— No, laatikaa ehdotus, saammehan sitten nähdä, mikä siitä kelpaa. Asia on kaikissa tapauksissa alistettava kuninkaan lopullisesti ratkaistavaksi, omasta puolestani koetan myöntyä niin pitkälle kuin asemani sallii.
Useat lähellä olevat herrat olivat jännityksellä seuranneet tätä keskustelua ja jonkunlainen helpotuksen tunne heidät valtasi, kun he kuulivat marskin lopuksikin taipuvan tekemään myönnytyksiä. Ebba-rouvakin oli emäntätouhuistaan hetkeksi pysähtynyt miehensä viereen hänen loppuvastaustaan kuulemaan. Naisten puolella arkihuoneissa olivat näet nämä miesten tärkeät käsittelyt myös olleet keskustelunalaisina ja eri mielipideryhmät olivat sielläkin jysähdelleet vastakkain ja kangistaneet mielialat. Jännitys koko linnassa oli yleinen, jonkunlaista räjähdystä varottiin. Varsinkin oli Ebba-rouva, joka muutenkin tarkoin seurasi hetken valtiollisia vaihteita ja tunsi tarkalleen olot ja asemat, ollut pitkin päivää huolissaan ja jonkunlaisella kiitollisella hyväksymisellä taputti hän nyt senvuoksi, välittäjäherrain poistuttua, miestään olalle, virkkoen:
— Kiitos, Klaus, oletpa järkevä taas. — Ja hän kuiskasi lisäksi: —Minä tiedän myös jotakin, joka ehkä lieventää katkeruuden.
Vaan kylmästi, päätään puistaen, vastasi marski:
— Ei, Ebba, nyt et ole oikeilla jälillä. Näistä ei tule mitään, toisenlainen on ratkaisu oleva, sen olet pian näkevä. Meidän täytyy kestää tai taittua.
Ja päättäväisin askelin hän lähti kävelemään kokoushuoneeseen, johon enimmät herrat, aterian päätyttyä, jo olivat menneet. Täällä alkoivat käsittelyt nyt aluksi paljo tyyneemmin ja sovinnollisemmin. Kurki esitti hätimittäin laatimansa välitysehdotuksen Suomen herrain vastaukseksi, ja sen alkupuolisko, jossa kiivaimpia kiistakohtia vältettiin, hyväksyttiin kohta kohdalta suuremmitta vaikeuksitta, Flemingin tai Hornin ollenkaan puuttumatta keskusteluun. Tultiin niin herttuan ja valtiopäiväin vaatimukseen, että korkein vetoomispaikka tuomioasioissa koko valtakunnassa olisi valtioneuvosto Ruotsissa eikä enää kuningas Puolassa. Tässä katkasi Fleming äänettömyytensä. Tämä kohta oli ilmeinen hyökkäys juuri hänen omaa turvallisuuttaan vastaan, sitä hän ei voinut hyväksyä, ellei mieli kierasta silmukkaa omaan kaulaansa. Purevasti hän tätä salasilmukkaa arvosteli, syyttäen ankarin sanoin niitä, jotka täten tahtoivat käydä rajoittamaan laillisen, voidellun kuninkaan oikeuksia.
— Tekö herrat Kurjet ja Hornit ja Boijet katsotte olevanne jättiläisiä riistämään kansalta sen ikivanhan oikeuden kääntyä kuninkaansa puoleen ja kuninkaalta hänen yhtä vanhan oikeutensa ylimmäisenä tuomarina ratkaista alamaistensa asioita, armahtaa ja vapauttaa heitä harkintansa mukaan, — ei, siihen te olette kääpiöitä. Ruotsin vanhaa lakia, kuninkaan ja kansalaisten kalliinta oikeutta, ei niinkään rikota eikä poljeta; sitä tulen ainakin minä puolustamaan, jos vaaditaan, vaikka viimeiseen veripisaraani.
Tämä kohta oli arka muillekin kuin Flemingille, kaikki suomalaiset, halvasta talonpojasta ylimpään aatelisherraan asti, olivat vanhastaan tottuneet pitämään kalliimpana oikeutenaan viime tingassa kääntyä valituksineen tai armonanomuksineen suoraan kuninkaan puoleen, kun oikeuden laita alemmilla asteilla useinkin oli niin ja näin. Syystäpä tässä kohden Suomen aatelisto kokonaisuudessaan olikin Flemingin puolella, yksin Kurkikin nousi kohta ja ilmoitti, ettei hän tässä voi kannattaa lähettilästen vaatimusta, ja Horn jäi sitä yksin puolustamaan. Mutta tämä sama kohta oli hänellekin aivan ratkaisevasti tärkeä ja arka, juuri tästä seikasta oli herttua mitä sitkeimmin pitänyt kiinni ja hän muisti omastakin kohtalostaan, kuinka kuninkaan mielivalta voi viedä viattomankin miehen vaikka mestauslavalle, silloin kuin tämä ei satu olemaan kuninkaan suosiossa. Hän koetti siis puolustaa herttuan vaatimusta, huomauttaen kuinka vaikea Puolassa olevan kuninkaan oli seurata ja tuomita kaukaisen kotimaansa asioita. Vaan hän ei saanut keneltään kannatusta, hän näki, kuinka Fleming sai tästä sivujoesta viljalti vettä myllyynsä ja se häntä suututti; ja ensi kerran nyt koko kokouksen aikana tyyni ja varova Kaarlo Horn menetti malttinsa, joka oli ollut hänen paras apuneuvonsa. Keskustelun kuluessa hän Flemingin pistoksista kuumeni ja kuvaili varsin terävästi ja räikeästi, kuinka marski tässä muka omaa nahkaansa ajattelee. Ei apua, ei kannatusta keltään. Silloin hän tulistui ja jatkoi:
— Te olette sokeat, miehet. Kuinka voitte ajatellakaan kuningas Sigismundon, ollessaan puolalaisten neuvonantajainsa kynsissä, voivan oikein arvostella niitä kaukaisia asioita, joita hänen olisi tuomittava; siinä ei ole muuta mahdollisuutta, kuin että hän tuomitsee ne väärin. Ja onhan se nähty; syyttömät ovat joutuneet mestauslavalle ja syylliset saavat läänityksiä. Niin on käynyt nykysen kuninkaan aikana, niin on käynyt edellisen, niin tulee käymään vastakin, kun kansalaisten omaisuus ja maine ja henki lie kuninkaan oikun ja mielivallan, satunnaisen suosion tai vihan, vallassa!
Tämän kiivaan lausunnon lopussa, jonka kuluessa useat Hornin kannattajat olivat kalvenneet, oli Klaus Fleming jo karahtanut pystöön ja tulipunaisena hän siinä tuokion seisoi tapaillen turhaan sanoja. Hänen Juhana-kuninkaan huoneelle uskollista mieltään loukkasi tuo syytös kovasti ja samalla hän kohta oivalsi, että Horn oli kiivaudessaan lausunut suuren varomattomuuden, jota hän nyt saattoi käyttää hyväkseen, ruhjoakseen perinpohjin vastustajansa. Ja jyrähtävällä, vapisevalla äänellä hän puhui:
— Kylliksi, kylliksi jo solvausta maan laillista kuningasta ja kuningasvainajan muistoa vastaan. Ei sanaakaan enää, Kaarlo Henrikinpoika, tässä linnassa, joka vielä vastaseksi on minun, kuninkaan määräämän käskynhaltijan, hoidossa. Sen vallan ja valtuuden nojassa, jonka kuningas Sigismund on minulle tässä maassa uskonut ja jonka olen kuninkaan, enkä kenenkään muun, käsiin jättävä, kiellän minä juhlallisesti ja järkähtämättä Kaarlo Hornia enää näihin neuvotteluihin osaaottamasta. Kaikki ovat siitä todistajina, hän on itse itseltään sen oikeuden riistänyt. Te olette, hyvät herrat, kuulleet hänen törkeän syytöksensä kuninkaallista majesteettia vastaan; jos teidän joukossanne on yhtään, joka vielä kauemmin tahtoo neuvotella Kaarlo Hornin kanssa, olen pakotettu heti lopettamaan tämän kokouksen.
Syvä, uhkaava äänettömyys vallitsi suuressa kuninkaansalissa, kukaan ei puhetta pyytänyt, ei rykässyt, ei jalkaansa liikauttanut. Ja, seisten siinä voimakkaana, säihkyvänä, hallitsevana, antoi Klaus Fleming tuon hautamaisen hiljaisuuden jatkua pitkän ajan, ennenkuin taas itse matalammalla äänellä ja tyyneemmin, mutta samalla käskevällä päättäväisyydellä, virkkoi:
— Pöytäkirja tästä kokouksesta on heti laadittava ja tarkastettava. Se lähetetään kuninkaalle, loukkaus on häntä vastaan julkisessa kokouksessa tapahtunut, hänen siitä on tuomittava, me olemme siihen liian halpoja. Vaan me vaadimme Kaarlo Henrikinpojan kohta poistumaan tästä kokouksesta ja tästä kuninkaallisesta linnasta, kuninkaan uskollisilla alamaisilla ei ole hänen kanssaan mitään neuvottelemista.
Ei kukaan virkkanut sanaakaan vastaan. Kaarlo Horn, tyynyttyään ensi typerryksestään, yritti selittämään sanojaan, vaan Fleming kielsi sen Suomen aateliston nimessä, eikä hänen Ruotsista tulleet lähettilästoverinsakaan uskaltaneet häntä puolustaa. Kului vielä tuokio hiljaisuudessa. Kaarlo Horn seisoi kalpeana paikoillaan katsellen ympärilleen. Kaikki välttivät hänen katsettaan, kaikkien kasvot olivat värähtämättömät. Silloin hän kylmästi kumarsi, kääntyi oveen päin ja poistui verkalleen ja arvokkaasti kansalaistensa joukosta, joista ei yksikään noussut hänelle jäähyväisiä sanomaan.
Fleming oli voittanut, voittanut pienellä, yksinkertaisella kepposella, vaan voittanut perinpohjin. Hän olisi nyt huoletta voinut sanella kokoukselle sen päätökset, vaan varovaisena ja viisaana antoi hän yhä edelleen Suomen herrain keskustella, vaatimatta enää ehdottomasti alkuperäistä, jyrkkää vastaustaan hyväksyttäväksi. Siten tuli, asiasta suuressa ruhtinaansalissa edelleen tasaisessa hiljaisuudessa keskusteltaessa, vähitellen hyväksytyksi sellainen ylimalkainen lausunto, joka jätti kaikki Söderköpingin valtiopäiväin päätökset kuninkaan ratkaistaviksi. Ja Klaus Fleming tyytyi siihen. Sillä hän oli keikauksellaan saavuttanut paljo suuremman, varmemman edun: Suomen aatelisto oli taas kokonaisuudessaan hänelle kuuliaana ja hänen johdettavanaan, se oli jälleen hänelle varmana selkätukena, taistellessaan edelleen sen suomalaisen kannan toteuttamiseksi, johon hänen ohjelmansa tähtäsi. Vaarallinen vastustaja, joka jo oli yrittänyt sysätä hänet syytettyjen istuimelle, oli nyt itse tähän asemaan joutunut ja varmana ja turvallisena saattoi hän taas lujalla kädellä hoitaa Suomen ohjaksia.
