Monta kirjettä oli Anna kirjoittanut sulholleen Ruotsiin ja pyytänyt häntä tulemaan Kuitiaan vapauttamaan hänet tavalla taikka toisella. Hän oli kirjoittanut, että hän on valmis pakenemaan setänsä kodista ja seuraamaan Ruotsiin… Vastausta ei ollut tullut, vaikka hän oli sitä toivonut viimeisiin asti. Nytkö aivan viime hetkessä toteutuisi todellakin tuo toivo … niin, varmaankin hän saapuu nyt juuri tuossa. Anna kuvaili, kuinka hän istuisi tuohon rekeen sulhonsa viereen ja sitten he ajaisivat pois, pois, kauas, ei kukaan tietäisi minne, ei kukaan osaisi hakea heitä mistään, hän olisi hävinnyt maailmasta, unhottunut vähitellen, vaan nauttisi itse kätkössä täysin mitoin unhotustaan ja kauvan kaivattuaan onnea… Kavion kopse kuului jo läheltä. Anna nousi jännityksissä pystöön katsomaan. Tuolta hän ajaa niemen kärjestä, yksin ajaa virkkua juoksijaa… Ja kas, hän pysäyttää hevosen, katsoo, katsoo pitkään törmälle päin… Jo nousee reestä, sitasee suitset jalaksen nokkaan ja lähtee kahlaamaan törmälle, — se on hän, — onko? — — Ah, ei, ei, se on se toinen… Anna hervahti taas takasin istumaan lumiselle kalliolle.
Ajaja, joka Anna Flemingiä kohden astui, oli nuori Henrik Horn Kankaisista. Hän oli tuntenut törmällä istuvan tytön, ja tuli häntä tervehtimään ja puhuttelemaan, koska hänen asiansa Paraisten puolelle koski juuri häntä. Kesästä asti oli nuori Henrik viipynyt isänsä mukana Kankaisissa, vaan nyt oli hän lähdössä pitemmäksi ajaksi Ruotsiin, jatkamaan opintojaan ja harjaantumaan isänsä johdolla valtiotaitoon. Sitä ennen oli hän kumminkin tahtonut käydä Kuitiassa, saamassa varman vastauksen siihen kysymykseen, jonka hän jo vuosi sitten Upsalassa oli tehnyt.
Näitä hän siinä neitosen edessä hangella seistessään tälle lyhyesti ja ujosti kertoi ja lisäsi sitten rohkeammin ja päättävämmin:
— Suora kysymys ansaitsee suoran vastauksen, ja siksi tahdon vielä kerran esittää asiani marski Flemingille ja hänen rouvalleen. Mutta minä tiedän, että lopullinen päätös kumminkin riippuu teistä, neitini, ja siksi pyydän teiltä itseltänne ensiksi kuulla tuomioni.
Anna kuunteli nuoren Hornin puhetta ikäänkuin aivan outoa, taikka äärettömän kaukaista ja jo mennyttä asiaa, eikä hän ensiksi oikein jaksanut käsittää, mistä kysymys olikaan. Mutta kuta pitemmin nuorukainen puhui, sitä enemmän tuo asia rupesi häntä pelottamaan ja huolettamaan. Hän kuiskasi läähättäen:
— Ei, jalo nuori herra, elkää menkö Kuitiaan. Tarjouksenne on mulle kunniaksi, vaan se on mahdoton.
Nuorukaiselle ei tämä vastaus näyttänyt olevan odottamaton. Hän jatkoi:
— Olen tullut huomaamaan, että en ole teidän suosiotanne onnistunut voittamaan eikä ole minulle tietämätöntä sekään, että eräs toinen on ollut minua onnellisempi. Vaan kumminkin: minun täytyy, ennen Suomesta lähtöäni, vielä esittää teille asiani. Sydämmenne valitsemaa ei teille sukunne anna; minun silmämääräni olisi tehdä teidät onnelliseksi. Ettekö voi antaa mulle vastaiseksikaan toiveita?
Neitosta puistatti, tämä kohtaus talvisella hangella oli tapahtunut niin odottamatta, hänen kiihotetun mielensä ollessa aivan toisaalle kiinnitettynä. Vaivoin hän itselleen sai asian selvitetyksi.
— Se on totta, sopersi hän vastaan, minä uskon teitä, te olette jalomielinen ja hyvä, vaan se on sittenkin kaikki mahdotonta, kaikki… Minä kuulun toiselle ja sitäpaitse … niin, te tulette sen huomaamaan, — ei, elkää menkö Kuitiaan. Oi, minä pyydän teitä, jos olen ollut teille jonkunarvoinen, elkää menkö!
— Neiti Fleming, minulla on asiaa Kuitiaan ei ainoastaan itseni vaan isänikin puolesta, vastasi nuorukainen hetkisen kaihomielellä neidon kiihkoa tarkastettuaan. — Minun on siellä ilmoitettava, että isäni ei suostu ottamaan vastaan sitä ylipäällikkyyttä Suomessa, jonka Kaarlo-herttua tahtoo riistää marski Flemingilta ja tarjoo isälleni. Tämä päätös merkitsee sitä, että Kankaisissa ei tahdota asettua leppymättömälle riitakannalle Kuitiaa vastaan, että isäni suostuu unhottamaan, rakastaa rauhaa…
— Minä ymmärrän … vaan…
— Vaan kiellätte minua menemästä Kuitiaan?
— Oi, te olette tehneet niin paljon minun arvottoman vuoksi. Mutta säälikää minua, minä rukoilen teitä, armahtakaa minua, sillä minä olen onneton!
Nuorukainen näki sen tuskan, mikä kuvastui neidon rukoilevista katseista ja oivalsi, että tässä on tosi kysymyksessä. Hän on onneton, hän kärsii, — sen tunteen edestä oli hän valmis väistymään. Ja sanaakaan lisäämättä aikoi hän poistua, kumarsi jo jäähyväisiksi ja astui pari askelta, vaan pysähtyi kumminkin vielä ja virkkoi:
— Surunne on haikea, sen näen, ja siksi teitä tottelen, — vaan keveällä mielellä en lähde kotimaastani. Hyvästi, neiti Fleming. Jos joskus mielenne tyynnyttyä, olojen muututtua, kaipaatte ystävän neuvoa tai apua, löydätte aina minusta ystävän, vaikka vielä mitä tapahtukoon.
Kiilsipä kuin kiitollinen vilaus Annan rauenneessa katseessa, hänen jäähyväisiksi nyökäyttäessään päätään lähtevälle, mutta se katse vaipui taas alas, eikä kotvaseen kohonnut. Hän kuuli, kuinka taas kavioiden kopse lähti loittonemaan samalle taholle, josta se äsken oli lähestynyt, kuuli vielä hetken aisakellon helinää ja taas oli kaikki äänetöntä talvisessa luonnossa. Anna nojasi päänsä koivun kylmää kylkeä vastaan ja koetti itkeä, vaan kyyneleet eivät juosseet. Hän ajatteli tuota äkillistä, lyhyttä kohtausta hangella, joka sekin vielä oli lisännyt hänen mielensä kaihoa. Hän oli karkottanut tuon kelpo nuorukaisen… Kuinka huolettoman elon ja rauhaisan kodin hän olisi voinut hänen rinnallaan saada, suruista vapaan; siinä hän olisi voinut vaikuttaa muidenkin onneksi, yhdistää maansa molemmat mahtavat suvut ja aikaansaada sopua ja rauhaa. Hän olisi ollut rakastettu ja arvossapidetty… Kaikki hän oli menettänyt, kaikki mestannut tavotellessaan tuota pikkuista onneaan, jota hän ei kumminkaan tavannut. Mitä oli hänellä siitä jälellä: muisto keltakiharaisesta nuorukaisesta, joka ehkä ei ollut häntä koskaan todenperäisesti rakastanut, muisto hymyilevistä huulista, joiden petolliset valat olivat syösseet hänet häpeään, — sen hän oli unelmillaan saavuttanut!… Mutta sittenkin! Jos tuossa tulisi ajaen se solakka poika, tempaisi häntä käsipuolesta ja lähtisi viemään: oi, oi, millä innolla ja kiitollisuudella hän tarttuisi tuohon käsivarteen, riippuisi siitä hellittämättä kiinni — ja kaikki oli sovitettu, kärsimys ja häpeä… Vaan se on kaikki turhaa, ei ole toivoa enää, ei rahtuakaan. Anna puristi suonenvedontapaisesti koivun hoikkasta runkoa ja jäi sen varaan rauenneena makaamaan.
Hän istui siinä liikahtamatta niin kauan, kunnes kylmän väreet rupesivat hänen ruumiistaan puistattamaan. Silloin hän nousi ja käänsi suksensa taas Kuitiaan päin. Kotiin, sinne harmajalinnaiseen vankilaan, odottamaan mitä tuleva oli, — kohtalonsa varaan oli hänen antauduttava, muuta neuvoa ei enää ollut. Vaan niin raskaasti lipuivat nyt sukset salmen tasaista pintaa pitkin ja niin pystyltä tuntui tuo loiva rinne kotisaaren rannan noustessa Kuitian kohdalla. — —
Marski Klaus Fleming oli, yötämyöten ajettuaan Marttilan kievarista, saapunut kotiinsa muuatta tuntia myöhemmin kuin hänen rouvansa Siuntiosta. Pihalla vastaansa rientäviltä nuoremmilta lapsiltaan oli hän jo kuullut vanhimman poikansa kuolemasta ja kaihomielellä oli hän rientänyt sairashuoneeseen, missä hän tapasi vaimonsa itkemässä nuoren vainajan vuoteella. Pää kumarassa, väsymyksestä rauenneet kasvot kalpeina oli hän kauan seisonut siinä Ebba-rouvan rinnalla nuorukaisen kuihtuneen ruumiin vieressä, ja siltä oli hetkisen näyttänyt, että hänenkin partanen leukansa vähän oli väkättänyt. Vaan sitten oli hän vetänyt palttinan poikansa kasvoille, kääntynyt ja lähtenyt työhuoneesensa, jossa hänellä oli vastassaan monen viikon kirjeet ja postit. Tyyneesti oli hän siellä työskennellyt, rauhallisesti antanut Gröningille käskyjä, mitä erinäisten, kiireellisimpäin asiain johdosta heti olisi tehtävä, olipa itsekin kirjoittanut muutamia lyhyviä vastauksia. Viimeksi ryhtyi hän tuohon herttualta äsken tulleeseen postiin, jota avatessaan hänen kätensä vihasta vavahtivat. Ja sen luettuaan jäi hän pitkäksi ajaksi kirje kädessään istumaan ja miettimään.
