— Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?
— Täti… oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.
Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni, että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin, seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja me istuuduimme pöytään.
Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti — vaikkei kukaan millään lailla ole tahtonut häntä loukata — vastaa ihmiselle, jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään, saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi. Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu, kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia. Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella, osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten suojelijattapa. He tulivat myöhään — ja se se juuri niin huvitti tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:
— No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee sinne.
— Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.
Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni. Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään. Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa. Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa. Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi hetken perästä ja ilmoitti:
— Äiti odottaa sinua heti.
Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä. Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana, mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:
— Anna minulle kätesi, sisko kulta…
Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen "sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:
— Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!
— Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä tätikin, sen nähdessään.
— Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.
Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu. Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies, ei siitäkään todella olisi tullut mitään.
Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä, että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko elämän hyvin onneton.
Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä poskille.
Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:
— Tiedätkö, että Gluchow on myyty?
Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä. Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä riensin vastaamaan:
— Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.
Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:
— En minä enään toivo mitään.
Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:
— Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja sopivilla keinoilla voisi voittaa.
Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa. Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.
Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.
Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:
— Kiitos siitä mitä sanoit äidille.
Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.
Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen kuin — nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni, mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti, ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä, mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet ja ymmärtäneet toisensa.
Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.
Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään. Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin, jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä; toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli Kromicki vienyt apulaisekseen itään.
— Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, — mutta kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti", kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten isäkin.
Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!" Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta, olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen kaivannut.
Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.
Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä, ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi. Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.
Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt, etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken. Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta, joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä, ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein erään — varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän — huomion. Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen, ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.
Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin, mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä, jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää minua puoleensa, että minä — jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon, joista minun pitäisi valita yksi — minä suoraa päätä menisin häntä kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.
Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua. Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen nautinnon… Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta — mutta parantuneena. Aivan toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki virtaa — nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä ilmoille palmuja keitaiden varsille.
Huhtikuun 21 p:nä.
Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen "suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta, mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä. Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin. Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:
— Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito. Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni, kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!
Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.
Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:
— Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan, sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin — mutta poika vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.
Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi, en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja valituksilla.
Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen ja kysyin eukolta:
— Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne koulutukseen?
— Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.
— Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.
Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden. Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken perästä hän rupesi toistelemaan:
— Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!
Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.
— Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen almun.
Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle. Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen, vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin, että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.
Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas, etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin, ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, — tuntuu siltä kuin minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata mela menemään.
Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain, eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella, laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua. Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta; ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä, että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta, jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.
Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin. Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita, toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan, joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan. Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina olen avannut, olen tavannut — en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan elävät omaa elämäänsä.
Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas, että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle — ja astunkin, kunhan vain voin.
Huhtikuun 28 p:nä.
Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta, elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle. Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni. Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.
— Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.
— Ja kuinka asiat luonnistuvat?
— Odottamattoman hyvin, sanoo hän. — Jumalan kiitos.
— Milloin hän palaa?
— Niin pian kuin vain voi.
Herkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja vastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan joistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he pahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni aikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen äläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä — älä vastatessasi kiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: "Jumalan kiitos!" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja sanoi, katsahdettuaan päivämäärään: "Tämä on aikaisempi" — ja rupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten jakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia — ja lukeminen kesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita ihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten harrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa katkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta täytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa yhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan, vaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti, jolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni kuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu haihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.
Suurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti ei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus epätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien, siteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista. Anielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana ehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani mukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten. Minun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani ilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä; sitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät elämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin yksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän lukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta, niin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet olemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?
Hengessäni vastasin: minä tapan hänet! — ja samalla tunsin vastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.
Itsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan rauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka paikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun tuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden ympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on niiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta hienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski vielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa, ja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka — ennenkuin tiesi miten viattomat nämä riidat olivat — pelkäämällä pelkäsi niitä eikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi huolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen. Muutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista, mutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?
Minä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi kirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen nousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.
Täti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten puhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla oli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain halusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.
— Tahtoisin, huomautti täti, — jollakin lailla osoittaa kiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin päivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?
Täti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän epäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.
Hetken perästä hän taasen virkkoi:
— Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.
— Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin kärsimättömästi, — ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.
— No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyinAnielkan puoleen.
— Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?
— Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.
— Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään tahdo häiritä.
Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän, ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.
Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo. Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni. Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot. Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin. Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita, että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa sanoa: nainen — ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino. Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa. Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska. Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen! Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko elää.
Vaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta, en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun, joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.
Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman, hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään, että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan, välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt, hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi. Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen, koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa — ja lieneekö hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä — mutta hän soitti huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista. Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi: "te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta, häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut ohjelmassa.
En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa, niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani — joka tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön, kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa, että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä. Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan — en kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun otettuna.
Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu, että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.
Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi minulta saksaksi:
— Haben Sie mich verstanden?
— Ja, vastasin, — und ich war sehr unglücklich.
Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta ja rupesin kirjoittamaan.
Huhtikuun 28 p:nä.
Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset, tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan. Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki, kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni — minun täytyy siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen, kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä? Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat, mielettömät sanat: "minä suostun" — kun ei koko olennossani ole ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä paljon kuin olemattomuus — ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin. Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.
Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan — tunne ei. Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole tahtomista ja tekemistä — ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa, kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa — enkä suinkaan aio panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin ikinä voin — ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen. Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.
Hajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka tulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen taivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan ihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa sisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä ja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.
