»Ja sinua, liekki, olen etsinyt maailman alusta alkaen!»
»Mutta tapatko miehen, jonka kohta näytän sinulle?»
»Tapan, sillä korvani kohisevat ja ohimoni lyövät… Ja niinkauan kuin saatat korvani kohisemaan ja ohimoni lyömään, tapan syylliset ja syyttömät, kaikki, jotka vain haluat!»
»Kuinka urhea olet, Cosma!»
»Urhea, tyttöni, urhea sinun jalkaisi juuressakin!»
Ja samassa mies ratsastaa käyden ohitse, säkkipilli satulannapissa. Hän on paitahihasillaan, paljain päin, ja laulelee ilmoille elämisen iloaan, kauniin ja terveen miehen iloa. Yht'äkkiä hän hätkähtää, pysähtyy, katselee puoleen ja toiseen ja tarttuu oikealla kädellä pistooliinsa: hän oli kuullut hevostemme korskuvan. Mutta hänen levottomuutensa ei kestänyt kauan, sillä tyttö peittää kasvonsa esiliinalla, sillävälin kun Cosma tähtää ratsastajaa ja laukaisee aivan läheltä.
Mies putoaa satulasta, hevonen pillastuu… Säikähtänyt eläin karkaa aamuauringon kuraamalla tiellä, laahaten mukanaan isäntänsä ruumista, jonka nilkka on tarttunut jalustimeen, murskautuneen pään lakaistessa tomuista tietä.
Cosma suoristautuu pahan hengettärensä edessä kysyen:
»Nainen, oletko tyytyväinen? Mitä tahdot vielä? Tahdotko, että surmaan veljeni? Tahdotko, että tapan hevoseni, joka värisee tuolla lehdossa? Sano, mitä tahdot!»
»Tahdon sinut, Cosma…»
»Sinä saat minut, ikiomani! Olen sinun, niinkauan kuin korviani polttaa ja ohimoissani jyskää!»
Hetken kuluttua tuo vanha maalaisukko luoksemme molemmat hevosemme.Cosma antaa hänelle neljä kultarahaa.
»Siinäkö kaikki, Cosma?»
»Siinä kaikki tällä kertaa, ystäväni!»
»Mutta nyt et ole täyttänyt velvollisuuttasi».
»Minulla ei ole velvollisuuksia: anteliaat eivät ole velassa kenellekään».
Nousimme satulaan… Cosma ratsasti edellä, yksipäiväinen ikiomansa sylissään. Seurasin heitä ääneti kahdenkymmenen askeleen päässä, ihmisen yksinäisyyttä mietiskellen.
Laskeuduimme Serethin suuta kohti milloin metsäisiä, kallioisia ja vaarallisia teitä pitkin, — missä hevosten kaviot luistivat irtautuvassa sammalikossa ja puut ravistelivat päällemme raskaita sadepisaroita, — milloin suunnattomien kenttien yli, missä lasketimme täyttä laukkaa.
Ensimäisenä iltana pysähdyimme tiheän metsän laitaan, jonka pimentoon oli uhkarohkeaa uskaltautua yöllä. Edessämme oli laaja, koskematon maa, jossa Luoja viljeli tuoksuvimpia kukkiaan kiitollisten perhostensa iloksi.
Ja nyt nousee taivaankannelle täysikuu täyttäen tiheikön salaperäisellä elämällä, kentät leivoilla ja Cosman sydämen julkeudella. Niin, tuona iltana Cosma oli mielestäni julkea, raaka kuin vihollinen, sillä hän pyysi minua soittamaan huilua pahalle haltijalleen, hyvin tietäen, että soitin vain Jumalalleni ja vapaudellemme.
Tyttö oli sanonut:
»Jospa huilu nyt helähtäisi soimaan, aukenisi taivas ja Herran enkelit laulaisivat ylistysvirttä!»
Cosma vavahti ja käänsi minuun päin kasvonsa, joita iltatähti valaisi. Ne olivat punaiset ja pöhöttyneet, ikäänkuin hän olisi kauan puhaltanut tuleen. Ymmärsin hänen kiihkeän rukouksensa, mutta loin silmäni alas ja olin vaiti, vaikka vereni kuohuikin.
»Soita, Elias!»
»Kenelle soittaisin?»
»Soita iankaikkisuudelle!»
»Sinun iankaikkisuutesi on lyhyt, Cosma…»
»Lyhyt, mutta väkevä kuin salama, joka iskee sytyttäen maahan».
Otin huilun vyöltäni; kostutin reiät ja aloin soittaa… Ja ensi sävelten värähdyttäessä yötä taivas avautui ja enkelit lauloivat ylistysvirttä, — paha hengetär herkesi laulamaan, ja hänen metallinkirkas äänensä solui sointuvampana kuin satakielen. Hiukseni nousivat pystyyn hatun alla ja sormeni hyppelivät huilulla kuin noiduttuina. Ja aloin uskoa, että helvetti oli sittenkin jumalaisempi kuin paratiisi, ja että laulava paholainen on hurskaampi kuin rukoileva enkeli.
Je suis celle qu'on ne prend pas,Je suis l'âme qui se livre.Il n'y a pas de Dieu tyran,Mon coeur ne connait poînt le péché…
[Minua ei kukaan ota väkivalloin,sieluni antautuu vain vapaaehtoisesti.Jumala ei ole julma,eikä sydämeni tunne syntiä…]
Näin lauloi paha hengetär… Ja hänen äänensä voitti metsän kohinan ja leivojen laulun. Silloin unohdin päätökseni, petin Jumalani, ja soitin kuin mieletön. Soitin, kunnes suolaiset hikikarpalot kirveltivät silmiäni. Silloin lakkasin, kuivasin kasvoni ja huomasin, että Cosma oli poissa, poissa paha hengetär, ja että olin yksin keskellä yötä ja hiljaisuutta, — yksin, niinkuin olemme kaikki maan päällä.
Matkaamme vaikeutti lakkaamaton sadesää. Miehet ja hevoset olivat märkiä kuin uitetut rotat. Suojatakseen aarrettaan Cosma riisuutui paitahihasilleen ja sälytti kaikki vaatteensa naisen ylle, joka tällaisena näytti muodottomalta, kostealta kääröltä. Yöt vietettiin luolissa. Silloin Cosma oli pelkkää hyvyyttä. Hän nouti yksin kuivia puita, sytytti hyvän nuotion, kuivaili tavarat, keitti lämmintä juomaa, ja paljaana vatsaa myöten kuin mikäkin alkuasukas hän ryhtyi kiilloittamaan aseita ja lataamaan niitä kuivalla ruudilla.
Viimein saavuimme päämääräämme, Serethin suulle, tuohon kirottuun seutuun, jossa vuosi sitten olimme joutuneet kahakkaanPoterankanssa tullivartijan kavaltamina. Tuolle roistolle koitti nyt tilinteon hetki.
Hänen laskunsa oli pian selvä, mutta asia sai omituisen käänteen ja näytelmä kaksinkertaistui, sillä kohtalo kutoi kankaaseen omiaan.
Olimme kaikki kolme piiloutuneet ojaan lähelle Moldaun puolista sillanpäätä, ja Cosma odotti petturin ilmestymistä ase ladattuna, hevosten kulkiessa irrallaan heinikossa sadan askeleen päässä meistä. Nainen, jonka rakkauden tähti oli vielä samana päivänä sammuva, kysyi:
»Mitä tekemistä meillä on täällä, Cosma?»
»Sen saat pian nähdä: minulla on velka maksettavana».
»Onko sinulla tapana maksaa velkasi?»
»Kyllä, joskus…»
Mies tuli kädet taskuissa, kulki oikeaan, kulki vasempaan, ja sitten suoraan kohti Cosman pyssyä, jotta täyttyisi, mitä oli kirjoitettu hänen otsaansa. Mutta juuri Cosman valmistautuessa ampumaan, nainen kalpeni, tarttui hänen käsivarteensa ja huusi:
»Odota! Se on veljeni!»
Vihasta punaisena Cosma töytäisi hänet kumoon pyssynperällä ja vastasi:
»Veljesi ehkä, mutta minun viholliseni».
Ja hän ampui tullivartijan, joka huomasi liian myöhään uhkaavan vaaran.Ääneensä huutaen sisar riensi veljensä avuksi, joka ei enää häntätarvinnut, heittäytyi hänen ruumiinsa yli ja puhkesi valittamaan.Meidän lähestyessämme hän nousi ja astui Cosman eteen.
»Sinä olet tappanut veljeni!»
»Olen tappanut vakoilijan! Luulitko, että tapan vain tilanhoitajia?»
»Hän pelasti minut tilanhoitajan kynsistä. Hän on tehnyt suuren hyväntyön».
»Ja minulle hän on tehnyt suuren tihutyön: hän kavalsi minutPoteralle!»
Nuori nainen polvistui ruumiin viereen ja rukoili. Me lähdimme noutamaan hevosiamme. Palattuamme takaisin, Cosma laski maahan kukkaron, joka sisälsi joukon dukaatteja, ja sanoi yksiviikkoiselle lemmitylleen:
»Kun olet lopettanut rukoilemisen, saatat veljesi hautaan; sitten on sinun paras hautautua luostariin ja jatkaa rukoilemistasi, mikä sopii sinulle hyvin».
Hetkistä myöhemmin, kun jo ratsastimme pois, sanoi Cosma minulle vakuuttavasti:
»Naiset ovat luodut kääntämään miehet pois kohtalon heille määräämältä tieltä!»
* * * * *
Elias vaikeni. Hänen kasvonsa, joita tulennos tuskin valaisi, ilmaisivat lapsellista ihmettelyä.
»Ajattelehan, Jeremias, kuinka mutkainen on elämän tie», sanoi hän päätökseksi. Jaghebaansakietoutuen hän heittäytyi pitkäkseen oljille.
