Klaus Flemingiä tuo keskustelu huvitti, hänestä oli hauska nähdä, että olipa niitä sentään uskaltajiakin jos oli arkojakin. Ja noissa nuorukaisten puheissa tuntui piilevän tuumia, joista hänen teki mieli tietää, mitenkä he niitä oikeastaan olivat ajatelleet. Sen vuoksi hän yhtäkkiä kääntyi nuorukaisten puoleen ja kysyi hymähdellen:
— Omaa tietä, sanot sinä Särkilahti. Oletko ajatellut, minnekkä se veisi?
Nuorukainen kävi ensiksi vähän hämilleen tästä mahtavan marskin kysymyksestä, mutta varsin reippaasti ja avomielisesti hän sitten vastasi:
— Olisihan se tie suora ja selvä. Olemmehan me suomalaiset yhtä hyviä kuninkaan alamaisia kuin ruotsalaisetkin. Mutta kuningas, laillinen hallitus, on Puolassa, — sieltä asti ei meitä kumpiakaan voida suorastaan hallita. Olkoon hallitus Ruotsissa, mutta olkoon samanarvoinen myöskin Suomessa — kuningas yhteinen.
— Ja minkälainen olisi Ruotsin ja Suomen väli?
— Kuin kahden vapaan aatelismiehen. Omin voimimmehan meidän kuitenkin täytyy täällä tulla toimeen ja me tulemme, — yhteinen mieli vain ja voimakas johto, niin me voimme olla Ruotsista riippumattomia suomalaisia!
Klaus Flemingin kasvot olivat nuorukaisen selityksen aikana käyneet vakaviksi ja kun Särkilahti lopetti, seisoi hän hetkisen äänettömänä.
— Riippumattomia suomalaisia, matki hän sitten, — te käytätte uusia, koreita sanoja, vaan onko niillä vastakohtaa todellisuudessa? Kuka on suomalainen? Nuo herrat tuossako? Vaiko tuo napiseva kansa? Ei, sinä haaveksit, Särkilahti, ja meidän ei pidä koskaan haaveksia, ainoastaan toimia. Mutta toimia miehinä.
— Ja suomalaisina miehinä! lisäsi Särkilahti.
— Hm, oletko sinä varma, että me olemme edes ensi kädessä suomalaisia?
— Mutta mitä me sitten olisimme?
Marski ei vastannut, seisoi vaan siinä ja naputti sormellaan kuistin kaidepuuhun. Hän oli aavistanut tuollaisia tuumia liikkuvan Suomen nuorimpain aatelismiesten joukossa, eikä hän ollut niistä pahoillaankaan, mutta aivan yleiseen huutoon ei hän kumminkaan tahtonut noiden tuumain leviävän. »Ruotsista riippumattomia suomalaisia», tuo ajatus ei ollut niinkään uusi, kuin marski oli sanonut noille nuorille, huimapäille aatelismiehille, sen käsitteen ilmauksia oli jo kuluneina aikoina Suomessa joskus pilkistänyt. Marski muisti, kuinka hänen isänsä, Eerik Fleming, aikoinaan, jouduttuaan Kustaa Vaasan epäsuosioon, oli ollut kirjeenvaihdossa Preussin herttuan Albertin kanssa, joka oli koettanut saada Suomen johtavia miehiä tähän ajatukseen mieltymään. Ja Juhana herttuan itsenäinen hallitus Suomessa, hänen 7-vuotias hovinpitonsa Turun linnassa, olihan sekin ollut omiaan tuota samaa käsitettä suomalaisille tutustuttamaan. Entä hänen oma hallitusaikansa Suomessa… »Yhteinen mieli ja voimakas johto», oli nuori innottelija sanonut… Vaan marski katkasi tuon ajatuksensa: ei saa haaveksia, ainoastaan toimia…
Ilta oli tullut, nuorison leikki törmällä oli valjennut ja Vääksyn lukuisat vieraat olivat ruvenneet keräytymään talon suureen ruokahuoneeseen, johon illallinen oli katettu. Klaun vanhin poika, tuo hoikkanen ja hento Eerik, juoksi pihan poikki ilmottamaan isälleen, että Vääksyn emäntä kutsui häntä illalliselle. Marski, tuo voimakas, roteva, rautanen mies, katseli melkein säälien hentoa poikaansa, jonka poskille leikki ja juoksu oli nostanut kelmeät ruusut, ja taas eräs ajatus, joka oli lähtösin nuoren Särkilahden sanoista, vilahti hänen mieleensä. Vaan hän karkotti sen, siveli poikansa pehmyttä tukkaa ja virkkoi leikillisesti, ikäänkuin jatkoksi edelliseen keskusteluun:
— Mitä arvelet sinä, Erkki, asiasta? Olemmeko me suomalaisia?
— Mutta mitä me sitten olisimme, isä?
— Kas, jo toinen tekee saman kysymyksen. No, olkaamme sitten suomalaisia!
Hän käveli poikansa rinnalla pihan poikki ruokahuoneeseen, jossa toiset vieraat jo häntä odottivat, — sillä niin epäilevällä kannalla kuin Suomen aatelisto vielä olikin seuratessaan marskin tuumia, tunnusti se kumminkin empimättä hänet ensimmäiseksi joukostaan. Kunniapaikalle, pöydän päähän, oli hänelle sija varattu. Vaan siinä vieressä istui jo Henrik Horn, Kankaisten herra — Horneilla oli aina yhä sijansa Flemingein rinnalla.
Kaksi viestintuojaa.
Häitä Vääksyssä kesti ajan tavan mukaan katkeamatta kolme päivää. Toisena hääpäivänä tapahtuivat vihkiäiset. Koko juhlayleisö lähti saattokulussa Kangasalan kirkkoon, joka oli lehväsillä vihannaksi puettu ja johon seudun koko rahvas oli näitä muhkeita juhlamenoja saapunut katsomaan. Tämä rahvas ruokittiin sitten vihkiäisten päätyttyä häätalossa; kuka tahtoi, oli sinne tervetullut eikä loppunut kesken olut eikä lihakeitto, joita Vääksyn pihoilla runsaissa mitoissa tarjottiin. Vaan sisässä väljissä asuinhuoneissa tanssivat morsiuspiijat ja rengit taidokasta, siroa häätanssia, huilut soivat ja häälaulut kaikuivat. Morsiamen ja sulhasen, jotka puoliväkisin vietiin rinnakkain istumaan häävuoteelle, oli siinä koko vierasjoukon edessä yhteisestä hopeasarvesta juotava häämalja, jolloin Kangasalan kirkkoherra, »isoherra», Georgius Henrici, luki sepittämänsä latinalaisen häärunon vastanaineiden kunniaksi. Näitä häätemppuja, joissa osaksi oli iloista ilvettä, osaksi vakavaa uskonnollista vivahdusta, kesti iltaan saakka, jolloin morsiuspari laululla ja soitolla saatettiin makuuhuoneeseensa. Sillävälin olivat vanhemmat ja sukulaiset tehneet lopulliset sopimukset myötäjäisistä ja huomenlahjoista ja Kustaa Stenbockin oli ollut nimitettävä, mitkä hänen tiloistaan olivat hänen vaimonsa omiksi luettavat.
Tanssin hyörinässä ja talon vankkoja varusteita kulutettaessa oli niin jo päästy kolmannen hääpäivän iltapuoleen saakka ja seuraavana aamuna piti sekä nuoren pariskunnan että häävieraiden lähteä Vääksystä. Kesäinen ilta oli herttaisimmillaan ja ikäänkuin oikein uhasta käyttääkseen hyväkseen yhdessäolon viimeisiä hetkiä jatkoi nuoriso karkeloimistaan entistään suuremmalla innolla. Ja nuorten ilot olivat vanhoissakin herättäneet haihtuvia muistoja heidän nuoruudestaan raikkaina henkiin ja hekin nauttivat kasvavan polven leikkejä katsellessaan.
Siinä lähti taaskin muuan pari nuorten piiristä juoksemaan pitkin laajaa pihanurmea. Nuoren Henrik Hornin oli pyydettävä kiinni karkuun päässyt tyttönsä ja hän pani ilmeisesti parastaan tavatakseen edessään nopeana lentelevän Anna Flemingin. Tyttö mutkitteli sukkelana ja pyytäjäänsä hilpeästi härnäillen tikapuiden takana ja vinttikaivon ympärillä, oli monasti ansaan joutumaisillaan, vaan väisti kumminkin aina notkealla liikkeellä tavottelijansa. Hänellekin näytti jo käyneen kunnia-asiaksi olla kiinni joutumatta, sillä koko hääyleisö, sekä nuoret että vanhat, olivat tuota juoksua kääntyneet katsomaan. Läähättäen paransi nuori Horn vauhtiaan.
— Kas noin, nyt hän on vangittu, virkkoi Ebba-rouva vanhalle Hornille, joka siinä hänen vieressään istui sukkeluuksillaan naisväkeä naurattamassa.
— Ei vielä, Ebba-rouva, näettekös, hän väisti. Kumpasellakin on tahtonsa, voitto riippuu lopuksikin sitkeydestä.
— Sitkeys on naisissa harvinainen avu, ei se Annassakaan kauan kestä.
— Vaan kun naisella on oikkunsa, ei hän siitä vähällä luovu. Toivon toki pojanpoikani voittavan, hänellä näkyy olevan halu harras.
— Ja vastarinta näennäinen. Noin … no nyt…
— Eipä sittenkään, siinä lentää tyttö vapaana.
— Ihme kyllä. Mutta saatte pian nähdä.
Vaikka palavissaan ja väsyneenä oli Anna vielä kerran luiskahtanut pyytäjänsä käsistä. Nuorukainen ponnisteli hänen kintereillään. Ratkaiseva hetki oli lähellä, Anna oli juuri pääsemäisillään sovittuun suojapaikkaan, jännityksellä kaikki tulosta odottivat. Silloin pysähtyi neitonen yhtäkkiä, veräjän ohi juuri juostessaan, kuin kivettyneenä ja jäi seisomaan paikalleen tuijottaen kujatielle, väistämättä enää ensinkään tavottelevaa nuorukaista.
— Mitä minä sanoin, — hän antautui, kehui Ebba-rouva hymyillenHorn-ukolle.