Jo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja siveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja heikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen rakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa lepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken kaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä yksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen siis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että kuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä, joka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän niinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava maailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani, sillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu hyvyys ja oikeus!
Nämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin puolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni suhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän rakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski ja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan erään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina rouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että Celina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut niin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.
Sitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin häntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli ikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään, vaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella ihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa ainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton. Rouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa laskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni hän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän jotakin muutakin kuin ihailua.
Pieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua — olihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön. Olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan luonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen puheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun aikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että aluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin ulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu Varsovaan.
— Mitä te tarkoitatte asettumisella Varsovaan?
— Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen praktiikan ohella.
— Ja menette kai naimisiin?
— Menen kyllä, vaikken vielä.
— Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi.Tiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.
Mutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä tervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella inhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi tasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:
— Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa sijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.
Hän hymähti ylimielisesti, mutta minä virkoin vakavana:
— Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka tietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?
Chwastowski mietti hetkisen.
— Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen, yhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa vastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä vuoksi että saadakseen lapsia — sillä sitä vaatii yhteiskunta. Avioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti jatkuva romaani.
— Mitä tohtori tarkoittaa?
— Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme kekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme naiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka saattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.
Hän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan väkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin mielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että — lukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista nenäkkäisyyttä — hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On aivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa niiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt päämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten, että pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin tunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat väittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies, johtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan elämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa on rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja naisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa yhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn — niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän kiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen ajatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen voima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla toisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä kuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti olen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan kortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia elämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai saksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas perisynti, jonka nimi on "l'improductivité slave". Ei yksikään meidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään minua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se itsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea vaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni. Tästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut tunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä tai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt elelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani — ja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan päinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun, rikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien täytyi löytää jokin ulospääsy — ne eivät voineet löytää muuta kuin rakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta. Olen itse siitä todistus — ja minä tunnustan itseni voitetuksi — sillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus naiseen — muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko onnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen kasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.
Käsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi, mutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi tietysti päästä kyttyrästään — mutta hän ei voi, sillä hän oli kyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut alkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka saattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun täytyy ja minä tahdon rakastaa.
Toukokuun 4 p:nä.
Järkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut vaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät ajopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa, ja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden toimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että Anielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä tänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä tietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman voimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut tänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut nähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut niin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin ainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä tuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua puoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua, kahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja sisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut. Tänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän aamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja yrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka ennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko luonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi. Mieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että hän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen, niin se samalla on määrännyt hänet minulle — ja minun oikeuttani on loukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous johtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä onkin syy elämän vajavaisuuteen?
Suotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin. Päinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta; se näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille ja — sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi suureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa panin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta heränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet valavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja vaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat huolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti tuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen kampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta ja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien kujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa aivan lapselliselta — sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta huomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi ihastukseksi.
Hämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä pelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka katseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen jo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan häntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista tahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä kuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen, levottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme ja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että tuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet sen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni. Hiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina askeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.
Vihdoin rupesin puhumaan. Johdin keskustelua mieleni mukaan, ja vaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja vailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä se tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen uneen vaipuneilla ihmisillä — hehän tässä tilassa näkevät selkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin asioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan likeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki. Se loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon ainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton mahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen miehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen, jopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.
Luontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme epätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen, yhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata hänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että tämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy voimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä siitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin kuljettaa häntä mihin tahdon.
Rupesin tahallani puhumaan menneisyydestä.
— Muistatko, lausuin, — kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit minulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita minulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi. Minä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on minun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä hetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä matkaan; sitte kuoli isä… Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni ja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos ryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin — niin se tapahtuu yksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle…
Astelimme hetkisen ääneti — ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän vihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.
— Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, — ettei sellaisella miehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän sinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on mennyttä, ja kaikki on muuttunut.
— On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. — Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo persoonallinen yllyke… Mitäpä sinua pettäisin?… En ole ensinkään onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis asia — mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle. Toisin kävi… Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön — siis ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi — saada aikaan jotakin.
Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:
— Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.
— Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.
Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.
— Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.
Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.
Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen rauhallisen puhelun tapaan:
— Katso, pikku sisko, — ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin — käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa ajatuksia, aikeita, suruja… Kaikkialla tyhjyyttä… Sano nyt itse: onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua — ethän sinä kiellä häneltä sitä?… ethän?
— En, Leon, vastasi Anielka, — en; varsinkaan jos sinun on niin paha…
Hänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi taasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa juureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana nousi kurkkuuni.
— Anielka! Anielka! sain suustani. Muuta en osannut sanoa.
Hän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi vihdoin kesken kyyneliään puhumaan:
— Heti paikalla, heti paikalla!… tulen järkiini. En voi tulla taloon tällä tavalla… salli minun…
Ja hän läksi kiireesti menemään.
— Suo minulle anteeksi, Anielka! huusin hänen perässään.
Ensi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa, että hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain silmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota olimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi pensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin puiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa nähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan, nähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen liikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni rakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä kerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin hän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta mielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle taivaallisen hyvää hymyään ja lausui:
— Kaikki on jo hyvin!
Nopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti esti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja, sanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi ainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei antaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa itsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden rajoille — minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni karata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä kurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.
Nyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että se oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli muun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä myöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon — mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea sitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon avuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli rakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin omantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten ikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.