— Turkuun tultuani sain selville, että marskin veljentytärtä en kaikista huolimatta voisi saada hyvällä omakseni, vaan että mulla sen sijaan oli tarjona joko hirttonuora tai vankityrmä. Kun kumminkin, enemmän kuin noita kumpaakaan, rakastin hempeää impeäni, nousin toverineni eräänä iltana Turussa satulaan, viedäksemme omin lupimme morsiamen mukanamme. Hämeenlinnan edustalla olikin tyttö jo melkein sylissäni, ainakin syleilin jo sitä kuomurekeä, jossa häntä vankeuteen kuljetettiin, pitelin ohjaksia ja olin valmis ryömimään kuomuun hänen viereensä. Vaan silloin piti juuri marskin äpäräpojan ehtiä huoveineen niskaamme. Meitä oli kuusi, heitä toistakymmentä. Ennen pitkää olivat toverini vankina, multa ammuttiin hevonen altani, — kaikeksi onneksi, sillä siinä keikauksessa jouduin itse hevoseni alle kinokseen, taikka oikeammin, minä ryömin sinne itse aivan umpisukkeloon. Asemani ei ollut juuri iloinen: tyttöni olin menettänyt, itse makasin hevosraatoni alla ja pelkäsin, että minut sieltä keksittäisiin. Vaivoin pääsin, huovien lähdettyä kahakkapaikalta, sieltä esiin; valtatietä en uskaltanut kulkea, käännyin yöpimeässä kylätielle jäälle ja juoksin, sekä lämpimikseni että joutuakseni, tietämättä minne.
No, ainahan sitä johonkin osuu. Erään halkokuorman päällä pääsin seuraavana aamuna muutamaan kylään, kievarista sain kyydin ja mahtavain suositusteni varassa ajoin pulskasti Helsinkiin. Aikomukseni oli sieltä pyrkiä suoraan meren yli Viroon, vaan jäät eivät olleet silloin kuljettavassa kunnossa ja siksi paneusin Helsingin majatalossa rauhallisesti nukkumaan, — kolmeen vuorokauteen en ollut paljo silmiäni ummistanut. Nukuin kokonaisen vuorokauden, ja ensimmäinen esine, joka herättyäni pisti silmääni, oli erään jesuiitan matkakauhtana. Näitä elukoita liikkui silloin ja liikkuu yhä tuhkatiheään Suomessa, — he luottavat Flemingin suojelukseen — ja kun minä kievarista läksin, olin puettu jesuiitan kaapuun, — lämpimiksenikin sen tarvitsin.
Eteläänpäin en päässyt, länteenpäin en uskaltanut lähteä, siksi ajoin itäänpäin ja tulin Viipuriin. Mutta ne helmikuun päivät olivat tulipalopakkasia, jesuiitan, kehnon, vaippa oli ohut ja kulunut, vilustuin pahanpäiväisesti reessä, ja Viipurissa sain maata kuumeessa kuukauden vuoteen omana erään kuppariämmän luona, jolle maksoin elatuksestani muutamia kolikoita ja lopusta posmitin vähän munkkilatinaa, jonka hän nähtävästi käytti sielunsa ravinnoksi. Tämä lepoaika saattoi olla hyväkin, se pani vainoojani uskomaan, että todella olin kaatunut ja siinä uskossa lienevät vieläkin. Viipurissa ollessani kävi marski itse siellä parikin kertaa ja olisi luultavasti kiirehtinyt tautiani, jos olisi tiennyt minun siellä olevan. Vuoteellani oli mulla muuten aikaa miettiä vastaista suunnitelmaani, ja niin päätin parattuani tehdä pikaisen matkan kotiini, Saksaan. Isäni oli siellä Heidelbergissa kuollut ja aikomukseni oli kerätä sieltä ne isänperinnöt, mitä minun osalleni oli tullut, voidakseni rennommin ja varakkaana miehenä ajaa kosimapuuhiani, — tuleva appeni panee suuren arvon maalliseen tavaraan. Vaan mitäs hittoja, — muut perilliset olivat siellä jo pitäneet pesäjaon ja jakaneet minunkin osuuden, hädintuskin sain heiltä kokoonraapituksi muutamia satoja talareita, joilla nyt senjälkeen olen herrastellut.
Aikomukseni oli palata Ruotsiin, vaan tuntuipa hiukan nololta tulla sinne toimien noin myttyyn mentyä ja siksi päätin käyttää lomaani ja vainajanoikeuksiani pistäytyäkseni vielä Suomessa. Tällä retkellä sain matkatoverikseni erään omituisen miehen, joka mulle avasi sekavan sydämmensä, — tässä kertoja hiukan seisattui, katsahti tutkiskellen ympärillään olevaa seuraa, ja jatkoi: — vaan se nyt ei kuulu tähän. Toista kuukautta sitten saavuin Saksasta takasin tänne Vironmaalle, vedin taas esille talvella käyttämäni jesuiitankaapun ja matkustin saaristolaisvenheessä Suomen puolelle.
Siellä oli yleinen usko se, että morsiameni oli lähetetty Puolaan, — toiset tiesivät, että Ebba-rouva oli antanut pohjolaisten poppamiesten noitua hänet kerrassaan kadoksiin, jonnekin kauas Jäämeren rannoille. Vaan minä tutkin asiaa tarkemmin ja aivan oikein: tyttöni oli vielä Hämeenlinnassa, jossa Sten Fincke häntä niin huolellisesti vartioitsi, ettei kukaan saanut vihiäkään hänen siellä olostaan. Verukesyillä pääsin käymään linnassa, annoin siellä runsaasti lohdutusta eräälle kuolevalle, paavin uskoon kuuluvalle eukolle, ja tarjousin sielunpaimenena lohduttamaan tuota langennutta lastakin. Ja luvan siihen sainkin, vaan tyttö, höperö, ei itse tahtonut minua luokseen. Hänelle oli kerrottu, että hänen sulhonsa oli kaatunut, eikä hän syvässä surussaan tahtonut tavata ketään, ei edes omaa sulhoaankaan — munkinpuvussa.
Linnassa sain urkituksi, että nyt syksyllä todellakin oli aikomus lähettää Anna Fleming Puolaan ja, vaikka hunnutettuna, olikin hän mukana, kun Fincken perhe tässä pari, kolme viikkoa sitten matkusti Hämeenlinnasta Kuitiaan, ollakseen Paraisten kirkossa läsnä Flemingin vanhimman pojan juhlallisissa hautajaisissa. Koetin matkalla ja koetin siellä perillä tavata tyttöäni, yhä pysyen hänen läheisyydessään, vaan turhaan, ja Flemingin huovit rupesivat minua jo läheltä katselemaan, — ne peijakkaat eivät kunnioita enemmän paavin kuin herttuankaan lähettiläitä. Heti hautajaisten perästä matkusti Flemingin perhe laivalla Pikkalaan, ja minullekos tuli kiire. Mahtoi se olla näökästä, kun minä jesuiitan puvussa ajaa karauttelin hiestyneillä hevosilla maanteitä pitkin, niin että liepeet liehuivat ja hiekka pölisi, ja öiseen aikaan, kun hevonen uupui, ei sittenkään auttanut muu, kuin vaihtaa tiepuolista, aituuksista, alle talonpoikain levänneitä työhepoja. Vaan ajoissa ennätin Pikkalaan, heittäysin ystäväksi palvelustyttöjen kanssa ja sain heiltä ongituksi varmat tiedot, että marski juuri tänään lähettää veljensätyttären Sten Fincken tyttären seurassa Räävelin kautta Puolaan, jossa kuuluu olevan aikomus saada Annalle paikka hovissa, — he kai luottavat siihen, että koko viimetalvinen juttu on hautautunut unhotuksiin. Hyvä, arvelin minä, kun kerran Suomesta tulet, niin oletkin minun! Vuokrasin ensimmäisen joutilaan kalastajavenheen, ehtiäkseni vastaanottamaan morsiantani Vironmaalle, jonka rannassa taas pulpahdin nuorena junkkarina esiin jesuiitankuorestani. Ja tässä olen nyt teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseksi, — ainoastaan yhden lomapäivän pyydän vielä.
— Ja tuolta kai jo tulee morsiamesi, huudahti Fitinghoff, joka yhtä suurella hauskuudella ja mielenkiinnolla kuin herttua oli kuunnellut nuoren seikkailijan kertomusta ja nyt oli noussut katsomaan ulos ikkunasta. Toisetkin syöksähtivät siihen hänen luokseen. Kaukaa ulapalta näkyikin sieltä valkonen purje, joka näytti lähestyvän Suomen puolelta päin. Herttua, jonka mielenraskaus oli tykkänään huvennut Hieronymon iloiseen kertomukseen, taputti reippaasti suosikkiaan olalle, lupasi täyden anteeksiannon ja vielä kahden päivän loman, — enempää ei.
— Mutta miten nyt täällä aijot saada tytön käsiisi? Häntä luultavasti ei lähetetä Puolaan ilman jommoistakin saattoväkeä?
Hieronymo huiskautti veitikkamaisena kättään:
— Siitä on kaikesta huoli pidetty. Metsikössä, kaksi neljännestä täältä, on tarvittavana hetkenä oleva kätkössä toistakymmentä rotevaa miestä, jotka ovat vannoneet, etteivät laske neitosia ohi. Ja minä olen myös jotakin vannonut, — tällä kertaa ei loukkuni petä.
— Ja mistä hiidestä sinä täällä vieraalla seudulla olet yhtäkkiä löytänyt niin monta uskollista ja altista miestä?
— Teidän ruhtinaallisen armonne henkivartioväestä.
Nuori junkkari ei voinut olla hymähtämättä eikä herttuakaan päässyt oikein ankaran näköiseksi, vaikka kyllä parastaan koetti ja varotellen puisti sormeaan Hieronymolle:
— Mitä, sinä uskallat vietellä minun henkivartioitani omiin koirankujeihisi, — varo nahkaasi! Ja sinä siis tiesit minun olevan täällä, etkä tullut kohta ilmoittamaan itseäsi.
— Tiesin, vaan en tahtonut tulla teidän ruhtinaallisen armonne eteen muuta kuin morsiameni seurassa, — huomenna olisin jo tullut. Vaan Räävelin kadulla tapasin muutamia södermanlantisia henkivartioita, vanhoja tuttaviani, hyviä tovereitani. Vein heidät muutamaan tavernaan, siihen tuli heitä pian useampia, juotiin olutta ja minä kerroin heille asiani ja tarpeeni. Ja he olivat heti innostuneet auttamaan minua, — luotin teidän ruhtinaallisen armonne anteeksiantavaisuuteen.
— Hm, sinä luotat siihen paljo, vaan olkoon menneeksi. Ota henkivartioitani kuinka monta tahdot, — tottatosiaan, onhan meidän pidettävä huolta, ettei lintu tällä kertaa lennä kynsistämme. — Herttua käveli pari kierrosta mietteissään lattialla, pysähtyi sitten ikkunan eteen ja virkahti: — Mutta kas, laiva lähenee jo nopeasti, sinun on riennettävä vartiopaikallesi.