Olin yksin teltassa, jonka seinät lepattivat tuulessa, äännellen kuin loiskuvat laineet. Minulla ei ollut vähintäkään halua nukkua. Ajattelin kaikkea, mitä olin kokenut, samalla kuin teroitin kuuloani eroittaakseni jotain ääntä Cosman ja hänen Floritchicansa teltasta, mutta ympärilläni haastoi vain hiljaisuus. Tunteitteni ahdistamana lähdin teltasta, otin muutaman askeleen ulkoilmassa, ja siinä tuokiossa aika hävisi tietoisuudestani. Sopusointua… Loputonta yhteensulautumista… Kaislikon, saraheinän, karhunmarjapensaikon, tuhansien lumpeenlehdillä kyyröttävien sammakoiden ja yhdellä silmällä raukeasti katselevien hyyppien valtakunta nautti yöllisen olemisen onnea. Kuulin ruutanan hypähtävän yli veden rajan ja putoavan raskaasti takaisin asuinmailleen. Kuovi naksutteli pitkään nokallaan, ja varpushaukka halkoi voimakkain siivenvedoin näkymätöntä ilmaa. Ja lauhkea läntinen puhalsi liikkeelle niittyvillan lukemattomat höytyvät, jotka saattelivat sanatonta kiitosta kaiken luojalle.
Ajattelu lakkasi… — — —
Hätkähdin tuntiessani lyijynraskaan käden olallani: Cosma seisoi edessäni kuin mikäkin suunnaton, musta möhkäle. Paksu tukka, joka laskeutui pörröisenä kaulukselle, samoinkuin tuuheat viikset ja parta, sekä pensasmaiset kulmakarvat jättivät kasvoista näkyviin tuskin muuta kuin voimakkaan nenän ja kaksi suurta silmää, jotka näyttivät mielestäni hyviltä ja tyytyväisiltä. Hän sanoi minulle rauhallisella, matalalla äänellä, joka samalla oli vakava ja sointuva:
»Terve sinulle, Jeremias, sinä nuori, vapaa mies! Sinä vartioit Cosman onnea, mikä onkin hyvä… Mutta levon hetki on soinut sinulle… Mene! Cosma asettuu tilallesi».
»Erehdyt, Cosma: en vartioi onneasi, vaan elän soiden elämää»…
Hän astui askeleen taapäin ja sanoi:
»Sitä parempi! Kaksi hyvää yhdellä kertaa: ensinsinä, sittenminä!… Se on oikein. — Mutta sanohan, etkö kanna minulle hiukan kaunaa sydämessäsi?»
»Kyllä, hiukan».
Cosma peräytyi. Maa näytti pienenevän, kun hän levitti valtavan sylinsä.
»Kun kantaa kaunaa jollekin, jota rakastaa, on paras keino, vapautuakseen pikkumaisesta vihasta ja voidakseen jälleen rakastaa, iskeä heti, sillä hiljalleen jäytävä viha saa aikaan enemmän pahaa kuin rakkaan nyrkin isku. Kas tässä on rinta, joka on niin tulvillaan onnea, ettei sitä voi vasarallakaan murskata: iske siis, Jeremias!»
Iskin voimieni takaa. Cosma ei hievahtanutkaan.
»Iske kovemmin!»
Iskin jälleen, kiukusta punaisena.
»Vielä kerran!»
Kohotin käteni… Mutta nuo lempeät kasvot, tuo karhun rinta… Ja etenkin nuo käsivarret, levitettyinä kuin siivet ja valmiina sulkemaan minut syleilyynsä… Ei!
Heittäydyin tuota rintaa vasten ja kätkin kasvoni sen karvaiseen peittoon. Cosma syleili minua ja silitteli tukkaani.
»Mikä sinua vaivaa, Jeremias? Mitä olen tehnyt sinulle?»
»Cosma, sinä olet liian onnellinen, ja onnessasi jätät minut yksin».
Hän ei vastannut mitään, mutta minä tunsin, kuinka hänen käsivartensa vaipuivat alas lyijyn raskaina, ja hänen sydämensä löi voimakkaasti kuin vasara ja säännöllisesti kuin kello. Sitten hän meni ja istuutui turkkilaiseen tapaan, kehoitti minua tekemään samoin, täytti piippunsa, sytytti sen, ja puhui suunnilleen näin:
»Poikani, Cosman onni on sellainen, että se jättää kaikki muut yksin ja osattomiksi. Se on kuin myrskytuuli, joka riistää paljaiksi lehteen puhkeavat puut, repii irti kukkien herkkinä värisevät terälehdet, pysähdyttää joen, joka lailattelee onnellisena uomassaan, tappaa eläimet. Se nielee kaiken… Kaiken, mikä elää. Sitten se puskee päänsä murskaksi kallionkylkeen, joka nousee sen vapauden tielle, tai syöksyy maan uumeniin, jonka pohjavesi kuvastelee taivaan äärettömyyttä. Mutta se on myöskin hyväätekeväinen, sillä missä se kulkee, siellä syntyy elämä uudella voimalla. Minä olen samanlainen. Ehkä hiukan kiittämättömämpi, ehkä vähemmän oikeudenmukainen. Vain vähäpätöisyyksiin päästämme muita osallisiksi, elämme ne yhdessä muiden kanssa. Niinpian kuin ihminen on onnellinen, on hän yksin; yksin hän on myöskin, ollessaan liian onneton. Pieneen ojaan hyppää kuka tahansa kanssasi, mutta kukaan ei seuraa sinua syvyyksiin. Täysipainoinen onnihan on kuin kurimus: eikö haaveesi äsken niellyt sinua niin kokonaan, että unohdit vaaran ja annoit minun yllättää itsesi? Kukahan vapautta rakastavista tovereistamme seuraisi sinua niin pitkälle? Kuka seurasi minua muuanna päivänä arkontti Samurakisin rotanloukkuun, kun minussa heräsi halu vapauttaa sinut siinä paikassa? Elias! Elias seurasi minua. Mutta Elias on suojelusenkelini, jota en koskaan kuuntele. Ja hän seuraa minua aina tahtomattaankin, isäni, tuo pukki, oli päähänsä, että hänen Se johtunee siitä, että luomispäivänämme saanut oli hedelmöitettävä haareminsa vain hulluuden siemenellä, ja tuloksena olin minä, Cosma, tai rakkauden hulluus, Elias, tai järjen hulluus, sisaremme Kira, tai keimailun hulluus ja lopuksi nuorin veljemme, joka oli täydellisesti hullu ja hirtti itsensä, kun ei luultavastikaan tietänyt, mitä tehdä elämällään. Lisäksi hän rakasti niin mielettömästi pähkinäkaakkuja, että ulvoi ilosta, kun ne otettiin uunista, ja luulenpa, että hänellä hirttäytyessäänkin oli suu täynnä kaakkua. On osattava kuolla hulluutensa vuoksi».
* * * * *
Näin sanoessaan Cosma katsahti telttaansa päin ja hänen silmänsä saivat hurjan loisteen: täysikuu oli kohonnut kolme peitsenvarren mittaa taivaanrannasta ja tarjosi hehkuvan kiekkonsa Floritchican nähtäväksi, joka seisoi teltan ovella, käsivarret ristissä rinnalla ja katseli sitä liikkumattomana. Hänellä oli hartioillaan valkoinen silkkiviitta, jolle valtoimet mustat hiukset olivat valahtaneet kuin terva.
Tämän kauniin näyn edessä Cosma heittäytyi kasvoilleen maahan kuin rukoileva muhamettilainen, ja jäi siihen pitkäksi aikaa. Sitten hän nousi hitaasti seisomaan kuin uupunut, ja kohotti taivasta kohti paljaat, jäntereiset käsivartensa. Silloin Floritchica näytti minusta vähemmän vaikuttavalta, ja kaikki muu ympärilläni mitättömältä ja kutistuneelta; ja Elias, joka juuri tuli haukotellen ulos teltastaan, oli silmissäni vain köyhäänghebaanpuettu miespoloinen.
Kaikki katsoivat häneen ja luulen heidän minun tavallani ajatelleen, että Cosma olisi voinut murskata meidät vain heittäytymällä ylitsemme. Mutta me emme pelänneet häntä.
Hän meni ja otti Floritchicaa vyötäröltä. Tämä antoi kantaa itseään kuin höyhentä. Hänen kirjokenkänsä tuskin koskettivat pehmeää ruohomattoa. Näin he kulkivat hetken matkaa yhdessä ja heidän käynnissään oli sama rytmi. Mutta kun katseli tuota hentoa linnanrouvaa rotevan salametsästäjän rinnalla, tuli ajatelleeksi metsänneitoa, jonka satyyri on lumonnut.
Kääntäen kasvonsa kuuhun päin ja painaen molemmin käsin rintaansa Cosma huusi ilmoille onnensa yltäkylläisyyden. Hän puhui, ja hänen äänensä oli kuin kimalaisen, jota kuullessaan hevoset nostavat päätään:
»Miksi tämä sydän tahtoo riistäytyä pois paikoiltaan? Miksi siitä tuntuu niin ahtaalta kuoressaan? Miksi sitä tukehduttaa?»
Hän tarttui rakastettunsa käteen, tuoden ilmi pelkonsa:
»Floritchica! Sinä olet kuilu, johon mies hukuttaa halunsa! Tietänetkö, mitä uskollisuus on? Lähdemme pian matkaan kuutamossa ja aamunkoitteessa saavumme leiriin. Kolmekymmentä miestä odottaa meitä siellä kärsimättömästi. He ovat kaikki lainsuojattomia, joille kuolemanpelko on tuntematon. He tuntevat vain yhden lain: halunsa tyydyttämisen, mikä on elämän korkein päämäärä. Ja he nousevat henkensä uhalla jokaista lakia vastaan, joka estää heitä saavuttamasta tätä päämäärää. Siksi pidän heitä sankareina. Vielä enemmän he ovat sankareita naisen silmissä, jonka he lumoavat katseillaan, noilla kiimaisen eläimen katseilla, suipoksi kierretyillä viiksillään, jotka kutittavat jo kaukaa, aaltoilevalla parrallaan, joka koskettaa hyväillen hipiää».