— Nyt on minun vuoroni ihmetellä. Mutta sanokaapa, miksi hän yhtäkkiä pysähtyi?
— Siksi, että hän on nainen. Ettekö ole tyytyväinen tulokseen? — Sitä sanoessaan vilkasi Ebba-rouva hiukan arasti miehensä puoleen, joka istui hänen takanaan.
— Olen kyllä, jos sitä oikein uskoisin, vastasi Horn päätään puistellen.
Mutta kaikkien katseet kääntyivät nyt tähystämään sinne veräjälle päin, jonne Anna yhä liikahtamatta seisoen katseli. Sieltä maantieltä oli hän nähnyt jotakin, joka hänet oli pysäyttänyt ja ennen pitkää sen näkivät muutkin. Taloa kohden ajoi sieltä pölynen, hiestynyt ratsastaja, vaan jo kujalta oli Annan katse tarttunut noihin kasvoihin, jotka hän joskus, mutta melkein kuin unessa, muisti nähneensä. Vaan tuo silmien hilpeä hymy oli niin painunut hänen mieleensä, että kun hän sen taas yhtäkkiä näki ilmielävänä edessään, hän aivan säpsähti ja pysähtyi, koettaen mielessään selittää, miksi nuo kasvot häneen niin vaikuttivat.
Vaan ratsastaja saapui pihalle, viskausi veräjällä hevosensa seljästä, sitasi sen suitsista patsaaseen kiinni ja käveli nopeasti kokoontunutta häärahvasta kohden. Leikki oli pysähtynyt, kaikkien huomio kiintyi airueeseen, joka virallisena virkkoi:
— Haen marski Klaus Flemingiä, Viikin vapaaherraa, jolle mulla on kirjeitä.
Äänettömyys vallitsi koko hääjoukossa, josta marski rivakasti astui esiin.
— Minulleko kirjeitä. Mistä?
— Ruotsista, hänen ruhtinaalliselta armoltaan Södermanlannin herttualta.
— Seuratkaa minua.
Nopein askelin astui marski päärakennukseen ja salpausi sinne huoneeseensa sanantuojan kanssa. Pihalle jääneet seisoivat supatellen pienissä parvissa ja uteliaina he tarkastelivat sanantuojaa, kun tämä kotvasen kuluttua astui ulos marskin luota, ja talonväki kiirehti toimittamaan hänelle ja hänen hevoselleen ruokaa ja hoitoa. Vaan marski itse viipyi vielä huoneessa, ikkunasta vain nähtiin hänen kävelevän ankarannäköisenä edestakasin lattiata pitkin, niin että siltapalkit soivat hänen askeleinsa alla. Mitähän on tapahtunut, minkälaisia viestejä on marski herttualta saanut? Kyselevinä katselivat Suomen herrat toisiaan ja eräs joukosta virkkoi hiukan ivallisesti:
— Eikö tee kenenkään mieli lähteä kyselemään marskilta Ruotsin kuulumisia?
Toiset hymähtivät. Suomen karhu näytti olevan vihassa, ei ollut sinne nyt lysti mennä.
— Näyttää siltä, kuin herttua ei olisi aivan leppoisia terveisiä Suomeen laittanut, jatkoi tuo sama veistelijä. Mutta yleensä eivät mielet olleet leikinlaskuunkaan taipuvaisia, epävarma jännitys rasitti kaikkia, tuntui kuin ukkosta olisi ollut ilmassa.
Mutta hetken kuluttua näkyi toinen pölypilvi tuprahtavan maantieltä ja häärahvas kiirehti veräjälle kummeksuen katsomaan, kun jo toinen ratsastaja täyttä neliä lasketti pihalle, ja kysyi, ennenkuin satulastakaan nousi, oliko marski vielä Vääksyssä.
— Tulen Puolasta, tuon kirjeitä kuninkaalta.
Suoraa päätä vietiin tämäkin airut marskin luo ja hän viipyikin siellä pitemmän hetken. Äänettöminä katselivat nyt toisiaan pihalla olijat Suomen herrat, nyt ei enää supateltukaan, kukaan ei osannut arveluita laskea. Saattoihan otaksua mitä tahansa: viestit herttualta, viestit kuninkaalta samalla tunnilla — mitähän myrskyä tämä taas tiesikään? Mutta marski viipyi yhä huoneessaan eikä Suomen herrain uteliaisuus tuntikausiin tullut tyydytetyksi.
Vaan kun myöhemmin tullut sanantuoja saapui ulos ja vietiin aterialle samaan huoneeseen, jossa edellinen sitä jo lopetteli, jäivät nämä tuokioksi sanattomina toisiaan katsomaan ja purskahtivat sitten nauramaan.
— Mitä hittoja, sinäkö täällä, lankomies? Mistä sinä tulet ja kenen asioilla?
— Ruotsista, herttuaallisena sanansaattajana. Vaan entäs sinä, mistä sinä tänne lennät?
— Puolasta, airueena kuninkaan luota. Vaan hittosoi, sinunhan pitäisi olla kotonasi Saksassa opettelemassa papiksi — ja nyt ratsastelet täällä herttuan käskyläisenä.
— Kuten näet. Vaan kuka opettaa nyt Turun pojille latinaa, teetkö sen sinä ratsastusmatkojesi välillä?
— Minä veisasin viisi latinalle ja olen nyt Flemingin väkeä, kuten näet.
— Väärällä tolalla, sen pahempi. Vaan eipä siitä riitaa.
— Eipä riitaa mitään. Vaan sinä Suomessa herttuan asioissa, — ai, ai, lankomies: vaarallisella tiellä!
Talonväki kuunteli kummissaan ja ymmärtämättä paljo mitään nuorten sanansaattajain keskenäisiä pakinoita ja kauan saivat nämä toisilleenkin selitellä, ennenkuin pääsivät asemasta aivan selville. He olivat todellakin ystävykset ja langokset, vaikka eri maista kotosin ja nyt niin eri asioilla. Ensiksi tullut heistä, tuo hymykatseinen nuorukainen, jonka tulo oli pysäyttänyt Anna Flemingin hänen juoksussaan, oli syntyjään saksalainen, vaan oli kolmisen vuotta sitten sattumalta tullut Suomeen ja löytänyt työalansa Ruotsista — nimeltään hän oli Hieronymus Birckholtz. Hänen ylioppilasaikanaan Heidelbergissa oli sinne näet tullut nuori suomalainen opiskelija Kaspar Gröning, papin poika Paraisista, joka oli osunut asumaan hänen vanhempainsa kotiin. Gröning, tuo myöhemmin tullut sanantuoja, oli yliopistovuosinaan niin tutustunut Birckholtzin perheeseen, että oli sieltä lähtiessään tuonut vaimonaan mukaansa Suomeen Hieronymon sisaren, ja olipa silloin nuori, seikkailuhaluinen Hieronymus itsekin lyypekkiläisellä kauppalaivalla seurannut lankomiestään tämän kaukaiseen maahan. Siellä talven viivyttyään ja maan kieliä jo vähän opittuaan oli hän Ruotsin kautta lähtenyt paluumatkalle kotimaahansa, vaan jäänytkin Tukholmaan, jossa Kaarlo-herttua juuri silloin tarvitsi kielentaitoisen airueen ja kirjurin. Gröning taas oli kyllästynyt latinan opettamiseen, johon hän ensiksi ulkomailta palattuaan Turun lukiossa ryhtyi, ja kun Klaus Fleming, joka itse ei ollut mikään kynämies, halusi taitavan ja luotettavan sihteerin, oli hän isänsä välityksellä tullut siihen toimeen ja matkusteli väliin tärkeissä asioissa marskin airueenakin.
— Ja mitäs uusia sinä nyt Ruotsista tuot? Paljo vehkeitä tekeillä, vai miten?
— Niitä varokaa! Vielä joudutte herrasi kanssa lujille, minä tuon sellaisia terveisiä. — Entä Puolassa — siellä kai torkutaan?
— Elkää luottako siihen, siellä pian herätään teidän tuumia tarkastelemaan. — Vaan mitäs me molemmat niistä! Tässä on satuttu häätaloon, tule, käydään hääiloa katsomaan.
Hilpeällä mielellä astuvat airueet pihalle, jossa Suomen herrat yhä kasvavalla jännityksellä ja epävarmoina odottelivat tietoja niistä molemmista kirjeistä, jotka äsken olivat saapuneet. Mutta Fleming viipyi kauan huoneessaan. Kun hän vihdoin astui sieltä ulos, oli hän kylmän tyyneen ja ankaran näköinen, niinkuin ainakin, vaan siltä näytti, että hänellä, aatelisherrain joukkoon kuistille kävellessään, oli pää tavallista pystömmässä ja varressa vielä entistä enemmän arvokkuutta. Hän istahti rauhallisesti portaille ja piirteli ääneti miekkansa huotralla kuvioita hiedikkoon. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Vihdoin käännähti marski katsomaan kokoontuneita herroja ja naurahti:
— Te olette uteliaita tietämään mitä maailmalle kuuluu, eikö niin? No, kuulumiset eivät ole mitään odottamattomia, mutta siltä varsin hauskoja. — Marski viivähti hetkisen, ikäänkuin tahallaan vielä kiduttaakseen odottavia herroja, ja otti sitten poveltaan kaksi paperikääröä. — Tässä on kirjeitä kahdelta taholta. Lukekaa itse, hyvät herrat, tämä mytty on Ruotsista, tämä Puolasta. Lukekaa, me emme tahdo salata mitään.
Hän avasi paperikääröt, ojensi ne herroille ja laskeusi itse mukavasti selkänojoon tarkastamaan, minkä vaikutuksen kumpanenkin kirje, kiertäen kädestä käteen, teki ahmiiviin lukijoihin.
Herttuan kirjeessä vilisi uhkauksia ja syytöksiä ja haukkumasanoja, eikä ainoastaan Flemingiä, vaan koko Suomen aatelistoa kohtaan, joka ei ollut yhtynyt hänen Upsalan kokouksessa teettämiinsä päätöksiin, vaan lykännyt kaikki valtakunnan hallintoa ja maan uskontoa koskevat asiat kuninkaan kotiintultua ratkaistaviksi. Klaus herraa herttua vaati — arvaten, ettei Stenbock ollut kyennyt vaikeaa tehtäväänsä suorittamaan, — luopumaan kaikista viroistaan ja vallastaan Suomessa ja »heti paikalla saapumaan Ruotsiin vastaamaan teoistaan».