— Ei ole kiirettä, Flemingin äpärä, joka on saattamassa neitosia, on kyllä siksi viekas, ettei hän yötä vasten lähde oudoille taipaleille. Mutta aamun sarastaessa täytyy kumminkin olla paikalla, joten lie paras joutua valmistautumaan.
Herttua teki myöskin lähtöä Fitinghoffin hovilta, sanoi tahtovansa maata tämän yön laivassaan, koska viime yönä maissa oli nähnyt pahoja unia. Hetken kuluttua siis koko seurue nousi satulaan ja lähti verkkasesti ratsastamaan ylängöltä, jossa kartano sijaitsi, alas laaksoon, jonka peitti tiheä metsä. Ääneti ratsastettiin alkutaival, herttua näytti olevan mietteihinsä vaipuneena eikä seuralaisetkaan silloin tohtineet häntä lörpötyksillä häiritä. Vaan siellä metsätiellä kutsui herttua Hieronymon rinnalleen ja virkkoi, kun he vähän olivat erottautuneet muusta joukosta:
— Katkasit äsken kertomuksesi puhuessasi siitä matkatoverista, joka sinua seurasi Saksasta. Kuka oli tuo liian avomielinen mies?
— Teidän ruhtinaallisen armonne läheinen sukulainen, vastasi Hieronymo hymähdellen.
— Sen jo arvasin, Kustaa Eerikinpoika siis. Onko tuolla heikolla, haaveilijalla veljenpojallani todellakin joitakin tuumia?
— Sekavia ne ainakin ovat ja niiden pääponsi tuntuu olevan, että hänellä on ääretön halu ja ikävä takasin kotimaahansa ja äitinsä luo. Suomeen hän siis kaikin neuvoin pyrkii. Olenpa jo pari vuotta sitten hänet Suomessa tavannutkin valepukuisena, vaan silloin oli hänen kiireesti paettava pois maasta Flemingin huoveja, ainoastaan naisjuonilla pääsi hän vapauteen.
— Hänellä on siis suosijoita Suomessa. Äitinsä?
— Ehkä muitakin. Nytkin on häntä nähtävästi yllytetty käyttämään hyväkseen kotimaansa hajanaisia, levottomia oloja, saadakseen päähänsä isänsä kruunun, mutta häneltä puuttuu itseltään rohkeutta ja yrittelijäisyyttä sellaisiin toimiin.
Herttua vaipui taas hetkeksi mietteisiin, hän näytti mielessään harkitsevan tuota mahdollisuutta, että Eerik-kuninkaan puolue vielä kohottaisi päänsä lisäämään valtakunnassa vallitsevaa yleistä hämminkiä. Mutta tuo mahdollisuus ei näyttänyt häntä pelottavan, puolittain leikillisesti hän virkkoi:
— Kunpa koettaisi, minä en sitä panisi pahakseni, jos vain kujeet Suomeen kohdistuisivat. Saisipa Fleming muutakin ajattelemista, kuin meidän vallan vastustamista. Ja toista veljenpoikaani se pakottaisi ryhtymään johonkin edes ratkaisevaan. Puolan kuninkaan täytyisi joko antaa meille täyden vallan, taikka…
Herttua katkasi lauseensa, ratsasti hetkisen ääneti ja virkkoi taas:
— Ketä hänellä voi olla apumiehiä, keneen hän luottaa? Ja missä hän on?
— Minusta hän jäi Riikaan, heikkona ja kivuloisena ja raskasmielisenä. Enkä luule hänellä olevan mahtavampia auttajia ketään. Hänelle on nähtävästi kerrottu siitä yleisestä, usein jo ilmikapinaan puhenneesta tyytymättömyydestä, joka Suomen rahvaassa ja varsinkin Pohjanmaalla vallitsee Flemingin valtaa ja koko nykyistä hallitusta vastaan ja josta kyllä helposti voisi sytyttää aimo rovion. Häntä on kehotettu tulemaan Suomeen, kulkemaan kuin isänisänsä aikoinaan rahvaan joukossa sitä aseisiin yllyttämässä, nostattamaan koko kansan ja sen etupäässä laskeutumaan rannikolle kukistamaan nykyiset vallanpitäjät ja anastamaan hallitusohjat käsiinsä ensiksi Suomessa ja sitten Ruotsissa. Eikä se tuuma kenties mahdoton olisikaan, jos olisi miestä sen tekijäksi. Vaan Kustaa Eerikinpoika epäilee itseään ja onneaan, ruikuttaa vain kohtaloaan ja itkee, kykenemätönnä tekemään varmaa päätöstä ja ryhtymään toimintaan.
— Onpa pilautunut polvi isämme ajoilta, virkahti herttua melkein huoahtaen. Nämä mietteet eivät olleet hänellekään niin aivan vieraita, Kustaa Eerikinpoika oli hänenkin mielikuvituksessaan useinkin pyörinyt. Hän oli tuuminut, olisiko parempi siirtää Ruotsin kruunu kokonaan pois Juhanan epäluotettavalta, vehkeilevältä suvulta ja antaa se takasin Kustaa Vaasan vanhimmalle perijälle, vaikka tämä olisikin niin heikko ja saamaton ruhtinas, kuin Eerik XIV:nen poika oli. Kylläpä valtakunta siltä tulisi hoidetuksi niinkuin nytkin, niin, paremmin, varmemmin. Vaan hän oli karkottanut ne mietteet mielestään ja muisteli niitä nyt siinä ratsastellessaan ainoastaan menneinä, hyljättyinä tuumina. Vielä hän kysyi Hieronymolta:
— Mutta hän aikoo siis Suomeen?
— Aikoo, mielensä palaa sinne, vaan hän ei uskalla. Hän aikoo kaikenmoista, — hän aikoo Ruotsiinkin.
Hieronymo katsoi tuota sanoessaan tutkivasti ja hiukan veitikkamaisesti herttuan kasvoihin. Mutta nuo sanat eivät niihin tehneet juuri mitään vaikutusta, herttua loi vain terävän katseen suosikkiinsa ja kohautti olkapäitään:
— Mitä sillä tarkotat?
— Minä, en mitään. Mutta hän kenties haaveksii, että ehkä häntä eiRuotsista ajettaisikaan pois niin vihasesti kuin Suomesta.
Herttua hymähti.
— Kyllä sinut ymmärrän, veitikan. Vaan sinä erehdyt: me emme katso syytä olevan vaihtaa yhtä heikkoa herraa toiseen, meillä ei ole halua ruveta Kustaa Eerikinpojan majordomukseksi. Metelöiköön Suomessa, sama se, hänen kohtaloonsa emme puutu, meidän on valvottava Ruotsin valtakunnan parasta — ja omaamme. Enkä oikeastaan tiedä, olisiko suotava hänen tulevan Suomeenkaan. Jos Pohjanmaan reipas kansa kerran nousee Flemingin sortovaltaa vastaan, miksi pitäisi noiden kelpo miesten vuodattaa verensä tuon heikon, saamattoman ruhtinaanpojan puolesta, joka ei kumminkaan kykeneisi heidän etujaan eikä oikeuksiaan puolustamaan. Miksi juuri hänen hyväkseen…?
Tämän viimeisen lausui herttua melkein kuin itsekseen, mutta huomasi samalla, että hän sen oli suosikilleen ääneen puhunut. Silloin hän, ravistaen varovaiset mietteet päältään, reippaammin jatkoi:
— Minulla pyörii vielä mielessäni tuo uni, jonka viime yönä näin. Mutta jos tässä joutuvat vaakunat heilumaan ja ihmisluut valkenemaan, ei niin ainakaan tule tapahtumaan Kustaa Eerikinpojan hyväksi, siitä minä vastaan.
Oli jo ratsastettu tuon pienen metsän läpi ja saavuttiin juuri sen aavikon reunalle, joka oli Räävelin vanhan, muuritetun kaupungin edustalla ja jonka halki tie vei tulliportille. Siihen seisattui seurue hetkeksi katsomaan kaunista rannikkomaisemaa, satamaa, jossa joukko aluksia kelluili ja sen takana leviävää, aavaa ulappaa. Tuolta ulapalta laski juuri se laiva, joka hyvää laitatuulta oli tullut Suomen puolelta, satamaan, — saattoi nähdä, kuinka laivaväki kokoili purjeita ja selitteli ankkurin vitjoja. Se oli Flemingin laivoja, Hieronymo tunsi sen nyt varmasti ja tiesi samalla, että siinä nyt oli hänen morsiamensa. Ja innossaan hän huudahti:
— Siinä saaliini, siinä hempeä neitoni. Yökausi vielä, ja hän on omani, ikipäiviksi!
Vaan herttua katseli mielihyvällä reippaan nuorukaisen iloa, tuumi tuokion ja virkkoi:
— Miksi yökausi, miksei jo heti? Meillä on riittävästi miehistöä mukanamme, me miehitämme Flemingin laivan ja otamme sen mukaamme Ruotsiin. Se on valtakunnan laivoja, joita Klaus herra omin lupinsa ja vastoin kieltoani pitää Suomessa, käyttäen niitä omiin tarkotuksiinsa, meidän on velvollisuuskin ottaa se talteemme. Ja laivaväestä otamme mukaamme ketä tahdomme.
— Ainakin neitosista toisen. Vaan eihän teidän ruhtinaallinen armonne tee minusta pilaa?
— En, se on päätetty, seuraa sinä vain mukana. Vielä tänä iltana tahdon laivassani viettää sinun kuuliaisesi ja vahvistaa teidän yhteenmenonne. Nyt vain työhön!
Seurue ratsasti kaupunkiin ja herttua antoi henkivartiainsa päällikölle muutamia käskyjä. Kaupungissa viivyttiin hetkinen, otettiin mukaan herttuan matkatarpeiksi varatut eväät ja sinne jääneet henkivartijat ja ajettiin sitten tuon keskiaikaisen, tiilikattoisen kaupungin kapeita, mutkittelevia katuja myöten rantaan päin. Kaupungin asukkaat, jotka olivat asunnoistaan syösseet ulos katsomaan tuota komeata seuruetta, tungeskelivat ahtailla kaduilla ja hidastivat vähän kulkua, joten tunnin aika ehti livahtaa, ennenkuin saavuttiin kaupungin rantaportille, josta oli muutamain minuuttien matka alas satamaan. Vaan portin läpi tultuaan seurue yhtäkkiä hämmästyneenä pysähtyi kuin yhteisestä käskystä ja kaikki katsoivat ihmeissään ulapalle päin.