Ja Cosma kysyi mahdotonta:
»Floritchica, pieni kukkanen, joka poikako sinut poiminee?
»Varo antamasta poimia itseäsi… En ole näiden miesten herra, olen heidän Jumalansa, mutta kun on kysymyksessä nainen, ei ole Jumalaa, joka kestää! Ja minä tahdon olla Cosma ja kuolla Cosmana. Floritchica, vanno, että olet minulle uskollinen!»
Floritchica puhkesi voitokkaaseen nauruun, joka helisi kuin kulkunen talvisäällä, ja kuu vastasi tähän nauruun, verhoten kasvonsa hopeaharsoon, joka kirkasti suon:
»Cosma, Cosma, au bras fort,Guerroyant sur neuf frontières».
[Cosma, Cosma, vahva mies,hän sotii yhdeksällä rajalla.]
»Vaaditko salamaa iskemään kattilassa? Vaaditko tammea kasvamaan sängyn alla? Vaaditko, että maan on vastustettava auraa, joka kääntää sitä, vaaditko, että sen on kieltäydyttävä ottamasta vastaan hedelmöittävää siementä? Ha, ha, ha!…»
Levittäen laajahihaiset käsivartensa kuin lentoon lähtevä joutsen hän pakeni telttaa kohti ja katosi sinne, sillävälin kuin Cosma astui kalpeana ja raskain askelin suoraan Eliaan luo ja sanoi matalalla äänellä:
»Elias, mitä sanot naisen vastauksesta?»
Elias kurotti kaulaansa ja sanoi:
»Sanon vain, että nainen on oikeassa ja että hänen vastauksensa on oikeuden- ja ansionmukainen».
Cosma karjui raivoissaan:
»Piru periköön sinut järkinesi ja oikeuksinesi! Sitä en tahtonut tietää!»
»Mitä sitten?» kysyi Elias tyynesti.
Toinen kumartui kuiskaamaan hänen korvaansa, raivoaan hilliten:
»Elias, etkö luule, että tuo nainen on kuusikontshobanitza, jonka kohtasimme seitsemäntoista vuotta sitten?»
»Saattaapa olla, Cosma… Saattaapa olla… Mutta varma en siitä ole… Ja mitäpä hyödyttäisi tietääkään sitä? Jos se olisikin kuusikon tshobanitza, niin muistahan, kuinka ylpeä olit tuona yönä! Ja jos hän on mielestäsi parempi kuin seitsemäntoista vuotta sitten, niin on naisen laita sama kuin hevosen: kuta enemmän se juoksee, sitä paremmaksi se käy».
Cosma vaipui mietteisiin, unohtaen piippunsa suupieleen.
Ja kuun ehtiessä korkeimmilleen olimme jättäneet viimeisen pysähdyspaikan ja raivasimme itsellemme tietä kaislikon ja saraheinän läpi, joiden niljaiset varret kostuttivat meitä nesteellään. Ei puhuttu sanaakaan.
* * *
Kukaan ei puhunut, totta tosiaan! Ja kuitenkin olisi pitänyt puhua. Puhuako? Ei, vaan ulvoa, mellastaa, reuhtoa, raivota. Tällä hetkellä olisi tarvittu maanjäristystä, joka olisi reväissyt maahan ammottavia halkeamia; tai kalkkunanmunan kokoisia rakeita, jotka olisivat piesseet päämme kuhmuille; tai epätasaista taisteluaPoterankanssa, josta olisimme paenneet vertavuotavina; tai salamaa; tai ruttoa; tai mitä koettelemusta tahansa, vain päästäksemme tästä äänettömyydestä, jonka kestäessä Cosma hautoi mielessään menetystään.
Minä en tosin aavistanut mitään. Elias ehkä tiesi jotakin, samoin Floritchica. Mutta se selvisi meille niinpian kuin pimeys häipyi ja sarastava päivä heitti valkoisen käärinliinansa yli kasvojemme ja maan.
Olimme nyt aukealla kentällä ja ajoimme mutkittelevaa tietä rinnatusten ja käymäjalkaa. Floritchica, jota Cosma piteli sylissään, värisi viluisena puoliunissaan, niihin hiljainen keinunta oli hänet tuudittanut; ja Cosma, joka näytti unohtaneen maailman, katseli synkkänä ja julmin silmin aarrettaan. Hänen verestävät silmänsä pysähtyivät vuoroin katselemaan rauhallisia, neitseellisiä kasvoja kaunispiirteisine nenineen, vuoroin siron vatsan ääriviivoja, jotka kuvastuivat viitan alta, aaltoillen hevosen käynnin mukaan.
Ja yhtäkkiä Cosma pysähdyttää hevosensa ja päästää käsistään kallisarvoisen kantamuksensa. Floritchica vaipuu kuin tyyny rakastajansa polville. Hänen silmänsä hymyilevät selkoselällään. Hiukset hulmahtavat maata kohti. Olkapäät, rinnat ja lanteet ovat pelkkää kiusoittavaa sopusointua.
Cosma katselee tätä kauneuden yltäkylläisyyttä ja huudahtaa:
»Mitä? Ovatko kaikki aurat kyntäneet tätä maata, kaikki siemenet hedelmöittäneet sitä? Ja täytyykö minun, Cosman, joka tahdon pitää kaiken tämän yksin, täytyykö minun kuulla tätä, saamattani lyödä kädet poikki niiltä, jotka ovat loukanneet sitä, mikä on minun?»
Floritchica risti käsivarret päänsä taa ja sanoi suvaitsevan ylenkatseellisesti:
»Aivan niin, Cosma… Sinun täytyy kuulla se ja enemmänkin: kukaan ei huoli viljelemättömästä maasta, et edes sinäkään».
Ja hän luikahti maahan notkeana kuin käärme. Elias ja minä teimme samoin.
* * * * *
Cosma ei hievahtanutkaan, mutta veri kihahti hänelle päähän, sillä Floritchican vastaus sattui paikalleen. Tällaista oli Cosman mahdoton sietää päästämättä vihaa valloilleen, ja kun naisen hartiat ovat liian heikot kestämään tällaista purkautumista, suuttui hän itseensä. Ennenkuin arvasimmekaan, mistä oli kysymys, oli hän jo laskeutunut satulasta maahan, paneutunut pitkäkseen hevosensa alle, tarttunut lujin kourin sen kengitettyyn kavioon ja pannut sen rintansa päälle. Samassa hän potkaisi hevosta vatsaan, ja kun eläin ei ollut tottunut tällaiseen raakuuteen, hypähti se hirnahtaen isäntänsä ruumiin yli.
Juoksimme kaikki kolme pelästyneinä hänen avukseen. Cosman kasvot olivat kalpeat kuin vaha ja veri virtasi suusta ja nenästä. Mutta hänen silmänsä olivat lempeät ja tyynet. Kuullessaan Floritchican parkaisun hän näytti tahtovan vastata jotakin, mutta uusi verensyöksy esti sen. Hänen silmäluomensa painuivat hiljaa kiinni ja hän kadotti tajuntansa.
Luulimme hänen kuolleen ja kannoimme hänet kentälle. Huomatessamme, että hän vielä hengitti, pesimme veren hänen kasvoiltaan ja virvoittelimme hänet henkiin.
Floritchica, vieläkin kalpeana, otti hänen päänsä syliinsä, pyyhki hiukset hänen kasvoiltaan, suuteli häntä hellästi ja sanoi:
»Ystäväni… ystäväni… Ole hyvä! Älä ole epäoikeudenmukainen… Äläkä pyydä elämältä sellaista, jota se ei voi antaa meille».
Cosma mumisi kuin kuoleva:
»Vähät siitä, mikä on oikeaa, mikä väärää, tai mitä elämä antaa tai jättää antamatta. Rintani, siinä koko minun elämäni. Mitä se tahtoo, sitä tahdon minäkin, vaikkapa sitten tämän elämän hinnalla. Ja nyt tahdon lyödä poikki kädet, jotka ovat tahranneet minun omaani… Ja minä lyön ne poikki!»
Näistä viime sanoista palasi veri jälleen hänen kalpeille kasvoilleen. Aurinko, joka juuri kohosi taivaanrannan yli, heitti niille samassa kellertävän sädekimpun, niin että ne loistivat kuin kiilloitettu kupari. Cosma avasi silmänsä selkoselälleen ja katseli tuota häikäisevää kiekon neljännestä, joka kohosi kohoamistaan suoraan hänen edessään taivaan mittaamattomassa avaruudessa. Ponnistaen viimeiset voimansa hän silloin kohotti yläruumistaan, ruiskautti tähteä kohti verisen syljen ja huusi raivokkaasti:
»Siinä on sinulle… ja minulle… ja maailmalle… ja…»
Hän pysähtyi äkkiä, suu sulkeutui kuin hän olisi kuunnellut jotakin mutta esiinsyöksyvä veri pakoitti sen avautumaan, ja hurme valui hänen rinnalleen.
Cosma vaipui takaisin Floritchican polville, silmät selkoselällään, ja noista silmistä puhui kiihkeä viha elämää kohtaan. Kukaan ei rohjennut rientää hänen avukseen.
Elias tarttui käsivarteeni ja kuljetti minut mukanaan kentälle päin.
