Ja hän painoi päänsä patjaa vastaan ja kyyneleet, joiden tulvaa ahdistetun mielen tokeet koko päivän olivat teljenneet, lähtivät ensiksi verkalleen ja sitten yhä rajummin virtaamaan yön yksinäisessä hiljaisuudessa.
Meren hengessä.
Eräänä helteisenä kesäpäivänä elokuun alussa pyrki keveännäköinen soutuvene sitkeästi vastaseen ulos merellepäin Tukholman ulkosaaristossa. Soutajat kiskoivat kiinteästi kahdessa hangassa ja perämies avitti huopaamalla, mutta hitaasti edistyi taival, sillä tuuli vastasi vinhasti ja mereltä tuleva korkea laineikko puski voimakkaasti takasinpäin. Peräpuolella venhettä joutilaana istuva, nuori herrasmies käännähteli väliin kärsimättömänä istuinlaudalla ja rypisteli kulmakarvojaan; hänellä ei näyttänyt olevan halua eikä malttia kiintyä ihailemaan saaristoluonnon kauneutta eikä läheisten vesakkorantain viehkeyttä, hän vain kiukutteli matkan hitaisuutta. Kiire olisi hänellä ollut, oli epävarmaa, tapaisiko hän enää ollenkaan niitä, joita tavotteli… Käsi siirrähti toisinaan vaistomaisesti povelle ja samalla hänellä ruumistakin hiukan puistatti: ehkäpä hän ennätti hyvinkin ajoissa tuohon kohtaukseen, joka häntä odotti ja arvelutti… Hui, siitä tulee kai taas ankara raekuuro ja ukkonen… Mutta tulkoon, rajuilmaa kestää tuokion, sen kyllä jaksaa kärsiä, ja tulos sen korvaa… Korvaako? No, pian kai se näkyy…! Nuorukainen hyrähti viheltelemään jotakin iloista, yliopistoajoiltaan muistiin jäänyttä säveltä, ja kun eivät ajatukset sittenkään vapautuneet noista huolekkaista mietteistä, heläytti hän täydeksi lauluksi: »Gaudeamus igitur, juvenes dum su-u-mus».
Tämä laulelija oli iloinen tuttavamme Hieronymus Birckholtz. Hän oli taaskin isäntänsä, Kaarlo-herttuan, lähettämänä viemässä kirjeitä kuninkaalle ja hänen läheisyydessään oleville herroille ja oli äsken ratsastanut Södermanlannista Tukholmaan, josta hän nyt venheellä jatkoi matkaansa saaristoon, missä kuningas, lähdettyään jo muutamia viikkoja sitten Flemingin kuljettamalla laivastolla Ruotsin pääkaupungista purjehtiakseen Puolaan, vielä viipyi. Sanottiin, että vastatuulet ja tyynet ilmat viivyttivät kuninkaan laivastoa täällä saaristossa, mutta arvattiinpa siihen viipymiseen toisetkin syyt.
Heikon ja horjuvan Sigismundon päivät eivät yleensä olleet kovinkaan iloiset, niin kuningas kuin hän olikin kahden suuren valtakunnan. Puolassa hänellä alinomaa oli kestettävänään vaihemielisen ylimystön ja myrskyisten valtiopäiväin häilyviä, vastakkaisia virtauksia, joita hänen täytyi noudattaa, jos mieli säilyttää vaalista riippuvaa kruunuaan, ja miltei vankina eli hän siellä komeihin linnoihinsa suljettuna levottoman ja vehkeilevän aateliston keskuudessa. Sieltä hän vuosi sitten oli tullut perintövaltakuntaansa Ruotsiin, tuohon tyyneeseen, pohjoiseen maahan ja kuninkaalleen vanhastaan uskollisen kansan keskuuteen, vaan samanlaisiin vehkeisiin, levottomuuksiin ja nöyryytyksiin oli hän joutunut sielläkin, — oli väsynyt ja tympeynyt. Ja nyt oli hän taas matkalla myrskyiseen Puolaan. Eipä ihme, jos hänen tällävälin oli tehnyt mieli hetkisen vapaudessa hengähtää, syrjässä juonista ja huolettomana monenlaisista vastustajistaan. Sitävarten oli hän ankkuroinut laivastonsa Ruotsin ulkosaaristoon, jossa hänellä oli uskolliset joukkonsa ympärillään ja vapaa meri hengitettävänään. Täältä hän myöskin saattoi helpommin kuin Tukholmasta, jossa häntä häiritsivät neuvoskunnan pykälät, herttuan ehdot ja katurahvaan rähinä, säätää määräyksiä perintövaltakuntansa hallinnosta poissaolonsa ajaksi.
Kaarlo-herttua ei ollut täällä hänen luonaan, — hän oli jo keväillä vetäytynyt herttuakuntaansa huomatessaan, ettei hän kaikilla kruunausjuhlan aikuisilla ponnistuksillaan ollut saanut mitään pysyväistä aikaan, katoolisten verkoissa oleva kuningas kun valoistaan huolimatta kohta taas oli langennut vanhoihin vehkeisiinsä ja peruutteluihinsa. Mutta herttuakunnastaan pommitti Kaarlo ehtimiseen kuningasta, neuvostoa ja Flemingiä jyrkillä kirjeillään, varotuksillaan ja uhkauksillaan, ja hän tiesi, että hänen äänensä etempääkin kuului.
Tällaisia kirjeitä se oli Birckholtz nytkin viemässä. Venheessä joutilaana istuessaan otti hän varovasti poveltaan pienen salkun, johon nuo kirjeet olivat käärityt. Hän tiesi jotenkin tarkalleen, mitä niistä kukin sisälsi. Tuo suuri kirje kuninkaalle merkitsi sitä, että jos Sigismund matkustaa Ruotsin rajojen ulkopuolelle, määräämättä setäänsä valtionhoitajaksi riittävällä valtuudella, ei herttua vastaa seurauksista. Kirjeessä Kaarlo Hornille, joka myös oleskeli laivastossa matkalla kotiinsa Kankaisiin, oli käsky seurata tarkoin hovipiirien vehkeitä ja erittäinkin, mitä toimia ja valtuutta Flemingille Suomen suhteen annettiin. Ja Klaus Flemingille itselleen oli vietävänä kaksi kirjettä, suuri ja pieni. Edellisessä oli ankaroita varoituksia ja uhkaavia kysymyksiä, mitä varten marski oli omin uhin ruvennut varustamaan Turun linnaa ja ottamaan uusia sotilasveroja, — sen kirjeen tarkotus oli pelottaa Klaus-herraa rupeamasta kovin itsenäiseksi Suomessa. Vaan se toinen kirje, se pienempi, niin, se se oli se vihanen kipinä, joka poltteli nuoren lähettilään käsiä.
»Gaudeamus igitur…» lauleli hän taas, mutta mietti sillävälin käännellessään kirjettä kämmenissään: siitä se on leikki kaukana! »Juvenes dum su-u-mus…» Hyhym! Oikeastaanhan minun tästä pitäisi olla iloissani kuin varsan, puhui hän itselleen, sillä minuahan tämä kirje koskee, koskee tavattoman suosiollisesti ja armollisesti. Herttuallinen kosimakirje hovipalvelijansa puolesta, mainiot puoltolauseet ja todisteet, — mitä muuta voisi toivoa onnensa portaaksi, hitto soi! Ja nyt olen jo aatelismies niinkuin toinenkin, voin näyttää kilpikirjani koska tahansa, Flemingin pitäisi olla iloissaan, kun minut vävykseen saa… Mutta sittenkin: ne marskin kasvot, kun hän tämän lukee…! »Post jucundam juventutem, post honestam senectutem…» Ne marskin vihaset silmät, — tuntuupa kuin selkäpiitäni karmisi…! »Nos habebit hu-u-u-mus».
Nuorukainen pisti salkun taas povelleen ja koetti tyynnyttää ja varmistaa mielensä. Miksipä marski tässä asiassa yrittäisikään vastustaa herttuan tahtoa, liehän tuo toki siksi viisas, että tärkeämpäin pyrintöjensä vuoksi myöntyy pikkuasioissa. Onhan asema nyt aivan toinen kuin Strömsholmassa. Hänen isänsä, vanha Hieronymo, oli noussut viroissa ja arvoissa, Brandenburgin vaaliruhtinas oli aateloinut hänet ja hänen sukunsa, jopa kutsunut hänet lakitietoisena miehenä hallitusneuvostoonsa jäseneksi, — nuori lähettiläskään ei ollut enää mikään ulkomainen seikkailija, vaan aatelismies, ruhtinaallisen neuvonantajan poika, itse ruhtinaan suosikki. Ja puhemiehenä mahtava herttua!
— Ja sitäpaitse, tyttö on minun! hoki hän itsekseen varmuuden vuoksi. — Mutta hänet minun täytyy tavata, ennenkuin marskin luo menen, sillä ei tässä hitto tiedä vielä mitä tapahtuu. No, ehkäpä siihenkin keinot keksitään.
Jo pääsi venhe soutamaan erästä suojarantaa pitkin ja siinä sujui matka sukkelammin. Kun niemen kären ohi päästiin, levisi esiin tyyneempi salmi ja sen edustalla pienonen selkä, jossa laivasto makasi ankkurissa, mikä alus levitellen purjeitaan kuivamaan, mikä purjeetonna keinuen aallokossa. Siinä oli Sigismundon lepopaikka valtiollisten vehkeiden väliajoilla. Salmen suussa, suojarannalla, kelluili muita suurempi ja komeampi alus, hollantilainen laiva, joka kuningasta kuljettamaan oli erityisesti vuokrattu. Siihen antoi Hieronymo ensiksi ohjata purtensa.
Tuon suuren kirjeen jättäminen oli helppo tehtävä, ja kohta oli kirjeentuoja valmis lähtemään kuninkaan laivasta. Vaan hän viivähti hetkisen, ennenkuin lähti siitä edelleen soutamaan Flemingin amiraalilaivaan, jonka hän tunsi ulompana selällä. Hän oli jo tullessaan nähnyt erään niemen liepeellä kirjavia naispukuja ja tähysti nyt tarkemmin sinnepäin. Aivan oikein, siellä vilahteli pensaiden välissä neitoparvi, nähtävästi laivastoon kuuluva, joka sinne oli lähtenyt marjoja poimimaan tai kukkasia keräämään. Hieronymo tiesi, että kuninkaan mukana laivastossa oli melkein yksinomaa suomalaisia, koko Suomen aatelisto oli Ruotsista palatessaan perheineen seurannut Sigismundoa tänne saaristoon ja viipynyt siellä hänen luonaan, ja hauskasti se kuului aikansa siellä viettäneenkin. Oli pidetty pitoja, pantu toimeen metsästysretkiä ja huvimatkoja, ikävän talven jälkeen oli siellä oikein uhasta huviteltu laivoissa ja saarten rannoilla. Joku sellainen retki kai oli nyt tuollakin, siellä kai saa tyttönsä ensiksi tavata… Hieronymo istahti itse peräsimeen ja ohjasi venheensä niemen rantaa kohden.