Tämä kirje pani Vääksyn vieraat miettiväisiksi. Toiset näyttivät loukkautuneilta, varsinkin kun herttua kutsui Suomen aatelisia nimellä »rebelles», kapinoitsijat, vaan toiset teki kirjeen jyrkkä, uhkaava muoto aroiksi. Tuli sitten toisen kirjeen vuoro. Kuningas Sigismund kiitti Suomen aatelisia, jotka olivat kieltäytyneet yhtymästä mihinkään kuninkaan oikeuksia rajoittaviin toimiin ja yleensä vastustaneet Ruotsista häntä vastaan viritettyjä juonia. Syyskesällä hän lupasi tulla perintövaltakuntaansa itse järjestämään sen hallintoa ja kutsui Flemingin laivastolla häntä noutamaan. Klaus herralle hän oli vielä erityisesti suosiollinen, vahvisti hänet uudella valtakirjalla kaikkiin hänen virkoihinsa Suomessa, käskien hänen siellä pitää sotaväkensä koossa ja totella ainoastaan kuninkaalta suorastaan tulevia käskyjä.
Äänettöminä laskivat aatelismiehet, yksi toisensa perästä, nuo kirjeet käsistään. He olivat ymmärtäneet niiden sisällön, vaan heidän oli vaikea käsittää, miten ne olivat sovellettavat toisiinsa.
— No, mitäs arvelette? kysyi Klaus herra hiukan pirullisesti kääntyen Kurki-veljesten puoleen. — Ne ovat hieman vastakkaisia nuo kirjeet. Te näette, molempia emme voi totella, täytynee kai siis valita.
Neuvottomilta näyttivät aatelismiehet ja surumielisesti vastasi vanhaLaukon herra:
— Kiista on kehittynyt liian pitkälle, voineeko siitä enää sopua syntyäkään kuninkaan ja herttuan välillä.
Marski käännähti kärsimätönnä:
— Mitä se meihin kuuluu. Mutta meidän on toteltava toista tai toista.Kumpaako?
— Siitä ei liene epäilystä, virkkoi Sten Fincke, Peipotin herra, joka nyt katsoi turvallisesti voivansa täydelleen kannattaa marskia. — Kuninkaan tahtohan on selvä.
— Selvä on, selvä, matki mietteissään Anolan herra.
— Ja selvä on herttuankin kirje.
— Siitä herttua itse vastatkoon, väitti Sten herra — Mutta me olemme liian halpoja kuninkaan käskyjä vastustaaksemme.
Se näytti olevan yleinen vaikutus saapuneista viesteistä ja, vaikka tämä ristiriita muutamia hyvinkin arvelutti, olivat kaikki valmiit tunnustamaan, että Klaus herraa heidän nyt ainakin vastaiseksi on seurattava — ei ole siinä valitsemisen varaa. Mutta ne nuoremmat miehet, joista kaikkien suomalaisten kannan olisi pitänyt jo ennakolta olla niin selvänä, olivat ihastuksissaan tästä uudesta käänteestä.
— Olisipa sekin, jos me suomalaiset vasten kuninkaan nimenomaista käskyä lähtisimme ruotsalaisten perässä juoksemaan, intoili Särkilahti nuoremmille tovereilleen. — He vastatkoot teoistaan, me olemme valinneet, me olemme heistä irti!
Mutta yksin syrjässä istui sanaa puhumatta vanha Kankaisten herra kuunnelleen näitä uutisia ja arvosteluja. Siinä oli nyt Suomen aatelisto väistymässä yhä edemmäs siltä kannalta, joka oli hänen sukunsa oma. Ukko tunsi, että tapaukset valmistivat ja kehittivät mieliä Suomessa yhä enemmän Flemingin eduksi, hänen asemansa vahvistui, hän oli nousemassa itsevaltiaaksi Suomessa, ja Kankaisten suvun merkitys siitä samaa rintaa laskeusi. — Mutta tämä käänne voi olla hetkellinen, tuumi ukko toisakseen, pian saattaa taas tuulla Flemingillekin vastaan. Suomikaan ei ole yksinomaa Suomen aatelisto, — vielä ei ole Klaus-herran asema varma… Olipa koko joukko uhkaa ukon varressa, kun hän nousi ja, eroten toisista herroista, yksin käveli kuistilta pois.
Tuota katseli Klaus Fleming ja siitä taas synkistyi hänen äsken niin kirkastunut muotonsa. Tuossa on vielä paha kanto kaatamatta; niinkauan kuin Hornin suku on vastassa, on Flemingein valta Suomessa epävarma. Tuo sitkeä suku täytyy kukistaa … ellei sitä ehkä voisi voittaa hyvällä…
Koko suureen häärahvaaseen olivat nämä äsken saapuneet uutiset, jotka nopeasti suusta suuhun levisivät, yleensä varsin rauhoittavasti ja rohkaisevasti vaikuttaneet. Mieliala, joka tietoja odotettaessa oli ollut alakuloinen ja raskas, virkistyi ja keveni, kun taas tiettiin, että kuningas oli yhä edelleen uskonut tämän maan johdon ja heidän kaikkien turvallisuuden Klaus Flemingin varmoihin käsiin. Rauhoittava ratkaisun tunne vallitsi siis Vääksyn vieraissa, kun illan suussa vielä lähdettiin yhteiselle kävelymatkalle kappaleen matkan päässä talosta olevalle kauniille Sarsakoskelle, jota myöten Längelmävesi vielä siihen aikaan laski vetensä Roineeseen — vasta ykstoista vuotta myöhemmin »ilkeä Iharinkoski saattoi Sarsan vaivaiseksi».
Nuorten mieliä vain näytti jonkinlainen kaipuu painavan lähellä olevan eron johdosta; nämä iloiset yhdessäolon päivät olivat liian nopeasti kuluneet, ne tuttavuuden liitot, joita oli solmittu, katkaistiin nyt taas tiesi kuinka pitkiksi ajoiksi. Sarsakosken rannalla levättäessä haki siis kukin toverikseen sen, johon hänen mielensä näinä lyhyvinä juhlapäivinä syvimmin oli kiintynyt, ja niinpä istuttiin enimmäkseen parittaisin siellä kosken kuohuja ihailemassa. Nuori Hornkin lenteli yhä vain perhosena Anna Flemingin ympärillä, kakskymmenvuotiaan avomielisyydellä salaamatta mieltymystään ja lämmenneitä tunteitaan. Vaan senkäänvertaista myötätuntoisuutta, jota hän edellisinä päivinä oli luullut tytön puolelta tapaavansa, ei hän enää löytänyt. Annasta oli taas hilpeys ja vallattomuus poissa, hän oli jälleen suljettu ja kylmä, ja vastaili seuralaiselleen hajamielisesti, ikäänkuin omain mietteidensä keskeltä. Nuori Henrikki ei voinut käsittää, mikä hänet nyt äkkiä oli muuttanut, vaan, ryhtymättä sitä aprikoimaankaan, rakenteli hän itse yhä vain suunnitelmia, miten hän kotiin tultuaan asettaisi asiat niin, että Kankaisten ja Kuitian väet vielä tapaisivat toisensa.
— Monenko viikon perästä olette te Kuitiassa? kysyi hän harvasanaiselta neitoselta, jota hän ei oikein saanut mukaan tuumiinsa.
— Tuskinpa tänä kesänä ollenkaan. Me matkustamme sedän mukana syksylläRuotsiin, kuninkaan kruunajaisiin.
— Oh, sepä vahinko, olin jo pian aikonut purjehtia veljieni kanssa Paraisiin. Vaan sama se, me tavataan Ruotsissa, minä tulen myös syksyllä sinne, isäni luo.
— Tavataanko? Missä?
— Missä tahansa. Ei Tukholma niin suuri ole, ettei siellä toisiaan löytäisi, jos tahtoo.
— Niin, olette oikeassa, tässä maailmassa kyllä löytää sen, jonka tahtoo.
Anna lausui sen entistä vilkkaammin, mutta nuoresta Hornista tuntui sittenkin, ettei se ollut hänelle oikein rohkaisuksi sanottu. Näytti siltä, kuin Annan silmät olisivat jotakin hakeneet, ja ensimmäisten parvessa lähtikin hän jo paluumatkalle Sarsakoskelta, yhtyen Elina Fincken seuraan.
Vaan Ebba-rouva, joka miehensä rinnalla siinä takana asteli, virkkoi veitikkamaisesti tälle:
— No, mitä arvelet noista valtiollisista vehkeistä?
— Hm, lasten ilveitä. Eikä Anna näytä liioin rohkaisevan liehakoitsijaansa.
— Kas, sinä et tunne kaikkia naisten metkuja.
Kävelyretkeltä palattua lausuttiin jo yleiset jäähyväiset; marskin perheineen piti näet jo aamun koitteessa lähteä matkalle laivastonsa luo, jonka kuntoonpanoa nyt täytyi kiirehtiä, ja toisten etelään päin, Hämeenlinnaan ja Helsinkiin matkustajain, kuten Finckein ja Tottien, tuli seurata heitä. Turkuun päin kulkijat aikoivat äskenvihityn pariskunnan seurassa lähteä päivemmällä. Aikusin hankkiusi siis tänä iltana koko Vääksyn hääseura levolle, kukin hänelle määrättyyn suojaansa.
Anna ja Elina sanoivat myös jäähyväiset häävieraille ja astelivat yhdessä pihan poikki siihen suureen vaateaittaan, jossa yhteinen sisarvuode oli laitettu kaikille morsiustytöille. Vaan tällä lyhyellä taipaleella heille molemmille vielä ehti jotakin merkillistä tapahtua. Pihalla tulivat näet ensiksi vastaan molemmat päivällä saapuneet airueet ja näistä toinen tervehti heitä kohteliaasti, toivottaen hyvää yötä armollisille neitosille. Eihän siinä mitään outoa ollut, vaan Annan poskille se tervehdys kumminkin nosti helakan punan eikä hän sitä kätkiessään voinut vastata mitään. Vaan Elina vastasi ystävällisesti:
— Hyvää yötä teillekin. Joko huomenna matkustatte takasin Ruotsiin?
— En. Marski on käskenyt minun seurata mukanaan, saadakseni vastauksen.