* * *
»Vietkö minut pois näkemästä hänen kuolemaansa?» kysyin Eliaalta, kun olimme hiukan loitonneet. Hän seurasi katsein suuren haaskalinnun majesteeteista lentoa ja sanoi sitten:
»En luule hänen kuolevan tuollaisesta haavasta; Cosmassa on seitsemän miehen henki. Mutta luulen, että hän kuolee huomenna, viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, sillä hänellä on pääkallossaan yksi ruuvi liikaa, ja se on hänelle kuolemaksi… Se on sairaus joka ei anna armoa. Kerron sinulle, millainen se on. — Jokaisessa ihmissydämessä uinuu jäytävä mato. Velton ihmisen sydämessä se ei herää koskaan tai vain ani harvoin, ja silloinkin vain haukotellakseen ja nukahtaakseen jälleen. Tällainen ihminen kompastuu kymmenen kertaa päivässä samaan piikiveen, suutahtaa, sadattelee eikä heitä kiveä pois; jos hänen ovensa narisee saranoillaan, tyytyy hän sanomaan: kirottu ovi! — mutta ei voitele sitä öljyllä. Tämän ihmisen Jumala loi, — en tiedä mitä varten, viikon lopulla — kun hänen aivonsa jo olivat väsyneet monista ihmetöistä, jotka hän oli tehnyt ennen ihmistä. Mutta piru, joka oli nämä kuusi päivää vain maleksinut ja arvostellut Luojan töitä, käytti hyväkseen sunnuntaita ja lisäsi ihmisen pääkalloon yhden liikaruuvin, pirullisen ruuvin, joka panee ihmisen raivoamaan, niinpian kuin jokin seikka on vastoin hänen mieltään. On kyllä totta, että normaali-ihminen oli yön kuluessa ehtinyt kansoittaa maan nahjuksilla, ja siksi tapaakin niin harvoin sisukkaita ihmisiä. Kuitenkin kaikitenkin ilmestyi maailmaan tarpeeksi sellaisiakin, joilla oli kallossaan liikaruuvi, häiritsemään jumalaista rauhaa, jopa siinä määrin, että pyhä Pietari tuli eräänä päivänä valittamaan Luojalle, sanoen: 'Herra, minun paimeneni ei ole samanlainen kuin sinun paimenesi, tuo tyyni, nöyrä, hyvä poika. Minun paimeneni on yltiöpää: jos karitsa eksyy laumasta, lähtee hän kaikkine koirineen etsimään sitä ja jättää lauman alttiiksi susille; jos juusto on hiukan härskiintynyttä, heittää hän sen vasten naamaani; ja jos kirppu puraisee häntä yöllä, heittelehtii hän sinne tänne ja häiritsee minunkin untani. Herra, olen kovin pahoillani!» Luoja otti keppinsä ja lähti heti asiakkaan mukaan. Kun he saapuivat laitumelle, tapasivat he Kaikkivaltiaan paimenen vetämässä suu auki sikeää unta, mutta hän heräsi heti ja tervehti kunnioittavasti. Herra antoi hänelle siunauksensa. Pyhän Pietarin paimen istui kukkulalla ja soitti niin haltioissaan huilua, että Jumalan itsensäkin täytyi jäädä kuuntelemaan. Viimein hän kosketti poikaa olkapäähän ja sanoi: »Sanohan, ystäväni, miksi laiminlyöt koko lauman paimentamisen yhden eksyneen karitsan vuoksi?' — 'Siksi, että eksynyt karitsa on aina yksi niistä, joita eniten rakastan', vastasi paimen kaikkea muuta kuin kunnioittavasti, mikä seikka ei lainkaan miellyttänyt Jumalaa. 'Poikani, olet palkkalainen. Palkkalaisen ei sovi rakastaa eikä vihata!' Pojan viha kuohahti: 'Ja mikä minulle sitten sopii? Enkö olekaan ihminen?' Nähdessään, että poika oli pikavihainen, Herra vaivutti hänet sikeään uneen, tutki hänen kalloaan ja huudahti: Tämä on pirun tekoa! Hänellä on yksi ruuvi liikaa pääkallossaan'. Ja hän otti sen pois. Herättyään unesta paimen oli tyyni, nöyrä, kelpo poika. Hän pyysi vierailta anteeksi, että oli sattunut nukahtamaan, kumarsi kunnioittavasti, ei ajatellutkaan enää huiluaan eikä rakastanut eikä vihannut enempää, kuin mikä on soveliasta palkkalaiselle. Cosman liikaruuvi on koko hänen elämänsä. Jos olisin Jumala, en ottaisi sitä pois. Mutta hän kuolee… Hänen sydäntään jäytävä mato, jonka tuo nainen on herättänyt, tuottaa hänelle kuoleman. Jos hän olisi pelastettavissa vain sillä, että lyötäisiin poikki nuo korkea-arvoiset kädet, jotka ovat hyväilleet hänen omaansa, olisin valmis auttamaan…»
Elias piti loput ajatukset omana tietonaan.
En tiennyt, mitä ajatella… Tiesin vain, että Cosma oli hyvin sairas, kuolemansairas. Tämä tuotti minulle suurta surua.
* * * * *
Olimme Cernavodan ja Calarasin välisellä alueella, tuskin peninkulman päässä metsästä, jossa urheilla miehillämme oli leirinsä. He odottivat kärsimättömästi päälliköitään, jotka olivat niin rohkeasti lähteneet vapauttamaan minua. He eivät tietäneet, elimmekö vai olimmeko kuolleet; ja ilman Cosman vihanpurkausta, joka naulitsi meidät tälle avoimelle tasangolle, olisimme jo nyt olleet ystävien leirissä.
Miten meille nyt kävisi? Seutu oli vaarallinen: ei kaukanakaan meistä kulki valtatie sen poikki, ja saatoimme millä hetkellä tahansa tulla yllätetyiksi, sillä Cernavodan lautta, joka välitti liikettä Tonavan yli, oli vain puolentoista peninkulman päässä.
Pelko ahdisti mieltäni… Katsoin Eliaaseen: hän oli vaipunut mietteisiin. Hänen tavallisesti niin tyyni otsansa oli vetäytynyt syviin vakoihin. Hänen askeleensa, jotka noudattivat omaa tahtiaan, näyttivät nekin mietiskelevän. Nilkkaan asti ulottuvassaghebassaanhän näytti vakavalta kuin hurskas munkki. Ei lintuakaan äänettömässä avaruudessa… Lakeus hiljainen kuin hautausmaa… Vain jokunen harva ohdake, joka huojutteli surkeasti päätään, ja siellä täällä muutama hiekkakukkula, joka oli valvonut kuin vartia paikoillaan aina aikojen alusta, toi vaihtelua tähän kuivaan erämaahan.
Elias suuntasi äänettömän kulkunsa muuatta kukkulaa kohti, jonka laelle nousimme. Täältä Elias tähysteli Cosmaa ja Floritchicaa, joita tuskin saattoi eroittaa heidän yhä istuessaan maassa, veti pyssyn viittansa alta ja sanoi:
»Saamme pian nähdä, kuinka sairas Cosma on».
Ja samassa hän laukaisi aseensa. Seuraavana hetkenä oli Cosma jaloillaan, kasvot meihin päin, käsivarret kohotettuina taivasta kohti, mikä merkitsi:Uhkaako vaara?
Elias tarttui pyssynpiippuun ja piirsi renkaita päänsä yläpuolella, mikä vuorostaan merkitsi:Ei ole syytä levottomuuteen!Sitten rypyt katosivat hänen otsaltaan, ja hän huudahti:
»Haa! Kaikki hyvin, niinpian kuin jalat kannattavat häntä!»
Laskeuduimme tasangolle. Ja osoittaen lampaanjälkiä hän sanoi minulle:
»Jossakin lähistöllä pitäisi olla lammaslaumoja. Lähdemme etsimään juottovuonaa».
Ja aivan oikein. Tasangon laidassa olevalla laajalla niityllä, jota tulvavedet kostuttivat ja jossa kasvoi siellä täällä pajupensaikkoa, kävi suunnaton lammaslauma laitumella. Kun tulimme lähemmäs, hyökkäsi joukko kiukkuisia koiria meitä kohti. Kuullessaan paimenen huudon ne palasivat tottelevaisina hänen jalkoihinsa ja paneutuivat pitkäkseen, hakaten hännällään maata. Mies oli kooltaan kääpiö. Hän oli tummaverinen, hyvin parrakas,caciulapainettuna syvään yli silmäkulmien, yllään pitkäsarica, joka peitti hänet kokonaan, ja näin hän seisoi ja odotti meitä, nojaten leukaansa tukevaan keppiin. Oli mahdoton sanoa, oliko hän aseistettu vai ei, mutta kasvojen lujat piirteet, jotka puhuivat monista kokemuksista, hänen olemuksensa tyyneys, ja ennenkaikkea nuo pienet, mustat silmät, joiden katse jo etäältä lävisti meidät, vaikutti jokaiseen, joka antaa arvoa inhimilliselle kauneudelle. Vain heittiö voi lyödä sellaista miestä, ja hänen kaatumisensa vapisuttaa koko maata.
Elias pysähtyi kymmenen askeleen päähän hänestä ja sanoi:
»Hyvää päivää, toivotamme sinulle hyvänsuopina miehinä».
»Tervetultuanne, matkamiehet, ja olkoot ajatuksenne yhtä hyvänsuovat kuin sananne».
»Ensimäinen ajatuksemme on tämä: oletko lauman omistaja vai palkollinen?»
»Olen oma herrani. Tämä lauma takaa minulle vapaan elämän».
»Jos niin on, niin sanohan, montakosfanziaon meidän maksettava karitsasta, jolla neljä tervettä miestä voi tyydyttää nälkänsä?»
»Ystäväni, lahjaa ei korvatasfanzeilla. Valitkaa. Koska kysymyksessä on vain nälän tyydyttäminen, niin ottakaa huonovillainen lammas. Ja nauttikaa se terveydeksenne, ja kiittäkää minua ajatuksissanne».