Uteliaana pyrähti neitoparvi rannalle katsomaan, kuka sinne soutava junkkari mahtoi ollakaan, — ei tunnettu oman joukon väeksi. Vaan nuorukainen kiepsahti maihin ja rupesi neitosten kanssa pitämään hilpeää pakinaa. Hän jutteli muka olevansa merirosvo, joka oli tullut sinne neitosta saaliikseen ryöstämään, mutta sanoi joutuvansa ymmälle, kenen hän veisi, kun oli noin monta valita, monta kaunista ja viehkeää. Tytöt nauraa kikattivat ja liehuivat perhosina nuorukaisen ympärillä. Vaan Hieronymo teki mahtavan liikkeen:
— Ei, nyt minun on valittava. Yks, kaks…
Neitoparvi juoksi nauraen ja ilkamoiden pakoon, mutta yksi jäi kumminkin seisomaan nuorukaisen luo levottomasti läähättäen ja kysyvin katsein astuen häntä vastaan. Ja häntä kohtaan Hieronymo kiirehti.
Vaan tyttöparvi, joka hetkeksi oli lennähtänyt hajaalleen, rupesi heti taas keräytymään rannalle uteliaasti tirkistellen, kuinka Anna Fleming oli jäänyt outoa tulokasta puhuttelemaan. Joku tunsikin Hieronymon, muisti Strömsholman tarinan, ja supatusta rupesi kuulumaan neitosten laumassa. Vaan nuorukainen nauratti heitä vielä uusilla sukkeluuksilla, miettiessään keinoa miten saisi kahden puhutella tyttöään. Mutta samassa ilmestyivät sisempää metsästä pensaan takaa näkyviin ankarat, närkästyneet kasvot ja vanhanpuoleinen rouva seisoi yht'äkkiä hihittävän tyttöparven keskessä. Tytöt pyrähtivät taas pakoon ja nuorukaisenkin sydän hytkähti vähän säikähtyneenä: se oli Ebba Fleming, joka, ollen mukana neitosiaan kaitsemassa, nyt kiirehti ottamaan selkoa, mikä susi hänen karitsainsa joukkoon oli hiipinyt. Kohta hän Hieronymon tunsi ja antaen ankaran katseen Annalle, joka melkein kuin jähmettyneenä oli jäänyt yhteen kohti seisomaan, viittasi hän häntäkin poistumaan toisten tyttöjen jälestä. Sitten astui hän uhkaavana nuoren Birckholtzin eteen, lausuen:
— Kuinka on teillä uskallusta lähennellä holhokkiani kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Eikö ollut Strömsholman häväistys riittävä, vieläkö hiivitte sala-ampujana hänen ympärillään? Mikä on tarkotuksenne?
Hieronymo oli pian toipunut ensi hämmästyksestään ja oli nyt miltei hyvilläänkin, että oli päässyt kahden Kuitian rouvan puheille. Hän toivoi toki naistunteiden kieliä väräyttelemällä voivansa hellyttää Flemingin puolison mieltä suopeammaksi heidän liittoaan kohtaan. Ja nöyränä, mutta suoraan ja avomielisesti hän vastasi:
— Tarkotukseni, se on saada tämä nuori neitonen omakseni. Enkä hiivi sala-ampujana, rehellisillä keinoilla tahdon häntä tavotella, — sitä varten aijon tänään käydä marski Klaus Flemingin puheilla, esittäen ne suositukset, joita mulla on mukanani.
— Mitkä suositukset? Nuori mies, teidän olisi viisainta olla KlausFlemingin luo menemättä. Mitä aijotte hänelle sanoa?
— Aijon sanoa, että minusta on nyt, sen jälkeen kuin Strömsholmassa tavattiin, tullut aatelismies, minulla on jo huomenlahjakin morsiamelleni tarjottavana ja hänen ruhtinaallinen korkeutensa Södermanlannin herttua itse pyytää minulle tätä nuorta neitosta, jonka suostumuksen jo kauan sitten olen saavuttanut, — armollinen rouva, minä astun luottamuksella ja rohkealla mielellä teidän ja marski Klaus Flemingin eteen.
Nuorukaisen reipas, avonainen käytös teki Ebba-rouvaan edullisen vaikutuksen ja ellei samalla muisto Hornein kanssa solmittavasta liitosta olisi palannut hänen mieleensä, olisi hänen vastauksensa Hieronymolle ehkä ollut lauhkeampi. Nyt hän vain nuorukaisen sitkeää itsepäisyyttä ihmetellen vastasi:
— Te jatkatte yritystänne — ettekä käsitä, että se ei ole ainoastaan mahdoton, vaan sen lisäksi uhkarohkeakin.
— En, armollinen rouva, enkä sitä ajattelekaan. Miksi mahdoton? Teillä on sydän teilläkin, teidän täytyy ymmärtää asemanne. Mitä sillä voittaisitte, jos väkisin onnemme estätte? Katsokaa tuota viehkeää kukkasta, se on vielä niin tuores ja raikas. Miksi soisitte sen kuihtuvan ja kuoleutuvan — se kuihtuu, jos siirrätte hennon taimen maaperään, jota se ei kärsi ja jossa se ei viihdy. Ei, te sen ymmärrätte, rouva Ebba, kuinka kauniina taimemme kukoistaisi, jos se saisi vapaasti versoa niin, kuin luonto sen on kasvamaan asettanut.
Nuorukainen puhui lämmöllä, puhui taivuttavalla, hellyttävällä äänellä, eikä Ebba-rouva voinut olla häntä mielihyvällä kuuntelematta. Tosiaankin, hänellä teki mieli tarjota äidillinen, anteeksiantava kämmen tuolle hehkuvalle puhujalle. Mutta ei, hän ei unhottanut asemaansa eikä velvollisuuttaan ja hän vastasi kylmästi:
— Holhokkini on määrätty toiselle, te häntä ette koskaan voi saada. Ja minä olen tekevä tehtäväni katsoakseni, ett'ette myöskään pääse tilaisuuteen ajamaan hänen päähänsä turhia korupuheitanne. Niin — toivon teidän poistuvan täältä.
Veri nuorukaisessa kuohahti, — hän oli toki luullut voivansa vähän sulattaa tuota jäätä, hän oli edes rouvassa odottanut tunnetta ja armahtavaisuutta. Tuo kylmyys häntä ärsytti, hän ei voinut hillitä kiukkuaan ja koko tulistuneen mielensä kiivaudella hän huudahti:
— Hän ei joudu toiselle, se uskokaa, sillä hän on minun!
Ebba-rouva viittasi kädellään häntä poistumaan. Nuorukainen astuikin venheensä luo, vaan siinä hän vielä ikäänkuin uhaten kääntyi ympäri ja vakuutti:
— Vaikka virittäisitte kaikki elkeenne, vaikka itse pyhä Pietari ja paholainen liittyisivät vastaamme, hän on oleva minun!
Niin huudahdettuaan hän hyppäsi venheeseen, heilautti hattuaan Flemingin ylpeälle rouvalle, joka siinä rannalla vielä liikahtamatta ja ikäänkuin mietteihinsä vaipuneena seisoi. Oliko tuossa katseessa sittenkin jotakin peräytymistä, jotakin toivoa antavaa? Ei, kasvot olivat kankeat ja kylmät. Ja nuorukainen virkahti soutajilleen:
— Ja nyt amiraalilaivaan, nyt Suomen karhun pakinoille! — Sinne kiiti venhe nopeasti ja tuokion kuluttua seisoi nuori sanankuljettaja jo ankaran Klaus Flemingin edessä.
Virallisena ja värähtämättömin kasvoin hän siinä seisoi sanaakaan virkkamatta, silmiään räpäyttämättä, sillaikaa kuin marski itsekseen hienosittain kiroillen luki tuon herttuan ensimmäisen, äkäsen kirjeen. Kun marski sitten mursi auki toisen, pienemmän kirjeen, vavahti hän vähän, vaan terästi luontonsa kovaksi. Marski musteni kasvoiltaan tuota kirjettä lukiessaan ja pari kertaa hänen katseensa jo kirjeestä kohosivat ja salama singahti niistä nuorukaista kohden. Ja kun hän ehti erääseen kohtaan, jossa herttua pyysi Flemingiä lähettämään veljensätyttären hänen puolisonsa Kristiinan hovinaiseksi ja holhokiksi, silloin pääsi marskilta huudahdus:
— Niinkö luulet, parittaja!
Vaan kirjeen loppuun luettuaan seisoi marski hetkisen ääneti ja vaipui sitten varsin tyynesti lepotuoliinsa istumaan, heilauttaen kirjettä kädessään. Sitä vihanmyrskyä, jota Hieronymo oli odottanut, ei kuulunutkaan ja hän rupesi jo toivomaan, että herttuan puoltosana ja hänen nuori aateliskilpensä olivat lopuksikin tehneet marskiin edullisen, vakuuttavan vaikutuksen. Kotvasen kuluttua virkkoi Klaus Fleming:
— Mistä syystä luulet herttuan oikeastaan puuttuneen tähän sinun kosintahommaasi?
— Hänen ruhtinaallinen armonsa kai tarkottaa sekä nuoren neitosen että minun parasta, vastasi Hieronymo reippaasti.
— Ole ilveilemättä, tokasi marski kärtysästi, — hänkö suotta puuttuisi meltomielisiin lemmenjuttuihin! Me ymmärrämme kyllä tarkotuksen, sinä olet ainoastaan välikappale. Vaan sittenkin, sulla on rohkeutta astua toisen kerran eteeni samalla asialla, — etkö uskonut ensi kerralla?
Marski istui tyyneenä, vaan hänen kulmakarvansa loivat tavallista paksumman varjon hänen kasvoilleen ja kiihkoa näytti asuvan ankarassa katseessa. Hieronymo koetti yhä pysyä reippaana vastatessaan:
— Teidän armonne lupasi minun tulla, kun olen varustettu aateliskilvellä ja huomenlahjoilla. Ja suosituksiini luottaen…
— Sinä ilveilet liian rohkeasti, nulikka! Jos sinulla olisikin kaikki muut edut päästäksesi Flemingin vävyksi, pelkkä se seikka, että herttua puolestasi kosii, tekee sinut mahdottomaksi, — sitä etkö älyä? Vaan sinä olet halpa välikappale, mitätön syötti, — sinuun ei kannata kiivastua. — Marski vaipui taas silmäilemään herttuan kirjettä, hänen nyrkkinsä puristui, hän rutisti sen kokoon. Ja huomatessaan nuorukaisen vielä seisovat edessään, huudahti hän: — Mitä viivyt?
— Mikä vastaus on minun vietävä herttualle?
Marski nousi pystöön.
— Hänelle vastaan itse. Vaan sinä, herttuan kätyreistä halvin, pane mieleesi: minun talostani et koskaan naista saa, et orjatartakaan, niinkauan kuin tämä käsi jaksaa ojentua!