Vaan Kaarlo Hornin puoluelaiset vetäysivät allapäin kokoussalin soppeen, siellä hiljaa supatellen. He olivat vielä aivan hölmöstyneitä äskeisestä äkkikäänteestä.
— Herttua on taas nolattu. Mikä on tästä kaikesta lopuksi tuleva, kysyi Boije päätään puistellen.
— Tästä tulee lopuksi — sota, vastasi Louhisaaren Fleming, katsahtaen arasti voittoisaan orpanaansa.
Ja Erik Ribbing lisäsi:
— Niin, siitä ei päästä mihinkään, tästä koituu sota.
Vaan syvälle mietteihinsä vaipuneena, yhä itsekin ihmetellen sitä varomattomuuttaan, joka oli antanut hänen muuten kömpelölle vastustajalleen tilaisuuden viskata hänet kerrassaan alakynteen, oli Horn verkalleen laskeutunut kokoushuoneesta alas, tietämättä oikeastaan minne hänen oli mentävä ja mitä hänen oli tehtävä. Hänen luottamuksensa maamiestensä joukossa oli lopussa, hänen jo varma voittonsa kumossa, itseään häntä luultavasti odotti herttuan epäsuosio Ruotsissa tai ehkä — vankityrmä Suomessa….
Näissä mietteissään kerroksen laskeuduttuaan pysähtyi hän hetkeksi porraskäytävältä, vanhan kirkon edustalta, ulkonevalle pienelle parvekkeelle, siinä ikäänkuin selvittääkseen ajatuksiaan. Alhaalta linnanpihalta kuului kavion kopsetta ja ääniä; joku airut näytti juurikään saapuneen linnaan ja Hornista kuulosti, että se kyseli juuri häntä; aivan oikein, airut lähti jo kohta nousemaan portaita ylös suureen kuningassaliin, jossa Hornin oli kerrottu olevan. Horn säpsähti ja astui airutta vastaan, pysäyttäen hänet siihen ja kysellen hänen asiaansa. Airut oli tullut Ruotsista, tuonut hänelle kirjeen Kaarlo-herttualta. Kiireesti riuhtasi Horn kirjeen auki ja rupesi lukemaan sitä siinä puolipimeällä parvella. Mutta sen sisällys oli niin merkillistä, hän silmäili uudelleen sen läpi, vaan ei voinut sitä kohta tajuta. Ja tarkemmin lukeakseen kirjettään kiirehti hän lähimpään huoneeseen, missä näki tulta olevan, ja asettui, tarkastamatta ketä huoneessa oli, uunissa roimuavan takkavalkean ääreen ahmimaan herttuan viestiä. Hän luki sen kahteenkin kertaan ja jäi sitten vielä äskeistä kalpeampana seisomaan yhteen kohti, tuijottaen kädessään olevaan paperiin.
Kuului silloin pimennosta, ikkunansyvennyksen luota huoneen perältä, hämmästynyt huudahdus:
— Isäni!
Horn kääntyi katsomaan ja näkikin nyt vasta poikansa Henrikin seisovan siellä nojallaan tuolin selkään, jolla tuolilla istui nuori neitonen, kalvakka ja solakka, jota hän ei ensiksi tuntenutkaan. Hän astui lähemmäs ja silloin hänelle asema rupesi selvenemään: tuolilla istuja oli neiti Fleming, Anna Jaakkimantytär, jonka hän viimeksi pari vuotta sitten oli Upsalassa nähnyt, silloin vielä kukoistavana ja verevänä. Tämän neitosen kättä piti nuori Henrik omassaan, piteli sitä varmasti, vaikka neitonen puolittain näytti tahtovan vetää sen pois.
— Sinäkö poikani täällä! Tule, meidän täytyy nyt heti rientää linnasta pois ja Kankaisiin.
Vaan nuorukainen viittasi isälleen hymyillen neitosta, joka hänen edessään istui, ja virkkoi:
— Ei, isä, ei nyt vielä pois. Te näette, minä en voi lähteä.
Melkein säikähtyneenä vilkasi isä poikaansa, joka siinä niin hymyilevänä ja onnellisen näköisenä seisoi, ja hän jäi tuokioksi sanattomana katsomaan tuota kohtausta.
Nuori Henrik oli vihdoin päivällisen jälkeen tässä huoneessa tavannut Annan ja saanut hänen kanssaan kahdenkesken keskustella. Siinä ikkunasyvennyksessä hän oli kertonut neitoselle, ettei hän pitkällä eroajalla, ei koettelemalla, ei taistelemallakaan, ollut saanut hänen kuvaa mielestään. Ja niinkuin hän vuosi sitten oli luvannut Paraisten rannalla, kun neitonen kiihtyneessä mielentilassa oli kieltänyt häntä Kuitiaan menemästä, niin tahtoi hän nyt neitoselle uudistaa silloin tekemänsä kysymyksen. Menneisyys oli, sanoi hän, haudattava unhotuksiin ja alettava uusi elämä uudella pohjalla ja uudella rohkeudella.
— Matkustakaamme Suomesta pois, asettukaamme isäni tiloille Vironmaalle, jossa uudessa ympäristössä, uusissa oloissa, entiset surut kyllä häipyvät, — siellä voitte vielä elää tyytyväisenä, ehkä onnellisnakin. Minulle ainakin siellä onnen taivas aukeaisi.
Anna ei ollut vastannut mitään, vaan nuorukaisen lempeät sanat ja hänen luottamusta-antava ystävällisyytensä oli ikäänkuin tuudittaen ja tyynnyttäen häneen vaikuttanut. Tuntui, kuin olisi jostakin kaukaa lehahtanut lauhkea, tuorentava tuulahdus pitkän tyyneen ja kuivuuden perästä ja se kyynel, joka salaa hänen silmästään vierähti, tuntui kepenevän kaihon kyyneleeltä. Vaan samalla ahdisti rintaa, tuntui syyttävä poltto sydämmessä ja ääni hänessä kuului huutavan: ei, ei, ei, se olisi petosta, se olisi valan rikkomista… Hellästi ja lämpösästi tarttui nuorukainen hänen käteensä ja piti sitä omassaan; neitonen tunsi, että hänen täytyi se vetää siitä pois, mutta hän ei voinut sitä rajusti riuhtaista, vaikka hänet valtasikin tuskallinen tunne, kun se siinä lepäsi. Kiivaana kävi taistelu hänen sisässään; hän tiesi, että hänen elämänsä oli autio korpi, vaan hänestä tuntui, ettei hänellä ollut oikeutta sitä enää viljellä. Vaan nuori Henrik, jonka mielessä tuo sanaton suostumus kypsytti kauan kyteneitä toiveita, osotti hurmaantuneena isälleen sitä kättä, josta hän yhä vielä piteli kiinni.
Mutta Kaarlo Hornille oli asema kohta selvänä: tämä liitto on nyt mahdoton, mahdottomampi kuin koskaan. Nythän hänen oli lähdettävä karkotettuna linnasta pois, rikollisena ja häväistynä sieltä paettava, ja hänen poikansa täytyi seurata häntä, täytyi katkasta kaikki siteensä Flemingin perheestä — se oli pakosta. Vielä tunti sitten olisi asia voinut olla aivan toisin, — nyt oli Hornin nimi tahrattu, nyt olisi tuo kosinta ollut matelevaisen nöyryytystä.
— Mahdotonta, poikani, — se on liian myöhää. Meidän täytyy jo tänä iltana olla poissa Turusta ja niinpian kuin mahdollista poissa koko Suomestakin. Tule!
Anna Fleming oli, tämän keskustelun kautta ikäänkuin havahtuneena jostakin kiduttavasta unesta, äkkiä vetäytynyt nuorukaisen vierestä syrjään ja Henrikin oli täytynyt hellittää se kätönen, jota hän jo omanaan oli pitänyt. Hämmästyneenä kysyi hän isältään:
— Miksi, isä, mitä on tapahtunut?
— Paljokin, poikani. Pääasia: me olemme karkotetut tästä linnasta, nimemme arvo vaatii meidät kohta poistumaan.
Vaan nuorukainen katsahti siimekseen vetäytynyttä neitosta, astui askeleen häntä lähemmäs ja virkkoi:
— Isäni, oli tapahtunut mitä tahansa, minä jään, sillä minua ei ole karkotettu.
— Ja kumminkin seuraat minua.
Varmana asiastaan katseli isä nyt säälien poikaansa ja tunsi samalla soimuuta sydämmessään. Nuo muutamat varomattomat sanat, jotka hän kiivastuneena oli päästänyt huuliltaan, olivat siis musertaneet hänen poikansakin kauan kaihotun onnen ja särkeneet sen liiton, jota hän itsekin aikoinaan oli toivonut. Ilman noita sanoja olisi kaikki voinut olla toisin, kiistojen jälkeen olisi ehkä saatu sointuisa sovintojuhla, hän olisi voittajan oikeudella voinut osottaa Flemingille suosiota. Hän olisi rakentanut rauhan kansalaistensa kesken ja uudella liitolla vahvistanut sen, välittämättä herttuan rankaisemiskäskyistä ja siitäkin, mitä hän nyt vielä tässä äsken tulleessa kirjeessään kirjoitti…
Niin, tuo kirje, se oli tuokioksi hänen mielestään unehtunut, vaikka se vielä oli auki hänen kädessään. Sitä muistaessaan hän nyt säpsähti, riensi ovelle ja kutsui hätääntyneellä äänellä airueen sisään.
Se oli näet vaarallinen kirje tuo, jota hän vieläkin kuin peljästyneenä silmäili. Herttua käski siinä Kaarlo Hornin kohta, jos osakaan Suomen herroista olisi Flemingiä vastaan, ripeällä kaappauksella vangita marskin ja ottaa linna haltuunsa herttuaa varten… Tuo käsky jos joutuisi marskin tietoon, olisivat he surman omia kaikki, ja siksi tuo kirje hänen kynsissään niin poltteli.