Aurinko oli kulkenut enemmän kuin neljänneksen matkastaan taivaankannella, kun jälleen olimme Cosman ja Floritchican luona. Eliaalla oli karitsa kainalossaan. He olivat pystyttäneet teltan ja lepäsivät äänettöminä sen suojassa. Hevoset, jotka oli vapautettu kantamuksistaan, pureskelivat ruohoa. Hyytyneisiin verilätäkköihin oli kerääntynyt vihreitä kärpäsiä. Elias heitti multaa niiden peitoksi ja poistui sitten kauas pensaikkoon, mistä palasi vasta pitkän ajan kuluttua takaisin, mukanaan paistettu, tuhkan ja tulen nokeama lammas.
Leipää ei meillä enää ollut. Viiniä tuskin puoliploscaa. Elias levitti vaatekappaleen maahan ja laski sen päälle karitsan. Floritchica, joka nähtävästi oli nälissään, tuli ja istuutui maahan sen ääreen. Cosma teki samoin, mutta hänen käyntinsä oli laimeaa, koneellista ja hänen ajatuksensa harhailivat kaukana: hän ei ollut joukossamme. Elias koetti saattaa häntä järkiinsä.
Kääntäen häneen päin pitkänomaiset kasvonsa, joilla kuvastui apostolinen usko, hän sanoi:
»Ystäväni, alistukaamme lakeihin, joita ihmiskäsi ei ole kirjoittanut…»
Cosma huudahti:
»Minä en alistu!»
»Ja hyväksykäämme ne, sillä ne ovat järkähtämättömät…»
»En hyväksy mitään!»
Elias oli neuvoton. Täynnä suvaitsevaisuutta ei Elias enää tahtonut kiihdyttää Cosman mieltä, vaan ryhtyi ensimäisenä syömään. Mutta kun me jo olimme lopettaneet aterian, oli Cosma tuskin syönyt kolmea suupalaa ja juonut kolmea kulausta. Hän tuli itse siitä ensimäisenä levottomaksi.
»Veli Elias,tämä on minun kuolinvuoteni… Ei koskaan ennen ole viha vienyt minulta ruokahalua. Veli Elias, mitä ajattelet tästä?»
»Bade [= kunnioittava nimitys vanhemmalle henkilölle] Cosma, luulen, että todellakin pian kuolet…»
Cosma kävi vuorostaan neuvottomaksi, mutta sanoi viimein:
»Niin, Elias, minä kuolen pian… Ja Floritchica on syynä kuolemaani».
Nainen väitti vastaan:
»Mutta minähän rakastan sinua, Cosma! Olen aina rakastanut sinua».
Cosma toisteli:
»Olet aina rakastanut minua… Ja tulet luokseni syyllisenä!…»
»Cosma, mitä sinä olet tehnyt niistä, jotka ovat tulleet luoksesi viattomina?»
»Minä olen unohtanut heidät seuraavana päivänä, mutta sehän ei ole minun, vaan Jumalan asia. Hänen asiansa on selittää miehen väärinkäytökset, sillä hän se on antanut miehelle väkevät vietit ja halun sammuttaa janonsa sekoittamattomista lähteistä».
Eliaan silmät rävähtivät selälleen ja hän pisti väliin:
»Totta, Cosma!… Jos Jumala on oikeudenmukainen, tuottaa tämä juttu hänelle päänvaivaa. Olet oikeassa hulluuksinesi. Ja jos voimme riistää sinut kuoleman kidasta kostamalla puolestasi, on käsivarteni heti valmis auttamaan sinua. Sano, kenelle kannat vihaa?»
»Jumalalle!… Koko maailmalle!»
»Mutta emmehän voi tapella Jumalaa eikä maailmaa vastaan. Ja josFloritchica on pahan alkujuuri, ei se ole hänen syynsä».
»En ole tehnyt Cosmalle mitään pahaa», vaikeroi Floritchica. »Muille kylläkin, kuten arkontti Samurakisille, jonka te poltitte elävänä…»
»Sitä parempi!…» sähähti Cosma hampaittensa välistä.
»… tai Silistrian pashalle…»
»Silistrian pashalle? Onko sekin koira saastuttanut sinut? Ja tässäkö minä syön lammasta, sensijaan, että menisin ja söisin pashalta korvat?»
Näin sanottuaan Cosma hypähti seisoalleen, ja se, mitä nyt tapahtui, oli silmissäni kuin valon leimahdus.
Me olimme kaikki seisoallamme. Cosma astui kalpeana luokseni, laski kätensä olalleni ja sanoi:
»Jeremias, minun mieleni on apea, olen loukkaantunut ja suruissani kuin pelaaja, joka on menettänyt koko omaisuutensa ja huomaa olevansa putipuhdas. Oletko jalomielinen? Tahdotko Eliaan tavoin tarjota nuoren käsivartesi avuksi halpamaiseen tekoon? Se on halpamainen, mutta se tuottaa minulle ehkä huojennusta: tahdon kaataa sulattaa lyijyä Silistrian pashan kitaan. Tule avukseni! Olet minun poikani, saat kiittää minua elämästäsi ja vapaudestasi».
Silloin Floritchica hypähti keskellemme kuin tiikeri ja työnsi meidät kiivaasti toisistamme.
»Valhetta!» huusi hän, silmät pullistuen ulos päästä. »Valhetta! Minua hän saa kiittää elämästään ja vapaudestaan. Hän on kuvitelman tulos, ja nytkö hänen pitäisi uhrata elämänsä haaveelle: olen hänen äitinsä!»
Peräydyimme kaikki kolme kuin saman luodin lävistäminä, Floritchican seisoessa suorana kuin oikeuden jumalatar.
Cosma pyyhkäisi kädellä kasvojaan ja tiedusteli kiihkeästi:
»Kuka olet, sinä arvoituksellinen nainen? Ehkäpä olet kuusikon pienitshobanitza?… Sinäkö ilmestyit metsästä lapsi sylissä, panit sen tielleni ja katosit jälleen?»
Floritchica pani kätensä ristiin rinnan yli ja vastasi kyynelöivällä äänellä, joka viilsi sydäntäni ja toi mieleeni hänen yöllisen käyntinsä surkeassacolibassaniarkontin luona:
»Olen se, joka halusi täyttä onnea, ja jolta silmät huikenivat hänen tahtoessaan uneksia ja katsella avoimin silmin aurinkoa. Sinä, Cosma, olit aurinkoni yhden yöllisen hetken, ja sinä opetit minut ymmärtämään elämää. Senjälkeen olen matkannut maita, noussut Golgatalleni ja palaan luoksesi puhtaampana kuin koskaan ennen: en enää tahdo koko onnea vain itselleni. Voi, sinä et ole kulkenut samaa tietä kuin minä, ja siksi et tunne sääliä. Nouset vääryyttä vastaan vain silloin, kun se kohdistuu sinuun itseesi, ja kun on kyseessä mielitekojesi tyydyttäminen, hävität vaikka koko maailman. Mutta osoitan sinulle, että yhä vielä olet epäjumalani: luulet halpamaisen koston voivan vapauttaa sydämesi vihasta, joka sitä jäytää, ja tahdot häpeällisesti tahrata vereen kätesi, joiden tulisi katkoa kahleita. Lisäksi tahdot tehdä Jeremiaasta alhaisen murhamiehen, kun hänen sydämensä tulisi hehkua vain jaloille tunteille. Hyvä, minä tarjoudun saattamaan teidät Silistrian pashan luo, mutta vain sillä ehdolla, että minua totellaan. Vannokaa tottelevaisuutta!»
»Tottelevaisuuttako?» huudahti Cosma, antaen päänsä painua. »Olkoon menneeksi, Floritchica! Minä tottelen sinua, minä, joka tähän saakka olen totellut vain omaa tahtoani; mutta tämä todistaa jälleen, ettäolen saavuttanut kuolinvuoteni. Cosma, joka tottelee, ei enää ole Cosma!»
* * *
Naisen hameenlaskoksiin lienee jäänyt jotakin siitä salaperäisyydestä, joka vallitsi maailmaa luotaessa.
Tämä ajatus tuli mieleeni katsellessani Cosman vierellä ratsastavaa Floritchicaa, seuratessani Eliaan kanssa heidän kintereillään. Hän istui kahareisin. Hänen leveä hameensa salli hänen istua vaivatta miehen satulassa, mutta silkkisukkaiset sääret näkyivät polviin saakka, ja nuo sääret olisivat voineet panna pyörälle vaikkapa elämään kyllästyneen erakon pään. Hänen ryhdikäs, mukavaan, hihattomaan liiviin puettu vartalonsa keinahteli varmana ja joustavana hevosen astunnan mukaan, pään käännähdellessä lakkaamatta puoleen ja toiseen ja katseiden tähystäessä rannatonta lakeutta. Ja tietäessäni, että olimme vannoneet hänelle kuuliaisuutta, kysyin itseltäni, missä asusti tahto, joka sai meidät alistumaan; tuossa hennossa päässäkö vai salaperäisessä hameessa, joka peitti kokonaan ratsun selän?…
Hänen vierellään ratsastavan Cosman raskas ruho, jonka käsissä ei enää ollut johto, näytti mielestäni elottomalta. Mitä Eliaaseen tulee, ei hän ollut kadottanut eikä voittanut mitään. Mutta oli kummaa todeta, että tässä naisessa yht'äkkiä ilmeni Cosman tahto ja Eliaan järki.
Ja hän sanoi olevansa äitini! Ja Cosma sanoi olevansa isäni! Ja yhdessä he nyt olivat matkalla selvittämään asiaa, jota en oikein ymmärtänyt, vaatimaan Silistrian pashaa tilille siitä, että tämä oli rakastanut Floritchicaa ennenkuin Cosma tai Cosman jälkeen. Kummin sitten oli! Mikä oli pashan rikos? Ja missä Cosman oikeus? Ja miksi piti miestemme jäädä levottomina odottamaan meitä?