Nuorukainen näki vihan laineiden olevan nousemassa Suomen marskissa, eikä tahtonut odottaa, kunnes ne purkautuisivat esiin. Hyrskyten lainehti hänen omakin povensa ja terävä vastaus pyöri hänen huulillaan. Vaan hän nielasi sen, kumarsi jäykästi ja lähti nousemaan kannelle. Marski seurasi häntä tuokion kuluttua, ja kun Hieronymo jo istui venheessään, huusi tämä vielä kannelta:
— Ilmota herrallesi, että hän valitkoon toisen lähettilään, kun minulle asiata lie, sinua en enää tahdo edessäni nähdä.
Vaan nuorukaisessakin purkausi silloin jo kiukku esiin ja hän huudahti vastaan:
— Vielä tulen minä sittenkin kolmannen kerran, enkä odota niinkään kauan, kunnes kätenne on kangistunut.
Tuulelta ei enää kuulunut, mitä marski siihen vastaan karjasi, vaan kiivaana hän käsiään huitoi. Mutta syttä ja sappea oli venheessä istujankin mieli. Olihan hän tosin aavistellut, marskin vihaa varoen, että sieltä tulisi rukkaset, yhtä komeat kuin ensi kerralla. Vaan tuo pöyhkeä, tuo nöyryyttävä käytös kohotteli koston kuohuja hänen mielessään ja säihkyvin katsein silmäili hän vielä kerran taakseen amiraalilaivaan, jonka kannella marski vielä käveli edestakaisin.
— Ehei, sinä kopea marski, nyt on kirjeiden ja kauniiden puheiden aika mennyt, näistä puolin ryhdytään totisempiin toimiin. Vielä olet sinä kuuleva puhuttavan Hieronymus Birckholtzista — enemmän kuin tuuletkaan!
Viimeinen kirje oli lähettiläällä vielä viemättä ja sitävarten hän ohjasi venheensä Kaarlo Hornin laivaan, joka kelluili kauempana toisella rannalla. Sinnehän hän oikeastaan tuli niinkuin ystävälliselle alueelle, vaan kumminkin, sielläkin hän tiesi erään häntä katkeralla mielellä katselevan, — olihan nuori Henrik Horn hänen kilpakosijansa. Vaikka he usein olivat tavanneetkin toisensa Kaarlo-herttuan hovipiireissä, ei heidän välillään näihin asti ollut koskaan ollut sanaakaan puhetta, ei viittaustakaan, suhteestaan nuoreen Flemingin neitoseen. Itse hän oli välttänyt siihen koskemasta, oli toivonut nuoren Hornin, huomatessaan, ettei tyttö häntä suosi, muitta mutkitta vetäytyvän syrjään. Vaan nyt hänen teki mieli puhua pari sanaa tuon pojan kanssa, — hän arvasi, että Flemingit nyt herttuan puututtua asiaan, vielä kiihkeämmin tuota heille mieleistä liittoa kiirehtisivät.
Siitä syystä hän, jätettyään kirjeen Kaarlo Hornille, etsi tilaisuutta puhellakseen kahdenkesken Henrik Kaarlonpojan kanssa, eikä hänen kauan tarvinnut tällaista tilaisuutta hakeakaan. Nuorella Hornilla oli nähtävästi sama tarkotus ja hän se juuri viittasikin lähettilään syrjään muusta laivaväestä keulakannelle.
Täällä saaristossa Henrik Kaarlonpojalle vasta oikein oli selvinnyt asemansa Anna Flemingiin ja syyt siihen arkuuteen, jopa kylmyyteen, jolla neitonen häntä kohteli. Laivaston mukana oleva suomalainen aatelisnuoriso oli näinä viikkoina, kuninkaan lähtöä odotellessaan, viettänyt monta hauskaa, iloista päivää yhdessä, yhteisillä huvimatkoilla ja metsästysmatkoilla saaristossa, taikka vierailuilla toistensa luona laivoissa. Nuori Henrik oli siellä pannut parastaan totellakseen Ebba-rouvan neuvoa: voittaakseen, valloittaakseen tuon tytön, johon hän jo vuosi sitten Vääksyssä oli silmänsä iskenyt. Vaan hän oli huomannut ponnistelevansa turhaan: neitonen vetäytyi pois hänen seurastaan, oli raskasmielinen, kylmä ja arka. Nuori Horn sitä suri, käsittämättä syitä siihen. Vaan sitten hän toisilta aatelisnuorukaisilta sai kuulla kertomuksen Strömsholman tapahtumista ja hän ymmärsi: Anna Flemingin tunteet olivat kiinnitetyt toiseen, muukalaiseen mieheen, joka palvelijan asemassa oleskeli herttuan seurueessa.
Siitä rupesi mustasukkaisuuden myrkky kalvamaan nuorukaisen sydäntä ja ennen tuntumaton katkeruus täytti hänen mielensä. Hän rupesi hiljaisissa mietteissään vihaamaan tuota miestä, jonka kanssa hän ennen usein ja kernaastikin oli seurustellut herttuan hovissa, vaan jonka hän nyt huomasi astuneen tielleen. Ja kun hän nyt yhtäkkiä näki tuon kilpailijansa astuvan isänsä laivaan, kuohahti kätketty kiihko taas hänen mielessään ja hän päätti puhutella Hieronymus Birckholtzia, jonka vilpittömiä tarkotuksia Anna Flemingin suhteen hän epäili.
— Minä tiedän, että te olette onnistuneet saavuttamaan erään aatelisneitosen suosion, joka minullekin on kallisarvoinen. Valloituksenne on ollut helppo, vaan oletteko ajatelleet, että leikitte neitoseen nähden arveluttavaa leikkiä?
Kas siinä vielä yksi, joka tarkotuksiani pitää vallattomana, päättömänä pilana! ajatteli nuori lähettiläs, kuunnellessaan kuinka Henrik Horn loukkautuneen kiivaudella häntä nuhteli. Tekipä hänenkin jo mieli vastata samalla mitalla, mutta hillitsemiskyky on suuri kyky, ajatteli hän, ja lausui tyynesti:
— Leikkiä, sanotte te, jalosukuinen ritari. Miksi leikkiä? Te tunnette ehkä minut luonteeltani kevyeksi ja vallattomaksi, ja olenkihan minä halpa ulkomaalainen, köyhä junkkari teidän rinnallanne. Vaan sellainenkin voi joskus löytää murun, joka on hänelle henkeäänkin kalliimpi ja josta hän ei luovu, vaikka sydän kiskottaisiin povesta. Sellaisen helmen olen minä löytänyt ja sitä olen säilyttävä.
— Mutta te tiedätte, että se on mahdotonta, Anna Flemingiä ette voi saada puolisoksenne, häntä suotta turhilla toivomuksilla kahlehditte, puhui nuori Horn kiivaasti. — Jos olette jalo nuorukainen, luovutte yrityksestänne ajoissa, — niin minä tekisin.
— Te, Henrik Horn, saatte valita Suomen aatelistosta neitosen minkä tahansa, kaikki teille lähtevät, sillä te olette Kankaisten suurta sukua. Minulla on yksi ainoa aarre, vaan se on mulle sitä kalliimpi. Tyttö on itse mulle sydämmensä antanut, — kumman meistä on syrjäydyttävä?
Nuori Horn ei voinut kieltää, että hänen kilpailijansa todistelussa oli perää, ja masentuneena loi hän katseensa alas laivan laidan yli leikkivään aallokkoon. Niin, niin, neitosen sydän on valinnut, jalointa olisi alistua sen vaalin alle, syrjäytyä, luopua koko rakkaaksi käyneestä unelmasta… Mutta sittenkin, nuori Horn ei tahtonut heretä taistelusta, jossa hän mielestään taisteli tyttönsäkin onnen puolesta. Ja hetken kuluttua hän virkkoi:
— Te teette onnettomaksi sen neitosen, joka mulle on rakas, teidän pelinne ei ole puhdasta. Vaan minä olen elkeitänne seuraava, ja muistakaa, minä voin käyttää miekkaanikin, vaikka en ole soturi, jos hänen onnensa taikka kunniansa puolesta tarvitsen taistella.
Katkerasti hymähti nuori lähettiläs:
— Taistellaan vain, valmis olen siihen minäkin, tähän taisteluun kaikki pyrintöni kohdistuvatkin. Vaan se tietäkää: jos taistelu mulle on vaikea, on se teille toivoton, sillä neitonen on minun!
Uhkausta oli molempain kilpailijain sanoissa, jopa liikkeissäkin, kun he näin erosivat, heittäen toisilleen leppymättömän jäähyväiskatseen. Vaan nuori sanantuoja laskeusi venheeseensä ja istahti keskiteljolle miettimään, venheen kulkiessa salmen suuta kohden. Tottatosiaan, tämä päivä oli jättänyt hänelle sangen vähän toiveita jälelle. Joka taholla kiivas, vihanen vastarinta, taistelua kaikkialla, minne hän vain kääntyikin, taistelua, jossa hän ymmärsi olevansa heikommalla, huonommalla puolella ja johon hänen kävi vaaralliseksi pitemmältä puuttua… Ja mitä varten hän oikeastaan tätä toivotonta sotaa kävi, miksi potki hän tutkainta vastaan, hän, joka aina oli tottunut sukkelalla käännöksellä väistämään vastuksia ja huuhtomaan ikävyydet mielestään uusilla ilveillä ja hauskuuksilla? Miksei hän nytkin pyörähtänyt tieltä, hyljännyt koko hommaa ja hakenut uutta, kiitollisempaa seikkailua muilta markkinoilta? Niin, miksei?
Turhaan hän sitä kyseli, vastausta ei hän löytänyt, hän vain tunsi, ettei hänellä nyt, kuten ennen, ollut valitsemisen varaa. Venhe souti juuri sen niemen ohi, jossa hän pari tuntia sitten oli tyttöään puhutellut; vielä olivat siellä venheet rannassa, ehkei huviretkeilijöitä näkynyt. Vaan nuorukainen näki sittenkin kuten äsken edessään tuon neitosen niin hellänä, niin huolestuneena, niin rakastavana, melkein kuin rukoilevana lapsena… Se rukous kohdistui häneen ja suli yhteen hänen omain mielikuvainsa kanssa.
— Soudetaanko vielä tänä iltana kaupunkiin takasin? kysyivät soutajat, kun pienen kalastajakylän ohi lähdettiin kulkemaan aavemmalle selälle.
Nuorukainen heräsi. Kaupunkiin? Tukholmaan, mitä hänellä oli siellä tekemistä? Ei, sotaa on jatkettava, suunnitelma laadittava, tässä ei ole aikaa hukata. Ja hän virkkoi päättävästi soutajille:
— Ei, laskekaa tuohon kylän rantaan, minä jään tänne te, saatte palata milloin tahdotte. — —
Seuraavana päivänä oli aamusta asti liikettä ja hyörinää kuninkaan merileirissä Tukholman ulkosaaristossa. Laivoja asetettiin lähtökuntoon ja laivavenheet soutelivat ehtimiseen aluksesta toiseen toimittelemassa asioita eron edellä. Kuninkaan laivasto oli näet saanut käskyn päivällisen aikaan nostaa ankkurit lähteäkseen purjehtimaan edelleen ja Suomen aatelisto, joka täällä jo viikkokausia oli viipynyt kuninkaan luona, valmistautui sekin jo vihdoinkin purjehtimaan Ahvenanmeren yli kotiin Suomeen. Mutta useiden Suomen aatelisherrain piti vieläkin Klaus Flemingin mukana seurata kuningasta Puolaan saakka ja heittivät he siis nyt täällä jäähyväisiä omaisilleen ja maamiehilleen.
Suomeen lähtijät kävivät juhlallisilla jäähyväistervehdyksillä myöskin kuninkaan luona ja hyvillä mielin, kuninkaalleen kiitollisina ja kuninkaan miehinä he sieltä palasivat; mikä oli saanut uuden läänityksen, mikä viran taikka lahjan, — ilman ei sieltä palannut kukaan, yksin Kaarlo Hornkin sai täällä uusia läänityksiä. Tämä oli kaikki Klaus Flemingin vaikutusta, hän tahtoi kiinnittää suomalaiset yhä lujemmin kuninkaaseen ja sen kautta itseensä ja hän osasi käyttää vaikutustaan jalomielisestikin. Iloisia jäähyväis- ja onnentoivotushuutoja kaikui siitä syystä kaikkialta aluksista ja niiden lomissa puikkelehtavista laivavenheistä.
Klaus Flemingin amiraalilaivassa oli myöskin eron hetki käsissä, Kuitian perheen piti näet matkustaa kotiin Suomeen, marskin itsensä jäädessä seuraamaan kuningasta Puolaan. Vaan siellä ei ollut mieliala iloinen, tuo herttualta eilen saapunut pieni kirje oli myrryttänyt marskin mielen ja jättänyt myrskyn enteitä ilmaan. Aamusella jo oli marskilla ollut pitkä, yksityinen keskustelu rouvansa kanssa ja Anna Fleming oli oivaltanut, että tämä keskustelu oli koskenut häntä. Ja nyt kutsuttiin Anna itse setänsä luo kuulemaan päätöksistä.
Arkaellen astui Anna setänsä eteen, mutta samalla hän tunsi tyynnyttävää varmuuttakin mielessään. Hän oli eilisestä saakka, jolloin hän niin odottamatta oli sulhasensa tavannut, ollut omituisen vaihtelevassa mielentilassa. Nuorukaisen reipas, luottava katse oli valanut iloa ja rohkeutta hänen mieleensä, vaan uusia huolia oli siitä yhtymisestä myös hänen mieleensä tunkeutunut. Hän tunsi setänsä järkähtämättömyyden pienimmissä asioissakin ja pelkäsi varsinkin tuota herttuan puoltosanaa, jonka hän arvasi setänsä mieltä ärsyttäneen.
Tavallista kiivaammassa mielentilassa Klaus-herra olikin, kun hän holhokilleen virkkoi:
— Sinä et ole totellut minua, Anna, vastoin kieltoani olet tavannut tuon vehkeilijän, jolle jo Strömsholmassa annoin matkapassin, niin, niin, minä tiedän sen, muuten hän ei olisi uskaltanut toista kertaa eteeni tulla. Sano, mikä sulla on tarkotus, aijotko todellakin vastustellaminua?
Anna ei osannut vastata mitään, hän katsoi kysyen Ebba-rouvaan, joka siinä miehensä vieressä istui, keksiäkseen hänen katseistaan jotakin, joka hänelle selvittäisi mihin nyt oikeastaan pyrittiin. Vaan Ebba-rouva oli itsekin ikäänkuin murheellinen ja levoton, näytti siltä, kuin aviopuolisojenkin kesken äsken olisi joku erimielisyys ollut olemassa. Klaus-herra jatkoi:
— Sinua on kosinut jalosukuinen nuorukainen Henrik Horn. Hänelle et aijo mennä avioksi — niinkö?
Niin ankarasti tähysti marski Annaa silmiin, että häneltä väkisinkin laskeusi katse alaspäin. Vaan hän kohotti sen taas ja päättävästi nyökäytti hän päätään.
— Se on vallassasi, siihen en puutu, vaikka voisinkin muitta mutkitta sulle aviomiehen määrätä, virkkoi marski kohauttaen olkapäätään. — Vaan minä olen sulle ilmoittanut, että tuon herttuan rengin puolisoksi et myöskään joudu, niinkauan kuin minun kädessäni on vaikkua, ja sinä tiedät, että minä en riko sanojani.
Marski käveli pariin kertaan yli laivahuoneen lattian ja pysähtyi taasAnnan eteen:
— Sinulla on huonoja taipumuksia, sinä olet perinyt äitisi aatelitonta verta ja hänen kevytmielistä luonnettaan. Isäsi teki häpeällisen naimiskaupan, joka sukumme nimeä halvensi, vaan ole varma, minä olen pitävä huolta, ettet sinä pääse tilaisuuteen tätä häväistystä uudistamaan. Minä pidän siitä huolen, kuuletko…
Niin uhkaavana, niin ankarana hän seisoi siinä tuo kookas, teräväkatseinen mies, — ei ollut epäilystäkään, ettei hänen sanansa olleet järkähtämättömät. Hän oli yhtä hievahtamaton, olipa kysymyksessä pienet asiat tai suuret. Sen Anna oivalsi, ja vaikka hän koetti karasta luontonsa, ei hän voinut estää kyyneleitä virtaamasta esiin, — olihan viimeinen toivo, että hän saisi holhoojansa suostumuksen haluamalleen avioliitolle, nyt mennyt. Ja Ebba-rouvakin suojasi silmiään kämmenellään, näytti siltä, kuin hänelläkin olisi kyynel pyrkinyt esiin. Sitä marski katsoi ja rypisti kulmakarvojaan tyytymättömänä.
— Te tiedätte, että minä en pidä vetistelemisestä, kyyneleet eivät koskaan päätöksiini vaikuta. Me eroamme nyt, te matkustatte ensiksi Kastelholmaan ja Anna jää sinne niinkauaksi, kuin minä sen tarpeelliseksi katson. Leskikuningatar tulee sinua siellä pitämään silmällä. Vaan se muista, jos kuulen vielä hiiskahdustakaan uusista lemmenvehkeistä tuon herttuan kätyrin kanssa, toimitan sinut vielä turvallisempaan paikkaan, luostariin sinut salpaan tai rautaristikkojen taa. Sillä tässä on Flemingin nimi kysymyksessä, perheeni arvo, ja sitä et tahraa, sen vannon… Saat mennä.
Vaan Anna ei lähtenyt, hänen ruumiinsa vapisi, hänen polvensa notkistuivat ja kuin rukoillen vaipui hän polvilleen ankaran setänsä eteen. Oliko kaikki noin lopussa, eikö armon kiventä ollut tuossa muuten niin jalossa miehessä, oi, osaahan hänkin toki sääliä… Ja hiljaa Anna nyyhkytti:
— Setä, setä, antakaa pieni toivon murunen.
— Ei sanaakaan enää. Saat mennä.
Silloin nousi Ebba-rouva, astui miehensä luo, laski kätensä hänen olalleen ja kuiskasi, häntä silmiin katsoen:
— Klaus, tästä ei tule mitään hyvää. Olen ollut kanssasi samaa mieltä, vaan nyt, minä pelkään…
Vaan Klaus-herra nykäsi itsensä kärsimättömänä irti ja katkasi rouvansa lauseen:
— Te matkustatte Kastelholmaan ja tottelette käskyjäni.
Anna oli jo noussut. Hänen vartalonsa oli taas suora ja hänen kasvonsa tyyneet, kun hän poistui. Hänenkin sydämmensä oli nyt tehnyt valan, hiljaisen, äänettömän valan, vaan yhtä järkähtämättömän kuin se, jonka hänen setänsä oli vannonut. Hän oli voittava onnensa, voittava sen kaikesta huolimatta, vaikkapa hän vetäisikin päälleen setänsä vihan ja vaikka hänen nuoruutensa kulukoon sitä odotellessaan.
Tunnin kuluttua oli Suomeen lähtevä laivasto jo liikkeellä, ja kuninkaankin laivastossa nostettiin ankkurit samaan aikaan. Tämän jälkimmäisen sanottiin nyt vihdoinkin vievän kuninkaan Puolaan; vaan vieläkin se, muutamia tunteja purjehdittuaan, pysähtyi ja jäi ankkuriin makaamaan — pariksi viikoksi. Kuningas tahtoi vielä nauttia vapauttaan meren hengessä. Mutta suomalainen laivasto painoi yhtämittaa itää kohden ja oli jo ennen illan tuloa Ahvenan saaristossa.
Siinä erosi yksi laiva toisten joukosta; Ebba Fleming perheineen laski näet Kastelholmaa kohden, vieraillakseen tässä pienessä, vanhassa linnassa muutamia päiviä sisarensa, leskikuningattaren luona.
Vanha oli näet silloin jo tuo korkea, pyöreänmuotoinen, umpinainen kivilinna, joka sijaitsi Ahvenan mantereen itäisellä rannalla, pitkän, kapeanlaisen salmen partaalla. Jo yli kaksisataa vuotta sitten oli mahtava Bo Juhonpoika Grip tässä linnassa toisinaan asuskellut ja oli se siitä pitäin aina ollut varustettuna ja sisältänyt pienen vartioväen, mutta harvoin sitä vihollisen lauma oli lähestynyt; linnan ainoita merkkihetkiä oli ollut se, kun Juho Folkenpoika v. 1434 Engelbrektin kapinan aikana sen valloitti tanskalaisilta. Nyt siellä isännöitsi leskikuningatar Katariina Stenbockin vouti muutamain palvelijain kanssa, ja kuningatar itsekin asusti siellä usein suviset ajat. Ja niinkuin linnassa ainakin pidettiin Kastelholmassa portit visusti suljettuina, muurin rinteillä olevat vanhat tykit olivat käyttökunnossa ja yöt päivät kuljeskeli vartijoita valleilla ja tornissa linnan turvallisuutta vartioimassa. Metsä linnan ympäriltä oli raivattu pois laajalta alalta ja ainoastaan salmen toisella puolen näkyi kyliä ja ihmisasuntoja.