— Tunnetteko tämän kirjeen sisällön? kysyi hän airueelta, joka oli jäänyt ovensuuhun seisomaan.
Lähettiläs nyökäytti päätään.
— Siitä ääneti kuin kivi, jos henkenne on teillekin kallis! — Näin sanoessaan viskasi Horn kirjeen roimuavaan takkavalkeaan, jossa se kohta hiiltyi.
— Mitä, käyvätkö täällä niinpäin asiat?
— Niinpäin, — pelastakoon itsensä ken voi.
Lähettiläs oli astunut askeleen lähemmäs, joten heijastus takkavalkeasta sattui hänen nuorteaan vartaloonsa, joka omituisen levottomasti värähti, kuin hän pettymystä kertovalla äänellä virkkoi:
— Siis taas kaikki kumossa! Viimeinen keino on enää jälellä, tiedättekö sen?
Horn ei ehtinyt tähän airueen salaperäiseen kysymykseen vastata, sillä pimennosta, ikkunasyvennyksestä kuului hiljainen kirkaus ja neitonen, joka siellä koko ajan ääneti oli istunut, syöksähti esiin takkatulen valoon, huudahtaen:
— Hän elää, se on hän…!
Ja hän tarttui intohimoisesti ja voimakkaasti nuoren airueen käsivarteen, katsoi tutkivasti hänen silmiinsä ja jatkoi iloa uhkuvalla, raikkaalla äänellä:
— Sinä elät, olet täällä!
Ja airut viskasi syrjään tuuhean, mustan tekotukan, jolla hän oli peittänyt keltaset kiharansa, korkean otsansa ja kasvonsakin osaksi, tarttui neitosen ojennettuihin käsiin ja vastasi hilpeästi:
— Elän, jumalankiitos, elän, elän yksinomaan sinua varten ja sinun vuoksesi olen täälläkin.
Hornit, isä ja poika, seisoivat sanattomina ääressä aluksi oivaltamatta, mikä neitoseen oli lentänyt. Vaan tekotukan alta tunsivat hekin kohta airueen, — se oli Hieronymus Birckholtz — ja silloin hekin ymmärsivät, mikä neitosen oli vienyt äsken tulleen airueen syliin ja miksi hän siinä niin autuaana huoahti:
— Jumalankiitos, siis elän minäkin!
Vaan Kankaisten nuoressa herrassa kuohautti tämä näky äsken vielä niin sopusointuisia tunteita; hän kalpeni tuokioksi, vaan sitten syöksähti veri kuumana hänen kasvoihinsa ja hän tunsi luontonsa hurjistuvan. Näkihän hän tuossa edessään sen kelvottoman keinottelijan, joka oli kietonut verkkoihinsa hänen nuoruutensa lemmikin ja unelmainsa immen, joka oli väärinkäyttänyt neidolta saavuttamansa luottamuksen ja sitten katalana paennut … näkihän hän hänen siinä edessään nytkin syleilevän tuota neitosta, jonka hän itse juuri ikään luuli vihdoinkin omakseen voittaneensa ja morsiamekseen kihlanneensa… Hänen nuori verensä kuohahti ja hänen mielensä raivostui; hän astui uhkaavana esiin ja paljasti vimmastuneena miekkansa. Airut syrjäytyi askeleen, laski neidon kädestään ja tapaili hänkin miekkansa kahvaa…
Vaan Kaarlo Horn oli siinä samassa saapuvilla, tarttui lujasti poikansa ojennettuun käsivarteen ja virkkoi ankarasti:
— Onneton, sinä seuraat minua, ja heti! Taistella et täällä saa, sulla ei ole syytä taistella eikä oikeutta. Miekkasi tuppeen!
Nuori Henrik seisoi siinä toivottomana ja epävarmana, katseli hehkuvilla silmillään vuoroin isäänsä, vuoroin airutta. Vaan tämä jälkimmäinen astui tyynesti ja kunnioittaen Hornien eteen ja virkkoi reippaasti ja vakavasti:
— Monasti on henkeni tämän neitosen vuoksi jo ollut alttiina ja monasti se on niin oleva vieläkin, enkä sitä karta, sillä hän on morsiameni, hän on puolisoni, hän on kaikista huolimatta oleva vihitty vaimoni. Katsokaa häntä, jalosukuinen nuorukainen, ja te huomaatte viisaammaksi seurata isäänne. Sillä tottatosiaan, tässä ei ole kaksintaistelupaikka eikä meidän kahden varsinkaan ole tässä taisteltava.
Nuori Henrik katsahti Annaa, jonka silmät niin palavina olivat airueeseen kiintyneet, ja hän ymmärsi, että hän tosiaankin tässä oli joutilas. Vaan se tuntui niin raskaalta, hän ei voinut olla kysymättä:
— Poisko … ijäksi…?
— Pois, poikani, pois ijäksi, vastasi isä taluttaen nuorukaista ovea kohden. Ja tämä seurasi mukana, saamatta jäähyväiskatsetta neitoselta, laskeusi pihalle, astui isänsä rinnalla rekeä kohden. Pihalla leikki hänen veljensä Evert iloisena ikäistensä äänekkäässä parvessa. Kaarlo Horn kutsui hänetkin sieltä pois ja hämmästyneenä, tyytymättömänä erosi Evert ilosesta leikistä ja kysyi kummissaan isältään:
— Kotiinko jo, isä; mutta meidänhän piti tänä iltana saada ampua tykeillä?
— Suokoon taivas, etteivät tykit täällä pian todenperästä rupeaisi paukkumaan, vastasi isä miettiväisenä, rekeen istuessaan. Ja samassa ajoikin jo Hornein perhe laskusillan yli pois Turun linnasta.
Hetkisen viivähti sisälle jäänyt airut siellä vielä, mutta kauan ei ollut hänenkään siellä turvallista viipyä. Jos hänet tässä linnassa olisi tunnettu, olisi hirsipuu varmaan ollut hänelle varattu, sen hän tiesi ja siksi hän huolellisesti taas peitti kasvonsa. Neitonen seisoi vielä sanatonna siinä uuniin nojautuneena, johon airut hänet äsken oli jättänyt, seisoi siinä liikahtamatta, kasvot nuorukaiseen kiintyneinä, puolittain ilosina, puolittain syyttävästi kysyvinä. Hieronymo tarttui hänen käteensä ja virkkoi:
— Meillä olisi paljo puhumista, mutta tässä ei ole tilaisuutta selityksiin. Meidän on ollut taisteltava voimia vastaan, jotka ovat olleet meitä väkevämmät. Mutta ratkaisun hetki lähenee, minä olen matkalla sitä valmistamaan. Rohkeutta, Anna, kestävyyttä, me löydämme vielä onnen, joka kärsimyksemme korvaa.
— Erotaanko taas? kysyi neitonen arasti.
— Vaan ainoastaan hetkeksi. Huomaa: kun myrsky rupee pauhaamaan, silloin olen minä jo lähelläsi. Vaan nyt hyvästi!
Yksi syleily, yksi kädenpuristus, ja nuori airut syöksi Hornein jälestä alas linnanpihalle ja kiirehti rekeensä. Jo olikin aika, askeleita kuului jo portaissa, Suomen herrat laskeusivat jo alas kokoushuoneesta, ja juuri kun Hieronymo ajoi ulos linnan portista, kuuli hän äänen, jonka hän liiankin hyvin tunsi ja jossa oli korskeaa kajannetta, huutavan:
— No, nyt saatte kohta ampua, pojat, nyt on hetki tullut. Ja liukkaasti liikkeelle kaikki linnan naiset, sillä tänään tässä talossa juhlitaan!
Pian kohisikin taas liikettä linnan juhlasuojissa, palvelijat juoksivat edestakaisin juhlan valmistustouhuissa ja vieraat ryhmittyivät suureen ruhtinaansaliin täytettyjen maljojen ääreen. Vaan tuota vilkasta touhua huomaamatta, kuulematta, kuinka ovet paukkuivat ja askeleet narskuivat portaissa ja käytävissä, seisoi Anna Fleming vielä kauan paikoillaan uunin katveessa sen kylkeen nojautuneena, silmässä riemuava, vilkas loiste ja kasvoilla onnellinen hymy.
Olihan hänelle tuo äskeinen tapaus kaikkine vaiheineen vielä kokonaan kuin unta, kuin pikaisesti ohilentänyt häilyvä unelma, alusta niin painostava ja synkkä ja sitten niin kirkas ja kevyt kuin kesäinen päivä. Hän eli, hän toivoi vielä… Kuinka olisi hän sitä voinut vielä äsken uskoa, kun hän murtuneen mielensä heikkoudessa taisteli siitä, minkä muodon hänen oli annettava vastaisille, ilottomille kohtaloilleen. Silloin leimahti salama … kuului ääni, joka kajahti tutulta, josta oli mahdoton erehtyä, ja tuossa seisoi se iloinen poika, joka oli tuottanut hänelle niin paljo kaihoa ja kyyneleitä, mutta joka ainoa saattoi puhaltaa henkeä hänen jo riutuneeseen elämäänsä. Hän eli, hän rakasti, hän valmisti väsymättä heidän yhteistä onneaan, — oi, muuta ei Anna tarvinnutkaan tietää, siitä hetkestä hänkin jälleen eli ja toivoi. Hän oli levännyt siunatun silmäyksen sulhonsa sylissä — ja »rohkeutta, kestävyyttä!» sitä ei häneltä nyt tullut puuttumaan.
Näitä Anna nauttien muisteli, yhä vielä seistessään silmät kirkkaina ja povi aaltoilevana hiiltyvän takkatulen ääressä uunin reunukseen nojautuneena. Siitä hänet Ebba-rouva taloustoimissa juostessaan tapasi ja tuli uteliaana puhuttelemaan:
— No, Anna, sinä näytät virkulta tänään. Miten päättyi yhtymisenne nuoren Hornin kanssa?
— Hornin, hänenkö…? — Tämä nuorukainen oli jo melkein joutunut unhotuksiin Annan muistoista ja tädin kysymys herätti hänet nyt muistamaan tuota äskeistä kohtausta kuin jotakin hyvin kaukaista asiata. — Hornin, niin, hänen isänsä pakotti hänet lähtemään pois.
— Siis liian myöhään, eilen olisi kaikki vielä voinut käydä toisin. Mutta nyt, — niin, tosiaankin mahdotonta. Ja sinä näytät siitä päätöksestä olevan iloinen, ehkäpä se siis parasta olikin, — kunhan vain aina olisit tähän tulokseen yhtä tyytyväinen!
