puut ja lastut ja pisti ne tuleen. Liekit tarttuivat aseisiin. Isännän ikkunat loistivat. Ja me tunkeuduimme arkontin yksityishuoneisiin.
Hän oli vuoteessa, vierellään Floritchica, jonka kasvot olivat kalpeat kuin liitu. Nähdessään meidän seisovan siinä suorina kuin oikeudenpalvelijat, arkontti luuli näkevänsä painajaisunta ja hieroi silmiään. Kohottautuen istumaan hän kysyi sitten:
»Mitä tämä on? Kuinka olette päässeet tänne? Ja mitä tahdotte?»
»Sekin on Pyhän Hengen ihmetyö. Ja olemme tulleet lukemaan loppuunKyriacodromionin», vastasi Cosma, vetäen esiin pistoolinsa.
»Rosvoja!…»
»Sanoinhan teille: ja Hän antaa rosvojen yön pimeydessä tulla vuorilta ja tunkeutua valtiaiden makuusuojiin, joita vartioivat hampaita myöten aseistetut palvelijat, — ettekö muista, arkontti?»
»Hoi!Arvanitakia! Aseisiin!»
»…Ja silloin herrat huutavat turhaan apua! Silloin he huomaavat, että kaikki apu, mikä tulee toisilta, katoaa toisten mukana».
»Kuka olet, sinä kirottuKabogheros? Onko rosvosta tullut munkki?»
»Ei, arkontti! Vaan munkki on aina ollut rosvo!»
* * * * *
»Tuona sysimustana yönä meidän neljä hevostamme pyrkivät vaivalloisesti eteenpäin syrjätiellä, joka kulkee mutkitellen kohti Calarasiin vievää valtatietä. Etunenässä ratsastava Cosma sanoi Floritchicalle:
»… Rintasi karaistuvat kaiken maailman tuulissa, jotka pieksävät niitä… Ruumiisi kylpee virroissa, paahtuu auringossa, ja kedon kukat lainaavat sille tuoksunsa… Ja Cosma rakastaa sinua…»
Sitten hän pysähdytti hevosensa, kääntyi katsomaan arkontti Samurakisin hoviin päin, joka oli kokonaan liekkien vallassa, ja mutisi julmasti:
»Yksi kyykäärmeen pesä vähemmän!…»
* * *
Kokonaisen viikon ajan me vain laskeuduimme etelää kohti, seuraten Jalomitzaa ja muita jokia ja vältellen teitä. Hevosten kaviot upposivat sateen liottamaan tantereeseen kuin taikinaan. Keskeytymättömät tihkusateet pakoittivat meidät usein tuntikausiksi telttojen suojaan. Silloin olimme yrmeitä. Mutta aurinko tuli esiin, huhtikuun lauhat tuulet pullistivat viittojamme, ja me olimme jälleen iloisia ja tulvillaan elämänhalua.
Elias kävi paimeneksi puettuna kylissä hankkimassa leipää ja viiniä. Ammuimme jäniksiä, öisin pidimme vuorotellen vahtia, piilotellen sammalikossa tai soissa, ja hoitelimme telttojen edustalla palavia nuotioita.
Koko pitkän matkan aikana ei Cosma kertaakaan tiedustellut minulta elämääni arkontin hovissa. Hän hoiteli Floritchicaa yötä päivää. Minua suututti.
»Säälikö hän edes kohtaloani näinä kahtena vuotena?» kysyin eräänä iltana Eliaalta levähtäessämme.
»Hyvin vähän».
»Silloin hänellä ei ole sydäntä!»
»Onpa niinkin, mutta hänen hyvyytensä laita on sama kuin viinin: se lämmittää vain läsnäolijoita. Se lämmittää ja jäätää: siinä Cosman kaksoiskasvot».
Eliaan kurkkua tuntui kuristavan. Tuskin saatoin kuulla hänen ääntään. Cosman ääni, joka kumahteli viereisestä teltasta, ilmaisi sensijaan kaikkea muuta kuin ahdistusta:
»… Sinä, Floritchica, olet minulle rakkain kaikista…»
Eliaan kasvoilla väikkyi surunvoittoinen hymy. Hänen silmänsä loistivat pimeässä, kuvastaen tulen liekkejä, joka paloi jalkaimme juuressa.
»Jeremias!» kuulin hänen sanovan synkällä äänellä, samalla kun hän tarttui käteeni, tuoden kasvonsa liki omiani, »Jeremias! Cosma on paholainen! Kuulitko, mitä hän sanoi naiselle? No niin, naisia, joille olen kuullut hänen vakuuttavan samaa, on legio. Ja, hyvä Jumala, tahdonpa kuolla tähän paikkaan, jos hän on koskaan valehdellut tai ollut vilpitön yhdellekään heistä! Niin, jokaista kohtaan hän on ollut rakastava ja hellä kuin tunturikyyhky, aulis kuin sade, joka kostuttaa auringon paahtaman maan. Kaikkia kohtaan hän on ollut kiittämätön kuin lurjus, ja välinpitämätön heidän kyynelilleen kuin kuolema. Kuuntelehan, Jeremias, niin kerron sinulle jotakin. Silloin ymmärrät paremmin».