— Tervetullut siis matkatoveriksi.
— Niin, tervetullut matkatoveriksi! sai nyt Annakin sanotuksi, silmäillen vielä taakseen, kun Elina jo oli kääntynyt poispäin. Vaan hänen äänessään oli tavallista hellempi kaiku, joten Elinakin kääntyi ympäri katsomaan, ja näki nyt veren liekkivän serkkunsa poskilla ja veitikan näki hymyilevän tervehtivän nuorukaisen silmästä.
— Mitä, tunsitko sinä entuudestaan tuon airueen? Mikä on hänen nimensä?
— En tiedä, en tosiaankaan…
— Vaan sinä tunsit hänet kumminkin, tunnusta pois.
— Tunsin ja en. Kerran olen hänet nähnyt, silloinkin kaukaa. Ensi kerran hän nyt minua puhutteli.
— Ja kumminkin…! Osaako vakava Anna Flemingkin seikkailla? Vai mitä?
— Elä kysy, Elina, en tiedä mitään, en ainakaan vielä. Tule!
Hän juoksi edeltä aittaan, — eikä Elina tullutkaan jälestä. Anna näki Liuksialan rouvan tarttuvan toverinsa käteen ja taluttavan hänet keskustellen rannalle päin. Ja kauan viipyi Elina poissa yhteiseltä sisarvuoteelta. Siellä nuoret tytöt vallattomina vielä hetken pelihtivät ja kertoivat toisilleen naureskellen pikkusalaisuuksiaan, kunnes yksi toisensa perästä vaikeni ja hymy huulillaan vielä nauruunsa nukahti. Vaan Anna makasi valveilla odotellen serkkuaan rinnalleen ja mielessään uudistellen sitä sanatonta, salaista tarinaa, joka hänelläkin oli muistonaan vietävänä näistä upeista Vääksyn häistä.
Vihdoin saapui Elinakin sisarvuoteelle, hiipi hiljaa Annan viereen. Vaan nyt paloivat hänelläkin posket kuten äsken Annalla ja hänen äänensä värähti kuiskatessaan serkkunsa korvaan:
— Anna, nyt olen keksinyt unelmaini ruhtinaan. Nyt on minulla tilaisuus tehdä jotakin suurta ja sankarillista…!
— Ja mitä sitten?
— Se on salaisuus, suuri salaisuus, suurin maailmassa. Mutta tehkäämme eräs luja liitto, Anna, … sinulla on myös salaisuutesi … onhan?
— Salaisuusko — en tiedä. Vaan tehdään liitto.
— Liitto, että säilytämme toistemme salaisuudet kuin omamme — tehdäänkö?
— Ja autamme toisiamme, — tehdään, Elina.
Peiton alla puristivat serkukset toistensa kättä. Vaan vielä kauan makasi Elina valveilla, ajatellen suurta salaisuuttaan, ja hänen rinnallaan lepäsi Anna omaan pikku salaisuuteensa vaipuneena, — muut aatelisneitoset uinuivat jo aikoja sitten sisarvuoteella vaateaitassa nuoruuden tervettä unta, hääilojen muistoja uneksuen.
Yön hiljaisuus vallitsi pian suuressa häätalossa. Vielä kuului kumminkin askeleita päärakennuksen suurimmasta vierashuoneesta, johon Klaus Fleming puolisoineen oli sijoitettu. Ebba-rouva oli jo käynyt vuoteelle, vaan marski mitteli vielä pitkin askelin lattiata, pysähtyi väliin, virkkoi jonkun sanan itsekseen ja käveli taas. Kulunut päivä oli ollut hänelle tärkeä päivä, hänen asiansa oli harpannut reippaammin eteenpäin, kuin hän koskaan oli voinut aavistaakaan. Herttuan ja kuninkaan kirjeiden saapuminen yhteen aikaan oli ollut onnen oikku, mutta hänelle erittäin edullinen, varsinkin siksi, että hän kokoontuneelle aatelistolle oli saattanut näyttää nuo molemmat kirjeet. Asema oli selvennyt, ohjakset kokoontuivat yhä kiinteämmin hänen käsiinsä, eikä Suomen aatelisto pian voinut muuta, kuin seurata häntä. Muutamat tosin vielä epäilivät … yksi on paha solmu — Hornin suku. Sillä on vielä paljo vaikutusta aatelistoon, sillä on kansan suosio ja se käyttää vaikutuksensa aina Flemingejä vastaan… Marski pysähtyi tuokioksi, nosti käden otsalleen, — mutta riuhtasi seuraavassa tuokiossa taas käsivartensa suoraksi… Se on ruhjottava tuo suku, sen täytyy taipua, lisää rautaa vain…!
Vaan sittenkin — marski seisattui taas, — voisiko sen sovinnolla suosittaa? Viha on vanha, katkera ja syvä. Vaan jos se suku tahtoo pysyä suomalaisena, on sen käytävä toisten kanssa sovintoon… Marski sukasi pari kertaa levottomasti sormillaan sankkaa, harmahtavaa tukkaansa ja seisattui sitten yhtäkkiä rouvansa eteen vuoteen reunalle:
— Arveletko todellakin, Ebba, että naimisliittoa voisi syntyä Annan jaKankaisten pojan välillä?
— Kas noin, johan olet sinäkin kääntänyt huomiosi tuohon minun valtioviisauteeni. Päivällä vielä puistelit päätäsi.
— Niin, katsos, sillä voisi olla merkityksensä. Tuo suku tulisi sen kautta meitä lähemmäs, ikäänkuin sidotuksi … ainakin näennäisesti … olisi häitä ja sukulaispitoja … muuta ei paljoa tarvittaisikaan.
— Ja Anna on järkevä tyttö, — kunhan vain suostunee, lisäsiEbba-rouva, nyt hän vuorostaan vähän epäillen.
— Jos minä tahdon, täytyy hänen suostua. Minä tarvitsen Hornit, niiden täytyy joko olla puolellani taikka kukistua.
— Tahdotko siis, että puhun asiasta Annalle?
— Ei sanaakaan, ei kellekään, muista se, Ebba, huudahti marski melkein kiivastuen. — Antaa asian kehittyä, — enkä ole vielä varma, olisiko se edes viisasta. Ja nyt on meillä ensiksi suuremmat tuumat kysymyksessä; ensiksi on kiirehdittävä laivaston luo Uudellemaalle, sieltä kuningasta vastaanottamaan ja sitten Ruotsiin… Niin, Ruotsissa, siellä tulee vielä kuumasti oteltavaksi, oteltavaksi tuimasti … mutta malttia vain, me ollaan sitkeitä suomalaisia.
Näin monenlaiset mietteet ja suunnitelmat päässään laskeutui marskikin vihdoin vuoteelleen.
Vaan sittenkin vielä kuului Vääksyssä ääniä, kuului ullakkokamarista juuri marskin huoneen yläpuolelta. Airueille oli sinne laitettu yösijat ja nämä, jotka jo iltapäivällä olivat ensi väsymykseensä ottaneet pienet unet, keskustelivat siellä nyt vuoteillaan yhteisistä muistoistaan.
— Etkö käynyt tullessasi meillä Paraisissa sisartasi tapaamassa? kysyiGröning.
— Sekös hitto olisi joutanut, vastasi Birckholtz. — Tyyneet ilmat pidättivät laivaamme monta päivää siellä saaristossa ja kun vihdoin Turkuun päästiin, kuulin, että marski jo oli matkoilla. Mutta sitä ei kukaan uskonut, että hän täällä olisi, Stenbockin häissä. Vihdoin sain siitä toki varmuuden ja silloin ei muu auttanut, kuin nouse hevosen selkään ja aja synkimpään Hämeeseen. Vaan niitä matkavaivojani en enää kadu, kuuletko lankomies, en kadu…
— Kunhan ei vielä sittenkin tule katuminen, — ajelet herttuan asioilla Suomessa! Etkö sinä huomaa, että herttua turhaan niskottelee laillista kuningasta vastaan; me pidämme kuninkaan puolta ja meidänhän siis täytyy voittaa. Tule pois Suomeen, taikka matkusta kotiisi Saksaan!
— En tee kumpastakaan, olen päässyt onneni kynnykselle ja nyt multa kaikki luistaa kuin lipeässä. — Ja »tekö» muka voitatte … teillä ne juuri ovat yritykset vaaralliset. Olette nyt kuninkaan puolella, vaan luulenpa, että »te» puuhailette päästäksenne irti ensiksi yhdestä ja sitten toisesta, — tiedättehän »tekin», että laillinen kuningas voi pian olla perintömaastaan varsin löyhässä… No niin, mutta samahan se meille on, ollaan ystävykset siltä ja langokset. Minä tulen usein Suomeen, siihen päätökseen olen nyt tullut, olen keksinyt täällä mainion aarteen ja se on oleva minun, minun, minun…
— Minkä aarteen? Elä sinä vain vehkeile täällä meidän selän takana, vähemmästä tässä maassa on aatelismiehiäkin hirtetty.
— Ei meitä niinkään hirtetä, meillä on täällä hyviä puolustajia … on meillä…
Nyt Gröning vasta keksi, mitä hänen lankonsa tarkotti. Olihan hän nähnyt, kuinka Anna oli Birckholtzin tervehtiessä punastunut, vaikkei ollut siihen silloin suurempaa merkitystä pannut. Mutta nyt hän puolittain halveksuen, puolittain säälien naurahti.
— Voi poika parka, miten haaveksitkaan, yhteen silmäniskuun rakennat kokonaisia ilmalinnoja ja kuvittelet mahdottomuuksia. Varo vain, ettet vedä päällesi marskin vihoja.
— Ehei, lankomies, meistä tulee marskin kanssa hyvät tuttavat ja ehkä vielä muutakin, — ehei, lankomies! Mutta se mulle lupaa: elä käy ennen aikojasi kieliä kantelemaan, jos mitä huomaatkin.
— Minä en lupaa mitään, mutta sinä hupsit, lankomies, vai unissasiko puhut?
— Perästä kuuluu, miten minä hupsin. Meidän pojilla on suuret aikeet ja hyvät toiveet. Vaan ei nyt puhuta — nyt nukutaan.
— Nuku pois houreet päästäsi, lankomies, parasta on.
Niin vaipuivat viimeisetkin valvojat Vääksyssä uneen.
Helsingissä vuonna 1593.