— Olen, täti, olen aina…
— No hyvä, hyvä, ei puhuta siitä enää. Joudu sinäkin nyt meitä auttamaan, täällä tulee tänään suuret juhlat, kokous on päättynyt ja päättynyt hyvin, setäsi on saavuttanut loistavan voiton. Tule!
Annan täytyi melkein ravistaa ruumistaan, päästäkseen palaamaan muistoistaan ja mietteistään arkielämän todellisuuteen. Vaan kun hän sitten taloustoimiin ryhtyi, sujuivat ne häneltä keveästi ja hilpeästi, hän heläytti laulunkin lomaan, joten palvelusväki, joka oli tottunut näkemään hänen liikkuvan kuin aaveen ääneti ja hiljaa, sitä aivan ihmeissään katseli.
Samallainen reipas, kahleistaan vapautunut, hilpeä mieliala vallitsi tänään yleensäkin linnassa, jossa juhlamaljat tiheään kiertelivät ja juhlakulut kajahtivat, sekä ylhäällä linnan herrashuoneissa että alhaalla linnueen asunnoissa. Tulia sytytettiin illan kuluessa tornien huippuihin palamaan ja juhlalaukauksia ammuttiin valleilta. — —
Vaan niissä kahdessa reessä, jotka tänä iltana peräkkäin ajoivat Turun linnasta valtatietä myöten pahjoiseen päin, oli mieliala vakava ja huolekas. Edellisessä näistä, jossa kaksi henkeä perällä istui ja ohjaksissa nuori poikanen, ei koko matkalla puhuttu mitään, ennenkuin Maskussa käännyttiin valtatieltä rannikolle vievälle poikkitielle, joka ohjasi Kankaisten tilalle. Tässä vasta lausui vanhempi reen perällä istuvista:
— Niin, poikani, epäystävälliseltä näytti kotimaan rannikko meidän tänne tullessamme. Sinä näet, se sysää meidät sittenkin luotaan.
Ja nuorempi lisäsi huoahtaen:
— Niin, isä, se sysää meidät luotaan. Siksi siitä pois, pois…!
Ja taas ajettiin hetkinen syvässä äänettömyydessä läpi lumisen talviluonnon. Silloin tärähti yhtäkkiä hienosti jäinen maa, lumihiutaleita putosi puiden oksilta ja kaukainen, kumea jysähdys kuului. Reen ajolaudalla istuva poikanen heristi tuota kuullessaan korviaan, käännähti vilkkaasti päin reessä istuvain puoleen ja huudahti innostuneena:
— Isä, isä, nyt ne ampuvat linnassa tykeillä. Nyt ne paukkuvat ilolaukaukset.
— Niin, kai siellä on syytä iloon. Mitä se laukaus sitten ennustaneekin! — Mutta kiirehdi hevosta, Evert, kiirehdi! — —
Jälempänä ajavassa reessä, joka jatkoi matkaansa suoraan pohjoiseen päin Poria kohden, istui perällä yksinäinen nuorukainen, joka usein sai neuvoa kulkua ajajalle, joka näytti olevan outo näillä mailla. Tässä reessä ajava nuori airut oli jo kulkenut pitkän matkan ja suorittanut jo tärkeän ja vaarallisen tehtävän, vaan vielä pitempi matka hänellä oli edessään, tehtävä vielä tärkeämpi ja vaarallisempi. Hän oli henkensä kaupalla ajanut talvikelillä Ahvenanmeren poikki Turkuun, viedäkseen säätyjen lähettiläille herttuan käskyä muitta mutkitta vangita Klaus Fleming ja lähettää hänet Ruotsiin. Herttua oli tahtonut tehdä jutun uppiniskaisen marskin kanssa niin lyhyeksi kuin mahdollista ja katkasta äkkikaappauksella kaikki pitkät neuvottelut. Siihen hän oli tarvinnut taitavan airueen. Ja vaikka tämä toimi erityisesti Hieronymo Birckholtzille, jota marski niin kiihkeästi vihasi, olikin hyvin vaarallinen, oli tämä mielellään sen ottanut vastaan, — hän tahtoi olla saapuvilla, jos kepponen onnistuisi, samalla kaapatakseen Flemingin pesäjaosta omankin osuutensa, morsiamensa.
Vaan kepponen ei ollut onnistunut, herttua oli laskenut väärin, luottanut liiaksi Hornin vaikutusvaltaan, joka tosin oli ollut suuri, mutta joka silloin juuri pahimmoilleen oli saanut kuolonkolahduksen. Mutta siltäkin varalta, että näin tulisi käymään, oli herttua uskonut airueelle tärkeitä toimia. Hänen oli siinä tapauksessa, että lähetystö ei voisi kukistaa Flemingiä Suomessa, matkustettava Satakunnan ja Pohjanmaan läpi aina Peräpohjaan saakka ja matkallaan lietsottava sitä tulta, jonka herttua tiesi siellä jo kytevän. Katkera viha vallitsi koko Suomessa ja varsinkin Pohjanmaalla Flemingin rautaista hallitusta vastaan, talonpojat miettivät kostoa. Kaatukoon Fleming siihen omaan kasvattamaansa katkeruuteen, ellei häntä muuten saada kaadetuksi, — niin oli herttua arvellut —, sytytetään kipuna, lasketaan kosto valloilleen. Sitä valmistaakseen oli nyt herttuan airueen käytävä talonpoikain luona, poikettava talosta taloon, puhuteltava, neuvottava…
Se ei ollut leikin retki, sen tiesi se nuorukainen, joka yksin ajeli valtatietä Turusta pohjoiseen päin, hän tiesi, ettei hänen henkensä maksanut paljoa, jos hänet ja hänen asiansa keksittäisiin. Vaara siihen oli myötään tarjona, kun hänen tuli tällaisia asioita ajaa maakunnassa, jossa jo ilmeinen sotakanta vallitsi rahvaan ja majotetun sotaväen välillä, jossa jokainen ratsumies oli oikeutettu ja halukas pistämään vartaaseen salakulkijan, joka yllytti kansaa kieltämään ratsuväeltä ruoan ja asunnon, ja jossa sen lisäksi Flemingin käskyläiset, voudit ja kirjurit, erityisesti pitivät epäiltäviä matkustajia silmällä. Ja hirttonuora olisi ollut hyvin ikävä kapine juuri nyt, jolloin onnen ratas vihdoinkin oli kääntymässä…
Vaan eipä siitä surua — liukkaasti vain ja vikkelästi, se oli Hieronymon tunnussanana, ainahan vikkelä mies nahkansa pelastaa. Ja hän vihelteli reessä iloisia säveleitä, muistellessaan tyttöään, jonka hän äsken oli tavannut, vaipui sitten taas miettimään tehtäväänsä, miettimään sitä roviota, jota hän oli lähdössä sytyttämään ja sitä palkkiota, minkä hän siitä itse oli saava. Hänen mielensä painui aina vakavaksi, kun hän ajatteli tuota veristä kylvöä, jota hän oli kylvämässä, — mutta sitten hän taas ajatteli satoa, ja taas hän vihelteli iloisia säveleitä, yhä matkatessaan pohjoiseen päin.
Klaus Fleming mahtavuudessaan.
Kesäinen aamuaurinko, joka lämpösästi paahteli rantakallioita ja kirkkaana pälyili veden pinnalla, leikki iloisena kullahtavissa kiharoissa sen nuoren neitosen, joka Turun linnan alla, Linna-aukon äyräällä, istui vesikivellä, syvälle painautuneena paperilehden yli, joka oli hänen sylissään. Hänen kasvonsa kuvastuivat veden kalvoon, johon hän aina toisinaan pitkään katsoi, kohautellen silmiään paperistaan. Nuo kasvot eivät enää olleet samat pyöreähköt, helakkaväriset immen kasvot, joihin tutustuimme, kun eräänä kevätpäivänä saattelimme Anna Flemingiä Paraisten kirkkoon, mutta ne eivät myöskään olleet samat harmahtavat, pettymystä ja kaihoa kertovat naiskasvot, jotka Pikkalan rantatörmältä eräänä syyspäivänä näimme väsyneinä tähtäävän meren autiolle ulapalle. Ne olivat kalpeat vielä nuo kasvot, ja ohimoilla lepäsi hieno varjo, vaan samalla ne olivat ikäänkuin kehittyneet ja hienonneet piirteiltään; niistä kuvastui kestettyjen taistelujen jälkiä, vaan samalla luottavaa varmuutta ja toivoa. Ja suunpielissä värähteli yhä uudistuva, nuortea, ilonen hymy, niin raikas kuin tuo vihanta nurmiranta siinä lahden takana, ja silmät, jotka ahmivat paperilehden tiheitä rivejä, säteilivät riemua ja kiitollisuutta.
Hän oli saanut kirjeen sulholtaan, ensi kirjeen koko pitkänä kihla-aikanaan, ja siinä oli riemun lähde. Olihan tosin niitä kirjeitä ollut hänelle ennenkin tulossa, vaan ne olivat jääneet matkalle, pysähtyneet pidättäjäin kouriin ehtimättä perille asti. Tämä oli nyt päässyt perille. Kun Anna tänään aamusella oli lähtenyt linnasta tavalliselle aamukävelylleen, oli sillankorvassa seisonut kolme miestä, joista yksi oli häntä hyvin tyystin tarkastellut ja vihdoin tullut kysymään, oliko hän marskin veljentytär, neiti Anna Fleming. Kun tyttö kummastuneena oli myöntäen vastannut, oli talonpoika kaivanut poveltaan pienen paperikäärön ja antanut sen hänelle. Mies sanoi saaneensa sen kotonaan Pohjanmaalla itse lähettäjältä, joka oli hänelle neuvonut keinot ja tuntomerkit, joiden mukaan hän osaisi antaa kirjeen suoraan neitoselle. Samalla mies kertoi, että he, kolme pohjolaista, olivat purjehtineet kotipitäjistään Turkuun vielä kerran pyytämään marskilta joitakuita huojennuksia ratsuväen kovista rasituksista, ja että he kohta linnassa käytyään aikoivat lähteä paluumatkalle, jolloin he voisivat viedä vastauksenkin sille iloiselle nuorelle herralle, joka sitä siellä kaukana Pohjanmaalla odotti.