Mitä sekavia mietteitä!
Tunsin kuitenkin oloni kevyemmäksi, kun tiesin Cosman alistuneen, sillä hän oli alkanut herättää minussa pelkoa. Eliaskin näytti tyytyväiseltä. Retkemme tarkoitus ei sittenkään mahtanut olla perin murheellinen, ja minua huvitti ajatus, että saisin tehdä tuttavuutta oikean pashan kanssa, koettuani, millainen oli arkontti.
* * * * *
Pyrittäessä Silistriaan, oli kuljettava lautalla Tonavan yli. Floritchica suuntasi kulkumme valtamaantielle, vaikka olisimmekin voineet seurata pientä paikallistietä, ja kun Cosma huomautti tien vaarallisuudesta, vastasi hameellinen päällikkömme nokkelasti:
»On tosin viisasta ja varovaista valita syrjäisempi tie, mutta tällaisella aukealla tasangolla, missä saattaa nähdä peninkulman päästä, kuinka metsärotta harjaa viiksiään, olisi sivutien valitseminen yhtä viisasta kuin strutsin piilottautuminen, ja vetäisimme siten vain puoleemme ratsupoliisien huomion. Parempi on oikaista suoraan valtatielle, missä kulkevat ne, jotka uskovat olevansa tahrattomia, ja luottaa 'onnen rahtuseen', joka joskus tekee ihmeitä. Tunnetteko tuon tarinan?»
Emme tunteneet sitä.
»Kylläpä näkee, ettette ole käyneet koulua», sanoi hän. »Kerron sen teille. Kaksi miestä taivalsi yhdessä maantietä. Toisella oli'tonni viisautta', toisella 'gramma onnea'. Kun kesäinen yö yllätti heidät kahden kylän välillä, päättivät he nukkua taivasalla. Se, jolla oli 'gramma onnea', veti muitta mutkittaghebansapään yli ja heittäytyi maata keskelle tietä. Se, jolla oli 'tonni viisautta', arveli:Jos rattaat kulkevat tästä, ajavat ne ylitseni. Ja hän paneutui maata heinikkoon tien viereen. Myöhään yöllä ajoivat vaunut tietä pitkin. Kun hevoset näkivät tiellä mustan pilkun, pelästyivät ne ja hypähtivät syrjään, polkien jalkoihinsa pellolla makaajan. 'Parempi on hiukkanen hyvää onnea kuin rattaiden täysi viisautta', kuuluu romanialainen sananparsi. Hyvään onneen on meidänkin luotettava lautalle pyrkiessämme. Jos se kieltäytyy auttamasta meitä, voimme aina turvautua pyssyjemme lyijyyn ja ratsujemme koipiin».
Onneksi emme tarvinneet järkeä enempää kuin onneakaan, sillä meille ei tapahtunut mitään, mutta sydämessäni kapinoin tällaista seikkailua vastaan, joka olisi voinut saattaa meidät kahakkaan ratsupoliisien kanssa näin epäsuotuisassa maastossa. Ja, hyvä Jumala, miksi? Rakastimme kaikki Cosmaa. Mitä hän nyt oli saanut päähänsä pashaan nähden?
Kysyin sitä Eliaalta. Hän vastasi:
»Cosma on ehtinyt kuolinvuoteensa. Hän vaatii auringon kulkemaan taapäin ja tekemään tehdyn tekemättömäksi. Se ei käy päinsä. Ja Cosma kuolee pian. Mutta emme saa kieltäytyä mistään, vaikkapa meidän olisi pantava henkemme alttiiksi hänen hulluutensa vuoksi, sillä sanon sinulle, Jeremias, että hulluudella on elämässä suurempi sija kuin viisaudella».
En ollut lainkaan tyytyväinen Eliaan vastaukseen, eikä pashan näkeminenkään enää huvittanut minua, senjälkeen kun tiesin, että meidän ehkä oli uhmattava ratsupoliisia. Olin juuri päässyt orjuudesta ja nyt odotti minua jo ehkä Tonavan toisella puolen uusi orjuus, ehkä kuolemakin.
Minä murjottelin. Cosma huomasi sen pian, arvasi syyn ja näytti surumieliseltä, mutta samalla sankarilliselta. Hän pysähdytti hevosensa, tuli luokseni, ja hänen äänensä rauhallisuus hyyti vereni, kun hän sanoi:
»Vasta viime yönä selitin sinulle, kuinka me suuressa ilossa, samoinkuin suuressa surussakin, jäämme yksin; kukaan ei voi tulla kanssamme. Näethän, että olin oikeassa: Minua on kohdannut mitä suurin suru, ja minä olen yksin. No niin, ystäväni, en pakoita teitä olemaan mukana mielettömässä yrityksessäni. Menkää ja liittykää joukkoomme. Elias tuntee tien. Minä lähden yksin sinne, mihin onnettomuuteni minut johtaa, yksin hevosineni, mukanani vain kaksi pyssyä, neljä pistoolia, jatagaanini, paitani ja kohtaloni…»
En antanut hänen jatkaa. Hypähdin hänen kaulaansa ja suutelin häntä. Hän pysyi kylmänä, välittämättä intomielisestä tunteenpurkauksestani enempää kuin toisten sanoistakaan, heidän vakuuttaessaan hänelle alttiuttaan. Mutta hän ei jättänyt meitä. Ja me ryhdyimme jatkamaan matkaa.
Tasangon laitaan päästyämme oli Tonava yhtäkkiä edessämme jossain tuolla etäällä, harmahtavana, vuolaana, yksinäisenä ja vapaan miehen ystävänä.
Sen nähdessään Cosma kohosi seisoalleen jalustimissa ja alkoi laulaa miehekkäällä ja sointuvalla, mutta kärsimyksen murtamalla äänelläheitukanlaulua:
Approche ton bac, péager!Pour que je passe chez ce gospodar.Qui est pourri de richesses.Il est seul comme le coucou:Neïca est jeune et haidouc.Tire ton bac un peu en aval,ou je fenvoie un plomb dans les reins!
[Tänne lauttasi, vartija,ja vie minut gospodarin luo,joka on menehtyä rikkauteensa.Hän on yksin kuin käki:ja minä olen nuori heitukka.Annahan lauttasi luistaa,tai saat lyijyä reisiluihisi!]
Hän oli tuskin lopettanut laulunsa, kun laakson pimennosta tulivat näkyviin ajopelit, alkaen nousta rinnettä, jota me laskeuduimme. Tulimme levottomiksi, mutta samassa huomasimme, että vaunuissa istuikin vain yksi mies, kuuluen näköjään seudun ylimystöön, puettuna länsimaisittain korkeaan hattuun, kovaan irtokaulukseen, housuihin, pitkään takkiin ja saappaisiin. Hänellä oli poskiparta, mutta oli muuten sileäksi ajeltu.
Floritchica sanoi:
»Olkaa rauhassa, minä tunnen hänet, hän on ystävä…»
Cosma kivahti:
»Mitä? Ystäväsikö, tuo variksenpelätin?»
Aatelismies tuli lähemmäs, otti jo etäällä hatun päästään, pysähtyi ja tervehti Floritchicaa mitä huolitelluimmalla romaniankielellä:
»Tervehdin kaikkein kunnioittavimmintshobanitzaFloritchicaa!»
Ja kun viimemainittu ojensi hänelle kätensä, suuteli mies sitä, jolloin Cosma iski kannuksensa niin kiivaasti hevosensa kupeisiin, että se kavahti takajaloilleen.
»Teitä ei ole pitkiin aikoihin näkynyt Konstantinopolissa. Teitä on siellä suuresti kaivattu!»
»Ah», huudahti hän keimaillen, »onko teillä ollut puute naisista?»
»Naisistako? Ei, totta tosiaan, vaanhenkevistä naisista!»
Sitten hän katsoi meihin kuten ylhäinen mies katsoo alhaiseen ja kysyi:
»Mitä joukkuetta tuo on?»
»Palkkaamiani metsänvartioita».
»Hm!… Paremminkin heitä luulisi rosvoiksi!»
»Kautta kunniani! Metsänvartiat ovat kuten rosvotkin parroittuneita, aseistettuja ja pesemättömiä».
»Rosvoista puhuttaessa, oletteko kuullut, mitä hävitystä tekee maassa eräs heitukka, nimeltään Cosma? Se on valitettavaa, mutta 'meikäläiset' ovat myöskin väärässä, sillä heidän sorronhalunsa menee yli siedettäväisyyden».
Sitten hän jälleen suuteli Floritchican kättä, kumarsi hyvin syvään ja lähti hiljalleen ajamaan.
* * * * *
Mutta Cosma ei jatkanut matkaansa. Silloin huomasimme, että hän oli keskustelun aikana pureskellut viiksiensä päät ihan tasalle. Hän ei hievahtanutkaan paikaltaan, vaan katseli vaanien etenevää bojaaria. Kun viimemainittu oli ehtinyt noin viidenkymmenen askeleen päähän, hän tähtäsi ja ampui häntä selkään, mikä oli nopeammin tehty kuin sanottu. Mies kierähti maahan; ajoneuvot jatkoivat matkaansa peltojen poikki.
Ja Cosma päätteli:
»Minä opetan sinut suutelemaan kädelle naisia, jotka ovatpesemättömienmiesten seurassa…»
Ja Floritchican puoleen kääntyen hän lisäsi: »Oletko ollut tuonkin narrin oma? Onnettomuuksien onnettomuus! Onpa koko työ, jos lähden Stambuliin etsimään heidät käsiini ja tappamaan heidät kaikki».
