Kesäkuun 28 p:nä.
Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi — ja kun vaalin ja hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä huomaa — eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena — mutta kun he ovat yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään. Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra. Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle. Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa. Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin häntä — jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi, mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!
Kesäkuun 29 p:nä.
Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää olla… aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä. Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään. Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä, joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina — jos se sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi, jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi. Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi koko kataluus — ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta? Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä? Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!…
Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain: itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan. Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni — minun täytyy teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu "vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.
Kesäkuun 30 p:nä.
Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelustaKromickin ja Anielkan välillä.
— Minä, sanoi Kromicki, — puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.
— Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.
— Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.
Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan, jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä. Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti Anielka kertoi hänelle jotakin — mutta olisihan Kromickin siinä tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias, ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua — luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia — minuakin. Monasti minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin, kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.
Heinäkuun 1 p:nä.
Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään olisi lupa lähestyä.
Heinäkuun 2 p:nä.
Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.
Heinäkuun 3 p:nä.
Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä, kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken, mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.
Heinäkuun 4 p:nä.
Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:
— En kuullut mitä sanoit minulle.
— Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, — minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä ensinkään armahda minua?
Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.
— Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, — että rakastan sinua mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain, että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki, kärsin kaikki — ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua, sano se!… Eikö totta? Se sana on pelastukseni — sano se!
Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan. Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla ponnistuksella.
— Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!
— Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?
— En koskaan! vastasi hän.
— Muista sitte, että sinun syysi on…
Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä — ja kun tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle. En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa, että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi hätääntyneenä kysymään:
— Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?
Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana, mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut mitään epäilystä — oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen, että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä. Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli. Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:
— Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.
Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään mitä oli tapahtunut.
— Puoli tuntia sitte, selitti täti, — tuli Anielka kotiin niin hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui — minkä minä ensi kerran eläissäni näin tapahtuvan — ja huusi: "Minkätähden te kaikki kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen. Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.
Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja virkkoi, kädet vyötäisillä:
— Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä tuosta Kromickista — Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut. Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.
— Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?
— Tietysti… Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.
— Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti, ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen — siinä kaikki.
— Jumala varjelkoon! huudahti täti. — En suinkaan kiellä, ettei Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.
— Ehkäpä vastoin vakaumustaan?
— Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä. Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa, jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.
— Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin minä elän.
- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.
Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme. Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus, jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa — ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni, että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani. Rakastan häntä sanomattomasti.
Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni: "Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut, mutta teenkin nyt katumusta todenperään.
Heinäkuun 5 p:nä.
Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin. Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin, kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat viileät, ja lausuin:
— Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda — vaikken minä itse koskaan voi sitä unohtaa.
Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.
Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.
— Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.
— Jo! vastasin.
— Ja ainiaaksi!
— Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä minussa liikkuu…
394
Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi itsensä.
— Kiitos! sanoi hän. — Sinä olet niin hyvä.
— Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. — Tiedätkö, että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin…
Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa, rupesi kyselemään:
— Mitä sinun piti sanoa?
— Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään merkitsisikään mitään.
— Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole hetkenkään lepoa.
Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen — minä nousin ja sitaisin sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen äitinsä.
— Anielka, rakkaani, sanoin, — älä pyydä minua puhumaan asioita, joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.
Hän katsoi minua silmiin.
— Lupaatko?
— Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?
Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä. Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta. Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään, mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua, nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja tällaista tyydyttämistä.
Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma itseni on antanut minulle siitä todistuksen.
Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan jalkojen alle.
— Mutta äiti! pelästyi Anielka, — onko tämä nyt laitaa?
— Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasiCelina rouva.
Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin — hymyilee kyynelten läpi.
Heinäkuun 6 p:nä.
Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu, epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa kaikki muutkin. Mutta en tiedä… ehkäpä en voinut rakastaa muulla tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin — katso, ettei vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus, ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi. Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen ihminen aina antaa kaikki anteeksi — ja vaikka hän mitä ankarimmin arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin — ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä — ja minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen kauttansa.
Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle — ja myrkyksi ja tragediaksi minulle.
Heinäkuun 7 p:nä.
Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde… Minun on vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle, sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen luonto salli hänen elää toisin — jos joku, toistan vieläkin sanani, olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten saisin — vaikkapa surmaamalla — erään miehen pois tästä maailmasta, koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille: "Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin, Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden, typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä enemmän.
Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa vihamieheni hypnotismilla — jos siinä entistä selvemmin tulen huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä, että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja. Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa. Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin miehensä murhaajan kanssa — rupesin siis miettimään muita keinoja, kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.
Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta. En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella — ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon, että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä joka päivä — ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.
Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata, kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini, arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen korvaansa.
Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa — ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun. Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni, vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin, ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei teko olisi ensinkään suurempi rikos — se kysyisi ainoastaan tarmoa.
Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni. En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi, tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu kuohuu yli maljan laitojen — sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi ja vaipua lokaan.