Kiitollisena tuomisista oli Anna rientänyt alas rantatörmälle siellä yksinään, rauhassa ja piilossa, kirjettään lukemaan. Siellä hän sen jo oli lukenut kertaan ja toiseen ja yhä vielä oli se hänelle yhtä tuores ja rakas. Hänen sulhonsa kertoi siinä hilpeästi ja hauskasti matkastaan Pohjanmaalle, jossa vaaroja ei ollut puuttunut, mutta jossa hänen toimensa jo olivat hyvällä tolalla. Kertoi, kuinka hän tällä matkallaan pitkin talvea ja kevättä juuri oli valmistellut heidän kauan kaivattua yhteistä onneaan, kuinka valoisilta tulevaisuuden toiveet nyt jo näyttivät ja kuinka varma hän oli aikeidensa onnistumisesta. Ja näin hän reippaasti ja luottamuksella kirjoitti kirjeensä lopussa:
»Syksy on pian käsissä, pian peittää lumi maan ja suksikeli on parhaillaan. Silloin saatte te siellä Turussa kuulla uutisia täältä Pohjanmaalta, silloin saat, Anna, sinäkin minusta kuulla ja silloin ei kulu enää kauaa, ennenkuin olen luonasi. Samoihin aikoihin sinne kuulunee paljo muutakin ryskettä, kuuluu myrskyn ja vihurin ääniä, jotka lähtevät vinkumaan kaikilta suunnilta. Mutta niitä elä sinä tyttöni säiky, ne ovat kaikki meille hyvän enteitä, onnen merkkejä. Saatpa nähdä, kuinka minä sen myrskyn keskestä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni. Monasti meitä ovat toiveemme pettäneet ja rauenneet ovat parhaat yritykseni; vaan nyt olen onnistumisestani varma, yritys on siksi voimakas, ettei se petä. Siis vielä muutamia kuukausia eroa ja sitten minä olen koettava palkita sen kaiken, mitä minun vuokseni olet uhrannut ja kärsinyt…»
Näin hän kirjoitti ja koko tuosta kirjeestä huokui Annaa vastaan sellaista varmuutta, luottamusta ja lämpöä, että hän aivan kuin onneensa sulaneena siinä istui, hänkin jo mielessään varmana unelmainsa lopullisesta toteutumisesta.
Ylemmäs taivaalle noussut päivä paistoi jo kuumasti hänen selkäänsä, mutta ei sekään tuntunut rasittavalta eikä hän hakenut siimestä. Tuntuihan luonto ja ympäristökin tänään niin kauniilta ja sopusuhtaiselta ja hän katseli iloisena, kuinka tuulimyllyjen siivet Kakolan mäellä rattoisasti pyörivät ja kuinka lystikkään pienen näköisinä muurarit Korpolaisvuorella rimpuilivat sinne rakentamansa uuden varustuksen seinämillä ja keikkuivat sen tornissa. Eikä hän olisi tältä rauhaisalta juhlapaikaltaan, jossa hänellä oli ollut niin herttanen hetki, ollenkaan malttanut lähteäkään pois, vaan hän muisti samalla, että hänen setänsä oli juuri tänä päivänä määrännyt perheensä lähtemään Turun linnasta, jossa se talvesta saakka nyt yhtämittaa oli asunut, Uudellemaalle, Pikkalaan ja Siuntioon, jonne laivasto kutsui marskin ja taloudenhoito hänen rouvansa. Piti siis lähteä matkalle varustautumaan. Anna nousi melkein vastenmielisesti vesikiveltään ja rupesi astumaan kallioista rantaa myöten valtatielle päin.
Silloin hän yhtäkkiä pysähtyi. Hän näki linnasta päin vastaansa tulevan neitosen, joka hänelle liinalla vilkkaasti viuhtoi ja jonka hän kohta tunsi Elina-serkukseen. Juoksujalassa oli Elina pian hänen luonaan.
— Elina, sinäkö täällä? Milloin olet tullut?
— Illalla tulin kaupunkiin Liuksialan Kaarina-rouvan kanssa. Saavuimme äsken linnaan, vaan sieltä sinua turhaan etsin, — mitä täällä lymyilet?
— Lymyilen todellakin, minullakin on näet Elina taas salaisuuksia. Vaan istutaan vielä hetkeksi tähän kalliolle tarinoimaan, oi, niin paljo, paljo on mulla sulle nyt kerrottavana.
— Entä mulla sitten! Kas noin, pääsi nojaa syliini niinkuin ennen…Vaan kerrohan sinä ensin; näytäs, sinähän olet ilonen kuin varsa, mitä,Anna, onko sulhosi löytynyt?
— On löytynyt, olen tavannut hänet ja tapaan pian taas. Vaan kuulehan!
Ja pakina alkoi.
Serkukset eivät olleet taas vuoteen toisiaan tavanneet, eivät senjälkeen kuin Pikkalassa erosivat tuon keskeytetyn ulkomaanmatkan jälkeen. Silloin olivat molemmat olleet synkällä, masentuneella mielellä, Anna surren kaatunutta unelmaansa ja Elina rohkeiden tuumainsa keskeytymistä. Nyt olivat molemmilla toiveet taas rohkeammat ja Anna varsinkin kertoi riemastuksella serkulleen onnensa odottamattomasta käänteestä. Nyt se ei enää ollutkaan kaukana, se pitkäaikaisten unelmain päämaali, — muutamia kuukausia vain jahänon täällä! Ja uhkuvalla ilolla vilautti hän Elinalle äsken saamaansa kirjettä.
— Mutta millä keinoilla hän tulee, mikä on hänen suunnitelmansa? kysyiElina epäillen.
— Hän tulee, se on pääasia, ja se on varma. Näin hän kirjoittaa: »Sen myrskyn keskestä minä kuin tuulispää pyrähdän viereesi ja vien vihdoinkin omani omakseni». Hän tulee!
Vaan Elina kävi yhtäkkiä tarkkaavaksi.
— Myrskyn keskestä, kirjoittaako hän niin?
— Niin, niin, kuten kuulit.
— Hm, silloin aavistan, mitä hän tarkottaa. Hän luottaa rajuilmaan, ja aikoo käyttää sitä hyväkseen, — ahaa! Sen oireita tuntuu kyllä muuallakin ja sen aikana voi paljo tapahtua, — siihen luotan minäkin. Mutta se on vaarallista peliä.
Anna ei ollut ilonsa keskessä vielä tullut ajatelleeksikaan, mitä hänen sulhonsa oikeastaan tuolla myrskyllä oli tarkottanut ja nyt Elinan sanat hänet melkein säpsäyttivät.
— Mitä, peljätäänkö sotaa?
— Peljätään ja toivotaan, minä puolestani toivon, ja toivottava sitä on sinunkin. Mutta — katsoppas noita linnoitystöitä tuolla Korpolaisvuorella —, täällä varustaudutaan myös, sitä ei vielä tiedä, kuka sitä myrskyä tulee johtamaan.
Anna oli hetkeksi käynyt miettiväksi. Hänelle rupesi nyt vasta oikein selvenemään, että hänen pelastuksensa ja onnensa riippuikin alkavasta sodasta, sodasta hänen omaa setäänsä vastaan, ja sen onnistumisesta. Ja hän virkkoi hiljaa:
— Pitääkö siis välttämättä vuotaa verta?
— Sitä et voine sinä estää jos tahtositkin, vastasi Elina. — Eikä sitä ole meidän syytä kammolla ajatella, sillä siihen meidän molempain menestys liittyy. Kuules, Anna, näistäpuolin meidän toiveemme ja halumme käyvät samaan suuntaan, tiet rinnakkain, päämäärät, — niin, ne ovat vielä kaukana. Vaan ne lähenevät, ne toteutuvat!
Tuo reipas luottamus tempasi Annankin taas mukaansa. Niin, käyköön miten tahansa, sodassa tai rauhassa, tyyneessä tai myrskyssä, — päämäärä toteutuu, sulho saapuu, se on kaikki! Ja hän rupesi nyt vuorostaan kyselemään Elinalta tämän matkoja ja tuumia.
Elina oli kotoaan Hämeenlinnasta, jonne Liuksialan rouva pari viikkoa sitten oli saapunut, lähtenyt tämän mukaan matkoille. Kaarina-rouvan tarkotus oli pyytää marskilta lupaa saada kävästä edes Räävelissä tervehtimässä onnetonta poikaansa, joka ei saanut tulla Suomeen edes äitiään näkemään. Kustaa Eerikinpoika, jonka hänen palava koti-ikävänsä jo vuosi sitten oli vetänyt Itämeren maakuntiin, oli viettänyt Riiassa surkean talven köyhänä, sairaana ja avutonna, turhaan odottaen pyytämäänsä lupaa saada käydä Suomessa. Tänä kesänä oli hän vihdoin taas rohkassut mielensä ja lähtenyt luvatta tulemaan Suomenlahden yli. Mutta Fleming, jolle oli annettu asiasta tieto, lähetti Pikkalasta laivoja vastaan ja palautti kovaosaisen kuninkaanpojan takasin Rääveliin. Sieltä oli tämä kirjoittanut äidilleen Liuksialaan ja pyytänyt Kaarina-rouvaa sinne puheilleen. Kohta olikin rouva lähtenyt matkoille ja tullut Hämeenlinnan kautta Turkuun, rukoillakseen marskilta lupaa tuohon yhtymiseen.
— Miksei häntä lasketa kotimaahansa? kysyi Anna ihmetellen, sillä hänestä oli tuo heikko, surunvoittoinen mies viattomin ja vaarattomin ihminen maailmassa.
— Hän on kuninkaanpoika, hän on oikeutettu istumaan Ruotsin valta-istuimella, ja siksi häntä peljätään ja vainotaan. Vaan hän tulee kyllä tänne, ole siitä varma; sen myrskyn aikana, josta sulhosikin kirjoittaa, tulet, toivon ma, kuulemaan korkeimpana mainittavan Kustaa Eerikinpojan nimen.
— Mitä, aikooko Kustaa Eerikinpoika nousta kapinaan, — ja ketä vastaan?
— Hiljaa, hiljaa, me emme vielä tiedä, mitä hän aikoo. Mutta hänelle on annettava aikeita, toimivoimaa, rohkeutta…!
— Sitäkövarten matkustaa rouva Rääveliin?
— Ei rouva, hän tuskin tietääkään mistään aikeista, hän pelkää liiaksi poikaansa…
— Vaan sinä, matkustatko sinäkin Rääveliin? Häntäkö tapaamaan?
Elina oli noussut pystöön ja seisoi suorana, juhlallisena, melkein uhkaavan näköisenä siinä rantakalliolla, silmässä palava kiilto ja käsivarsi ojennettuna suoraksi.
— Niin, minä lähden noutamaan häntä Suomeen, minä tuon hänet tänne sitä rajuilmaa johtamaan, joka puhkeava on, ja sen keskestä olen kohottava hänet kunniaansa. Minussa on voimaa ja hänen pitää saada sitä myöskin.