Vihdoin näkyi hän tehneen päätöksensä. Hän kutsui mestari Markkuksen puheilleen ja lähti, tuokion neuvoteltuaan hänen kanssaan, ulos työhuoneestaan. Kirjeiden joukossa oli ollut myöskin eräs kirje Ebba-rouvalle tämän sisarelta, leskikuningattarelta, joka Kaarlo-herttuan käskystä hänkin oli kirjoittanut Annan asiasta ja vilkkaasti kehotti sisartaan suostumaan Annan avioliittoon herttuan kamarijunkkarin kanssa, sekä taivuttamaan miestäänkin siihen. Klaus meni Ebba-rouvan huoneeseen, ojensi hänelle tämän kirjeen ja istui ääneti vieressä katsellen vaimonsa hämmästystä hänen näitä uutisia lukiessa.
— Ja mitä nyt arvelet? kysyi hän hiljaa rouvaltaan, joka, ollen äskeisen, haikean surunsa valtaamana, ei vielä oikein voinut toipua käsittämään tuon lukemansa kirjeen sisältöä.
— Mitä, onko tämä totta? Tämäkö suru vielä äskeisen lisäksi, sopersi kyyneleitään kuivaava rouva.
— Me emme saa menettää malttiamme, — tosia kirjeessä kerrotaan. Nyt on vain päätettävä, mitä on tehtävä, päätettävä heti.
— Päätettävä, — onko neuvottelemisen tilaisuutta? Annan täytyy tietysti heti mennä naimisiin, — oi, jo syksyllä aavistin minä pahaa. Vaan sinä et silloin tahtonut taipua; nyt on suostuminen välttämätön.
Marskin silmässä leimahti kuin salama ja hänen nyrkkinsä kohosi pystöön. Häntä tahdotaan pakottaa syömään sanansa, tuo ajatus saattoi hänet hurjistumaan. Herttua oli yhdessä liitossa tuon kurjan viettelijän kanssa, ja nyt he olivat ilkeydessään vieneet asian niin pitkälle, että hänen, marski Flemingin, joko muitta mutkitta oli suostuttava tuohon vihaamaansa avioliittoon, joka ei ollut hänen nimelleen arvokas, taikka vedettävä nimelleen ja suvulleen vielä suurempi, ilmeinen häpeä. Suo siellä, vetelä täällä. Ah, kuinka herttua nyt mahtoi nauttia siitä pulasta, johon hän marskin oli saattanut, nöyryyttääkseen hänet tässäkin kohden, marski saattoi kuvailla mielessään, kuinka hän siitä itsekseen ilkkui. Vaan malta, herttua, hoki hän sapekkaassa mielessään, vielä ei ole asia päättynyt sinun mielesi mukaan, — ei hetikään!
— Ja siinä arvelet siis, että me täällä rupeamme valmistamaan häitä, pakosta ja herttuan käskystä?
— Niin, — näin kohta poikamme kuoleman jälkeen, se ei ole hauskaa. Vaan mihinkä siitä pääsemme, onhan tehtävä, mitä häpeän estämiseksi voi. Taikka lähetämmekö Annan vihittäväksi Strömsholmaan, kuten sisareni ehdottaa?
Marski nousi kalpeana ja päättäväisenä pystöön. Hän oli itse jo aikoja sitten tehnyt päätöksensä.
— Ei koskaan. Sitä nautintoa emme herttualle suo. Jos olisi kysymys mistä muusta tahansa, niin minä suostuisin, vaan tässä on herttualla tarkotus persoonallisesti nöyryyttää minut, ja silloin olen minä rautanen.
— Suostut mieluummin häpeään. Vaan ajattele toki, miten siitä Anna kärsii, emme ainoastaan me. Klaus, sinun rautatahtoasi olen aina ihaillut, nyt sitä pelkään, — sinä olet julma!
— Minä olen julma, minut pakotetaan sellaiseksi. Mitä häpeän salaamiseksi tehdä voi, siitä olen huolta pitävä, ja viettelijän kurittamisesta myös, — muusta ei ole puhumistakaan.
Vaan Ebba-rouva rukoili aivan kiihkeästi:
— Ei, ei, Klaus, asia siitä vain pahenee. Taipukaamme tämä ainoa kerta, eihän tämä pieni nöyryytys toki paljoa merkitse.
— Se merkitsee kaikki, — elä pyydä, Ebba, nyt vain toimiin ryhtymään.
Ja kuuntelematta edes mitään enempää lähti marski rouvansa luota, kutsui Eenokin puheilleen ja antoi hänelle muutamia käskyjä, varottaen häntä tarkasti ja huolellisesti niitä tottelemaan. Silloin juuri palasi Anna hiihtomatkaltaan ja pysähtyi, kohdatessaan eteisessä setänsä, liikahtamatta paikoilleen. Siinä vaihdettiin vaan yksi silmäys sedän ja veljentyttären välillä, vaan se silmäys sanoi kaikki. Tervehtimättä neitosta, tutkimatta ja nuhtelematta häntä, virkkoi marski kylmästi ja varmasti:
— Sinä pukeudut Anna heti matkapukuun, Eenokki tulee sinua saattamaan.Ennen puolen tunnin kuluttua täytyy sinun olla matkalla.
Anna kuunteli tuota ääneti kuin tuomiotaan ja totteli. Hän ei tiennyt minne hänen tuli matkustaa, ei mikä marskilla oli mielessä, vaan hän ei kysellyt, se olisi ollut tarpeetonta. Ja hiljaa hän lähti matkalle varustautumaan. Vaan marski itse antoi palvelusväelle joukon määräyksiä. Nuoren Eerikin hautajaiset olivat lykättävät siksi, kunnes hän joutui takasin matkoiltaan, joille hän taas lähti. Huovit olivat vaihdettavat, vereksiä miehiä hän käski varustaa kolmekymmentä seuralaisikseen, Eenokin piti ottaa mukaansa viisi huovia. Ja viipymättä piti kaiken olla valmisna.
Nämä määräykset annettuaan meni marski taas työhuoneeseensa, jossa Gröning työskenteli kirjeiden ääressä, viskautui patjarahille makaamaan, ja virkkoi:
— Jaksatko lähteä matkalle taas, poikani? Ota nuo työsi mukaasi, Turun linnassa voit niitä valmistella.
Gröning katseli säälien, vaan samalla ihaillen, isäntäänsä. Surut ja vastukset lisäsivät vain hänen tarmoaan ja voimaansa, eikä hän väsymykselle antanut valtaa. Sellainen luja päättäväisyys ja toimintavoima kuvastui nytkin hänen kasvoiltaan, ettei olisi luullut häntä kuuskymmenvuotiseksi mieheksi, joka juurikaan oli pitkältä, rasittavalta matkalta palannut.
— Minä olen nuori, vastasi kirjuri, vaan te rasitatte itseänne liiaksi. Ettekö suo itsellenne päivän lepoa?
— Muut eivät suo mulle, eivät anna aikaa suremaan poikaani eikä nukkumaan kotonani. Vaan niin on ehkä parasta, siten viihtyy mieli. Käy aterialle poikani, hevoset ovat heti valjaissa.
Tuokion kuluttua ajoikin kaksi rekeä linnan portaitten alle. Ensimmäinen oli kuomureki, jonka ajajanlaudalla Eenokki tyyneenä ja vakavana istui; siihen tuotiin Anna Fleming, peitettiin vällyihin ja kuomun uutimet laskettiin eteen. Ei kukaan tiennyt, minne se reki oli määrätty lähtemään. Marski oli näet jo Marttilassa arvannut, että herttuan junkkarilla ehkä oli aikomus, jos ei hän sittenkään saisi tyttöä mielisuosiolla, koettaa viedä hänet varkain Ruotsiin, eikä hän Annaan siinä suhteessa ensinkään luottanut; ja siksi hän näin salaperäisesti lähetti tytön pois Kuitiasta. Eenokki yksin tiesi, minne tyttö oli vietävä, mutta syitä ei tiennyt hänkään. Vaan jotakin omituista hänestä tässä kyydissä oli. Monta kertaa oli hän tätä samaa tyttöä ollut saattamassa, mutta niin hänestä tuntui, kun hän hiukan unisena ja väsyneenä ohjasi hevosiaan ulos linnanportista, että tällaisella asialla hän ei ennen ollut Flemingin neitosta kyydinnyt.
Heti jälestä lähti toinenkin reki liikkeelle. Siinä istui marski ja hänen rinnallaan Gröning, joka hänkin, samoinkuin koko talonväki, ihmetteli, mikähän tuon ensi reen päämäärä mahtoi olla. Hän oli tosin marskin käytöksestä ja puheista ruvennut aavistelemaan, että hänen lankomiehensä ja aatelisneiden välit olivat kääntyneet hullulle tolalle, vaan koko asianlaitaa ei hän vielä älynnyt. Kotvasen ajoivat molemmat reet peräkkäin, vaan kun ehtivät tienhaaraan, mistä talvitie vei suoraan Turkuun, näki Gröning kuomureen kääntyvän mantereelle päin, sille tielle, jota he juuri äsken marskin kanssa olivat tulleet. Siihen asti oli marskikin ääneti istunut. Nyt hän asettui makaavaan asentoon reessään, ja virkkoi:
— Pidä huoli, Gröning, että vauhti pysyy hyvänä, minä tahdon nukkua hetkisen. Turussa emme heti jouda nukkumaan, siellä kuuluvat Suomen herrat neuvottelevan, kuka on tuleva Suomen käskynhaltijaksi, ja me tahdomme siitä myös jonkun sanan sanoa.
— Siksi siis on näin kiire Turkuun?
— Vielä muistakin syistä on kiire, poikani. Meidän täytyy siellä vielä tavata eräs sulhasmies, joka komeasti kuuluu seurueineen asuvan Turun linnassa, täytyy pitää huolta, ettei hänen kesken sieltä tarvitse lähteä. Vaan nyt me nukumme.
Marski painautui turkkeihinsa reen pohjalle ja kuorsasi jo hetkisen kuluttua. Vaan nuori kirjuri oli hänen puheistaan ymmärtänyt sen, minkä jo oli ennakolta melkein aavistanut. Ja hän mietti itsekseen, siinä ulappain jäitä pitkin ajellessaan:
— Ai, ai, lankomies, sinä et taida olla omalla asiallasi, kun »me»Turkuun ehdimme. Oma syysi, et uskonut kun sanoin: väärällä tolalla!Vaan sääli sinua on, jos nyt jo hirteen joudut, sääli hilpeää miestä!
Ja hän mietti siinä kauan itsekseen, tekisikö hän rikoksen isäntäänsä vastaan, jos antaisi pienen viittauksen ja varotuksen lankomiehelleen ja lähettäisi hänet kiireimmän kautta Ruotsiin takaisin. Olisikohan siitä jälestäkäsin omatunto paha?