Tuo laiva, joka äsken jo oli laskenut ankkurinsa ja riisunut purjeensa, liiteli nyt sataman ulkopuolella purjeet pystössä vankassa tuulessa merelle päin ja laivaväki näkyi siinä yhä lisäävän purjeita. Nuorelta junkkarilta pääsi kirmas huudahdus: hän katsoi laivaa, katsoi herttuaa, osaamatta sanoa mitään. Vaan herttuankin äsken niin kirkas otsa synkistyi ja häneltä pääsi vihanen kirous.
— Niille on haiskahtanut käry, heittiöille, ne livistävät taas kynsistämme, — kirous ja kuolema! Poika parka, kaikki ponnistuksesi olivat siis taaskin turhat!
—Sotivatko kaikki manalan vallat vastaani, virkkoi Hieronymo masentuneena. — Ja kuka on ilmaissut juoneni Olavi Klaunpojalle?
— Ah, hän on Flemingejä hänkin, varova ja liukas. Mutta maltahan vielä!
Herttua tuumi hetkisen lähettää oman, nopeakulkuisen laivansa pyytämään kiinni pakenevaa alusta, vaan laivan päällikkö vakuutti, että se olisi turha yritys. Laivan purjeet olivat koossa, ankkuri pohjassa, iso osa miehistöä maissa, — ja Flemingin laiva pyyhki jo yhä paranevaa vauhtia aavalla merellä. Ei siinä auttanut nuorukaisen muu kuin talttua ja alistua kohtaloonsa. Mutta surkutellen katseli herttua nuorta suosikkiaan, tuota äsken vielä niin hilpeämielistä, vallatonta, luottamusta täyteläistä veitikkaa; hän oli nyt aivan kukistettu, näin nolostuneena ja masentuneena ei herttua ollut häntä ennen koskaan nähnyt. Ja tuohon sääliin sekaantui oma kiukkukin; olihan herttua jo mielessään niin nauttinut Flemingin nolaamisesta. Hän seisoi hetkisen luoden uhkaavia silmäyksiä etenevään laivaan ja virkkoi sitten ikäänkuin lohdutellen suosikkiaan:
— Sulla on naimayrityksissäsi huono onni, ja niin on mullakin puhemiehenä. Vaan ole huoletta, tässä ryhdytään pian toisiin taivutuskeinoihin. Kärsivällisyyttä ja rohkeutta, poikani! — ole varma, me pakotamme Flemingin mielisuosiolla antamaan sulle morsiamesi. Sillä me tahdomme kukistaa hänet, meillä on tuumat vireillä ja jos nekään eivät auta, niin jo perhana tiedänkin mikä auttaa: nuijat ja tykinkuulat! Hänen täytyy kukistua, me sytytämme sellaisen rovion, että hän palaa omaan pesäänsä, — Pohjanmaalla on tervaksia tarpeeksi! Malttia vielä vähän. Sinä seuraat nyt mukanani Ruotsiin, jossa annan sulle mielesi viihdykkeeksi sopivia toimia, kunnes hetki on tullut. Ja nyt: alas laivaan!
Seurue laskeutui rantaan, jossa venheet olivat valmiit viemään matkustajat alukseen. Vaan yksin, viimeisenä ja sanattomana kulki Hieronymo pää kumarassa ja jäsenet rauenneina. Hänen sisässään taisteli taas suru ja kiukku, kiivaina ja tulisina molemmat. Taas oli hänellä ollut tyttönsä tuossa juuri kuin kämmentensä välissä, silmukka oli ollut niin tarkka ja luja, — ja tuolla loittoni laiva Suomen rannalle päin! Pitikö hänen nyt jättää kaikki ja seurata herttuata Ruotsiin, — se oli lannistavaa, se oli toivotonta! Ja siksi jäi Hieronymo, kun toiset jo olivat nousseet venheisiin, vielä yksin epävarmana laiturille seisomaan.
— No, mitä mietit, virkkoi herttua. — Astu venheeseen vain, ei nyt ole muuta neuvoa.
Hieronymo läheni venhettä, vaan virkkoi vielä ennen siihen nousemistaan:
— Mutta yhden suosion pyydän vielä teidän ruhtinaalliselta armoltanne.
— No pyydä pois, kai sen myönnämme suuren surusi takia. Mikä on mielessäsi?
— Että saan edelleen Ruotsissakin nauttia niitä oikeuksia olla vainajain kirjoissa, joista mulla Suomessa on ollut niin paljo hyötyä.
— Ole kirjoissa missä tahansa ja minkänimisenä haluat, käytä valetukkaa ja vaikka naamaria, siitä en välitä, kunhan luonani olet. Ka niin, venheeseen nyt!
* * * * *
Räävelin satamasta lähtenyt laiva kiiti hyvää laitatuulta Suomen rannikkoa kohden. Sen perässä, ruorimiehen vieressä, seisoi nuori mies, joka loi ivallisia katseita loittonevalle rannalle, jonne hän näki suurenlaisen, komean seurueen kaupungista laskeutuvan. Nuorukainen oli Olavi Klaunpoika ja hän arvasi, että tuo seurue oli Södermanlannin herttuan matkuetta. Ja hän puhui siinä puoleksi itsekseen, puoleksi ruorimiehelle:
— Ehei, herttua kulta, ei Flemingin laivoja niinkään kaapata, — tuleppas ja ota, jos ylettyy käsivartesi! Pikkalasta et taida kumminkaan tulla laivaamme hakemaan.
Hän käveli sitten keskikannelle ja käski laivamiesten vielä lisätä muutaman välipurjeen, jotta vauhti yhä siitäkin paraneisi; hän näet vielä vähän varoi, että herttua uudella laivallaan koettaisi ajaa häntä takaa. Mutta samalla hän huomasi, että se pelko oli turha; Räävelin satamassa makaavassa laivassa ei nostettu purjeitakaan. Tultuaan siitä vakuutetuksi, siirtyi Olavi puhuttelemaan kahta neitosta, jotka kaidepuihin nojaten surumielisesti katselivat loittonevaa rannikkoa.
— Elkää surko nyt enää tytöt, hiiteen happamet kasvot! Pääsettehän te tästä Suomenlahden yli toisen kerran, minä päivänä tahansa, kunhan valitaan sopivampi hetki. Nyt on laiva vietävä turvaan Pikkalaan, eihän siitä pääse mihinkään.
— Voi jos olisit laskenut meidät maihin, Olavi, meidät yksin! Kyllä me rantaan olisimme päässeet ja ominpäin jatkaneet matkaa, miksi kuljetat meidät Suomeen takasin? — Niin virkkoi harmistuneena ja silmät säkenöivinä pienempi, vikkelämpi tytöistä ja käännähti samalla suuttuneena selin Olaviin.
— Olethan järjetön, orpana, teidätkö olisin yksin jättänyt sinne kulkemaan vieraita maita. Olisittehan jo heti joutuneet herttuan ja hänen miestensä kynsiin.
— Siitä me kyllä olisimme suoriutuneet, laivasi olisit saanut viedä, koska siitä noin turhanpäiten olet arka.
— Ei, Elina, juuri teidänkin vuoksi on tärkeää, että kiirehdimme Pikkalaan. Tiedäthän, kuinka halukkaasti herttua laivojamme himoitsee, mutta yhtä kärkäs olisi hän epäilemättä viemään Annan mukanaan Ruotsiin, sellaisia vehkeitä hänellä jo kauan on ollut mielessään. Mutta pitkän nenän hän tällä kertaa sai. Ja te, tytöt, kyllä te vielä ennätätte sinne Varsovaan Puolan herrain hienosteltaviksi, kiirehditään nyt vain aamiaiselle kotiin.
Tyttöjen oli tyytyminen, vaikka se vaikeaa olikin, Elinasta varsinkin. Tätä matkaa oli hän jo kauan suunnitellut ja siihen niin paljo rakentanut. Ja hän oli jo mielestään ollut kuin tarkotuksensa perillä, kun laiva oli asettunut ankkuriin Räävelin satamassa. Vaan siellä oli Olavi, joka jo kohta oli epäillen katsellut erästä satamassa olevaa, uutta ja komeaa alusta, ensiksi itse soutanut maihin ja hetken kuluttua palannut sieltä antamaan kiireistä käskyä paluumatkalle lähdöstä. Hän oli näet rannassa kuullut Kaarlo-herttuan olevan Räävelissä ja silloin hän kohta vainusi pahaa: Flemingin laivaa ei ole turvallista jättää noin lähelle herttuan miehitettyä alusta, paras siis kiirehtiä Suomeen takasin. Ja siitä se oli riippunut, että neitosten ulkomaanmatka jo Räävelin rannassa oli keskeytynyt.
Aamun valjetessa laski laiva jo Pikkalan lahteen ja suuntasi sen väljää satamaa kohden. Siellä oli pitkin väylän vartta ja saarien lomissa laivoja ankkurissa, suuria ja pieniä, ja satamaan tultua näkyi pitkin rannikkoa vilkasta toimeliaisuutta ja liikettä; keskentekoisia laivankehiä kohosi telakkapuilla toinen toisensa vieressä ja niiden reunoilla ja korkeiden kaaripuiden välissä kuhisi kuin muurahaisia uutteroita kirvesmiehiä, joiden veistäntä kajahti laajalti yli lahdelman. Korkeita kasoja erämaan vankkoja petäjiä oli sinne rakennusaineiksi vedätetty ja lauttamiehet varppasivat uusia lauttoja selältä. Siinä oli Klaus Flemingin laivaveistämö, jossa rantamaan taitavat laivanrakentajat ehtimiseen hänelle uusia laivoja veistivät ja vanhoja korjailivat. Rannalle tämän laivatelakan ympärille oli syntynyt kokonainen kylä pieniä työväenmökkejä, vaan vähän etempänä maan puolella, kauniin metsikön keskellä, oli marskilla itsellään suuri, komea asuinrakennus, jossa hän, näitä rakennustöitä valvoessaan, mielellään majaili laivastonsa luona, joka oli hänen, vanhan amiraalin, mielikkilaitos.
Tänne päärakennukseen nousivat tytöt verkkaan ja vitkastellen rannasta ja Olavi kiirehti sinne myös tekemään isälleen selkoa, mikä hänet oli pakottanut kesken katkasemaan matkansa. Mutta marski ei nyt ehtinyt koko tälle seikalle suurta huomiota osottaa, hänellä oli taas niin monet raudat tulessa; lähettiläitä, jotka olivat tuoneet viestejä taikka odottivat sellaisia, lennättääkseen niitä ympäri maan, istui rivittäin hänen eteisessään ja itse hän heille jakeli käskyjä ja saneli sekaan kirjeitä Gröningille, jonka hanhensulka sai tavallista vinhempää vauhtia riipostella karkeita papereita. Hiukan hajamielisenä kuunteli hän Olavin kertomusta ja hyväksyi hänen toimenpiteensä täydelleen.
— Vaan herttuan viipyminen Räävelissä ei tule olemaan pitkäaikainen, selitti Olavi. — Tuleeko minun siis muutamain päiväin perästä taas lähteä saattamaan tyttöjä matkalle?