Suomen nykyisen pääkaupungin paikka eli n.s. Estnäsin niemi oli vielä kolmisen vuosisataa sitten autio, jylhä, karu kivikkokangas, jossa kallioisten vuorten rinteillä kasvoi harvaa, huonoa näreikköä ja jossa kukkulain välisissä laaksoissa olevain lampien matalat, liejuiset savikkorannat vieroittivat asutusta luotaan. Meren lahtien varsilla, siellä, missä ystävällisempi ruohokkoranta katkasi tylyn ja kylmän kivikko-ahteen, samoin kuin suuremmissa saarissa, oli siellä täällä kalastajain mökkejä, vaan ei ollut siihen aikaan vielä kukaan ajatellut kaupungin rakentamista näille niemekkeille eikä mikään tähtienlukijakaan ollut ennustanut sinne Suomen vastaista pääkaupunkia. Asutus keskittyi yleensä noihin aikoihin jokisuihin ja jokivarsille ja niinpä oli Vantaanjoen suistokin jo vanhastaan seutunsa asutuksen keskustana, kaupan ja liikkeen välityskohtana. Ja siellä se oli kertomuksemme aikoina jo nelisenkymmentä vuotta sijainnut se kaupungintapainen, joka siihen aikaan kantoi Helsingin nimeä.
Kustaa Vaasa se oli aikoinaan tämän kaupungin sinne perustanut ja koettanut väkisinkin luoda siitä vahvaa kauppapaikkaa, vaan Helsingillä ei ollut Vantaan suussa minkäänlaisia edellytyksiä paisuakseen merkittäväksi kauppakaupungiksi. Joen matala, soinen ranta ei houkutellut asukkaita luokseen, satama joen suussa oli matala, suojaton ja huono, etäisemmät kauppalaivat sinne harvoin uskalsivat eikä kaupungin harvalukuisella porvaristolla ollut laajaa maakuntaakaan kauppa-alanaan, niinkuin maan muilla kaupungeilla. Toiselta puolelta näet Porvoo, vanha, suosittu kauppapaikka, ja toiselta Tammisaari tunkivat sen ahtaalle alalle. Kustaa Vaasa oli tosin, tavallisen käskijäluonteensa mukaisesti, Helsinkiä perustaessaan antanut määräyksen, että Porvoon ja Tammisaaren asukkaiden pitäisi muuttaa tähän uuteen kaupunkiin, jolle aijottiin suoda laajempia etuoikeuksia, ja jotkut tammisaarelaiset olivat sen tuhmuuden tehneetkin, muuttaneet Helsinkiin. Vaan nuo molemmat vanhemmat kaupungit pysyivät kumminkin, kuninkaallisesta kuolinkäskystä huolimatta, pystössä ja Helsinki riutui. Ruunun viranomaisetkin olivat jo ruvenneet huomaamaan, että koko kaupunki oli sopimattomalla paikalla ja että se olisi siirrettävä kauemmas merelle päin, — olipa ehdotettu m.m. Sandön saarta nykyisen Helsingin edustalla uudeksi kaupunkipaikaksi —, vaan vielä ei niistä tuumista mitään tullut ja Helsingin siirtäminen lykkäytyi vielä puolensataa vuotta tuonnemmaksi kreivi Pietari Brahen aikoihin. Ensimmäinen Helsinki siis elää kitkutti edelleen siellä Vantaa-joen varrella, joka nykysille pääkaupunkilaisille on tunnettu Vanhankaupungin nimellä, mutta jossa tuskin muuta kuin muutamia muinaisen kirkon perustusraunioita enää on vanhaa kaupunkia muistuttamassa.
Kosken yläpuolella, kaupungin ainoan kadun varrella, kohosi tähän aikaan komeimpana talona kaupungin yhdistetty raatihuone ja kievari, ja tämän talon pihalla nähtiin eräänä kesäpäivänä 1593 Ebba Flemingin raskaat, viime tapaturman jälkeen jo korjatut vaunut. Marski Klaus Fleming oli näet perheineen, huoveineen, pari päivää sitten saapunut tänne Vääksyn häistä, jatkaakseen Helsingistä vesitse matkaansa Pikkalan satamaan, joka oli hänen oman vapaaherrakuntansa aluetta ja jossa hänellä oli valtakunnan laivasto koolla. Marskin perhe ja huovit olivatkin vielä Helsingissä, itse oli hänen täytynyt kiirehtiä edeltä laivastoonsa.
Kohta hänen Helsinkiin tullessaan oli marskilla näet ollut pahoja viestejä vastassaan. Hänen poikansa Olavi, Olavi Klaunpoika, ennen hänen Ebba Stenbockin kanssa solmittua avioliittoaan aviottomasti syntynyt, mutta hänen kodissaan siltä kasvatettu nuorukainen, oli näet Pikkalasta rientänyt isäänsä vastaan kertomaan, että laivastossa liikkui Kaarlo-herttuan Ruotsista laittamia lähettiläitä, jotka koettivat houkutella laivojen päälliköitä luopumaan Flemingistä, lähtemään Suomen rannikolta ja purjehtimaan Tukholmaan. Eikä ollut päällikköihin paljokaan luottamista, kapina saattoi puheta minä hetkenä tahansa.
— Vai sellaiset vehkeet! huudahti marski synkästi kirasten tuon viestin kuultuaan. — Ja eikö sulla ollut laivastossa riittävästi köyttä hirttääksesi niitä roistoja?
— Sitä vaadin, isä, vaan mieliala on laivastossa semmoinen, etten voinut mitään tehdä. Lähettiläillä oli turvakirjeet herttualta ja sitäpaitse käskykirjeet tuoda laivasto Tukholmaan, josta sen muka pitäisi lähteä kuningasta vastaanottamaan.
— Mutta olenhan siitä minä antanut laivastolle selvät määräykset.
— Vielä on toinenkin seikka. Laivaväki ei ole saanut palkkaansa…
— Kyllin, minä riennän sinne itse. Vai veisit multa laivani, herttua, parhaan tukeni, oho! On kai laivasto nyt vielä Pikkalassa?
— Toivottavasti, jos sinne pian ehdimme.
Hätimittäin ehti marski rannalta lähettää Ebba-rouvalle terveiset, että perhe odottaisi häntä Helsingissä, kunnes hän laivoilla tulisi heitä noutamaan, sekä käskyn huoveille ehtimiseen ratsastella ympäristössä ja vangita kaikki epäilyttävät kulkijat, — marski näet tiesi, että paitsi näitä laivaston viettelijöitä herttuan lähettiläitä oli muutenkin maassa liikkeellä kiihottamassa kansaa häntä vastaan. Samassa hän jo istui venheessä, soutajat kiskoivat kolmessa hangassa ja venhe kiiti hyvää vauhtia länttä kohden.
Tällä matkallaan hän jo oli viipynyt kaksi päivää ja perhe oli sillaikaa odottanut Helsingissä. Mutta kaikille perheen jäsenille ei tuo odotusaika ollut käynyt kovinkaan pitkäksi. Elina Fincke, joka vielä sai oleskella marskin perheessä kunnes tämä matkustaisi Ruotsiin, käytti hurmaantuneena tätä joutoaikaa hyväkseen, saadakseen harjoittaa mielityötään, ratsastella vanhan Eenokin mukana maita ja mantereita pitkin huovien hurjimmilla hevosilla, ja hän panikin toimeen siellä sellaisia kilparatsastuksia, että pienen Helsingin porvarit sitä kummissaan katselivat. Ja Anna Fleming taas, hän säilytti nämä Helsingin päivät kauan mielessään herttasimpina muistoina ilottoman nuoruutensa ajoilta.
Jo matkalla Hämeestä Helsinkiin oli sitä pikaista tuttavuutta, minkä hän Vääksyn pihalla oli tehnyt herttuan sanansaattajan, nuoren Hieronymon kanssa, salasesti jatkettu ja Annan herkkä mieli, joka Paraisten selällä kerran oli nuorukaisen hymyileviin katseisiin niin omituisesti kiintynyt, oli sen jälkeen yhä lämmennyt ja sulamistaan sulanut. Hieronymus Birckholtz oli aikansa oloihin nähden ja varsinkin Suomen puolisivistyneeseen aatelistoon verraten oppinut ja hieno mies, oli saanut kotonaan huolellisen kasvatuksen ja oli itse maailman koulussa, pitkillä matkoillaan ja seikkailuillaan, oppinut tuntemaan ihmisiä ja kohtelemaan heitä. Hänen isänsä oli oppinut mies, lakitieteen tohtori Heidelbergin yliopistossa ja oli antanut pojalleen huolellisen kasvatuksen. Suvun sanottiin kuuluvan johonkin sivuhaaraan Meklemburgilaista aatelistoa, mutta vanha Hieronymus oli siirtyessään yliopiston opettajaksi toiseen valtioon tiedemiehen halveksumisella laiminlyönyt valvomasta aatelisoikeuksiaan Brandenburgin vaaliruhtinaskunnassa, ja siksi ei nuorella Hieronymollakaan ollut aateliskilpeä. Mutta miellyttävällä persoonallisuudellaan ja runsailla lahjoillaan oli Hieronymo Ruotsissa pian osannut voittaa ylhäistenkin suosion ja hän nautti jo Kaarlo-herttuan erityistä luottamusta, ollen hänen kamaripalvelijansa. Hänellä oli hyvä pää ja iloinen mieli, kaksi ominaisuutta, joita herttua piti suuressa arvossa, hän oli sukkela ja leikillinen ja valloitti niillä avuillaan helposti ihmisten suosion. Niillä hän pian oli voittanut Anna Fleminginkin taipuvan mielen ja, huomatessaan tehneensä neitoseen tavallista syvemmän vaikutuksen, pani hän parastaan sitä vaikutusta yhä vahvistaakseen. Se huvitti hänen seikkailijaluonnettaan ja hilpeästi virkkoi hän Gröningille, joka väliin varottaen puisteli hänelle sormeaan:
— Miksi emme valloitteleisi aatelisneitosia, onhan se niin hauskaa ajanvietettä ikävillä pikaratsastusmatkoilla ja viatontahan se myöskin on.
— Viatonta — panna hulluja tuumia neitosten päähän.
— Mitä hulluja, mulla on rehelliset aikeet!
— Sinun aikeesi…!
