Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin rajoituksiin tahansa.
Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville suostuisiko Anielka.
Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.
Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:
— Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta voi — kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta, jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.
Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo, että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen, siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää, ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen. Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden rajoilla.
Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni, sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.
Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina. Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani sellaiselle yhteiselle retkelle.
Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä. Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita. Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa. Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen, mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen ihmisen alakuloiseksi — ei sentähden, että ne olisivat mitään enteitä — vaan sentähden, että ne ovat surulliset — ja luovat tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.
Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta." Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden… Äkkiä minä suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan, jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!" Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:
— Oletko sinä haavoittunut?
Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:
— En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.
— Onko se ihan varma? kysyi täti.
— Ihan.
— Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?
— Zell am See'stä tuleva.
— Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan kiitos!
Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate. Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.
— Olimme yksin kotona, sanoi täti, — sillä Kromicki oli lähtenyt muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään palaavan — koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun lähteä yksin… Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että pääsimme pelästyksellä… Näitkö sinä haavoittuneita?
Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso. En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle. Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.
Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia, että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.
Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa, olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin, että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa… Sanoessani hyvää yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?
Heinäkuun 16 p:nä.
Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:
— Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin hänen yhtiökumppanikseen.
— Entä mitä täti vastasi hänelle?
— Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on suonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon olemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme keinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi voitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin minkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en ymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista, joita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?
— Täydelleen.
— Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet samaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen hommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään tulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin. Jos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia — ja minä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla: jos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?… Hän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat ovat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän soisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille. Kiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani. Huomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi valittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me vain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan, että se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen suutuin. "Hyvä ystävä", sanoin, "minä olen isännöinyt kuten nainen ymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt omaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa vastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden ja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi sinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja hämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää, että jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität, niin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin sydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä. Äsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä."
— No, entä hän?
— Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin myynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan päästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä hoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen välttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta kuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi voinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia, kuulee hän vain moitteita ja… odotappa… kuinka hän nyt sanoikaan?… pateettista deklamoimista.
— Se ei ole totta, huomautin. — Gluchow oli pelastettavissa.
— Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin kyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. "Olisit", sanoin, "ennen myymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle, enkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään… Mutta sinä elät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää mitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä vain emme rientäneet apuun." Hän hymyili ivallisesti. "Anielka", sanoi hän, "on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen olento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä rientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille liikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt. Mitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo puhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen tämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että Gluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin."
Rupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy Kromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti jatkoi:
— Tämän kuultuani sanoin: "Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka vähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi liiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät osallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset — ja nyt käy selville, että kysymyksessä on oma etusi." Häneltä ei puutu järkeä ja hän vastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla molemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin suuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu, että jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat. "Muuten", lisäsi hän, "toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä, että voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin apu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen." Hän oli hyvin suuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut ottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa hänelle elinkoron.
— Sanoiko täti sen?
— Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma", sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos", sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman — ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan tilapäisestikin."
— Päättyikö keskustelu siihen?
— Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron, sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä. Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa, mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon, mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö, minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden. Juuri siitä halusin puhua kanssasi.
— Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti luulee, huomautin.
Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista, jos niiksi tulee — ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.
Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta, koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen nousseen tautivuoteelta.
— Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, — millä uutisella tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?
— En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.
— Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai jonnekin vielä kauvemma.
Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.
Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne? minkätähden?"
— "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" — ymmärrätkö — jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. — Sitä he eivät tahdo, nuo armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä että hauskaa… Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista, niin etteivät edes ole nukkuneet.
Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:
— Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?
— En suinkaan, vastasi Kromicki. — Minua ei lainkaan kutsuttu neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.
— Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.
Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän tai kuoleman kysymys — ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki seinään — sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan — ja siinä kaikki mitä hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!
Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä, et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän, nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä, että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."
Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia, rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa — ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden — ja etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut, että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset, luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin, jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista — sillä minun piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet, tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni, ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille. Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi minun rakastaa itseään ja kärsiä — mairitteleehan se aina itserakkautta — mutta mistään sopimuksista, suhteista — vaikkapa henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani, vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta ja oikeutta — sen, jonka luo mokomakin avioliitto — eikä hänen sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista kirjanpitoa.
Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään, etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia, että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen. Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella tavalla.
Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt, kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän? Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla, niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla. Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua, hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu. Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa tai menettänyt käteni tai jalkani — ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla likempänä miestään — minua ei ensinkään otettu lukuun.
Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta, tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!… Ehkäpä hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin", puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa, joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."
Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin hakemaan Kromickia.
En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille, sieltä lukusaliin — hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni, pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini. Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.
Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:
— Aioin juuri tulla luoksesi.
— Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.
En odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.
— Täti kertoi minulle, aloin, — eilisestä keskustelustanne.
— Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.
— Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten liikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan suoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa, mutta hänellä on yksi — muuten varsin käsitettävä — heikkous. Hänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää, että hänellä on sitä — sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle esitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän tavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi siitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa — ja ennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy itsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.
— Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä… Jos joku, niin minä ymmärrän puhua liikeasioista.
— Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä.Siitä täti suuttui.
— Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli niin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.
— Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettomanGluchowin?
— Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä riippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole valitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä — eikö totta? Sitäpaitsi sain hyvän hinnan.
— No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun hän aikoo muistaa Anielkaa.
— Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.
— Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi sinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten antaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä. Mutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä, minä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän…
Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.
— Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.
— Niin kyllä, vastasin, — mutta enhän minä kuluta edes korkojani, saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä, että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä hyödyksesi enkä vahingoksesi.
Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat, ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä elinkorkoa.
Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon? ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa. Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:
— Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan. Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.
— Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni, — suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä, etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti… Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin, jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä, niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat menestyvät… Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo, että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla. Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut suuni puhtaaksi — sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä kannatusta jossakin muodossa?
Hengitin taas.
Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.
Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille. Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä, koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:
— En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea tarkka käsitys asioittesi tilasta.
Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" — oli minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa, joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin ollen Kromickia odottivatkaan.
Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:
— Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi, täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.
Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.
— Sanoppa minulle: minkätähden?
— Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.
— Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään liikeyritykseen.
— Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin. Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi liikkeeseen?
— Mitä siitä enään kannattaa puhua!… Olin ajatellut, että olisitte panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa…
— Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa tavallista velkakirjaa vastaan…
Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa. Kauppiaan varovaisuus — minuun nähden niin turha ja naurettava — pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:
— Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?
— Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin kanssa.
Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään, että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko. Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta — ei vaimoonsa, vaan itseensä. Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me — ja siitä syystä me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.
Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin kalseasti:
— Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!
Ja menin huoneeseeni.
Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan — hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua. Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.
Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa, että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu — ja hyvin yksinkertainen — olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen, sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan. Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.
Heinäkuun 30 p:nä.
En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden, että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa, tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi, että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde. Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan. Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan — ehkäpä hän pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita. Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.
Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja henkensä kaupanpäälliseksi — sekä kerta kaikkiaan häviävän teille tietämättömille.
Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista. Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka pelkää rangaistusta.
Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut, koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen, hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla lihaa ja verta — mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä haluttomuudesta ja siitä elän.
Elokuun 2 p:nä.
Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin, hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla — tunnen vain, että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti, kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara Varsovassa.
Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme. Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa, se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä. Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!
Elokuun 4 p:nä.
Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä, että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja, jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi johtaa Anielkan minun syliini — ei keinotekoinen dramaattisuus, eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse pelätäkään, että se tapahtuisi.
Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella, vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin — mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää järkähtämättömyydessään ja minä myös.
Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan. Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.
Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja kylmä kuin kirjaimellinen totuus!
Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä, kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.
Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii ja kärsii.
Elokuun 5 p:nä.
Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään, kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa, niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten pykälien rikkomista — eikä näe mitään muuta, ei että tällainen tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu — joka ei näe tätä kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu… Itse asiassa Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun — Jumala tietää, etten sano tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti katsoen — minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle: "Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän voisi katsella — jollei meidänkään suhdettamme — niin rakkautta yleensä toisessa valossa.
Elokuun 6 p:nä.
Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa. Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä. Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä aivan silmin nähden heikkeni — ja muistan kuinka hiukseni nousivat pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani, mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!" Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.
Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!…
Elokuun 7 p:nä.
Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.
— Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, — niin kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta iltaan.
Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:
— Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.
Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:
— Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan. Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte sukulaiset.
Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.
Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.
Elokuun 8 p:nä.
Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa, rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle…
Elokuun 9 p:nä.
Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.
Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa. Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle, että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy, ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin. Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.
Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun virkoin niin tyynesti kuin taisin:
— Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä, että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.
Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään. Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:
— Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin sinun…
Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan tunnustuksensa.
— Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, — sano minulle, mitä tarkoitat!
— Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua — armahda minua! Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole lupa uhrata. Oi Leon, Leon…!
Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä rukous ja kyyneleet. En tiedä… jos sinä hetkenä olisin sulkenut hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.
Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.
— Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, — sen vannon rakkauteni kautta!
Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan. Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä, että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä, vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea muuta.
— Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, — enkä minä suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut, ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen ikuinen sopu, ikuinen rauha.
Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.
— Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, — ja lupaan koko sielustani ja mielestäni, että aina pidän.
Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin, pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.
Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni: "Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa. Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki, en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen — ja varsinkin sellaisen naisen kuin Anielka — on lausua muutamia sanoja, vaikka niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua, olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle — mitä minä muuta saatoinkaan toivoa?
Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon, meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme. Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura heijastui hänen kasvoillaan.
Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.
Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin kyselemään mikä häntä vaivasi.
Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi esiin.
— En itsekään tiedä miksi, selitti hän, — mutta hän teki minuun kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi nähdä häntä uudestaan.
Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa. Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen, mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.
Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.
Elokuun 10 p:nä.
Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa: "sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen sisältyikään — mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena — loput jätän Jumalan käsiin."
Elokuun 11 p:nä.
Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä. Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni. Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa eikä ole lupa uhrata.
Elokuun 12 p:nä.
Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla. Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.
Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena, mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän" eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta. Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.
Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä. Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani, ja sinä voit tulkita tunteeni väärin — sopiiko sellainen?" Hengessä lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.
Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme, olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa hetkiseksi riistää hänet syliini — nyt astelin hänen rinnallaan tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa. Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni. Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en riko."