— Hm, mitä se tämä kaikki minuun kuuluu, pelastakoon mies niskansa miten voi, päätteli hän vihdoin. — Vaan jos paikalle satun, niin senverran toki sukulaisuuden vuoksi hänelle sanonen, että: nyt luiki jalkoihisi ja pysy kaukana tästä maasta!
Talvisia retkiä.
Turun linnassa oli näinä päivinä monenlaisia vieraita. Ruotsalaiset lähetyskunnat seurueineen, jotka täällä herttuan valtuuttamina vierailivat, olivat sijoitetut ulompaan, n.s. uuteen linnaan, suomalaiset aatelisherrat taas, jotka olivat saapuneet Turkuun maansa hallinnon järjestämisestä neuvottelemaan, olivat saaneet asuinpaikkansa vanhan linnan suojissa. Mutta olipa Turun linnassa tilaa vaikka vielä useammillekin vieraille; se oli näihin aikoihin hyvässä hoidossa ja sen kaikki rakennukset olivat asuttavassa kunnossa.
Juhanan, Suomen herttuan, isännöidessä kolmisenkymmentä vuotta sitten Turun linnassa ja siellä nuoren puolisonsa kanssa pitäessä upeaa hovia, olivat näet vanhan Turun linnan rakennukset kaikki korjatut ja siistityt sisästä ja ulkoa ja senkin jälkeen oli sen rakennustöitä myötään pidetty vireillä, sen varustuksia lisätty, sen asumuksia laajennettu. Linna sijaitsi siihen aikaan oikeastaan saaressa, sillä Aurajoen suun ja Linna-aukon lahden välinen niemeke oli katkastu laajalla, vedellä täytetyllä vallihaudalla, jonka yli laskusilta johti; aallot lainehtivat siihen aikaan vielä ympäri linnan aina muureihin saakka, joiden juurella nyt on kuiva maa. Laskusillan ja pääportin kautta maanpuolelta linnaan tultaessa saavuttiin ensiksi tuohon »uuteen linnaan», jota sillä nimellä kutsuttiin, koska se oli myöhemmin rakennettu kuin linnan sisempi, harmaakivinen, vanha osa, jonka alkujuuria tuskin enää tunnettiinkaan. Vanhan ja uuden linnan välissä oli korkea valli, joten linnassa oli kaksi linnapihaa. Tornit olivat vanhassa linnassa, sen itäisessä ja läntisessä päässä. Tuossa sisemmässä linnassa olivat myöskin kaikki linnan juhlasuojat ja vallashuoneet, siellä oli Klaus Flemingillä oma huoneustonsa Turun linnassa oleskellessaan ja sinne saapuneet vieraatkin majoitettiin. Oli kumminkin uudessakin linnassa muutamia huoneita matkustajia varten varattu ja täällä se nyt nuori hovijunkkari Hieronymus Birckholtz jo viikon päivät oli seurueineen majaillut, viettäen uhkeata elämätä ja kopeana nauttien hyväkseen, mitä linnalla oli tarjottavana.
Herttuan hovijunkkari esiintyi näet tällä matkallaan Suomessa aivan toisella tavalla kuin tavallisilla pikaratsastusmatkoillaan, ja se oli kaikki herttuan ansiota. Tämä tarmokas ruhtinas, joka suurten, laajain suunnitelmainsa ohella oli sattumalta ja aluksi piloillaan, mutta tavallisella kiihkollaan ja sitkeydellään, kiinnittänyt huomionsa nuoren mielijunkkarinsa naimiskauppoihin marskin veljentyttären kanssa, tahtoi myöskin voimalla ja arvolla ajaa ne perille. Hän ei unhottanut sitä, että Klaus-herra tylysti ja kopeasti oli hyljännyt hänen kosintansa suosikkinsa puolesta, se häntä ärsytti, hän tahtoi pakottaa marskin myöntymään. Ja kun hän nyt oli Hieronymolta kuullut, millä kannalla asiat olivat, oli hän hykeltänyt käsiään ja ilkkuen nauranut: ahas, sinä Kuitian kopea herra, se temppu vetää, holhokkisi joutuu sittenkin palvelijani vaimoksi ja unelmasi liitosta Hornin suvun kanssa ovat mennyttä kalua!
Olipa vielä eräs erityinen syy, miksi herttua tuota naimiskauppaa niin innolla harrasti. Fleming-suvun vallan ja mahtavuuden perusteina ja tukena Suomessa olivat hänen laajat maatiluksensa, jotka Klaus-herra osaksi oli perinyt, osaksi itse ansainnut. Mutta perittyjen joukossa olivat myöskin ne tilukset, jotka hänen veljensä Jaakkiman kuoltua olivat hänen käsiinsä joutuneet, vaikka ne oikeastaan kuuluivat Jaakkiman ainoalle tyttärelle, Annalle. Jos nyt Anna saisi uuden, herttualle uskollisen, holhoojan, joutuisi iso osa marskin tiloista ja alustalaisista pois hänen välittömästä vaikutuksestaan, ja ainahan sekin vähän hänen mahtavuuttaan masentaisi.
Siksi varusti herttua mitä komeimmalla ja arvokkaimmalla tavalla hovijunkkarinsa, tämän nyt lähtiessä melkein kuin pakolla vaatimaan omakseen marskin veljentytärtä. Hieronymo sai seurueekseen viisi nuorta junkkaria, joille kaikille herttuan kustannuksella teetettiin uudet, loistavat puvut ja annettiin upeat ratsut ja kiiltävät aseet. Vielä antoi herttua Hieronymolle, paitsi uutta suosituskirjettä, erityisen turvakirjan, vaatien siinä kaikkia avustamaan junkkaria tämän matkalla ja uhaten vihallaan ja kostollaan jokaista, joka uskaltaisi jollakin tavoin häntä ehkäistä taikka ahdistella. Turun linnan päällikkö, vanha Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, sai käskyn valmistaa Turun linnassa asunnon ja ravinnon Hieronymolle ja hänen seurueelleen, ja useita vaikuttavia henkilöitä pyysi herttua vielä erityisesti avustamaan suosikkiaan tämän yksityisissä yrityksissä.
Vanha Prinkkalan herra, Turun linnan tarkka isäntä, marskin innokas kannattaja ja ystävä, oli varsin tyytymätön noihin herttuan käskyihin ja hän olisi mielellään ajanut ruotsalaiset junkkarit pellolle linnastaan mässäämästä, jos vaan olisi uskaltanut niin jyrkästi vastustella herttuan nimenomaista käskyä. Vaan Hieronymo miehineen osasi taas puolestaan komeasti ja korskeasti komennella esiin mitä parasta linnassa lie ollut syötävää taikka juotavaa. Ei siinä säästetty linnan varoja, ei viinejä, ei oluvia eikä muita herkkuja, ja linnan palvelijat saivat kuin orjat juosta heidän käskyläisinään ja seistä heidän juomanlaskijoinaan. Kestejä pidettiin myöhään ja varhain ja monta yötä läpeensä olivat nuoret kosioretkeläiset siten jo hummanneet linnan vanhoilla viinivaroilla ja vankoilla olutpanoksilla. Näitä kuluttamaan olivat nuoret hurjastelijat toisinaan kutsuneet vieraikseen ketä kaupungilla tapasivat, hulivilipäitä aatelisnuorukaisia, porvareita, lukiolaisia ja sällejä, — ei siinä valikoitu eikä ikävää kärsitty.
Taaskin tänä iltana olivat häämatkalaiset koossa uuden linnan alakerran suuressa holvisalissa ja joukko nuoria turkulaisia vietti iltaa siellä heidän hauskassa, vallattomassa ja vieraanvaraisessa seurassaan. He olivat tällä kertaa komentaneet ylös kellarista kokonaisen oluttynnyrin ja istuivat nyt jakkaroilla sen ympärillä vuoron päältä vääntäen kranaa ja laskien tinaisiin maljoihin tuota vaahtoavaa, vankkaa juomaa. Seuraansa hauskuuttamaan olivat he laskeneet sisälle ovensuuhun muutamia kierteleviä laulajia, jotka olutpalkoista kitaran säestyksellä vetelivät iloisia lauluja, joihin juhlajuojatkin usein yhtyivät. Ja tarina luisti sillävälin kepeästi ja vallattomasti, huoli ei näyttänyt painavan ketään.
— Mutta kuinka kauan näitä juhlia jatketaan? kysäsi kumminkin laulujen ja pilajuttujen lomaan eräs Ruotsista tulleista junkkareista, kohentaessaan ilosesti roimuavaa takkavalkeaa.
— Mikäs jatkaessa, eikö sinun ole täällä hyvä olla? vastasi Hieronymo huolettomasti. — Lisää olutta, — juo!
— Eipä siltä, terve, veli, vaan joku päähän näilläkin menoilla täytyy olla —, olisipa hauska tietää, minkälainen pää se on.
— Hyvä pää, iloiset lopettajaiset, vakuutti Hieronymo toverilleen häntä olalle taputtaen. — Pidetään kestejä tässä linnassa, kunnes hedelmä on kypsynyt putoamaan puusta, kunnes Kuitian herra on valmis laittamaan häitä. Vielä hän ei ole tullut kotiinkaan, meillä ei ole kiirettä. Ja sittenkin tarvitsee hän kai muutamia päiviä saadakseen kiroilla ja sadatella, — miksikä häntä hätäyttelisimme! Odotetaan rauhassa, kunnes herttuan ja leskikuningattaren kirjeet, tytön ja rouvan kyyneleet ja välttämätön pakko ovat tehneet vaikutuksensa. Silloin vasta iskemme käsiksi, silloin vietetään häät ja juodaan Kuitiassa Flemingin olusia, — hei vain!
Vaan tuo nuori ruotsalainen oli vieläkin hiukan epäilijä.
— Noinko varmaan uskot marskin sulle nyt tytön antavan? kysyi hän. —Muista, miten itse olet häntä sydämmiköksi kuvannut.
— Olkoon sydämmikkö, hänen täytyy taipua, katsos, mullahan ne ovatkin nyt nuorat käsissäni. Vai luuletko hänen mieluummin häpäsevän nimensä ja sukunsa, — ei, poikani, maltahan vielä hetkinen, kunnes Flemingin talossa rupee kiire tulemaan ja hänen nimensä juorujutuissa kulkee läpi maailman, — hän tulee itse häitä tarjoamaan!