Mutta leikin sekaan tuli Hieronymon mieleen pian todempiakin tuumia; nuori seikkailija rupesi miettimään valloitustaan ja ne mietteet valtasivatkin hänen mielensä. Odotuspäiviään Helsingissä käytti hän tavatakseen neitosen niin usein kuin suinkin, eikä se vaikeata ollutkaan. Annan serkku, nuori Eerikki, oli vähän sairaana ja Ebba-rouva oleskeli siis enimmäkseen huoneessa häntä hoitelemassa. Sillävälin tapasivat aatelisneito ja nuori airut usein toisensa Vantaajoen varsilla ja kävelivät ahdetta myöten pitkiä matkoja keskustellen ja leikkiä laskien. Hieronymo esiintyi koko ajan käytökseltään nöyränä, alamaisena ja kunnioittavana, niinkuin vennon ylioppilaan sopi ylhäistä aatelisneitoa kohtaan, kertoili hauskasti matkoistaan ja seikkailuistaan ja kuvaili sattuvasti valtiollisia henkilöitä ja luonteita, jotka hän jo pohjoismaissa tunsi melkein kaikki. Ja aina väliin levättiin törmillä, piirrettiin nimiä koivun runkoihin ja ihailtiin sydänkesän kauneutta.
— Ettekö tunne ikävätä kotimaahanne, kysyi Anna eräänä iltapäivänä, kun he yhdessä olivat istahtaneet joen rannalle pienen putouksen kohdalle katselemaan veden vaahtoavia leikkejä, saman putouksen, jonka viattomia kevättulvia katsomaan sen jälkeen niin monet sukupolvet helsinkiläistä nuorisoa on kokoontunut.
— En. Jos minua koti-ikävä vaivaisi, en olisikaan se mikä olen, vapaaja huoleton luonnonlapsi, aina ilonen ja tyytyväinen missä olenkaan.Luulenpa, että voisin elää ikäni aivan yhtä onnellisena Suomessa kuinSaksassa, — niin, ehkä paljo onnellisempanakin.
— Viihdytte siis meidän kylmässä maassamme?
— Ei ole kylmä — nuorukainen kuivasi hattuaan, joka äskeisellä kävelyllä oli hiestynyt — enkä muuten tiedä, viihdynkö erityisesti täälläkään. Kun ensi kerran tänne tulin, tuntui siltä, että johan joutunenkin jäisten peikkojen maahan. Vaan täällä olen tavannut parhaita ystäviäni; — eihän onnellisuus riipu paikasta, vaan siitä mitä siellä löytää, niistä vaikutuksista, niistä ihmisistä, joita kussakin paikassa tapaa. Ja minä olen varma, että mulle olisi onnenmaani Suomi…
— Josta ehkä huomenna lähdette, tuskin koskaan enää palataksenne.
— Monasti, neitiseni, monasti palaan vielä. Tännepäin on aina asioita ja onneni on, että ne asiat tavallisesti koskevat marski Klaus Flemingiä. Ja sitäpaitse…
Nuorukainen keskeytti lauseensa, hiukan epävarmana, uskaltaisiko hän sitä jatkaa siihen suuntaan, johon oli aikonut. Vaan neitosessa ei näkynyt minkäänlaista suuttumuksen eikä vierottavaisuuden merkkiä. Hän siis jatkoi rohkeasti:
— Ja sitäpaitse: tehän seuraatte marskin mukana Ruotsiin, kruunausjuhliin, eikö niin?
— Niin on aikomus.
— Silloinhan en tarvitse Suomeen tullakaan… Ei, elkää suuttuko suoruuttani, korkea-arvoisa neiti. Mutta sen luvan minä pyydän, että saan nähdä teidät sielläkin.
Anna loi auki suuret, vakavat silmänsä.
— Miksi suuttuisin, te sillä minulle ilon teette.
— Hei, tuohon käteen: me olemme ystävät sielläkin, niinkö?
— Niin…
Poski hehkui jo nuoren neitosen ja povi kohoili, vaan hän ei tahtonutkaan sitä salata eikä peitellä, avonaisesti hän katsoi nuorukaista silmiin ja nautti siitä, että sai antaa tunteensa rentonaan valloilleen. Hän ei ajatellut, miten muut aatelisneitoset hänen sijassaan olisivat tehneet, miten he olisivat nousseet loukkautuneina pystöön ja sanaa puhumatta jättäneet tuon röyhkeän muukalaisen. Ei, hän ei liikahtanut paikoiltaan, ei sysännyt syrjään tarjottua kättä. Miksi olisi hän omaa onnen tunnettaan kahlehtinut? Olihan hän aina saanut kätkeä kaihonsa ja tunteensa, saanut kokea kylmyyttä ja tylyyttä ja löytänyt myötätuntoisuutta ainoastaan kuin armosta… Ei, hän ei tahtonut karkottaa lämpöä, kun se kerran vilpittömänä ja suorana, kuten hän luuli, lehahti häntä vastaan, hän tahtoi siitä nauttia, vaikkapa se tulisikin halpasyntyisen pikaratsastajan taholta.
Keskustelu taukosi hetkeksi. Maantieltä kuului kavion kopsetta ja he irroittivat kätensä, jotka tuokion olivat toisiaan puristaneet. Samassa he näkivät Elinan täyttä laukkaa karauttavan vaahtoavan ratsun selässä kaupungista päin. Elina huomasi heidät myöskin, pysäytti vauhdin ja ajoi huolestuneena kohti.
— Oletteko nähnyt Eenokkia, oi, teidän täytyy tulla auttamaan minua, muuten tapahtuu suuri onnettomuus.
Anna ja hänen toverinsa kiirehtivät hätääntyneinä Elinan luo.
— Mitä on tapahtunut, mikä hätänä?
— Niin, kun huovit ovat vanginneet erään miehen, luullen häntä ruotsalaiseksi kiihottajaksi. Vaan hän on viaton, minä tunnen hänet, hän on viaton, hän on ulkomaalainen.
— Mitä ihmeitä tarinoit, Elina? kysyi Anna, voimatta ymmärtää serkkunsa hätääntyneitä selityksiä. — Ovatko huovit vanginneet jonkun sinun tuttaviasi? Ja mistä tiedät, että hän on viaton?
— Minä tiedän… Oi, elä kysele, minä kerron sitten myöhemmin. Hän on vapautettava, vaan huovit eivät laske häntä minun pyynnöstäni vapaaksi. Anna, tule sinä puhuttelemaan Eenokkia.
Anna arvaili nyt ystävättärensä salaperäisyyden olevan yhteydessä juuri tuon Elinan Vääksyssä mainitseman »suuren salaisuuden» kanssa, eikä sen vuoksi kysellyt enempää. He lähtivät hakemaan Eenokkia ja löysivätkin hänet nukkumasta muutaman pensaan juurelta joen rannalla, — ukko oli väsähtänyt ja antoi nuorempain huovien ratsastella maanteitä myöten itse nauttien pitkiä ettoneita.
Vaan kun ukko sai tiedon, mistä oli kysymys, ei hän enää ollutkaan uninen.
— Hä, mieskö vangittu, huudahti hän hypähtäen pystöön ja puisteli päätään, kun Anna pyysi häntä vangittua päästämään. Eenokki, marskin huovien päällikkö, oli harmahtunut Flemingin palveluksessa, kuului Kuitian vanhoihin alustalaisiin ja oli erityisesti kiintynyt Flemingsuvun varsinkin nuorempiin jäseniin, jotka siellä ikäänkuin hänen suojeluksessaan olivat syntyneet ja kasvaneet. Kuitia oli aikoinaan ollut Annan isän, Jaakkiman, oma ja oli Eenokki siis ollut tämänkin palvelija ja muisti erityisellä hellyydellä Annan äitiä, lempeää Agda-rouvaa. Ja Annaa itseä, joka orpona oli siellä kasvanut ankaran marskin perheessä, oli hän lempilapsenaan suosinut eikä raskinut hänen pyyntöjään kauan vastustaa. Vaan nyt: asia oli arka ja arveluttava.
— Mutta tässä on tullut erehdys, koetti Anna selittää, — vangittu mies on eräs Elina-neiden tuttava, ulkomaalainen herra eikä mikään vehkeilijä.
Vaan ukko katseli epäillen Elinan levottomuutta ja virkkoi hiukan pistelijäästi:
— So, so, tästä täytyy ottaa selko. Vai armollisen neiden ystävä ja ulkomaalainen herra eikä vehkeilijä, — mikähän otus se oikeastaan onkaan?
Mutta Elina ei huomannutkaan pistoksia vanhuksen puheissa, hän pyysi vain yhä hartaammin:
— Oi, hän on vapautettava, ennenkuin marski palaa … muuten siitä selkkauksia sukeutuu.
— Vai juuri ennen — sehän tässä onkin arin kohta! Katsotaan, tutkitaan!
He saapuivat kievariin, jossa huovit olivat lukinneet mukanaan tuomansa miehen erääseen aittaan. Huovit kertoivat hänet tavanneensa Porvoon tieltä, hänen pukunsa oli heitä epäilyttänyt ja sitten hän vielä oli lähtenyt tiepuoleen lymyilemään. Ja kun hän ei osannut tehdä selkoa, mikä hän oli ja minne hän kulki, olivat he nipistäneet pojan kiinni ja tuoneet tänne, vaikka kyllä Elina-neiti vastaan tullessaan oli rukoillut häntä vapaaksi.
— Hyvä on, katsotaan, kenties tässä on tullut erehdys, puhui Eenokki, ottaen huoveilta aitan avaimet.
Siellä istui kumotun nelikon päällä pitkä, kalvakka, synkkäkatseinen mies. Hänen kasvonsa, vaikka väriltään kellertävät, olivat piirteiltään kauniit, mutta niistä kuvastui kärsimystä ja veltostumista, ja hänen katseensa, kun hän ne maasta verkalleen kohotti oven avaajiin, olivat väsyneet ja välinpitämättömät. Samaa raukeata väsymystä kertoi koko hänen kokoonpainunut vartalonsakin: kädet lepäsivät hervottomina polvilla, kylki nojasi hinkalon laitaan ja pää retkotti veltosti sisäänvaipunutta rintaa vastaan.