Minulle hän sanoi:
»Mene katsomaan häntä, Jeremias, ja jollei hän ole kuollut, niin lopeta hänet pistoolillasi».
Tein kuten käsketty, mutta tulin tyhjin toimin takaisin: hän oli kuollut, luoti oli lävistänyt hänen päänsä.
Floritchica huudahti:
»En enää kunnioita sinua, Cosma, vaikka rakastankin sinua yhä: olet luvannut totella minua ja olet…»
»Ja olen unohtanut, tottumaton kun olen…»
»Surmaamasi mies oli parhaimpia miehiä, joita olen tuntenut, ja hänellä oli vain yksi vika, nimittäin se, että oli syntynyt maailmaan rikkaana, ja uskoi, niinkuin kaikki hänen aikansa rikkaat, että Jumala itse on luonut ihmiset eri asemiin. Mutta hän erosi muista siinä, että oli poistanut orjuuden alueeltaan ja perustanut sairaaloita…»
Cosma keskeytti hänet kärsimättömänä:
»Niin, hän nylki ihmiseltä nahan ja tarjosi hänelle sen sijaan paidan!… Entä sitten… annan palttua koko asialle… Se ei minua ajatteluta, vaan…»
Pitkän ja kiusallisen hiljaisuuden jälkeen hän lisäsi:
»Ei maksa vaivaa lähteä Silistrian pashan luo: aioin rangaista häntä, kun luulin hänen olleen ainoan rakastajasi. Sinulla onkin ollut niitä tusinoittain, ja aina Tzarigradia myöten. Siis:käy sokean kimppuun ja revi silmät hänen päästään! Ei. Mieluummin palaan leiriin. Saanhan sitten nähdä… Toisin sanoen, en tee mitään, vaan annan kaiken mennä menojaan».
* * *
Me saavuimme leiriin iltapuhteella, ja siinä tuokiossa minä unohdin sekä Cosman että kaunani, ja heittäydyin hulluna ihastuksesta luonnon syliin, jota ihminen ei vielä ollut raiskannut. Täällä kasvoi ikivanhoja piilipuita, suuria kuin tynnyrit, joiden onttojen runkojen sisään kaksi miestä mahtui seisomaan. Satakunta pientä kanavaa, — vuolaan Tonavan vuolaita suonia, — luikerteli joka suunnalle ja hedelmöitti kymmenien kilometrien laajuista suomaata, josta kukaan ei huolinut, ja jossa viihtyivät mehevyyttä pursuavat vesikasvit. Kalat, linnut, hyönteiset elivät susista ja ketuista huolimatta rauhassa, nauttivat elämästä ja kunnioittivat Luojan työtä.
Ihminen yksin, tuo julmin maan eläimistä, kylvää kulkiessaan kuolemaa, kurjuutta ja orjuutta sinne, missä meitä niin vähällä vaivalla ja vieläkin vähemmällä rikoksenteolla odottaisi niin paljon nautintoa.
* * * * *
Toverimme näyttivät mielestäni hiukan vanhentuneilta; minä olin heidän mielestään komea ja kaunis.
He olivat perustaneet pienen kyläsikermän keskelle laajaa saarta, kuuden tunnin matkan päähän lähimmästä ihmisasunnosta. Saatuaan vartioilta tiedon tulostamme ampui kymmenen pyssyä tervehdykseksemme kolme yhteislaukausta, ja huudettiin:
»Eläköön urhea päällikkömme ja hänen kaunis seuralaisensa! Ja eläköön viisas Elias ja kelpo Jeremias, joiden jo luulimme kuolleen!»
Minun täytyi nauraa, sillä joskin tämä mielenosoitus oli vilpittömämpi, muistutti se, kuten vesipisara toista, tuota tilaisuutta, jolloin arkontti saapui Konstantinopolista hoviinsa Floritchican seurassa. Ajattelin itsekseni:
»Olkootpa sitten vapaita tai orjia, on ihmisillä melkein samat tavat ja tunteet. Piru heidät periköön!»
Ja nyt aloin juoksennella ympäri kuin vasikka, aivan poissa suunniltani. Siihen olikin syytä!
Laakealla, puhdistetulla alueella kohosi teltta teltan vieressä, joiden ainoana sisustuksena oli kaisla- ja heinävuode peittoineen. Kaikki muut kojeet, samoinkuin aseetkin, säilytettiin piilipuiden onteloissa, missä ne riippuivat nauloissaan, ja kullakin salakuljettajalla oli oma puunsa. Ja melkein jokaisella heistä oli oma naisensakin, jotka kaikki olivat nuoria, vallattomia ja paljasjalkaisia, täynnä hyttysenpuremia.
Päivällisaikana oli liikettä kuin pienessä kasarmissa. Useissa suurissa kattiloissa kiehui _mamaligaa [maissileipää, jota keitetään vedessä], josta levisi makea maissijauhon tuoksu, ja kiehuvat liemipisarat hypähtelivät keittäjättärien jaloille. Toisissa kattiloissa valmistettiin hau'ista, sipulista ja persiljasta _ciorbaa [liemiruoka], ja hehkuvan hiilloksen yllä paistui kymmenen kilon painoisia, pippurilla maustettuja ruutanoita, jotka rimpuilivat vielä vartaissaan. Vielä oli paistumassa tusinoittain valkosipulilla, sipulilla ja savustetulla silavalla täytettyjä ankkoja ja metsälintuja. Ja niin ruokahalua kiihdyttävä oli savu, joka levisi yli seudun, että sudetkin ulvoivat mieliteosta.
Mutta tällainen ruoanpaljous, jonka kimppuun noin kuudenkymmenen suun piti käydä, vaati juotavaa, ja kuten tiedetään, »synnyttää suovesi vatsassa pieniä sammakonpoikasia». No niin, juotavaakin oli, ja millaista juotavaa!
Sadanvadran[vadran = 15 litraa] viinitynnöri, joka oli haudattu kosteaan saraheinärukoon, jotta se säilyisi raikkaana, oli kuin mikäkin salaperäisyyttä uhoava kappeli, ja kummallista tabernaakelia muistuttava, kahdenkymmenenvadrantynnyri sen vieressä oli täpötäynnä pyhäätshuicaa[päärynäviina], joka olisi voinut herättää kuolleetkin, jos sellaisia olisi ollut saapuvilla.
* * * * *
Mutta onneksi ei sellaisia ollut muistuttamassa meille kaiken katoavaisuutta. Itse Cosmakin, joka kantoi kuolemaa sielussaan, unohti sen tuona iltana, oli kaikessa mukana, ja antoi päällikkönä hyökkäyskäskyn.
Kaikki istuivat maahan hevosenkengän muotoiseen kaareen, ja kukin sai mennä ja leikata itselleenmamaligaaja täyttää puulautasensa haluamallaan ruokalajilla, palata sitten paikoilleen ja syödä polviltaan, käyttäenciorbansyöntiin puulusikkaa ja paistoksiin sormiaan. Mitä viiniin tuli, kulkivat puiset, korvalla varustetut mitat tyhjennyttyään lakkaamattomalla toivioretkellä kappelissa, jossa Kristuksen pyhää verta säilytettiin.
Kasvot loistaen kuin halaistun vesimelonin sisus ja kädessä tshuica-malja, kuten muillakin aterioitsijoilla, Cosma puhkesi puhumaan:
»Ystävät!… Elämä ja kuolema ovat Luojan tamman ikuisia töitä; se se puhaltaa sieraimistaan elämän hengen ja sammuttaa sen. Emme ole pyytäneet syntyä maailmaan, eikä meillä siis ole ketään kohtaan velvollisuuksia. Ainoa velvollisuutemme on voida hyvin, ja voidaksemme hyvin on meidän syötävä ja juotava hyvin. Siis alkakaamme!»
Tämä puhe otettiin vastaan yleisellä riemulla. Maljat tyhjentyivät kurkkuihin jatshuricakiihdytti ruokahalua.
Mamaligastakäsin puristellut pallot lentelivät taidokkaasti heiteltyinä suihin kuin mitkäkin ammukset. Puulusikat tyhjenivät, ehtimättä koskettaa huulia. Ja milloin paistetun hauen ja ruutanan selkäruodot antoivat syöjälle liiaksi purtavaa, sylkäistiin koko suuntäysi selän taa. Kasvot katosivat kokonaan juoma-astioihin ja pysyivät näkymättömissä, kunnes kaulat alkoivat paisua ja käydä sinisiksi. Ja juojalla oli mielessään vain yksi ajatus: hän soimasi Jumalaa siitä, että ihmisen hengenveto on niin lyhyt ja vatsa niin rajoitettu. Korjatakseen hiukan tätä jumalallista taitamattomuutta saattoi joku aterioitsevista, joka arveli jääneensä vähälle, nousta ja ryhtyä hyppelemään paikoillaan saadakseen ruoan laskehtimaan, ja jatkoi sitten syöntiään entistä tarmokkaammin.
Aterian kallistuessa lopulleen, tuli eräs mies häiritsemään ruokalepoamme. Hän ilmestyi soikion laitaan. Joukkueen alipäällikkö, joka istui hänestä oikeaan, nousi ja osoitti häntä Cosmalle, sanoen:
* * * * *
»Päällikkö, olet ehkä huomannut, että joukossamme on muukalainen. Hän on munkki, joka eräänä päivänä tuli vartiamme luo ja jolle annoimme väliaikaisesti pääsyn leiriin, havaitessamme hänen olevan kapinallisen, kuuliaisen ja rohkean. Hän tahtoo juoda terveydeksesi ja pyytää lopullista hyväksymistä».