Koko maailma oli muuten jo hyvällä alulla puhumaan tuosta jutusta, johon Flemingin nimi sekaantui, sen tiesi Hieronymo ja hän piti kyllä itsekin huolta, että maine levisi. Aina uudessa seurassa oli hän valmis kertomaan, millä asioilla hän täällä liikkui ja kuinka hänellä oli varmat toiveet, eikä hän vähän tuttavallisemmassa piirissä pitänyt tarpeellisena salata, »kuinka hullusti se oli sattunut käymään». Sitenpä jo kuiskuttiinkin Flemingin neiden asiasta aatelispiireissä, siksi sille nauroivat porvarit ja palkolliset sille hihittivät. Tämä ei voi olla asian ratkaisuun vaikuttamatta, hedelmä on kypsymässä.
— Entäpä jos marski pakottaa tytön kieltämään kaikki, jos sinun oikeutesi väitetään valheeksi?
Puoleksi piloillaan tuo epäilevä nuorukainen näin vielä kiusasiHieronymoa. Vaan tämä remahti nauramaan.
— Ei, kuule veli, pakollakin on rajansa. Kuitian Klaus voi riehua ja raivoilla, voi syöstä sappea ja myrkkyä, vaan tehtyä hän ei saa tekemättömäksi, vaikka kiukkuunsa kuolisi. Mutta sekään ei olisi hänelle terveellistä. Ja sitäpaitse, tyttö ei ole ainoastaan vallassani, hän on puolellani.
— Heijaa siis, sen tytön kunniaksi juokaamme!
— Ja kaikkien tyttöjen, — nyt lauluksi pojat:
»In salutem virginum — bibas!Absentium, presentium,Et qvotqvot venientium, — bibas!»
Reippaasti remahti laulu hilpeässä juomaseurassa. Vaan kun laulu oli lopussa ja sen jälkeen hetkisen äänettömyys vallitsi, silloin virkkoi aivan vakavasti ja varmasti eräs seurassa olevista suomalaisista Hieronymolle:
— Oikein on, että otat asian iloiselta kannalta, vaan mikäli marskin tunnen, en usko hänen taipuvan tuumiisi sittenkään. Miten silloin häittesi käy?
Hieronymokin kävi tuosta tuokioksi vakavaksi ja viivähti kotvasen, ennenkuin vastasi:
— Sekin tapaus on otettu huomioon, silloin katkastaan juhlat hetkeksi ja käydään toiseen leikkiin. Talven pimeimpänä yönä ajetaan Kuitiaan ja viedään sieltä morsian holhoojan luvatta ja varkain, — tyttö itse ei muuta toivokaan, ensi viittauksestani on hän valmis rientämään vastaamme. Ja häät vietetään silloin Tukholmassa tai Strömsholmassa tai marskin tiloilla Uplannissa, komeita juhlia voidaan pitää sielläkin.
Näin Hieronymus aikeitaan kuvaili, koettaen heittäytyä leikilliseksi, vaan näkyipä sentään, että asia ei hänestä pelkkää leikkiä ollut. Ja tulisesti hän tovereilleen jatkoi:
— Mutta sinä yönä täytyy ratsujemme osottaa, mihin kykenevät eikä saa silloin miehetkään säikkyä pieniä railoja Ahvenanmerellä. Kuinka tahansa: tyttö on tuleva täältä mukaani Ruotsiin tavalla tai toisella, sillä hän on minun!
— Oikein. Anna Flemingin malja!
— Ja onnellisen sulhasen malja!
— Ja marski Flemingin malja!
Ja taas pistettiin lauluksi. Raikkaasti kajahti linnan korkea holvi kun nuorukaiset, yhä yltyen innossaan, vetelivät täysistä kurkuista reippaita juomalaulujaan. Ja tinaiset maljat kalahtivat vastakkain ja kumeasti vastasi korkea holvi:
— Bibas!
Vaan ylhäällä vanhan linnan puolella kiukutteli vanha, ahnas ja tarkka Hannu Eerikinpoika tuota rähinää kuullessaan ja kiroili, kun hänen vähäväliä täytyi hellittää kellarin avaimia lähettääkseen herttuan suosittamille vieraille uusia herkkuja. Päätään puistelivat tälle kaikelle ne toisetkin suomalaiset aatelisherrat, jotka näinä päivinä oleskelivat Turun linnassa, sinne kokoontuneina herttualta äsken saapuneiden, merkillisten kirjeiden johdosta. He olivat hyvin epäilevällä kannalla siitä, mitähän noista herttuan hommista mahtoi syntyä, niin toisesta kuin toisestakin, ja mitä tuloksia linnassa viipyvät lähetyskunnat lopuksikin saanevat toimeen. Herttua oli määrännyt Kaarlo Hornin Suomen sotaväen päälliköksi Flemingin sijaan, taikka, ellei Horn siihen rupeaisi, Aksel Kurjen tai jonkun muun. Horn, joka tämän asian vuoksi oli Kankaisista kävässyt Turussa, oli ehdottomasti kieltäytynyt ja lähtenyt takasin kotiinsa, sieltä pian matkustaakseen Ruotsiin. Ja Kurki, joka vielä oli Turussa, ei uskaltanut hänkään ryhtyä sellaiseen toimeen vastoin Flemingin tahtoa, — vaikka mieli olisi tehnytkin. Toiset aateliset taas vetäysivät toistensa selän taa syrjään, nähdäkseen, miten asiat kehittyivät. He olivat epävarmoja, marskin poissaollessa eivät he tahtoneet päättää mitään ratkaisevaa ja niin oli asia yhä auki, vaikka herttuan lähettiläät myötään jotakin ratkaisevaa vaativat. Ja marski viipyi poissa. Kuinka Suomen herrat siellä Turun linnan juhlahuoneissa neuvottelivatkaan, aina he tulivat siihen johtopäätökseen, että ilman Klaus Flemingiä he eivät kykene mihinkään.
Heidän siitä juuri neuvotellessa kaikui äkkiä kavioiden kopsetta sillalta, suurenlainen huovijoukko kuului sieltä ratsastavan linnaan. Vanha Prinkkalan herra heristi hetkisen korviaan, kuunteli uteliaasti ja tuntijan tavoin ja sitä tehdessään hänellä kasvot kirkastumistaan kirkastuivat ja veitikka leikki hänen silmässään, kun hän neuvotteleville herroille virkkoi:
— Minä luulen, että asiat pian selvenevät. Odottakaahan hetkinen.
Ja avopäin juoksi vanhus ulos vastaanottamaan tulijoita. Vaan kokoontuneet aatelisherrat istuivat ääneti ja katselivat toisiaan. Tuliko taas uusi käänne ja mihin suuntaan kävi se?
Tuokion kuluttua aukeni ovi taas ja Hannu Eerikinpojan saattamana astui marski Klaus Fleming huoneeseen. Valo häikäsi hetkeksi hänen pimeään tottuneita silmiään, joten hän pysähtyi keskelle lattiata, heti tuntematta, ketä huoneessa oli. Vaan vielä turkit päällään, lakki päässä, astui hän peremmäs ja kysyi jyrisevällä äänellä, tervehtimättä yksityisesti ketään:
— Kuka se herroista on, joka täällä on asetettu sotaväkemme komentoon ja Suomen käskynhaltijaksi?
Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Marski seisoi hetkisen paikoillaan, leväytti sitten turkkinsa auki, pani kädet lanteille ja virkkoi ystävällisemmin:
— Minähän näen tässä vain tuttua väkeä. Sanokaa pois, kellä on nyt komento Suomessa?
Ei kuulunut vieläkään vastausta salin perällä istuvain herrain joukosta. Silloin virkahti vanha Prinkkalan herra koruttomasti:
— Eiköhän komento lie sillä, jolle kuningas sen on uskonut.
Ja Kurkikin, joka oli noussut ja käynyt marskia vastaan, ehätti nyt todistamaan:
— Siitä ei lie epäilystä.
— No, se on totta puhuen minunkin käsitykseni asiasta, lausui marski, viskatessaan turkit päältään. Hän tervehti nyt aatelisherroja yksitellen, jatkaen puhettaan: — Terveeksi miehet, joka mies. Minä olen jo vanha ja olen paljo mukana ollut, enkä viitsi koristella tuumiani. Tässä maassa en ole mihinkään komentoon pyrkinyt enkä sitä rukoillut, vaan on sen kuningas mulle tehtäväksi antanut. Ja niin kauan kun hän mulle vallan tässä maassa uskoo, en siitä luovu, eikä sitä multa riistetä, ellei ase kädessä. Te olette täällä kuulemma jo kauan neuvotelleet ja vaivanneet päitänne. Se on ollut turhaa. Meidän ei pidä neuvotella, meidän ei pidä hapuilla, meidän pitää vain jokaisen täyttää velvollisuutemme ja horjahtamatta totella laillista esivaltaamme. Meidän pitää olla suomalaisia!
Ne miehevät sanat olivat jo Suomen herroista riistäneet kaiken epäilyksen. Hyväksyviä ääniä kuului joukosta:
— Se on miehen puhetta!
— Muuhun päätökseen emme ole mekään voineet tulla.
Ja Aksel Kurki lisäsi:
— Niin, täällä herttuan lähetyskunta odottaa vastausta. Vaan teidän asia on, ei meidän, vastata herttualle.
— Me vastaamme kaikesta, meillä on se raskas velvollisuus ja siihen olemme jo tottuneet, puhui marski istahtaen pöydän ääreen lepäämään. — Herttua tahtoo meidät pois, koska olemme esteenä hänen tuumilleen. Mihin asti nuo tuumat tähtäävät, sitä ei ole meidän arvosteltava eikä se meidän menettelyämme muuta, vaikka ne tähtäisivät itse Ruotsin kruunua. Me pysymme paikoillamme. Ja me vastaamme hänelle kaikesta, kunnioittaen ja siivosti vastaamme, mutta järkähtämättömästi, poikkeamatta hiuskarvaa siitä, mitä oikeaksi katsomme ja mitä kuningas on käskenyt. Te olkaa huoleti!
Eikä ollut Suomen herroilla siihen mitään väittämistä. Hetkinen siinä vain keskusteltiin vielä asiasta, ja täysi selvyys oli taas palautettu. Silloin kääntyi marski vanhan linnanpäällikön puoleen:
— No, sinä ahnas Prinkkalan poika, itseäsi et ole koskaan säästänyt, mutta linnan kellareita säästät aina niin tarkasti, kuin ei viini olisikaan juotavaksi luotu. Vieläkö sulla on jälellä sitä Juhana-herttuan aikuista hyvää espanjalaista?
— Vielä on tynnyri koskematonna tallessa, en ole sitä antanut, vaikka tässä viime päivinä kyllä korkeammat käskyt ovatkin kellareitamme komentaneet ja tyhjennelleet.
— Mitkä hiton korkeammat käskyt?