— Vai tämä tässä, virkkoi Eenokki hiukan halveksuen neitosille, astuessaan aittaan tutkimaan vankia. Hän kyseli suomeksi, kyseli ruotsiksi, vaan ei saanut vangilta ymmärrettävää vastausta; mies puhui hänelle outoja kieliä, eikä näyttänyt hänen puheestaan tajuavan muuta kuin muutamia ruotsalaisia sanoja.
— Mikä perhana olet sinä miehiäsi, oletko ruotsalainen kansanyllyttäjä, hä?
Vanki puisti päätään ja viittasi kädellään meren puolelle.
— Vai Vironmaalta. Mitä sinä täällä sitten kuljeskelet? Tunnetko tätä neitosta?
Eenokki viittasi Elinaa. Vanki puisteli päätään.
— Hä, etkö tunne? Mutta hän tuntee sinut. Vai… Ukko katseli hyvin epäilevästi Elinaa, — vai mitä hittoja tämä on? Teettekö te tässä minusta ilmeistä pilkkaa?
— Ei, hyvä Eenokki! Tämä mies on virolainen aatelismies, joka on käynyt isäni kodissa Peipotissa, muttei muista enää minua. Saanko kysellä häneltä saksaksi?
Fincken perheessä, kuten muutamissa muissa suomalaisissakin aatelisperheissä, annettiin jo tähän aikaan tyttärillekin jonkunlainen kasvatus. Elinan vanhempi sisar Katarina, joka nyt oli naimisissa Ivar Tavastin kanssa, oli varsin oppinut nainen ja Elinakin oli etenkin kieliä saanut oppia.
— Hitto ties, te ehkä vehkeleitte tässä, tuumi Eenokki, voimatta käsittää, mitä varten neitoset niin harrastivat juuri tämän vangin vapauttamista. — Vai häh…? Olisiko sattunut siipeen … pulska, nuori mies … hm … vaikka vähän laiha ja laiska. Puhutelkaa häntä vain, ei tuo mikään kansanvillitsijä voi olla, siksi hän on liian tyhmä, eikähän tuo osaa meidän kieliäkään.
Elina ilmoitti silloin vangille niin tyynellä äänellä kuin saattoi tuntevansa hänet ja tahtovansa pelastaa hänet, vaan kehotti nuorukaista heti sen jälkeen palaamaan takasin meren yli, koska hänen nykyhetkenä on vaarallista oleskella Suomessa.
— Mutta kuinka te…?
— Elkää kyselkö, sittemmin ilmotan. Sanokaa vain olevanne virolainen kuljeskelija.
Vanki nyökäytti ihmettelevän näköisenä päätään; hänen vetelään vartaloonsa tuli toki pikkusen pirteyttä ja sameaan silmään hiukkasen kiiltoa, kun hän puhutteli outoa, ystävällistä neitosta.
— Niin, häntä odottaa venhe Porvoossa, hän tahtoo heti purjehtia takasin kotiinsa, — siten oli Elina tulkitsevinaan keskustelun Eenokille. — Laskettehan hänet, Eenokki?
— Hm, mikä lie veitikka. Vaarallinen tuo ei näy olevan — virkkoi vanha palvelija aitasta ulos astuessaan kovemmalla äänellä huovienkin kuullen —, vaan olkoon siellä tallessa, kunnes marski palaa.
Ja hän väänsi oven lukkoon. Vaan Elina hätäysi ja kävi toivottomaksi.
— Ettekö siis tosiaankaan laske häntä?
— En minä, jos eivät muut… Sen hän oli sanovinaan hyvinkin päättäväisesti, vaan vilkasi samalla veitikkamaisesti ylöspäin ja köpitti sitten avaimineen tiehensä. Anna tunsi vanhuksen elkeet, seurasi hänen katsettaan ja — ymmärsi. Heti kahden jäätyään kertoi hän kovin levottomalle serkulleen havaintonsa, palauttaen Elinassa taas uuden toivon. Annakaan ei tosin ymmärtänyt, mistä syystä Elina niin oli kiintynyt tuon oudon ulkomaisen kohtaloon, vaan hänestä oli aivan luonnollista, että hänen piti auttaa ystävätärtään. Mutta kiitollisena kuiskasi Elina Annan korvaan: »Sittemmin kerron sulle kaikki, — se on nyt se suuri salaisuus!» Ja hän oli melkein ylpeän näköinen sitä sanoessaan.
Ilta oli käsissä. Päivän ratsastuksesta väsyneet huovit laskeusivat ennen pitkää huolettomina levolle, välittämättä vangistaan, joka ei kuulunut olevan vaarallinenkaan, ja itse Eenokki jatkoi pian äskeistä kuorsaamistaan. Tytöt olivat myös käyneet makuuhuoneeseensa, kievariraatihuone lepäsi ennen puoltayötä sikeimmässä unessaan, kuten koko silloinen piiskuinen Helsinkikin; ainoastaan Vantaan putouksen hiljainen lorina ja kesannolla märehtiväin kaupungin lehmäin kellojen kalke katkoili kesäyön täydellistä hiljaisuutta.
Mutta juuri yön pimeimmillään ollessa hiipi Elina majatalosta ulos ja Anna seurasi häntä jälempänä pihalle asti, vähän huolestuneena serkkunsa rohkeista tuumista. Ketteränä kiipesi Elina ulkoapäin noustavia pystyportaita myöten aitan parvelle, josta ullakon ovi oli salvalla avattavissa, katosi hetkeksi sinne sisälle, vaan tuli jo tuokion kuluttua sieltä ulos taluttaen käsipuolesta alas tuon salaperäisen vangin. Se oli kaikki hiukan hullunkurisenkin näköistä eikä Anna voinut pidättää pientä hymyilyä, kun näki nuoren, hentosen Elinan taluttavan katveita myöten kadulle tuon pitkän miehenroikaleen, joka seurasi mukana kiltisti kuin lapsi. Mutta Elinalla oli siinä työssään täysi tosi ja hän huoahti helpommin, kun he olivat ehtineet rakennusten edustaiselle törmälle.
— Mitä syytä teillä, neitonen, on näin armahtaen kohdella minua, ventovierasta? kysyi siellä kuiskaten lukon takaa päässyt mies.
— Minä tunnen teidät, minulla on kuvanne.
— Minun kuvani?
— Niin, olen saanut sen äidiltänne. Hän tiesi teidän piiloilevan isäni tilan läheisyydessä täällä Lahen ja Löfkosken kartanoissa, oli saanut viestinne ja uskoi mulle koko salaisuuden. Nyt ette voi tavata täällä äitiänne, se maksaisi vapautenne, ehkä henkenne, eikä siskonnekaan Kirkniemellä uskalla ottaa teitä suojelukseensa. Koko maa vilisee täynnä Flemingin huoveja ja hänellä on vihiä teidän olostanne Suomessa. Palatkaa Saksaan ja odottakaa otollisempaa hetkeä, — ehkä äitinne voi kuninkaalta hankkia teille luvan tulla Suomeen.
Aivan hengästyneenä kertoi tyttö näitä nuorukaiselle heidän nopeasti kävellessä sillalle päin, — häntä pelotti, hän tahtoi kiirehtiä vankia pois. Mutta tämä seisattui ja kyseli:
— Te olette tavannut äitini?
— Muutamia päiviä sitten … tuossa teille häneltä kirje… Hän itkee kohtaloanne, vaan luottakaa te itse siihen, silloin se paranee, olkaa rohkea!
— Minun kohtaloni on tähdissä kirjoitettu.
— Ei, te erehdytte, lukekaa ne uudelleen. Vaan rientäkää, koettakaa jo tänä yönä päästä Suomenlahden toiselle puolelle.
— Siis äitiäni tapaamatta… Ja te neiti, kuka olette te…?
— Sitä ei teidän ole tarvis tietää. Rientäkää ja luottakaa onneenne, se on välttämätöntä, sillä teillä on vielä maailmassa paljo tekemistä. Ja teillä on ystäviä, muistakaa se.
Nuorukainen olisi vielä tahtonut kysellä ja tiedustella, vaan Elina melkein työnsi hänet sille kapealle hirsisillalle, joka siihen aikaan vei Vantaajoen poikki. Siinä kiitollinen nuorukainen tarttui Elinan käteen, vaan tämä riuhtasi sen melkein säikähtyneenä pois, kuiskaten:
— Ei, ei, rientäkää, pelastukaa! — Ja hän lähti juoksemaan takasin, mutta pysähtyi vielä kerran, katsellen kuinka kalpea varjo joen toisella puolella vähitellen häipyi öiseen kuusikkoon. Hänen rintansa aaltoili mielenliikutuksesta ja hänen suonensa tykytti melkein kuultavasti. Olihan hän astunut ensimmäisen askeleensa suuren elämänkutsumuksensa alalla; varmaan oli sallima hankkiva hänelle vastakin tilaisuutta vielä vaikuttavammin puuttumaan tuon heikon nuorukaisen kohtaloon ja auttamaan häntä sorrosta ja alennuksesta kunniaan. Hän luotti onneensa — kunpa tuo toinenkin tekisi samoin!
Päättäväisenä ja voitonvarmana astui hän portilla odottavan Annan luo, tempasi hänet vyötäreiltä ja vei niin sanaa puhumatta makuuhuoneeseen. Vaan tyttöjen mentyä hiipi vieläkin eräs varjo esiin vaunujen takaa kievarin pimeältä pihamaalta, pysähtyi siihen tuokioksi miettimään, naurahti ja virkkoi itsekseen:
— Rohkeita neitosia, toinen vehkeilee päivillä, toinen öillä. No, se on kaikki hyvä tietää, jos tässä maassa joskus kiikkiin jouduttaisiin. Mutta kukas hitto oli tuo mies, oliko se todellakin … ja noinko mitätön…?
Tuo tuumija oli Hieronymus Birckholtz, joka oli neitosten kujeita huomatessaan hiipinyt ulos niitä tarkastamaan, vaan vielä ei ollut niistä selvillä, ei ainakaan kuin puoleksi.