Heinäkuun 9 p:nä.
Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista, joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta. Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan, niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon, sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin, että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa tilasta. Kummoinen se on — sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa. Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella, jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista, joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista, ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta. Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni — sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden. Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille, paitsi minulle.
Heinäkuun 10 p:nä.
Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat. Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.
Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta, sillä tuossa hänen vieressään istuu — hänen miehensä. Tätä ei voi jatkua — älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään — mutta hän pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani, sillä laillinen mies toki jää tänne — mutta minä en! Jo senkin tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan, jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei niiden välillä ole harmoniaa — sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuriseon kaiken epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa liikkeelle — sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.
Heinäkuun 11 p:nä.
Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia suoruuteen.
Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:
— Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.
— Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.
— Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso, ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen itselleen, niin…
— Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. — Ei ikinä. Ei ole lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin pyhempiä…
Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:
— Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä viimeisen leipäpalasen.
— Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja laskevaksi.
Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!
Ääneen lausuin:
— Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä miestään, joka ehkä tiesi sen.
— Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.
— Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan: häpeällinen kauppa! — Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.
Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:
— Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä… En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian. Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta, sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään. Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat hänelle tien uusiin kohtaloihin.
Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa, ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää, jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"
Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna, jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa. En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:
— Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?
— Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista. Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä syystä, että mies menettää omaisuutensa.
— Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.
— Näistä asioista on ilkeää puhuakin.
— Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?
— Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.
— Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma: se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia — mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.
En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin olisin heittänyt maahan jonkin siemenen — tosin ehkä liian heikon ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä, jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat kääntyä niin tai näin päin.
Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan — ja vaikka koko omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."
Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen. Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."
Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä, olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen liikeyrityksiinsä — siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on päästy.
Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin aina jotakin… jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa, vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.
Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on. Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja "uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me emme usko sitä."
Heinäkuun 12 p:nä.
Valtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus, jota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.
Kaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta. Päätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä kotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan portille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille, mutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi. Kun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin hänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan puutarhaan.
Kun kuu valaisi huvilan toista puolta ja tämä puoli oli aivan pimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät äkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja tuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri ja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani häntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon onnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin tietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa noista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat tuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin laskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi rupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla yläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että täti, joka seisoi portilla, kuuli:
— Anielka tulee jo!
Hän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata, sillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen. Ehdittyään joukkoomme sanoi Anielka:
— Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin äidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.
— Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan malttamattomasti, — ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun tähtesi.
— Mutta… alkoi Anielka.
Samassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli kysymys, kuivasti:
— Älä nyt oikuttele…
Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.
Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma, riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen, sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin. Mutta mistä johtui riemuni?… Siitä, että arvasin tuon taipumattoman ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä: "Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise häntä — ja vie minut pois."
Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."
Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?" Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.
Ei!… Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta, että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.
Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa. Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna? Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään, kuunteli ainoastaan tarkkaavasti — tai koetti kuunnella — mitä Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta — vai mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.
Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua niinkuin hän — eikä kukaan samalla ole niin onneton…" Sillä se oli totta.
Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika. Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa, keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:
"Oi hetkeä kun kaksi sydäntä toin' toisellensa anteeks antavat — mit' unohdettavaa, sen unohtavat…"
Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.
Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan. Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.
Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos hylkäät rakkauteni — sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani, tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää — ja minulla olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."
Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain. Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen, että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää, että elämämme muuten käy mahdottomaksi.
Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä, ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin, joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.
— Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan kukkia.
Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulinKromickin äänen lausuvan:
— Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi voittaa sata prosenttia.
— Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.
Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle: "Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee hän sinun ohellasi rahoja — vertaa nyt tunteitamme — ja vertaa meitä!"
Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.
Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle, joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa. Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin." Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi — ja Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli — jottei Anielkan tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän lepoa.
Heinäkuun 15 p:nä.
Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin, sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.
Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja, joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.
Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!… Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin — ehkä liiankin iloisiin — huveihin Kärtnerstrassen tienoilla. En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää — ihan niin että kiehuu!
Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.
— Ette ehkä tiedä, lausuin, — että minä ja täti omistamme huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin, niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla hyödyksi herra Kromickille — asiasta olisi siis kaksinkertainen etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä, mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.
— Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.
— Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä, että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne — ottamatta teiltä vaitiolon lupausta — on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin hän ja Kromicki.
— Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. — Kyllä hän on kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin muista, kun ne eivät huvittaneet minua.
Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta.Se löytyikin pian ja hän luki:
"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista ei puhettakaan."
Tohtori hymähti ja lausui:
— Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!…
Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:
"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin. Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun hartioillani." J.n.e.
— Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.
Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin, "mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa arvoa sellaiselle teolle — ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"
Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen kiittää minua, toiselta puolen soimaa — ehkäpä kiivaastikin — Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.
Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua — muuten käy huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään, kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu. Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin tulla loppu.
Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle: "Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."
Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi — mutta tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."
Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää, että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.