Anna katsoi ihaillen serkkuaan:
— Oi, jos olisi minussakin tuollainen into ja tuollainen voima. Vaan yksin, Elina, heikko tyttö —, mitä voit sinäkään? Onko sulla auttajia?
— Koko Suomen kansa, sen saat nähdä. Vaan muista: ei sanaakaan näistä, ei hiiskahdustakaan!
Hetken viivähtivät tytöt vielä supatellen siinä rantakalliolla, kunnes Anna nousi, tarttui serkkuaan käsivarresta ja lähti taluttamaan linnaan päin. Hänenhän oli kiirehdittävä valmistamaan kirjettä sulholleen, saadakseen sen annetuksi Pohjanmaan lähettiläille, kun nämä, marskin puheilla käytyään, lähtisivät linnasta. Pitkästi hän kirjoitti, toivehikkaasti, luottavasti; kertoi huoltensa huojentumisesta, mielensä reipastumisesta, kertoi rohkeana odottavansa sitä myrskyä, jonka keskestä heidän onnensa oli sukeutuva. Ja kirjeensä valmiiksi saatuaan lähti hän ulos pihalle odottamaan lähettiläitä, jotka vielä olivat marskin puheilla. Ne viipyivät siellä kauan, Anna nousi porraskäytävään, odottamaan oven takana. Vaan siitä hän äkkiä peljästyneenä väistyi pois ja pakeni takasin alas linnan pihalle sen pieneen puistikkoon.
Sisältä huoneesta oli näet kuulunut marskin ääni niin ankarana ja vihaisena, ettei hän sitä sellaisena vielä ollut kuullut koskaan; jalka oli tömissyt kiviseen lattiaan ja nyrkki paukkunut pöydän laitaan. Ja sekaan oli kuulunut myöskin talonpoikain vakavia vastaväitteitä. Anna arvasi, että lähettiläät olivat liikanaisella suorapuheisuudella suututtaneet marskin noin äkäseksi ja toivoi nyt vain, että he pian lähtisivät, ennenkuin setä vimmoissaan ryhtyisi väkivaltaisuuksiin, — hän oli vihassaan niin peljättävä. Tuokion kuluttua narahtikin ovi, askeleita kuului käytävästä, lähettiläät tulivat ulos, ja Anna rupesi jo kävelemään sillalle päin heitä tavatakseen. Vaan lähettiläät eivät menneetkään porttia kohden eivätkä sillalle, marskin huovit saattelivat heitä pihan poikki erästä alakerran ovea kohti, jonka Anna tiesi vievän vankityrmään. Raskas rautaovi vingahti valittavasti ja sulkeutui taas salvaten miehet sisäpuolelleen.
Surumielin ja miettiväisnä sitä Anna katseli. Hän kyllä tiesi, että katkera viha oli jo vuosikausia ollut vallitsemassa Pohjanmaan miesten ja Klaus-herran välillä — olipa se jo toisinaan väkivaltaisuuksiinkin puhennut — ja marskin oli hän monasti kuullut tuimasti sadattelevan Pohjolaisten valitusretkiä Ruotsiin ja heidän niskottelemistaan hänen virkamiehiään vastaan. Mutta miksi oli tuo viha nyt noin kiihtynyt, miksi hänen miehekäs setänsä noin ahdisteli noita turvattomia talonpoikia? Ja tuostako katkerasta vihasta hänen onnensa piti sukeutua?
Erityisesti huolissaan siitä, että hänen kirjeensä nyt tuojain vangittua jäisi lähettämättä, päätti Anna mennä marskin huoneeseen saadakseen lähemmät tiedot asioista. Annan ja hänen setänsä vanhastaan hyvät välit olivat taas vähitellen korjautuneet entiselleen, Klaus-herra käytti vieläkin toisinaan Annaa apunaan ja tällä oli aina oikeus mennä setänsä työhuoneeseen istumaan.
Marski käveli siellä, kuten hänen tapansa oli, ollessaan kiihtyneessä mielentilassa tai erityisesti harkitessaan jotakin suunnitelmaa, nytkin pitkillä askelilla lattiata edestakasin ja puhui, osaksi itsekseen, osaksi kirjurilleen Gröningille, joka taas oli hänen luonaan, palattuaan talvisen aateliskokouksen jälkeen tekemältään Puolanmatkalta. Äskeisen myrskyn laineet olivat jo osaksi laskeutuneet, vaan maininki kävi vielä korkeana.
— Ei niillä ole pää tuohesta, puhisi marski siinä kiukuissaan. — Tulevat tänne varottamaan ja uhkaamaan, ikäänkuin me emme entuudestaan tuntisi heidän vehkeitään ja kapinahommiaan. Siellä he Pohjanmaalla vangitsevat meidän virkamiehiämme ja pieksävät huovejamme… Eikä se vielä mitään olisi, jos he olisivat omilla asioillaan, vaan nyt he juoksevat toisen kätyreinä…
Marski pysähtyi hetkeksi miettimään ja jatkoi sitten:
— He ovat reipasta väkeä, nuo pohjolaiset, mukiloivat venäläisiä kuin vietävät eivätkä pelkää pirujakaan. Vaan hitonko me nyt teemme heidän »oikeuksilleen». Eikö heillä ole lievemmät rasitukset kuin muilla maakunnilla, täytyyhän heidänkin elättää omat huovinsa? Mutta nämä vain uhkailemaan, — ah kyllä minä ne nuijapäät tunnen, he ovat herttuan verkoissa kaikki tyynni. Täältä he tietysti olisivat taas purjehtineet suoraan Tukholmaan valittamaan meidän ankaruuttamme neuvostolle ja valamaan vettä herttuan myllyyn. Vai mitä varten he tulivat tänne, hä, Gröning?
— Sanoivathan tahtovansa vielä kerran kuulla, onko mitään helpotuksia toivottavissa, koska muuten eivät tiedä mitä tapahtuu.
— Niin, sinäpä sen sanoit, — »mitä tapahtuu» — ilmeinen kapina-uhka. Sitävarten siellä herttuan kätyrit ovatkin kulkeneet kiihottamassa kansaa, — kirottua, etteivät huovit saaneet kiinni sitä erästäkin hirtehistä, jota lähetin heidät takaa-ajamaan — hän on vanha kettu…! Vaan koettakootpa pohjolaiset … me muserramme heidät! Nostakoot päänsä laillista esivaltaa vastaan, ja siitä syntyy verilöyly, jota heidän jälkeläisensä vielä kymmenennessä polvessa hirmustuvat, — jos heiltä yleensä jää jälkeläisiä! Silloin ei ole armoa, sillä se kapina ei ole ainoastaan meitä vastaan tähdätty, sen tarkotus on siirtää ruunu pois Juhana-kuninkaan suvulta … ah, kyllä minä sinun kavaluutesi käsitän, sinä Södermanlannin vallanhimoinen herttua! Vaan Suomi on oleva sulle sitkeä pala, sen minä takaan.
Marski istahti hetkeksi selkänojaan pöytäänsä vastaan, käännähti sitten ja pyysi Gröningiltä sitä kirjettä, jonka he äsken Suomen aateliston nimessä olivat Ruotsin valtioneuvostolle — taikka oikeastaan yksin herttualle — lähetettäväksi kirjoittaneet. Hän silmäili sen läpi, veti ristin sen yli ja virkkoi:
— Tämä on liian imelätä, liian nöyrää. Meidän pitää kirjoittaa samalla tavalla kuin he meille, tässä ei ole tarvis luikerrella. Kirjoita näin: Me tunnemme kyllä ne monenlaiset, valtakunnan sisälliselle rauhalle vaaralliset vehkeet, joita te tässä maassa, Suomessa, harjoitatte; mutta tietäkää, me tulemme olemaan varuillamme vastataksemme samalla mitalla. Suomen on kuningas meidän käsiimme uskonut ja teidän vehkeitänne täällä tulemme siis kohtelemaan kapinayrityksinä kuningasta ja esivaltaa vastaan, jommoisia ne ovatkin…
Gröning pysäytti epäillen kynänsä, vaan marski tiuskasi hänelle:
— Mikset kirjota? Mitä mietit?
— Minä mietin, että tämä merkitsee sotaa.
Fleming nousi taas kävelemään.
— Sotaa, niin, mitä se muuta merkitseisi? Mitä tämä on ollut viime talvesta saakka muuta kuin sotaa? Herttua varusteleikse Ruotsissa valloitusretkelle Suomeen ja yllyttää Suomen ymmärtämätöntä rahvasta kapinaan, me varustaudumme täällä suistamaan kumoon niin toisen kuin toisenkin yrityksen. Se on sotaa. Vai suottako luulet meidän keräävän väkemme leiriin tänne Turun edustalle ja suottako veistetään sotalaivoja Pikkalassa…? Se on sotaa, tässä on turha leikkiä piilosilla. Kirjota! — Vaan jos eivät Suomen herrat kirjota alle?
— He kirjoittavat nykyjään jo minkä alle tahansa. Sinä palasit otolliseen aikaan Puolasta, tuoden kuninkaan kirjeet, — hän lupaa itse tulla Suomeen ja antaa meille siihen asti täyden valtuuden. Kukapa uskaltaisi nyt enää niskotella: Kurjet tottelevat pakosta, Hornit ovat kukistetut… Kuule, tapasitko Viron kautta tullessasi Kaarlo Hornin?
— En, hän kuuluu asustavan tiloillaan, Boije on määrännyt hänet jonkinlaiseen kotiarestiin.
— Miksei Boije ole sulkenut häntä vankeuteen, kuten kuningas on käskenyt? Ne vehkeilevät siellä, nuo herrat… Ei, meidän täytyy itsemme poiketa Pikkalanmatkaltamme Rääveliin ja järjestää tuo asia.
Gröning kirjoitti kirjeen valmiiksi ja ojensi sen marskille. KlausFleming ei kumminkaan siihen nyt enää katsonutkaan, hän näyttivaipuneen muihin mietteisiin. Ja äkkiä hän terästäen katseensaGröningiin virkkoi:
— Kuningas lupaa tulla tänä syksynä valtakuntaansa, ensin Suomeen, niin hän kirjoittaa, niin kerrot sinä. Mitä luulet? Tuleeko hän…? Niin, niin, tietysti sinulle Varsovassa on virallisesti ilmoitettu, että hän tulee ja me toitotamme sitä kyllä koko maailmalle, — luulet itse, yksityisesti?
Hymy leikki Gröningin suupielissä, hän ymmärsi niin hyvin, mitä hänen herransa tarkotti, ja hän vastasi ainoastaan kaksi sanaa:
— Rex crastinus.
Fleming rupesi taas kävelemään.
— Niin, niin huomispäivän kuningas, aina vastaseksi lykkäävä, aina aikaansaamaton, aina sama Sigismund. Hänen lupauksiinsa emme saa luottaa, emme saa yleensä luottaa mihinkään muuhun kuin omaan voimaamme, meidän täytyy yksin olla varustettu ja kaikkea kestämään. Ja se onkin varminta… Eenokki, kutsuppas sisään Prinkkalan herra.
Vanha linnanisäntä saapui kohta tehden marskille nöyrän kumarruksen, — Suomen aatelit olivat tänä talvena ruvenneet häntä yhä suuremmalla kunnioituksella kohtelemaan. Mutta marski talutti vanhuksen ystävällisesti istumaan ja kertoi vielä samana iltana aikovansa lähteä laivoillaan Pikkalaan, valvomaan laivaston varustamista. Linnan hoito, sen korjaus- ja varustustyöt, jäivät nyt siitä syystä Prinkkalan herran huoleksi, joka tehtävä näihin aikoihin oli tavallista vastuurikkaampi. Marski kehotti ukkoa pitämään kiirettä, hankkimaan lisää muurareita, lisää tykinvalajia, mutta erityisesti pitämään silmällä, ettei ketään asiaankuulumatonta pääse linnaan. Ja vielä hän jätti vanhalle linnanpäällikölle erityiseksi toimeksi valvoa, ettei ketään kansankiihottajaa Ruotsista pääse Suomeen eikä suomalaisia valittamaan Ruotsiin, — kaikki tuollaiset retkeläiset ovat otettavat kiinni ja pantavat talteen.
— Parastani koetan, vastasi Prinkkalan herra, — mutta valitusretkillä kulkijoista käy pian mahdottomaksi pitää lukua. Taas äsken ovat saaristovartijat ottaneet kiinni erään jahdin, joka syrjäväyliä oli pyrkimässä Ruotsiin.
— Hyvä, pistäkää vain valittajat tyrmään tyyntymään.
— Vaan se on pian täynnä talonpoikia.
— Täynnä … sulloutukoot ahtaammalle! Oma syynsä, miksi vehkeilevät esivaltaa vastaan; niitä täytyy rautakourin kohdella, ei auta…
Marskin otsalle oli laskeutunut tumma varjo ja hän seisoi tuokion rypistellen tuuheita kulmakarvojaan. Vaan sitten hän huiskasi kädellään, antoi vanhalle linnanpäällikölle merkin, että hän saisi lähteä ja virkkoi Eenokille:
— Ketä siellä on tänään odottamassa puheilleni pääsöä? Otamme heidät kaikki vastaan nyt heti, koska iltapuoleen jo matkustamme pois, mutta käske heidän puhua asiansa lyhyeen.
Paljo niitä oli taas asiamiehiä, — ensimmäisenä tuli lähetyskunta hämäläisiä talonpoikia valittamaan veroista ja linnaleiristä. Nämä asiamiehet olivat nyt vuosikausia olleet melkein jokapäiväisiä, vaan viime aikoina olivat ne käyneet harvinaisemmiksi, — talonpojat olivat, turhaan käytyään marskin puheilla, ruvenneet salaa marskin vartijoilta puikahtelemaan herttuan puheille Ruotsiin, saamaan sieltä lohdutusta, vaikka Fleming olikin ankarasti kieltänyt nämä tällaiset retket. Marski kyllä oivalsi, että rasitukset kävivät kansalle sitä raskaammiksi, kun katokin nyt kolmena, neljänä vuonna peräseltään oli maata vaivannut, ja hän tiesi, että puute ja kurjuus oli ajanut kansan aivan epätoivon partaalle. Vaan hän ei voinut helpottaa rasituksia. Jos hän edellisinä vuosina vielä oli koettanut joskus edes tasotella ja keventää taakkoja, oli se nyt, kun sodan uhka oli edessä, mahdottomampaa kuin koskaan, — täytyihän päinvastoin varustuksiin ja sotaväen jalkeillepanoon kirjoittaa yhä uusia veroja.
— Kuningas on sen määrännyt, sotaväen täytyy saada elatuksensa, — tähän masentavaan, apua lupaamattomaan selitykseen hänen vastauksensa nytkin, kuten lukemattomia kertoja ennen, supistui. Vaan nyt hän kumminkin, ikäänkuin lohduttavammin, lisäsi: — Mutta kuningas tulee nyt itse tänne Suomeen, me olemme juuri äsken saaneet häneltä siitä varmat lupaukset; parin, kolmen kuukauden perästä on hän täällä. Hän sitten toivottavasti helpottaa, missä helpottaa voi, siihen asti koettakaa kärsiä, — kääntykää sitten hänen itsensä puoleen.
Marski tiesi, että tämäkin lohdutus oli ontto ja perätön, ja hänen suoraa luonnettaan karmasi, kun hän sitä kansalle toitotti. Ja hän huomasi kyllä, että avunhakijatkaan eivät tuollaisesta lupauksesta ottaneet kostuakseen: he seisoivat siinä yhtä lohduttomina ja sopersivat:
— Meillä ovat pellot kesantona, lapsemme kuolevat nälkään, millä ruokimme enää kaksikaan kuukautta ruunun ryttäreitä?
— Ruokkikaa millä tahdotte, ratsuväen täytyy elää. Menkää!
Mutta hämäläisten talonpoikain poistuttua, päät retkottavina ja toivottomin katsein, jäi marski pitkäksi ajaksi seisomaan pienen kulma-ikkunan ääreen katsellen ulos ulapalle. Huoneessa vallitsi täydellinen äänettömyys, uhkaava ja painostava, joka Annankin mieleen aivan lamauttavasti vaikutti. Hän aikoi jo, katkastakseen äänettömyyden, kysyä sedältään jotakin, vaan tämä kääntyi, ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, hänen puoleensa, ja virkkoi:
— Kansa kiusautuu äärimmilleen, se ärtyy meitä vastaan, mutta ei auta.Tiedätkö mitä me tarvitseisimme, ollaksemme mahtava ja kukistumatonSuomessa, — hä?
— Kansan suosiota, vastasi Anna hiljaa.
— Ei, sitä me emme tarvitse, emme välitä siitä! Vaan varoja, täydet varastot ja rikkaita alamaisia, viljaa ja vaskea, niitä me tarvitseisimme. Mikä mahti uskaltaisi meitä vastustaa, jos meillä olisi rahaa, — silloin me kyllä olisimme kansan suosiossakin. Vaan meillä ei ole varoja olla kansan suosiossa; maa on köyhä, varastot tyhjät, meidän täytyy olla ilman rahvaan suosiota, täytyy verottaa sen köyhyyttä ja niittää sen katkeruutta ja tulla toimeen sittenkin. Ja siksi meidän täytyy olla rautasia ja taas rautasia…! — Eenokki, kutsu sisään seuraava.
Sieltä saapui Turun porvariston lähetyskunta ilmoittamaan Flemingille, nyt erottaneensa virastaan sen pormestarinsa, joka, ollen porvariston edustajana Söderköpingin valtiopäivillä, oli allekirjoittanut näiden päätökset. Lähettiläät pyysivät alamaisesti ja nöyrästi Flemingiltä anteeksi, että he ymmärtämättömyydessään ollenkaan olivat lähettäneet edustajan noille valtiopäiville, — olivat valmiit sopivalla tavalla korvaamaan tuon erehdyksen.
Fleming kohteli lähetyskuntaa kopeasti, nuhteli porvareita, jotka olivat kuunnelleet muiden kuin kuninkaan ja hänen käskyjään, ja vaati jonkunlaiseksi rangaistukseksi Turun porvaristoa luovuttamaan kaikki laivansa hänen käytettävikseen, koska hän niitä tarvitsi lähtiessään kuningasta vastaanottamaan. Nöyrästi lähetyskunta sen lupasi ja poistui alamaisesti kumarrellen.
— He ovat nyt niin nöyriä, etten heihin ollenkaan luota, virkkoi marski porvarien lähdettyä, — moiset kumaraniskat voivat pian olla käppyrässä toisenkin edessä. Ja laivat ovat pantavat talteen, ne he muuten sopivassa hetkessä voisivat antaa herttuan käsiin, — heitä ei osaa taata. — Marski naurahti: — Hm … varsin lempeänä anteeksiantajana he eivät minua pitäne, vaan sama se … oderi … kuules Gröning, miten se olikaan tuo lauseparsi, sinä vanha koulumestarihan osaat latinaa.
— Oderint dum metuant, — sitäkö tarkotatte?
— Sitä. Vihatkoot vain, kyllä me pidämme huolen, että he meitä myöskin pelkäävät.
Eenokki tuli nyt ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa, piispa Ericus, tahtoi tavata marskin. Silloin Klaus-herra hiukan ivallisen näköisenä sukasi sormin tukkansa ja partansa, korjasi vyönsä kohalleen ja oikasi lyttyyn painuneet saapasvartensa suoriksi.
— Soo, meillä tulee siis taas pieni uskonnollinen keskustelu opeista ja harhaopeista ja kirkon kynttilöistä ja kuvista. Antaapa tulla vain.
Piispa valitti, eikä se tapahtunut ensi kertaa, että hänen oli vaikea saada kansaa tottumaan luterilaisiin kirkonmenoihin ja Upsalan kokouksen säätämiin kirkkotapoihin, niinkauan kuin Fleming salli kaikenmoisten Ruotsista paenneiden katoolilaisten ja jesuiittain kulkea maassa saarnaamassa. Niin oli kansa äskenkin eräässä seurakunnassa, jonka papisto oli poistanut katooliset kirkonmenot, siitä kiukustuneena ja nähtävästi jonkun salakulkijan jesuiitan kiihottamana, viskannut luteerilaisen papin alas kirkon aidan yli.
Fleming naurahti;
— No voi veitikat … vai viskanneet papin aidan taa! Mutta siihen en tiedä muuta neuvoa, kuin että hän viskataan takasin ja vielä voimakkaammin.
Totuudessaan toimivan, hurskaan ja hartaan piispan haahmo muuttui, tuota pilaa kuullessaan, harmajaksi ja silmä muljahti pahasti. Vaan Fleming ehätti nyt kirkonruhtinaalle vakavampana ja tyynnyttävällä äänellä selittämään:
— Teidän korkea-arvoisuutenne, te tunnette periaatteeni: hoitakaa te paimenenne ja karjanne, hoitakaa oppi- ja menoasianne miten parhaaksi näette, minä en tahdo niihin puuttua. Te riistätte kuvat kirkoista ja kynttilät ja poistatte vanhat kirkonmenot, joihin rahvas on tottunut, — no, hyvä, todistakaa kansalle, että nuo kuvat ja menot ovat kerettiläisiä, ovat vääriä, — minä tottatosiaan en rupea siitä asiasta vakuuttamaan kenellekään sitä enkä tätä.
