— Meidän kuninkaan turvaamia oikeuksia loukataan, kun laitetaan majotusväkeä Pohjanmaalle.
Marski oli nyt kiukusta kiivaana:
— Vai valittamassa taas tekin Pohjanmaan miehet, Pohjanmaan, jota aina on lellitellen kohdeltu ja jolle aina on erityisiä vapauksia muiden rinnalla suotu! Ja aina te kumminkin olette kärkkäimpiä juoksemaan valitusretkillä. Mutta nyt se laupeus onkin jo lopussa; viisisataa ratsumiestä lisää minä teille lähetän, sen te tarvitsette, sillä te olette paljo helpommalla kuin muut ja teidän niskanne ovat liian jäykät. Juoskaa sitten taas ruikuttamaan herttualle Ruotsiin!
Marski löi äkäsesti oven kiinni ja ryhtyi heti taas sanelemaan kirjettä. Nyt se olikin käsillä viimeinen kirje, kirje Kaarlo-herttualle, äkänen ja pureva vastaus tämän vihaseen kirjeeseen. Marski saneli vielä loppulauseen ja otti itse kynän allekirjoittaakseen ja sinetillään varustaakseen kirjeen.
— Kutsukaa sisälle herttuan lähettiläs!
Anna säpsähti ja painoi päänsä papereihinsa, sillävälin kuin Hieronymo tuotiin sisälle. Marski katseli hetkisen äänettömänä nuorta lähettilästä. Tämä teki häneen sen vaikutuksen, että siinä on liukas ja epäiltävä mies, joka tietää asioita enemmän kuin tavalliset pikaratsastajat, ehkä liiankin paljo. Marski tuli ajatelleeksi niitä kiihottajia, joita laivastossa oli liikkunut ja sitä vankia, jonka oli täältä yön aikana kerrottu karanneen, — kunhan ei tällä veitikalla olisi osaa noissa elkeissä.
— Mitä tehtäviä on herttua määrännyt sinun Suomessa suorittamaan? kysyi hän kylmästi Hieronymolta.
— Viemään kirjeen teidän armollenne ja tuomaan vastauksen takasin.
— Eikä mitään muuta? Etkö tunne niitä miehiä, jotka ovat laivaväkeämme olleet yllyttämässä kapinaan? Etkö sattumalta tiedä, millä tavalla meidän huovien vangitsema maankulkija on yön aikaan päässyt pakenemaan lukitusta aitasta, etkä mihinkä hän on joutunut?
Veitikka kimalsi nuoren lähettilään silmässä; hän tiesi tosin »sattumalta» vähän tuosta karanneesta vangista ja arvasi loput ja hänen kieltään kutkutti tehdäkseen jurosta marskista vähän pilkkaa. Vaan hän katsahti samassa Annaan ja vaikeni, puistellen vain päätään. Marskista tuossa kumminkin oli jotakin epäilyttävää ja hän lausui ankarasti:
— Te herttuan kätyrit vehkeilette ja kiihotatte täällä ymmärtämätöntä kansaa laillista esivaltaa vastaan, — kuka siitä sitten vastaa, jos onnettomuus tapahtuu. — Tuossa, vie tämä vastaus herrallesi. Mutta jos sinut tavataan tällä puolen meren kansaa tai sotaväkeä yllyttämässä, niin muista, että nikamat ovat niskassasi löyhät.
Nuorukainen kumarsi ääneti ja kääntyi poispäin, mutta nurkkasilmällä hän heitti vielä pöydän ääressä punehtivalle tytölle hymyilevät hyvästit.
Samassa teki marskikin lähtöä laivoihinsa. Kansaa oli runsaasti keräytynyt Vantaan varrelle katsomaan, kun tämä mahtava ja peljätty mies käveli rantaan; siellä olivat nuo kansan lähettämät valittajamiehetkin, eivätkä he leppein silmin Suomen karhua katselleet. Vaan otsa pystössä, vartalo suorana, päätään pitempänä kaikkea muuta kansaa käveli marski väkijoukon lävitse venheelleen, joka odotti putouksen alla, viedäkseen matkustajat ulompana satamassa oleviin laivoihin, jotka jo levottomina pullistivat purjeitaan. Ennen pitkään niistä ankkurit nostettiin ja laivat lähtivät soljumaan aavalle merelle.
Johtajalaivan kannella seisoi Anna Fleming kauan katsellen rannalle, josta väkijoukko jo oli harvennut ja huvennut. Vaan vielä viipyi siellä törmällä eräs nuorukainen, joka aina toisinaan heilautti sulkaniekkahattua. Ja tyttö laivan kannelta vastasi varkain viuhkaansa heilauttamalla. Elina Fincke, joka seisoi taaempana maston luona, huomasi sen kyllä, vaan ei siitä huolinut, hänellä oli omia mietteitään kyllältä. Vasta kun manner katosi saarien suojaan ja Helsingin pienen kirkon tornikin häipyi näkymättömiin, astui hän orpanansa luo ja virkkoi:
— Sinnekö jäi Flemingin Annan ihanne? Vai liekin se vain hetken unelma: aateliton, aseeton, outo muukalainen!
— Ei ole hetken unelma, vastasi Anna melkein loukkautuneena. — Mitä minä aatelisista ja aseista, niitä olen tavannut usein ja kyllältä; minä janoon tunnetta ja lämpöä ja onnea, ja sen olen tavannut vasta nyt.
Tuota Elina tuskin kuunteli, hänen ajatuksensa kulkivat omaa uraansa ja hän virkkoi:
— Niin, Anna, olet oikeassa, — raivatkaamme onni itsellemme kukin omalla tahollamme. Katsos tuota venhettä tuossa, taikka tuota etäisempää purjetta, joka pyrkii Viron rannalle. Kenties jommassakummassa niistä matkustaa minun »suuri salaisuuteni» tuntematonna, piilotettuna, syrjäytettynä ja halveksittuna. Vaan minä paljastan kerran maailmalle sen salaisuuden, minä nostan sen kunniaan ja korkeuteen ja voitan päämääräni. Sillä minäkin luotan onneeni.
— Ja tuon »suuren salaisuutesi», joko nyt sen mulle uskallat ilmaista?
— Sulle uskallan, muille en. — Elina oikasihe suoraksi ja virkkoi juhlallisesti: — Se on Kustaa Eerikinpoika Vaasa.
— Nuorukainen, joka oli vankina kievarin aitassa?
— Se oli kuninkaaksi syntynyt nuorukainen, Eerik XIV:nen ja hänen kruununsa laillinen perillinen, Vaasasuvun päämies, Ruotsin toivo.
— Onneton prinssi! Mistä sinä tunsit hänet?
— Tuosta.
Elina veti poveltaan pienen luuhun piirretyn muotokuvan, joka silkkirihmasta riippui hänen kaulassaan. Se oli nuorukaisen kuva, muutamia vuosia nuoremman näköisen kuin tuo väsynyt mies, jonka Anna oli aitassa nähnyt istuvan nelikon pohjalla hinkaloon nojaten, vaan silmistä ja kasvojen piirteistä saattoi siltä erehtymättä tuntea miehen samaksi.
— Sinä sait tuon kuvan Vääksyssä?
— Ruotsin entiseltä kuningattarelta.
Ja siinä laivan kannella, istuen vierekkäin laivatykin jalustalla, kertoi Elina, hienon maatuulen kulettaessa laivaa länteen päin, orpanalleen kuiskien sen »suuren salaisuuden», joka viime päivinä oli niin kokonaan hänen mielensä täyttänyt ja, kuten hän sanoi, muuttunut hänen elämänsä päämääräksi.
Huomatessaan Vääksyssä Elinan erityisellä myötätuntoisuudella seuraavan hänen onnettoman poikansa kohtaloa, oli Liuksialan emännässä, Kaarina Maununtyttäressä, herännyt halu hänen kauttaan lähettää viestin pojalleen, jonka hän tiesi samana kevännä tulleen Saksasta Viroon ja sieltä Suomenlahden yli Porvoon tienoille. Jo pari vuotta aikasemmin oli Kaarina pyytänyt Juhana-kuninkaalta lupaa pojalleen, joka kiihkeästi ikävöitsi äitiään tervehtimään, tulla Suomeen, vaan kuningas oli silloin jyrkästi kieltänyt. Valepuvussakaan ei Kustaa siitä syystä uskaltanut lähteä Liuksialaan asti, vaan toivoi äitinsä tulevan tapaamaan häntä Porvoon tienoille; kirjoittaessaan äidilleen siitä Virosta oli hän ehdottanut Löfkosken kartanon Porneesin pitäjässä yhtymäpaikaksi. Vaan Kaarina ei, poikansa henkeä ja vapautta peljäten, uskaltanut tälle retkelle lähteä; hän tiesi, että häntä pidettiin tarkoin silmällä ja varsinkin Vääksyn häissä oli hän huomannut Klaus Flemingin, joka oli Juhana-kuninkaan suvun uskollinen puoltaja, epäluulolla varovan kaikellaisia vehkeitä Eerikin perillisten ja ystäväin taholta. Nyt matkusti tuo ankara marski huoveineen juuri samoille seuduille, jossa hänen onneton poikansa piiloili, — häntä piti siis varottaa, vaan Kaarina-rouvalla ei ollut luotettavaa, kielentaitoista miestä lähettää tälle matkalle, — Kustaa Eerikinpoika oli jesuiittikoulussa oppinut kuutta kieltä, vaan unhottanut kotikielensä, ruotsin ja suomen. Silloin turvautui hän Elinaan, jonka isän koti, Peipotin kartano, oli juuri niillä tienoin. Pikemmin kuin luulikaan, oli Elina nyt ollut tilaisuudessa tapaamaan valepukuisen prinssinsä ja pelastamaan hänet joutumasta Flemingin vangiksi.
— Mitä luulisit tapahtuneen, jos sinä et ajoissa olisi häntä tavannut? kysyi Anna.
— Hän olisi kai saanut kuolla tyrmään kuten hänen isänsäkin. Vaan minun täytyy tavata hänet vieläkin, minun täytyy antaa hänelle elämän rohkeutta, sillä sitä häneltä puuttuu, sen ovat tahallaan häneltä riistäneet.
Ja Elina kertoi vielä, kerran alkuun päästyään, serkulleen piirteitä onnettoman kuninkaanpojan elämänvaiheista, joista oli hänen äidiltään kuullut. Kaksikymmentä vuotta sitten oli pieni Kustaa määrätty katoamaan ihmisten ilmoilta, mutta helläsydämminen aatelismies, kreivi Eerik Sparre, jonka hoidossa hän silloin oli, pelasti hänet varkain ja omalla uhallaan Saksaan, jossa poika pantiin jesuiittikouluun. Varattomana jätettiin hän sinne oman onnensa nojaan ja kuninkaanpoika sai kouluaikanaan henkensä pitimeksi öisin harjata matkustajain kenkiä ja ruokkia heidän hevosiaan. Luostarissa ollessaan harjaantui hän jo myöskin alkkemiaan, tuohon aikansa suosittuun, salaperäiseen tieteeseen, ja se oli hänen suurin onnettomuutensa, koska hän oli tähdistä lukevinaan ilottoman ja maineettoman kohtalonsa ja senvuoksi menetti kaiken luottamuksensa elämäänsä ja onneensa ja lankesi synkkään alakuloisuuteen, joka jo oli muuttunut hänen luonteensa pääpiirteeksi. Mielipiteiltään hän oli ankara katoolinen, tavoiltaan puhdas, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä ja uskallusta. Hänen tarkotuksensa oli ollut saada joku hengellinen virka jossakin katoolisessa maassa ja sitä varten oli hän kuusi vuotta sitten käynyt toivioretkeilijän puvussa Roomassa. Jesuiittakolleegion suurmestari Claudius Aqvaviva olisikin hänelle sellaisen viran antanut, vaan Ruotsin kuninkaan Juhanan kiellon vuoksi ei hän uskaltanut ja Ruotsin lähettilään vaatimuksesta karkotettiin Kustaa Eerikinpoika pois koko Roomasta. Kerjäläisen puvussa oli hän seuraavana vuonna saapuvilla, kun hänen serkkuaan Sigismundoa, Puolan kuninkaaksi valittuna, juhlallisesti vastaanotettiin Krakovaan. Hänen sisarensa Sigrid Vaasa, joka prinsessa Annan hovinaisena oli juhlallisuuksissa saapuvilla, tunsi hänet silloin ja toimitti hänelle Sigismundolta rahoja ja vaatteita. Sen jälkeen eli Kustaa muutamia vuosia itävallan keisarin Rudolfin vieraana, joka myös oli taipuvainen alkkemismiin. Mutta sitten valtasi hänet voittamaton halu tavata äitiään. Turhaan koetettuaan luvallisilla keinoilla päästä tämän luo oli hän nyt koettanut sitä varkain, mutta nytkin — turhaan.
Elina vaikeni. Hän oli puhunut itsensä aivan lämpimäksi, niin syvästi oli hän kiintynyt tähän »suureen salaisuuteensa». Hän huoahti kerran, vaan virkkoi sitten toivehikkaasti ja päättävästi:
— Vaan tuon synkän katseen pitää vielä kirkastua ja nuo väsyneet piirteet elpyvät, sinä saat sen nähdä, Anna!
Anna, joka oli ääneti kuunnellut serkkuaan, katsellen alas meren loivasti loiskivaan aallokkoon, nosti nyt päänsä ja virkkoi:
— Toivon luottamuksesi kestävän, toivon onnistuvasi. Se on suuri tehtävä ja kaunis ja sinulle se sopii. Mutta jos onnistutkin, en koskaan sinun unelmaasi kadehdi, enkä tahtoisi vaihtaa omaani siihen.
— Me emme toisiamme kadehdi emmekä vastusta. Vääksyssä tekemämme liitto on luja.
— Luja, luja.
Laivat olivat jo ehtineet ohi puolen matkan, Porkkalan kalliosärkät kuumottivat jo edestäpäin ja ne suuret purjeet, jotka sieltä täältä näkyivät Porkkalan selältä, olivat Flemingin komennossa olevan Suomen laivaston purjeita.
»Tyttö on minun.»
Suurin osa Suomen aatelistoa vietti syksyn ja talven 1593-94 Ruotsissa, jonne kuningas Sigismund, Flemingin laivastollaan saattamana, vihdoinkin syyskuussa oli saapunut vastaanottamaan perintövaltakuntansa kruunua. Olipa Klaus Fleming erityisesti kehottanutkin Suomen aatelisia perheineen saapumaan »juhlapukimissa ja muuten juhlavarusteissa» näihin moninkertaisiin juhlallisuuksiin, — samoihin aikoihin olivat näet Upsalassa, vanhassa kuningaskaupungissa, vietettävät Juhana-vainajan viralliset hautajaiset ja Sigismundon kruunajaiset. Ja omastakin halustaan pyrkivät toki monet tähän aikaan olemaan läsnä niissä tapauksissa, joiden kautta niin tärkeitä maata, sen hallintoa ja uskontoa koskevia asioita oli ratkaistava; olihan sitäpaitse hyvä pysyä nuoren hallitsijan muistossa, aina joku virka, läänitys tai muu lahja saattoi juhlan yhteydessä tipahtaa hallitsijan armosta saapuvilla olevalle.
Moni oli ehkä odottanut myöskin iloista hovielämää ja rattoisaa seurustelua nuoren hallitsijaparin ympärillä, vaan siinä oli kumminkin kerrassaan petytty. Raskas mieliala oli koko syksyn vallinnut Tukholmassa, epäluuloja, epävarmuutta ja levottomuutta oli kestänyt lakkaamatta ja valtiolliset ja uskonnolliset puolueet olivat käyneet arveluttavan kireiksi ja vihasiksi. Valtiolliset ja uskonnolliset puoluekysymykset, kuninkaan ja herttuan puolueet, katooliset ja protestanttiset puolueet, riehuivat aateliston keskuudessa ja olivat jo kiihottavina tunkeutuneet porvaristoon, sotaväkeen ja talonpoikiinkin ja kun näitä arvostelukyvyttömiä ihmisiä eri tahoilta koetettiin imarrella ja houkutella, törmäsivät erisuuntaiset joukot usein vastakkain; tapahtui tappeluita, katukahakoita ja öisiä rauhattomuuksia. Olipa vaarallista johtavain miesten ja heidän perheiden liikkua Tukholman kaduillakin, sillä kansan suosio ja epäsuosio vaihteli tiheämmin kuin tuuli suuntaansa.
Tämä yleinen epävarmuus virisi ylhäältä päin ja kehittyi alaspäin. Hallitsija oli päätöksissään häilyvä ja muutteleva eikä voitu luottaa mihinkään hänen lupauksiinsa. Samoin eivät alamaiset luottaneet toisiinsakaan, kukaan ei uskonut toistaan, tuskin parasta ystäväänsä; ei milloinkaan tietty missä oltiin ja minnepäin olot olivat kehittymässä, — mieliala oli sietämättömän painostava. Muutamat Suomen herrat olivat siitä syystä jo syksyllä avoveden aikaan lähteneet pois koko juhlapaikoilta taikka lähettäneet ainakin perheensä kaukaisten kotien turvaan.
Yleinen kiukku oli kääntynyt kuninkaan lähimpiä neuvonantajia kohtaan, joita syytettiin näistä alituisista vehkeilyistä ja juonista, ja Klaus Fleming, joka tiettävästi oli vaikuttavin mies kuninkaan yksityisissä neuvotteluissa, oli vihamiestensä värittelyjen avulla varsinkin joutunut yleisen mielipiteen vesikiveksi. Hänen sanottiin kannattavan, jopa kiihottavan, kuninkaan paavilaisia pyrintöjä ja yleensä, maan eduista välittämättä, tahtovan ajaa yksityisiä harrastuksiaan ja etujaan; ja varsinkin sen jälkeen kuin Kaarlo-herttua, johon kansa luotti, oli joulun alla vehkeisiin kyllästyneenä vetäytynyt pääkaupungista herttuakuntaansa, oli mieliala Klaus-herraa vastaan vihanen. Kun marski sotavoimalla esiintyi hillitsemässä katukahakoita, kun hän toimitteli kuninkaallisia julistuksia kansalle taikka muissa virkatoimissa liikkui, huudettiin hänelle haukkumasanoja vasten silmiä. Hän oli tosiaankin näihin aikoihin vihatuin mies valtakunnassa ja hän tiesi sen itse.
Mutta tuo tieto ei olisi paljokaan lamauttanut rautasen marskin mieltä, ellei olisi ollut olemassa vielä toinen seikka, mikä teki hänen asemansa hänelle itselleen sietämättömäksi. Se hänet pani raivostumaan ja synkeästi itsekseen kiroilemaan eräänäkin pakkaspäivänä uudellavuodella 1594, astuessaan alas Tukholman linnasta ja ajaessaan huovijoukon saattamana asuntoonsa saarikaupungin etelärannalle.
— Niin, tietääpä sen mitä siitä voisi syntyä, jutteli hän puoliääneen, — kun mies on akka ja nahjus akaksikin. Ei jaksa pitää yhtä päätöstä kahta päivää, vaan peruuttaa ja peruuttaa ja taas peruuttaa. Ja tästä kaikesta huutaa kansa minua valtakunnan petturiksi. Sama se! Vaan kun minut vielä pakotetaan liehakoimaan ja pyytämään anteeksi, niin — hyi hitto!
Marski siirrähteli suuttuneena reessään.
— Mutta mitäs tuo taas on, huusi hän äkkiä kovemmalla äänellä ajajalleen, kun reki ehti torin laitaan ja siellä väkitungos näytti sulkevan tien. Sieltä kuului huutoja ja tappelua, kadun viereiset portit ja myymälät suljettiin kiireesti, akkoja juoksi hiukset hajallaan marskin rekeä vastaan huutaen »verta» ja »murhaa»! Klaus pysäytti hevosensa.
— Mikä perhana siellä on?
— Se kuuluu olevan jatkoa tuosta toisöisestä metelistä, ilmoitti eräs marskia seuraavista huoveista, joka muutamalla portilla oli puhutellut porvareita. — Paavilaiset tahtoivat juhlasaatossa viedä silloin tapetun papin vihitylle hautausmaalle, vaan kansa on noussut sitä estämään.
— Kyllä minä näytän niille molemmille vihityt paikat! Ajetaan ratsuväen luo.
Koko viikon oli Tukholmassa taas ollut melskeitä ja levottomuutta ja riita eri uskontojen välillä, joka näihin aikoihin niin tulisesti mieliä kiihotti, oli siihen taas syynä. Sigismundon mukanaan tuomat johtavat katooliset, kuten paavin lähettiläs Malaspina, eivät Tukholmassa uskaltaneet saarnata katoolista oppia muualla kuin linnankirkossa ja Katariina Jagellottaren kappelissa, vaan silloin tällöin esiintyi kuitenkin joitakin nuorempia, intoilevia katoolisia pappeja, jotka ikäänkuin uhalla käyttivät kuninkaan Tukholmassa-oloa hyväkseen taas levittääkseen Ruotsissa paavilaista oppia, vaikka sillä vain ärsyttivät kansaa. Niin oli äskenkin eräs Justus-niminen pappi Ritariholman kirkossa todistellut Luteruksen oppia harhaopiksi. Tukholman luterilainen pappi, intohimoinen Eerik Schepperus, piti sen johdosta sarjan vastasaarnoja. Tässä riidassa ei suinkaan mahtisanoja säästetty vastapuolueen maalaamiseksi ja kansan kiihkon yllyttimeksi. Katooliset, joita Tukholmassa oli, paitsi kuninkaan ulkomaista seuruetta, vielä paljo ruotsalaisiakin, suuttuivat niin pappi Schepperuksen haukkumisista, että kerran kirkossa tekivät väkirynnäkön ja kiskoivat hänet saarnastuolista alas. Tämä oli luterilaisista tietysti ääretön häväistys, rikos, kansa nousi ilmi kapinaan, eikä katoolisten ollut enää ollenkaan liikkumista kaduilla. Heidän papit ja jesuiitat varsinkaan eivät uskaltaneet näyttäytyä kansalle, joka olisi repinyt heidät palasiksi. Yleistä kurittomuutta käytti roistoväki hyväkseen panemalla toimeen aiheettomiakin katukahakoita, sekasorron aikana ryöstääkseen porvarien myymälöitä. Ja tämän kaiken kestäessä kuningas, uskaltamatta antaa ankaraa järjestyskäskyä, lymyili linnassaan puolalaisen vartioväkensä turvissa ja harjoitti siellä kaikenmoisia katoolisia temppuja, pesi m.m. eräänä päivänä 12:den palvelijansa jalat, — hyi hitto, kuinka Fleming sydämmessään halveksi tuollaista kyvyttömyyttä!
Kuninkaan omia pappejakin kiihtynyt kansa niin ahdisteli, että näiden täytyi valepuvussa kulkea linnaankin. Niin oli sinne pari päivää sitten eräs pappi koettanut puikahtaa hovisoittokunnan joukossa soittajan pukuun puettuna. Vaan hänet tunnettiin, hurjistunut kansa paljasti valepukuisen papin ja siitä syntyneessä metelissä sai tuo pappi surmansa. Nyt vaativat katooliset toki jotakin toimenpidettä kuninkaan puolelta, vaan ei mitään kuulunut. Mielenosoitukseksi panivat silloin kaikki kaupungissa olleet paavilaiset toimeen saattokulkueen kaupungin kaduilla viedessään murhattua pappia hautaan. Protestanttinen väestö piti tätä tietysti ärsytyksenä ja taas syntyi uusi kahakka, jonka alkua Tukholman torilla Fleming nyt reestään oli nähnyt. Saattokulkueessa olevat aseelliset vetivät miekkansa ja porvarit juoksivat kotiinsa hakemaan aseita. Ilmi tappelu oli kohta valmis.
— Vaan vielä sinne kerkeän minäkin, tuumi marski ajaessaan ratsuväkensä luo, jota hänellä oli kaupungin laidassa varalla kaikenmoisia odottamattomia tapauksia varten. Heti olivatkin huovit satulassa ja niiden etupäässä karautti nyt Fleming itse puhdistamaan katuja. Niin protestantit kuin katooliset saivat rinnan kiltisti väistyä ja hajaantua ja kun torilla ei sittenkään tahtonut tulla puhdasta, komensi Fleming väkensä hyökkäykseen. Ei armoa suotu kummallekaan puolelle, porvareilta riistettiin aseet, katooliset ruumissaattajat saivat laputtaa jalkoihinsa ja ennen pitkää oli rauha palautettu. Ruumisreki lähetettiin muutamain huovien seuraamana kaikessa siivoudessa hautuumaalle. Vaan kansan viha kääntyi taas Flemingiä kohtaan, portinraoista ja ikkunoista huudettiin hänelle haukkumasanoja ja soimattiin häntä paavin kätyriksi ja isänmaan petturiksi.
— Siitä viisi, tuumi Fleming, ajaessaan asuntoonsa. — Mutta tämmöisinään eivät olot voi kauan jatkua, tästä ei tule koskaan mitään selvyyttä. Kun ei kuninkaaseen voi luottaa, täytynee tässä hieroa sopua herttuan ja Hornin kanssa, vaikka se selitettäisiinkin peräytymiseksi. Muuten on kapina maassa yleinen.
Asuntoonsa tultuaan käski marski heti panna matkareen kuntoon sekä kutsui Gröningin puheilleen. Hänen perheensä ei ollut kotosalla, se oleskeli Ebba-rouvan sisaren, leskikuningatar Katariinan luona Strömsholman linnassa, jossa tämä Kustaa Vaasan kolmas puoliso piti leskihovia ja jonne marski itsekin nyt muutamiksi päiviksi lähti, — hän ei ollut joulupyhiksikään joutanut sinne kuninkaan luota.
— Sinun täytyy Gröning seurata minua Strömsholmaan, jonne nyt lähden häärääpijäisiin, virkkoi marski kirjurilleen. — Meidän täytyy siellä panna kokoon eräs sangen vaikea kirje, arvaappas kenelle?
— Luultavasti Södermanlannin herttualle.
— Niinkö luulet? Niin arvelin itsekin ensin, vaan annan kumminkin kuninkaan itsensä kirjoittaa hänelle. Mutta meidän täytyy kirjoittaa ystävällinen ja kohtelias kirje Kaarlo Hornille, — rakentaa ystävyyttä senkin kautta.
— Syntyyköhän siitä pysyvää sopua?
— Niin, epäilyttää minuakin. Vaan tässä ei nyt muu auta; ellei herttuaa saada lepytetyksi, ei tule mitään hautajaisista eikä kruunajaisista eikä valtakunnan hallinnosta, ei tule tästä muuta kuin yleinen kapina. Kuninkaalla ei ole tarmoa käskeä, hän epäilee ja peräytyy ehtimiseen. Herttua täytyy siis saada suositetuksi ja saapumaan Upsalaan ja siihen häntä tuskin kukaan paremmin voi taivuttaa kuin Horn.
— Niin, vaan…
— Vaan mitä?
— Eiköhän herttua silloin anasta ohjaksia yksinomaa omiin käsiinsä?
Marski istui kotvasen ääneti. Tuo kysymys ei näyttänyt olleen hänelle vieras, hän oli sitä ajatellut paljokin. Hän tarkasteli kirjuriaan kauan ja virkkoi sitten verkalleen:
— Se on luultavaa, se on varmaakin. Hän anastaa vaikutusvallan, pakottaa veljensäpojan itseään tottelemaan, esiintyy mahtavana majordomuksena. Me kai tulemme syrjäytetyiksi, ainakin joksikin ajaksi, eikä herttua tule sitä tilaisuutta laiminlyömään kootakseen vastaseksikin kaiken vallan Ruotsissa omiin käsiinsä ja masentaakseen meidät Suomessakin. Niin, niin. Jos kuninkaalla olisi selkärankaa, antaisimme herttuan paikata mökönturkkia Söderköpingissä, viettäisimme kruunajaiset ja järjestäisimme hallituksen. Vaan hän ei uskalla … päättää ja peräypi!
Marski mietti taas hetkisen ja jatkoi sitten:
— Ja meidän on suostuttava peräytymiseen, — herttua saakoon vallan — ajakseen. Kauaksi ei hän sitä saa, siksi häilyviä ollaan tuolla kivilinnassa, ettei siellä antauduta täydellisesti peräytymäänkään. Kuinka tahansa, tällä hetkellä on herttua lepytettävä ja Horn myös.
Klaus-herra rupesi pukeutumaan matkapukuunsa ja Gröning riensi niinikään matkalle varustautumaan. Silloin tultiin ilmoittamaan, että eräs nuori herra pyrkii sisälle. Kärsimätönnä käski Fleming päästää sisään tuon »nulikan» ja jatkoi yhä matkapukuun pukeutumistaan.
Sisäänastuja oli nuori Henrik Horn. Marski katsoi pitkään ja aluksi epäillen nuorukaista, joka siinä seisoi ujona ja osaamatta heti tehdä selkoa asiastaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että tässä on joku viekkaus tekeillä, että poika kulkee isänsä ja herttuan asioilla. Mutta mitä varten herttua lähettäisi hänen luokseen tuollaisen puhumattoman penikan, jos vakavat asiat olisivat kysymyksessä? Klaus-herra ei tullut ajatelleeksi Vääksyn tapahtumia, vaan jo nuorukaisen ensimmäisistä, katkonaisista selityksistä pääsi hän jälille, mistä oli kysymys.
Henrik Horn kertoi juurikään tulleensa jäiden yli Suomesta kruunausjuhliin, joihin isänsä oli hänet vaatinut. Vaan isä oli tällä hetkellä Södermanlannissa, herttuan luona, hänellä, Henrikillä, oli vähän tuttavia Tukholmassa.
— Ja Vääksyssä ollessamme lupasin käydä Tukholmassa tervehtimässä armollista rouva Ebbaa ja hänen perhettään, joiden seurassa minulla oli onni tehdä niin hauska ratsastusmatka.
Ahaa! ei mitään valtiollista, poika kulkee ilmeisesti lemmentuumissa isänsä tietämättä, päätteli marski, ja se oli hänestä niin hullunkurista, että häneltä ensiksi pääsi nauru, vetäessään siinä poronnahkaisia kallokkaita jalkoihinsa. Mutta sitten, huomatessaan pojan käyvän yhä enemmän hämilleen, herkesi hän melkein ystävälliseksikin, kyseli miten jäät kestävät Ahvenanmeren yli ja minkälainen sato Suomessa oli viime syksynä saatu. Jäät olivat tällä hetkellä hyvät meren poikki, kertoi Horn. Vaan sato Suomessa oli tullut huono, enimmissä osissa maata täysi kato. Niin, niin, siitä oli marski kuullut kerrottavan, ajat eivät ole siellä iloiset.
Sillävälin oli marski jo saanut turkitkin päälleen ja seisattui nyt, vyötä kiinnittäessään, tutkivin katsein nuorukaisen eteen.
— Minun on nyt lähdettävä Strömsholmaan, jossa rouvani ja perheeni on, joten en voi pyytää teitä jäämään taloon. Mutta… Hm, te olette tullut tervehtimään minua ja perhettäni, vaikka tiedätte, että Hornein ja Flemingein välit eivät ole hyvät.
— Olen uskaltanut, rouvanne lupaukseen luottaen. Enkä käsitä, mikseivät välit voisi vielä muuttua…
— Ja ainakin toisessa polvessa parata, niin, niin, tapahtuuhan semmoista, varsinkin jos on pieni lemmenjuttu välissä. Vaan te ette ole puhuneet käynnistänne isällenne mitään, ettehän?
— En ole tavannut häntä pitkiin aikoihin.
— No hyvä. Matkustakaa te isänne luo Södermanlantiin ja kertokaa hänelle suoraan käyneenne täällä. Ja jos hän teille luvan antaa, niin en kiellä minä teitä vastakin käymästä veljentytärtäni tervehtimässä. Hyvästi, nuori mies.
Henrik Horn punastui ja kalpeni, kun marski noin suoraan paljasti hänen asiansa. Hän näytti vieläkin tahtovan jotakin selittää, vaan silloin oli marski jo ulkona, istui matkareessään, johon otti Gröningin viereensä ja ajaa karautti nyt aivan tyheiden katujen lävitse kaupungista alas Mälarille, jota myöten talvitie vei Strömsholman linnaan.
Kustaa Vaasa oli lähes 60-vuotiaana vielä mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut puolisokseen nuoren neitosen eräästä maansa vanhimmasta ylimyssuvusta, ja tämä leskikuningatar Katariina Stenbock eli vielä 62 vuotta puolisonsa vuonna 1560 tapahtuneen kuoleman jälkeen, nähden monenlaisten vaiheiden ja käänteiden pilkkovan ja taas vahvistavan puolisonsa perustamaa Vaasan kuningassukua. Hän ei ollut nyt vielä viidenkymmenen ikäinen, pitäessään talvisin Strömsholmassa — kesät vietti hän Kastelholmassa, Ahvenanmaalla, joka myös oli hänelle läänitetty — muhkeaa hovia, missä ylhäisiä vieraita, puolueisiin ja suuntiin katsomatta, usein vieraili hänen luonaan. Tänä uudenvuoden aikana oli Strömsholmassa varsinkin ollut paljo vieraita, — olihan siellä kaikilla ajan ja arvon mukaisilla juhlallisuuksilla vietetty komeita tupaantulijaisia.
Eräs leskikuningattaren suosikki, Saksasta syntyperäisin oleva, vaan parhaan ikänsä Ruotsissa ja Suomessa elänyt ylhäinen aatelismies, Kristoffer Schenck, oli näet nyt joulun aikana mennyt naimisiin valtioneuvoksen Pietari Brahen tyttären Katariinan kanssa ja upeat, pitkälliset, loistavat häät oli ensiksi vietetty Visingsborgissa, Brahen sukutilalla, ja sieltä oli koko komea hääseurue siirtynyt Strömsholman linnaan, jossa Schenck korkean suosijansa luona asui ja jossa leskikuningatar vietti taloontulijaiset. Vieraiden joukossa oli, paitsi lukuisasti Ruotsin ja Suomen aatelisia, virallisia edustajia myöskin itse kuninkaan ja herttua Kaarlon puolesta, jotka eivät itse olleet voineet häihin saapua. Tämä avioliitto oli näet varsin ylhäinen, Schenck oli saksalaista suuraatelia, joka kehui sukujuurensa ulottuvan aina muinoisen Rooman ylimyssukuihin saakka, ja morsian taas Brahen vanhaa, suurta, kuulua perettä.
Näiden häiden »rääpiäisiin» nyt marski Tukholmasta matkusti, lähinnä kumminkin tervehtimään Strömsholmassa olevaa perhettään.
Kuten muu hääväki oli näet Ebba-rouva perheineen ollut saapuvilla myöskin itse häissä Visingsborgissa ja saattanut vastavihityn pariskunnan sieltä Strömsholmaan. Ja Anna Flemingille oli näillä hääpyörteillä ollut aivan erityistä, hurmaavaa merkitystä. Ilosiksi olivat hänen kasvonsa kirkastuneet, kun hän tätinsä seurassa Visingsborgiin tullessaan oli aivan oudossa häärahvaassa, Kaarlo-herttuan edustajain joukossa, tuntenut sen hilpeän nuorukaisen piirteet, jotka keväästä asti alinomaa olivat olleet hänen mielessään. Hän arvasi, ettei tuo yhtyminen ollut niin aivan satunnaistakaan ja käytyään arkailematta Hieronymus Birckholtzia tervehtimään olikin tämä ihastuneena hänelle kertonut erityisesti herttualta hankkineensa luvan päästä näihin häihin, joissa hän tiesi tapaavansa marski Flemingin perheen. Usein he sitten hyöriväin hääpitojen aikana olivat olleet tilaisuudessa tapaamaan toisensa ja Birckholtz oli, samoin kuin suuri osa muuta hääjoukkoa, seurannut vastavihittyä pariskuntaa myöskin Strömsholmaan, jossa jo pari päivää oli iloisia juhlia jatkettu.
Näitä päiviä käytti nuori junkkari monella tavalla hyväkseen. Hän lujitti yhä niitä siteitä, joilla hän Suomen-retkellään oli saanut Anna Flemingin niin helposti verkkoihinsa käärityksi, ja hän oli nyt jo varma, että saalis pysyi. Mutta uutterasti ja toimekkaasti puuhasi hän myöskin valmistaakseen maaperää hyvällä alulla olevan yrityksensä perilleviemiseksi. Iloisella luonteellaan ja hauskoilla pakinoillaan suositti hän häissä olevia aatelisherroja puolelleen ja erityisesti oli hänen onnistunut hierautua ylhäisen sulhasen, Kristoffer Schenckin, suosioon. Tämä saksalainen tunsi kai jo maamiehenä myötätuntoisuutta herttuan iloista palvelijaa kohtaan ja ennen pitkää hän, samoin kuin monet muut häävieraista, rupesi huomaamaan nuoren seikkailijan lemmenvehkeitä Anna Flemingin kanssa.
— Sinä veitikka olet kiertänyt neitosen pään pyörälle, virkkoi hän Hieronymolle eräänä päivänä naureskellen. — Aijotko pyytää häntä avioksi?
— Jos uskaltaisin. Vaan mulla on vähän suosijoita ja marski on ankara herra.
— Tarvitset puhemiestä. No hyvä, minä rupean puhemieheksesi marskin luona, — tytön kanssa näyt itse sopivan parhaiten. Koetan taivuttaa marskia myöntymään, hän kuuluu pian saapuvan tänne.
Huolissaan Hieronymo oli tuon tuuman onnistumisesta, vaan kiitollisena hän kumminkin vastaanotti ylhäisen herran ystävällisen tarjouksen, — täytyihän siinä koettaa onneaan! Vaan sillävälin olivat Hieronymon ja Annan väliset suhteet ruvenneet herättämään yhä enemmän huomiota häärahvaassa, — Anna salasi mieltymyksensä huonosti ja liian usein nähtiin heidän kuhertavan yhdessä, milloin linnan syrjähuoneissa, milloin kävelyretkillä Mälarin jäällä, milloin nuorten iloisissa mäenlaskuissa, joita ajanvietteeksi pantiin toimeen. Aatelisherrat, jotka Hieronymus hilpeillä jutuillaan oli voittanut puolelleen, sille hymähtelivät, toiset ilkkuen, toiset päätään puistellen, muistaen kuinka arka Suomen ankara marski on ylhäisestä nimestään. Vaan aatelisrouvat pyörittelivät silmiään ja supattelivat syrjässä, — tuo oli heistä jo liian julkeata ja ajan ahtaita, kaavamaisia muotoja loukkaavaa. Ennen pitkää saapuivat supatukset Ebba-rouvankin kuuluville; hän rupesi tarkkaamaan nuoren sukulaisensa käytöstä ja huolestui kohta huomatessaan, kuinka peittelemättä tämä ilmaisi mieltymyksensä liehakoivaan junkkariin. Hän päätti viipymättä nuhdella ja varottaa Annaa, ettei toki mitään puheita enää kuuluisi, kun marski, kuten oli luvannut, ehkä jo samana iltana saapuisi Strömsholmaan.
Taas oli nuoriso huvittelemassa kelkkamäessä ja ilo raikui sieltä ylös linnaan asti, jonka ikkunasta Ebba-rouva yhä ärtyvin mielin katseli nuorten elkeitä. Anna, joka kotonaan tavallisesti oli suljettu ja hiljainen, liehui siellä iloa hehkuvana ja reippaana toisten joukossa, ja häikäilemättä hän aina istahti sen kelkan keulalle, jota herttuan junkkari ohjasi alas, — he näyttivät aivan kuin yhteen kuuluvilta. Ebba-rouvan katse synkistyi, hän ei voinut käsittää, kuinka hän ei ennen ollut huomannut tuota vaarallista peliä. Heti lähetti hän kutsumaan Annan sisälle puheilleen.
— Anna, virkkoi hän holhokilleen, kun tämä punakkana ja vielä iloisen mielialansa vallassa istahti hänen viereensä, — minä olen sinulle nuoruudestasi pitäin opettanut, että aatelisneiden ensimmäinen velvollisuus on olla arka nimestään, kunniastaan ja arvostaan, sillä hän ei omista sitä yksin, se on hänelle yhteistä sukunsa ja säätynsä kanssa. Ei leikilläkään hän saa unhottaa aateliuttaan, tieto syntyperästään pitää hänellä olla veressään — enkö ole sitä sulle opettanut?
— Olette täti, vastasi Anna hiljaa, säikähtäen tätä ripitystä. Hän ei, antautuneena uuden ihastuksensa valtaan, ollut tullut ajatelleeksikaan, että häntä jo niin vähästä moitittaisiin.
— Ja sinun nimesi on Fleming, jatkoi Ebba-rouva, — kuulut maasi ensimmäiseen sukuun. Sinä ymmärrät minut. Täällä kuuluu kuiskeita, että Anna Fleming on nähty sopimattoman tuttavallisesti seurustelevan jonkun herttuan kamaripalvelijan kanssa, jonka syntyperästä ja maineesta ei ole tietoa, tuntemattoman ulkomaalaisen onnenonkijan kanssa. Minä uskon, että se on ollut vallattomuutta ja hetkellistä ajattelemattomuutta, mutta siltä minua surettaa, että joku perheeni jäseniä on voinut piloillaankaan unhottaa, mitä Flemingin nimi merkitsee.
Annalla tuota kuullessaan ikäänkuin silmät aukenivat, hän tuli nyt vasta ymmärtämään, minkälaiset vaikeudet hänellä tulisi olemaan saavuttaa sen onnen, jonka hän jo mielessään oli omakseen kuvaillut. Hän ei ollut näihin asti, antautuen rentonaan hänelle niin uuden ilon-tunteen valtaan, vielä tarkemmin ajatellut, miten olot lähtisivät edelleen kehittymään; nuorukaisen kanssa ei siitä ollut vielä koskaan ollut puhetta, heidän seurustelunsa oli kyllä ollut tuttavallista ja kuin sovittua, vaan tulevaisuudestaan he eivät olleet puhuneet. Nyt Anna käsitti, että aika on käsissä juuri sitä ajatella ja että hänen alun pitäin on paras asettua varmalle ja päättäväiselle kannalle, tulkoon vastamyrsky kuinka tuimana tahansa. Ja siinä tuokiossa hän ikäänkuin vakaantui ja kypsyi ja tyynesti hän Ebba-rouvalle vastasi:
— Ei se ole vallattomuutta, täti, eikä pilaakaan.
— No mitä se sitten on? kysyi Ebba-rouva ankarammin. — Sinä päästät oudon miehen puheillesi ja osotat hänelle huomattavaa suosiota, — siten tietämättäsikin ehkä kasvatat hänessä mielikuvia, jotka eivät kumminkaan koskaan voi eikä saa toteutua.
Nyt Annankin varsi oikeni suoremmaksi ja hänen ääneensä tuli terästä, kun hän vastasi:
— En ole seurustellut tuon miehen kanssa salaa, vaan kaikkien nähtävästi. Enkä tiedä, mitä mielikuvia olen hänessä herättänyt, en ainakaan sopimattomia.
— Koko seurustelu on ollut sopimaton, enkä voi antaa itselleni anteeksi, etten jo ennen ole sitä huomannut ja estänyt. Mutta nyt sen tuttavuuden tuon keinottelijan kanssa pitää ollakin lopussa!
Tyyneesti mutta varmasti Ebba-rouva tämän lausui, vaan Annassa nousi kuin luonto kapinaan tuota solvausta vastaan ja miltei kiihkosesti hän vastasi:
— Hän ei ole keinottelija, vaan rehellinen, kelpo nuorukainen.
— Mitä? Aivanhan minua säikytät. Käy toisten aatelisneitosten pariin ja käyttäydy niinkuin he… No, mitä viivyttelet?
— Täti, minä en voi luvata, etten enää seurustele herra Hieronymon kanssa.
— Herra Hieronymon … mutta minä voin luvata. On parasta että istut tänne käsitöihisi, minä tahdon katsoa, eikö tuon nuoren herran tehtävä tässä talossa jo ole päättynyt.
Ebba-rouva meni päättävin askelin ulos ja sulki oven takanaan. Anna ymmärsi, että hän nyt oli vankina siksi, ettei saisi nuorta junkkaria tavata, ja että hän itse varomattomuudellaan oli tämän aikaansaanut, mutta hän ei saanut vieläkään oikein ajatuksiaan tottumaan siihen, että häneltä todellakin tahdottiin riistää tuo hänen uusi ja kaivattu onnensa. Niin rutosti oli tullut tuo kolaus sulosen innostuksen keskeen, ettei Anna ollut sitä arvannut varoakaan.
Vaan Ebba-rouva ei sentään vieläkään pitänyt tätä pientä lemmenjuttua niin varsin vaarallisena. Ainahan nuorten päähän tuollaisia pieniä elkeitä ja unelmia pääsee pälkähtelemään, jotka hetken hurmaavat ja sitten unehtuvat ja haihtuvat. Eikähän niitä sentään niin kovin ankarastikaan tuomita. Itsehän prinsessa Anna, kuninkaan sisar, Stegeborgissa panee huvikseen toimeen pikkuromaaneja hoviherrainsa ja neitostensa kanssa; niille pudistetaan ensiksi arveluttavasti päätä, mutta sitten niille nauretaan… Vaan Klaus herra ei ymmärrä leikkiä ja siitä syystä on tämä juttu hänen veljensätyttären ja herttuan palvelijan välillä tukahdutettava alkuunsa.
Siltä kannalta kuvaili Ebba sisarelleenkin tätä ikävää tapausta, vaatien, että herttuan puolesta tullut lähetyskunta sopivalla tavalla laitettaisiin linnasta pois. Vaan leskikuningattaresta asia ei ollut niinkään yksinkertainen. Eihän herttuan lähettilästä muitta mutkitta voida karkottaa talosta, väitti hän, hän on täällä kutsutun aatelisherran arvossa ja sitäpaitse herra Schenckin erityisessä suosiossa. Ja voikohan tämä asia muuten enää aivan suorituksetta päättyäkään, nuo nuoret näyttävät jo liiaksi päässeen kiintymään toisiinsa.
— Mitä tarkotat? Juuri senvuoksihan he ovat heti toisistaan erotettavat.
— Kuinka tahansa, asia on kai ajettava jonkunlaiseen loppuun. Herttuan lähettiläs aikoo ehkä pyytää Annaa avioksi.
— Avioksi … mitä hulluja, siitä ei saa koskaan tulla puhetta, onneksi Annakaan ei salli asian toki niin pitkälle menevän.
— Tiedätkö sen? Ja sitäpaitse: olisiko se niin suuri onnettomuus? Mies on herttuan suosikki, tuntuu toimekkaalta ja kyvykkäältä ja nousee epäilemättä vielä korkeallekin…
Nyt Ebba-rouva vasta oikein hätäysi. Tuollaista hurjuutta hän ei toki ollut ajatellutkaan. Sehän olisi häpeä koko suvulle ja sitäpaitse … olihan Annalle jo katsottu aviomies, maansa parasta sukua; pitikö tämän lemmenjuonen nyt tulla sotkemaan sitä liittoa Flemingein ja Hornein välillä, jonka Klaus-herrakin oli suotavaksi katsonut. Ei koskaan, — vaan miten on juttu nyt ehkäistävä? — Ebba-rouva asteli levottomana huoneesta huoneeseen, hän olisi heti lähtenyt pois koko Strömsholmasta, matkustanut perheineen Tukholmaan, ellei Klaus-herraa nyt juuri olisi odotettu linnaan saapuvaksi.
Vaan nuori Hieronymus Birckholtz seurasi katseillaan Ebba-rouvan retkiä ja hänen levottomuuttaan melkein yhtä suurella levottomuudella. Kohta kun Anna oli kutsuttu kelkkamäestä pois, oli hän aavistanut, että nyt ollaan merrassa, nyt on juttu julkinen. Ja huomatessaan tyttönsä katoavan sisähuoneisiin ja rouvain supattavan sivummassa, tunsi hän ukkosta ilmassa. Hän oli kyllä itse sitä valmistellut, vaan ilma oli lämmennyt pikemmin kuin hän luuli, ratkaisu läheni liian rutosti. Hän ei ollut vielä valmis sitä kestämään … eräs seikka hänet varsinkin teki huolestuneeksi: hän ei ollut vielä neidolle mitään lopullista puhunut, ei ollut kosinut Anna Flemingiä.
Tosin oli hän jo kauan ollut varma neiden suostumuksesta, mutta hän oli itse tahallaan esiintynyt näin hienotunteisesti ja varovasti. Hän tiesi, että hänellä tytön omaisten taholta tulisi olemaan suuriakin vaikeuksia, siksi täytyi alunpitäin notkeasti luovia. Ja vielä oli siihen toinenkin syy, joka Hieronymoa sekä suututti että nauratti, mutta jolle hän ei voinut mitään, ja se juuri sekotti hänen selvän ohjelmansa ja lamautti hänen toimintakykynsä.
Nuori saksalainen oli aluksi pitänyt koko tätä lemmenjuttua leikkinä, huvituksena, vaihteluna, — kuten monta muutakin. Mutta pian siihen oli punoutunut mietteitä ja laskuja; miehelle hänen asemassaan olisi avioliitto maan miltei ylhäisimmän aatelisperheen kanssa mahtava porras ylöspäin ja eteenpäin, temppu, jota ei voinut jättää koettamatta, vaikka se uskalias olisikin; — mitäpä hän menetti, tyhjänä ylioppilaana oli hän lähtenyt maailman seikkailuihin, vähät hän tappasi jos tappasikin, vaan voitti paljo jos voitti! Vaan nämä laskutkin sotkeutuivat. Seurustellessaan tuon kainon ja luonnonpuhtaan neidon kanssa, oli hänen oma mielensäkin, niin kevyt kuin se olikin ja huikenteleva, kietoutunut samoihin pauloihin, joilla hän Annan oli vanginnut. Neidosta lähtevä lemmen tuoksahdus kasvatti hänessä itsessään sellaista ujoutta, ettei hän enää itseään ymmärtänyt. »Minustahan on tulemassa rakastunut narri, joka en uskalla tuumiani toteuttaa», niin oli hän usein puolipilkalla hokenut itselleen, vaan ei siitäkään lähtenyt apua.
Ja nyt hän tarkalla vaistollaan huomasi, että ratkaisu läheni, ja nyt juuri Annaa ei näkynyt missään, nyt, jolloin kallista hetkeä olisi ollut käytettävä.
Näissä mietteissä asteli nuori junkkari linnan huoneissa tavatakseen Anna Flemingin, vaan turhaan, — lopuksi hän arvasi, että Ebba-rouva oli kai hänet salvannut lukkojen taa. Ja taas hän meni istumaan suureen arkitupaan muitten junkkarien joukkoon, jutteli ja laski leikkiä ja vihelteli sekaan iloisia säveleitä. Siellä kerrottiin, että marskia odotettiin illaksi linnaan. Siitä poika kävi yhä levottomammaksi. Jos hän saa vihiä asiasta ja puuttuu siihen, silloin… Hehei! Hän vihelteli taas ja nauratti toisia ja lohdutti sekaan levotonta mieltään sillä ajatuksella, että eiköhän se onni taas auta suosikkiaan!
Ja päivä kului iltaan saakka.
Pihalta rupesi silloin äkkiä kuulumaan kulkusten kilinää, linnassa syntyi hälinää, isäntäväki riensi vierasta vastaanottamaan, — tiettiinhän mahtavan marski Flemingin sieltä tulevan. Silloin rupesivat Hieronymon silmät taas pälyilemään ja hän teki uuden retken sisähuoneisiin: olisipa ihme, ellei tämän hälinän aikana saisi silmänräpäykseltä edes nähdä neitostaan. Ja aivan oikein, eräässä käytävässä tulee Anna Fleming arkaillen häntä vastaan, hänkin hakevin katsein ja huolestuneen näköisenä.
— He tahtovat lähettää teidät täältä pois, kuiskasi Anna hätääntyneenä.
— Ei siitä hätää. Mutta totta on, meidät tahdotaan erottaa, ratkaiseva hetki on käsissä.
Ja nuorukainen, jossa uhkaava vastus ja hetken tärkeys viroitti valveille kaiken hänen tavallisen toimintatarmonsa, tempasi tytön käsipuolesta mukaansa yläkertaan vievään porraskäytävään ja virkkoi siellä pitemmittä valmistuksitta:
— Hetki on kiireellinen ja teidän tähänastinen ystävyytenne antaa mulle rohkeutta. Uskallatteko ruveta halvan ulkolaisen puolisoksi?
— Te kysytte sitä, minkä tiedätte. Tunteeni mulle vakuuttaa, että olemme määrätyt toisillemme, ja siksi uskallan.
— Mutta minä olen aateliton, tuntematon ulkomaalainen.
— Minä tiedän sen.
— Ja te olette mahtavan marski Flemingin ylpeää, ylhäistä sukua.
— Mutta minun äitini oli porvaristyttö.
— Minä olen herttuan väkeä, sukunne vastustajan palveluksessa.
— Minä en anna puolueiden määrätä onneani.
— Vaan teitä tahdotaan naittaa toiselle.
— Minä en suostu, sillä — sydämmeni on valinnut.
— Te sanotte sen. Silloin olette minun, vaikka teidät teljettäisiin vuorien onkaloon!
Kättä kerkesivät nuoret kerran puristaa kiireisen liittonsa vahvikkeeksi, muuta eivät ehtineet, sillä samassa kuului askeleita alhaalta ja heidän oli erottava. Mutta ennenkuin he ehtivät alas eteiseen, seisoi jo turkkipäällinen mies heidän edessään. He säpsähtivät molemmat, pysähtyivät, luullen hämärissä tapaavansa jo itse marskin. Vaan nuortealla, veitikkamaisella äänellä virkahti tulija:
— Joko taas, — noin teidät viimeksikin näin yhdessä. Ai, ai, vaarallista leikkiä, marski tulee.
— Sinäkö Gröning, terve lankomies, huudahti Hieronymus iloisena, Annan rientäessä takasin naisten huoneisiin. — Tulkoon nyt vaikka itse pääpiru, tyttö on minun!
— So, so, hiljemmin ja varovammin.
— Ei tarvis. Vaan mistä hitosta sinä taas lennät tänne minun matkoilleni?
— Herrani kumppalina tulen, — hänen miehenään pitäisi minun oikeastaan ilmiantaa sinut, joka tunkeudut meidän alueelle vaarallisissa vehkeissä.
— Ole huoletta, asia kyllä itsensä ilmiantaa. Jo tänä iltana, ellen erehdy, tulee siitä tulinen tora, kirousta ja kauhistusta, vaan minä olen valmis kaikkeen, marskisi ei voi mulle mitään.
— Köykänen olet Klaus-herran käsissä, lankomies. Sitäpaitse, tyttöä hommataan luullakseni jo kihlata toiselle, siellä kävi meillä jo kosijoita Tukholmassa.
— Ketä, — Horneja?
— Niin, nuori, ylhäinen aatelismies.
— Sitä olen varonut, vaan nyt se on myöhää; tulkoon vaikka viisi sarvipäätä, mulla on vankat varusteet, sillä tyttö on minun, kuuletko, minun.
— Kuulen, kuulen, vaan elä nuolase ennenkuin tipahtaa. Ja näytä mulle nyt se huone yläkerrassa, johon minut käskettiin asumaan, — totta lie marskin kirjurille laitettu parhaita huoneita.
— Sama kuin muillekin, kuin herttuan edustajalle. Tule, nouse.
He nousivat sinne nuorille miehille varattuun makuuhuoneeseen molemmat ja jatkoivat tarinoimistaan. Hieronymus oli reippaimmalla ja vallattomimmalla tuulellaan, mutta aina toisinaan palasi kumminkin mieleen muisto siitä myrskystä, jonka hän itse oli ennustanut vielä samana iltana ilmipuhkeavan. Eikä hän ollutkaan ennustanut väärin. Tuskin tunnin ajan oli hän jutellut lankomiehensä kanssa, kun hänelle tuotiin sana, että marski Klaus Fleming kutsuu hänet puheilleen.
— Ka niin, tässä sitä nyt ollaan, virkahti hän langolleen hieman kalveten. — Puhemies on esittänyt asian ja nyt on sulhasen itsensä käytävä tuleen.
— Poika parka, enpä tahtoisi olla housuissasi, vastasi Gröning melkein säälien. Mutta sitä ei nuori saksalainen enää kuullut, hän oli nopeasti sukassut tukkansa ja lähtenyt laskeutumaan alas portaita linnan suureen juhlatupaan, niin reippaana kuin voi. —
Marski Klaus Fleming oli saapunut linnaan. Hän oli tullessaan ollut harvinaisen hilpeällä mielellä. Olihan hän nyt muutamiksikaan päiviksi päässyt irti noista tuskastuttavista valtiollisista vehkeistä ja loppumattomista neuvotteluista, päässyt pakoon pääkaupungin katukahakoita, vastustajain pilkkapistoksia ja roistoväen sadatushuutoja. Hän, tuo ankara, juro, jäykkä mies, joka pelkillä silmäkulmillaan saattoi pelottaa väriseväksi miehisenkin miehen, hän oli kotioloissaan, perheensä ja lastensa keskuudessa, usein lempeä ja leikkisä isä, joka saattoi pitkät puhteet istua kertomassa kaskuja taikka leikkimässä lastensa kanssa. Häntä sanoivat hänen vihamiehensä raa'aksi, jopa epäsiistiksi, ja totta olikin, ettei Klaus Fleming, kuten useat muut aikalaisensa aateliset, ollut nuoruudessaan tullut omistaneeksi silloisia puolihienostuneita ulkonaisia käytöstapoja eikä sievisteleviä puheenparsia. Hän oli kasvanut Suomessa maalla, ankaran isänsä Eerik Jaakkimanpojan sotaisessa komennossa, ja hänen seuranaan olivat olleet huovit ja suksimiehet ja hylkeenpyytäjät. Siksi hän kaikenlaisia muotoseikkoja ja temppuja halveksi eikä häikäillyt jossakin hienossa aatelisseurassa julkisesti loukata niitä. Niin saattoi hän käyttää saapasvarsiaan nenäliinanaan ja kun hän joltakin ankaralta ratsastusmatkaltaan tomusena saapui hyvästi katetun ruokapöydän ääreen, ei hän salannut ruokahaluaan, vaan ahmi arastelematta vatsansa täyteen. Ebba-rouva torui häntä väliin tuosta hänen käytöksestään, vaan teki sen enemmän leikillä kuin tosissaan, sillä hän kyllä tiesi, että Klaus-herra kaiken karkeutensa ja maalaismaisuutensa ohessa osasi olla lempeäkin ja sävyisä.
Nytkin marski nälkäisenä matkalta saavuttuaan ahmasi linnassa vankan aterian ja rupesi sen jälkeen tarinoimaan lastensa kanssa, joita hän ei ollut pitkiin aikoihin nähnyt ja jotka tapansa mukaan keräytyivät hänen ympärilleen. Siinä oli, paitsi hänen vanhinta poikaansa Eerikkiä, joka oli kalpea ja sairaloisen näköinen, hänen toinen poikansa Juhana, 14-vuotias, terve, reipas poika, isänsä ylpeys ja toivo, sekä molemmat tyttäret, Katariina ja Hebla, jotka olivat Juhanaa nuoremmat. Iloisina tavatessaan isänsä niin pitkästä ajasta kietoutuivat nämä Klaus-herran ympärille ja tämä kertoi heille tarinoita alkavista komeista kruunausjuhlista, joita jo valmisteltiin, sekä tapahtumista Suomesta, josta hän oli saanut terveisiä. Mutta yhtäkkiä kääntyi Klaus Ebba-rouvan puoleen ja kysäsi:
— Missä on Anna, häntähän en vielä ole nähnytkään ja hänelle mulla juuri on tuoreita terveisiä?
Seurassa istujat, joita oli, paitsi leskikuningatar ja herra Schenck nuorikoineen, vielä muutamia aatelisherroja ja rouvia, kävivät nyt varsin tarkkaaviksi ja Ebba-rouva säpsähti ilmeisesti. Häneltä oli tyttö lemmenvehkeineen jo hetkeksi unhottunut ja nyt häntä pelotti, että marski saisi linnassa liikkuneista puheista tiedon. Hän koetti kumminkin vastata varsin tyyneesti:
— Anna lienee jäänyt naisten huoneeseen, hän ei tainnut olla oikein terve … tulee kai kohta sinua tervehtimään.
Mutta siksiverran taisi Ebba-rouva kumminkin sekaantua sanoissaan, että marski jäi häntä epäillen katsomaan ja kysyi:
— Mitä, eikö terve, ja mulle ei puhuta mitään. Taikka mitä sinä sotket, Ebba?
Silloin puuttui sulhasmies, herra Schenck, puheeseen, käveli marskin luo ja virkkoi hänelle puolittain leikillä, puolittain juhlallisesti:
— Tässä taitaakin nyt olla minun vuoroni selittää, koska olen siihen toimeen pyydetty ja asia nyt joutuu puheeksi. Eihän se parane viivyttämällä. Niin, marski Klaus Fleming, sinä olet veljesityttären, Anna Jaakkimantyttären, holhooja. Häntä pyydetään sulta nyt avioliittoon ja minä olen saanut toimekseni esittää sinulle tämän pyynnön, virallisesti ja juhlallisesti. Minä olen puhemies ja kosin neitosta.
Klaus Fleming hämmästyi ensiksi, vaan vastasi sitten samaan puolileikilliseen tapaan:
— Äsken olet oman onnesi löytänyt, Schenck, ja tahdot nyt jo toimittaa toisille samaa, — kyllä ymmärrän, että olet valmis puhemieheksi. Ja Annasta näkyy tulleen hyvin haluttu tavara. Mutta nimitä toki kosija, vai oletko niin kiihkoinen, että tahtosit minun umpisilmin myövän holhokkini. Täällä on saapuvilla useita jaloja aatelismiehiä, kenet heistä on Annamme täällä sinun ilopäivinäsi kietonut lemmen pauloihin?
— Tuttavuus on jo tätä juhlaamme vanhempi. Nuoren miehen, joka nyt holhokkiasi vaimokseen pyytää, olet Suomessa nähnyt; hän on lupaava, kelpo mies, vaikka kuuluukin herttuan väkeen.
Marski katseli epäillen puhemiestä ja rouvaansa. Oliko tässä kysymys nuoresta Hornista, niin, tottakai hänestä, vaikkei marski oikein ymmärtänyt, miten se oli mahdollista.
— Mitä, Ebba, onko hän ollut jo täälläkin? Hän kävi luonammeTukholmassa juuri lähtiessäni, syvästi rakastuneena.
— Mutta täällähän hän on ollut jo monta päivää … eli kenestä puhut? kyseli Schenck vähän ällistyneenä. Vaan Ebba-rouva istui siinä aivan hätääntyneenä kuin tulisilla hiilillä, hän oivalsi nyt vasta oikein, kuinka pitkälle asia oli mennyt. Schenckin kosinta tuli kuin iskuna hänellekin ja hän arvasi, miten marski siitä kiivastuisi. Levottomana hän vastasi:
— Täällä näkyy olleen ikäviä salajuonia tekeillä.
Vaan marski, joka ei vielä ollenkaan älynnyt, mistä oli kysymys, kiivastui ja lennähti pystöön.
— Mitä hittoja, tehän laskettelette minulle arvoituksia ja ongelmoita. Niistä en huoli, suorat ja selvät puheet, se on tunnussanani. Schenck, kuka on aatelismies, jonka puolesta kosit?
— Hänen sukunsa on kyllä aatelista, joskaan hän ei itse tällä hetkellä kanna kilpeä … niin alkoi puhemies.
Vaan Klaus-herra kävi yhä maltittomammaksi ja tarttui Schenckin käsivarteen:
— Kuka on mies, vastaa suoraan?
— Se on herttua Kaarlon kamariherra ja edustaja näissä häissäni, Hieronymus Birckholtz. Ulkomainen syntyjään, niinkuin olen itsekin, vaan maahan jo perehtynyt, kyvykäs nuorukainen.
— Jo riittää, minä ymmärrän, virkkoi marski ja katseli tuokion ajan puhemiestä tutkivasti, syvän äänettömyyden vallitessa huoneessa. — Kutsutko sinä Schenck, jota aina Juhana-herttuan ajoilta Suomesta olen pitänyt ystävänäni, minut häihisi tehdäksesi minusta pilkkaa, kosiaksesi holhokkiani herttuan halpasyntyiselle palvelijalle? Unhotatko, että hänenkin nimensä on Fleming?
Schenck herra hölmöstyi tästä hiukan, hän ei ollut ajatellut marskin käsittävän asiaa toki noin ankaralta kannalta. Ja menettelyään puolustaakseen rupesi hän selittämään, kuinka Birckholtzin etevä suku oli Saksassa aateloittu ja kuinka Kaarlo-herttuakin epäilemättä oli suosikilleen kilven hankkiva. Liitto ei siis ollut hänen mielestään niinkään päätön, Hieronymon isänkoti ei ole hetikään varaton, hän voi helposti hankkia 10,000 talaria huomenlahjaksi…
— Onpa hän sinuun juttuja syöttänyt tuo vehkeilijä; kylläpä taitaisivat hänen huomenlahjansa supistua kymmeneen talariin ja aateliskilpi samaan arvoon, vastasi marski vihaisena ja halveksuen. — Missä on Anna, miten ovat nämä vehkeet päässeet vireille? Kuinka olet sinäkin, Ebba, voinut päästää tämän häväistysjutun näin pitkälle?
Turhaan koettivat leskikuningatar ja saapuvilla olevat aatelismiehet lauhduttaa marskia, kuvaten kuinka lemmenliitto oli nuorten kesken salaa syttynyt ja kehuen kosijan hyviä puolia. Marskista oli leikki ja hilpeys poissa ja ankarasti käski hän kutsua Annan eteensä.
— Sinä olet holhokkini, Anna, lausui hän tyynesti, mutta päättäväisesti, — ja minulla on oikeus vaatia, että minua isänä tottelet. Eikä ole vaatimukseni liikanainen kun käsken, että sinä tästä hetkestä luovut kaikista lemmenvehkeistä tuntemattoman saksalaisen seikkailijan kanssa. Sinä olet ymmärtänyt minut.
Vapisevana oli Anna leskikuningattaren saattamana astunut sisään, koska hän arvasi ukonilman puhenneen, ja kainosti ja arasti oli hän luonut silmänsä alas, kun setänsä häntä terävillä katseillaan tarkasti. Hän oli odottanut pitempää tutkimista ja tunnustusta. Vaan setänsä lyhyet, päättäväiset sanat ikäänkuin palauttivat rohkeuden hänen mieleensä ja varma, peloton oli taas hänen silmänsä, kun hän sen loi auki ja hiljaa virkkoi:
— Sitä en voi, setä.
— Voit, minä tahdon. — Hetkisen salamahti marskin silmä. — Vai aijotko vastustaa minun tahtoani: muista, että minä olen musertanut voimakkaampiakin tahtoja kuin sinun!