— Herttuan käskyt, lähettiläät, ja … ja sitten, vielä nuo kirotut kosiomiehet, jotka ovat matkalla Kuitiaan.
Marski kävi yhtäkkiä vakavaksi ja hänellä oikesi vartalo suoraksi.Tuokioksi oli hän unhottanut tuon toisen osan matkansa tarkotuksesta,vaan nyt hän olikin heti valmis siihen puuttumaan. Ankarasti hän lausuiPrinkkalan herralle:
— Tuota heti tänne se viheliäinen vehkeilijä … no, etkö ymmärrä, se herttuan kätyri, joka täällä linnassa kuuluu rehmivän. Heti! Vaan malta: kenen luvalla olet täällä majoittanut ja kestinnyt tuota rosvojoukkoa?
— Vastahakoisesti sen olen tehnyt, vaan heillä on herttualta sekä turvakirjat että nimenomaiset käskyt.
— Hannu Eerikinpoika, sinä olet hyvä soturi, vaan sinä ajattelet lyhyeen. Sinun ei tule ottaa vastaan käskyjä keltään muulta kuin kuninkaalta tai minulta. — Tuo tänne se heittiö!
Prinkkalan herra meni, vaan palasi hetken kuluttua tyhmistyneenä ja hätääntyneenä ilmoittamaan, että linnut olivat lähteneet lentoon. Ruotsalaiset vieraat, jotka äsken vielä niin äänekkäästi hoilasivat uudessa linnassa, olivat kohta marskin saavuttua nousseet satulaan ja ratsastaneet linnasta ulos.
— Ahaa, hän pelkää jo, hän pakenee, raukka, huudahti marski puolittain ilkkuen, puolittain kiivastuen. — Vaan me palautamme hänet takasin Turun linnan kesteihin, vaikkapa vasten tahtoaankin, sen lupaan.
Ja itse laskeusi marski linnanpihalle, jossa hänen huovinsa parhaallaan harjasivat ja apettivat hiestyneitä ratsujaan, ja huusi kovalla äänellä:
— Hei, huovini, satulaan teitä heti kymmenen miestä. Sinä Olavi saat lähteä johtajaksi, osota nyt olevasi nopsa ja taitava.
Nämä viimeiset sanat virkkoi hän huovien joukossa olevalle nuorukaiselle, äpäräpojalleen Olavi Klaunpojalle, joka näihin aikoihin oleskeli Turun linnassa aseharjoituksia suorittamassa ja nuoren hurjastelijan innolla paloi halusta päästä juuri tällaisille seikkailuratsastuksille. Tuossa tuokiossa oli Olavi taluttanut ratsunsa linnantallista ja kiipesi satulaan. Vaan marski antoi hänelle vielä muutamia neuvoja ja osviittoja. Pakoonlähteneiden jälille piti Olavin miehineen rientää ja tuoda heidät linnaan takasin jos mahdollista hengissä. Sitä varten tuli hänen ensin kaupungissa ja sitten matkan varrella tiedustella, mitä tietä junkkarit olivat ajaneet, ja viilettää perästä, vaikka pitäisi viikon ratsastaa. Parilla sanalla hän vielä viittasi, mistä syystä hän niin hartaasti halusi Birckholtzin käsiinsä ja tämä viittaus yhä kiihotti nuorukaisen intoa.
Taas tömisi piha ja laskusilta, kun kymmenen huovia karautti sen poikki kaupunkiin päin, ja marski nousi takasin linnan juhlasuojiin jatkamaan seurusteluaan Suomen herrain kanssa, varmana ennen pitkää saavansa tuon vihaamansa junkkarin tutkittavakseen. Olavi oli kyllä tekevä parastaan, sen hän tiesi.
Tältä kumminkin vierähti kaupungissa kappale kallista aikaa, ennenkuin hän sai varmat tiedot, että junkkarit olivat ajaneet Hämeen tietä sisämaahan päin. Silloin hän karautti jälestä minkä huovien väsyneet ratsut jaksoivat. Mutta ruotsalaiset junkkarit olivat jo päässeet hyvän matkan edelle ja heillä oli levänneet, nopsat hevoset.
Se sama kavioiden kopina, joka oli pannut Prinkkalan herran heristämään korviaan, oli näet jo ensiksi kuulunut uuden, portinpuoleisen linnan suureen holviin, jossa Hieronymo toveriensa kanssa oli iloinnut ja juopotellut. Mutta hän oli juhlahuumauksessakin aina varovainen ja tarkka ja kohta hän, aavistaen marskin tulevan, oli kiirehtinyt ulos tietoja urkkimaan. Hän näki marskin nousevan reestä, tunsi Gröningin hänen rinnallaan ja riensi kohta hälinän kestäessä tätä kuiskien puhuttelemaan. Gröning se hänelle ensiksi hätäillen virkkoikin:
— Nyt, lankomies, kiirehdi Ruotsiin, ellet erityisesti rakasta hirttonuoraa.
— Enkä rakasta ensinkään, vaan onko tosiaankin ukko niin vihassa? No, onhan mulla herttuan turvakirja.
— Se ei auta, tällaisena en ole ukkoa ennen koskaan nähnyt. Eikäpä tuo ole kummakaan…
— So, so lankomies. Siinä tapauksessa ajan minä Kuitiaan, sehän sopii hyvin, kun karhu on pesästään poissa.
— Sieltä et mitään löydä, aja vain suorinta tietä Ruotsiin.
— Mitä, onko Anna lähetetty pois? Minne, minne?
— Sitä ei kukaan tiedä, sisämaahan päin häntä kuljetettiin samalla kuin me Kuitiasta lähdimme, ehkä matkalla Viipuriin, ehkä Vironmaalle, ehkä Puolaan…
— Hyvästi, lankomies, tyttö on minun!
Enempää ei häntä Gröning ehtinyt varottaa, sillä poika oli jo pyörähtänyt tiehensä, juuri samassa kuin marski nousi rappusia myöten ylös linnanpäällikön huoneisiin. Hän oli komentanut juhlivat toverinsa kaikessa hiljaisuudessa satulaan ja itse oli hän eellimmäisenä ratsastanut kaupungin läpi Hämeen tielle. Hänen kasvoillaan oli ollut hiukan ilkkuva piirre; hän oli todellakin toivonut, että marski olisi olojen pakosta taipunut, vaan huomatessaan lankonsa säikäyksen, oli hän oivaltanut, että niin ei ollut laita. Ja silloin oli hän päättänyt ryhtyä toiseen keinoon, — sama se, kunhan hän tytön omakseen saa, ja sen hän saa ja marskin hän nolaa, — siitä hän itsekseen ilkkui. Mutta sitten oli hän taas käynyt vakavaksi muistaessaan, että marski häntä luultavasti pian ajattaisi takaa ja hän oli kannustanut ratsunsa hyvään vauhtiin, vaatien tovereitaan tekemään samoin. Nämä seurasivat sangen kummastuneina mukana ja hiukan tyytymättöminäkin, kun iloiset pidot noin äkkiä oli pitänyt keskeyttää, ja he utelivat pisteliäästi Hieronymolta, mitä tämä öinen huviratsastus nyt merkitsi.
— Tätä huviratsastusta tulee ehkä jatkettavaksi vielä päivälläkin, seuratkaahan mukana vain, kehotti Hieronymo.
— Ja minne asti sitä sitten ajetaan?
— Sitä emme vielä tiedä. Mutta parantakaa vauhtia, meillä on kiire monesta syystä.
Hieronymolle oli kohta lankonsa puheista selvinnyt, että hänen täytyi kiireesti liikkua tavatakseen tyttönsä, jota nähtävästi oltiin johonkin piilopaikkaan viemässä, — sitä ennen oli hän pelastettava ja vietävä turvaan, joko Viroon tai Ruotsiin. Aikaa ei ollut hukata ja siksi piti viipymättä ponnistaa. Onneksi hän jo tunsi tiet ja seudut Suomessa, eikä hänellä siitä syystä pimeässäkään ollut epäilystäkään matkan suunnasta, ajaessaan Hämeen valtatietä eteenpäin minkä vain ratsut pääsivät lumisella maantiellä.
Turun-Hämeen vanhan valtatien varrella asuvat ihmiset olivat näihin aikoihin usein tottuneet näkemään suurempia ja pienempiä ratsujoukkoja niin talvella kuin kesälläkin kulkevan tätä tietä edestakaisin, heillä oli monasti liiankin paljo tietoa ja kokemusta noista vallattomista, kurittomista huovijoukoista, jotka matkoillaan talonpoikain tuvissa kestityttivät itseään ja ottivat eväikseen ruokia ja juomia, mitä vain irti saivat. Mutta ihmetellen katselivat nyt kumminkin tienvartelaiset, jotka seuraavana aamuna seurasivat maantieliikettä, niitä ratsastusseurueita, jotka peräkkäin heidän ohitseen vilahtelivat. Aikusin aamulla tuli rannikon taholta ensiksi umpinainen kuomureki puolenkymmenen huovin seuraamana, pyrkien hyvää vauhtia itään päin. Tämän matkueen kulku oli kumminkin paljo hitaampaa kuin sitä seuraavan, joka päivemmällä vilisti ohi, ja tämä seurue se juuri talonpoikiin tekikin oudon vaikutuksen. Nämä ratsastajat eivät näet olleet varsinaisia huoveja, vaan hienopukuisia herrasmiehiä, jotka siroilla ratsuillaan ja ohkasissa asuissaan näyttivät varsin köykäsiltä tuossa kylmässä, lumisessa talviluonnossa. Päitset olivat kullatut, ohjasten helat välähtelivät ja korskuen polkivat ratsut pehmyttä lunta, vaan raskasta se näytti olevan. Vielä tuntia, toista, jälemmin karautti samaa maantietä pitkin parvi karkeapartaisia, lyhyviin turkkeihin puettuja ratsastajia, joilla oli pienet, märiksi ajetut hevoset ja jotka paikkakuntalaiset kohta tunsivat Flemingin huoveiksi. Ja he olisivat oivaltaneet nämä eri matkueet tavalla tai toisella toisiinsa kuuluviksi, joskaan eivät ratsastajat aina kylän paikoilla olisi pysähtyneet kyselemään, toinen parvi, oliko ensimmäinen siitä kulkenut ohi, ja kolmas, oliko ja milloin toisen parven näköistä ratsastajajoukkoa huomattu.