Hiljaa vihellellen meni hänkin makuutilalleen. —
Seuraavana aamuna saapui Helsingin satamaan marski Klaus Fleming takasin Pikkalasta kolmella pulskimmalla laivallaan noutamaan perhettään vapaaherrakuntaansa. Hän oli ajoissa ehtinyt laivastonsa luo, herttuan ruotsalaiset viekottelijat olivat heti marskin soutuveneen ilmestyttyä selälle hävinneet kuin tuhka tuuleen ja laivastossa vallitsi kohta taas vanha järjestys, kuuliaisuus ja kova komento. Fleming piti tarkastuksen laivastossa, nuhteli epäileviä päällikköjä ja rankaisi syyllisimpiä. Mutta muuten oli hän laivastoonsa tyytyväinen. Siinä oli nyt kohta valmiina 30 laivaa, kokonainen suomalainen armada, jolla hän aikoi parin viikon perästä lähteä kuningasta Puolasta noutamaan, — laivaväkeä oli nyt vain saatava riittävästi kokoon niihin kaikkiin. Ja tyytyväisenä hän palasi perhettään Helsingistä noutamaan.
Helsingin satamassa siirrätti marski kohta perheensä laivoihin, vaan muutamain kirjeiden kirjoittaminen ja asiamiesten kulku viivytti häntä itseään vielä koko aamupäivän majatalossa. Hän käveli siellä edestakasin huoneessaan ja saneli kirjeitä, — paitsi Gröningiä oli hänellä nyt, kuten usein ennenkin, apunaan kirjurina myöskin Anna, joka marskia itseään varten teki muistiinpanoja sitä myöten kuin tämä määräsi. Kirjeiden saneleminen näytti olevan marskille varsin vaivaloista työtä, usein hän peruutti jo kirjotetut sanat ja käänsi lauseen toiselle uralle. Lauseista tuli siten usein mutkikkaita ja hajanaisia, ne olivat tarpeettoman laajoja ja sanarikkaita ja monasti sekaantui hän joutaviin sivuasioihin kuin umpimutkaan. Mutta sisältö noissa kirjeissä oli siltä aina hyvin mietittyä, varovaista ja viisasta, samalla kuin se oli ytimekästä ja varmaa. Ulkopinta rosonen, vaan ydin terästä, niinkuin marskissa itsessäänkin. Suutuksissaan marski aina oli, kun häntä näissä kirjotustöissään häirittiin, vaan nyt varsinkin juoksi hänen luonaan asiamiehiä ehtimiseen, kun oli tieto levinnyt, että maaherra oleskeli paikkakunnalla, mutta aikomuksessa lähteä pitemmäksi ajaksi koko maasta pois.
— Kuka siellä nyt taas on? huusi Klaus-herra keskellä sanelemisiaan, kun Eenokin harmahtava pää pilkisti sisään oven raosta.
— Täällä on miehiä Savon puolelta, jotka ovat tulleet valittamaan.
— Valittamaan ja valittamaan! Vieköön hitto heidät valituksineen. Tekisivät työtä kotonaan, se olisi heille paljo hyödyllisempää, kuin tärvellä aikaansa näillä turhilla valitusretkillä. No, käske heidät sisälle pian.
Huoneeseen astui vitkastellen mutta päättäväisesti neljä talonpoikaa; he tekivät kömpelön kumarruksen ja pysähtyivät lakit kourassa ovensuuhun. Vähän arkoja ja epävarmoja he näyttivät olevan, miten esittäisivät asiansa, vaan heidän innokkaat katseensa ja värähtelevät kasvonpiirteensä osottivat, että heillä oli tuo ajettavansa asia raskaana sydämmellään.
— No, miehet, mitäpä kuuluu itämaille? Kaunis kesä. Ruis heilimöipi parhaallaan, vai miten?
— Heilimöipihän sillä ruis, ken viime syyssä, sodan jaloissa, sai sen pannuksi ja keneltä se sotaväen marssiessa jäi polkematta. Mutta siitä on pelko, ettei jää syksyyn asti eläjiä, jotka sen korjaavat, sillä meillä ei ole mistä elää, sotaväki ryöstää kaiken, minkä päiväksemme jaksamme ruoaksi saada.
Miehet rupesivat sitten tarkemmin kuvaamaan kansan avutonta tilaa. Linnaleiriin majoitetut ratsumiehet eivät välitä mistään heille säädetyistä mitoista eikä määristä, vaan ottavat väkisin kaikki, mitä taloista irti saavat. Ja lisää ratsuväkeä tulvii myötään. Kun kansalla ei ole itsellään mistä elää, on se aivan epätoivon partaalla.
— Ja mitä te sitten tahdotte? kysyi vihdoin marski noita kaikkia valituksia ääneti ja miettiväisnä kuunneltuaan.
— Että linnaleiriä helpotettaisiin, että vieras sotaväki siirrettäisiin pois.
Klaus Fleming, jonka kasvot olivat talonpoikain puhuessa sulaneet vähän lempeämmiksi, kävi taas ankaraksi ja kovaksi.
— Se pyyntönne on mahdoton, ainakin tällä kertaa, kuningas on itse käskenyt kotiintuloonsa asti pitää sotaväen Suomessa. Mutta hän palaa nyt aivan kohta kotimaahansa, olen juuri lähdössä häntä noutamaan. Ja silloin hän määrää kaikki, säätää, miten sotaväkikin on sijoitettava.
— Vaan mepä tarvitseisimme helpotusta heti, me emme kestä enää. Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa.
Tuosta rohkeudesta marski jo närkästyi:
— Puhukaa oudommille, kuolematta te olette kummempiakin kestäneet. — Vaan vielä heltyi hänen äänensä vähän lempeämmäksi, jatkaessaan: — Tiedänhän minä, että tämä rasitus teitä kovasti painaa, vaan minkä minä sille teen. Mihin panen tuon sotaväen, jota taas tarvitaan, kun välirauha Venäjän kanssa loppuu. Teidän täytyy kärsiä vielä vähän aikaa, muutamia kuukausia, muuta neuvoa en voi teille antaa. Menkää, lohduttakaa naapureitanne sillä tiedolla, että kuningas kohta palaa maahansa.
Masentuneina ja toivottomina lähtivät talonpojat, eikä marskikaan voinut sitä surkeilematta katsella: tuo lohdutus, jonka hän oli heille antanut, oli sekin niin tuiki ontto. Hän käveli rauhatonna hetkisen huoneessaan itsekseen puhisten ja kiukutellen.
— Sotaväkeä ei voi hajoittaa, me tarvitsemme sen täällä, sillä se on meidän voimamme. Kansan täytyy kärsiä. — Vai pitäisi meidän lähettää Ruotsiin sotaväkemme, kylläpä silloin olisi herttualla valta komennella sekä meitä että kuningasta! Ehei, kansan täytyy kärsiä, sitä on pakotettava siihen.
Tuokion niin itsekseen tarinoituaan ryhtyi marski taas jatkamaan kirjeensä sanelua. Vaan kauan ei hän ollut saanut tätä työtä tehdä, kun Eenokki taas pisti pörröisen päänsä sisään ovesta.
— Joko taas, sinä vanha konna! huudahti Klaus kiivastuneena. — Kuka lurjus siellä uskaltaa häiritä meitä?
— Se on eräs pappi.
— Pappi! Lähetä pappi alimmaisen hel—tiin, meillä ei ole hänen kanssaan aikaa tarinoida.
Eenokki peräysi juhlallisesti ikäänkuin sanain mukaan täyttämään herransa käskyä, vaan sillävälin ennätti jo pappi oven raosta luiskahtaa sisälle ja alkoi kohta surkealla ja liukkaalla äänellä ruikuttaa niin vikkelästi, ettei siihen toinen ehtinyt saada sanaakaan rakoon:
— Suomen kirkon seurakunnissa vallitsee sekasorto ja epävarmuus ja me papit emme tiedä, mitä me kansalle opettaisimme. Meidän korkea-arvoinen piispamme Ericus Erici on käskenyt meidän Lutheruksen opin mukaan poistaa kaikki paavilaiset kuvat ja menot kirkoistamme, mutta nyt liikkuu seurakunnissamme miehiä, omankin maan poikia, jotka tahtovat tuoda kaikki roomalaiset kuvat ja väärät liturgiiat takasin kirkkoihimme, ja sanovat teidän armonne sen sallivan. Ja kansa itse suosii noita paavilaisia menoja, teidän armonne, ja Ruotsista meille lähetetään Upsalan kokouksen päätökset allekirjoitettaviksi. Mitä pitää meidän tekemän?
Marski oli kärsivällisyydellä, jota Gröning ja Anna suuresti ihmettelivät, kuunnellut tätä sanatulvaa, mutta nyt se kärsivällisyys jo olikin lopussa ja hän pani jyrkän sulun tuolle tulvalle.
— Jo riittää, jo riittää, jo tuhattulimmainen riittääkin! No kanan villat! Pitäisikö meidän tässä vielä puuttua neuvomaan, mitä kuvia te saatte pitää kirkoissanne ja mitä ette. Jos ette siitä muuten pääse selville, kantakaa aina joka toiseksi pyhäksi kuvat kirkosta ulos ja joka toiseksi taas sisään. Ja minun puolestani saarnatkaa mitä oppia tahdotte, Saksan tai Rooman, sama se, mutta niihin elkää koskeko, jotka toista saarnaavat, sen minä vaadin.
— Mutta siitä syntyy omientuntojen ristiriita.
— Ei sanaakaan enää! Opettakaa kuvilla taikka kuvitta, mutta jättäkää omattunnot rauhaan! Menkää!
Eenokki autteli vähän pappia, joka vieläkin vitkasteli ja marski jäi taas tapansa mukaan hetkeksi itsekseen porisemaan:
— Papitkin tässä! Itse eivät tiedä tämäntaivaallista erotusta tämän taikka tuon opin välillä, vaan heitä Ruotsista lusikalla syötetään, heitä ärsytetään ja heidän kauttaan kansaa meitä vastaan. Mutta vielä minä niille liturgiiat laitan… Niin, mihin me jäimmekään tässä kirjoituksessamme, Kaspar Gröning?
Taas jatkettiin kirjettä kotvanen aikaa, kunnes oven takaa jälleen kuului ääniä ja väittelyä. Eenokki ei nähtävästi tahtonut laskea sisään uusia pyrkijöitä. Vaan nuo äänet kiusasivat marskia, hän tyrkkäsi oven auki ja huusi:
— Ketä siellä taas on?
— Pohjolaisia valittamassa samasta asiasta kuin äsken savolaiset, selitti Eenokki. Vaan yksi miehistä, joita hän hääteli ulos, huusi ääneensä: