The Project Gutenberg eBook ofAnielka IThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Anielka IAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila TalvioRelease date: November 3, 2016 [eBook #53441]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANIELKA I ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Anielka IAuthor: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila TalvioRelease date: November 3, 2016 [eBook #53441]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Anielka I
Author: Henryk SienkiewiczTranslator: Maila Talvio
Author: Henryk Sienkiewicz
Translator: Maila Talvio
Release date: November 3, 2016 [eBook #53441]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANIELKA I ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Henryk Sienkiewicz
Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut
Maila Talvio
Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Roomassa tammikuun 1 p:nä.
Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön, antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja ansaitsee sen kiitollisuuden.
Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta, jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään — ja tähän tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta — olen päättänyt ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan ansiota edes sillä tavalla.
Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen, vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää, että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan. Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään itseäni lähimmäisteni takia — sitä en rupea tekemään, sillä siihen en pysty!
Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa; koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin erinomaista — mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e., niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.
Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin, kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta, joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen, joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.
Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen. Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan, josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo Santoon.
Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita. Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja] y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta Europan.
Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä, ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti. Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.
Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen, ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt, että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta. Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus. Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa, ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.
Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta "l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta, kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin, kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan, uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.
Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa. Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi, ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija, yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa. Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut. Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen, ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista, kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos "Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi toteuttamattomien aikomusten maille.
Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi "Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo — minua kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.
Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:
— Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.
Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.
Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.
Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan. Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa, joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun. Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias, ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus. Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä. Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau bienfaisant".
Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.
Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.
Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen. Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella iskun vasten kasvoja.
Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen erinomaisen monimutkainen luonne.
Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit, kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa, vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin, kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta. Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista, sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla, kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat sitä rakastaneet — rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä, sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.
En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.
Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun. Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.
Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin, raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan, pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta — sanalla sanoen: olin isän, abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin kuinka minua kehuttiin — ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.
Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen, ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt, etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun? — kyllä; tarvitsenko minä sitä? — kyllä niinikään! Mutta he rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä — mutta koko elämää en uhraisi sen takia.
Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta; huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova, sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti minulle täydellisen anteeksiannon.
Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani, nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan, jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen; olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi tai näyttelemään suurta osaa.
Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä, sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät minua laajemmille aloille.
Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme — eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan omia ansioitani — näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla paljon enemmän kuin olen.
Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin, parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle — minä en ole lakannut olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".
Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri, suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä; selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu kyllä olisi voinut karaista minua — joka tapauksessa on selvää, että jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on välttää kompastuksia ja lankeemuksia.
Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen, pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön — mutta vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta. Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin… Minun tulee paha olla ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.
Roomassa tammikuun 10 p:nä.
Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee, että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita — en tiedä lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä — mutta meillä Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies, joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista; me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa, varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien "improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään kuin taiteellisesti poimutettua viittaa — nyt sitä kannetaan kuin metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja — se on toinen asia: päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.
Roomassa tammikuun 11 p:nä.
Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa, ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina ollut minusta sietämättömin.
Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen, saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni — jatkan siis yhä yleisin piirtein.
Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston Ranskassa — se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti, kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa. Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota myöhemmin vietin Parisissa.
Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa antaa ihmiselle — mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta — vaikka hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin, kunhan hän vain on nuori — miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen. Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa. Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa, ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni. tahtoeni.
Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä — jotka minusta muuten olivat ikävät — tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka muodostaa niinsanotun "suuren maailman"… jollei juuri Parisissa, niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit, markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen. Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava. "Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että olen turhamainen — tai mikä on vielä pahempaa — että minulla on huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.
Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s. "puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää — sillä se ei ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.
Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena pääsee sen myllystä — jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä, ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.
Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu. En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät. Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.
Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet. Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta sellainen minä kerta kaikkiaan olen.
Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään. Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.
Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii ja arvostelee toista — sallimatta sen vapaasti antautua minkään vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen, minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan kokonaisuuteen kuuluva osa — ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla osalla eikä koko sielullaan.
Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä. Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn. Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa hänen valtaistuimensa.
Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua tätä iestä yltäni — sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu aivoissani.
Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani. En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en ammatiltani ole mitään — mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.
Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen vaikutusta. En ole tullut ateistiksi — en suinkaan! Vanhoina hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä, sanaan "aine" — ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin kysymyksiin: "en tiedä" — ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa sekin: "en tiedä" — ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".
Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani. Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta. Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."
"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan, "kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta filosofia vastaa: "en tiedä".
Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata kysymykseen, joka minulle on tärkein — mutta sinulla oli voimaa tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan, että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään. Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on — epäilystä ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En tiedä, en tiedä, en tiedä! — Ja minä kärsin ja menehdyn tähän pimeyteen…!
Roomassa tammikuun 12 p:nä.
Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti — varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et pääse — älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen — mutta se ei aina riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille, että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen. Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu, joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon. Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana. Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa — vaan että monet, hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"
En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, ettätahdon uskoa, ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila, jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä ja tyytyväisenä eläimenä.
Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin jalot ja aivan käytännölliset syyt — ja näitä syitä on paljonkin! Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o. olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.
Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin — ja silloin ei kysymys: "ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman suuri merkitys on tässä suhteessa — ja tätä mieltäkiinnittävää puolta on muuten sangen vähän tutkittu — ympäristön suggeroivalla vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme, koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen, murjomassa maailmaa tai itse murjottavana — joka tapauksessa olen verraten tyyni.
Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.
Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa mitä olen sanonut itsestäni.
Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.
Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita, arvostelen — ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin heitä mistä ikinä voin.
Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta, ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut, mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa, sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle pyhittäisin elämäni.
Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini, toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö "l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin tulee tapahtumaan.
Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi. Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on ministereitä ilman salkkua.
Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen: en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, muttanero ilman salkkuakuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla. Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä — jossa ne tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen, mitä ne voisivat tuottaa.
Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.
Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle. Lähden, täti kulta, lähden — mutta taivas tietää, että teen sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä: "Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän kestäisi sitä — saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy tulevaisuudessa.
Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa — avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle ruukulle — se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset, joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään! Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että kaksi kertaa kaksi tekee viisi — ja erehdys on korjattavissa. Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa, kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse — sanalla sanoen: et voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.
Kerran puhuin tästä — tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista — hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar, koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:
— Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa puolattarien eduksi.
— Millä tavalla sitte?
— Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.
Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma, että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.
Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa asuu kuningatar — ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen, jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille — sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni — sallikaa minun ihailla kaukaa.
Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet, kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen — ja lisäksi oman vaimon — alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!
Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä? Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."
Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat, luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".
Varsovassa tammikuun 21 p:nä.
Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään. Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla. Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.
Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:
— Hän on nuori, komea, rikas, nerokas — olisipa tyttö hullu, jollei paikalla rakastuisi.
Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.
Varsovassa tammikuun 25 p:nä.
Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana minä joskus nautin niistä — tietenkin taiteilijana ilman salkkua. Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike, valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa, jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori. Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.
Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa, mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi". Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja. Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita. Varsinkin herättivät naiset huomioni.
Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat — aina niistä henkii vastaan vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.
Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä, minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:
— Etkö tunne minua, Leon?
Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan: "Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:
— Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.
Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan, että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat, ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen. Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin, kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me läksimme toiseen päähän salia.
Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen! Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista. Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen. Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle, jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.
En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä. Täti, joka — jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää häntä turmiollisena ihmisenä — on vaistomaisesti ruvennut hänen opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin, tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen syötti.
Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta, mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi: viaton paholainen.
Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä, päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen, olleen erossa.
Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään — mutta varjelkoon joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti, huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.
— Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen. — Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa tanssiaisissa!…
Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan. Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut aavistuksen niistä.
Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen puoleensa ja sanoin:
— Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän sinulta yhtä valssia.
Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi päättäväisesti:
— Ota mitä tahdot.
En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"
Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt, että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän sanoi:
— Olen!
Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein. Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:
— Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?
Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat "miekkailuharjoitukseni".
Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee, se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! — niin tyttö usein kiihkeästi käyttää lupaa hyväkseen.
Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta. Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.
Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota naittamalla naitetaan minulle!
Varsovassa tammikuun 30 p:nä.
Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta. En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän: "Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin hätäisesti.
Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen — siinä kaikki.
Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan. Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!
Tammikuun 31 p:nä.
Täti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi, sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia. Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia, jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.