Silloin astui esiin keskikokoinen, tukevatekoinen, nuorehko mies, jonka puhtauttaan kiiltäviä, mutta synkkiä kasvoja kehysti hyvinhoidettu, vaalea parta ja viikset, otsan kaareutuessa niiden yläpuolella kaljuna kuin meloni. Näitä kasvoja kirkasti kaksi suurta, avokatseista silmää. Nilkkoihin saakka ulottuva, aivan ryppyinen ja repaleinen munkkikaapu verhosi häntä.
Hän puhui selvällä äänellä osapuilleen näin:
»Niin, Cosma… Tahdon ensiksikin juoda sinun terveydeksesi ja sitten kaikkien läsnäolijoiden terveydeksi, ja pyydän päästä heitukoittesi joukkoon. Mutta sallinet minun sanoa, että äskeiset sanasi tuottivat minulle pettymystä. Olisiko elämä ja kuolema jonkun tamman työtä? Ei! Elämä ja kuolema on Jumalan itsensä työtä. Ja sitten solvaisit ihmistä, jonka ainoa velvollisuus sinun mielestäsi on syöminen ja juominen! Mikä sikamainen velvollisuus! Olen pettynyt. Kansa pitää teitä vapauttajinaan, ja sen ystävällistä apua saatte kiittää siitä, ettei teitä hirtetä vielä huomispäivänä. Se ei estä teitä syömästä ja juomasta, mutta jos se on ainoa velvollisuutenne, epäilen suuresti, oletteko ylhäisöä parempia. En voi sanoa teille tänä iltana, kuka olen, ja mitä teitä olen kulkenut tänne päästäkseni. Tämän vain sanon teille:olkaa vapauttajia niin minä avustan teitä!»
Tuskin hän oli lausunut viimeisen sanan, kun Floritchica hypähti paikoiltaan, riensi munkin luo ja suuteli häntä otsalle:
»Suutelen sinussa omaa ajatustani», sanoi hän.
Muu naisväki nauraa tirskui, sillä tirskuminen korvaa naikkosilta puuttuvan ajatuksen; mutta miehet kävivät vakaviksi nähdessään, kuinka Cosman kasvot synkistyivät tämän välikohtauksen johdosta.
Elias näytti tyytyväiseltä. Cosma kysyi häneltä: »Mitä sinä sanot tuosta munkki-hupakosta?»
Elias kohautti olkapäitään ja katseli Cosman pöhöttyneitä kasvoja:
»Sanonpahan vain, että jokaisella munkilla on omaKiriacodromioninsa, joka miellyttää naista; muistelehan omaa menestystäsi viime viikolla».
Päivä hämärtyi hämärtymistään. Tuskin saattoi eroittaa toistensa kasvoja. Ja pari toisensa jälkeen alkoi kadota telttoihin.
* * * * *
Seuraavana päivänä Cosma heräsi kiukkuisena ja huusi telttansa edustalta:
»Jos jatkamme tähän tapaan, käy kaikki hullusti. Kas niin! Lähtekööt naikkoset äitiensä luo. Ja miehet ratsaille, aseisiin ja matkaan!»
»Entä minä?» kysyi Floritchica.
»Sinähän et ole naikkonen, vaan mies ja lisäksi heitukka. Kohtalo on lähettänyt sinut täyttämään minun paikkani ja vielä enemmänkin, kun minä kerran olen poissa. Ja se päivä on lähellä: näin viime yönä unta, että ensi kerralla ampuessani vihollista täydessä kuunvalossa, luotini lentää ohi. Tämä harhalaukaus on silloin kolmas elämässäni, jaursiteliniovat päättäneet, että kuolen tämän viimeisen vihollisen kädestä. Niin on käyvä. Ja se on oikein: Cosma on elänyt».
Miehet ryhtyivät heti matkavalmistuksiin, ja heidän rakastettunsa, jotka laittelivat viimeistä ateriaa, pujahtivat aika ajoin itkeskelemään, milloin nojaten otsaansa piilipuun kupeeseen, milloin lähtevän ystävän olkapäähän.
Niin nainen kuin olikin, oli Floritchicalla kova sydän, oikea heitukan sydän, niinkuin Cosma oli päätellyt.
»On kyllä totta, että olette onnettomia», sanoi hän itkeville, »mutta se on oma syynne. Olette unohtaneet, että nämä miehet elävät lain ulkopuolella, että he nukkuvat hevosen selässä ja syleilevät naista ratsastaessaan. Rakastajattarella on heidän vierellään vain yksi tehtävä: ladata pyssy, jonka mies ampuu tyhjäksi. Jos te olisitte saaneet tehdä mielenne mukaan, olisitte pian rakentaneet kirkon, luoneet tuomioistuimen, perustaneet hallinnon, pystyttäneet linnoituksen».
Ja kääntyen miesten puoleen, jotka lajittelivat tavaroita, hän sanoi:
»Antakaahan kun katson tuota rihkamaa. Tekö heitukoita? Kannattaapa nauraa! Kirjokankaita, helmiä, tylsiä tikareita ja leikkikaluiksi sopivia pistooleja, pelkkää naamiaishelyä, jollaista Stamtulin katukäytävät ovat tulvillaan — ha, ha, haa!»
Sitten hän sanoi Cosmalle:
»Sinäkö olet tämän basaarin 'päällikkö'?»
Nämä sanat kuullessaan munkki riensi Floritchican luo, huudahtaen:
»Nainen, salli minun suudella otsaasi, joka kätkee minun ajatukseni!»
Floritchica tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi.
Cosma katseli tätä omituista näytelmää, käänsi sitten selkänsä ja lähti yksin kaislapensaikkoon päin, mistä kuului heitukka Janco Jianon haikea laulu:
La petite fleur de fèveSur la rive du SerethBroute le cheval de Ianco,Broute l'herbe et hennit.Ianco s'est couché et songe;Et son rêve: une amoureuse!Amoureuse endiablée,Ourdit de la trame, à Ianco,Dans la vallée du Hanneton.Mais ce n'est pas de la tramePour faire du linge de rechange:C'est un linceul pour couvrirDeux yeux noirs qui ont aimé!…
Vapaasti suomennettuna näin:
[Pieni herneenkukkanen! Serethin rannalla kulkee Jancon ratsu valloillaan ja hirnuu. Janco makaa unelmoiden ruohikossa. Mistä hän unelmoi? Säihkysilmäisestä rakastetustaan, joka kutoa helskytteli kangasta Hannetonin laaksossa. Mutta kangas ei joutunutkaan vaatteiksi, vaan siitä tehtiin käärinliina kahden mustan, iäksi sammuneen silmän peitoksi, jotka kerran puhuivat rakkaudesta…]
Laulu loittoni ja taukosi kokonaan. Minut valtasi yhtäkkiä sääli, ja lähdin varovasti seuraamaan Cosman jälkiä. Kuljettuani näin tunnin ajan, harveni metsä, ja kun minun oli edettävä yhä varovammin, luulin jo kadottaneeni hänet näkyvistä ja kiipesin puuhun nähdäkseni, missä päin kaislikko liikahtelullaan ilmaisisi hänen olevan. Hän ei ollut enää kaislikossa, vaan kirkkaan lammen rannalla, vain kahdenkymmenen askeleen päässä minusta. Ja nyt näin ja kuulin jotakin uskomatonta.
Cosma oli polvillaan ja rukoili. Hän makasi kauan otsa maahan painettuna, ja kun hän viimein alkoi puhua, oli se kuin valitusta:
»Jumalani! Olkaamme oikeudenmukaisia, jos vaadit oikeutta! Olenko rikkonut sitä lakia vastaan, jonka olet antanut rintaani? Jo aivan nuorena herätti omanvoitonpyynti ja itsekkyys minussa inhoa, ja silloin varastin isältäni ja annoin köyhille. Sitten lähdin metsiin ja elin ryöstöillä ja rikoksilla. Niin, ryöstöillä ja rikoksilla, bojaarien ja aatelisten esimerkkiä noudattaen, jotka elävät varastamisella ja rikoksilla ja rakentavat temppeleitä sinun kunniaksesi. Ja heitä sinä varot lyömästä. Nousin heitä, mutta en köyhiä vastaan. Ja jos joskus olenkin vihan vimmassa hypännyt Eliaan selkään ja nujertanut hänet alleni, on se tapahtunut vain siksi, että hän oli liian järkevä. Mutta etkö sinä tee samoin? Etkö lyö maan tomuun köyhää raukkaa, joka moittii epäoikeudenmukaisuuttasi? Ja jos näin on, niin kuinka uskallat lähettää minulle tällaisen surun, joka kääntää nurin sisukseni? Onko sinulla otsaa nousta tuomitsemaan minua, joka tunnen sinut».
Hän sylkäisi lammikkoon. Sitten hän paneutui selälleen maahan.
Hetken kuluttua tuli pensaikosta esiin nainen, joka ajoi lehmäänsä juomaan. Elukan juodessa nainen tervehti Cosmaa, huokaili ja katseli häntä. Cosma ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Seisoen käsivarret ristissä rinnan yli ja pidellen varpua kädessään nainen alkoi pulina:
»Tiedän, että olet Cosma, ja että majailet tovereinesi tässä lähistöllä korvessa, kuten mekin. Kaikkivaltias suojelkoon sinua. Mutta sääli myöskin meitä, kohtalon vainoamia. Olemme yksinkertaista väkeä. Rikkaat vievät paidankin yltämme. Mutta mitäs voimme? Jumala rankaisee näin meitä synneistämme!»
Paikoiltaan liikahtamatta Cosma keskeytti hänen sanatulvansa:
»Mene tiehesi!… Olet inhoittava!O-lem-me yk-sin-ker-tai-sia!Olette nautoja!Jumala rankaisee!Minä vähät Jumalastanne!»
Ja hän hypähti jaloilleen ja meni.
Nainen teki ristinmerkin ja rukoili:
»Anna hänelle anteeksi, rakas Jumala. Hän ei tiedä, mitä hän sanoo. Ja hänen elämänsä on kovaa».