Ebba-rouva viipyi linnassa ainoastaan muutamia päiviä, vaan Anna jäi hänestä sinne jälelle Klaus-herran määräysten mukaan. Silloin huomasi Anna olevansa vankina. Hän oli saanut asunnokseen saman pienen, ristikko-ikkunoilla varustetun huoneen, jossa kuningas Eerik XIV:ttä 23 vuotta sitten oli veljensä käskystä pidetty vankina, ja hänen liikkeitään linnan alueella ja sen lähimmässä ympäristössä pidettiin silmällä. Ilottomat, yksitoikkoiset ajat hänelle nyt alkoivat; leskikuningatar ja palvelusväki vartioitsi sekä häntä että kaikkia linnaan tulijoita ja tuskallinen, painostava tunne siitä syystä Annaa rasitti, missä hän vain liikkuikaan. Siksi istui hän enimmäkseen yksin huoneessaan, silmäillen sen ikkunasta yli salmen ja läheisen rannikon, jonka takaa Sundin pitäjän korkean kivikirkon tornit yli metsän kuumottivat. Hän oli kohta älynnyt, että täällä linnassa ei hän saisi sulhoaan tavata, jos tämä hänen olinpaikastaan tiedon saatuaankin hänen puheilleen pyrkisi, ja turhaan hän mietti, miten hän saisi nuorukaiselle viestin laitetuksi. Ja viikkoja kului, illat pimenivät, syksy oli käsissä.
Oih, niin ikävä oli Annan olla, niin toivotonta, niin yksinäistä; ei ketään ollut, jolle hän olisi voinut kertoa huoliaan ja risteileviä tunteitaan. Yksin hän käveli usein pitkät ajat linnan vallilla, katsellen kaunista salmimaisemaa edessään, ja hänen silmänsä tähystelivät ja hakivat niin hartaasti siitä ympäröivästä luonnosta jotakin, jota eivät löytäneet. Venheitä purjehti linnan edustalla ja ruuhia souti ohi — oi, eikö niissä missään ole se hymykatseinen nuorukainen, jota hänen sydämmensä niin hartaasti kaipasi? Ei tullut viestiä vastaan.
Mutta yksi noista venheistä rupesi kumminkin herättämään hänen huomiotaan. Se ei ollut oikein kalastajavenheen näköinen, tyhjiltään se aamusin kulki merelle päin, yksi mies vain perässä, ja tyhjiltään se taas iltasin palasi. Ja kun se salmen suussa olevan luodon taa ehti, katosi purje ja venhe, — näytti siltä, kuin purjehtija olisi tuolle luodolle laskenut. Tuota venhettä hän rupesi masentumaisillaan jo olevan mielensä koko kiinnolla tarkkaamaan ja ensimmäiset, arat toiveet kasvoivat vähitellen varmuudeksi. Eikö viittonut tuo venhemies purjeensa alta kädellään juuri hänelle, eikö purjehtinut hän joka päivä juuri häntä varten siitä ohi? Varmaankin, tuossa venheessä istui hänen sulhonsa, joka purjehti autiolle luodolle salmen suuhun tyttöään puheilleen odottamaan.
Silloin rupesi Annakin keksimään keinoja vesille päästäkseen. Hän oli jo ennen usein linnan valkamassa istunut venheen perässä onkivapa kädessä tuntikausia synkissä mietteissään, oli joskus työntänyt venheen uloskin rannasta ja soutanut salmelle — se huvitus oli toki vangille suotu. Vaan nyt hänestä tuli aivan uuttera onkija, hän souti joka päivä rantoja pitkin linnan näkyvissä kaislikon rinnasta toiseen, ja palasi aina tunnin tai puolen perästä takasin, joten näitä kalamatkoja ei kukaan epäillyt eikä kieltänyt. Vaan eräänä päivänä, jolloin hän linnan vallilta taas oli nähnyt purjevenheen viilettävän luodolle, meloi hän ohi viimeisenkin linnaan näkyvän kaislikon, kierrätti pienen niemenkärjen ja rupesi sen suojaan päästyään voimansa takaa soutamaan salmen suuta kohden. Hänen voimansa kasvoivat moninkertaisiksi, käsivarret olivat jäntevät kuin rauta, kuohuna kohisi vesi keulan edessä. Oliko hänen aavistuksensa ollut oikea, nyt se oli näkyvä. Tuossa luoto, pieni, lepikköä kasvava — autiolta se näytti. Jo törmäsi venhe hiekkaselle ahteelle, soutaja nousi pystöön venheessään.
Vaan samassa oli jo siimeksestä juossut nuorukainen tempaissut venheen maalle ja tytön syliinsä, — ensi kerran lepäsi Anna Fleming sen miehen käsivarrella, jolle hän hehkuvan lempensä oli antanut ja jonka morsiameksi hän itsensä oli vannonut, ensi kerran hipasi tuo kihara hänen poskeaan ja ensi kertaa tunsi hän noiden hymyileväin huulien hakevan omiaan… Se oli kaikki käynyt silmänräpäyksessä, ei ajatusta ollut Anna ehtinyt ajatella. Hänen sielunsa, tuo kauan kiusautunut ja kärsinyt, tunsi vihdoinkin kerran elävän onnen lehahtavan lävitseen ja uhkuva riemu pulpahti kerrankin hänen lempeä niin kauan kaihonneeseen sydämmeensä. Ja hän nautti siitä täysin siemauksin, sulhonsa sylissä nyt hervotonna leväten, ja sulaneen kaihon kyyneleitä olivat ne, joita nuorukainen hänen poskeltaan suuteli.
Siihen he istahtivat rinnakkain kallion kielekkeelle lepikon siimekseen, katselivat toisiaan silmiin ja kertoivat katkonaisin sanoin yhteisistä vaikeuksistaan, aikeistaan ja toiveistaan, — tuhansia heillä tuntui olevan asioita toisilleen tarinoitavana. Nuorukainen kertoi jo viikon väärällä nimellä viipyneensä Ahvenassa, jonne hän, saatuaan vihiä Annan olosta siellä, oli tullut suomalaisessa laivassa, ja Sundin kirkolla asuen yrittäneensä jos jotakin tavatakseen lemmittyään. Turhaksi oli hän huomannut linnaan pääsemisen, siellä oli vastassa portit ja vallit ja vahtimiehet, mahdottomaksi myös löytää yhtymäpaikkaa kylässä tai maan puolella. Silloin oli hän päättänyt piirittää meren puolelta, ja se olikin onnistunut. Hän oli valloittanut linnan ja löytänyt aarteensa, jota häneltä tahdottiin riistää. Ja hän oli löytävä sen vielä vastakin.
— Ole varma, Anna, viekkaus voittaa väkevyyden. Vielä minä sinut omakseni osaan saada, osaan pakottaa mahtavan marskinkin!
— Oi, ei, ei, hän on rautanen, hän uhkaa lähettää minut luostariin, hän panettaisi minut kahleisiin, jos tietäisi minun luonasi olevan. Vaan nyt olet sinä tuossa vieressäni, — muuta en ajattelekaan!
— Niin olen, ja voimattomiksi käyvät lopuksi marskinkin vihat, sen saat nähdä. Jos en sinua marskin suosiolla saa, otan väkisin.
— Mitä tarkotat … karkaammeko?
— Miksemme voisi sitäkin tehdä? Tuolla on venhe rannassa, me purjehtisimme meren yli, rientäisimme herttuan luo, sinne ei marskin viha ulotu… Vaan ei vielä, lemmittyni, vielä on meillä muitakin keinoja, ehkä kääntyvät olot piankin meille suosiollisiksi. Herttua ei aijo suvaita setäsi valtaa Suomessa, hän kukistaa hänet ja meidät hän jo on luvannut toisillemme. Malttia vain ja rohkeutta!
— Rohkeutta, sitä saan aina, kun luonasi olen, vaan yksin ollessani se pettää.
— Siksipä olenkin usein luonasi…
Vilahtamalla kului tällaisissa tarinoissa tuntinen ja Annan täytyi kiirehtiä takasin; sydän palpattaen juoksi hän venheelleen ja pikaisten jäähyväisten jälkeen oli hän taas soutamassa linnaan päin. Vaan iloa säteilivät samalla hänen kasvonsa ja mieli oli taas kevyt kuin linnun. Hän oli saanut tavata sulhonsa, sai tavata vielä vastakin, — laulellen nousi hän törmälle. Ja hänen mielensä oli sitä onnellisempi, kun hän linnassa huomasi, että hänen poissaoloaan ei siellä ensinkään epäilty. Eikä hänen venheretkiään seuraavinakaan päivinä huomattu, kun hän onkivapa mukanaan souti selälle päin ja sitten pistäysi autioon luotoon Ahvenanmaan kallioisen rannan kätkössä. Ne olivat Annalle onnen päiviä, hän eli kuin huumauksessa, siunaten setänsä päätöstä jättää hänet Kastelholmaan vangiksi.
Vaan niitä onnenpäiviä ei kestänyt kauan. Hieronymo ei voinut epäluuloja herättämättä kauemmin viipyä Sundin pitäjässä; hän oli sanonut siellä odottavansa erästä Suomesta tulevaa laivaa, matkustaakseen takasin Tukholmaan, ja nyt se oli tullut. Hänen oli vielä tänä iltana matkustettava Ruotsiin, palatakseen herttuan palvelukseen. Sen tiesi Anna ja raskaalla mielellä hän siitä syystä tänään souti tuohon rakkaaseen yhtymäpaikkaan jäähyväisiä sulholleen sanomaan. Kävi kovanlainen tuuli, mereltä nousi salmensuuta kohden korkea laine, taivas oli harmajissa pilvissä. Työlästä oli sounti tänään ja aivan lämmenneenä ja hengästyneenä saapui Anna vihdoin luodon rannalle.
Nuorukainen oli siellä taas häntä vastassa, mutta hiukan kalvakka ja levoton oli hänkin tänään, hänenkin reippaan ja iloisen mielen oli kai eron ikävä himmentänyt ja omituisen hermostuneesti puristi hän Annan kättä, kun tämä sen hänelle venheestä tervehdykseksi ojensi. Anna huomasi kohta nuorukaisen katseesta tuon rauhattomuuden ja hänen kävi poika parkaa sääli; omista kaihoistaan huolimatta rupesi hän nyt vuorostaan sulhoaan lohduttamaan ja hälventämään pilveä hänen otsaltaan.
Niin he istuivat vierekkäin sammalpeittoisella penkereellä, vaan tarina luisti vaikeasti tänään, oli kuin jokin sulku olisi estänyt heitä sanoin tulkitsemasta toisilleen sitä, mitä tunsivat. Ilmakin oli hiottavan lämmin ja ikäänkuin painostava tuossa heidän kätketyssä notkossa, johon ei tuuli ulottunut, sekin tuntui heidän mieliään yhä matalammas masentavan. Hetkisen ääneti istuttuaan ja katseet maahan luotuina virkkoi nuorukainen yhtäkkiä:
— Jos ei sittenkään erottaisikaan, Anna. Miksi eroaisimme, miksi antautuisimme taas tämän kaihon ja ikävän valtaan, joka meitä molempia näin rasittaa. Laivassa on tilaa meille molemmillekin, soudetaanko siihen?
Anna nojausi melkein ilolla nuorukaisen olkapäätä vastaan ja kuiskasi:
— Jos tahdot, minä olen valmis. Sinuun luotan.