Lyhyviä levähdyshetkiä pitäen kulkivat matkueet siten eteenpäin koko päivän, yhä lähennellen toisiaan, eivätkä malttaneet kauaksi yölepoonkaan jäädä. Ja kun seuraava iltapäivä rupesi hämärtämään, ei montakaan neljännestä enää ollut niiden väliä. Silloin oltiinkin jo Hämeen sydämmessä, lähellä tuota Birger Jarlin vanhaa linnaa, joka jo ammoisista ajoista oli ollut sisä-Suomen keskustana, sen hallinnon, sen sotaväen ja sen kaiken toimeliaisuuden keräyspaikkana. Tätä linnaa kohden ohjasi ensimmäinen matkue kulkunsa ja sen jälestä toiset, yhä parannellen vauhtiaan. Hieronymo näet rupesi arvaamaan, että marskilla oli aikomus tänne sisämaan linnaan kätkeä ja haudata veljentyttärensä ja tahtoi siis kaikin mokomin saavuttaa kuomureen, ennenkuin se ehtisi linnan muurien sisäpuolelle, jossa Sten Fincke, jonka Sigismund vuosi sitten oli määrännyt Hämeenlinnan päälliköksi, marskia miellyttääkseen kyllä tulisi tyttöä tarkoin vartioimaan. Hevoset olivat väsyneet ja kompastelivat lumessa ja liian vähän levänneet ajajatkin uupuivat niin, että väliin torkahtelivat satulassa. Vaan ei auttanut, junkkarein johtaja kannusti hevostaan ja toisten täytyi seurata perästä. Takaa-ajajista he sitävastoin luulivat olevansa turvassa, niin vinha oli ollut heidän vauhti.
Jo kuumottivat, heidän harjua ajaessaan, etäältä Hämeenlinnan pyöreät tornit illan harmajaa taivasta vastaan ja se kiihotti Hieronymoa yhä vieläkin. Ilta pimeni, esineet kävivät epäselviksi. Vaan eräässä alamäessä oli hän näkevinään jotakin liikettä edessään, ja aivan oikein, tuokion kuluttua hän jo tunsikin kuomureen ja sen ympärillä viisi huovia. Vaan jo oltiinkin aivan linnaa ympäröivän metsättömän aukon partaalla. Silloin hän pani kiirettä tovereihinsa; yhdellä, äkkiarvaamattomalla hyökkäyksellä hän tahtoi hajoittaa huovit ja anastaa kuomun haltuunsa. Siinä olivatkin jo kaikki toverit koossa.
— Nyt myrskynä eteenpäin! komensi Hieronymo.
— Vaan takaakin kuuluu kavioiden kopsetta, huomautti yksi jälempänä tulleista.
— Kuulukoon mitä tahansa. Tuiskuna kuomun kimppuun, se otetaan mukaan ja yhtä höyryä porhalletaan siitä Vanajaveden jäälle ja sitten eteenpäin Helsinkiin.
Pyrynä laskettikin junkkariparvi myötämaata edellä kulkevan joukon niskaan, juuri kun se oli ehtimässä metsästä aavikolle. Kuomua seuraavat huovit kuulivat kummissaan kumua takanaan, vaan kun he kääntyivät katsomaan, oli jo parvi outoja ratsastajia heidän kimpussaan. Yksi niistä tarttui rekeä vetävän hevosen kuolaimiin, toinen tyrkkäsi Eenokin päistikkaa reestä kinokseen ja muut häätivät huoveja tieltä pois syvään hankeen, jonne näiden säikähtyneet hevoset selkää myöten hulahtivat. Huovit koettivat kiroillen ja sadatellen saada ratsujaan sieltä ylös tielle ja ne, joille se onnistui, ryntäsivät paljastetuin asein muukalaisten kimppuun, jotka jo olivat ruvenneet ajamaan rekeä eteenpäin. Ankara kahakka syttyi siinä ahtaalla, pimeällä tiellä; siinä lasketettiin peräkkäin, sysäyttiin vastakkain, iskuja vaihdettiin, huutoja kuului ja kirouksia.
Mutta samalla kajahti se kavioiden kopse, joka yhä selvemmin takaapäin oli kuulunut, nyt aivan viereisestä näreiköstä ja tuossa tuokiossa pyrähti kymmenkunta uutta ratsastajaa mellastuspaikalle. Olavi Flemingin huovit olivat viime hetkessä tavanneet takaa-ajettavansa ja ryntäsivät vimmastuneina joukkoon. Nytkö siinä vasta syntyi hämmennys ja sekasorto. Kuomua saattamassa olleet huovit eivät ensiksi pimeän päässä tunteneet omia tovereitaan, vaan rupesivat heitäkin mukiloimaan, ja junkkarit yrittivät jo päästä pakoon luiskahtamaan. Vaan pian sai Olavi aseman selvitetyksi ja kaikin käytiin nyt noiden hienopukuisten herrain kimppuun, joita heidän oli määrä jos mahdollista elävinä saada pyydystetyksi. Kuomikin pysäytettiin, vanha Eenokki, joka jo oli ryöminyt esiin kinoksesta, juoksi rekensä keulalle, tarttui suitsiin ja ajaa karautti nyt täyttä neliä linnaan. Ratsastajain välistä taistelua kesti vielä hetkisen pahaksi tallatulla talvitiellä, vaan pian olivat junkkarit voimattomina. Huovit sitoivat heidät heidän omiin ohjasvarsiinsa ja lähtivät viemään poikia, joista millä oli pää verestävänä, millä muut luut kolhittuina, talteen linnaan, jonne ei enää ollutkaan kuin neljännestunnin ratsastus.
Vaan kun Olavi vihdoin linnaan saavuttuaan rupesi vankejaan lukemaan ja tarkastamaan, huomattiinkin, että yksi otuksista oli kateissa, vieläpä paras saalis, juuri se, jota hän oli ollut pyydystämässä. Nuorukainen kiroili ja sadatteli, voimatta käsittää, miten tämä oli tapahtunut. Palattiin tappelupaikallekin, jossa kaatuneita hevosia, aseita, satuloita, saappaita ja lakkeja virui hujanhajan poljetulla hangella, vaan ei löytynyt kadonnutta sieltäkään. Oliko Hieronymus Birckholtz kaatunut kahakassa ja uponnut hankeen tai polkeutunut kinokseen, oliko päässyt pakenemaan rähinän aikana, — siitä ei saatu selvää. Sulhasen saattoseurueen vain saattoi Olavi viedä isälleen vankina, itse seikkaileva sulhanen oli hävinnyt.
Mutta sillävälin oli linnan pihalla umpinaisesta kuomureestä nostettu matkavaatteihin kääritty, puolipyörtynyt ja pelosta aivan typertynyt tyttö, joka melkein kantamalla oli ollut ylös linnaan saatettava. Anna Fleming ei, kahakan syttyessä maantiellä, ollut aluksi voinut käsittää, mitä siellä tapahtui. Hän oli kuullut huutoja ja kirouksia, hän oli tuntenut rekeään vuoroin pysäytettävän ja vuoroin taas ajettavan eteenpäin, aseiden kalsketta ja ratsujen töminää oli hänen ympärillään kaikunut ja silloin hän oli älynnyt, että joku mahtoi koettaa ryöstää juuri hänet saattajain käsistä. Ja hänen sydämmensä oli siitä sykähdellyt toivon ja pelon vaiheilla. Oliko siellä hänen sulhonsa, joka koetti häntä vapauttaa, onnistuuko se hänelle vai joutuuko hän alakynteen, vangiksi, ehkä kaatuu kahakassa? Hän oli suuressa levottomuudessaan koettanut pyrkiä pois kuomista, vaan se oli suljettu, hän ei päässyt. Ja kun kahakka kiihtyi, kun hän huomasi uusien tulokkaiden saapuvan otteluun, oli hän niin kiihkeästi rukoillut, että hänen vapauttajilleen suotaisiin voitto ja hän oli jo ollut varma, että hänen rukouksensa oli toteutunut. Huutojen joukosta oli hän ollut tuntevinaan tuttuja ääniä, sulhonsa äänen, Olavin äänen ja vanhan Eenokin äänen, vaan kun rekeä taas ruvettiin ajamaan eteenpäin, ei hän tiennyt, kuka niistä oli perinyt voiton, kenen hallussa hän nyt kulki. Reki pysähtyi, kului tuokio. Joku saapui avaamaan kuomun esivaatetta… Oliko se hänen sulhonsa, oliko hän pelastettu…?
Ei, outoja kasvoja ilmestyi hänen eteensä, hän saatettiin korkeita, kosteita kivirappusia myöten ylös johonkin outoon linnaan ja oudot kädet rupesivat siellä hänen matkapukujaan riisumaan. Missä hän oli, kenen hoteilla? Hän ei sitä tiennyt, mutta ei voinut myöskään kysyä, istui vain äänettömänä ja melkein kuin tylsänä jakkaralla takkavalkean ääressä, johon hänet oli saatettu istumaan. Vihdoin aukeni ovi ja sisään astui Sten Fincke varsin kummastuneen näköisenä ja virkkoi Annalle, äsken avattu kirje kädessään:
— Setäsi on lähettänyt sinut, Anna, tänne meidän huostaan, kätköön maailmalta. Tässä linnassa on siis kotisi nyt vastaseksi oleva, täällä valmistamme sulle hiljaisen sopukan, jossa saat rauhassa, kenenkään häiritsemättä elää.
— Vankina? kysäsi Anna kuiskaten.
— Niin, minulla on käsky sinua vartioida. Vaan pidä linnaamme kotonasi, silloin et tunne itseäsi vangiksi.
Ja hän käski palvelusväen saattaa Annan siihen huoneeseen, joka oli tuleva hänen asunnokseen ja vankilakseen. Vaan kun hän siellä vuoteensa reunalla yksin istui ja tuijotti eteensä, aukesi ovi hiljaa ja joku hiipi huoneeseen. Anna kääntyi päin: se oli hänen ystävättärensä Elina, joka heittäytyi hänen kaulaansa ja painoi kasvonsa hänen rinnalleen. Pitkään aikaan he eivät sanaakaan vaihtaneet, istuivat vain sylikkäin ja ääneti, kunnes hieno nyyhkytys kohosi kumpasenkin rinnasta ja hiljaa virtaamaan lähteneet kyyneleet sulivat yhteen vastakkain painuneilla poskilla.
Keskeytetty ulkomaanmatka.