Anna älysi, että tässä oli turha vastustella mahtavan sedän käskyä ja vetäysi äänetönnä pois naisten huoneisiin. Raskas ja alakuloinen oli hänen mielensä, vaan hänen silmänsä ei vuotanut kyyneliä eikä hänen tahtonsa ollut masennettu. Tuo isku oli ollut ankara, vaan hänen unelmaansa se ei jaksanut musertaa.
Annan mentyä kutsutti marski heti Hieronymus Birckholtzin eteensä. Huoneessa olijat katsoivat vähän rauhattomina toisiaan, peljäten, että suuttuneen marskin kiivaus herttuan edustajaa kohtaan menisi liikanaisuuksiin. Uhkaavan ja synkän näköiset olivatkin hänen kasvonsa, kun hän näki edessään tuon viekkaannäköisen nuorukaisen, jota hän jo kerran Suomessa muisti epäilleensä, — vaikkei hän silloin osannut epäillä häntä tällaisista vehkeistä. Vaan hän nähtävästi hääseurueen vuoksi ja arvokkuuttaan ylläpitääkseen koetti hillitä kiihkonsa ja virkkoi verrattain tyynesti kalvakalle nuorukaiselle:
— Te ette ole voineet olla oivaltamatta, että avioliitto teidän ja minun veljenityttären välillä on mahdoton. Kuinka olette niin ollen uskaltaneet minun poissaollessani panna toimeen sellaisen juonen, josta minulle täällä tänä iltana on kerrottu?
Hieronymo vastasi avonaisesti ja varmasti:
— Minun juoneni ei ole tavattomampi kuin kahden nuoren ihmisen molemminpuolinen mieltymys yleensä. Ja jos nykyinen asemani estäisi minua saamasta tätä jalosyntyistä neitosta omakseni, tahdon asettaa niin, että minulla on aateliskilpi ja riittävät huomenlahjat tullessani häntä pyytämään.
Marski naurahti ivallisesti.
— Niin, sitten kuin aateliskilpi ja huomenlahjat ovat hankitut, olisi aika ollut pyytää herra Schenckiä puhemieheksi. Mutta siihen taitaa kyllä kulua aikaa ja silloinkin on herttuan palvelijan kosinta Flemingin nimelle häpeäksi. Painakaa mieleenne nuori mies: minä en anna häväistä nimeäni, ja jos vielä teette yrityksenkin siihen, suuntaan, on se oleva teille kallis.
Marski käveli pari kertaa lattian poikki, aikoi nähtävästi vielä sanoa jotakin jyrisevää, vaan hillitsi mielensä, leväytti seposeljälleen sen väljän oven, joka vei suureen arkihuoneeseen, missä palvelijat hyörivät puuhissaan ja nuoret aatelisherrat nauttivat linnan olutvaroja. Hän viittasi sinnepäin ja virkkoi:
— Tätä tietä, kosija! — Ja kun Hieronymo vielä vitkasteli, teki marski uhkaavan liikkeen jalallaan, huudahtaen: — Tätä tietä!
Etuhuoneessa remahti äänekäs nauru, kun Hieronymo sellaisilla eväillä sieltä laputti ulos. Vaan marski sulki oven paukkeella ja virkkoi salissa ääneti istuvalle häärahvaalle:
— No, nyt se juttu on selvä. Nyt on aika mennä levolle, aamulla täytyy kääntää huomio tärkeämpiin asioihin. — Ja hiljaisuudessa, ikäänkuin helpotuksen tunteella, hajausi Strömsholman juhlasalissa istunut häärahvas makuuhuoneisiin. Vaan nuoren Hieronymon korvissa soi tuo ilkkuva nauru lakkaamatta hänen kiirehtiessään takasin yläkertaan; hänen vertansa kuumenti ja hänen jäsenensä värähtelivät. Eikä hän, astuttuaan Gröningin luo, pitkiin aikoihin saanut sanaa suustaan. Marski oli palvelusväen edessä häntä pilkannut ja häväissyt, — sitä hän ei ollut suotta tehnyt, sen pilkan hän vielä oli itse syövä, oli tottatotisesti, niin vannoi kiihtynyt nuorukainen. — Tuo ivallinen nauru! — kaikkea muuta hän olisi voinut sietää, sitä ei.
— No, sinä lensit korkeammas kuin siipesi kantoivat, eikö niin? kysyi Gröning mielenliikutuksessa olevalta langoltaan. — Olisit pysynyt maaperässä.
Hieronymo istui vielä hetken puhumattomana, vaan lennähti sitten pystöön ja virkkoi:
— Mutta ne siivet kasvavat, usko pois, lankomies, ne kasvavat vielä. Ei, sinä kopea marski, ei me vielä viime kertaa toisiamme tavattu, ei hetikään. Sinä häpäsit minut palvelijaisi edessä, hyvä, katsotaanpa, kuka tässä vielä viimeksi nauraa. Sillä tyttö on minun — ymmärrätkö, mitä se merkitsee?
Gröning katseli hymyillen lankomiehensä kiukkua ja virkkoi:
— Herkeä pois, enhän sinua enää tunnekaan vanhaksi, iloiseksi velikullaksi. Kun et saanut tyttöä Flemingin suvusta, niin viisi siitä, eihän sulla ole tytöistä ennen ollut puutetta.
— Eipä siltä, vaan juuri se tyttö minun täytyy saada, ja minä otan hänet, saatpa nähdä. Vaan olet oikeassa, minun täytyy taas ruveta iloiseksi ja reippaaksi ja nauraa naurulle, muu ei auta. Tule, lähdetään alas arkitupaan.
Siksi oli kumminkin nuorelta lähettiläältä luonto lamautunut, että hän käski kohta valjastaa hevosensa, päätti vielä tänä yönä ajaa pois koko Strömsholman linnasta. Vaan sillävälin oli hän taas iloinen ja vallaton nuorten aatelisherrain seurassa arkituvassa, jossa nämä vielä olutmaljojen ääressä viettivät iltayötä, ja vastasi leikillä heidän pilkkaansa, joten hän kohta taas oli voittanut heidät puolelleen.
— Ei tainnut olla lysti karhun kynsissä. Kiitä onneasi että sillä kunnialla pääsit, jos tyttösi menetitkin, veisteli eräs pilkkakirves joukosta.
— Mitä menetin, kysyi Hieronymo kummissaan. — Päinvastoinhan karhu mulle lupasi holhokkinsa, kunhan tulen aateliskilpi toisessa ja huomenlahjapussi toisessa kourassa kosimaan. Silloin saa Schenck tehdä uuden yrityksen.
— Schenck tuskin siihen kauppaan toista kertaa käypi, hän lie jo vahingosta viisastunut.
— No, silloin otetaan joku vielä mahtavampi puhemies, sama se. Marski ujostelee muka kutsua minua vävykseen, mutta kyllähän minä varsinaiset syyt tiedän: hänen veljensä, Jaakkimavainajan, omaisuus, jonka perijä tyttöni on, taitaa olla tilittämättä ja siksi hän tahtoisi jättää tytön kyöpeliin; mutta olisihan vahinko noin verevää impeä. Ja vielä me ne tilitkin tehdään, tehdään ne, näettepähän.
— Elä uhkaile, Fleming on arvostaan ylpeä.
— Ylpeä, niin, hänen ylhäisyytensä dominus admirabilis, hän on ylpeä. Hieno aatelisherra, joka ei kuukausiin pese silmiään ja jolle jo talonpojatkin ovat antaneet nimeksi »nokinokka». Suoraan sanoen, minua vähän ilettääkin joutua hänen sukuunsa, sillä rakkaalla appiukollani ovat tavallisesti kasvot ja vaatteet sellaisessa siivossa, että hänen rouvansakaan ei laske häntä luokseen kuin kerran viikossa, lauvantaisin, ja silloinkin lähettää hän miehensä ensiksi saunaan. Mutta tytön vuoksi tuohon sukulaisuuteen vielä täytynee suostua, uhrautua kaikkeen, sillä tyttö on nyt kerran minun.
Herrat purskahtivat nauramaan näille nuoren veitikan selityksille ja joivat kaikin »dominus admirabiliksen» maljan. Tämä oli marskilla tunnettu liikanimi, hänen töykeän ja karkean käytöksen vuoksi olivat puolalaiset hovimiehet, hänen Puolassa käydessään, antaneet hänelle tämän nimen (ihmeteltävä herra), kun muuten olisi ollut sanottava »dominus admiralis», herra amiraali.
— Ja sinun maljasi myöskin, iloinen veitikka, jonka mieli ei masennu, ehdotti eräs. — Olkoon vain tyttö kerran vielä omasi!
— Mutta hänhän on omani, tyttö on minun.
Kotvanen jatkettiin yöhetkien kuluessa tätä iloista, huoletonta seurustelua ja Hieronymo piti sukkeluuksillaan koko seuran parhaalla tuulella. Mutta hänen sisässään kävi aallokko hyrskyten, kiukku ja suru siellä kamppailivat keskenään ja haikeasti hän ajatteli, että hänen nyt tällaisissa oloissa oli jätettävä tyttönsä, jätettävä jäähyväisittä, — milloin tavanneekin hänet taas? Ja kun hetken kuluttua tultiin ilmoittamaan, että hänen hevosensa oli valjaissa, käveli hän varsin masentuneena pukeutumaan matkapukuunsa ja hiipi sitten hiljaa portaita alas pihalle. Vaan ajaessaan erään linnan päätypuolessa olevan tuttavan ikkunan ohi, josta vielä tuli loisti, reipastui hänen mielensä vielä kerran ja hän huudahti aivan ääneensä:
— Tyttö on minun, ijäti minun!