— Sitä en pyydäkään. Pyydän vain, että kieltäisitte katoolisten liikkumasta maassa. Mutta nyt suositte niitä omassa perheessännekin, mestari Samuel, kotilääkärinne, on tunnettu paavin asiamies…
Fleming kävi kärsimättömäksi.
— Herra piispa, täällä Suomessa on koko teidän pappilaumaanne vastassa muutamia pakolaisraukkoja, jotka ovat joutuneet tänne siitä syystä, että heitä herttua Ruotsissa heidän uskonsa takia vainoo. Jos te ette pappinenne jaksa vakuuttaa kansalle enemmän kuin nuo harvat ulkomaalaiset pakolaiset, niin, tottatosiaan, minä en sitä voi auttaa.
— Te siis suoraan tahdotte kannattaa katoolilaisten kiihotustaSuomessa?
— En. Meidän, teidän ja minun, alamme ovat aivan syrjässä toisistaan. Te pidätte huolta sielunhoidosta maassa, minä sen valtiollisesta ja taloudellisesta hallinnosta. Tehkäämme, Ericus Erici, sellainen sopimus, ettemme tunkeudu toistemme toimialoille, — tehdäänkö?
— Minulla on kirkollinen elämä ainoana toimialana.
— Hyvä, siihen minä en tahdo tunkeutua enkä luule tehneeni sitä näihinkään asti. Minä en ole rakastanut enkä vihannut ketään hänen uskonsa takia ja yksityinen asiani on, ketä pidän perhelääkärinäni. Teidän pappinne sitävastoin, varsinkin Pohjanmaalla, tunkeutuvat minun alueelleni, he harjoittavat valtiollista yllytystä ja ärsyttävät kansaa minua ja laillista esivaltaa vastaan. En usko, että se tapahtuu teidän käskystänne, sillä teillä ei pitäisi olla mitään erityistä syytä juosta Södermanlannin kalvinistisen herttuan asioilla, vaan varottakaa pappejanne, herra piispa, varottakaa ajoissa, sillä muuten voi tapahtua, että ei ainoastaan yksi pappi lennä aidan taa, — muuten täytyy minunkin puuttua teidän toimialaanne. — Niin, kiitos käymästänne herra piispa, minä puolestani olen ilonen, että tämä asia tuli selville…
Piispa läksi, ja seuraava asiamies, joka astui sisään, oli Liuksialan emäntä, Kaarina Maununtytär. Hän astui hiljaisena ja nöyränä, mutta samalla kuningattaren arvokkuudella Suomen mahtavan käskynhaltijan eteen esittämään pyyntöään. Viimeiset vuodet, senjälkeen kuin hänet näimme Vääksyn häissä, olivat varistaneet hopeaa hänen tukkaansa ja hänen silmistäänkin olivat onnettoman pojan vuoksi vuodatetut kyyneleet himmentäneet osan niiden entistä kiiltoa. Vaan hänen vartalonsa oli vieläkin suora ja juhlallinen eikä ollut ijän hammas kyennyt hänen kasvoiltaan riistämään kaikkea niiden entistä kauneutta.
— Te tahdotte tavata poikanne Räävelissä, armollinen rouva, virkkoiFleming käyden kuningatarta vastaan, — kuulin siitä jo vaimoltani. Sensuon teille mielelläni; jos haluatte, saatan teidät omalla laivallaniRääveliin, koska juuri olen lähdössä purjehtimaan sinne päin.
— Siitä olen kiitollinen, koska ei onneton poikani kumminkaan saane palata kotimaahansa.
— Niin, sitä meidän on mahdoton sallia. Ei senvuoksi, että pelkäisimme hänen puoleltaan, taikka teidän, mitään yritystä laillista kuningasta vastaan. Vaan hän on kumminkin Eerik-kuninkaan poika ja näinä levottomina aikoina voisi hänen oleskelunsa maassa synnyttää ymmärtämättömissä ihmisissä hulluja mielikuvia, pelkoa ja epäilystä. Siksi täytyi meidän palauttaa hänet mereltä, kun hän kuukausi sitten oli tulossa Suomeen, ja te teette viisaasti, jos tavatessanne hänet Räävelissä kehotatte hänet luopumaan kaikista sellaisista yrityksistä.
— Hän on siis ijäkseen tuomittu maanpakolaisuuteen?
— Niin, vaan se on hänellekin varminta. Siellä hän voi elää turvallisna, synnyinmaassaan häntä uhkaa vaara aina…. Siis iltapäivällä tavataan amiraalilaivassa.
Ikävöivä äiti vastaanotti kernaasti tämän marskin kutsun, vaikka hän kyllä oivalsikin, että marski, itse häntä Rääveliin saattaessaan, tahtoi pitää tuota yhtymystä silmällä. Kaarina-rouvan poistuessa käski Klaus Annan saattaa hänet vaimonsa luo ja siellä varustautua matkalle, hän oli itse, sanoi hän, jo kohta töistään vapaa.
Saatettuaan tämän viimeisen asiamiehen ulos, vaipui marski tavallista syvempiin mietteisiin. Häntä jo hiukan väsytti ja tuo kukistunut kuningatar oli käynnillään herättänyt hänessä vireille niin monta puoleksi jo hälvennyttä muistoa. Hänelle palasi niin selvästi mieleen, kuinka hän kolmisenkymmentä vuotta sitten oli Tukholman linnassa nähnyt tämän saman naisen nuoruutensa vehmaimmassa kukoistuksessa, rikkaana kuninkaan suosiosta, lempeänä ja onnellisena; palasi mieleen, kuinka hän oli seisonut kunniavahtina ritariholman kirkossa, kun Kaarina Maununtytär upeilla juhlallisuuksilla ja komean seurueen saattamana kruunattiin Ruotsin kuningattareksi. Vaan monta toisenkinlaista muistoa virisi senjälkeiseltä ajalta hänen mieleensä, — omituisesti sattuma aina olikin johtanut juuri hänet vaikuttamaan tämän vaiheiden viskelemän naisen kohtaloihin. Hän näki vielä selvästi kuin edessään sen suistetun kuningattaren, joka tässä samassa Turun linnassa koetti lempeydellään ja lauluillaan viihdyttää vangittua, raskasmielisyyteensä vaipunutta puolisoaan, näki hänet vaalivana vaimona seuraavan miestään Turun linnasta Kastelholmaan ja Gripsholmaan, jonne hänen, Klaun, oli käsky siirtää Eerik XIV; näki hänet taas tuona hetkenä, jolloin hän polvilleen vaipuneena ja kyynelissään kylpien turhaan rukoili saadakseen seurata synkkämielistä miestään, kun hänen, Klaun, jälleen oli kuljetettava Eerik XIV Gripsholmasta Örbyhusiin, josta tämän ei enää tarvinnut siirtyä. Ja selvimmin hän muisti, kuinka syvä ja haikea tuon kuningattaren suru oli ollut, kun hän, Klaus, Juhana-kuninkaan käskystä taas oli ollut pakotettu riistämään silloin 5-vuotisen kuninkaanpojan äitinsä hoidosta ja läheisyydestä. Juuri tuota kuninkaanpoikaa he nyt siis olivat lähdössä tervehtimään, — ja taas oli hänen, Klaun, tehtävä kuljettaa Kaarina Maununtytärtä tälläkin matkalla.
Näissä muistoissa marski kauan liikahtamatta viipyi. Gröning, joka syrjässä pöydän takana istui, katsoi häntä siihen useita kertoja tutkiskelevasti, — hän luuli Flemingin ajatusten suuntautuvan eteenpäin, uusiin suunnitelmiin, eikä taaksepäin, vanhoihin muistoihin. Ja hän virkahti kysyvästi:
— Te mietitte jotakin, marski?
— Niin, muistelin jotakin, vastasi marski havahtuen, ja kääntäen kasvonsa kirjuriinsa päin. Silloin hän huomasi Gröningin katseissa ilmeen, joka hänet pani puoleksi naurahtaen huudahtamaan: — Vaan mitä, — ei poikani, nyt sinä olet aivan erehdyksissä, ei me niitä mietitty, ei ensinkään. Sinä luulit minun miettivän, pitäisikö meidän sittenkin ottaa kuningas Eerikin poika armoihin, kutsua hänet tänne Suomeen vastaisten tapausten varalle, — etkö arvellutkin niin, tunnusta pois?
Gröning nyökäytti melkein häpeissään päätään.
— Ei, ei, jatkoi marski vakuuttavasti. — Joskus se ajatus ehkä on lentänyt minunkin pääni läpi, tässä takavuosina, kun asema oli kireimmillään eikä kuninkaasta pitkiin aikoihin mitään kuulunut. Vaan se olisi hulluutta, järjettömyyttä. Meillä on kuningas, Juhanan sukua, häntä meidän on puolustettava, vaikka hän olkoonkin kaukainen ja huomispäiväinen. Ja vaikka vielä miten käyköön, se vain on varma, että kyllä Eerikin äpärä saa ikänsä tyhjäntoimittajana virua vieraalla maalla, ellei Kaarlo-herttua ota häntä armoihinsa, — jota hänkään ei tee, koska se olisi tuhmuutta.
Mutta Gröningillä pyöri vielä äskeinen ajatuksensa mielessään.
— Vaan entä jos joskus asiat kääntyisivät niin, että kuningasSigismund ei voisi säilyttää perintövaltakuntansa kruunua päässään?
— Ja sen tulisi siirtyä Vaasan suvun toisille haaroille, niinkö? Me emme sittenkään kutsuisi Suomeen Eerikin poikaa, yhtävähän kuin Södermanlannin herttuaa, — tulkootpa ja ottakoot tämän maan!
— Vaan jos Sigismund ei voisi eikä tahtoisi pitää Suomeakaan, vaikka se hänelle säilytettäisiinkin?
— Sinä otaksut liian paljo. Vaan sittenkin, — tulkoonpa Kaarlo ja ottakoon tämän maan! Ja Kustaa Eerikinpoika, — ei koskaan! Mitä varten tarvitseisimme tänne jonkun tyhjän nuken, heikkomielisen haaveilijan, pelkän varjon Vaasan sukua, kun niin kauan olemme tulleet toimeen ilman sellaistakin? — Mutta mitäs niistä, kuningas elää ja hänelle meidän on säilytettävä hänen valtansa ja kruununsa ja varustauduttava siihen. Käy, anna käsky, että amiraalilaivassa nostetaan purjeet, me olemme valmiit lähtemään.