Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan. Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni. Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan", ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo elämää.
Maaliskuun 10 p:nä.
Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä. Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista, vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä, kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:
— Epäiletkö sinä?
— En epäile, mutta punnitsen — ja tahdon tietää minkätähden tahdon.
— Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun, tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet omakseni, — enkä tahtonut tietää mitään muuta.
— Ja sitte?
— Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin nai hänet, tai — sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin äitisi kuoli.
Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa, siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan ole mikään huono merkki — se todistaa vain yksinkertaisesti, että sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.
Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:
— Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.
Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.
Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen naistuntijan ja naisten suosikin — muinaisen "Léon l'Invincible'n". Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:
— Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin tyyliin… Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon… Hyvin kaunis ja jalopiirteinen… "Enfin, tout ce qu'il y a de plus beau au monde — c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä maailmassa on.
Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:
— Kasvoihin nähden — varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa, saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta tuntuu… Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa — tulkoon vaimoksesi Anielka!
Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua vastaansa ja lisäsi:
— Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!
Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia. Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa — ja niin pian kuin suinkin.
Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä. Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!
Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis, jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on välinpitämätön koko maailmaan nähden — sanalla sanoen: hän on niitä, joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno. Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu. Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen, mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta, kirjallisuutta — kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa ja turhanaikaista.
Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään — ja luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine, tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan. Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle." Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis — ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa maailmassa.
Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin jokapäiväisiin vierailuihin? — kuka sitä tietääkään! Missään tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi häneltä kadehtia — mutta hinnasta, johon ei hän suostu.
Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista. Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään; mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e. Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka naisen päähän.
Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan, elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta, leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän ponnistusta — elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri — mutta me istuskelemme näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet, joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen elämä puhaltaa meidät menemään — ja me menemme — sillä meillä ei ole voimia tehdä vastarintaa.
Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman, erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa suljetun — hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.
Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua. Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin, että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.
En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta, joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.
Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta, kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.
Maaliskuun 10 p:nä.
Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt. Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä, että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja. Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille. Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei ole minussa itsessäni — päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle vastenmielinen.
Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä pahempi on minun — ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.
Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi, käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi sitte vakavammin:
— Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.
Minkätähden?
En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma — onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa, lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin ja Hartmannin.
Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja lepoaan.
Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda mihinkään, että se on paha — mutta minä en voi olla ajattelematta.
Maaliskuun 13 p:nä.
Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia tunteja… ………………………………
Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.
Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen, jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa, jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta kuitenkin tuntuu, että niin on.
Maaliskuun 23 p:nä.
Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin — koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani hänen arkkunsa ääressä — pahoittelin jollakin lailla, että olin surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto ikäänkuin soimaa.
Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on onneton.
Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä, ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä. Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin, ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän itseään äkkiä ja huusi:
— Leon! tule pian tänne!…
Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä alkoi kuolinkamppailu.
Maaliskuun 24 p:nä.
Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan, liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi. Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää mahdollisesti ei olisi — sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti. Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä. Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi painui mieleeni.
Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun, käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle; kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan ikäänkuin saadakseen ilmaa — ja viimeisen kerran syvältä vedettyään henkeään hän sammui.
En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin — minulla ei ollut voimaa siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen, veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja "Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko, kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen. Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää — ja hautajaisia. Suuret ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa. Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot — varsinkin Italiassa — valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin toista ja ettei heitä haudata.
Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin, vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta, koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua. Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte Ploszowiin.
Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis vilpitön vai teeskenteleekö — sitä en tiedä enkä edes tahdo tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.
Maaliskuun 26 p:nä.
Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori, kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää. Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni. Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa: lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä. Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua. Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin, sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.
Maaliskuun 29 p:nä.
En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa, eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee, ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään elä maista elämää.
Maaliskuun 30 p:nä.
Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.
Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.
Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa, mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän, kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen, kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."
Mitä seuraa, miten tulen heräämään — sitä en tiedä. Minun on tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja. Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu. Sidottu? — millä lailla? millä perustuksella? — mitä meidän välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti — vaikka tosin en ajattelemattomasti — koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa? Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän silloin käsitti asian toisin — ja minä, joka en milloinkaan petä itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta… Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku? Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä! Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.
Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta. "Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen. Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja morfiinin seurauksia.
Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.
Huhtikuun 2 p:nä.
Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa. Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa. Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton. Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta — ja katselimme myöskin toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen, kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme, tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö, sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita sitä nimeltä — mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se ei ole tapahtunut.
Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin, että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan. Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli. Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä milloin naamio riisutaan ja millä tavalla — mutta sen, mikä asiassa on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on? Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua, kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.
Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.
Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla — ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo! Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää. Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois ihmisten ilmoilta.
Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo sanoin, poikkeuksellisen herkkä — kun siis ajattelen, että minun ja tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea mitään ihanampaa?
Huhtikuun 3 p:nä.
Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta, kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi. Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille. Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla! En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä. Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi, niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.
Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen, kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa — voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.
Huhtikuun 12 p:nä.
En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä. Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään. Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä, sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis — minä ainakaan en pyydä enempää…
Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi, veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen…"
Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla. Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa, kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa. Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta, jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.
Huhtikuun 15 p:nä.
Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää, olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen. Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin: ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti. Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat vaistomaisesti ylöspäin — he levittivät itseään iloisesti ja yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät. Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo: miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla seisoo marmorinen jumalatar — mutta goottilainen pyhäkköni on tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat: "Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä, tunnen, että siitä puuttuu enkeli.
Huhtikuun 17 p:nä.
Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen. Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti, että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä. Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta, vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen. Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä, vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä, ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta tuntunut näin ilkeältä.
Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:
— Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.
Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi kiivaasti:
— Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.
Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen heitä tuntenut — eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista, joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua näyttää — uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko, varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä narrin kyttyrä selässään — siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan. Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään — minä erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.
Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi minua miehekseen — nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin varsin keveällä mielellä jättäisin hänet — mutta entä sitte? Nyt hän esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä: pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen käsistään?
Siinä hän kumartui veneen laidan yli — hänen vartalonsa piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään — ja upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä, ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.
Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:
— Tule!…
Huhtikuun 20 p:nä.
Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen, pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi, saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle, että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan. Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen. Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin — ja ilme jää kuitenkin, kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi. Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti, ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa sopusointuisessa täydellisyydessä — ja kaukana hän oli tavallisesta kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys tietysti onkin kuolemansynti.
Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen kauneuden yleensä — mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa, se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva kärpänen myllertää pohjiin asti?
Huhtikuun 25 p:nä.
Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.
Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet? Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.
Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua, tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas, että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle — sen pahempi — yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut — entä sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan itseäsi?"
Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä. Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle… Totisesti: en olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä Levantin miehestä — mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset — mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? — Eumaioksen kasvateiksi.
Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä. Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.
Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä ajattelen, koska aina olen suora.
Huhtikuun 30 p:nä.
Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa, mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:
"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin, että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante, kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta, koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän, ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä. Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi, mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa, ja loput minä lainasin."
Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!" Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina. Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä, nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen hänet onnelliseksi — se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä, että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä — käyköön niin!"
Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.
Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta. Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää hermojani — lopetan siis.
Toukokuun 1 p:nä.
Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.
Toukokuun 2 p:nä.
Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa vastausta ja hän on sen saanut.
Toukokuun 3 p:nä.
Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.
Toukokuun 10 p:nä.
Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat: "Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen kanssa olisi hänen onnettomuutensa — mutta se ei ole totta. Jos hän kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.
Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.
Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.
Saatan jo ajatella tyynemmin.