— Eikö mitä, jätetään koko matka, mitäpä ne tytöt oikeastaan siellä Puolassa tekevätkään, puhui marski puuhainsa lomaan. — Annan mieli tasautuu kyllä täällä kotonakin ja minä olen pitävä huolta, että tuo pieni törkyjuttu unhottuu, — arveluttavampikin olisi hänen olonsa heikkoine taipumuksineen siellä ventojen parissa. Ja sitäpaitsi, meillä ei ole nyt aikaa sellaisiin tuumiin, meidän täytyy nyt taas aivan pian palata Kuitiaan, voidaksemme lähempää seurata ja johtaa näitä hetken tärkeitä asioita, ja silloin tarvitsen minä sekä sinut että laivasi. Tytöt saavat kiltisti seurata mukana sinne.
Ja marski kiintyi taas noihin moniin touhuihinsa, jotka häntä tällä hetkellä innostivat. Hänelle oli aivan äsken saapunut sekä Ruotsista että Suomesta kuulumisia, jotka vaativat koko hänen huomionsa. Herttua puuhasi Ruotsissa, ilman kuninkaan lupaa, valtiopäiviä, joiden tarkotuksen marski vallan hyvin oivalsi suunnatuksi suorastaan itseään vastaan, hänen valtansa kukistamiseksi, ja näille valtiopäiville koetti herttua tietysti houkutella niin paljo suomalaisiakin kuin mahdollista. Kaarlo Horn oli isänsä hautajaisissa ollessaan kehottanut Suomen aatelisia saapumaan Söderköpingiin ja herttuan yksityisiä lähettiläitä liikkui samaa tarkotusta varten Suomessa. Nyt piti marskin saada vastavirran toimeen, hänen täytyi panna liikkeelle koko vaikutusvoimansa, estääkseen suomalaisia lähtemästä Ruotsiin, jossa olisivat joutuneet antamaan kannatustaan herttuan vehkeille.
— Saadaanpa nähdä, moniko Suomen herroista Ruotsiin matkustaa, virkkoi hän ilosella varmuudella pojalleen, palatessaan huoneeseensa lähettämästä taas erään viestinviejän matkoille. Sitten hän istahti hetkeksi lepäämään ja jatkoi: — Ne aikovat panna meidät kanteenalaiseksi säätyjen edessä Ruotsissa ja tuomita meidät, muitta mutkitta, hirteen, — ei niillä olekaan pienet aikeet!
— Tuomita, vastoin kuninkaan lupaa? — kysyi nuorukainen ihmeissään.
— Ovatko he näihinkään asti kuunnelleet kuningasta? Siitä ilveilystä, jota nyt pitkät ajat on näytelty, täytyy kumminkin kerran tulla loppu enkä pane minä pahakseni, että herttua nyt kerrankin osottaa, millä kannalla välit oikeastaan ovat. Mutta mikä siitä on oleva seuraus?
Marski käveli pari kierrosta huoneessaan ja lihakset hänen kasvoissaan näyttivät pingoittuvan lujasta päättäväisyydestä. Hän oli kevätkesällä, ollessaan laivastollaan liikkeessä Viipurin puolessa, sairastellut ja muutenkin ollut mieleltään hiukan masentunut, vaan nyt hän oli taas täydessä jäntevyydessään ja voimassaan, väsymätön puuhissaan ja ponnistuksissaan ja mieli pirteä ja tarmokas. Asiat kehittyivät ratkaisuaan kohden ja silloin oli hän oleva mies paikallaan. Ja hän jatkoi:
— Olivatpa seuraukset minkälaiset tahansa, valmistautumattomina ne eivät tule meitä kohtaamaan eikä äkkiarvaamatta typerryttämään!
Ja taas ryhtyi marski töihinsä, tällä kertaa valmistamaan käskyä kaikkien Suomen linnojen päälliköille tarkasti valvomaan, että varustukset ovat hyvässä kunnossa ja ettei keitään epäiltäviä henkilöitä pääse niihin nuuskimaan. — —
Vaan neitoset, joiden matka ulkomaille nyt oli kokonaan kuivunut, istuivat alakuloisina kahden kuusikon katveessa erään läheisen kallioniemen käressä, josta saarien lomitse Suomenlahden aava ulappa siinti, ja tarinoivat siinä surunvoittoisesti katkenneesta matkastaan ja muista kaatuneista toiveistaan. Anna istui tyyneempänä sammaleisella kalliolla, nojaten päätään käsivarteensa, eikä hänen kasvoistaan ilmennyt niinkään paljo pettymystä, kuin raukeaa väsymystä. Kulunut vuosi oli jättänyt syviä jälkiä hänen kasvoihinsa, ne olivat nyt kalvakat ja jäykät ja teräväksi oli käynyt tuo piiru suun kupeella. Ja mieleltäänkin hän oli ikäänkuin taittunut; hän askaroitsi niinkuin ennenkin, oli nöyrä ja tottelevainen, vaan teki sen kaiken ikäänkuin vaistomaisesti, puolella tajunnalla. Kun hän Hämeenlinnassa oli kuullut, että hänen setänsä oli päättänyt lähettää hänet Puolaan, oli hän vastaansanomatta siihen suostunut, mutta iloitsematta siitä erityisesti. Hän oli vain käynyt jättämässä jäähyväiset pienelle hautakummulle linnan hautuumaalla, oli itkenyt siinä syksyisen illan, eikä senjälkeen ollut itkenytkään. Ja kun hänelle nyt taas ilmoitettiin, että tuo matka oli peruutettu, tyytyi hän nurkumatta siihenkin. Joskin hän tuolta matkalta oli toivonut jonkunverran viihdytystä, niin olihan hänelle oikeastaan yhdentekevää, missä hän oli: hänen sulhonsa oli kuollut, hänen rakkautensa kuollut, hänen unelmansa kuollut, itse oli hän jälellä kuin varjo entisyydestään, kuin kesän alussa kellastunut koivu, jonka lehdet hervottomina lepattavat ja vähitellen tippuvat pois.
Vaan Elinan mieli oli kuohuksissaan tuon rauenneen matkan johdosta. Hän säilytti vielä oman unelmansa ehyenä ja kirkkaana ja sitä toteuttaakseen hän juuri olikin pikkuvehkeillään punonut koko matkasuunnitelman kokoon. Sydänkesällä oli Liuksialan rouva eräänä päivänä käynyt Hämeenlinnassa, matkalla tyttärensä luo Kirkniemeen, ja pitkä, yksityinen keskustelu oli taas ollut hänen ja Elinan välillä. Elina oli saanut kuulla, että Kustaa Eerikinpoika, jonka kohtaloita hänen mielensä niin kiihkeästi oli takertunut seuraamaan, taas oli matkalla Saksasta kotiinsa päin, ja olipa Kaarina-rouva uskotulleen kertonut niistäkin rohkeammista tulevaisuuden suunnitelmista, joita tällä haavaa pyöri hänen maanpakolaisen poikansa päässä. Eerik XIV:nen poika oli vihdoinkin päättänyt lähemmältä ruveta seuraamaan tapausten vaihteita isänsä valtakunnassa, mutta hän oli niin heikko, valitti äiti, niin horjuva, niin vailla selkärankaa ja itsensä luottamusta, ja etupäässä vailla uskottua auttajaa ja rohkaisijaa…
Nuo tiedot olivat taas sytyttäneet ilmituleen Elinan vilkkaassa mielikuvituksessa jo kauan kyteneitä tuumia. Hän päätti hakea käsiinsä tuon nuoren miehen, puhutella häntä, virittää hänessä uutta rohkeutta ja jäädä hänen auttajakseen. Vaan sitävarten täytyi hänen päästä ulkomaille, siksi oli hän houkutellut ankaran Klaus-herran lähettämään veljensätyttären Puolaan ja isänsä laskemaan hänet itsensä mukaan. Kaikki oli jo ollut valmiiksi harkittua ja aivan toteutumaisillaan, kun sattuma näin katkasi hänen tuumansa.
— Oi kuitenkin, kun tässä täytyy olla nainen, tällainen heikko, avuton aatelisneiti! — niin tuskitteli hän siinä rantakalliolla, luoden ahnaita silmäyksiä ulos syksyseltään aaltoilevalle ulapalle ja takoen kiukustuneena kivellä kallion harmajata kylkeä. — Jospa olisin mies, kylläpä tietäisin tempun! Ensimmäisen purjeveneen päästäsin valkamasta, nostasin purjeen ja viilettäisin Viron rannalle. Ja sieltä hakisin tuon heikon ruhtinaanpojan ja omalla käsivarrellani hänet auttaisin kunniaan, — sen tottatosiaan tekisin!
— Jos olisit mies, et olisi noin uhraavainen.
— Uhraavainen, en tiedä olenko uhraavainen. Omaa kunniaani siinä tavottelen, omat intohimoni minua kannustavat, oma kuolemattomuuteni. Unelmani esineenä ei ole itse mies, enhän ihaile tuota heikkoa raukkaa, näen hänessä ainoastaan kuninkaanpojan, jonka juuri minun pitäisi nostaa loasta, kuuletko minun, — sitten hän saisi hyljätä minut, sama se, minä olisin kumminkin tehnyt jotakin suurta ja mainiota!
— Ja mitä nyt aijot, — luopuako unelmastasi sinäkin?
— En koskaan. Vahdin ensi tilaisuutta päästäkseni Riikaan. Ja minä pääsen hänen luokseen, ole varma siitä, ja viritän uudelleen hänen lannistuneet toiveensa, — mulla on hyviä uutisia hänelle vietävänä. Ja minä matkustan vaikka ympäri mannermaan keräämään hänelle auttajia ja varoja, minä pakotan hänet itsensä taivuttamaan ruhtinaita puolelleen. Ja ennen kaikkia, minä puhallan häneen uskoa itseensä, kuninkaalliseen syntyperäänsä, korkeaan kutsumukseensa… Oi, en tiedä, mitä kaikkia tekisin, vaan minä uskon, että onnistuisin, — ja minun täytyy onnistua.
Anna istui liikahtamatta nojaten päätään käsivarteensa ja kuunnellen ystävättärensä luottamusta ja rohkeutta uhkuvaa sanatulvaa; hän ihaili tuota kukistumatonta toivoa, vaan ihmetteli samalla itsekseen, että joku vielä saattoi odottaa elämältä noin paljoa, odottaa edes jotakin. Hänen katseensa harhaili kauas ulapalle ja kotvasen äänettömyyden jälkeen virkahti hän hiljaa:
— Onnellinen sinä!
Elina käännähti kummastuneena hänen puoleensa.
— Miksi onnellinen, kun tuumani taas meni myttyyn?
— Onnellinen siksi, että vielä rohkenet toivoa ja suunnitella tulevaisuuden kuvia; onnellinen siksi, että sulla edes unelmissasi vielä on tulevaisuutta, — minulla ei ole enää.