Södermanlannin herttua Kaarlo oli syksyllä 1595 lähtenyt eräällä uudella laivallaan Tukholmasta pienelle huvimatkalle ja, kerran vesille jouduttuaan, purjehtinutkin Itämeren yli aina Rääveliin saakka, nauttien täten muutamain päiväin lomaa raskaista hallitushuolistaan, jotka olivat sitä rasittavampia ja tukalampia, kun hänen asemansa valtakunnassa olevana korkeimpana hallitusmiehenä, kuninkaan epäluuloisuuden ja hallitusneuvosten horjuvaisuuden vuoksi, oli kovin rajotettu ja epävarma. Hän oli matkustanut aivan yksityisesti, mutta kumminkin melkoisen henkivartiojoukon saattamana, ja vieraili nyt päivän vanhan tuttavansa ja sotatoverinsa, virolaisen aatelismiehen Fitinghoffin kartanossa hiukan ulkopuolella Räävelin kaupunkia. Täällä lepäillessään olisi hän nyt hetkeksi tahtonut päästä aivan vapaaksi kaikista valtakuntaa koskevista ajatuksistakin, vaan eihän se hänelle onnistunut. Loikoessaan ulkona nurmikolla puiston viileässä siimeksessä kiertelivät hänen mietteensä yhä vain niissä hankkeissa ja tuumissa, joita hänellä oli mielessään, vakaannuttaakseen asemansa ja saattaakseen Ruotsin hallitusmuodon taas varmalle ja tukevalle kannalle. Hän oli vielä täksi syksyksi omin uhin kutsunut valtakunnan säädyt kokoon, kukistaakseen niiden avulla noiden melkein rajattomalla vallalla varustettujen maaherrain merkityksen, joita Sigismund oli hänen vastapainokseen joka maakuntaan asettanut ja joista Klaus Fleming Suomessa oli mahtavin. Ja vasten tahtoaan hän siinä nytkin mielessään harkitsi, minkälaisia edellytyksiä hänellä mahtoi olla onnistuakseen noissa yrityksissään, miten hän aatelittomain säätyjen avulla jaksaisi taistella kuningasta ja uppiniskaista ylhäisaatelistoa vastaan. Niitä miettiessään olivat hänen kasvonsa käyneet vakaviksi ja ankaroiksi ja hänen katseensa tuijotti täältä ylängöltä terävänä alas lakeikolle, jonka takaa aamupäivän paisteessa siinsi Suomenlahden laaja ulappa.
Vaan noiden valtiollisten mietteiden sekaan pujahti aina väliin eräs aivan erityinenkin, uusi ja varsin kummallinen mielikuva, joka häntä joka kerralta melkein hytkäytti ja väkisinkin sitoi hänen ajatuksensa. Hän oli yöllä nähnyt pahan unen, joka ei lähtenyt hänen mielestään; aika oli taikauskoinen, eikä ollut tämäkään muuten ennakkoluuloton ja tarmokas ruhtinas kokonaan siitä viasta vapaa. Tuo uni häntä kiusasi ja vihdoin hän nousi suuttuneena ylös ja huusi mukanaan olevan kamariherransa, Lubert Kauerin, luokseen:
— Sinähän kehut osaavasi selittää unia, virkkoi hän tälle. — Pane nyt parastasi ja tulkitse mulle yksi heti paikalla.
Liehakoiva kamariherra lupasi koettaa ja herttua kertoi hänelle nyt tuon viime yöstä mieleen painuneen unikuvansa. Hän oli ollut olevinaan joissakin komeissa pidoissa, istuvinaan ruokapöydässä, ja silloin oli joku ylhäinen herra, arvatenkin herra Fitinghoff, yhtäkkiä astunut sisään ja kantanut hänen eteensä kaksi suurta maljaa. Toisessa oli ollut Ruotsin valtakunnan vaakuna, toisessa pääkallo ja paljo ihmisenluita. Näiden herkkujen merkitystä tahtoi nyt herttua tietää.
Tämän unen kuultuaan kamariherra vähän ällistyi: sitäpä tosiaankaan ei ollut vaikea selittää ymmärrettäväksi ennustukseksi, herttuan vihamiehet selittivät nyt jo unista huolimattakin herttuan menettelyn tähtäävän juuri tuohon suuntaan. Vaan siksipä olikin kamariherra epävarmana, uskaltaisiko hän heidän tapaansa tulkita herttuan unta, ainakin se piti tehdä sopivassa muodossa; ja sitä hän siinä kotvasen mietti. Vaan levottomasti heilautti herttua silloin kättään ja katkasi rutosti tietoherran mietteet:
— Nyt sinä mietit jotakin hyvin yksinkertaista ja tyhmää, sen näen jo päältäsikin. Sinä tahdot selittää uneni merkitsevän, että valtakunnan vaakuna kerran joutuu mulle, mutta että siihen vaaditaan paljo vainajia. Se on tyhmää. Keksi parempi selitys, taitavampi.
Imarteleva kamariherra oivalsi, että tässä täytyy keksiä joku selitys, joka on herttualle mieliksi. Ja hän luuli sellaisen keksineensä:
— Teidän ruhtinaallinen armonne on itse keksinyt selityksen ja voi sen arvon myös itse parhaiten punnita. Vaan oliko vaakuna niin varmasti Ruotsin vaakuna, eiköhän se olisi voinut olla Suomen nuori herttuallinen vaakuna ja pääkallo…
— Klaus Flemingin pääkallo, — niinkö? Ei hyvä ystävä, hän on liian halpa, että me hänestä unia näkisimme. Parempi selitys, luonnollisempi!
Nyt unenlukija älysi, että tässä olikin varminta turvautua kaikkein luonnollisimpaan selitykseen.
— No, luonnollisin selitys on se, että teidän ruhtinaallinen armonne eilen illalla söi tavallista vankemman aterian, jonka kuluessa juteltiin vanhoja sotamuistoja ja juotiin vanhoja viinejä. Uni oli rauhaton ja mielikuvitus kiihotettu.
Tällä hetkellä astui puistikkoon kartanon isäntä, herra Fitinghoff parin aatelismiehen seurassa, ja herttua, nähtävästi viimeiseen selitykseen tytyväisenä, huudahti kohta Fitinghoff'ille:
— Kuules isäntä, minä olen saanut selville, että sinun on vikasi, miksi minä viime yönä olen nähnyt pahoja unia, — olet syöttänyt minulle liian rasvasta lampaanpaistia! — Näin leikillisesti virkkaen nousi herttua ja tunsi nyt vasta, astuessaan lähemmäs isäntäänsä, ne miehet, jotka olivat tämän seurassa. Silloin hän huudahti: — Mutta mitä minä näen, siinähän on Arvid Eerikinpoika, tottatosiaan, ja Yrjö Boije, no kuka siellä Inkerissä nyt rajoja käypi, kun te täällä virnailette?
Edellinen näistä miehistä, Arvid Ståhlarm, oli näihin aikoihin Narvan päällikkö, urhea ja taitava soturi. Yrjö Boije taas oli Vironmaan käskynhaltija. Molemmat olivat suomalaisia, vaikka olivatkin nyt viime aikoina, asuen ja toimien kotimaansa rajojen ulkopuolella, joutuneet hiukan syrjään sen riennoista ja puolueista. Jälkimmäinen näistä vastasi:
— Tulemme Suomesta, Kankaisista, jossa kävimme vanhan Henrik-herran hautajaisissa, ja olemme nyt juuri matkalla rajankäyntiin.
— Vai Suomesta! Niin, niin, vanha Hornkin on nyt lähtenyt manan majoille, viimeisiä kunnon miehiä, joita siellä Suomessa enää on, — — no, no, olettehan tekin oikeastaan suomalaisia, mutta tällä kertaa virolaisia. Mitä nyt Suomeen kuuluu, kuinka elää siellä kansa?
— Köyhyydessä, teidän ruhtinaallinen armonne, Suomen kansa kärsii nykyjään kovia, selitti Arvid Ståhlarm liikutetulla äänellä. — Kuinka lie kesään asti elää retostettukin, vaan tänä suvena ei ollut monella siementä kaskeen panna, pellot ovat kesantona, karja lopullaan. Ja siksi usein tapahtuukin, että kun ratsumiehet tulevat taloista linnaleiriään perimään, tapaavat he talot autioina, ihmiset ovat paenneet salolle.
Herttua rypisti synkkänä kulmakarvojaan. — Siihen ovat siis Flemingin elkeet jo vieneet. Vaan eiköhän niistä pian tule loppu! Tapasitteko Flemingin Suomessa?
— Emme. Hänen perheessään on Kuitiassa tänä syksynä ollut samanlainen surujuhla kuin Kankaisissa. Hänen jo viime talvena kuolleen poikansa hautajaiset ovat näet nyt vasta vietetyt, koska hän itse on koko kevään ja kesän ollut matkoilla.
— Niin, hänhän kuuluu tehneen siellä Suomessa oikeita kuninkaanmatkoja, ottaneen uusia veroja ja pitäneen kuninkaankäräjiä, — hän esiintyy siellä kuin itsevaltias jumalan armosta! — Herttua vaikeni hetkeksi hilliten esiinpursuavaa kiihkoaan ja virkkoi sitten taas tyyneemmin: — No, valmistautuvatko suomalaiset miehissä valtiopäiville?
Suomesta tulleet herrat katsahtivat hiukan epävarmoina toisiaan; näille valtiopäiville, jotka eivät olleet kuninkaan, vaan herttuan yksin, kokoonkutsumat, suomalaiset tuskin miehissä tulevat lähtemään, sen he tiesivät, ja olivatpa omastakin puolestaan varsia epäileviä, olisiko sinne lähdettäväkään. Yrjö Boije vastasi sen vuoksi hiukan vältellen:
— Kankaisissa puhui Kaarlo Horn näistä valtiopäivistä, mutta muuten näytti niistä suomalaisilla olevan hyvin vähän tietoja.
— Vai vähän tietoja, — siitä kai Fleming pitää huolen, virkkoi herttua synkästi. — Mutta saammepa nähdä, uskaltavatko suomalaiset tosiaankin erota valtakunnan yhteisistä toimista, — sen saamme pian nähdä!
Keskustelu taukosi hetkeksi. Se oli livahtanut varsin aralle kohdalle ja kun herttua ei ollut varma, millä kannalla nämä Virossa olevat aateliset olivat tämän Suomen kysymyksen suhteen, oli hänestä varovaisinta hillitä kiukkuaan. Arvid Ståhlarm varsinkin oli näihin aikoihin jo ruvennut kallistumaan maamiestensä puolelle, joskin herttua tiesi hänen yleensä vielä olevan hiukan hapuilevalla kannalla; Yrjö Boijen laita oli melkein sama, vaikkakaan hän, Hornien sukulaisena, ei Flemingiä suosinut. Hetken kuluttua herttua kumminkin aivan äkkiä kysäsi:
— Mitä aikovat suomalaiset oikeastaan, kun he meitä vastustavat? Niin, teidän kai on siihen vaikea vastata. Minä olen lähettänyt useita lähetyskuntia Suomeen, vaatimaan sieltä tietoja ja selvityksiä, ja ne palaavat aina tyhjin toimin, taikka häväistyinä, sieltä takaisin. Mihin tämä viepi? Minulla on nytkin Turussa lähettiläitä vaatimassa selvitystä siitä uudesta verosta, jonka Fleming omin päinsä on Suomessa ottanut. Tapasitteko näitä ja kuulitteko heidän asiansa menestymisestä?
Yrjö Boije oli puhutellut lähettiläitä Turussa. Nämä eivät olleet tavanneet Flemingiä ollenkaan eivätkä yleensä olleet saaneet mitään aikaan. Mutta joitakin ikäviä selkkauksia oli tapahtunut heidän ja sotaväen välillä.
— Mitä selkkauksia? Kerro!
— Sotaväki kuuluu vihaavan näitä lähettiläitä sen vuoksi, että se pelkää heidän vievän Ruotsiin ne varat, joita sotaväen tarpeeksi on koottu. Kuuluipa sotaväki jo väliin ahdistelleen heitä heidän asunnossaankin ja he olivat siitä syystä varsin toivottomia.
Unhottaen varovaisuutensa nousi herttua tuota kuullessaan pystöön ja pui nyrkkiään ilmassa, käheästi puhuen.
— Ah, minä näen tässäkin taas Klaus-herran vehkeet, hän tekee tyhjäksi joka-ainoan meidän määräyksemme, hän pilkkaa meitä, hän kapinoipi julkisesti, ja hallitsee itse Suomea kuin omaa valtakuntaansa! Ja mekö emme jaksaisi häntä nöyryyttää, — ei, tässä täytyy tapahtua jotakin, jotakin ratkaisevaa, vaikka sitten vaadittaisiin vertakin ja ihmisen luita! Tottatosiaan, mulle rupee asema selvenemään. Vielä koetan minä rauhan tietä, vielä toivon alkavain valtiopäiväin tekevän velvollisuutensa, vaan ellei se tepsi, niin tiedänpä, hitto soi, mikä tepsii!
Herttua käveli vihasta punakkana puistokäytävää edestakaisin, vaan huomasi kumminkin samassa puhuneensa jo liikojakin. Hän koetti tyynnyttää mielensä, istahti taas puistopenkille ja virkkoi rauhallisemmin, ikäänkuin selittääkseen vihaansa:
— Meidän arvomme ei voi sallia, että hän rankaisematta vastustelee Ruotsin hallitusta ja pahoinpitelee lähettiläitämme Suomessa, kuten nyt on jo tapahtunut toisen ja kolmannen kerran. Eräs meidän yksityinenkin palvelijamme on sinne kadonnut, murhattuna tai vankina, minkä lopun lieneekin Hieronymus Birckholtz saanut hänen kavalista vehkeistään.
Tähän seikkaan tiesi Arvid Ståhlarm kertoa, ettei Suomessa luultu Hieronymon olevan marskin hallussa; hän oli matkallaan kuullut, että marski oli usein ja katkerasti pahoitellut sitä, että tuo mies viime talvena pääsi hänen kynsistään pakenemaan taikka kaatumaan pienessä kahakassa. Marskin huovit saivat tosin kiinni Hieronymon viisi toveria, vaan itse sulhasmies jäi kadoksiin.
— Sulhasmies, matki herttua hiukan pirullisesti, — tanakat sillä pojalla oli yritykset, vaan merkillisesti tuo Suomen karhu kosijoitakin kohtelee. Entä tyttö, missä on hän?
— Sitäkään ei tiedetä. Joulun jälestä lienee hän oleskellut Hämeenlinnassa, vaan sittemmin luullaan marskin lähettäneen veljentyttärensä Puolaan.
— Hänellä on paljo liikettä sinne Puolaan, virkkoi herttua taas kulmiaan rypistäen, ja käänsi sitten puheen toisaalle. Kotvasen keskustelivat vielä Suomen herrat herttuan kanssa, jota olivat ohikulkiessaan tulleet tervehtimään, ja tekivät sitten lähtöä matkaansa jatkaakseen. Jäähyväisiä sanoessaan varotti herttua heitä vielä saapumaan Söderköpingin valtiopäiville, vaan hiukan kierrellen suomalaiset vastasivat:
— Jos suinkin rajankäynnistä pääsemme.
Herttua huomasi sen epäilyksen, joka näissäkin sanoissa piili, ja istui taas miesten mentyä hyvän hetken totisena mietteihinsä vaipuneena. Vaan sitten hän, ikäänkuin pakottamalla vapautuakseen noista mietteistään ja ajatellakseen muuta, virkkoi iloisemmin seuralaisilleen:
— Sukkela veitikka se Hieronymus kaikissa tapauksissa oli, olisi vahinko, jos hänen luunsa nyt jo märkäneisivät jossakin Suomen suomaalla. Ja tuolla lystikkäällä kosintahommallaankin hän ainakin teki tyhjäksi kaikki naimiskaupat Hornein ja Flemingein välillä. Mutta jos hän hengissä on, kuten Ståhlarm luulee, niin missä hiidessä se mies piilee, — tahtoisimmepa vielä nähdä sen iloisen veitikan.
Silloin astui kamariherra Lubert Kauer taas esiin ja kertoi jonkun herttuan henkivartioista maininneen tavanneensa Hieronymon aivan näinä päivinä juuri Räävelissä. Siitä tiedosta herttua ikihyväksi ihastui ja käski kohta ottaa selon, mitä perää noissa puheissa mahtoi olla ja jos mahdollista hakea ja tuoda luokseen tuon kadonneen suosikin. Melkein levottomana hän sitten noiden tiedustelujen tuloksia odotti ja kysyi moneen kertaan päivän kuluessa, eikö Hieronymoa jo ollut löytynyt. Mutta iltapäivällä hän vihdoin sai hyviä tietoja: Hieronymo oli todellakin tavattu Räävelissä ja hetken kuluttua hän jo itse ilmielävänä, tervennä ja reippaana, saapuikin Fitinghoffin hoville ja tuotiin herttuan huoneeseen. Hän pysähtyi ikäänkuin hiukan katuvan, vaan samalla veitikkamaisen näköisenä ovensuuhun kumartaen herttualle, jonka kasvot hänet nähdessään kirkastuivat ja joka iloisena, vaikkakin muka nuhdellen, virkahti:
— No vihdoinkin, sinä uskoton ja kiittämätön palvelija! Minä varustin ja lähetin sinut häämatkalle ja nyt olet yli puolen vuotta ollut karussa, — luulinpa sinun jo kerrassaan kavaltaneen herrasi. Millä puolustat itseäsi ja viipymisiäsi?
Hieronymo vastasi nöyrästi ja katuvaiseksi tekeytyen:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, koko ajan olen työskennellyt sen tarkotuksen saavuttamiseksi, jota varten viime talvena sain loman ja matkustin Suomeen: jouduttaakseni häitäni ja mennäkseni naimisiin, vaan siinä on ollut niin monenlaisia pikkuesteitä ja vaikeuksia.
Herttua hymähti:
— Pikkuesteitä! — ethän sinä kuulu päässeen mihinkään alkuunkaan. Ei, poikani, nyt loppuu lomasi, sillä jos tätä menoa jatkat, saat viisikymmentä vuotta puuhata avioliittoasi ja kumminkin kuolet naimatonna. Mitä sinä nytkin täällä Räävelissä teet ja mistä tulet?
— Suomesta, toissapäivänä saavuin tänne.
— Ja poikamiehenä. Ei, tästä hetkestä alkaa palveluksesi taas!
Vaan nuori suosikki pyysi nöyrällä äänellä:
— Vielä yhden päivän lomaa pyydän, teidän ruhtinaallinen armonne, yhden päivän vain ja yön, ja silloin on koko tarkotukseni saavutettu.
— Mitä, tarkotuksesi? kysyi herttua kummissaan. — Oletko menettänyt järkesikin, tyttösi ainakin olet menettänyt, hänhän on Puolassa, luostariin suljettuna.
— Menettänyt … Puolassa … luostarissa, minunko tyttöni, — eikö helkkarissa!
Herttua huomasi suosikkinsa kasvonilmeistä, että tämä tiesi asiasta enemmän, ja kysyi:
— Hä, miten on sitten neiti Flemingin laita, miten on juonesi onnistunut!
— Huonosti ja hyvästi. Häntä on vankina pidetty kevään ja kesän Hämeenlinnassa, jossa … niin, jossa meidän rakkautemme hedelmä nyt turpeen alla lepää. Vaan hän on siltä minun, huomenna viimeistään hän istuu näillä polvillani.
— Sinähän puhut sekasin. Onko hän täällä, Räävelissä?
— Ei, vaan … vaan minä kuiskaan hiljaa: Marski Klaus Fleming lähettää hänet juuri tänään tänne minun luokseni. Ja sitten vietetään heti iloiset häät.
Herttua katseli epäillen suosikkiaan. Hän tunsi kyllä Hieronymon leikkisän, veitikkamaisen esitystavan ja tiesi myös hänen kykenevän jos joihinkin kujeisiin. Vaan tätä hän ei käsittänyt.
— Fleming lähettää! — teetkö sinä minusta pilaa?
— En, herra nähköön. Vaan te tulette huomaamaan minun olevan oikeassa, minä olen ollut Suomessa ja oppinut taikomaan! Vielä tänä iltana saatte nähdä tuolta selältä laivan purjehtivan laitatuulta suoraan Pikkalasta Rääveliin. Siinä tuodaan mulle morsiameni.
Vaan herttua kävi kärtysäksi.
— Ei, nyt sinä laskettelet mulle arvoituksia taikka ilmeisiä valheita. Sinun täytyy puhua suoraan ja puhua totta. Rangaistukseksi kaikista laiminlyömisistäsi tulee sinun nyt tuossa paikassa valehtelematta ja tarkalleen kertoa kaikki retkesi ja vehkeesi siitä hetkestä saakka, jolloin katosit, aina siihen asti, kuin nyt jälleen löysin sinut, — saamme sitten nähdä, voimmeko antaa sulle anteeksi. Istu tuohon jakkaralle, me ryhmitymme tähän pöydän ympärille.
Ja herttua, Fitinghoff sekä pari herttuan uskotuinta miestä istahti pöydän ympärille, johon isännän käskystä tuotiin viinimaljat ja tupakkavehkeetkin. Herttua oli keveällä, hilpeällä tuulella, ja uteliaana hän, lepäillen rahipatjalla, seinään nojaten odotti junkkarinsa kertomusta. Mutta tämä vähän vitkasteli:
— Teidän ruhtinaallinen armonne, minun täytyy Aeneaan tavoin huokasta: Infandum dux care jubes renovare dolorem! — ne kaikki muistot eivät ole niinkään suloisia.
— Ole ilveilemättä latinaksi, kyllä minä sinun tuskasi tunnen, koiransilmän. Anna tulla vain!
Ja nuorukainen alkoi: