Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys. En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.
Toukokuun 10 p:nä.
Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne; mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin tunne käy ylivoimaiseksi… Se tulee pian valtaamaan hänet kuten liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus, että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.
Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes mietiskellä — lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen "poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni, ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.
Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli. En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi, varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun. Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon, koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun. Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne, että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä, käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin. Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki ne muut, joita tähän asti olen kohdannut — sata kertaa parempi ja puhtaampi.
En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys ruutujen takana ja hiljainen messu — tämä kaikki vaikutti tietysti yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä samenna sen kirkkautta."
Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua. Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:
— Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta iankaikkiseen, amen.
Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun. Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa, ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa, että sallimus — eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" — on niin määrännyt.
Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile, poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja valo virtaa maailmaan.
Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita, sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:
"Sit' ihmettelen, missä kukkaset ne askeltesi alta viipynevät, sa toukokuu, sa paradiisin kevät."
Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon, jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä. Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo, jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä. Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.
— Anoin sinulta, virkoin, — hiljan almua ja sinä annoit. Nyt huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä uudelleen kerjäämään.
— Niin, vastasi Anielka, — ja pyytää muilta hyväsydämisiltä ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!
Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi, sormellaan uhaten:
— Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!
— Erehdyt tällä kertaa, vastasin — sillä minun sydämessäni ei ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.
Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan, ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät. Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että rakastan häntä — mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla, sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja Klara Hilst.
On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan, että minussal'improductivité slavenrinnalla vielä on hyvä määrä puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä… Paljon minä häntä rakastan.
Toukokuun 13 p:nä.
Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan, että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies, joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso, vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan, että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan meitä, ja — vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa, sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä, jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan, pysyy usko yksinään pelotonna, manaa — ja soittaa. Se on kun onkin voittamattomin voima ihmissielussa.
Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään. Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen — jollen tee sitä, niin esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat. Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä, mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia totuuksia — kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen ensimäisenä niitä epäilemässä.
Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi, ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman, näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan likenin häntä ja sanoin:
— Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?
— Kyllä, vastasi hän.
— Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset ikkunat.
Hän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman. Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni houkuttelevammaksi.
— Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.
— En…
— Anna minulle kätesi…
Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle — mutta hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.
Jäin yksin — raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja. Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.
Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana, vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia. Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin sodan jälkeen.
Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä, jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli, hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois. Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen, joka minulle on suloisin maailmassa.
— Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, — jos he raivaavat puistoa?
Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin rukoillen.
Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.
— Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen: — kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.
Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan. Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin mitä ei Anielka nähnyt — sen nimittäin, että meidän niinsanotussa sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani toteutunut — täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.
Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii kiihkeästi.
Toukokuun 15 p:nä.
Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi, mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti. Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla siinä hyvänä apuna.
Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen, joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa, että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti. Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen, punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä. Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla, loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.
Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun. Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin pikkutyttö — mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.
Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin, nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa. Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia, hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake" sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot, mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho. Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä — oli miten oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa, Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.
Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden, että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen. Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja. Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta, vastasi samaan tapaan.
— Varsovassa, sanoi hän, — tulen aina soittamaan hyvin, sillä yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset — ja jos herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.
Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi. Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi, jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään. Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.
Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle, että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.
Tästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle enemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä, jonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain silloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun matkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän kauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella hyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.
Aurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien sananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului, kuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka puunkylkeen.
Kun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa, pyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi tämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän vastasi, että jokin "Frühlingslied" jo soi hänen sielussaan ja että hän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata, että hänen sielussaan soi — hän on kun onkin kuin suuri harppu, jonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.
Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka tuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin koetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka olivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he rupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin, mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen ruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan hullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.
Heidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa. Järjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä hänen levottomuuteensa. Virkoin siis:
— Sinua vaivaa tänään jokin, Anielka, eikö totta?
— Minua? Ei mikään!
— Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla tyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?
— Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään ihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.
Keskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle. Oli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän todella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.
— Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa, vastasi hän iloisesti.
— Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, — pitää huolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.
Klara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin luontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran hämilleen ja lausui: — Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän hyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan Klaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat Anielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka napitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin syvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui minusta kuitenkin hyvältä enteeltä.
Me palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä päivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte Klara improvisoiden soitti "Frühlingsliedinsä". Varmaankaan ei Ploszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa. Minä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska Anielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja me istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua saliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat olleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän tuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana. Luultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut "Kevätlaulua" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän tällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja, jotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän rakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi, että tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä, niin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää tunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta. Kun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu kiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä, kuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos tällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että rakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän pelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille tuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä vähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on — jatkoin hengessä ajatuksiani — niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti vain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.
Ja minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi riippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet ja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua luotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla oli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma kyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin nimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko — ja pelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu oli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan kuvaa. Koko huone oli yhä täynnä "Kevätlaulun" säveliä. Satakieli vastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen kaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti ajatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa sille sopivat kehykset.
Aloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan katsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä todella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle huonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.
Vaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei kuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti "Kevätlaulunsa", ja heti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin, lähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että lähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta. Tarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän ei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen tiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.
Annoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja pian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle. Tarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja sammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.
Klara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain vaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin. Vihdoin hän virkkoi:
— Finaali "Kevätlauluuni".
— Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.
Ja samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa "Venetsian kauppiaasta":
"Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!Täss' istukaamme, antain soiton ääntenSolua korviimme; yön tyyni hiljausSävelten vienoon sulosointuun sopii…"
Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin ja jatkoin:
"No, istu, armas! Kas kuin taivaan tannerKirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyinHeleäsilmäisten keruubein kuoriin.Niin sointuu kuolemattomien sielut,Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomuLiallaan peittää sen, sit' emme kuule."
Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen tähtiä:
— Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.
Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu — siinä kaikki". Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle, että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan, vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin ihmissielun ja äärettömyyden välille.
Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.
Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti. Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää. Puolitiessä virkoin kuitenkin:
— On ollut hauska päivä — eikö totta.
— En moniin aikoihin ole kuullut sellaista soittoa, vastasi Anielka.
— Sinä olit kuitenkin ikäänkuin jollakin lailla tyytymätön. Älä kielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja huomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.
— Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa… Olet kovin ystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.
— Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos sallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet ajatellut.
Odottamatta hänen suostumustaan jatkoin samassa:
— Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan Latysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä minua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten pyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole oikeassa? Sanoppa suoraan…
Anielkan oli jonkun verran vaikea vastata.
— Jos niin tahdot, niin ehkä… Mutta tuo kaikki tuottaa minulle tietysti vain iloa…
— Mikä tuottaa sinulle iloa?
— Sinun ja Klaran ystävyys.
— Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?
Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen, jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:
— Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!
Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin. Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.
Aloin hätäisesti:
— Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään — kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että niin on — ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran, etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron, että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle, rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!
Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin. Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla, hermostuneella tarmolla toistelemaan:
— En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!
Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen, ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.
Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin, joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua. Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas. Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko, että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen. Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani, niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella. Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka sisältyvät sanoihin: minä rakastan!
Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee — niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.
Toukokuun 19 p:nä.
Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta. Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa minua" — ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen, nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan, varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua? Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin ei kysymys ensinkään koskisi minuun — ja minä olen tullut siihen johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen luonne — niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut. Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan. Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään, joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua — sanon: elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.
Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima, minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi, mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta, tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se ei riippunut minusta.
Jos hän tänään tulisi vapaaksi — ottaisin hänet epäilyksettä omakseni — mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin…? Kuka tietää… Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista, että silloin olisin ollut vähemmin halukas.
Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka, niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet minulta.
Paras etten enään ajattele. En tahdo kirota.
Toukokuun 20 p:nä.
Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan: avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata, hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan. Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään — mutta kaikki tämä olisi rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.
Toukokuun 21 p:nä.
Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön — ja aion todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle. Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko. Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan, että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.
Toukokuun 22 p:nä.
Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan — on minusta auttamattomasti naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja jätti äidin ja tyttären kodittomiksi… Varmaan hän ajatteli, että he asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus johdattikin Anielkan Ploszowiin.
Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä — mutta minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?
Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä — ja sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen tehtyäni minun täytyi lähteä — mutta nyt pitää palata. Kukaties on onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?…
Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.
Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan — tai hoitavat sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni siedä — nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa, lukuunottamatta joitakin — harvinaisen typeriä — poikkeuksia. Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa, mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se taistelu sovi työksi minulle.
Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa — ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa näytelmää… Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään. Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee edistysmielisyyttä j.n.e. — on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.
Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön, ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen. Minä olen paraadihevonen — sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä; onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.
Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.
Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua", sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta, kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!
Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää hengetärtäni!
Toukokuun 23 p:nä.
Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno. Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä Ploszowista.
Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista. Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.
Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä — mutta kuka rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta. Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani? Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti keskustella kanssani — enkä erehtynyt.
Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.
Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen. Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän puhumaan epävarmalla äänellä:
— Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut…
— Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.
— En, en luule — ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö… Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä — ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.
— Sano mitä tahdot.
— Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes äiti voi lähteä pois Ploszowista.
Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen, ikäänkuin etsien vastausta.
— Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, — mutta sano minulle edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?
— Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden…
— Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena: — sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani; sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken — ovathan ne raskaita syntejä…
— Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, — vaan sentähden, että minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan — ja etten tahdo kuulla sellaista kieltä?
Kärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät. Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta — kaikki, lyönpä vetoa — vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani, että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin siis nöyrästi:
— Älä suutu minulle, Anielka — minä lähden!
Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli täynnä nyyhkytystä.
Minäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:
— Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei se ole paljon. Mutta se on koko onneni… Ja senkin sinä minulta riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi ja katsella sinua — ainoastaan minä en — ja siitä syystä, että minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa, sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin luulet rakastavasi, mikä on sama asia — mutta koeta hetkiseksi ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä, että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat — ja nyt käsket sinä minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa auringon sädettä! Hyvä on — lähden! Mutta lähden vasta jos sinä kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät. Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!
Anielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:
— Voi Jumala, Jumala, Jumala!
Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.
— Kuule minua, virkoin: — yhdessä tapauksessa lähden paikalla, jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä. Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa — niin en enään huomenna ole täällä.
Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin — ties — ehkäpä olisin matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän, sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.
— Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: — se ei ole totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta! se ei ole totta!
Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän. Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti hänet näki, kysyi hän:
— Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?
— Anielka, vastasin, — vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että se häneen koski…
Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe, johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään kukkurallista katkeruuden kalkkia — joka tapauksessa hän äkkiä purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja painoi häntä syliinsä kuin lasta.
— Anielka kulta! puheli hän, — rakas lapsi! Minkä sille voi… Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan pahaa sanaa!
En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla, että minun ilkeästi piti keskeyttää:
— Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.
Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.
Toukokuun 25 p:nä.
Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion. Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki. Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään. Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat, että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on tultu välttämättömyyden pakosta — ja vaikka kaikki paremmin on tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon. Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään. Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta. Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana, aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian kireälle ainoaakaan silmukkaa — ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.