»Noin vuosi taistelustaPoterankanssa, jossa sinä jouduit vangiksi, lähdimme kauas Moldauhun kostamaan erään seudun asukkaiden puolesta, jossa julma isäntä hallitsi hirmuvaltiaana. Laatimaansa sääntöä noudattaen Cosma erosi miehistämme, ja kulkukauppiaiksi pukeutuneina me eräänä iltana saavuimme kaksin hirmuvaltiaan hoviin. Hänen varusväkensä oli liittynytPoteranriveihin ajaakseen takaa erästä suunnattoman rohkeaa heitukkaa, joka kylvi kuolemaa Moldaun satraappien riveihin. Tiedustelijamme ilmoittivat:Tapaatte hovissa parikymmentä pelkurimaista palvelijaa, joiden vaarattomaksi tekemiseen saatte apua. Näin olikin asian laita, mutta vaarattomaksi tekemiseen nähden tapahtui mieluummin päinvastoin, sillä yksinkertainen, vilkassilmäinen maalaistyttö sytytti Cosman intohimon täyteen liekkiin ja sekoitti hänen suunnitelmansa. Saattaessaan meitä illalla, vajaan, missä meidän piti viettää yö, tyttö sanoi Cosmalle:
»Kulkukauppias, sinun kaapusi alta pistää esiin miekka, mutta älä tapa isäntääni, sillä hän on ollut minulle hyvä!»
Cosma huudahti:
»Sanohan minulle, oi lapsukaiseni, joka olet tullut maailmaan kirsikan kypsymisaikana, jolloin niityt kutsuvat meitä helmaansa ja linnutkin vaativat osansa rakkaudesta, — sano minulle, mitä hyvää hirmuvaltias on tehnyt sinulle, ja minä unohdan hänen tihutyönsä ja vieläpä senkin, että olen tullut tänne kostonaikeissa».
»Niin, Cosma, se sinun on unohdettava, sillä isäntäni pelasti minut haukan kynsistä ja pääsin koskemattomana jälleen vapauteen. 'Saat elää täällä mielesi mukaan, ja rakastaa, ketä haluat', hän sanoi minulle. Tuo haukka on hänen tilanhoitajansa, ja koska tänä iltana on uusi kuu, kulkee hän varhain huomenaamuna tästä ohi viemään herralleen kymmenyksiä ja neuvottelemaan hänen kanssaan. Hän ratsastaa yksin. Ehätä hänen tielleen, ja laske palvelijan sydämeen kuulat, jotka oli tarkoitettu hänen isännälleen! Ja ota hänen rahansa… Ja osta niillä rahoilla juhtia köyhtyneille talonpojille… Ja minä olen orjasi».
Kun tuona yönä istuimme Cosman kanssa tupakoiden, sanoin hänelle:
»Aiotko noudattaa paholaisen neuvoa?»
»Elias, aionpa todellakin, sillä rakastan tuota paholaista ja tahdon hänet omakseni».
»Annat siis järjettömän neuvon johtaa itseäsi…»
»Annan vaikka pirun johtaa itseäni…»
»Ja panet henkesi alttiiksi iskeäksesi pahaa koipiin, sensijaan, että iskisit sitä päähän… Cosma, sinä olet voimakas, mutta sinä et ole järkevä…»
»Elias, sinä olet aina järkevä, mutta sinun järkevyytesi kiusaa minua.Nouse seisomaan!»
Minä nousin, ja Cosma hyppäsi selkääni. Ja niin kiersin vajan ympäri, kunnes kaaduin hengästyneenä maahan. Silloin istuuduimme jälleen.
»Ja nyt, Elias, anna järkesi puhua».
Ja minä puhuin näin, Cosman takoessa nyrkillään tuimasti rintaansa, kuunnellessaan minua:
»Cosma… Ei kukaan voi olla sankari puolittain… Sinua pidetään sankarina… Sinua ihaillaan… Mutta sinä et ole sankari, etkä ihaile mitään… Tai ihailet liiankin monia asioita… Huomenna, kun olemme lähteneet, sanovat seudun asukkaat:Cosma tuli tappamaan lohikäärmettä, mutta tappoikin vain tarhakäärmeen. Siksikö ehkä, että tarhakäärme tahtoi niellä kastemadon ja tuo kastemato miellytti Cosmaa?Niin seudulla sanotaan… Ja siinä he ovat oikeassa… Ja sinä olet väärässä… Mutta sankari ei saa koskaan olla väärässä».
Seuraavana aamuna päivänkoitteessa asetuimme väijyksiin karhunmarjapensaikon suojaan sen tien varrelle, jota pitkin tarhakäärmeen piti kulkea. Kastemato oli matkassamme. Cosma silitteli hänen päätään ja hänen leukansa värähteli pidätetystä intohimosta, sillä tuo kastemato oli auringonsäde, tulikipinä, joka sytyttää liekkiin miehisen ruudin. Tyttö puhui:
»Olen uneksinut sinusta, Cosma, lapsuudestani saakka!»