Elina hypähti paikoiltaan ja hiipi istumaan aivan Annan viereen, teivien häntä vyötäreiltä.
— Niin, serkku, minä olen todellakin onnellinen, sillä minä tunnen itsessäni voimaa toteuttaa toiveeni. Ja minä teen sen ja tempaan sitten sinutkin mukaani tuohon uhkuvaan onneeni ja kunniaani.
— Minua et, sillä multa on usko kuollut. Vaan sinä, Elina, toivo, toivo, niinkauan kuin vielä voit…!
Annan sanoissa ja koko käytöksessä oli jotakin niin syvästi kaihoavaa kajannetta, että Elinakin oivalsi, että siihen on kaikki lohdutus tehoton. Ja siksi hän jäi ääneti istumaan, katsellen tuonne saarien lomitse aukenevalle, rajattomalle selälle, jonka etäisyydessä taas eräs purje näkyi, laivan luoviessa vastaseen, luodetta kohden, Ruotsin rantaan päin. Niinkauan kuin se näköpiirissä pysyi, olivat Annankin katseet siihen kiintyneet, vaikkei hän tiennytkään, että juuri tuo laiva kätki hänen toivonsa ja rohkeutensa ja elämänsä, jotka hän jo luuli hukkuneiksi, että juuri tuon purjeen alla matkusti hänen kuolleeksi luultu sulhonsa Kaarlo-herttuan seurueessa Räävelistä Tukholmaan.
Aateliston kokous Turussa vuonna 1596.
Kylmä ja myrskyinen oli uudenvuodenpäivä vuonna 1596. Talvi oli tänä vuonna tullut aikasin, sitä oli jo kestänyt toista kuukautta, lumi peitti paksuna maat ja manteret ja koko laaja Ahvenanmeri oli jo kauan ollut vankassa jäässä. Vaan nyt oli meri auki. Vähän ennen joulua olivat rajut koillismyrskyt repineet rikki aavikon vankan jääpeiton ja vapaana lainehti nyt meri hyisiä rantoja vastaan. Huih! — jääkylmä, suolanen vesi ja luminen ranta, — se on niin viluttavaa, niin kangistavaa. Tuuli kuljettaa kaukaisilta rannoilta irtirevittyjä telejä ja jysäyttää niitä laivan laitoihin, taikka pinoo korkeiksi kasoiksi tuonne etemmäs lumipeittoisen saaren kallioiselle rannalle. Ja kallion kylkeen väsymättä loiskahteleva aalto hivelee siihen hienosen kuoren; jokainen pisara, joka aallosta hangelle räiskähtää, jäätyy siihen kohta ja siksi kimaltelee rantakinos pitkin pituuttaan tuhansista kirkkaista kiteistä. Ja myrsky vongahtelee, meri kohisee. Läpi turkkien ja takkien, läpi luiden ja ytimien tunkee tuulen jäätävä viima; ja kun vasten tuulta katselee kuohuvalle merelle, näyttää tuo luonnonvoima ärtyneeltä, uhkaavalta, epätoivoiselta. Se on niin musta ja synkkä, se ikäänkuin suree ja valittaa tuota raskasta velvollisuuttaan, kun sen täytyy siinä sulana lakkaamatta lainehtia, vaikka jo olisi aika senkin päästä laskeutumaan lepoon, nukkumaan tasasen jääpeiton alle ja siellä odottamaan kevään lauhkeaa, herättävää tuulahdusta.
Verkkasesti luovii purjealus siinä vinhassa vastatuulessa, kaartelee kaukaa ulkomeren ahtojäärantaisia luotoja. Paksu jääkerros peittää laivan kannen ja kyljet, köydet, mastot ja raakapuut, tuo jäinen koriste on niin raskas, että se painaa laivan syvälle ja uhkaa kaataa sen; yksin purjeetkin, joihin jääkylmä vesi roiskuu, ovat kankeat ja siksi niitä vain harvoja uskalletaankin pitää pystössä. Ja siksi käy kulku hitaasti yli myrskymustan Kihtiselän, jonka takaa kaukaisena paistaa Rymättylän valkonen rannikko. Sinne laiva pyrkii, vaan pitkältä on sinne vielä luovimista ajelehtivain jäiden ja lumisten luotojen lomitse.
Kaksi turkkipäällistä miestä seisoo laivan kannella mastoon nojaten. He ovat kannen alta hetkeksi nousseet hengittämään raitista ilmaa ja katsomaan matkan verkkasta edistymistä. Kauan he seisovat ääneti, silmät luotuina kaukaa kuumottavaan, lumiseen rannikkoon. Vihdoin virkkoo nuorempi:
— Niin tylyltä, niin epäystävälliseltä näyttää nyt kotimaan rannikko, isä. Hui, jääkylmä aalto syleilee kuollutta, lumista rantaa!
— Tylyltä näyttää, poikani, kylmältä, kolkolta, vastaa vanhempi, turkkiaan tiukemmalle käärästen. — Ja minä luulen, ettei se meille aivan ystävällinen olekaan, — on ehkä ennen pitkää aivan vihamielinenkin. Me vieraannumme siitä, se sysää meidät luotaan.
— Ei, isä, eihän se ole totta. Eihän meitä Suomi ole sysännyt luotaan, olemmehan yhtä hyviä suomalaisia kuin kuka tahansa.
Kului hetkinen. Vanhempi miehistä katseli ääneti meren levotonta laineikkoa ja puhui sitten hiljemmin:
— Niin, tavallaan. Sydämmestähän olemme hyviä suomalaisia, sen maata ja kansaa rakastamme ja tahdomme vilpittömästi sen parasta. Eikähän se meitä sysääkään luotaan, sen tekevät ainoastaan sen nykyiset valtijat. Mutta sittenkin, me olemme siitä loitonneet. Kesällä isäni hautajaisissa huomasin jo, kuinka Suomen aateliset, joihin kumminkin kuulumme, pitivät minua vieraana. Olosuhteet ovat kääntäneet meidät maamiehiämme vastaan, ja totta tosiaan, haikeasti tunnen itse toisinaan, että minä todellisuudessa kannan kilpeä synnyinmaatani vastaan. Niin ovat olot kehittyneet. Olisiko meidän pitänyt seurata tuon kehityksen mukana, olisiko pitänyt yhdessä heidän kanssaan ryhtyä pelaamaan tuota korkeata peliä, — sitä en tiedä, meidän suunta käy nyt vain aivan vastakkaiselle taholle kuin enimpäin kansalaistemme.
— Mutta olisiko sitten sovitteleminen ollut mahdotonta?
— Se oli isäni unelma, hän ei hyväksynyt, että erosin suomalaisista ja jäin Ruotsiin ja paljo on niitä tuumia ollut itsellänikin, sinä tiedät, vielä toissa talvena Upsalassa… Vaan sukuviha, perintökatkeruus, — se oli mahdotonta! Ja nyt, isäni kuoltua, on enää niin vähän, mikä yhdistää meitä Suomeen, minua ainakin, ja — niin lie sinunkin laitasi, poikani.
Isä katsahti hiukan tutkivasti poikaansa, jonka hennonnäköisille kasvoille laskeusi tumma varjo hänen viimeisiä sanojaan sanoessaan. Nuorukainen käänsi kasvonsa poispäin, vaan isä jatkoi vielä hellästi ja melkein säälivästi:
— Olenhan huomannut, Henrik, että mielessäsi vielä kytee muisto siitä nuoresta immestä, johon kerran olit päässyt mielistymään. Sinä tiedät, että minä en olisi tahtonut tehdä tyhjäksi tuota liittoa, olot sen tekivät. Ja nyt, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, on kai sinustakin jo muistokin käynyt kelmeäksi.
Nuorukainen käännähti päin.
— Mitä on sitten tapahtunut, — juttuja, juorupuheita, sydämmettömän saksalaisen valheita, siinä kaikki. Mutta oli muistoni kelmeämpi tai kirkkaampi, tyttöni on kadonnut, ei kukaan tiedä missä hän on, — niin, tosiaankaan ei ole paljoa, mikä minuakaan enää Suomeen vetää.
— Ja jos hänet vielä löytäisit…?
— Isä, minä en ole herennyt häntä rakastamasta. Mutta ei puhuta hänestä.
— Niin, Flemingillä on ehkä ollut monta syytä lähettää veljensätyttären Puolaan, sinä teet epäilemättä viisaimmin, kun et häntä enää ajattelekaan. Me olemme nyt siinä missä olemme ja siitä meidän on taivalta jatkettava. Flemingeistä meillä ei ole mitään ystävyyttä toivottavana; se tehtävä, joka meille tällä matkalla on Suomessa uskottu, tekee välit entistä kireämmiksi, meillä tulee ehkä olemaan suuriakin vaikeuksia voitettavana.
Nuorukainenkin, tahtoen katkasta edellisen keskustelun, puuttui nyt tähän kysymykseen ja uteli isältään:
— Isä, miksemme purjehdi suoraan Turkuun ja äkkipikaa, antamatta vastustajillemme valmistusaikaa, käy suorittamaan säätyjen meille uskomaa tointa? Miksi menemme ensiksi Kankaisiin?
— Sitä olen itsekin ajatellut, siten kai paremmin onnistuisimme. Mutta emmehän toki tule Suomeen valloittajina emmekä anastajina, tulemmehan sinne Ruotsin kansan lähettäminä tuomareina, joiden on käytävä käräjiä niin ystäväin kuin vihamiesten kanssa. Meidän on kutsuttava Suomen aatelisto kokoon Turkuun, sille esitettävä asiamme, kuunneltava sen puolustusta ja koetettava johtaa se oikealle tolalle. Vasta sitten saamme langettaa tuomion niistä, jotka sen ansaitsevat, — jos voimme. — Vaan tule, päivä rupee hämärtämään, lähdetään kannen alle lämpimään. Vielä saamme luovia yöhön asti, ennenkuin Rymättylän rannalle ehdimme.
Nämä molemmat keskustelijat on lukija jo varmaankin tuntenut Horneiksi, isäksi ja pojaksi. He olivat nyt matkalla synnyinmaahansa vaikeata tehtävätä täyttämään. Herttua Kaarlon syksyllä ominpäinsä toimeenpanemat Söderköpingin valtiopäivät olivat taipuneet kannattamaan herttuan pyrintöä särkeä itsenäisten maaherrain vallan Ruotsissa ja etupäässä Klaus Flemingin mahtavuuden Suomessa. Tästä maasta ei noille valtiopäiville ollut saapunut ketään muuta aatelista kuin Ruotsissa oleskeleva Kaarlo Horn ja sen lisäksi Turun porvariston edustaja, ja vaikeudetta oli siellä siis saatu toimeen päätös, ettei missään valtakunnan osassa saisi toimeenpanna mitään, johon ei herttua, valtakunnanhoitajana, ollut antanut käskyään tai suostumustaan; jos ken ei tätä tottele, häntä pidetään kapinoitsijana ja isänmaan vihollisena. Toisin sanoen: Suomen erikoisasema on kukistettava, Fleming kannattajineen pantava kanteen alaiseksi. Ja tähän päätökseen yhtymään, tätä päätöstä tottelemaan, oli Ruotsista nyt pahimmalla talvikelillä lähetetyn lähetyskunnan, johon paitsi Hornia kuului pari ylhäistä ruotsalaista aatelismiestä, pakotettava Suomen aatelisto.
Vaikea tehtävä monessakin suhteessa. Oli otaksuttava, että maan laillinen kuningas oli julistava koko valtiopäivät mitättömiksi. Miten saattoi näin ollen toivoa suomalaisten suostuvan sellaiseen päätökseen, joka langettaisi tuomion ei ainoastaan Suomen mahtavasta marskista, vaan ehkä useammistakin suomalaisista? Ja päävaikeus: mitä sanoo Klaus Fleming itse?
Niin, mitä sanoo tästä Klaus Fleming, mitä hän tekee? se kysymys pyöri alinomaa Kaarlo Hornin päässä, hänen maatessaan kannen alla keinuvassa laivassa, siihen kysymykseen hän heräsi, kun laiva törmätessään jääteliä vastaan pahasti notkahteli ja siihen hän taas kulun tasasemmaksi käytyä nukahti. Lähin tulevaisuus kai oli antava vastauksen tähän kysymykseen.
Yöllä tulivat laivamiehet herättämään matkustajia. Oli saavuttu Ominaisten selälle ja kiinteä jäänrinta oli nyt kaikkialla vastassa pitkin rannikkoa. Laivalla ei enää päässyt etemmäs, se oli kiinnitettävä jäänreunaan ja aamun sarastaessa oli matkueen noustava hangelle ja lähdettävä jalan pyrkimään autiota jäätikköä myöten rannikolle päin. Ilma oli hyytävän kylmä, sakea usva peitti laajan jäätantereen, jonka yli retkikunta, harhaillen eri suunnille ja kierrellen railoja, koetti pyrkiä maihin päin. Iltapäivällä vihdoin saavuttiin Rymättylän asuttuihin seutuihin, saatiin hevoset ja ajettiin mannerta kohden. Kankaisissa, Hornein vanhassa sukukartanossa Maskussa, jonne toisena uudenvuodenpäivänä illalla vihdoin saavuttiin, piti retkikunnan ensiksi viipyä jonkun ajan ja sieltä ilmoittaa Suomen herroille tulostaan ja tulonsa tarkoituksista. Marski Klaus Flemingiä se ensiksi pyysi Turkuun puheilleen.
Virallisena ja kylmänä olikin Klaus Fleming viikon perästä lähettiläitä vastassa Turun linnassa, otti tarkastaakseen heidän tuomat säätyjen päätökset ja herttuan vaatimukset ja käski heidän sitten odottaa siksi, kunnes hän oli ehtinyt kutsua Suomen aateliset kokoon Turkuun, laatimaan yhteisen vastauksen. Horn arvasi kyllä, että marski tulisi tätä väliaikaa käyttämään hyväkseen, mutta hän ei suinkaan ollut siltä toivoton matkansa tuloksista. Aateliston joukossa oli paljo sellaisia, jotka eivät sokeasti totelleet marskia. Uskalsivatko nämä nyt jyrkästi nousta vastustamaan Ruotsin säätyjen ja hallituksen käskyä? Uskalsiko sitä edes Klaus Fleming itse ja hänen luotettavimmat miehensä? Sitä Horn vielä epäili. Kaikissa tapauksissa oli hänen tehtävä velvollisuutensa ja tehtävä se niin vaikuttavasti kuin voi.
Tässä vakuutuksessa ajoi hän eräänä aamuna tammikuun lopulla molempain vanhimpain poikainsa seurassa Maskusta Turkuun, poiketen ensiksi toisten lähettilästoverien luo, joilla oli majatalo kaupungissa, ja jatkaen sitten matkaansa linnaan. Täksi päiväksi oli näet Fleming vihdoinkin määrännyt aateliston kokouksen Turussa.
Monelta taholta oli näinä päivinä ajanut rekiä Turkuun; Suomen aateliset olivat kaikilta suunnilta, idästä, etelästä ja pohjoisesta, sinne saapuneet, useat jo monta päivää aikusemmin, ja nämä kaukaiset vieraat olivat kaikki saaneet majatalonsa Turun linnassa, jossa Klaus Fleming perheineen nyt itse isäntänä oli, pitäen hallussaan Juhana-herttuan ja Katariina Jagellottaren entisiä, komeita huoneustoja, joissa vielä oli jälellä tähteitä kuluneesta loistosta, vaikkakin kalliimmat esineet, huonekalut, seinäkoristeet, taulut, kynttiläkruunut y.m. olivat Juhanan vangiksi jouduttua siirretyt Ruotsiin. Näissä huoneissa hyöri nyt Ebba-rouva toimekkaana emäntänä hoidellen lukuisia vieraitaan, joista monet olivat perheineen tähän kokoukseen saapuneet ja joille osittain linnan, osittain Flemingin yksityisistä varoista tarjottiin ruoat ja juomiset.
Vanhan linnan pääosassa, linnan molempain kirkkojen (uuden ja vanhan) yläpuolella olevassa suuressa kuninkaansalissa, joka oli holvattu huone kymmenellä ikkunalla ja jonka seiniä Ruotsin ja Suomen vaakunat ja lukuisat aateliskilvet sekä teräsvarustukset koristivat, käveli Klaus Fleming samana aamuna vakavamietteisenä edestakaisin, pysähtyen aina toisinaan ikkunan ääreen luomaan silmäyksen yli laajalta näkyvän, talvisen maiseman. Siinä linnan juurella lepäsi matalana lumipeittoisessa puvussaan Suomen silloinen, pienoinen pääkaupunki. Turun kaupunki oli jo siihen aikaan levinnyt kahden puolen Aurajokea, jonka molempia rantoja yhdisti yksi ainoa puinen silta. Eteläisempi puoli, jossa oli tuomiokirkko ja raastupa sekä muut julkisemmat rakennukset, oli n.s. suuri puoli, jotavastoin pohjoisella rannalla, Aningaisten korttelissa, asui kaupungin köyhempi väestö. Vaan kovin suuri ei ollut Turku vielä suurella puolellakaan, se mahtui kokonaan Mätäjärven, kirkon ja luostarin kortteleihin ja ulottui ainoastaan pienen kappaleen jokea ylöspäin. Tämäkin kaupunginosa oli rakenteeltaan vielä hyvin epäsäännöllinen, pääkadutkin mutkikkaat, ulkohuoneet pistivät siellä täällä kauas kadulle, viljelyksiä ja puutarhoja oli matalain talojen välissä, jotka tälläkin puolella vielä suurimmaksi osaksi olivat sisäänlämpiäviä tupia ja joiden ikkunoissa vielä nahkaset kalvot olivat yleisiä, lasit harvinaista korutavaraa. Tuulimyllyjä oli kymmenittäin kaupunkia ympäröivillä kukkuloilla ja joenrannan peittivät rumat, aina vesirajaan asti rakennetut tavara-aitat. Tätä talvipukuun peittynyttä pikkukaupunkia Klaus Fleming, mietteihinsä vaipuneena, tänä aamuna kauan katseli linnan kuninkaansalin ikkunasta ja hän havahtui mietteistään vasta, kun näki kaupungista linnaan vievää autiota, kallioidenvälistä tietä myöten muutamain rekien jo ajavan linnaan päin.
Silloin hän astui viereiseen huoneeseen, jota hän käytti omana työhuoneenaan, ja jossa muutamia hänen uskotuimpia kannattajiaan, kuten Tavast, Särkilahti, Sten Fincke ja Hannu Eerikinpoika Prinkkalan herra, istui tutkien joitakin papereita ja niistä väitellen. Heille hän virkkoi:
— Lopettakaa jo, nyt meidän täytyy olla valmiit, lähettiläät saapuvat jo linnaan.
Varmalla ja käskevällä äänellä hän sen virkkoi, vaan hänen kasvonsa olivat kumminkin miltei huolestuneen näköset ja hiukan levoton ilme vilahteli silmässä. Edellisenä päivänä oli marski jo Suomen aatelisille esittänyt sen vastausehdotuksen, jonka hän aikoi Ruotsin säätyjen lähettiläille antaa ja hän oli koettanut karaista heidät kestäviksi ja jyrkiksi. Useimpiin hän luottikin, vaan oli joukossa niitäkin, jotka epäilivät, ja tämän teki vielä arveluttavammaksi se seikka, että lähettiläiden joukossa oli se ainoa mies, joka herttuan taholta vielä saattoi Suomen herroihin jotakin vaikuttaa, Kankaisten suvun päämies. Juuri äskenkin oli marski siitä syystä miltei katuen muistellut, ettei hän sittenkin ollut aikonaan koettanut kaikkea, sitoakseen tämän suvun puolelleen, sillä nyt oltiin siinä, että toisen taikka toisen täytyi kukistua. Tämän hetken ratkaisevan merkityksen oivalsivat täydelleen nuo hänen uskollisimmat kannattajansakin, ja he olivat siitä syystä siinä viime hetkessä vielä koettaneet neuvotella, olisiko mahdollista jollakin tavoin lieventää tuota marskin jyrkkää vastausta, joka merkitsi melkein täydellistä pesäeroa Ruotsin ja Suomen välillä.
— Jos sittenkin muodostaisimme vastauksemme siihen muotoon, että lykkäämme asian kokonaan kuninkaan ratkaistavaksi, ehdotti vielä vanha, varova Prinkkalan herra, huomauttaen, että sitten siihen paremmin kaikki epäröivätkin suomalaiset, kuten Boijet, Louhisaaren Flemingit y.m., voisivat yhtyä.
— Minkä me olemme kirjoittaneet, sen me olemme kirjoittaneet, vastasiFleming päättävästi, kooten paperit pöydältä. Ja aina tulinenSärkilahti lisäsi:
— Ratkaisuunhan meidän tästä kumminkin täytyy päästä, parasta puhua suu puhtaaksi!
— Niin, me olemme nyt sillä paikalla, josta on myöhäistä peräytyä. Ja voi niitä Suomen herroja, jotka eivät tähän vastaukseemme yhdy, — sillä piilosilla-olo on nyt loppunut!
— Vaan Horn? — hän on myös suomalainen, virkkoi Prinkkalan herra hiljaa, vielä päätään puistaen.
— Niin Horn, hänen täytyy kukistua. Taikka kukistun minä, — taikka me molemmat. Nyt se on ratkaistava. Käydään kokoussaliin, miehet!
Suuri kuninkaansali oli kohta täynnä aseellisia, juhlapukuisia miehiä, sillä Suomen aateliset olivat lukuisasti tähän kokoukseen saapuneet ja paitsi heitä oli Fleming sinne kutsuttanut myöskin aatelittomat sotapäälliköt. Fleming tervehti kaikkia, koetti laskea sukkeluuksia ja leikillistä pilaa, vaan hän tunsi itsensä epävarmaksi. Hänestä tuntui, että hän mieluummin kuin tähän otteluun olisi käynyt miekka kädessä vaikka kolmivertaista moskovalaislaumaa vastaan, eikä hän kumminkaan ollut sanaotteluissakaan suinkaan kokematon.
Mutta siitä ensimmäisen päivän kokouksesta ei kumminkaan tullut mitään ratkaisevaa. Marski otti ensiksi arvostellakseen säätyjen päätöstä ja valtioneuvoston vaatimuksia ja tekikin sen niin perinpohjin, ettei koko päätöskirjoitukseen jäänyt yhtään repelöimätöntä paikkaa. Hän todisti, että juuri säätyjen päätös, eikä suinkaan suomalaisten esiintyminen, oli kapinallista kuningasta vastaan. Lähettiläiden kävi vaikeaksi pitää puoliaan. Mutta kumminkin pysyivät enimmät Suomen herrat ääneti, eivät uskaltaneet asettua kummallekaan puolelle. Ja kun iltapuoli oli käsissä, kuului vaatimuksia:
— Mietitään vielä huomiseen.
— Huomenna ratkaistakoon asia!
Ja huomiseen se jäi; mahdoton oli tietää, kummalle puolelle voitto kallistuisi. Pienissä ryhmissä, empivinä ja epävarmoina, hajausivat neuvottelijat makuuhuoneihinsa. Tyytymättömänä ja väsyneenä käveli Flemingkin linnanpihan poikki omiin huoneihinsa.
Silloin kuuli hän vallilta nuorten iloisia ääniä ja käveli lähemmäs katsomaan. Siellä oli hänen poikansa Juhana, 15-vuotias nuorukainen, leikkimässä muutamain muitten ikäistensä aatelisnuorukaisten kanssa, joista vilkkain ja puuhakkain oli Evert Horn, Kaarlon toinen poika. Nuorisoon eivät isäin riidat olleet paljo tuntuneet; vanhempainsa seurassa Turkuun saapuneet aatelisimmet olivat linnan arkisuojissa olleet iloisissa kisoissa Flemingin nuorten neitosten, Katariinan ja Heblan, kanssa, ja aatelisnuorukaiset pelihtivät ulkona reippaan, terveen Juhana Flemingin seurassa. Tämä siitä poikajoukosta hypähtikin isäänsä vastaan, joka kysyi:
— Mitä te telmitte täällä, pojat?
— Me tähtäämme tykeillä. Isä, saammeko ampua yhden laukauksen?
— Ampua, — tekö nalikat!
— Niin, isä, minä kyllä osaan ja Evert myöskin! Marski katseli mielihyvällä reippaita poikia ja samalla näytti hänelle tuuma tupsahtavan mieleen:
— Huomenna, pojat, huomenna saatte ehkä ampua, vaikka kaksikin laukausta, oikein kunnialaukausta, — jos täällä juhlat saadaan.
— Hei, huomenna ammutaan!
Vaan samassa saapui siihen Kaarlo Horn, joka teki poislähtöä majataloonsa ja kyseli molempia poikiaan, jotka olivat saaneet seurata häntä linnaan. Sieltä tulikin Evert iloisena ja reippaana ja kertoi kohta isälleen, kuinka he huomenna saavat tykeillä ampua. Isät katselivat hymyillen reippaita poikaan, katselivat sitten toisiaan, ja hymy katosi molempain kasvoilta. Klaus-herra kääntyi kävelemään linnaan päin ja Horn virkkoi pojalleen:
— Huomenna se nähtänee, joudu nyt vain rekeen. Missä on Henrik?
— Hän on tuolla sisällä naisten seurassa, siellähän hän parhaiten viihtyy.
— Jossa sinä et. Vaan kutsu hänet ulos.
Samassa sieltä nuori Henrik laskeusikin portaita alas, itse Ebba-rouva kuului saattelevan häntä portaille ja siellä virkkovan;
— Niin, kuten sanoin, ehkä huomenna…
Vieraat läksivät ajamaan pimeältä pihalta ja Klaus-herra astui väsyneenä ja kärtyisenä Ebba-rouvan huoneeseen, jossa hän viskausi pitkälleen penkille. Päivä oli ollut hänelle rasittava, eikä hän sittenkään ollut voittanut mitään, päinvastoin tuntui siltä, että Horn pelkällä läsnäolollaan sai Suomen aateliset tavallistakin varovammiksi. Ja hän ajatteli sitä huomispäivää, ratkaisupäivää… Huomenna, huomenna, ne sanat oli hän kuullut niin monelta taholta, kaiken ratkaisevan piti siis tapahtua huomenna.
Yhtäkkiä kysäsi marski rouvaltaan:
— Mitä sinä huomiseksi lupasit Hornin pojalle?
Ebba-rouva pysähtyi touhuistaan miestään puhuttelemaan:
— Niin, se on juttu sekin. Nuori Henrik kertoi nyt vasta saaneensa tietää, että Anna oleskeleekin täällä kotona, ja kysyi, saisiko hän tavata häntä, — sinä muistat nuo Upsalanaikuiset tapaukset.
— Hm, tuoko poika … loruja! Etkö sinä sanonut hänelle, että hän on hullu? Ja eikö hän tiedä, millä kannalla asiat ovat?
— Tuntui tietävän, sadatteli saksalaista veijaria, uhaten kostaa sen, että tämä kehtasi väärinkäyttää tytön luottamusta ja herkkyyttä…
— Koira…! Mutta tämäkin toinen, maitomieli, taikinapää, — eikö hän älyä, että se on kaikki mahdotonta. Itsekö hän tuli siitä puhumaan?
— Itse. Kertoi olleensa vuoden Suomesta poissa ja sanoi haluavansa tavata Annan, jos mitenkin olisivat asiat.
Fleming rupesi hankkiutumaan vuoteelle, riisui takin päältään, vaan jäi sitten taas hetkeksi mietteihinsä istumaan.
— Tuuma ei olisi ollut tuhma, siitä olisi voinut aikoinaan suurtakin sukeutua … oli tosiaan vahinko, että se meni myttyyn. Vaan nyt se on myöhästä, poika hourii turhia!
Mutta Ebba-rouva ei ollut siitä vielä aivan vakuutettu ja taloustoimistaan päästyään meni hän vielä iltamyöhällä tyttöjen makuuhuoneeseen. Hänen molemmat omat tyttärensä nukkuivat siellä jo sikeästi päivän leikeistä väsyneinä, vaan Anna valvoi vielä vuoteellaan. Siihen vuoteen reunalle istahti Ebba-rouva, ruveten Annaa ystävällisesti puhuttelemaan. Anna katsoi kummissaan tätiään, hän arvasi, että jotakin uutta, häntä koskevaa oli tekeillä ja siitä hänen mielensä huolestui.
Anna oleskeli näet tavallisesti hyvin paljo yksin ja hänen omaisensa antoivat hänen niin olla. Hän puuhasi taloustoimissa palvelusväen seurassa, neuloi vaatteita serkuilleen ja ohjasi näiden opintoja. Vaan vieraille hän ei koskaan näyttäytynyt, ulkonakin liikkui hän hyvin harvoin ja siksi eivät useimmat, jotka Flemingin perheessä kävivät, tienneet hänen olevankaan kotosalla. Viimetalviset, häntä koskevat puheet, olivat vähitellen vaijenneet, hän oli itse jo kokonaan kuin unehtunut ihmisten mielistä. Mitähän hänestä siis nyt vielä tahdottiin?
Aluksi peitellen, sitten aivan avonaisesti kertoi hänelle Ebba-rouva nuoren Hornin pyynnöstä. Vaikkei Horn siitä mitään ollut puhunut, sanoi hän olevansa vakuutettu, että tämä jalo nuorukainen, uskollisena entiselle rakkaudelleen, tahtoi kaikista huolimatta vielä pyytää Annaa puolisokseen, — sitä varten hän halusi tavata Annan. Tahtoiko Anna nyt kohdata tuon nuorukaisen vai eikö? — Omasta puolestaan ei Ebba-rouva kehottanut eikä kieltänyt, hän sanoi vain haluavansa, että Anna saisi ajoissa punnita asemaansa ja tunteitaan.
Anna makasi kauan ääneti katsellen tätiään suurilla, hämmästyneillä silmillään. Koko tämä puhe oli hänelle niin vierasta, oli kuin viestiä jostakin kaukaisesta maasta, jonka hän jo aikoja sitten oli unhottanut. Vaan vähitellen kävi levottomaksi silmän tyyni katse ja Anna tarttui miltei hätääntyneenä tätinsä käteen:
— Oi täti, minussa oli jo vakaantunut se käsitys, että olin elänyt elämäni ja kärsinyt kärsittäväni ja päässyt rauhaan, piiloon maailmalta. Pitäisikö minun taas astua sieltä esiin, ryhtyä elämään, alkaa alusta kaikki huolet ja pettymykset, — täti, multa ovat kyyneleet kuivuneet.
— Niin, kärsinyt olet, lapseni, enkä tahdo minä sulle uusia huolia valmistaa. Sinä tiedät, että tämä liitto on ollut mieliajatukseni. Kankaisten vanhan Henrikin kanssa me toivoimme siitä niin paljo hyvää… Vaan ajat ovat muuttuneet, — monella tavalla.
— Vaan täti, te soisitte sen — ja setäkö myös?
— Niin, lapseni, liitosta voisi olla laajempaa merkitystä vieläkin. Vaan etupäässä ajattelen kumminkin sinun onneasi; asemasi ei ole iloinen. Mutta tee tahtosi lapseni, mieti ja päätä huomiseksi. Hyvää yötä.
Ebba-rouva sipsutti kynttilä kädessä hiljaa pois huoneesta ja yksin jäi Anna yöpimeässä miettimään sitä uutta käännettä, joka vieläkin, vastoin kaikkea mitä hän oli ajatellut, saattoi hänelle tarjoutua. Hän oli koettanut taistella sen puolesta, jota hän kerran oli onnekseen käsittänyt, oli vannonut valansa sen perille päästäkseen ja pitänyt valansa. Se oli nyt kaikki hukkunut, oli lopussa, piste oli pantu sen tarinan perään; hänen sulhonsa oli kuollut, kuollut tai muuten kadonnut, hänen unelmansa päättynyt. Itselleen ei hänelle enää ollut elämästä iloa, vaan voisiko hän vielä olla hyödyksi muille, voisiko hän sovittaa sen häpeän ja harmin, jonka hän omaisilleenkin oli tuottanut, voisiko edistää sopua ja rauhaa kansalaistensa kesken…? Oi, hän ei sitä uskonut, hän tunsi itsensä niin karreksi palaneeksi. Vaan semmoisenakin, miksei hän voisi tyyneellä mielellä tavata tuon kelpo nuorukaisen…?
Niitä hän maatessaan mietti, eikä hän varmaan päätökseen päässyt. Ratkaiskoon sallima hänen kohtalonsa, siihen hän aina lopuksi pysähtyi, hän tahtoi jättää kaikki huomiseen ja rauhallisena odottaa, mitä se toi mukanaan.
Huomiseen — —.
Huomispäivä, tammikuun 31:nen päivä 1596, sarasti kylmänä, sumuisena, raskaana talvipäivänä. Melkein puolille päivin täytyi aatelisherrain kokoushuoneessakin polttaa käryäviä talikynttilöitä ja pystyvalkea loimusi pitkin päivää linnan suojien kookkaissa, avonaisissa uuneissa. Raskaasti ja kaartelemalla sujuivat Suomen herrain keskustelutkin, käsittelyt edistyivät hitaasti ja vaivaloisesti kuin kelirikkotiellä, kun siinä koetettiin laatia yhteistä vastausta valtiopäiväin ja herttuan vaatimuksiin. Laajasanaisesti ja pitkissä puheissa puolusteli Klaus Fleming sitä jyrkkää ja päättäväistä vastausta, jonka hän jo ennakolla oli Suomen herroille esittänyt, vaan nämä sitä epäilivät ja jarruttivat vastaan. Toisena hetkenä kannattivat he kyllä Klaus-herraa vakuuttaen, että he eivät voineet ryhtyä säätämään rajoituksia kuninkaan eikä hänen valtuutettujensa toimivallalle, vaan toisena jo taas yhtyivät Horniin, joka tasasella ja tyyneellä käytöksellään ja muodollisestikin kauniilla esiintymisellään vaikutti heihin syvemmin kuin Fleming kiivaudellaan ja pitkillä, syrjäseikkoihin uppoavilla selityksillään. Asema rupesi Flemingistä tuntumaan yhä tuskallisemmalta, vaatimuksistaan hänen näytti kaikissa tapauksissa pitävän peräytyä, ja jos tätä menoa jatkui, istui hän piankin syytettyjen penkillä. Tuo huomio Klaus-herraa yhä enemmän kiukustutti ja kuta pitemmälle päivä kului, sitä kuumemmiksi ja kärtysemmiksi kävivät väittelyt. Ankaroita sanoja ja teräviä pistoksia singahteli vastakkain ja päivällisajan lähetessä oli mieliala jo aivan täyteen liekkiin tulistunut, ilmeinen rikkoutuminen näytti olevan välttämätön.
Silloin saapui kutsu päivällisille, jotka Ebba-rouva taas oli valmistanut maukkaat ja komeat linnan ruhtinaansalissa, ja se kutsu saapuikin oikeaan aikaan, ennenkuin kiihtyneessä mielentilassa mihinkään ratkaisevaan ryhdyttiin. Pienissä ryhmissä, posket punasina ja silmät palavina, laskeusivat herrat yhä keskustellen ruokahuoneeseen. Boijen veljekset ja Louhisaaren Flemingit, joilla oli vanhaa kaunaa mahtavampaa Fleming-haaraa vastaan, kiistelivät siinä Knuutti Kurjen kanssa, joka vielä tahtoi välittää, ja vanha Prinkkalan herra koetti todistaa Särkilahdelle, Tavastille ja Finckelle, että nyt ovat asiat hukassa, ellei peräydytä. Ja noista väittelyistä välähti päivällisen kestäessä äänekkäämminkin muutamia pirstaleita esiin. Niin huudahti kerran Särkilahti viinimaljaan tarttuessaan:
— Hei, kaikkien niiden suomalaisten malja, jotka vielä ovat kuninkaalleen uskollisia ja uskaltavat tunnustaa itsensä suomalaisiksi!
Tämä malja lensi kuin kipuna kiihtyneisiin mieliin; toiset sen hurraten joivat pohjaan, toiset viskasivat nuristen pikarit syrjälle. Ja tuokion kuluttua kohotti toinen Kaarlo Hornin mukana oleva, Ruotsista saapunut lähettiläs, Erik Ribbing, pilkallisesti ja selvällä voitonvarmuudella äänensä, virkkoen:
— Juon kaikkien niiden maljan, joille vielä isänmaa ja sen eheys on jostakin arvosta, — muut sen jättäkööt juomatta!
Nämä ristiriitaiset maljat antoivat aihetta vielä useammille maljapuheille. Miesjoukosta kuului huudahduksia:
— Kuka ei juo hänen majesteettinsa kuningas Sigismundon maljaa ja niiden miesten, joille hän on valtakunnassaan vallan antanut?
Ja taas toisia:
— Kuka ei juo valtakunnan hoitajan, herttua Kaarlon maljaa ja Ruotsin säätyjen maljaa?
Vaan syrjemmässä näistä kiihkoisista ryhmistä istuivat marski Klaus Fleming ja Kaarlo Horn kumpainenkin omassa päässään suurta ruokapöytää äänettöminä ja rauhallisen näköisinä, mutta siltä jännityksellä seuraten noita mielipiteiden leimahduksia. Aterian kuluessa mieliala kumminkin jonkunverran tyyntyi ja tasaantui ja siinä ruokapöydän keskikohdalla muodostui vähitellen kummaltakin taholta tulleista miehistä pieni keskusryhmä, joka näytti intohimottomasti ja vakavasti harkitsevan uutta ehdotusta aseman selvittämiseksi. Siinä olivat Knuutti ja Aksel Kurki, Savonlinnan viisas ja viekas päällikkö, rampa Götrik Fincke, Sten Fincken veli, ahnas ja viekasteleva Pentti Syöringinpoika Juusten sekä Henrik Tott, joka kumminkin, keskusteluihin puuttumatta, vain kuunteli valmista. Nämä herrat keskustelivat siinä supattaen kauan ja tulivat vihdoin siihen johtopäätökseen, että oli vielä yksityisesti koetettava järkisyillä sovittaa noita molempia jyrkimpiä ryhmiä ja varsinkin kehotettava niiden edustajia, Hornia ja Fiemingiä, kumpastakin taholtaan, suostumaan myönnytyksiin. Sillä ilmeistä, lopullista hajaannusta suomalaisten kesken nämä sovinnon miehet toki vielä tahtoivat välttää.
Ensiksi ne puhuttelivat Kaarlo Hornia, joka vähän syrjällä muista pöydän päässä oli yksityisessä keskustelussa vanhimman poikansa kanssa ja joka erityisesti näytti tahtovan osottaa, että hänen tyyntä mieltään toisten mielialan kiivaus ei voinut järkyttää, mutta joka siltä hänkin oli silminnähtävästi hajamielinen ja levoton. Horn kuunteli ilmeisellä mielihyvällä sovittajamiehiä ja sanoi puolestaan olevansa myöntyväisyyteen kernas, niin pitkälle kun hänen valtakirjansa ulottui, vieläpä etemmäskin, sillä syvästi häntä suretti, kertoi hän, että suuri osa hänen maamiehistään oli aivan erkanemaisillaan yhteistoiminnassa muun valtakunnan kanssa ja että hänen täytyi ruveta heidän päällekantajakseen. Sillä hän oli jo varma siitä, että tämä tulisi olemaan käsittelyjen tulos ja niiden jälkeen hänen raskas velvollisuutensa.
Fleming sitävastoin, istuessaan siellä pöydän toisessa päässä sapekkaana ja synkkänä, otti varsin pilkallisesti ja katkerasti vastaan välittävät herrat. Hän oli toki toivonut tässä tilaisuudessa saavansa repästyksi rikki ne näennäiset siteet, jotka vielä alistivat Suomen Ruotsin valtioneuvoston alle, eikä hän voinut salata kiukkuaan siitä, että Suomen herrat näin raukkamaisesti tahtoivat jättää hänet herttuan kateille alttiiksi ja tehdä tyhjäksi hänen monivuotisen työnsä.
— Peräytymään, myöntymään, sanotte te, — mitä te olette koskaan tehneet muuta kuin peräytyneet ja myöntyneet, aina sen edestä, jonka kullakin hetkellä arvostelette väkevimmäksi? Ja nyt te vaaditte minuakin luikertelemaan ja matelemaan.
— Mutta ajattelehan toki itseäsikin, huomautti Anolan vanha herra toverillisesti, — mitä hyötyä sulle siitä lähtee, että pingoitat jousen kireämmälle, kuin sen selkä kestää. Ja kenelle teette te, sinä ja miehesi, itsepäisyydellänne palveluksen, kenelle vahingon?
— Te ette tiedä, kuinka paljo jousenselkä kestää, kun se on oikean miehen jousi, vastasi Klaus uhkaavalla äänellä. — Ja oletteko te näihin asti näin osaaottavasti huolehtineet, missä minulle tulee vahinkoa, missä ei? Koko käytöksenne tässäkin kokouksessa osottaa, että kernaasti soisitte minun joutuvan herttuan tuomittavaksi. Vaan jos tällä hetkellä sattuisi saapumaan Puolasta se sanantuoja, jota odotan ja joka epäilemättä ilmoittaa, että kuningas on julistanut koko Söderköpingin valtiopäivät laittomiksi, silloin taitaisi jo tulla toiset äänet torviin ja kuulua toisia välitystuumia. Vaan me emme antaudu tuulten viskeltäviksi, vielä on meillä maata jalkojen alla. Eikä ole meidän pakko säikkyä sitä, jos muutamat Suomen herrat ovat raukkoja, — tuomarina olo jää kyllä taas meidän tehtäväksi, meidän, joista nyt tahdotaan tehdä tuomittavia, — ja katsokoot silloin kiemurtelijat eteensä! Kaarlo Horn ei ole vielä langettanut meistä tuomiotaan, vielä vähemmin saanut sen käytäntöön.
Vaan näin pelotellessaan välittäviä herroja tunsi Fleming kumminkin koko ajan maan pettävän jalkainsa alla ja hän vainusi, että jos hän ei suostuisi myönnytyksiin, olisivat enimmät suomalaiset jo kohta herttuan puolella. Ja vaikka hän luonteeltaan ei voinut kärsiä häilyväisyyttä eikä epävarmuutta, oli hän kumminkin pitkällä valtiollisella taipaleellaan oppinut edulliseksi arvostelemaan sen saman keinon, jota hän hylkeitä viskinkeihäällä pyytäessään Itämeren autioilta luodoilta oli tottunut käyttämään: kun vastarinta kävi kovin sitkeäksi, oli paras antaa köyden juosta kelalta, jotta otollisella hetkellä sitä vinhemmin saisi lapetuksi simaa venheeseen. Ja hän vastasi Kurjelle, kun tämä lähemmin rupesi selittämään välitysehdotustaan: