Kruunausjuhla Upsalassa.
Fyris-joen törmällä, vähän ulkopuolella Upsalan vanhaa kuningaskaupunkia, keskellä rauhaisaa sisämaan maakuntaa, oli suurenlainen sotaleiri. Kylän talot olivat kaikki ahdetut täyteen majoitettua ratsuväkeä ja kun se ei kaikki niihin sittenkään sopinut, oli hangelle pitkin jokivartta pystytetty telttoja, joiden edustalla nuotiot paloivat tupruttaen savua talviseen ilmaan. Sinne oli majoitettu Södermanlannin herttuan Kaarlon yksityinen ratsuväki, jonka hän oli tuonut mukanaan herttuakunnastaan, saapuessaan veljensäpojan, kuningas Sigismundon kruunausjuhlaan.
Nähdessään, ettei hän vakuutuksen tietä eikä järkisyillä voinut taivuttaa kuningasta myöntymään niihin ehtoihin ja sitoumuksiin, joita Ruotsin kansa hänen kauttaan vaati hallitsijaltaan uskontonsa ja vapautensa turvaksi, oli herttua päättänyt esiintyä uhkaajana ja pelottelijana viimeisen kerran esittäessään kuninkaalle ja valtioneuvostolle vaatimuksensa valtakunnan vastaisesta hoidosta. Ja Ruotsin säädyt, jotka kruunauksen johdosta olivat kutsutut kokoon, olivat kieltäytyneet vannomasta uskollisuudenvalaa kuninkaalle, ellei tämä hyväksyisi herttuan vaatimuksia. Se oli vihdoinkin tepsinyt.
Muutamia päiviä sitten oli ratkaiseva ottelu tapahtunut Upsalan kuninkaallisessa linnassa. Herttua oli siellä tehnyt julkisen kanteen kuninkaan neuvonantajaa, Klaus Flemingiä, vastaan, vaatien häntä säätyjen tuomittavaksi hänen huonoista neuvoistaan. Kuninkaan puoluelaiset olivat silloin koettaneet Flemingiä puolustaa, vaan herttua ärjäsi heille, käskien heidän olla vaiti. Mieliala yltyi, väittely oli kiivasta: eräs kuninkaan puoluelaisista oli väittelyn kuumuudessa tarttunut vihasta riehuvan herttuan käsivarteen ja siitä tämä niin tulistui, että uhkasi kutsua henkivartijansa pihalta sisälle. Olipa ilmi tappelu syntymässä ja silloin oli vihdoinkin kuningas, tuntien valtaistuimen heiluvan allaan, peräytynyt. Hän oli suostunut allekirjoittamaan herttuan esittämät ehdot ja Fleming oli saanut nöyrtyä ja pyytää herttualta vastarintaansa anteeksi, — hän, marski Klaus Fleming, oli pyytänyt anteeksi koko neuvoston läsnäollessa, se oli nöyryytys, jota Kaarlo-herttuakaan tuskin oli voinut toivoa.
Siten oli herttua nyt ehdottomasti voitolla, ja johti näihin juhla-aikoihin kaikki asiat Upsalassa; kuningas häntä totteli, ei vakuutuksesta, vaan pakosta. Paavin lähettiläs Malaspina oli karkotettu juhlain ajaksi Upsalasta, Sigismundon inhoama Ruotsin arkkipiispa oli määrätty kruunajaisia toimittamaan ja Klaus Flemingiltä, vaikka hän oli valtakunnan marski, kiellettiin oikeus kantaa valtakunnan miekkaa Juhana-kuninkaan äsken tapahtuneissa hautajaisissa.
Mutta tuon näennäisen myöntymisen ohessa kiehuivat mielet katoolisten taholla vihaisina ja siellä haudottiin kostoa. Kohta kuninkaan peräytymisen jälkeen oli laskiaista vietetty näytelmällä linnassa, jossa herttuakin oli ollut saapuvilla, ja tämä sai vasta jälestäkäsin tiedon, että katooliset olivat tässä tilaisuudessa aikoneet raivata hänet tieltä pois, vaikka salamurhaajat sitten viime hetkessä jostakin syystä olivat tulleet estetyiksi. Ja vielä samana yönä olivat katooliset aikoneet ottaa herttuan vangiksi hänen kotonaan, — hän asui silloin vielä kaupungissa, linnan vieressä. Siitä vihin saatuaan herttua yhtäkkiä yöllä nousi satulaan ja ajoi ratsuväkensä luo: siellä hän nyt asui puolisoineen ja komeine seurueineen kylässä olevassa kuninkaankartanossa uskollisen väkensä keskuudessa, johtaen sieltä valtakunnan hallintoa.
Täällä nousi herttua aikusin kuten ainakin eräänä aamuna maaliskuussa 1594 vuoteeltaan ja tapansa mukaan oli hän kutsunut kirjurinsa ja kamaripalvelijansa Hieronymus Birckholtzin makuuhuoneeseensa. Aamusin, verkalleen pukeutuessaan, oli näet herttua aina pirteimmällä päällään ja ne hetket käytti hän suunnitellakseen uusia tuumiaan ja järjestääkseen vastaisen toimintansa. Hän istuskeli puolipuettuna lepotuolissaan, mietti ja jutteli itsekseen, aina toisinaan ikäänkuin piloillaan kysästen kirjurinsa mieltä jostakin tuumastaan. Ja kun suunnitelma oli valmis, sai kirjuri panna sen paperille. Södermanlannin herttua Kaarlo oli kookas, romuluinen mies, kaljupää, kalvakkaihonen ja lihavanläntä; hän ei ollut kasvoiltaan niin kaunis eikä vartaloltaan niin siro, kuin olivat olleet molemmat hänen vanhemmat veljensä, vaan koko hänen olentonsa osotti voimaa ja hänen miettivät silmänsä kuvastivat terävää, kylmästi punnitsevaa järkeä. Tarkasti hän harkitsi kaikkia asianhaaroja johonkin toimenpiteeseen ryhtyessään ja sitä tehdessään hän usein varsin avomielisesti keskusteli kirjurinsa kanssa aikeistaan.
— Klaus Fleming on nyt nöyrtynyt ja pyytänyt anteeksi… Me olemme lykänneet vastaseksi aikeemme syyttää häntä säätyjen edessä. Mutta mitähän, jos lähettäisimme koko otuksen samalla tavalla kuin Malaspinan pois kaikista näistä juhlista… Tiedätkö, miten me lopullisesti nöyryytimme tuon kopean marskin?
— Kansa kertoo Sigismundon säikähtäneen sitä veripeitettä, joka Juhana-kuninkaan hautajaisten jälkeisenä yönä oli näkynyt hänen hautapatsaallaan, ja siksi peräytyneen. Ja silloin kai hän luopui kannattamasta Flemingiäkin.
— Niin, kuningas säikähti uhkaavaa verta, mutta kyllä hän sen jo lähempänä näki kuin isänsä hautapatsaalla, — se kuva ilmestyi hänelle meidän ratsuväkemme muodossa. Mutta Flemingille annoin viime sysäyksen itse.
— Tuolla kanne-uhalla?
— Jo sitä ennen. Kopeana kuin ruhtinas tuli hän sinäkin aamuna ajaen linnaan, reessään pyssyjä, joukko suomalaisia huoveja ympärillään. Samalla hetkellä satuin minä ajamaan puolisoni kanssa linnaan ja tuo marskin mahtavoitseminen minua jo suututti. Pysäytin hevoseni, komensin hänet ylös reestä ja uhkasin erottaa hänet sekä henkivartioistaan että hengestään, koska tuollainen saattoseurue kuuluu ainoastaan ruhtinaallisille henkilöille. Kansaa keräysi ympärillemme siihen kadulle ja se olisi ollut valmis pienimmästä viittauksestani repimään Suomen karhun kappaleiksi. Siinä seisoi kopea marski edessäni kilttinä ja äänettömänä, uskaltamatta vastata sanaakaan, vaikka kyllä parran vinkeistä näin, että hänellä mieli teki. Uhkasin valittaa tästäkin kuninkaalle; ja niin siinä luonto läksi Kuitian Klaulta, että hän, kun vähää myöhemmin tavattiin kuninkaan luona, jo oli kypsä tunnustamaan syntinsä, — sitä oli iloisa nähdä.
— Pyysi anteeksi koko neuvoston edessä?
— Niin, se oli pakosta. Mutta hänen nöyrtymiseensä en luota; kun hän kerran on tämän verran voinut hillitä itseään, osaa hän nähtävästi viekastella. Olenpa ruvennut ajattelemaan, eikö olisi parasta laittaa mies ajoissa täältä kotiinsa Suomeen, — silloin on hän lopussa. Mitä siitä arvelet?
— Ei ainakaan minua marskin nöyryyttäminen sureta, me ei olla liian hyviä ystäviä, vastasi nuori kirjuri, tahallaan vetäen oman asiansa mukaan keskusteluun.
— Vai ei sureta sinuakaan…! Herttua katseli kotvasen aikaa veitikkamaisesti kirjuriaan ja remahti sitten nauramaan. — Luuletko, etten ole kuullut tuosta yhtymisestänne Strömsholmassa, — sehän oli lysti juttu. Sinä olit liehakoinut itsellesi marskin veljentyttären suosion ja rakkauden ja aijoit muitta mutkitta siepata hänet aviosiipaksesi, eikö niin? Eipä huonosti ajateltu. Mutta rukkaset tuli niin että helähti.
— Niin, marski kohteli minua siten, ettei mulla ole syytä hänelle iloja toivotella.
— Hän ei kärsi sinua siksi, että olet minun palvelijoitani. Häpäsikö hän sinut?
— Kuin koiran.
— Yhyy, marski, niinkö minun edustajaani kohtelet, pannaanpa muistiin sekin. Vaan elähän hätäile sinä, mulle johtuu jotakin mieleeni. Marski on kopea nimestään ja sinä olet vailla aateliskilpeä ja minun palvelijani, — kyllä ymmärrän… Herttua vaikeni tuokioksi, näytti miettivän, napsautti sitten sormiaan ja virkkoi: — Minä hankin sinulle tuon tytön marskin kiukusta huolimattakin ja juuri häntä kiukuttaakseni, hankinpa kautta kunniani. Schenck oli huono puhemies, minä olen oleva kaunopuheliaampi.
Nuori kirjuri nousi syvästi kiitollisena paikaltaan ja näytti olevan aivan typertynyt siitä suunnattomasta suosiosta. Ja ujostellen hän sammalsi:
— Mutta minulla ei ole huomenlahjoja…
— Niitä sulla ei pidä ollakaan, — jos tarvitaan, kyllä niitäkin saadaan. Mutta marskin holhokki minun palvelijani vaimoksi, — se on mainio tuuma, siitä näkyy arvon erotus. Onko tyttö sulle ehdottomasti uskollinen?
— Siitä olen varma. Häntä tahdotaan kyllä naittaa toiselle, nuorelleHenrik Kaarlonpojalle Kankaisista…
Tässä herttua yhtäkkiä heristi korviaan ja hypähti pystöön kysymään:
— Mitä? Kankaisten Horneille, Kaarlo Henrikinpojan pojalle? AvioliittoFlemingein ja Hornein välillä, onko sellainen tekeillä?
— Se kuuluu olevan marskin puolison lempiajatus, kenties marskinkin.
Herttua tähysti tiukasti lähettilästään.
— Vai niin, — minä rupean ymmärtämään. Hän koettaa liittää kaikki suomalaiset yhteen vyyhteen, voittaa Hornitkin puolelleen. Ja sitten hän aikoo hankkia vankat valtakirjat ja hallita Suomessa kuin ruhtinas uskollisten alamaistensa joukossa, — rohkeat tuumat tosiaankin. Vaan niitä tahdomme vähän lähempää tarkastella… Tietääkö Kaarlo Horn tuosta naimishommasta?
— Luultavasti, poika kuuluu jo kerran yrittäneen kosioretkellekin.
— Yhy! — Herttua vihelteli hetkisen, katsoen ulos talviseen luontoon. Hän oli käynyt tavallista miettivämmäksi, näytti punnitsevan päässään jotakin mietettä, jota hän ei tahtonut suosikilleenkaan ilmaista. Kotvasen kuluttua virkkoi hän sitten tälle äskeiseen, leikilliseen, välinpitämättömään tapaansa: — Entä sinä, miten olet sinä aikonut pitää puolesi tuossa epätasaisessa kilpailussa?
— Olen aikonut odottaa vastaseksi ja antaa asian kypsyä. Ebba-rouvaa koetan kerran vielä kauniisti puhutella, ja jos hän on yhtä äkänen kuin miehensä, — sitten viimeinen keino.
— Ja mikä se on?
— Hm, en tiedä itsekään, mutta tyttö on puolellani.
Herttua nauroi.
— Sinä vanha veitikka! Vaan koeta sinä keinosi kaikki, kyllä minä puhemieheksesi rupean ja Flemingin neiden sulle hankin, ole siitä varma. — Vaan nytpä on jo aika ryhtyä vakavampiinkin tuumiin. Kutsu sisään Horn.
Hieronymus lähti ja ilmeinen mielihyvä säteili hänen kasvoiltaan, kun hän etuhuoneeseen astui. Hän oli toivonut ja valmistellut tällaista käännettä, herttua hänen täytyi saada avukseen, sen hän oli jo aikoja päättänyt, mutta nyt tämä itse tuli pyytämättä häntä vastaan, olipa vielä kiitollinen kun sai auttaa. Ähäs, Fleming, vielä me toisemme tavataan, vielä tulen sulta tyttöä kysymään ja sappeasi koettamaan… Hän napsautti ilosta sormiaan, niin että Kaarlo Horn, joka etuhuoneessa odotti, sitä aivan ihmeissään katseli, käydessään nuoren kamaripalvelijan ohi herttuan huoneeseen.
Tavallisuuden mukaan meni näet Horn ensimmäiseksi ja yksin yksityiseen aamuneuvotteluun herttuan luo, kun tämä vielä makuuhuoneessaan viipyi. Horn oli ikäänkuin herttuan omatunto ja valpas, puolueeton arvostelu, herttua kuulusteli melkein aina, ennenkuin teki vähänkään tärkeämmän päätöksen, tämän sivistyneen, kokeneen, selväjärkisen ja ehdottomasti oikeamielisen miehen mieltä ja kysyi hänen neuvoaan tuumistaan ja suunnitelmistaan. Kaarlo Horn oli näihin aikoihin tuskin 50:nen ikäinen mies, mutta paljon vanhemman näköinen; monet elämän kokemukset ja kärsimykset olivat hänestä aikusin harmajan tehneet. Kasvojenpiirteet olivat hienot ja kauniit ja jonkinlaista leppeää hellyyttä osotti koko hänen olentonsa. Lahjomattoman oikeudentuntonsa vuoksi pitivät häntä kaikki, yksin pahimmat vastustajansakin, suuressa kunniassa. Hän oli se mies, joka kerran Juhana-kuninkaan aikana syytettynä valtionkavalluksesta, — kun oli venäläisille menettänyt muutamia Inkerinmaan linnoja, — mieluummin tahtoi kuolla, kuin sietää tuollaista syytöstä; siksi hän jo oli mestauslavalla seisonutkin. Herttuan puoluelaisista oli hänellä kansan joukossa enin luottamusta ja hän ansaitsikin täydellisesti »rehellisen suomalaisen» nimen.
— No, Horn, asiat käyvät hyvin, me voimme turvallisesti käydä kruunausjuhlaan tänään. Onko linnasta kuulunut mitään?
— Klaus Fleming oli siellä illalla useita tunteja yksityisessä neuvottelussa.
— Sepä ei ole mikään hyvä enne, — mitähän juonia siellä taas punotaan! Se mies täytyy meidän lähettää siksi kauas, että hänen kavala äänensä ei pääse kuuluville, muuten ei työmme koskaan jää pysyväksi.
Kaarlo Horn seisoi hetkisen ääneti tarkastellen kiukustunutta herttuaa miettivin katsein. Herttua tunsi tuon katseen ja tiesi, että »omatunto» ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä. Hän jatkoi:
— No, mikä sinua siinä epäilyttää? Sinulla on hieno järki, mutta rohkeutta puuttuu.
— Teidän armonne, vastasi Horn, minun arveluni Flemingistä eroaa tosiaankin jonkunverran teidän käsityksestänne hänestä. Vehkeilyssä tai viekkaudessa sitä miestä ei liene vaikea voittaa eikä ole kavaluus hänen vankimpia puoliaan. Hän on siinä suhteessa suomalainen hänkin…
Niin vihamielisellä kannalla kuin Hornit ja Flemingit olivatkin toisiaan vastaan, tunnusti Kaarlo Horn aina vastustajansa ansiot. Erittäinkin näissä Ruotsin viimeaikaisissa tapauksissa oli marski osottanut taipumusta rakentamaan rauhaa, — olihan Hornilla tallessa se kirje, jonka hän Strömsholmasta oli Klaulta saanut ja joka, joskaan se ei ollut voinut johtaa mihinkään tuloksiin, kumminkin oli ollut hyvän tahdon selvä merkki.
— Hm. Mitä tarkotat? kysyi herttua.
— Ettei meidän ole tarvis Klaus Flemingiä peljätä niinpaljo koukuttelijana, kuin itsepäisenä jurottajana ja tarmokkaana isäntänsä palvelijana. Hänellä on omat tuumansa, mutta katooliset vehkeet ovat hänelle sivuseikkana ja senvuoksi minusta on hyvä merkki, että juuri hän eilen oli kutsuttu linnaan.
Herttua seisoi Horniin selin ja katseli miettiväisnä ulos ikkunasta.Joku epäilys näytti häntä rasittavan ja hän virkkoi melkein ilkkuen:
— Sinä puhut tänään niin kauniisti Klaus Flemingistä.
Horn ei välittänyt ollenkaan pilkallisesta piirteestä herttuan äänessä, vaan vastasi vakavasti:
— Sen teen syystä, että me ehkä yleensä olemme yksipuolisesti asioita arvostelleet, häntä liiaksi ja muita liian vähän.
— Hm, tarkotat kai, että on tärkeätä aina olla selvillä siitä, missä mikin vastus on ja minkäarvoinen se en, — sillä voi olla puolensa. Pitäisit siis epäviisaana, jos lähettäisimme Klaus-herran Suomeen?
— Epäilemättä, — Suomesta hän juuri olisi poissa pidettävä.
Kaarlo-herttua pyörähti päin. Hän näytti ymmärtävän neuvonantajansa ajatuksenjuoksun.
— Niinkö luulet? Niin, niin, sinne sen miehen silmät tähtäävät. Taitaa olla sittenkin parasta leikkiä sovintoa vastaseksi Klaus Flemingin kanssa ja pitää silmällä kuningasta. — Herttua istahti nojatuoliinsa, lepäsi hetken mietteissään ja nosti sitten yhtäkkiä päänsä ylös virkkoen Hornille: — Vaan asiasta toiseen: Sinun poikasihan kuuluu kosivan Klaus Flemingin veljentytärtä?
Horn hyrähti nauramaan tämän oudon, odottamattoman kysymyksen kuullessaan.
— Teidän armonne tietää minun poikanaskalini lemmenunelmista, jopa enemmän kuin hän itse uskaltaa uneksiakaan. Hän on vasta kahdenkymmenenvuotias ja vielä vuosikseenkin nuori.
— Mutta on kumminkin olemassa joitakin lemmenvehkeitä Hornein jaFlemingein välillä? kysyi herttua vielä tiukemmin.
Horn ei voinut pidättää uutta hymyilyä, tuntui niin hullulta, kun herttua aivan tosissaan näytti kiinnittäneen huomion moiseen lapsellisuuteen. Sen verran mitä hän itse asiasta oli poikansa puheista ymmärtänyt, oli koko juttu lapsellista haaveilua, — hänen vanhin poikansa tuumi ja haaveksi kaikenmoisia asioita.
— Tämähän kuulostaa siltä, kuin olisi kysymyksessä aivan valtiollisia yrityksiä. Nuo lemmenvehkeet supistunevat kumminkin siihen, että nuoret ovat tavanneet toisensa joissakin häissä sisä-Suomessa ja siellä leikkineet, kuten nuorten on tapana.
— Mutta nuorten on myöskin tapana mennä naimisiin, kaiveli herttua vielä.
— Siitä ei minulla ole tietoa. Mutta poikani Henrik on tuolla ulkona, seuratakseen minua kruunausjuhlaan, vastatkoon itse tuumistaan, jos teidän armonne niille todella antaa sellaisen merkityksen.
Horn lausui tämän närkästyneenä siitä, että herttua näytti olettavan miltei salavehkeitä olevan tekeillä, ja hän luuli tämän nyt toki huomaavan asian joutavuuden ja jättävän sen sikseen. Vaan herttua tarttui vilkkaasti tähän ehdotukseen kiinni:
— Niin, niin, kutsuppas sisään se poikasi, en ole häntä vielä nähnytkään, pitäähän minun toki tuntea, minkälaisia vesoja sieltä nyt Kankaisten mailta on kasvamassa.
Vähän loukkautuneena poistui Horn huoneesta ja hetken kuluttua hänen seurassaan astui hoikka nuorukainen ujostellen voimakkaan herttuan eteen, aivan ihmeissään, kun hänet sinne kutsuttiin. Syvän kumarruksen tehtyään jäi hän katseet alasluotuina seisomaan ovensuuhun. Hän näytti todellakin, kuten isänsä oli sanonut, vuosikseenkin vielä hennolta ja kehittymättömältä; ja kun hän ei kantanut miekkaa, kuten muuten tavallisesti hänen ikäisensä aatelisnuorukaiset, vaan oli puettuna yksinkertaiseen, mustaan lukumiehen pukuun, näytti hän melkein tyttömäiseltä esiintymisessään.
— Sinä olet kaksikymmenvuotias etkä kanna miekkaa, lausui herttua ensi sanoikseen.
Nuorukainen ei tiennyt mitä vastata näihin moitteelta tuntuviin sanoihin, joten hänen isänsä virkkoi:
— Vanhin poikani on mieltynyt kirjoihin ja tieteisiin ja olisi muuten ruumiiltaankin heikko miekan mittelöihin; hänen nuoremmat veljensä sitävastoin kasvavat pyssyjen, miekkain ja hevosten seurassa.
— En sitä moiti, me tarvitsemme aatelistomme joukossa yhtä hyvin kirjamiehiä kuin miekkamiehiä. — Ja nytkö aijot mennä naimisiin aatelisneitosen Anna Flemingin kanssa?
Nuorukainen loi kysyvän katseen isäänsä, hämmästyen tätä omituista kysymystä. Sitäkö varten oli hän kutsuttu tänne? Mitä hänestä siis tahdottiin? — Hän ei saanut sanaakaan herttualle vastatuksi, ennenkuin isänsä vielä rohkasi häntä, hiukan leikkisästi virkkoen:
— Kerro vain avomielisesti, mitä suuria tuumia sulla on tekeillä, herttuaa huvittavat sinun naimisaikeesi. — Kaarlo Horn oli varma, että hänen poikansa väittäisi leikiksi koko lemmenunelmansa ja kummastui sen vuoksi suuresti, kun nuori Henrik nyt rohkeasti nosti päänsä pystöön ja virkkoi:
— Toivoni olisi todellakin saada omakseni tämä nuori neitonen ja, jos isäni antaa luvan, olen koettava onneani.
Herttua katseli voitonvarmana Kaarlo Hornin hämmästystä.
— Kuten näet, poikasi aikoo mennä naimisiin, ja juuri neiti Flemingin kanssa, lausui hän Hornille. — Ja minkälaiset sulla on toiveet? kysyi hän taas nuorukaiselta.
— Niin, minä tiedän, että toiveeni eivät ole suuret, vastasi Henrik hiukan surumielisesti.
Herttua hymähti ystävällisesti:
— Vai tiedät sen, tuli ja vesi ei sula helposti yhteen. No hyvä. Haaveksi sinä vain ja koeta onneasi, vaan jos se pettää, hae lohdutusta kirjoistasi. Jos miekkamies olisit, tarjoisimme sulle paikan vartioväessämme, vaan nyt odotamme siksi, kunnes sinusta kasvaa apumies ajattelemisessa, kuten isästäsi. Hyvästi nuori mies.
Nuorukainen poistui vielä hämmästyksensä vallassa, ja hänen mentyään virkkoi herttua Kaarlo Hornille, ikäänkuin leikkipuheen jälkeen kääntyen tosiasioihin.
— Ja nyt, Horn, luokaamme vielä silmäys tämän päivän tapahtumiin, niin ettei meitä millään odottamattomuudella hämmästytetä. Meidän on pidettävä huoli, että kaikki tekevät velvollisuutensa, — rakas veljenpoikamme etupäässä.
Sittenkuin kuningas vihdoinkin oli ilmoittanut suostuvansa säätyjen ja herttuan kaikkiin vaatimuksiin, olivat hänen kruunajaisensa nyt tänään määrätyt pidettäviksi Upsalan tuomiokirkossa; — kuninkaan oli vannottava valansa ja kansan tunnustettava hänet hallitsijakseen. Vaan kun Sigismund niin kauan oli vetänyt vastaköyttä, koettaen avata perintövaltakunnassaan väyliä katooliselle uskolle ja paavin vaikutukselle, jonka harras tunnustaja hän itse oli, oli peljättävä, että hän vielä viime hetkessä koettaisi joillakin verukkeilla peräytyä. Huhuja siitä oli myös ollut liikkeellä. Mutta herttualla oli nyt valta käsissään ja hän päätti tarkasti valvoa, että kaikki lupaukset tulisivat täydellisesti täytetyiksi. Kuninkaan oli ne valallaan vahvistettava, sitten hänellä ja kansalla oli jotakin, mistä kiinni pitää. Hornin neuvosta päätti hän nyt myös antaa Flemingin edelleen esiintyä kaikessa arvossaan kruunausjuhlassa kuninkaan lähimpänä miehenä, koska hänen vaikutuksensa sentään oli vaarattomampi kuin kuninkaan katoolisten seuralaisten. Suunniteltuaan tarkalleen kaikki antoi herttua käskyn koko suurelle seurueelleen valmistautua loistavassa saattokulussa ajamaan kaupunkiin, ensiksi linnaan ja sieltä saattamaan kuningasta kirkkoon.
Tunnin kuluttua herttuan seurue jo olikin matkalla kaupunkiin. Runsas varustusväki seurasi edessä ja takana ja komeana ajoi herttua puolisonsa rinnalla muhkeassa reessä saaton etupäässä. Vaan seuraavassa reessä istui Kaarlo Horn nuoren poikansa rinnalla ja tässä reessä jatkettiin nyt isän ja pojan välillä keskustelua siitä nuorukaisen lemmentuumasta, jonka herttuan käsky nyt äsken vasta oli isällekin oikein ilmeiseksi paljastanut. He olivat kotvasen aikaa ajaneet ääneti, kun Kaarlo Horn virkkoi pojalleen:
— Sinä olet kiinnittänyt ajatuksesi nuoreen neiti Flemingiin vakavammin kuin minä olin luullutkaan. Etkö ole ajatellut, että tällaisen liiton aikaansaaminen on tuiki vaikea sukujemme suhteisiin nähden?
— Olen sitä ajatellut, isä, vaan en ole pitänyt esteitä voittamattomina, vastasi nuorukainen hiljaa. — Mutta herttua, — tahtooko hän estää minua saamasta Anna Flemingiä omakseni, vai miksi hän minulta asiaa kyseli?
— Herttua katselee asiata omalta kannaltaan, valtiolliselta, pelkää Hornein ja Flemingein lähestyvän toisiaan. Se pelko on turha: mikään ystävyys tai liitto ei solmiunnu koskaan meidän sukujen kesken. Eikä herttua sentään luullakseni tule suoranaisesti asiaan puuttumaan. Mutta sinä olet nuori, et tunne mitä on tapahtunut minun ja Klaus-herran välillä, et, kuinka vanhat ja syvät ovat riitamme juuret, — taikka olet unhottanut, mitä olet tuntenut. Ja ehkä on se sulle onnellista. Vaan sittenkin, — vaikka tyttö onkin vain Klaun veljentytär, voitaisiin tuollaista liittoa pitää meidän nimelle nöyryyttävänä.
Nuori Horn oli hetkisen ääneti isänsä lopetettuaan lauseensa. Hänen päässään liikkui tuumia, joiden esittämistä hän vielä epäili. Ja varovasti hän virkkoi:
— Pahoin on hän teitä kohdellut, isä, tiedän sen, ja tiedän myös, että meidän sukumme käyvät eri uria. Vaan sittenkin, isä, eikö tuollainen lähestyminen voisi olla hyödyllinenkin, — ovathan molemmat suvut suomalaisia…?
Kaarlo Horn käännähti hiukan reessä ja katsoi kummastuneena poikaansa. Suomalaisia … mistä hän sen sanan oli saanut suuhunsa? Hän on ollut siellä kotona suomalaisten seurassa, — liikkuuko siellä nykyjään sellaisia mielikuvia…? Suomalaisia, — mutta sittenkin, poika on oikeassa, suomalaisiahan he olivat molemmat. Ja epäilemättä olisi olojen varmistumiselle ja rauhalliselle kehitykselle eduksi, jos he suomalaiset edes voisivat lähestyä toisiaan ja ymmärtää toisiaan. Vaan olisiko se mahdollista?
Niitä hän mietti katsellen tutkivasti poikansa silmiin, jotka olivat niin vakavat ja pyytävät. Ja hän virkkoi:
— Se voisi olla hyödyllistäkin, epäilemättä, — jos se olisi mahdollista. Vaan jos minäkin voisin unhottaa entisyyden, olisi sellainen yritys luultavasti turha.
Nuorukaisen katse kävi alakuloiseksi.
— Ettekö siis, isä, voi tehdä mitään minun onneni eduksi?
— Onnesi, poikani, kaikkihan tahtoisin sen eduksi tehdä, enkä suinkaan kiellä sinua tavottelemasta Anna Jaakkimantytärtä omaksesi. Mutta suoranaisesti en voi minä esittää asiaasi Flemingille, — minun täytyy jättää sinut yksin onneasi tavottelemaan. Jos onnistut, olen valmis puristamaan marskin kättä sukulaisena, ystäviä meistä ei koskaan tule.
— Mutta te annatte suostumuksenne, isä? kyseli nuorukainen nyt rohkaistuna.
— En kiellä sinua, mutta muistutan vielä, että vaikeudet ovat sulla monet. Herttuakaan ei tuota liittoa suosi, se on huono enne sekin. Entä marski? Vaan koeta onneasi, poikani, hetki voi nykyjään olla edullisempi kuin muulloin, jätän sulle täyden vapauden.
Saattoseurue oli jo saapunut kaupunkiin ja ajoi kunnaalla olevaa kuninkaallista linnaa kohden, jonka edustalla jo ääretön ihmisjoukko tunkeili juhlallisuuksien alkua odottamassa, ja jonka ympärillä, linnamäellä, koko kuninkaan ja herttuan kaupungissa oleva sotaväki oli riviin asetettuna. Ruhtinaalliset henkilöt ja aatelisherrat nousivat reistään, astuivat satulaan ja lähtivät ylös linnaan, asettuakseen siellä kukin hänelle määrättyyn paikkaan kuninkaan seurueessa, vaan nuoriso ja naiset jäivät ulkopuolelle ja saivat ainoastaan etäämmältä katsella kruunajaisiin lähtevää komeaa juhlasaattuetta. Siinä erosi Hornkin pojastaan, joka jäi väkijoukkoon seisomaan syvälle mietteihinsä vaipuneena. Hän tunsi, että hänen täytyi nyt kohta toimia, toimia itsenäisenä ja omin päin ja se häntä huoletti, mutta samalla se häntä rohkasikin. Hänen täytyi esiintyä miehenä ja tahtoi olla mies…
Vaan linnan pihalta kuului jo soiton säveleitä ja kohta lähti sen väljästä portista komea saattoseurue lappamaan ulos kadulle, joka linnasta aina tuomiokirkkoon asti oli havunoksilla peitetty. Ensimmäisenä ratsasti osasto kuninkaan komeinta, puolalaista henkivartioväkeä, pulskia miehiä, kookkaita hevosia, tehden tilaa tungeskelevassa väkijoukossa, jota tien varrella riviin asetettu jalkaväki ei jaksanut pitää alallaan. Jalan astuen, muhkeissa pukimissa, tulivat sen jälkeen valtioneuvoston jäsenet yksitellen ja perättäin kantaen silkkipatjoilla kuninkuuden ulkonaisia arvomerkkejä: kruunua, valtikasta ja valtaomenaa. Mutta juuri kuninkaan edessä, hänen lähimpänä miehenään, asteli Klaus Fleming, valtakunnan marski, kantaen kultaista valtakunnan miekkaa korkealla näkyvissä.
Väljään, valkoseen vaippaan puettuna ratsasti kuningas kullatulla loimella peitetyllä ratsulla henkivartio-osaston seuraamana. Hän koetti istua siinä jäykän ja varman näköisenä ja huolettomana katsoa ympärillä aaltoilevaa väkijoukkoa, mutta hänen elottomat kasvonsa olivat tavallistakin kalpeamman näköiset ja hänen silmänsä pälyilivät ehtimiseen rauhattomina ympärilleen. Sigismund teki tuossa sen vaikutuksen, kuin hän epäillen olisi lähtenyt ottamaan päähänsä perintövaltakuntansa kruunua. Hänen jälessään ajoi kuningatar vaunuissa hovinaistensa seuraamana, — he näyttivät kaikki viluisilta ja turvattomilta tässä pohjolan talvisessa kylmyydessä.
Mutta sitten tuli Kaarlo-herttua seurueineen ja tämä ryhmä teki paljo muhkeamman vaikutuksen kuin itse kuningas lähimmässä ympäristössään. Herttua ratsasti valkosella ratsulla, jota hän ohjasi kultasilla suitsilla ja itse oli hän puettu punaiseen vaippaan, joka oli edestä auki, jättäen näkyviin valkoisen ihopuvun. Hänen joukossaan olivat myös ulkomailta kruunajaisiin tulleet ruhtinaalliset henkilöt ja taajalukuinen hovikunta päätti saattokulkueen.
Verkkasessa marssissa kuljettiin niin tuomiokirkkoon saakka. Sen portilla auttoi Klaus Fleming kuninkaan alas satulasta. Vaan kuningas piti vielä hetken marskin kättä omassaan ja katsoi häntä melkein hätääntyneenä.
— Sinä puolustat siis ehdottomasti, että minun on vannottava kaikki, kuiskasi hän marskille.
— Kaikki.
— Vaan … vaan minä en voi sitä valaa pitää.
— Teidän majesteettinne on annettava ja pidettävä valansa, se on yksinkertainen neuvoni.
Levottomana seisoi siinä heikko kuningas, koettaen turhaan saada tuolta voimakkaalta apulaiseltaan tukea tuumalleen vieläkin peräytyä tekemistään lupauksista. Häntä olivat katooliset neuvonantajansa kehottaneet vielä viime hetkessä jättämään muutamia kohtia valankaavasta pois ja siltä varalta, että hänen sittenkin pakosta täytyisi vannoa kaikki, oli paavin lähettiläs jo ennakolta päästänyt hänet tuosta valastaan ja vannottanut hänellä katoolisten edessä uuden valan, että hän avaisi valtakuntaansa tien paavin uskolle. Tässä tunsi heikko kuningas, joka kumminkin totuutta tavotteli, olevansa vaikeassa välikädessä: hänen täytyi tehdä aivan ristiriitaiset valat, tehdä väärä vala kumminpuolin tahansa, joko kansalle taikka uskonheimolaisilleen. Hän oli itse antautunut tuohon umpimutkaan, vaan kärsi siitä nyt äärettömästi. Eikä mitään keinoa ollut päästä siitä vapaaksi; turhaan hän viime hetkessä vielä kääntyi luotettavimman tukensa, Klaus Flemingin, puoleen. Tämäkin oli järkähtämätön. Klaus Fleming tunsi kyllä katoolisten vehkeet, edellisenä iltana oli kuningas hänelle paljastanut koko levottomuutensa, kaikki Malaspinan temput. Niitä ei Fleming voinut hyväksyä: joko vastarinta tai myöntyminen, oli hän sanonut, mutta selvä peli, muuten menettää kansa kaiken luottamuksensa kuninkaaseen ja kuningas menettää parhaimpain miestensä kannatuksen. Mutta niin oli heikko kuningas kietoutunut vehkeileväin ulkolaisten pauloihin, että hänen oli niistä enää mahdoton päästä irti.
Toiset valtaneuvokset saapuivat jo saattamaan kuningasta paikalleen tuomiokirkkoon, jossa arkkipiispa kohta alotti kruunaussaarnansa, ja kuninkaan täytyi heitä seurata. Saarnan päätyttyä astui Sigismund alttarin luo, valtaneuvokset asettuivat hänen ympärilleen ja herttua seisoi sivummalla hänen edessään. Kovalla äänellä kysyi vanhin valtaneuvoksista, Eerik Sparre, tahtoiko kuningas vannoa sen valan, jonka hän nyt koko kansan kuullen oli julkilukeva. Kuningas nyökäytti myöntyvästi päätään ja nosti, Sparren käydessä sanelemaan valankaavaa, oikean kätensä pystöön. Heikolla, epävarmalla äänellä toisti kuningas jälestä valan ja hänen pystöön nostettu kätensä näytti vapisevan. Ja kun tultiin siihen kohtaan, jossa kuninkaan oli vannottava sulkevansa kaikki Ruotsin kirkot paavin uskolta, aleni hänen äänensä melkein kuulumattomaksi ja hänen käsivartensa vaipui alaspäin. Sen huomasi herttua, astui askeleen lähemmäs ja virkkoi:
— Käsi pystöön, teidän majesteettinne!
Ja Sigismund kohotti taas ikäänkuin suurella ponnistuksella käsivartensa ylemmäs ja saneli valan loppuun. Ja hikipisarat pursusivat hänen otsaltaan, vaikka talvinen päivä oli kylmä ja yleisö taaempana kirkossa viluissaan taputti jalkojaan jäiseen kivilattiaan. Klaus Fleming astui nyt esiin ja luki suomeksi kovalla äänellä kuninkaan valan; vielä senkin ajan täytyi Sigismundon pitää kätensä kohotettuna ja raskaana putosi se alaspäin, kun vala vihdoin oli lopussa.
Kruunaus toimitettiin kohta sen jälkeen tavallisilla menoilla; mutta melkein kuin avuttomana ja tietämättä, mitä tapahtui, lepäsi kuningas jakkaralla polvillaan, sillaikaa kuin arkkipiispa laski kruunun hänen päähänsä, ja Klaus Flemingin täytyi auttaa kuningasta käsipuolesta ylös, kun kuningattaren tuli vuoro astua alttarille. Menojen päätyttyä tulivat ruhtinaalliset ja ylimmät aateliset henkilöt puristamaan Sigismundon kättä, toivottaen hänelle onnea, ja joku pappi luki ääneensä sepittämiään onnentoivotusrunoja. Vaan niitä ei kuningas kuullut, häntä tuntui painostavan tuossa täpötäydessä kirkossa, tuntui vaikealta hengittää, ja kohta kun tärkeimmät juhlallisuudet oli saatu loppuun, kiirehti hän ulos ja ajoi henkivartiainsa seuraamana linnaan.
Linnaan lähti myöskin koko juhlayleisö, ylhäisimmille henkilöille oli siellä komea juhla-ateria valmistettu, päivä oli näet yhtenä juhlana vietettävä iltaan saakka. Vaan sillävälin kuin toiset lappoivat sisään linnaan, erosi Klaus Fleming saattoseurueesta, haki rekensä ja istui siihen ajaakseen kotiinsa. Hän oli jo väsynyt ja kyllästynyt tähän narripeliin, hän tahtoi hetkeksikään paeta tuota hajanaista juhlajoukkoa, tahtoi levätä kotvasen kotonaan.
Mutta juuri hänen rekeen istuessaan kulki Turun piispa, Eerik Eerikinpoika Sorolainen, siitä ohi, tervehti marskia ja astui sangen juhlallisesti aivan hänen viereensä, virkkoen soimaavalla, nuhtelevalla äänellä:
— Kuningas on vannonut, mutta, Klaus Fleming, pitääkö kuningas myös valansa?
— Pitää, jos seuraa minun neuvoani, vastasi Klaus tyyneesti.
— Teidän neuvojanne, — juuri niistä tahtosin omaltatunnoltanne kysellä. Voitteko vastata siitä, jos kuningas on vannonut väärin, jos kansa puolestansa, huomatessaan pettyneensä, rikkoo valansa?
— Herra piispa, minulla on vastaamista paljosta, ja minä aijon siinä suhteessa täyttää velvollisuuteni. Hyvästi, herra piispa!
— Hyvästi. Vaan muistakaa, mikä rangaistus kohtaa sitä, joka hallitsijaansa väärin neuvoo.
Marski ei tuota enää kuunnellut, hän ajoi kotiinsa, heitti väsyneenä päältään kankeat juhlavaatteet ja viskausi työhuoneessaan patjarahille puoleksi makaavaan asentoon, vedättäen palvelijallaan saappaat jalastaan. Kuten tavallisesti hänen väsyksissään ollessaan, rupesi näet hänen jalkaansa, johon hän Plissovan tappelussa oli saanut haavan, kolottamaan. Ja hän tunsi mielensäkin niin sanomattoman väsyneeksi; hän oli ollut masentuneena jo monta päivää, aina siitä saakka, kuin kuningas oli pakottanut hänet kumartumaan herttuan edessä ja pyytämään anteeksi, — se nöyryytys oli marskin ylpeään, jäykkään mieleen tehnyt syvän haavan. Vaan nyt nuo viimeiset neuvottelut kuninkaan kanssa, nuo katoolisten jatkuvat vehkeilyt ja kuninkaan tavaton horjuvaisuus ja epävarmuus, ne kaikki olivat vielä kerrassaan hänet kyllästyttäneet; parastaan hän oli koettanut ja kumminkin juuri häntä epäiltiin… Hänen muuten niin tarmokkaat kasvonpiirteensäkin olivat tällä hetkellä veltostuneet ja hänen silmänsä olivat puoliummessa. Hetkisen levättyään kutsutti hän Gröningin luokseen.
— Mitä uusia, poikaseni?
— Posti Suomesta.
— En jaksa ruveta sitä nyt lukemaan. Onko siinä mitään erityistä?
— Pohjanmaan vouti Erkki Olavinpoika valittaa, että pohjolaiset eivät tahdo kärsiä linnaleiriä.
— Sehän on tavallista. Muuta?
— Kirje Sten Finckeltä Peipotista. Pyytää suositustanne saadakseenHämeenlinnan komentajan viran.
— Kirjoita hänelle ja käske hänen itsensä tulla Ruotsiin. Tätänykyä minä en suosita ketään. Muuta?
— Käkisalmen linnan isäntä valittaa, että venäläiset käyvät levottomiksi, — rauhaa olisi kiirehdittävä.
— Niin, Käkisalmi, Karjala, se lienee meiltä mennyttä! Ja se on Suomea sekin… Siihenkö loppui posti?
— Ulvilassa ovat talonpojat puolikapinassa, kun papit kieltävät heitä kirkossa polttamasta kynttilöitä messun aikana. He väittävät siitä rangaistukseksi nälän ja kaikkinaisten rasitusten vaivaavan maata.
— Niin, sitä ne saavat nuo papit aikaan uskonkiihkollaan ja karsimalla kaikkia vanhoja menoja, joihin kansa on tottunut. Mutta se asia ei kuulu meihin, pitäköön Ericus Erici siitä huolen, — vaan hänkin rakastaa virua täällä Ruotsissa huutamassa sutten kanssa ja syyttämässä meitä isänmaan pettureiksi! — Marski lepäsi hetkisen silmät ummessa ja virkkoi taas tyyneemmin: — Kuule, minkälainen on jääkeli nykyjään Suomeen?
— Railoja oli ollut Ahvenanmerellä, jalan ja venheitten avulla oli sanantuoja kumminkin päässyt tänne.
Kotvasen vielä mietittyään saneli marski verkkaan:
— Mitä sanoisit siitä, jos me tehtäisiin herttualle eräs hyvin suuri palvelus … jos lopetettaisiin nämä juhlat täällä ja matkustettaisiin kotiin Suomeen? Mitäs arveleisit? Sukset vain joka miehelle, naiset vedetään reessä… Hä, mikset vastaa?
Gröning oli tutkiskellen tarkastanut isäntäänsä tämän verkalleen näitä puhuessa. Oli jotain tuiki outoa tuossa äänenpainossa ja itse tuumassa vielä enemmän.
— Ja kuka silloin järjestäisi valtakunnan hallitusasiat kuninkaan poissaoloajaksi? kysyi hän vihdoin.
— Järjestäkööt … kuningas itse ja Kaarlo-herttua ja Malaspina ja Horn, — siitä kai syntyy ehyt ja ihana hallitus. Miks'emme voisi sieltä kotoa, rauhallisesta Kuitiasta, katsella kuinka mainiosti kaikki tämä järjestyy.
— Kuningas ei varmaankaan laskisikaan…?
— Kuninkaalla ei ole valtaa meitä pidättää, jos me olemme vanha ja väsynyt ja vehkeisiin kyllästynyt. Nythän me olemme nöyrtyneet ja saaneet armon, — nythän sopii vetäytyä syrjään. Meitä syytetään valtionkavaltajaksi, me muutumme ehkä sellaiseksi, jos meidän kauan täytyy tällaisissa oloissa olla kuninkaan neuvonantajana. Nyt jo tahtoo herttua jättää meidät kätyriensä tuomittavaksi, s.o. hirsipuuhun, ja meidän oma piispamme uhkaa meitä helvetin rangaistuksella. Ja entä kuningas-raukka? Herttua ja säädyt kirjoittavat hänelle ehtoja ja pykäliä hyväksyttäviksi ja pakottavat häntä uhkauksilla niitä allekirjoittamaan. Ja kuningas kirjoittaa alle ja panee samalla vastalauseen omaa allekirjoitustaan vastaan, hän vannoo ja vakuuttaa kansalle kirkossa, ja paavin lähettiläs vapauttaa hänet jo ennakolta valastaan ja teettää hänellä linnan salasopukoissa vastakkaiset valat paaville… Tämähän on narripeliä — ja meitä pakotetaan siinä ilveilemään mukana!
Marski oli kiihtyneenä omista puheistaan noussut istumaan, vaan laskeutui nyt taas makuulleen, painaen päänsä patjoihin. Nuori kirjuri seisoi hetken miettiväisenä vieressä, vaan virkkoi sitten hiljaa:
— Vaan kuinka käy silloin Suomen?
Marski nosti päänsä patjoista:
— Suomen, sanot. Noiden talonpoikain, jotka valittavat ja kapinoivat ja haukkuvat meitä nokinenäksi ja läskinvarkaaksi, vai noidenko suomalaisten aatelismiesten, jotka vaanivat, mikä puolue kulloinkin on voiton puolella, rientääkseen sille »hyvää» huutamaan, — hyi hitto! — Vaan … vaan sinä olet ehkä sittenkin oikeassa; kaikista huolimatta on meidän ajateltava Suomea… Ei, nyt minä olen väsynyt, — viskaa nuo vällyt minun päälleni, nyt tahdon nukkua, tuumitaan sitten levänneinä mielinä. Mutta siihen asti ei sanaakaan koko asiasta.
Gröning lähti varpaillaan ja kunnioittaen poistumaan huoneesta, vaan kääntyi kumminkin ovella vielä kerran katselemaan makaavaa herraansa. Näin masentuneena ja väsyneenä ei hän ollut häntä koskaan nähnyt, nukkuessaankin oli hän tavallisesti varman ja voimakkaan näköinen, ikäänkuin hänellä unissaankin olisi elänyt sama luja usko ohjelmaansa, joka johti hänen toimintansa ja määräsi hänen kantansa. Paremmin kuin kukaan muu, paremmin kuin itse Ebba-rouva, tunsi tämän ohjelman Gröning, jonka seurassa marski niin usein oli tarinoinut tuumistaan. »Meidän on sittenkin muistettava Suomea», niihin sanoihin sen ohjelman ydin jo sisältyikin; vaikka kaikki muu väsyttäisi ja tympäseisi, sitä ohjelmaa ajaessaan ei hän kesken taitu…
Gröning ei ollut vielä ehtinyt ulos ovesta, kun tämä aukeni ja Anna Fleming astui huolestuneen näköisenä sisään häntä vastaan ja kysyi, oliko marski jo kotona. Gröning viittasi makaavaan vanhukseen.
— On, vaan hän on väsynyt.
— Väsynyt, setäkö väsynyt? kysyi Anna kummissaan. Silloin liikahti marski vuoteellaan, syrjäytti vällyn lievettä ja virkkoi hieman naurahtaen:
— Tuleppas tänne, tyttöni. Olisiko se niin kummallista, jos setäkin kerran olisi väsynyt? Vaan sinä itse, miksi noin olet huolestuneen näkönen?
— Niin, setä, kun siellä on vieras!
— Vieras? Kysyykö hän minua?
— Ei, vaan, vaan…
— Vaan sinua, ahaa, ja siitä olet hätäissäsi. Kuka se on?
— Oi setä, mitä on tämä, minä en ymmärrä. Se on Kankaisten nuori herra, hän on Ebba-tädin luona ja puhuu minusta.
— Hän on tullut kosimaan, niinkö luulet?
— Setä, setä, onko se teidän tahdostanne, onko siitä mitään päätetty?
Marski katseli pitkään ja miettiväisenä veljentytärtään. Vaikka Annan ja hänen kasvatusvanhempainsa välit yleensä olivat olleet kylmänlaiset, olivat marski ja hänen veljentyttärensä kumminkin oppineet hyvin ymmärtämään toisiaan; Anna oli aina ihaillut tuota voimakasta setäänsä ja väliin saanut syvemmältäkin silmäillä hänen tuumiaan ja hän tunsi hyvin, kuinka katkera viha oli vallinnut Kankaisten ja Kuitian sukujen välillä. Kun nyt kasvava vesainen Kankaisista lähenteli Flemingin sukua, ei se voinut tapahtua muuta kuin marskin suostumuksella, — Klaus Fleming luki tytön huolestuneista silmistä hänen tehneen tällaisen johtopäätöksen. Mutta hänen omissa mietteissään risteili joukko mielikuvia, jotka niissä ennenkin joskus olivat pistäytyneet ja häntä miellyttäneet, ja hän viivytti niitä punnitessaan kauan aikaa vastaustaan.
— Minunko tahdostani? Tiedäthän lapseni, ettemme me Hornin kanssa liikoja neuvottele ja tiedät kai paremmin kuin minä, mistä on lähtösin Kankaisten nuoren herran käynti luonamme. Vaan jos ajattelet, voit toiselta puolen oivaltaa, että minulla ei ole syytä ajaa häntä talostani; tuo lähenteleminen voi päinvastoin olla meille suomalaisille eduksikin. Meidän asema on tukala, on viime aikoina ollut kireämpi kuin luuletkaan. Vaan Hornit ovat myöskin suomalaisia: me olisimme vankemmat, ellemme vetäisi aina aivan eri tahoille.
— Kuuluuko tämä käynti todellakin siihen? kuiskasi Anna hiljaa.
— Kuuluu ja ei, — sinä kyllä ymmärrät minut. Hornein täytyy joko tulla puolelleni, taikka kukistua, taikka… No niin, ehkä on tämä kaikki turhaa kuvittelua, satua… Vaan miksi noin vapiset, etkö suosi nuorta Hornia, vai … vai…? Niin, sen ikävän jutun, joka Strömsholmassa tapahtui, se on sinun jo täytynyt unhottaa?
Anna ei vastannut mitään, hän seisoi uunin kupeeseen nojautuneena setänsä vieressä ja katseli tätä aivan säikähtyneillä silmillä. Vaan marski painautui takasin makuulleen ja jatkoi välinpitämättömämmin:
— Niin, minun kantani nyt tunnet, asiaan en sekaannu. Mene sinä vieraasi luokse ja kohtele häntä niinkuin sinun tulee. Minä tahdon levätä, iltapuolella meidän kaikkien taas täytyy olla linnassa juhlimassa.
Ukko vetäsi vällyt korvilleen ja nukkui jo tuokion kuluttua. Anna hiipi verkalleen ja hiljaa pois setänsä huoneesta mennäkseen suureen arkihuoneeseen, jossa Ebba-rouva piti seuraa vieraalle. Vaan eteisessä hän pysähtyi, hän ei voinut mennä sisälle, hänen täytyi koota ajatuksensa, valmistautua ehkäisemään sen vaaran, joka uhkasi turmella hänen onnensa. Oliko tämä tosiaankin mahdollista, hän ei sitä vieläkään voinut ymmärtää: liittyvätkö toisilleen vihamielisimmätkin harrastukset yhteen, ruhjoakseen hänen unelmansa pirstaleiksi? Ja pitikö hänen uhrata oma onnensa tuota liittymistä palvellakseen — ei, tässä on joku erehdys, tämän asian täytyy luonnollista tietä selvetä. Nuoren Hornin täytyy tulla huomaamaan, että hän juoksee sopimattomilla asioilla… Vaan miten? Oi, jospa hän saisi tavata sulhonsa, jota hän ei ollut sittenkuin Strömsholmassa nähnyt. Mutta siihen asti: täytyy olla luja!
Vieras viipyi kauan Ebba-rouvan luona ja ahdistetuin mielin odotti Anna etuhuoneessa. Oven takaa hän kuuli kappaleita sisällä olevain keskustelusta. Ebba-rouva kuului siellä selittävän, että kysymyksenalainen asia on tavallisuuden mukaan omaisten ja holhoojain kesken sovittava, mutta hän ei uskonut, että Klaus-herra puolestaan panisi vastaan, jos Anna itse suostuisi.
— Te epäilette sitä? kuului nuorukainen kysyvän.
— En tiedä, nuorilla on usein omia tuumiaan ja on niitä ollutAnnallakin.
— Ah, hänellä on siis…?
— Vaan ne ovat mahdottomia tuumia ja sellaiset ovat tavallisesti helposti mielestä huuhdottavissa. Valloittakaa hänet, voittakaa hänet, se on varmin keino, — ja tuskin vaikeakaan…
Anna kuuli tuon keskustelun ja se häntä melkein rohkaisi, — hän vannoi, että se tie tulisi Hornille olemaan vaikea ja mahdoton. Vaan vieras teki jo lähtöä, Ebba-rouva saattoi häntä eteiseen, jossa he tapasivat Annan.
— Tämä jalosukuinen nuorukainen on tehnyt sinulle, Anna, hyvin kunnioittavan tarjouksen, virkkoi silloin Ebba-rouva. — Hän pyytää sinua puolisokseen, — saat nyt miettiä tätä ehdotusta. Kenties käy kumminkin niin, ettei täällä Ruotsissa, näinä levottomina aikoina, ehditä mitään lopullista päättää, vaan onpa teillä molemmilla aikaa odottaa, kunnes taas Suomeen saavutaan.
Siinä seisoivat molemmat nuoret vastakkain, niin sanattomina, niin ujoina kumpanenkin, vaan aivan erilaiset mietteet risteilivät heidän mielissään; molemmilla tykytti sydän valtavasti, vaan eri vaikuttimista, vastakkaisista toiveista. Nuori Horn, johon aamunen keskustelu herttuan ja isänsä kanssa oli ajanut uuden innon ja toimintatarmon, oli tehnyt rohkean päätöksen viivyttelemättä ilmaista Flemingin perheelle aikeensa; ja nähdessään marskin ajavan kruunauskirkosta kotiinsa, oli hän karaissut luontonsa ja kävellyt jälestä — kosimaan. Nyt oli hän jo puhuttavansa puhunut, ujona ja hämillään oli hän asiansa Ebba-rouvalle esittänyt, ja kun hän nyt oli lähdössä Flemingin asunnosta, oli hänellä mielestään hyvät toiveet mukanaan vietävänä. Vanhempain taholta ei tarvinnut kieltoa peljätä ja tuon tytön, sen hän oli voittava ja valloittava, siitä hän oli varma. Hän sopersi jotakin toivovansa, ettei Annakaan ollut unhottanut sitä tuttavuutta, jonka he Suomessa olivat tehneet.
Vaan Anna oli aivan kuin hätääntyneenä, hänen olisi tehnyt mieli juosta nuorukaisen luo ja huudahtaa: luopukaa tuumastanne, joka ei voi toteutua, unhottakaa minut, poistukaa!… Vaan hän ei uskaltanut, sana ei lähtenyt suusta, hän seisoi siinä ääneti tuskissaan. Ebba-rouva virkkoi silloin lähtevälle nuorukaiselle:
— Tarjouksenne oli Annalle kovin odottamaton, hänen täytyy sitä miettiä. Mutta teillä tulee kyllä olemaan tilaisuus häneltä siitä lähemmin kysellä. Hyvästi, Henrik Kaarlonpoika, hyvästi!
Vieras lähti ja Ebba-rouva saatteli hänet ovelle, vaan Anna jäi vielä seisomaan paikalleen, katseet maahan luotuina, syvä soimaus sydämmessä: hän ei ollut tehnyt, mitä hänen olisi pitänyt, hän oli raukkana jättänyt nuorukaisen mieleen turhia toiveita. Vaan Ebba-rouva tarttui lempeästi hänen käsipuoleensa ja talutti hänet sisälle.
— No, sinä olet niin miettiväinen, Anna. Miksi? Onhan kunniakas sinulle tämä tarjous, on monta syytä siihen suostua.
— Ei täti, ei siitä voi koskaan tulla mitään.
— Emme tiedä vielä, se riippuu siitä, miten setäsi voi sopia Kankaisten isäntäin kanssa. Meidän naisten täytyy alistua ja tyytyä, se on ollut meidän vanhempain laki, sen olet sinäkin Anna kyllä vielä parhaaksi huomaava. Mutta sitä sulla on vielä aikaa miettiä. Nyt on riennettävä pukeutumaan, meidän on ajoissa jouduttava linnaan, ensiksi turnajaisiin ja sitten tanssiaisiin. Kas niin, iloiset kasvot nyt vain tyttöni!
Pukuhuoneeseen meni Anna, valikoi esille niitä hienoja juhlavaatteita, joita hänellekin erityisesti näitä kruunausjuhlia varten oli teetetty, ja ryhtyi pukeutumaan. Vaan sitä tehdessään unhottui hän usein pitkäksi hetkeksi mietteihinsä istumaan, kädet syliin vaipuneina. Sitä hän siinä mietti, missähän lie se hilpeäkatseinen nuorukainen, jolle hän niin täydellä innolla ja lämpösellä kädellä oli sydämmensä luvannut. Ei hän epäillyt itseään, ei hetkeäkään, vaan sitä hän surumielin ajatteli, minkälaisiin ikävyyksiin ja nöyryytyksiin tapausten kehitys hänet vielä vieneekin, ennenkuin hän vihdoinkin onnensa tapaa. Olihan hän tyytynyt niin vähään, ainoastaan kipenettä rakkautta hän elämältä vaati, vaan juuri hänelle piti tämänkin vähän, jota hän niin hartaasti ikävöi, olla niin lujassa ja maksaa niin paljo.
— Vaan maksakoon vaikka mitä, minä tahdon sen itselleni voittaa, virkkoi hän vihdoin ryhtyessään päättävästi viimeistämään pukuaan, — minä olen myöskin Flemingin sitkeää sukua!
Kohta olivatkin marskin hevoset odottamassa portaitten edessä ja Klaus ajoi ennen pitkää perheineen linnaan, jonne kaikki juhlassa olevat Ruotsin ja Suomen aateliset, hengelliset mahtimiehet ja aatelittomain säätyjen edustajat olivat kutsutut katsomaan turnajaisia, joita kruunauksen johdosta vanhaan keskiaikaiseen malliin oli toimeenpantu linnan väljällä pihalla. Vaikka ruudin käytäntööntulon jälkeen raskaat rautavarustukset ja niiden mukaiset aseharjoitukset jo olivat joutuneet käytännöstä pois, vietettiin kumminkin vielä silloin tällöin suurten juhlain aikana vanhalta muistilta tuollaisia keskiaikaisia leikkisotia, joissa aseiden loisto, kilpien kiilto ja kypärätöyhtöjen huojunta viehätti silmää, ja sellaista oli nyt Upsalan linnanpihallakin nähtävänä. Ruotsissa ei tällaisia leikkisotia kumminkaan pitkiin aikoihin oltu pantu toimeen, itse turnaustaitokin oli jo unhottunut ja olivat nyt turnaajat tätä juhlaa varten olleet erityisesti harjoitettavat; mutta sittenkään niistä ei oltu saatu aivan taitavia ammatissaan. Sitävastoin oli turnajaisiin ilmoittautunut eräs puolalainen ratsumies, joka jo nuorena oli tämän taidon oppinut, ja vaikeudetta hän siis voitti ruotsalaisia turnareita toisen toisensa perästä. Siitä kävi taistelu jännittäväksi ja mielet kiihtyivät katsojain parvilla. Ruotsalaiset pitivät häpeänä ja loukkauksena, että kaikki palkinnot lankesivat tuolle yhdelle puolalaiselle, joka aina, sysättyään uuden vastustajan satulasta, itserakkaana astui katsojain parven edustalle kumartamaan ja vastaanottamaan hovinaisilta seppeleitään. Saapuvillaolevat puolalaiset sitävastoin olivat innoissaan ja laskettelivat ääneensä pistosanoja ruotsalaisista.
Mieliala kiihtyi, kuta useammat parit esiintyivät areenalla. Aina kun uusi pari ratsasti esiin ja asettui taisteluasentoon, hyökkäsi parvella oleva yleisö lähemmäs reunaa paremmin nähdäkseen. Istuinpaikkoja ei riittänyt kaikille, toiset, varsinkin nuoremmat miehet, tungeskelivat käytävillä ja penkkien välissä. Kun uudet turnarit siis hyökkäsivät vastakkain, syntyi parvella liikettä ja hälinää, jota aina, kun puolalainen oli suistanut uuden vastustajan, seurasi nurinaa ja vihellystä toisilta, ja hyvähuutoja toisilta tahoilta.
Metelöiväin nuorten ruotsalaisten junkkarien joukossa tungeskeli siellä parvella myöskin herttuan kamaripalvelija Hieronymus Birckholtz, joka oli seurannut herraansa näihin juhliin. Mutta hän ei tällä kertaa paljoa välittänyt turnajaisten menosta, hänellä oli toiset metkut mielessään hyöriessään siellä toisten joukossa. Jo alussa oli hänen hakeva silmänsä erään etupenkin päästä keksinyt Anna Jaakkimantyttären, jota hän ei ollut tavannut sittenkuin Strömsholman pidoissa, ja hänen pyrintönsä oli nyt koettaa väkijoukossa päästä tuon penkinpään tienoille, edes ohimennen ja varkain saadakseen suihkasta pari sanaa kaipaamalleen neitoselle. Näissä pyrinnöissään hän ennen pitkää onnistuikin — koko yleisön huomio oli kiintynyt areenalle — ja sai salavihkaisella merkillä heitetyksi tervehdyksen tytölleen, jonka silmät siitä kirkastuivat. Kohta seisoi hän turnajaisista jännittyneen yleisön keskessä Anna Flemingin selän takana ja sai kuiskatuksi:
— Me voimme huoletta hetkisen tarinoida, kukaan ei meitä huomaa. Nyt ovat toiveemme taas paranneet, mulla on mahtava puhemies, herttua aikoo puoltaa liittoamme.
— Oi jospa se auttaisi, vaan isosti sitä epäilen. Meillä on käynyt vieraita juuri tänään.
— Ketä? Nuori Horn — ahaa, hän on saanut asiasta vihiä…
Vaan keskustelu katkesi siihen, kun parvelta taas rupesi kuulumaan kiihkeitä, äänekkäitä huutoja: »Hän härnää meitä, tuo konna!», huusivat ruotsalaiset, ja puolalaiset kiljuivat: »oikein, suista vielä yksi!» Puolalainen turnari oli näet areenalla suistanut viimeisen ruotsalaisen vastustajansa ja astui taas komeillen esiin haastamaan ottosille ketä tahansa vielä haluttaisi hänen kanssaan kamppailla. Ei tullut ketään ja parvella kävi ruotsalaisten nurina ja puolalaisten ilkunta yhä äänekkäämmäksi. Vaan yhtäkkiä suhahti sitten kuin humina yli katsojain rivien ja täydellinen äänettömyys vallitsi samasta tuokiosta parvella. Uusi turnari oli totellut puolalaisen haastetta ja ratsastanut aituuden sisäpuolelle. Suurimmassa jännityksessä tarkastelivat kaikki katsojat alas hiedikolle: tämä uusi turnari oli aivan outo henkilö, ei kuulunut niihin, joita turnajaisia varten erityisesti oli harjoitettu. Kukahan oli tuo outo, rohkea mies ja mitenkähän hän mahtoi onnistua? — heikolta ja hintelolta hän näytti! Halveksuen kohotti voittoisa puolalainen hänelle olkapäitään, asettui välinpitämättömänä hyökkäysasentoon ja ojensi peitsensä. Katsojat pidättivät hengitystään, niin jännittävä oli hetki.
Vaan nuori junkkari, joka tytön selän takana oli saanut paikan, ei katsellut areenalle päinkään, hän nojautui alaspäin ja kuiskasi:
— Ja minkälaisen vastauksen sai Henrik Kaarlonpoika käydessäänFlemingin perheessä?
— Häntä ilmeisesti suositaan, siinä on kai valtiollisia harrastuksia mukana. Setääni hän ei tosin tavannut, vaan jommoisillakin toiveilla hän läksi, enkä saanut minäkään niitä häneltä riistetyksi.
— Hm, tosiaankin, puhemieheni täytyy nähtävästi viipymättä ryhtyä toimeensa. Vielä kai ei mitään varmaa ole päätetty?
— Ei, asia on lykätty, kunnes tullaan Suomeen.
— Hyvä, siksi ehtii paljo tapahtua.
Taas liikahti jännityksessä odottanut katsojajoukko parvella ja sen joukosta kuului hämmästyshuutoja ja kehotuksia. Ratsastajat olivat peitset ojossa karauttaneet vastakkain; puolalaisella oli tulinen vauhti ja siltä näytti, että tuo hento vastustaja jo sillä ensi yrityksellä oli tuomittu kaatumaan. Vaan juuri kun hyökkääjän peitsi oli hänet tapaamassa, sujautti hän notkealla liikkeellä vartalonsa syrjään ja puolalainen oli iskeä keihäänsä vastassa olevaan rakennukseen. Tämä jo ruotsalaisia innosti ja he huusivat kehotushuutoja notkealle turnarille. Uusi asento, uusi hyökkäys. Nyt on oudolla turnarillakin täysi vauhti; hän nojautuu eteenpäin satulassa, niin että puolalaisen peitsi ainoastaan hipasee hänen olkapäätään, vaan hänen oma sysäyksensä sattuu puolalaista niin taitavasti kylkeen, että tämä horjahtaa, on menettää peitsensä ja sitä tapaillessaan suistuu suulleen satulasta.
Ääretön riemuhuuto kajahtaa ruotsalaisten taholta katsojain parvelta, käsiä taputetaan, »Victoriaa» huudetaan: ylpeä puolalainen on sittenkin nolattu, siellä hän seisoo maassa tavotellen hevostaan, hennon vastustajan tanakasti istuessa satulassa. Kuka on tuo voittaja, miksei hän riisu kypäriään eikä ratsasta esiin saamaan palkintoansa? Hän lähtee jo peitettynä ratsastamaan aituuksesta ulos, — ei, ei, sitä eivät ruotsalaiset salli, »kypäri pois!» ulvovat he parvelta ja vartijat areenan portilla palauttavat turnarin takasin pihalle.
Vaan tämän äänekkään metelin aikana jatkuu kuiskaileva keskustelu kenenkään huomaamatta tuossa penkin päässä; nuorukainen koettaa siellä rohkasta neidon lannistuvia toiveita.
— Ei ole mitään syytä epätoivoon. Nuori Horn tekee yrityksensä ja kun hän huomaa sen turhaksi, luopuu hän siitä. Ja olot voivat pian muuttua meidän eduksi; kun herttua esiintyy minun puolestani, niin marski tuskin uskaltaa aivan sitkeästi vastustaa, — hänelle kyllä hankitaan muuta ajattelemista.
— Vaan minä jään taas yksin sinne kauas Suomeen, kuinka jaksan siellä vastustaa ankaran setäni käskyjä?
— Rohkeutta vain tyttöni, ajat paranevat. Minä tulen itse pian Suomeen varustettuna aateliskirjalla ja myötäjäisillä…
— Oi, te ette tunne setääni.
— Tunnen tarpeeksi; jos en voita häntä muussa, niin voitan viekkaudessa. Koko elämäni olen pyhittänyt voittaakseni teidät, minä tunnen siinä onnistuvani, minun täytyy onnistua! Luottamusta, tyttöni, sitä vain tarvitaan ja reipas mieli! Haen pian taas tilaisuuden teitä tavata, — nyt on aika vetäytyä syrjään.
Väkijoukko rupesi nousemaan paikoiltaan kiihkeämpänä ja äänekkäämpänä kuin koskaan; sadatushuudot kuuluivat nyt puolalaisten taholta ja ilkkumiset ruotsalaisten. Tuntematon, voittoisa turnari oli vihdoinkin ratsastanut keskelle areenaa ja silpassut kypärän päästään. Yleinen hämmästyshuuto oli silloin katsojajoukosta kajahtanut: kypärin alta ilmestyivät nuorteat neidon kasvot ja pitkä naistukka hulmahti esiin valahtaen haarniskoiduille olkapäille. Ruotsalainen nainen oli siis voittanut puolalaisten sankarin, — mikä häväistys näille jälkimmäisille, mikä tyydytys edellisille! Uteliaina kaikki kyselivät: kuka oli tuo reipas tyttö? Ei kukaan tiennyt; hän oli jo ratsastanut areenalta pois ja hävinnyt.
Vaan aika oli kiirehtiä sisälle linnaan, jossa juhlallinen illanvietto oli toimeenpantu; juhlasaatossa lappoi jo yleisö sinne. Annakin löysi Ebba-rouvan ja setänsä, joista hän turnajaisiin tullessaan oli jäänyt vähän syrjemmäs istumaan, ja heidän rinnalla hän käveli linnan suureen saliin, jossa itse kuningas Södermanlannin herttuattaren kanssa juuri alotti illanvieton hienolla, tasaisella ja hyvin aistikkaalla puolalaisella tanssilla, jommoiset jo siihen aikaan alkoivat tulla tavallisiksi Ruotsinkin ylimmissä piireissä. Ja toiset, ruhtinaalliset henkilöt ensiksi, sitten muut, seurasivat jälestä juhlallisesti, kaavamaisesti, äänettömästi.
Täysi sovinto tuntui taas vallitsevan kuninkaan ja hänen setänsä välillä ja siltä näytti, että he sydämmellisellä seurustelullaan nyt oikein tahtoivat osottaa, kuinka valtakunta taas pitkistä ajoista oli saanut ehyen hallituksen ja kuinka riitaisista kysymyksistä ja väittelyistä lopuksikin oli päästy hyvään ja kaikkien toivomaan sopuun. Mutta myöskin linnan sivuhuoneissa, jonne aateliset ja muut ylhäiset vieraat, molempiin puolueisiin kuuluvaiset, olivat sijoitetut, vallitsi tavallista sovinnollisempi mieliala, jopa hyvinä ystävinä keskustelivat siellä toistensa kanssa nuo vastakkaisten puolueiden miehet, jotka vielä muutamia päiviä ennen olivat olleet valmiit miekka kädessä hyökkäämään toisiaan vastaan. Tosin juteltiin vähäpätöisistä arkiasioista, arkoja kohtia varoskeltiin, mutta salaviittauksia ja ivallisia letkauksia, jotka noina valtiollisten kinastusten aikoina olivat niin tavallisia, ei tänään kuulunut. Yhteisiä maljoja juotiin, ja niihin ottivat kaikki osaa, niin vanhukset, jotka istuivat pitkäin pöytäin ääressä, kuin nuoremmat, jotka seisoivat seinänvierustoilla ja ovipielissä. Oli kuin yhteisestä sopimuksesta olisi päätetty ainakin tämän juhlan ajaksi unhottaa vanhat kinat ja riidat.
Joukko Suomen herroja oli siten keräytynyt tarinoimaan erään erityisen pöydän ympärille ja siinä olivat samaan seuraan joutuneet Klaus Fleming ja Kaarlo Horn. Kauan siitä oli aikaa, kuin nämä Suomen mahtavimpain sukujen päämiehet näin olivat yhdessä istuneet sovinnollisessa seurustelussa. Usein he kyllä hovissa ja kuninkaan neuvotteluissa olivat tavanneet toisensa, mutta silloin aina seisoneet vastakkain ja vihamiehinä, milloin toistensa syyttäjinä, millon kilpailijoina; eipä ollut siitä vielä monta viikkoa, kuin Kaarlo Horn oli herttuan ja kuninkaan edessä julistanut, että kansa vaatii Klaus Flemingiä tuomittavaksi valtionkavaltajana, — samaa Flemingiä, joka 4 vuotta aikusemmin oli Hornille valmistanut teloituslavan. Mutta nämäkin vihan syyt näkyivät nyt hetkeksi unhottuneen, he mahtuivat nyt hekin samassa seurassa keskustelemaan.
Oikeastaan olivat Suomen herrat ryhmittyneet Klaus Flemingin ympärille, ja se oli hetken merkkiä sekin. Näinä vehkeilyjen aikoina olivat he näet olleet varsin epävarmalla kannalla, tietämättä kenen joukkoon olisi liityttävä, ja Flemingiä olivat useimmat kartelleet — olihan hän niin yleiseen vihattu. Vaan nyt olivat herttua ja Fleming sopineet ja taas uskalsivat suomalaiset tunnustaa Klaus-herran johtajakseen ja luottamuksella kokoontua hänen ympärilleen. Olihan sitäpaitse yksi ja toinen juhlan yhteydessä saanut läänityksen taikka viran ja tiesi, että hänen oli siitä Flemingiä kiittäminen. Tulipa Turun piispakin, joka päivällä vielä antoi Klaulle niin ankaran varotuksen, hänelle ystävällisesti kättä paiskaamaan, — hän oli juuri äsken Sigismundolta saanut vahvistuskirjan Suomen molempain hiippakuntain piispanvirkaan ja Ericus Erici osasi panna arvoa hyvän viran varmaan omistamiseen.
— Teidän korkea-arvoisuutenne ei minua siitä tuomitse? kysyi Fleming vähän pisteliäästi.
— Ei tule tuomita ketään. Iloni on, kun vanhat olot jälleen rupeavat vakaantumaan.
Muuten keskustelivat Suomen herrat kotimaansa oloista, kovasta talvesta ja riehuvasta eläinrutosta, joka siellä näytti hätää asukkaille, venäläisten partioretkeilijäin hyökkäyksistä, — kukin kertoi kuulumisia omalta kulmaltaan. Venäläiset olivat ruvenneet esiintymään uhkaavina; välirauhaa kesti tosin vielä, vaan se loppui ensi kesänä ja kaikki olivat sitä mieltä, että se oli muutettava vakinaiseksi rauhaksi, — se oli Suomelle aivan välttämätöntä.
— Ja raja on silloin käytävä täsmällinen ja varma, että noista ainaisista rajarettelöistä vihdoinkin päästään, virkkoi Tavast, joka kotipuolestaan Karjalasta tiesi, kuinka harmillista tuo rajojen sekavuus oli.
— Niin, Karjalasta ja Käkisalmesta siinä tulee riita, huomautti Fleming päätään puistellen, — pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy siitä luopua, vaikka se vaikeaa on. Se on pitkän sodan miltei ainoa valloitus ja on yhtä Suomea sekin.
Nyt puuttui Hornkin puheeseen.
— Luovutaan siitä, heitetään herran nimessä tuo köyhä raakalaismaakunta, jotta vihdoinkin valtakunnalle saadaan pysyvä rauha.
— Niin, köyhä on Karjala, niinhän on koko Suomi. Mutta täytynee uhrata tämä osa Suomea, jotta muu Suomi taas pääsisi kostumaan.
Siitä punousi ensin sovinnollinen keskustelu Flemingin ja Hornin välillä. Jälkimmäinen myönsi, että oli viime aikoina vieraantunut kotimaansa oloista, vaan aikoi nyt pian taas tulla Kankaisiin, jota hän ei niin pitkiin aikoihin ollut nähnyt. Fleming puolestaan väitti jo tänä yhtenä talvena saaneensa Ruotsista enemmän kuin tarpeeksi ja hartaasti odottavansa vesien aukenemista, päästäkseen taas laivastoonsa ja kotiinsa, — hylkeitä pyytämään ja syömään talkkunaa! Täällä hän tunsi vanhenevansa ja väsyvänsä.
— Sinne se vetää luonto, niinkuin tikan puuhun, jatkoi Fleming sitten puhettaan suomeksi. Keskustelu oli näihin asti käynyt ruotsiksi, vaan tuntuipa nyt siltä, kuin olisi jouduttu tutummille, kodikkaammille aloille, kun taas kaikui oman maan kieli.
— Ja kaikkihan me ollaan suomalaisia, jos meitä tuuli missä väliaikoina ajellee, lisäsi Horn hiukan surunvoittoisesti, muistellen, kuinka hän tavallaan oli viime aikoina joutunut maamiestensä piirien ulkopuolelle.
— Niin, siitä ei päästä mihinkään, se on veressä. Oli kuin joku salainen tunne olisi pakottanut nuo vastaisten leirien miehet tällä hetkellä ystävällisiksi toisilleen ja se teki erittäin hyvän ja rauhoittavan vaikutuksen läsnäoleviin aatelismiehiin. Juotiin maljat kotiseudulle ja kun siitä hetken kuluttua taas noustiin jalottelemaan, kävelivät Horn ja Fleming vielä yhdessä linnan suureen saliin, jossa tanssia jatkettiin, yhä suomeksi sovinnollisesti keskustellen. Fleming mainitsi kotitalonsa, Kuitian, nimen ja siihen virkkoi Horn:
— Olen vähän unhottanut matkat ja reitit siellä kotona, vaan vanhin poikani sanoo tehneensä sellaisen havainnon, ettei matka olekaan kovin pitkä Kankaisista Kuitiaan.
Fleming katseli hiukan tutkivasti vanhaa vihamiestään ja tämä, sen huomattuaan, naurahti ja viittasi, selittääkseen sanojaan, saliin, jossa nuori Horn parhaallaan tanssi Anna Flemingin kanssa.
— Kas tuossa!
— Niin, sillä tavalla voi taival käydä lyhyeksi, vastasi Klaus-herra samoin leikillisesti. Näytti siltä, kuin olisi molemmilla tehnyt mieli sitä keskustelua jatkaa pitemmältikin, vaan luonto ei kumminkaan sallinut niin paljo heltyä. Hetken he seisoivat ääneti tanssia katsellen; tuo pari, jota he molemmat silmillään seurasivat, pysähtyi hetkeksi huokasemaan, vaan lähti kohta taas uudelleen lattialle. Silloin Klaus-herra virkkoi:
— Taas alusta … olin aikonut jo lähteä kotiin, vaan seurueeni näkyy olevan kiinni.
— Niin näkyy, — minun laitani on sama. Vaan olkoon meidänkin vuoro kerran totella nuorisoa.
Ja vielä kotvasen he siinä ääneti rinnakkain seisoivat. He eivät huomanneet, kuinka salin alapäästä, ovensuusta, palava silmäpari vihaten katseli vuoroin heitä, vuoroin lattialla tanssivaa nuorta paria. Siellä seisoi Hieronymus Birckholtz, tehden havaintojaan ja punniten niitä. Se, minkä hän näki, oli omiaan lannistamaan hänen mieltään ja pilkkomaan hänen toiveitaan. Säihkyvänä hänen katseensa seurasivat sillalla tanssivaa paria, vaan vielä vihasemmin ne leimahtivat, kun oven puoleen kääntyivät: tuo Flemingin ja Hornin ystävällinen seurustelu häntä varsinkin arvelutti ja hampaitaan purren murisi hän itsekseen:
— Tuo vielä puuttuisi … silloin olisi kaikki hukassa! Vaan ei toki, se ystävyys ei kestä, siitä minä pidän huolen, pidän kautta kunniani. Pikkusen uutta myrkkyä maljaan, — ja sitä kyllä saadaan, sitä valuu itsestään. Kun vain neitosessa sitkeys kestäisi…
Vaan hetken kuluttua Klaus Fleming jo näkyi kävelevän hakemaan rouvansa ja Annan ja he lähtivät ajamaan kotiinsa. Heitä Hieronymon katseet seurasivat. —
Vaan marskin kasvoilta oli äskeinen väsymyksen piirre jo aivan poissa, kun hän huoneeseensa astui, jossa Gröning kirjeitään kirjoitti, ja reippaasti hän tälle virkkoi:
— Ei, Gröning, me emme lähdekään talvikelillä Suomeen.
— Sitähän minäkin. Jäät ovat heikot.
— Niin, ja meillä on tässä maassa vielä jotakin tekemistä. Jo taas näyttää siltä, kuin Suomen herrat vielä olisivat suomalaisia.
— Joko uskaltavat?
— Jo. Ja kunhan tässä minä saan käteni vähän vapaammaksi, niin minä heidät kyllä pidänkin suomalaisina… Hornkin … hän on suomalainen oikeastaan hänkin.
— Kaarlo Henrikinpoika?
— Niin, taikka hänestä pitäisi tehdä suomalainen! Jos voisi unhottaa kaikki vanhat … ei, ei, se on mahdotonta…! — Marski mietti hetkisen aikaa ja virkkoi sitten: — Mitäs siitä … onhan keinoja! Enemmän terästä!… Gröning, meidän täytyy Suomessa sotaväkemme tarpeiksi ottaa pieni apuvero. Kirjoita jo kohta kiertokirje Suomen voudeille.
— Uusi apuvero — ominpäinkö?
— Niin, tietysti, kenen se olisi tehtävä. Kirjoita sinä vain.»Kiertokirje…»
Marski saneli illan kuluessa ja yön jo alkaessa vielä useampia kirjeitä, antaen taas uudella tarmolla määräyksiä Suomen hallinnosta, esiintyen sen hoitajana ja isäntänä. Hän oli taas entinen, jäntevä, toimikykyinen Suomen Klaus Fleming.
Vaan seinän takana, naisten makuuhuoneessa, istui Anna Fleming kauan vuoteensa reunalla, ja hänen mietteensä olivat, päinvastoin kuin setänsä seinän takana, alakuloiset ja masentuneet. Hän oli hänkin huomannut setänsä ja Hornin ystävällisen keskustelun ja suuresti oli se häntä huolettanut. Puhuttiinko siinä hänestä, päätettiinkö siinä hänestä, päätettiinkö, ja mitä? Ja linnasta lähtiessään oli hän väljässä käytävässä nähnyt eräät kasvot, jotka muuten tavallisesti olivat iloa säteilevät ja rohkasevat, nyt surumielisinä ja synkkinä ja hän oli jäähyväisiksi saanut katseen, jossa oli, paitsi huolta, soimausta ja epäilystä. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mieli juosta tuon syrjästä tervehtijän luo, sivellä pois pilven hänen otsaltaan ja nyt vuorostaan valaa häneen rohkeutta ja luottamusta… Miksei ollut hän sitä tehnyt? Niin, hän oli liian heikko ja kykenemätön, hänessä ei ollut terästä taistellakseen onnensa puolesta, jota nyt kaikki vallat liittyivät ruhjomaan; — pitikö hänen siten sittenkin menettää elämänsä kaihotun unelman…?