Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.
— Hauska, huudahti hän vihdoin, — kuulla tätä kaikkea sellaisen miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.
— Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, — vaikka johtopäätöksenikin olisivat pessimistiset.
— Kuinka niin?
— Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen: "Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta, minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot, väkevät lihakset ja paksu nahka?
Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.
— Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt täällä ikäsi.
— En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen raakuus ja pimeys.
Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska — sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi Sniatynski vielä perääni portaisiin:
— Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen: meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.
Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia. Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme Sèvren porsliinia ja raakaa savea — ei mitään sillä välillä. Toiset ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa — toiset sitä, mitä Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä mukaan.
Helmikuun 2 p:nä.
Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat harsojen, tyllien ja — tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden nimeäkään! — keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle. Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi! Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää, en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen, olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi. Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet. Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita, jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan opinkappaleekseni yhteiskunnan — ihmisenä rakastetun naisen." Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on jotakin muutakin — ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja. Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo, aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan. Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä, mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.
Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan. Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa. Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään! Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi, antaen kätensä viipyä kädessäni:
— Hyvää päivää — ei hyvää yötä! Hyvää päivää.
Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten hänen katseensa:
— Minä rakastan, rakastan!
Niin minäkin!
Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä hänen silmissään.
Lähdemme pian Ploszowiin.
Ploszowissa helmikuun 5 p:nä.
Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi. Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin. Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan; tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui suutelemaan tädin kättä — ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee hänestä.
Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä, ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi minulle:
— Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.
Täti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:
— Sitähän minä aina olen sanonut.
Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.
Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena. Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa alituinen päänkipu.
Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin luulisikaan.
Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne — varsinkin kengät — liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.
Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika nopea.
Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.
Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa. Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski — joka ohimennen sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti — joka on tulinen vanha aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi tähän tapaan:
— Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.
— Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat kahden kyynärän lumen alla — en voi tietää niistä mitään. En ole Jumala.
— Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.
— En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.
— Loukkaanko ehkä minä sitte?
— Loukkaatte varmasti, kreivitär!
— Te olette sietämätön, herra Chwastowski.
— Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!
Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta kauhean radikaalisia.
Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.
Helmikuun 12 p:nä.
Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan… "Minä vanhenen — vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä toiseen".
Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän, tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa! Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin, mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä 1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä — ja kirjoitti hotellien matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän meni minulta pahasti pilalle.
Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua, niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää puhuessaan.
— Minä myönnän, sanoi hän, — että olen ollut asian puolella. Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa ja toimii jonkinlaisena välittäjänä… que sais-je! Mutta hänelle on epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.
— Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.
— Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin että…
En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta, että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut ajatella alistumista.
Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.
Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla. Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa — epäilen kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden… Mutta en ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt vararikkoa.
Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään, sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu tälle alalle — taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa — toistaakseni sanani — rahahermostusta. Afääriyritykset eivät yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.
Muuten toivotan herra "von Kromickylle" kaikkea onnea.
Helmikuun 14 p:nä.
Pax! pax! pax! — rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme albumeja — olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä ehdoin tahdoin ei häiritä — kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen tyttönen — tai miksikäs ei: kuninkaantytär — kuolisi mieluummin kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni, sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan hämmennyksestään:
— Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?
Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:
— Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla… ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta…
Siinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.
— Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?… enhän?
Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin sinä, Anielkani, kalleimpani!" — mutta jonkinlainen pelästys tarttui hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:
— Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi, sillä minua ei vaivaa mikään… Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään puutu!
Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun — ja niin kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan hipiän — ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin, josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään? Ehkä — jos joku ulkoapäin auttaisi minua.
Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät yksissä neuvoin minua häntä kohti.
Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön, niin miksi viivyttelet?
Keksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä, että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia. Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen tunteiltani.
Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti, yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:
— Täti kulta, Leon tekee kiusaa!
Helmikuun 18 p:nä.
Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute, kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.
Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin. Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana, jälkimäistä käsityöläisenä — en todella löydä parempaa sanaa. Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi. Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä. Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä. Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt epäsiveelliseksi ja sokeaksi.
Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia — ja näyttää alituisesti toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin, ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta, kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan, mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän aivan sama kuin vanhat fanatikot.
Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä, kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen, niin, hyvä herra…" Ja tuohonvaikkaansisältyi sekä katumusta että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen, että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana, vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta. Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen avuttomuutta — ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan, kun minä keskeytin hänet.
— Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon taistelusta?
Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.
— Tietysti, vastasi hän.
— Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy sortua — se on luonnon ehdoton laki — menkööt siis hiiteen. Miksi te ette sano niin?… Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.
Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin tyhjä sana.
Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät kaikki.
Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani, joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:
— Te kysyitte minulta miksi minä… Mutta minä keskeytin hänet, sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.
— Hyvä herra Stawowski, sanoin, — suoraan puhuen on koko kysymys minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa. Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.
Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän viimeisen vastaukseni tähden.
Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.
Rupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:
— Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä, että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö kuka asettui minun puolelleni? — Täti.
— Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?
— Kyllä.
Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä, kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä. Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.
Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin. Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.
Vihdoin hän virkkoi:
— Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä, etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne johdu muidenkaan mieleen.
— Miksenkö kirjoita? vastasin. — Monesta, monesta syystä, joista myöhemmin voin kertoa sinulle — mutta muun muassa siitä syystä, ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset tee mitään, Leon?
Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan — ja minä miltei näin ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?" Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni — enkä tahtonut johtaa asiaa päätökseen.
— Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.
Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:
— Hyvää yötä!
Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:
— Anielka!
Astuimme taasen pöydän luo.
— Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?
— En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.
— Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä olen kummallinen ihminen?
Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille, otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:
— Ei… se on niin vaikeaa… Sitä en saata sanoa…
— Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä lausun sinulle vain yhden sanan.
— Minkä? kysyi hän levottomana.
— Tanssiohjelma? Niin tai ei?
— Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.
— Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden, että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja sitte…
Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut ansarista.
— Ja sitte… muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa, sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.
— Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, — en sinua ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!… minä niin luotan sinuun!
Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.
Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi yli äyräittensä.
Helmikuun 23 p:nä.
Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään syytä — se on tullut aivan itsestään! — hermojen vaikutuksesta! Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan — mene luostariin!" Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita, hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja — sanalla sanoen: neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet? saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini, henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni, saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät terästy — mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani? Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?
Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia", voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen sielunsa kieliä aamusta iltaan — ja mikä on vieläkin pahempi! — tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä. Miksi pettäisin itseäni? — rakastan häntä!
Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen Roomaan? — mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään, että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt — repaleisia säkkejä.
Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle, niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä pimeästä, jossa värjötän, — vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö elämään vai eikö jäädä — no niin vähät niistä — on tärkeämpiäkin asioita!
Helmikuun 26 p:nä.
Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä ja haluaa maksaa velan.
Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan — ja — minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw. on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta — ja hän saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta — mutta sellaiset ovat meidän määräaikamme!
Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen. Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä. Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, — se syöpyy sitte koko kansan siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi. Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on edessäni parin päivän perästä — mutta eihän sille mahda mitään.
Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi istua hänen luonaan puoli tuntia.
Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset silmät olisi schlesialaista alkuperää.
Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies. Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään, eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista. Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa, jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan erinomaista tapahdu: "Jos jotakinerinomaistasattuu, niin sitte on toinen asia."
Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa — ei muuta kuin kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia — ja entäs nyt?
— Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia liikeyrityksissä — miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani esikuvaksi — kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin — ja sentähden kysyn!
Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä Turkestanissa.
Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen. Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?
Helmikuun 28 p:nä.
Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti, joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet omakseni. En enään pidä konsertteja — halajan omistaa hänet itsensä.
Maaliskuun 4 p:nä.
Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.
Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää rouva Sniatynskista hyvin paljon — arvelen niinikään, että hänen täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja rouva Sniatynski sanoi tädille:
— Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.
Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski, sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari" ja "nuori herrasväki" — ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.
Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva. Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.
Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän — ja koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?
Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden harmaana hämäränä.
Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin sen hänen säteilevistä kasvoistaan.
Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin, jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme. Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki tiensä.
— Sanoppas, kysyin häneltä, — mitä sinä teet maineellasi?
— Kuinka niin — millä lailla maineellani?
— No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se omistetaan.
— Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää, puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot. Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se herättää vastakaikua — siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa: "Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" — mitä hyötyä minulla on siitä? — Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?
— Kuulehan, puhkesin puhumaan, — enhän minäkään ole turhamainen, mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin se — vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi kuin milloinkaan — mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle mielihyvää — ehkäpä tuskallista — mutta sittenkin mielihyvää.
— Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa. Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä sanotaan aasiksi.
— Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?
Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, — istuutui tällä kertaa ikkunalle ja alkoi:
— Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä. Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen työtä näyttämöä varten — hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä — vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan — arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? — Sitä tulevat minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri, kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan, että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!" Sellaiset ovat olot meillä — sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!
— Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.
Sniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:
— Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa astinlaudaksi rakastetulle naiselle.
— Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.
Sniatynski karkasi tulistuneena eteeni.
— Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena, sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan sinulle rakkauden koko elinajaksesi — ymmärrätkö. Sinä tahdoit tietää minkä arvoinen maine on — nyt sen tiedät!
Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.
Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi aivan kissamaisin elein:
— Sallitteko te Anielkan tulla?
Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin huulilleni hänen kätensä ja sanoin:
— Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.
Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa sillä, että heti naisten mentyä kysyin:
— Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?
— Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle — enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä. Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen — ilman rakkautta ei minkään.
— Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein naiseen.
— Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!
— Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet rakentanut onnesi?
— En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.
Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:
— Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.
Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan. Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja jalommat kuin me miehet.
— Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja puistellen vaaleaa pörröään. — Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä, jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.
Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan kiihtymistään kiihtyen.
— Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään, ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis! Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento, vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä — ja silloin voit olla levollinen, silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen.
Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti, että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo. Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:
— Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella! Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!
Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.
— Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa! Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! — ymmärrätkö! Sinulla, suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa — hän antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi.
Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:
— En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.
Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.
Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:
— Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?
— Naista, hyvä rouva, vastasin.
— Ja mihin tuloksiin pääsitte?
— Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai näyttäytyvät hyvin pian.
Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.
Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti, jollen riittävällä kätevyydelläkään — minä olin tällä hetkellä mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa! Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.
Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi — ja kun hän nojasi olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.
Tulimme etehiseen.
Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen otsaansa.
Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä, sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta. Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä kulkuni ruokasaliin.
Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia hetkiä — tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen. Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti istuivat etempänä, pienessä salissa.
Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan. Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään ja sydämessään.
Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin. Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina. Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla. Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani häntä.
Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.
Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:
— Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole oikeassa — huomispäivänä sen näytänkin.
Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys, virkkoi:
— Tapaatteko sitte huomenna?
— Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?
Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:
— Minä olen ilolla valmis kaikkeen!
Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta — ja minun olisi ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli lausuttu, hillitsin itseni.
Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä, korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.
Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä olen varma.
Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.
Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin. Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet, mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.
Maaliskuun 7 p:nä.
Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni. Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni", kirjoitti isä,—"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä, etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen. Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan hänkin oli yhtä pelästynyt.
Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja, vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka. Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen — syyttä tai syystä — naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta, tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen, mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni kehittämiseen — sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni — ja jos niin olisi käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä kuolleistaherättämisen voima.
Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen. Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut, niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa. Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden, vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan, yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.
Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä, mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni huomenna on oleva — sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini — ja purjehtisin Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa — sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.
En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani. Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanatvanitas vanitatum, mutta olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode — ja kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa sitä askel askeleelta — ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa, kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa, itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!… kuitenkin tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista, tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa uutta sukupolvea?