Vaan nuorukainen mietti taas ääneti hetkisen, hänessä näytti jonkunlainen taistelu riehuvan, tunne ja järki kamppailevan keskenään. Ja rohkeampana hän taas nosti päänsä pystöön.
— Ei, meidän on sittenkin erottava, erottava vielä kerran, muuten turmelemme yrityksemme ja onnemme. Ollaan järkeviä; mutta vaikeaa on olla järkevä, kun sinusta on erottava.
Ja taas he istuivat sanaa puhumatta rinnakkain, ikäänkuin masentuneina siitä päätöksestä, johon olivat tulleet. Lepän lehti lepatti tuulessa ja lepän takana kuului meren loiva laine raskaasti loiskahtavan rantaan, muuten oli kaikki luonnossakin äänetöntä, ikäänkuin alakuloiseen hiljaisuuteen vaipunutta. Tuo alakuloisuus heitä molempia rasitti, he olisivat tahtoneet sen keskustelulla katkaista, vaan eivät raskineet, sehän olisi ollut kuin jäähyväisten merkki ja niitä he eivät tahtoneet kiirehtää. Ja siksi he vaikenevina istuivat, melkein toistensa katseitakin karttaen, ja kuuntelivat, kuinka meri raskaasti huokui, ikäänkuin jäähyväishenkäystään sekin.
Vihdoin Anna mietteistään heräten säpsähti, nousi, ja ojensi kätensä nuorukaiselle mitään virkkamatta.
— Nytkö jo?
— Olen jo viipynyt liian kauan.
— Ei, vielä hetkinen, viivy, vielä viimeinen haihtuva hetkinen!
Ja hän veti tytön polvelleen ja katsoi häntä suoraan silmiin. Tuossa katseessa oli jotakin niin tulista, niin intohimoista, niin hekkumallista, Anna sitä melkein pelkäsi, vaan siitä samalla sanomattomasti nauttikin. Ja hän jäi siihen sulhonsa syleilyyn istumaan, antautuen hänkin koko rakastavan sydämmensä kiihkolla nauttimaan tuon viimeisen jäähyväishetken suloutta ja katkeruutta. Hän tiesi, että tuo viipyminen oli vaarallista, että häntä jo linnassa kaivattiin, ehkä pian käytiin hakemaan, ja tiesi myös, mikä seuraus siitä oli. Vaan hän ei siitä välittänyt, hän unhotti kaikki pelot ja vaarat: kahlehtikoot hänet sitten vaikka rautoihin, sulkekoot luostariin, — vielä tuokion hän tahtoi autuaana elää, vielä muutamia siemauksia juoda sitä onnea, jota häneltä niin ahnaasti koetettiin kieltää. Hän viipyi.
Vaan raskaasti huokui meri ulapalla ja tasasesti loiskahti sen loiva laine luodon kallioiseen rantaan.
Talvitunteita Kuitiassa.
Sodan pelko oli koko syystalven ja joulunajan vuona 1594 pitänyt Suomessa mieliä jännityksissä ja kaikkia oloja ja toimia epävarmalla kannalla. Varsinkin olivat rajanpuolelaiset olleet huolissaan, minä päivänä tahansa saattoi odottaa aseellista, hävittävää hyökkäystä Venäjän taholta. Välirauha oli näet loppunut ja hyvin epävarmalta näytti, saataisiinko se muutetuksi vakinaiseksi rauhaksi, sillä rauhanehdoista oli tuiki vaikea sopia. Ruotsalaiset eivät olisi suostuneet luopumaan valloittamastaan Karjalasta, venäläiset taas eivät muulla ehdolla tahtoneet rauhasta puhuakaan, vaan uhkasivat tarttua uudelleen aseisiin. Siitä syystä oli sotaväki Suomessakin ollut taas kiireen vilkkaa asetettava sotajalalle ja muutenkin varustauduttava vihollista vastaanottamaan.
Niissä hommissa oli marski Klaus Fleming, palattuaan syyskuussa kuningasta Puolaan viemästä, ehtimiseen ja väsymättä matkustellut paikasta toiseen, laivastonsa luota Pikkalasta Viipuriin, sieltä Narvaan, jossa rauhanneuvotteluja pidettiin, taas Turkuun ja Hämeenlinnaan, — kelittömät ja kelilliset ajat hän matkusteli ja puuhaili, kokosi sotaväkeä, antoi käskyjä ja hankki varoja. Hänen hoteillaan yksin oli huolenpito Suomen asioista, ja hän tahtoikin ne yksin pitää käsissään.
Jouluakaan hän ei ollut ehtinyt viettää kotonaan perheensä helmassa, hänen toimensa kun pidättivät häntä rajan puolella. Ja kesken näitä moninaisia huolia, jotka toiselle hänen ikäiselleen miehelle olisivat olleet aivan liian rasittavia, saapui hänelle kotoa Kuitiasta vähänväliä ikäviä ja masentavia uutisia. Hänen vanhin poikansa oli sairastanut koko syyskauden ja viimeisten tietojen mukaan käynyt hyvin huonoksi, jopa hänen vaimonsa, Ebba-rouvakin, oli tautivuoteen ääressä niin rasittunut, että hänkin oli ollut vuoteen omana, ja Anna oli siitä syystä ollut kutsuttava viimeisellä avovedellä Kastelholmasta kotiin. Eikä muut kuulumisetkaan olleet sen hauskempia. Ruotsista pommitti Kaarlo-herttua häntä alinomaa törkeäsanaisilla kirjeillä, haukkuen häntä valtionkavaltajaksi ja kapinoitsijaksi, kun muka vastusti ja viivytti rauhantekoa, voidakseen sitä paremmalla syyllä pitää sotaväen koolla Suomessa. Ja kuninkaan luota Puolasta lähetettiin Suomeen jesuiittoja, jotka tahtoivat käyttää Sigismundon vaikutusta käännyttääkseen suomalaiset takaisin paavin uskoon, mutta jotka sitä tehdessään saivat aikaan häiriöitä ja siten nostattivat maassa tyytymättömyyttä marskia vastaan.
Helmikuulla 1595 oli marski vihdoin matkalla kotiinsa päin Viipurista, järjestettyään asiat rajalla parhaalla tavalla. Rauhankeskustelut Inkerissä olivat nyt nekin hyvällä tolalla sittenkuin ruotsalaiset valtuutetut, joiden johtajana oli Arvid Ståhlarm, olivat saaneet luvan luopua Käkisalmesta. Hyvillään voitetuista vaikeuksista ja odotettavissa olevasta levon ajasta kiirehti nyt Klaus Fleming kotiinsa päin, jossa aikoi kevättalven viipyä ja jonne hän jo hartaasti ikävöi. Mutta matka oli pitkä ja tiet huonot. Myöhään eräänä iltana saapui hän päivän ajettuaan väsyneenä ja nälistyneenä Marttilan kievariin, jossa aikoi maata yön, ajaakseen seuraavana päivänä Kuitiaan. Nimismiestalossa käski hän kiireesti valmistaa iltasen ja vuoteen ja meni, sillaikaa kuin Gröning siitä piti huolta, itse vierastupaan. Mutta täällä hän tapasi muitakin matkustajia. Turun piispa Ericus Erici, joka kulki tarkastusmatkoillaan, astui siellä häntä vastaan ja iloisesti häntä marski tervehti, hyvillään kun sai illan ratoksi jonkun tarinatoverikseen, — he eivät olleet tavanneetkaan toisiaan sittenkuin Upsalassa. Näiden Suomen molempain mahtavimpain hallitusmiesten välit eivät olleet erittäin hyvät; vaikka toisella vain olikin maan maallinen hallinto huolenpitonaan, toisella sen hengellinen, joutuivat heidän harrastuksensa usein ristiriitaan. Vaan hyvin he sillä toistensa seurassa tulivat toimeen, joskin aina toisinaan pieniä sivupistoksia punoutui pakinaan.
— No, kuinka rupeavat ihmiset tyytymään siihen, etteivät saa polttaa kynttilöitä kirkossa messun aikana? Kuulin matkoillani pahaa nurinaa siitäkin, kun ei kirkkoon otettavia vaimoja enää pueta valkoisiin pukuihin, ja paholaisen manausta ihmiset myöskin hyvin ikävöivät?
Riisuessaan raskaita matkavaatteitaan ja asettuen rahille lepäämään jutteli marski näinikään Suomen kirkon ylipaimenelle. Vaan piispa ei nyt tapansa mukaan vastapistoksella vastannut näihin marskin puheisiin, joiden kärjen hän kyllä oivalsi.
— Niin, vanhoja tapoja on vaikea saada karsituksi, huoahti hän vain hiljaa ja melkein kuin hajamielisesti. Vaan marski jatkoi äskeiseen leikilliseen nuottiinsa:
— Ja omaintuntojen sanotaan seurakunnissa olevan pahasti huolestuneina siitä, kun pyhä Yrjö ja pyhä Nikolai ja pyhä Henrik ovat siirretyt kirkoista ullakoihin.
Tästä asiasta he usein olivat kiivaastikin väitelleet sekä leikillä että todella, vaan tällä kertaa ei piispa puuttunut väittelyyn. Näytti siltä, kuin jokin erityinen seikka tänään olisi hajoittanut hänen ajatuksiaan. Marskikin käänsi silloin puheen toisille aloille ja rupesi kyselemään kotipuolen kuulumisia, lähinnä omista kotioloistaan, joista hänellä ei taas ollut pitkiin aikoihin ollut tietoja. Piispa tiesikin kertoa, että Klaun puoliso, Ebba-rouva, oli, toivuttuaan taudistaan ja kun hänen sairas poikakin näytti rupeavan kostumaan, joulun jälestä matkustanut vapaaherrakuntaansa sen taloudesta huolta pitämään. Vaan sittemmin oli nuoren Eerik Klaunpojan tila taas huonontunut. Niin, Klaus-herralle se tieto ei ollut odottamaton, siksi hän juuri niin hartaasti halusikin päästä kotiinsa, vielä esikoistaan hengissä tavatakseen ja viettääkseen levon aikaa perheensä keskuudessa.
Vaan vielä muuta näytti piispalla olevan kerrottavana. Marskille oli jo iltaruoka tuotu pöydälle, vankka ateria, ja nälistyneenä hän innolla sen kimppuun oli käynyt. Silloin piispa hänen luokseen astui ja virkkoi vakavasti ja hiljaisella äänellä:
— On minulla teille eräät erityisetkin terveiset tuotavana, vaikka jo tässä tuumiskelin, etten koko asiaan puuttuisi. Muutamia päiviä ennen Turusta lähtöäni sain Ruotsista, Kaarlo-herttualta, kirjeen, jossa hän pyysi minua keskustelemaan teidän kanssanne eräästä asiasta, joka läheisesti koskee perhettänne ja sen kunniaa, — te epäilemättä arvaatte mistä.
Marskilla unehtui pala pureskelematta suuhun, kun hän ällistyneenä ja kysyvin kasvoin kuunteli piispan salaperäistä puhetta.
— En, en hitto soi arvaakaan, vastasi hän päätään puistellen. — Perheeni kunniaa, sanotte … herttua kirjoittaa…? Hä, tässä on varmaankin taas joitakin uusia vehkeitä tekeillä herttuan taholta, mutta mitä? Mitä hän sitten kirjoittaa?
Piispa mietti kotvasen.
— Niin, lyhyesti sanoen, hän vaatii minua kehottamaan teitä oman arvonne vuoksi vihdoinkin suostumaan siihen avioliittoon veljentyttärenne ja erään hänen hovijunkkarinsa välillä, josta hän jo ennen on teille puhunut.
— Mutta, tuhat tulimaista, minä olen mielestäni kyllin selvästi hänelle vastannut, että juuri nimeni arvon vuoksi en siihen koskaan suostu, kuuletteko, en koskaan!
Marski viilsi vihastuneena hyvän viipaleen siankyljestä, haukkasi sen ja joi olutta päälle, käännähtäen poispäin piispasta, ikäänkuin aivan lopettaakseen koko keskustelun siitä asiasta. Vaan piispa jatkoi marskin kiivaudesta välittämättä.
— Minä ymmärrän. Nähtävästi ette kumminkaan erästä seikkaa tunne. Laita veljentyttärenne kuuluu olevan sellainen, että ellei pikaista avioliittoa saada aikaan, asia kääntyy häväistykseksi sekä neitoselle että nimellenne.
Marskilla oli veitsi pysähtynyt leipään, josta hän juuri oli palaa leikkaamassa ja hän tuijotti hetkisen ääneti puhujaa. Sitten hän virkkoi:
— Mitä hittoja? Herra piispa, me emme ole erinomaisia ystäviä, mutta siltä toivon, ett'ette laske leikkiä nimeni kunniasta — herttuankaan käskystä.
— En ole herttuan suosikki enemmän kuin teidänkään ja syy, miksi ollenkaan teille tätä asiaa esitän, on pelkkä sääli — neitosta kohtaan. Hänen sulhasensa…
Marski hurjistui.
— Sulhanen, — kirottu viettelijä hän on, kavala luikertelija, hirtehinen…!
— Kuinka tahdotte, hän on nyt kaikissa tapauksissa Turussa, on tullut sinne vasiten häitään viettämään, mukanaan seurue, herttualta huomenlahjat. Minun suora neuvoni on, että kiirehditte häitä, kaikki päättyy silloin vielä hyvin.
Marski oli kavahtanut pystöön, jättäen juuri alotetun ateriansa kesken.
— Kiitos neuvostanne, minä olen pitävä huolta nimeni kunniasta! virkkoi hän piispalle ja huusi samalla ovelta: — Eenokki, hevoset heti valjaisiin ja huovit satulaan…! Kyllä minä tässä häävuoteet valmistan!
Äkäsin askelin käveli marski sitten edestakasin lattiata pitkin, kysellen piispalta lähempiä tietoja tuosta häväistysjutusta. Muuta ei piispa osannut selittää, kuin että marskin veljentytär oli mahtanut kirjeessä sulholleen kertoa tilastaan ja pyytää tältä apua, ja herttua oli sen johdosta nyt varustanut nuoren junkkarin häämatkalle. Samanlaisia kirjeitä, joissa herttua kehotti taivuttamaan marskia myöntyväisyyteen, kuuluvat muutamat muutkin ylhäiset henkilöt Suomessa saaneen, ja itsellään oli marskilla useita kirjeitä vastassaan.
— Se on ilmeistä, tarkotettua häväistystä, herttua koettaa masentaa minut, äyväsi marski.
Vaan hän sai samalla kuulla piispalta vielä merkillisimpiä asioita. Samassa seurassa, kuin Hieronymus Birckholtz, oli Turkuun saapunut herttuan laittama lähetystö, jolla oli toimeenpantavanaan uusia määräyksiä Suomen hallinnosta. Valtioneuvosto oli muitta mutkitta määrännyt Suomessa olevan sotaväen päälliköksi Flemingin sialle Kaarlo Hornin, taikka, jos ei tämä siihen suostuisi, jonkun muun Suomen herroista, ja muutenkin tuli lähetyskunnan tarkastaa Flemingin toimia Suomessa. Näiden määräysten johdosta vallitsi suuri levottomuus Suomen aateliston joukossa ja lähiseudun aatelismiehiä oli siitä syystä rientänyt Turun linnaan neuvottelemaan. Marskin poissaolo oli siellä kaiken lisäksi vaikuttanut aivan yleistä epävarmuutta.
Marski oli näitä kuunnellessaan taas käynyt kylmäksi ja varmaksi:
— Ja tämä kaikki vastoin kuninkaan nimenomaista käskyä ja sodan uhatessa rajalla, virkkoi hän hiljaa ja puolittain kuin itsekseen.
— Niin, ajat ovat levottomat, minä en sekaannu näihin vehkeisiin, joita en ymmärrä, huoahti piispa. — Minun työni on rauhan työtä ja sitä aijon harjoittaa, pysyen uskollisena valtakunnan uskonnolle ja hallitsijalle.
Fleming istui kotvasen ääneti, kävi sitten vielä kiirehtimässä Eenokkia ja Gröningiä matkalle ja rupesi itse taas pukeutumaan noihin matkapukimiinsa, jotka hän äsken juuri oli viskannut päältään. Hän oli kalpea, hänessä näkyi vielä väsymyksen jälkiä ja turkin vyötä kiinnittäessään virkkoi hän hieman katkerasti:
— Olinpa toivonut saavani maata rauhassa yöni, minä olin väsynyt; olin myös toivonut saavani levätä jonkun ajan häiritsemättömänä kotonani. Vaan minä näen, että huolta on pidetty siitä, että leponi ei saa olla pitkä. No, olkoon menneeksi, minä en väsy kesken. Malttakaahan te herrat siellä Turussa, kyllä minä päästän teidät levottomuudestanne, minä tahdon hittosoi myöskin vähän neuvotella! Hyvästi herra piispa.
Hevoset olivat jo valjaissa ja päivän ratsastuksesta väsyneet huovit, jotka myös kesken ateriansa olivat ajetut ulos, satuloitsivat parhaallaan vähän tyytymättöminä ratsujaan. Marski istui rekeen ja käski ajaa hevosia säästämättä.
— Me ajamme ensiksi Kuitiaan, virkkoi hän Eenokille, kun tielle oli päästy, ja lisäsi puolittain itsekseen: — siellähän on herttuan käskystä häitä kiirehdittävä! — Klaus-herran ensi ajatus oli ollut ajaa suoraan Turkuun ja huojentaa siellä Suomen herrain huolet, vaan hän huomasi sittenkin, että häntä ensiksi tarvitaan Kuitiassa, — perheen kunnia oli kaikista arin. Pakkaslumi kitisi jalasten alla ja napsahteli omituisesti takana ajavain huovihevosten kavioissa. Ja kun jäälle ajettiin, josta oikonen viittatie lähti viemään Paraisiin, vongahteli aavikko kaameasti, jää paukahteli ja halkeili ja hevoset huuriusivat yltänään kovassa ajossa. Vaan eteenpäin kävi matka lepäämättä läpi yön, tuo mies, joka reen perällä istui, oli käskenyt ajaa hevosia säälimättä, ja Eenokki tiesi, että silloin oli tosi edessä. Ja vielä oli Kuitia kaukana. — —
Iloton joulujuhla oli tänä vuonna vietetty Kuitian vanhassa, harmaakivisessä linnassa. Isäntä oli poissa, kaksi tautivuodetta oli ollut hoidettavana ja hoitajainkin mielet olivat apeat. Kun Ebba-rouva syksyllä oli sairastanut, oli Anna viimeisen laivaliikkeen aikana joulun alla tuotettu kotiin Kastelholmasta ja hänen tehtävänsä oli nyt Kuitiassa ollut valvoa kituvan ja vähitellen näivettyvän serkkunsa tautivuoteella. Ebba-rouvan lähdettyä vapaaherrakuntaan oli se sairaanhoito jäänyt yksinomaan hänen huolekseen. Siellä hän oli tautivuoteen ääressä valvonut, vaan oikein valveillaan hän ei enimmäkseen ollut näyttänyt olevan. Tuskin sanaakaan palvelusväki oli päiväkausiin hänen huuliltaan kuullut; potilaan toivomukset ja hoidon hän huolellisesti täytti, mutta teki sen koneellisesti, melkein; kuin unissaan ja sillävälin oli hän ääneti istunut eteensä tuijottaen. Päätään puistelivat sille talon vanhat palvelijat ja ennen pitkää rupesi heidän joukossaan kuisketta kulkemaan. Anna ei liikkunut ulkona, ei näyttäynyt missään; ainoastaan silloin, kun hän kuuli jonkun Turkuun lähtevän, elpyi hän virkeäksi: hänellä oli aina kirjeitä laitettava Turkuun, talvipostilla Ruotsiin lähetettäviksi. Ja kun sanomia saapui Turusta, silloin hän aina kiirehti kuulostamaan, olisiko hänelle mitään. Vaan ei ollut mitään, ei koskaan. Ja taas hän vetäysi sairashuoneeseen, poski kalpeana ja silmä kävi kuopille. Ja toisinaan öisin kuului sairashuoneesta valittavaa nyyhkintää, josta talonväki ei varmaan tiennyt, lähtikö se potilaasta vaiko hoitajasta.
Annan apuna potilasta hoitamassa oli vanha mestari Markkus, talon vanhoja uskollisia palvelijoita hänkin. Mestari Markkus oli aikoinaan palvellut sotaväessä haavansitojana, barbeerarina, ja pitkäaikaisen kokemuksen kautta saavuttanut jonkunverran tietoja ja harjautumista lääkintötaidon muissakin haaroissa. Nämä haavurit ne olivatkin tämän ajan ainoita lääkäreitä Suomessa, varsinaista lääkäriä ei löytynyt Suomessa vielä yhtään. Parastaan oli Markkus mestari koettanut, saadakseen mahtavan isäntänsä esikoisen toipumaan taudistaan, vaan hänen yrttisekotuksensa ja keitoksensa eivät tepsineet auttamaan sitä hiljaista riutumusta, joka vähitellen hierti voimat nuorelta Eerik Klaunpojalta. Tämän tila oli nyt viimeisinä viikkoina huomattavasti huonontunut, henki hänessä jo heikkona liekkinä läähätti ja uhkasi sammua. Oli siitä syystä lähetetty sana Ebba-rouvalle Siuntioon ja kutsuttu häntä rientämään takaisin poikansa kuolinvuoteelle, ja nyt odotettiin joka päivä hänen saapuvan Kuitiaan. Marskia niinikään jo odoteltiin kotiin, vaan yhä epävarmemmalta näytti, ehtisikö kumpanenkaan saapua, ennenkuin liekki oli kokonaan sammunut.
Samana iltana, jolloin marski saapui Marttilan kievariin, seisoivat mestari Markkus ja Anna nojautuneina Eerik Klaunpoika Flemingin vuoteen ylitse, ääneti katsellen, loppuisiko se liekki jo aivan siihen. Mestari koetti valtasuonta: sitä tuskin ollenkaan tuntui. Ja se käsi, joka lepäsi hänen kourassaan, oli kuin kuolleen lapsen kätönen, niin hento ja läpikuultava. Potilas makasi jonkunlaisessa unenhorroksessa: hengitystä ei kuulunut, jalat olivat kylmät, kaikki näytti olevan loppumaisillaan. Markkus laski varovasti hennon käsivarren peitolle, virkkoen alakuloisesti:
— Siinä vanhin vesa Flemingin suurta sukua! Tarvitaanpa marskin koko tarmo, ettei hän tästä kolauksesta taitu.
Anna istahti jakkaralle vuoteen viereen, tuijotti kauan kelmeää serkkuaan ja huoahti sitten yhtäkkiä hiljaa, melkein kuin itsekseen:
— Oi, jospa voisin minä vaihtaa paikkaa sinun kanssasi, Eerik!
Mestari Markkus, minkä vähän hän ihmisruumiista tunsikin, tunsi vielä vähemmin ihmissielun syvempiä väreilyjä. Hän kääntyi aivan kauhulla Annan puoleen kysyen:
— Mitä? Tekö tahtoisitte kuolla?
Anna säpsähti, hän huomasi nyt vasta, että tuo huoahdus oli häneltä tietämättään ja varkain päässyt. Vaan hän ei voinut sitä huokaustaan kahlehtia, tuskan ryöppy syöksähti tuon Markkuksen kysymyksen johdosta aivan valtoinaan esiin.
— Oi niin, mestari, minä tahtoisin maata tuossa noin kylmenevänä taikka jo kylmänä, tunnotonna ja tiedotonna, noinikään tahtoisin nukkua pois, nukkua jo kohta ja ainaiseksi, — oi, se olisi niin helpottavaa, niin autuasta!
Mestari Markkus loi häneen nyt terävän, tutkivan katseen ja hänen kasvonsa kävivät yhä suruvoittoisemmiksi, kuta kauemmin hän neitosta tarkasteli. Vaan tämä jatkoi vielä äskeisellä kiihkollaan:
— Miksi olisi rikos toivoa jonkun kurjan kitujan kärsimysten loppua? Miksei saisi helpottaa ja jouduttaa sitä, minkä kumminkin kerran täytyy tapahtua. Miksei olisi ihminen henkensä herra, kuka sen omistaisi, ellei hän?
Mestari Markkus nousi aivan kauhistuneena pystöön.
— Te olette väsynyt, te uneksitte, armollinen neiti.
— Jospa se olisikin unta, jos olisi kaikki ollut unta! Enkä kumminkaan sitä soisi, ei se on todellisuutta, mutta sitä on jo kylläksi… Lupaisitteko olla vaiti, mestari, jos huomaisitte lääkelaatikostanne jonkun pienen pullon kadonneen, pienen vain, — se ei olisi tuottanut kellekään vahinkoa, kellekään surua tai häpeää…
Markkus huomasi aavistuksissaan olevan perää, — vielä uusi suru tässä perheessä, entisiä masettavampi, nöyryyttävämpi. Sitä surua ja häpeää olisi neito nyt tahtonut välttää, — kunpa ei olisi sekin jo myöhää. Säälien hän laski kätensä Annan olkapäille.
— Tyttö parka, kuinka suuri tuskasi lieneekin, sinä haaveksit mahdottomia. Elämän ja kuoleman raja on korkeampi, kuin että sen yli niin helposti hyppää, sen olet huomaava. Tällä puolen sen rajan ovat tänne kuuluvat kaihot kärsittävät. Vaan sinä olet sairas, tyttöni, tässä olet potilasta hoitanut, itse tarvitset hoitoa.
— Ei, ei, mestari, en tarvitse, huudahti Anna säikähtyneenä. — Te olette oikeassa, olen valvonut liiaksi, olen väsynyt, minä uneksin. Ei, vielähän tahdon minäkin elää, rakastaa, nauttia ja tehdä velvollisuuteni…! Kas noin, serkkunikin elpyy taas.
Kalpean potilaan hipeälle oli kuume taas ajanut hienon punan. Laiha käsivarsi liikahti peitolla ja harhaileva katse näytti etsivän jotakin. Anna kostutti hiukan potevan huulia, korjasi peitettä ja istahti taas jakkaralle vartiopaikkaansa, virkahtaen vähän reippaammin:
— Kas näin, nyt olen taas valmis serkkuani vaalimaan. Hyvää yötä, mestari.
Mestari puisteli päätään, katsellen vuoroin hoitajaa ja vuoroin potilasta. Vaan Annan äänessä oli ollut jotakin käskevää, jota hän ei voinut olla tottelematta.
— Hyvää yötä, lapseni, herätä minut, kun tarvitaan tai kun itse väsyt. — Vaan vielä hän ovella pysähtyi tautivuodetta katsomaan, tuumien itsekseen: Kunhan tuottaisi toisen vaaliminen edes hoivaa omille tuskille! Ja ääneen hän virkkoi:
— Elä valvo liiaksi, tyttöni, tauti voi tarttua sinuunkin.
— Ei ole hätää, mestari, kyllä minä jaksan, vastasi Anna rauhoittavalla äänellä, mutta itsekseen hän lisäsi mestarin mentyä: — Kunpa tarttuisi, kunpa tarttuisi pian!
Yön istui Anna ja vartioitsi potilastaan, joka hiljaa kuin nukkuen siinä makasi, vaan aamupuoleen yötä voitti väsymys; hoitajattaren pää vaipui vuoteen reunaa vastaan ja hän nukkui hetkisen siinä istuvallaan. Säpsähtäen hän siitä heräsi ja katsoi serkkuaan. Tämä makasi nyt silmät auki ja katseli häntä kysyvin silmin, joissa jo oli outo kiilto; käsi näytti tapailevan jotakin ja huuli liikahti hiljaa. Vaan samassa vaipui käsi alas peitolle, silmän kiilto kävi raukeaksi, himmeäksi, tummeni, sammui pois. Heikko henki oli lähtenyt.
Vartija oli myös jo tehnyt tehtävänsä, hän oli vapaa. Hetkisen vielä ikäänkuin kadehtien katsottuaan vuoteella lepäävää siirtyi Anna viereiseen huoneeseen, istahti sen ikkunan ääreen ja katseli liikahtamatta ulos autioon luontoon, jossa aamun ensi sarastus hyvin verkalleen hälventi öistä pimeyttä. Vaan tuskan voima siinä voitti hänen rauenneen mielen.
Jännitys tautivuoteen ääressä ja kuoleman kanssa taistelevan sairaan vaaliminen olivat jonkunverran viihdyttäneet hänen omia ajatuksiaan, vaan nyt ne oman mielen mustat mietteet uudella voimalla hänessä heräsivät vireille ja lohduton epätoivo hänet valtasi. Näihin asti oli hän askareidensa seassa vielä hiukan toivonut sulhonsa saapuvan häntä pelastamaan, ennenkuin setä ja täti joutuisivat kotiin, hän oli haaveksinut vapautumista, unhotusta. Toivo oli nyt mennyt, — ei pelastusta, ei lohdutusta nähnyt hän millään taholla.
Niissä mietteissä hänet mestari Markkus tapasi, kun vähän myöhemmin, tautivuoteesta vainajan löydettyään, huolestuneena lähti hoitajaa hakemaan. Hän neuvoi Annalle lepoa, käski kumminkin hänen sitä ennen käydä ulkona kävelemässä, saamassa raitista ilmaa, sillävälin kuin palvelusväki kuolinhuoneessa suoritti ensimmäisen surullisen palveluksen.
Ulos, lumiseen, vapaaseen luontoon, hiihtämään puhtoselle hangelle! — se ajatus viehätti hetkisen Annan rauennutta mieltä ja hän tarttui siihen kiinni kuin viihdyttävään pelastuskeinoon. Ulos hän kiirehti, haki pihalta nuoremman serkkunsa liukkaat sukset ja jo seuraavassa tuokiossa hän viiletti loivaa rinnettä alas selälle. Jäälle hiihtäessään kuuli hän syrjemmältä talvitieltä tutun kulkusen kilinän, — Ebba-rouva palasi sieltä nyt Kuitiaan. Vaan Anna ei kääntynyt takasin häntä vastaanottamaan, ei pyörähtänyt katsomaankaan, hiihti vain edelleen. Hän oli saanut päähänsä uuden mielenjohdon, joka häntä piti vireillä: hän tahtoi hiihtää Paraisten kirkolle asti, vanhan Maunupapin luo, joka oli ollut hänen äitinsä ystävä ja jolla varmaankin olisi joku lohdutuksen sana hänellekin hänen suuressa tuskassaan. Niin, varmaankin oli hän sieltä saava neuvoa ja lohdutusta…
Tuo ajatus virkisti hänen mieltään ja raitis talvinen ilma, jota hän nyt pitkästä ajasta hengitti, vaikutti kuin huumausjuoma hänen rauenneisiin jäseniinsä, työntäen niissä hyytyneen veren vilkkaampaan kulkuun. Hän kuvaili elävänsä vielä lapsuutensa huoletonta aikaa, hiihtelevänsä hankea pitkin lapsen keveydellä ja hilpeällä mielellä. Eteenpäin, eteenpäin, vapauteen, mielen tyyneyteen, pakoon tuskia ja toivottomuutta!
Pysähtelemättä hän hiihti edelleen. Vaan kun hän oli saapunut salmentakaiselle mantereelle, rupesivat talviluonnon hetkeksi terästämät voimat raukenemaan, hiihto kävi raskaammaksi ja samalla nuo tuokioksi unhottuneet mustat mietteet palasivat uudella voimalla takasin. Hän huomasi, ettei hän jaksanutkaan hiihtää Paraisten kirkolle asti, että hänen täytyisi palata kotiin Kuitiaan, jonne Ebba-rouva jo oli saapunut ja marskiakin odotettiin… Ja silloin viimeinenkin oljenkorsi katkesi ja katosi.
Väsähtäneenä hän vaipui istumaan rantakivelle pienen koivun kupeelle, molemmin käsin sauvaansa nojaten. Vähän alempana jäällä kulki Turusta tuleva talvitie. Hetkisen kuluttua rupesi sieltäpäin kuulumaan aisakellon helinää, joka kasvoi ja koveni. Kukahan sieltä ajaa Kuitiaan? se ajatus herätti Annan taas mietteistään ja hytkäytti hänen mieltään. Saapuuko sieltä marski nyt Turun kautta kotiinsa? Vai, vai … onko se hänen odotettunsa, hänen pelastuksensa, onnensa…?