Osa Suomen laivastoa makasi ankkurissa Auran suulla Turun linnan edustalla, erityisesti sinne saapuneena noutamaan amiraalia Uudellemaalle. Ennen pitkää levittivät nämä laivat jo valkosia purjeitaan ja nykkivät levottomina luovien ankkurivitjojaan, ikäänkuin ikävöiden merelle. Vaan komeimpana kellui siinä korkea amiraalilaiva, jonka suurmaston huippuun juuri vaakunalippua nostettiin merkiksi, että amiraali itse tuli kulkemaan laivassa. Matkatavaroita kuljetettiin venheillä linnan meriportista laivaan ja marski seisoi itse jo lähtövalmiina linnan pihalla antamassa viimeisiä määräyksiään jatkuvista varustuksista ja sotaväen elatuksesta, sekä odotellen perhettään, jonka piti lähteä mukaan.
Sieltä tulikin jo Ebba-rouva alas naisten puolelta ja käveli vakavan näköisenä suoraan miehensä luo. Hänen luonaan oli taas käynyt itkeviä ja armoa pyytäviä naisia, joiden asioita hänen oli ankaralle miehelleen esitettävä. Lempeästi laski hän kätensä Klaun olkapäälle ja virkkoi rukoilevasti:
— Hennommeko tästä linnasta lähtiessämme jättää vankilan tyrmiin nääntymään niin monta suomalaista talonpoikaa, joiden rikos kumminkaan ei ole ollut sen suurempi, kuin että ovat koettaneet hankkia lievitystä omiin ja naapuriensa tukaliin oloihin?
Klaus-herran silmäkulmat rypistyivät, — hän ei pitänyt siitä, että naisväki sekaantui hänen hallitustoimiinsa, ja vaikka hän rouvansa esirukouksista oli taipunut moniin anteeksiantoihin ja moniin helpotuksiin, tapahtui se aina murahtelemalla. Nytkin hän vastasi varsin äkäsesti:
— Joko sinulle taas on käyty vetistelemässä? Sinä tiedät, että asemamme ja olot vaativat meiltä ankaruutta. Kelle nyt olisi armoa tarvis?
— Noille Pohjanmaan miehille, joihin aamulla pääsit suuttumaan…
— Ja jotka uhkaavat nostaa meitä vastaan kapinan, — kauniita suosikkeja sulla tosiaankin on!
— Heillä on vaimonsa mukanaan, jotka venheissään epätoivoisina odottavat linnaan jääneitä miehiään. Pohjolaiset ovat rohkeilla puheillaan sinua ärsyttäneet, vaan ajattele: heidän perheensä tarvitsevat kyllä tukensa kotonaan, hankkimaan elatusta näinä ahtaina aikoina. Menettäisimmekö mitään, jos laskisit heidät vapaiksi?
— Hm, menettäisimmekö! Ehkä menettäisimme vähän sitä pelkoa, jota tuon uppiniskaisen kansan täytyy tuntea valtaamme kohtaan.
— Vaan ehkä voittaisimme sijaan kiitollisuutta, kenties hiukan suosiotakin.
— Ei, sitä emme voita emmekä sitä tarvitse, — huonosti osottavat he meille kiitollisuuttaan, jos heidät vapaiksi laskemme, sen tiedän. Tuota kansaa täytyy teräspihdeillä pidellä, jos sen mieli pysyä alallaan … ja se kapinoipi sittenkin. Vaan me emme pelkää sen vihoja, — tapahtukoon tahtosi, — Eenokki, laske irti vangitut pohjolaiset lähettiläät! Menkööt matkoihinsa, menkööt valittamaan Ruotsiin ja joutukoot sieltä kotiinsa kapinaa valmistamaan, — sitä pikemminpä solmu selviää ja ratkaisu lähenee! — Tule, Ebba, riennetään laivaan!
Lempeän kiitollisuuden katseen sai marski rouvaltaan heidän rinnakkain astuessa linnan rantaporttia kohden, jossa riviin asetettu vartioväki teki marskille kunniaa. Vaan Anna Fleming, joka edellisen keskustelun aikana oli seisonut tätinsä rinnalla, jättäysi jälemmäs ja odotti, kunnes vangitut pohjolaiset olivat kiivenneet esiin linnankellarin pimeistä, kosteista vankityrmistä, jonne jo olivat luulleet olevansa ijäkseen haudatut. Kiireesti he astuivat vapauttaan kohden, linnan sillalle päin. Vaan kun vanhin joukosta meni Annan ohi, pisti tämä salaa pienen kirjekäärön hänen kouraansa, kuiskaten ohimennen lämpöset terveiset. Mies nyökäytti hymyillen päätään ja samalla Anna tunsi punastuvansa, arasteli linnan pihalla seisovaa miehistöä ja juoksi hänkin kiireesti rantaan, portin pielessä jo odottavaan venheeseen. Tuokion kuluttua oli amiraalilaivan ankkuri jo nostettu ja se lipui hiljaa Ruissalon rantaa pitkin merelle päin.
Tätä ohiliitelevää rannikkoa katsellen istui Anna kauan yksin mietteissään, joissa toisen vuoron liiteli iloisia kuvia ja raikkaita toiveita, vaan jotka taas toisena hetkenä painuivat vakaviksi ja huolekkaiksi. Kulunut päivä oli hänelle opettanut paljo ja varsinkin setänsä huoneessa oli hänelle monta ennen outoa asiaa selvennyt. Hän käsitti nyt, kuinka jyrkässä ristiriidassa kaikki hänen toiveensa ja pyrintönsä olivat hänen tarmokkaan setänsä ja koko hänen sukunsa ja koko Suomen aateliston harrastusten kanssa, ja se häntä suretti ja huoletti. Jos se myrsky, jonka keskestä Hieronymo oli luvannut vihurina syöksähtää, oli kyllin voimakas kumoamaan marskin vallan, silloin kykeni se myös valmistamaan hänelle kauan kaihotun onnen, — vaan silloin suistui Flemingin mahti Suomesta ja Suomen merkitys itsenäisenä osana Ruotsin rinnalla. Mutta marski toivoi myöskin tuon myrskyn joutuvan, oli vakuutettu jaksavansa masentaa nousevat laineet, hajottaa hyrskyjen syöksyt, voidakseen sitten niille kukistetun rajuilman raunioille luoda vallan, lujan kuin paaden, horjumattoman kuin vuoren. Ja hän on terästä… Mutta silloin olivat mytyssä Annan onnen toiveet, hänen vapautensa, hänen elämänsä, hänen pitkä-aikaisten ikäväinsä unelmat… Oi, eikö ole mitään välitystietä, eikö ole muullainen ratkaisu mahdollinen…? Hän oli pienuudestaan pitäin niin innoten ihaillut tuon voimakkaan, miehevän setänsä rautaista tarmoa, hänen tointensa varmuutta ja tahtonsa lujuutta; nytkö täytyi hänen toivoa tuon tahdon taittumista, tuon voiman murtumista…? Taikka omanko onnen suistumista…? Oi, ei, myrskyn voittoa hänen tuli toivoa, sen rajuutta, sen kukistusvoimaa, vaikka se haudatkoonkin kaikki alleen, sillä siitä hänen onnensa riippui, tuo monasti pettänyt; hän oli jo kärsinyt liiaksi, hänellä ei ollut enää varaa uhrata unelmainsa toteutumisesta mitään…
Mietteet vierivät kiertokulussaan, eri vaikuttimet syöksähtivät esiin toisiaan voimakkaampina ja taas toistensa tieltä väistyen, vaan tähän pohjukkeeseen ne aina ajausivat. Ja siksi hän melkein arasti ja soimaavalla omallatunnolla katseli setäänsä, joka juhlallisena siinä pitkin askelin käveli laivansa kannella, ja nuoria serkkujaan, jotka siellä suurmaston juurella hilpeästi leikkivät. Vaan laivan vastapäisellä laidalla istuivat Kaarina-rouva ja Elina Fincke liikahtamatta yhdessä supatellen ja Anna arvasi, että heidän pakinansa koskivat samoja ristiriitoja, joita hänen ajatuksensa aprikoi. Ja niin kului myöhäseen kesäinen ilta, päivä kätkeysi piiloon laineiden taa ja sen helakka ruskotus läntisellä taivaalla tuntui ennustavan verta ja myrskyä.
Navakka merituuli kesti läpi koko yön ja seuraavana iltapäivänä rupesivat jo Räävelin korkeat kirkontapulit ja vanhat linnoitustornit etelästä päin kuumottamaan harmahtavaa taivaanrantaa vastaan. Kauan kyteneen kaipuun intohimolla katseli niitä Liuksialan Kaarina-rouva, katseli levottomuudella ja toivolla. Nuo tornit lähenivät niin verkalleen, rannikko pysyi kuin kiusalla niin kauan näkymättömissä, ja nuo viimeiset tunnit, ennenkuin satamaan saavuttiin, tuntuivat hänestä sietämättömän pitkiltä, loppumattomilta. Vihoviimeinkin näkyivät sentään Räävelin muurit ja katonharjat ja siinä oli edessä satama laitureineen ja ranta-aittoineen.
Oli sovittu, että Kaarina-rouva saisi viettää kaksi kokonaista päivää poikansa seurassa, mutta kolmantena päivänä tahtoi marski jo joutua paluumatkalle ja Kaarinan täytyi silloin seurata mukana Suomeen. Tarkoin tahtoi ikävöivä äiti käyttää nuo kalliit hetket ja siksi hän vielä sataman lähetessä toivoi, että tuuli olisi myrskyn tuimuudella puhaltanut purjeisiin ja nuolena kiidättänyt laivan rannalle.
Jo nirskuivat ankkurivitjat ja purjeita ruvettiin korjaamaan, ja samassa souti venhe maihin noutamaan Kustaa Eerikinpoikaa äitinsä puheille. Kauan ne kaipaavan rouvan mielestä hakijatkin viipyivät tuolla matkallaan, vaan kun he vihdoin kaupungista palasivat, nähtiin heidän mukanaan olevan pitkän, hoikkasen miehen, joka keinuvin, melkein horjuvin askelin astui rantaan päin. Kun venhe laski rannasta laivaa kohden, seisoi odottava äiti jo kädet ojossa laivan sivulle laskettujen köysiportaiden vieressä vastaanottamassa poikaansa.
Jonkinlainen juhlallinen äänettömyys vallitsi laivassa, jossa matkustajat olivat mikä minnekin vähän syrjään vetäytyneet. Peräkannella seisoi Klaus Fleming ja katseli uteliaisuudella saapuvaa vierasta: tuossako siis oli se kuninkaanpoika, jota hän, samoin kuin koko Ruotsin ja Suomen kansa, kerran oli määrätty tottelemaan ja palvelemaan, vaan joka nyt hänen, Klaun, armosta sai hetkeksi pistäytyä suomalaiseen laivaan. Mutta kohtalo on varmankin tässä kohden osunut oikeaan, päätteli marski tarkastustaan jatkaessaan. Se syrjäytti näyttämöltä pois tämän heikon vesan Vaasan sukua, eihän tuossa vetelässä varressa, tuossa rauenneessa katseessa, tuossa läpeensä väsyneessä miehessä, varmaankaan olisi ollutkaan sitä terästä, jota kansojen johtajilta kysytään, — jos ei liikoja lie silläkään, jonka sama kohtalo on hänen paikalleen nostanut. Ei, entistään varmempi oli marski, että Eerik-kuninkaan suku ei tule koskaan enää Ruotsin kruunua kantamaan.
Vielä kolmas silmäpari seurasi erityisellä jännityksellä ja intohimolla syrjästä laivan kannelta nuoren ruhtinaanpojan tuloa. Ne silmät olivat Elina Fincken. Hän näki jo etäältä, että tämän, hänen unelmainsa nuorukaisen, kasvot olivat vielä kalpeammat, silmät vielä sameammat ja varsi vielä kumarampi kuin kolme vuotta sitten, hänen päästessä vapaaksi Helsingin majatalon aitasta. Vaan tuo näky ei häntä masentanut, se häntä päinvastoin vahvisti ja terästi: nyt hän juuri aikoi saada tuon heikon miehen kokonaan vaikutuksensa alaiseksi, nyt juuri opettaa häntä luottamaan itseensä ja kutsumukseensa, nyt juuri se hänelle oli onnistuva. Elina seisoi syrjässä, näkymättömänä, mutta hänellä oli ohjelmansa valmis: Hän ei tahtonut tavatakaan kuninkaanpoikaa muiden läsnäollessa eikä niinkauan kuin äiti oli Räävelissä. Vasta sitten, kun Flemingin laiva oli lähtenyt, kun nuorukainen taas oli yksin, turvatonna ja surevana ja ikävöivänä, vasta silloin alkaisi hänen tehtävänsä, hänen suuri sankarityönsä…
Jo lepäsi maanpakolainen kuninkaanpoika äitinsä, syrjäytetyn kuningattaren, sylissä ja hiljaisuudessa katseli kannella seisova saattojoukko tuota pitkää, harrasta syleilyä, johon tuntuivat sulautuvan yli kahdenkymmenen vuotisen, raskaan eron, kaipausten ja kärsimysten, haikeat tuskat. Se oli sanaton tervehdys, niin syvä, niin sisältörikas. Vaan äkkiä äiti hetkeksi irtautuu syleilystä, katsoo poikaansa, katsoo pitkään silmiin, peljästyy, peräytyy hän ei tunne enää lapsuuden muistoilta noita kasvoja, hänellä on mielessään pyöreät, pehmeät lapsen piirteet, nuo kalpeat kasvot tuossa, nuo väsyneet piirteet, ovat niin oudot, niin vennot. Ja melkein hätääntyneenä kääräsee hän kaulustan auki nuorukaisen kaulalta, hakee ja löytää: siinä on syntymämerkki, pettämätön merkki, jonka hän niin hyvästi muistaa. Nuorukainen hymähtää sille ja nyt tuntee äitikin tuon surumielisen hymyilyn, tuntee siitä ja silmän synkästä kiillosta Eerik XIV:n kaihoavan, raskasmielisen katseen. Ja taas he painuvat uuteen syleilyyn. Se on ollut näihin asti äänetöntä tervehdystä. Vaan kun he rupeavat sitä sanoin tulkitsemaan, kohtaa heitä outo este: äiti ja poika eivät ymmärrä toisiaan, eivät saa selvää toistensa puheesta. Kustaa Eerikinpoika on viime vuosina ulkomailla yhä enemmän unhottanut lapsena oppimansa ruotsinkielen ja Kaarina-rouva ei osaa muuta kuin ruotsia ja suomea. Säälien läsnäolevat katselevat, kuinka äidin ja pojan täytyy tulkin avulla toisiaan puhutella, voimatta ilmaista tunteitaan suoraan sydämmestä sydämmeen ja voimatta kahdenkesken toisilleen kertoa kärsimyksiään ja huoliaan ja aikeitaan ja toiveitaan.
Illan suussa lähtivät laivasta kaikki maihin. Kaarina sai oleskella kaupungissa poikansa luona ja Fleming asettui perheineen Räävelin vanhaan linnaan, jonne hän kutsutti kokoon lähiseudun aateliset, neuvotellakseen heidän kanssaan ajan polttavista kysymyksistä. Hän tahtoi näet saada selville, millä kannalla Viron aatelisto oli siinä kuninkaan ja herttuan välisessä riidassa, joka jo koko valtakunnassa oli ilmeinen ja joka piankin oli huippuunsa kehittyvä. Hän huomasi, että Viron herroilla ei vielä ollut aivan tarkkoja tietoja uuden emämaansa oloista ja että he yleensä pysyivät kuninkaalle uskollisella kannalla; vaan oli joukossa niitäkin, joissa jo selvästi oli havaittavana samoja tuumia, samoja epäilyksiä Juhana-kuninkaan sukua kohtaan, jotka jo Ruotsissa alkoivat olla yleisiä. Marski vainusi tässä Kaarlo Hornin vaikutusta; tämä mies oli nyt puolen vuotta asunut täällä Virolaisten joukossa ja vapaasti heidän kanssaan seurustellut, vaikka hän kuninkaan käskystä oikeastaan olisi ollut pidettävä vankina niiden sanojen johdosta, joita hän Turun aatelistokokouksessa oli lausunut kuninkaallisesta majesteetista. Mutta Flemingille oli vastaisten tapausten varalta tärkeää, että Vironmaa joko oli täydellisesti hänen puolellaan taikka ainakin puolueettomana, ja siksi häntä suututti, että varsinkin Vironmaan käskynhaltija, Yrjö Boije, täydellisesti näytti antautuneen Kaarlo Hornin opetuslapseksi.
Kohta aatelistokokouksen päätyttyä kutsutti marski senvuoksi Yrjö Boijen puheilleen ja varotti häntä varsin ankarasti ja uhkailemalla pysymään erillään herttuan ja Ruotsin neuvoston vehkeistä.
— Onhan teillä kuninkaalta selvä valtakirja, mitkään muut näkökohdat, mitkään muut käskyt, eivät tässä saa tulla kysymykseen. Mutta minä olen kuullut, että te ette vielä ole täyttänyt kuninkaan käskyä Kaarlo Henrikinpojankaan vangitsemisesta. Olette kai sen saanut?
— Olen, vaan olen vastaseksi odottanut tarkempia tietoja.
— Odottanut mitä? Kuningas käskee teidän pitää Kaarlo Horn täällä vankina, kunnes hän itse saapuu tutkimaan ja rankaisemaan niitä loukkauksia, joita hän on kuninkaallista majesteettia vastaan tehnyt. Mitä siinä on odottamista, miksi vitkastelette?
— Olen luottanut Kaarlo Henrikinpojan kunniasanaan, että hän pysyy täällä alallaan omilla tiluksillaan.
— Te luotatte hänen sanoihinsa liian paljo, kuuntelette kovin uskollisesti herttuan kätyreitä. Siitä varokaa itseänne itsennekin vuoksi, — herttua kuuluu luopuneen hallituksesta, hän ei tule teitä puolustamaan. Mutta kuningas on kirjoittanut Kaarlo Hornin asiasta minullekin, ja siksi vaadin, että Kaarlo Henrikinpoika on vielä tänään tuotava eteemme tänne linnaan.
Boije kumarsi kylmästi, mutta syvästi, niinkuin mahtavalle hallitsijalle, ja poistui täyttämään Flemingin käskyä. Vastenmielisesti hän sen teki, hän oli sydämmessään Hornin ihailijoita, mutta hän ei uskaltanut niskotella. Ja iltapäivällä jo tuotiinkin Kaarlo Horn sotilassaattueen seuraamana linnaan ja vietiin Klaus Flemingin eteen.
Ylpeästi ja mahtavasti otti Fleming, lepotuolissaan istuen, vastaan vanhan kilpailijansa, jonka hän antoi seistä ovensuussa ja siitä vastata tekemiinsä kysymyksiin. Keskustelu oli muuten hyvin lyhyt ja virallinen. Fleming kysyi, oliko Horn sopivalla tavalla kääntynyt kuninkaan puoleen, pyytääkseen anteeksi sitä törkeää loukkausta, jonka hän koko Suomen aateliston läsnäollessa oli kuninkaasta lausunut, ja yleensä käytöstään Juhana-kuninkaan huonetta kohtaan. Horn vastasi sanojensa mainitussa tilaisuudessa ei tarkottaneen loukkausta kuningasta vastaan, — sen hän oli valmis selittämään, mutta muuten hän ei voinut pyytää käytöstään anteeksi, koska hän ei tiennyt koskaan käyttäytyneensä rikollisesti kuningastaan eikä isänmaataan vastaan.
— Entä oletteko nyt luopunut kaikista Ruotsissa liikkuvista, esivallalle ja isänmaalle turmiollisista neuvoista, juonista ja vehkeistä?
— Valtiollisista toimista olen joutunut syrjään, kuten tiedätte, mutta juonista ja vehkeistä en ole voinut luopua, koska en sellaisissa koskaan ole ollut mukana.
Klaus herra jäi hetkiseksi sanattomaksi. Hänen täytyi sydämmessään myöntää, että Hornilla oli syytä noin avoimin, rehellisin kasvoin tuolla tavoin vastata, hän oli tosiaankin ollut elämänsä pitkän vehkeistä vapaa. Vaan hän oli asettunut väärälle kannalle ja siksi oli hänen täytynyt kukistua.
Verkalleen kääntyi Klaus-herra tuolillaan, otti pöydältään paperin, — sen saman, jonka he Gröningin kanssa olivat Suomen aateliston nimessä kirjoittaneet herttualle lähetettäväksi —, ojensi sen Hornille ja virkkoi:
— Tässä on lausunto, johon koko Suomen aatelisto yhtyy. Te olette myös suomalainen; allekirjoittakaa se, tulkaa Suomeen, yhtykää joukkoomme vilpittä laillisen kuninkaan puolta pitämään, — teille on siihen vielä tilaisuus.
Vaan Horn ei ottanut käteensä paperia, ei katsonut siihen. Hän virkkoi:
— Lukematta tunnen lausuntonne siksi, että tiedän, etten niihin voi yhtyä. Vakuutukseni isänmaamme, Ruotsin ja Suomen, onnesta on aina ollut toinen kuin Suomen aateliston enemmistöllä, sen te tiedätte, ja teidän pitäisi myös tietää, etten nyt vanhana enkä voitettunakaan tuota vakuutustani muuta, — en teidän käskystä enkä uhkauksesta, enkä edes kuninkaankaan.
Fleming karahti punaseksi kasvoiltaan, hypähti pystöön ja huudahti:
— Siis kumminkin tunnustatte vastustavanne laillista kuningasta ja vehkeilevänne hänen käskyjään vastaan.
— En. Maani ja kansani parasta olen aina vilpittömästi pitänyt silmällä ja niin teen nytkin; jos sitä sanotaan vehkeeksi kuningasta vastaan, niin sille en mitään voi.
— Enkä minäkään. Tässä on keskustelu tarpeeton.
— Niin minustakin.
— Hyvä. Ehkä suvaitsette niin ollen joksikin ajaksi asettua tähän linnaan, kunnes kuningas itse saapuu »vakuutuksianne» tutkimaan ja ratkaisemaan, — se on hänen käskynsä. Jos teillä sitä ennen on kartanoissanne tai perheessänne jotakin tärkeää toimitettavaa, voitte käydä sen toimittamassa, vaan aamuksi toivon teidän ehtivän tänne takasin. Ratsuväen osasto tulee siihen asti teitä seuraamaan.
Horn oli käynyt kalpeaksi, hän ei olisi kumminkaan uskonut Flemingin uskaltavan mennä noin pitkälle, varsinkaan täällä Vironmaalla, jonne hänen valtansa oikeastaan ei ulottunut. Mutta hän uskalsi, ja vielä kerran oli tuo mies siis sulkeva hänet vankilaan, — ehkä vievä taas mestauslavalle saakka… Syvällä, syvällä ovat vihan juuret… Horn seisoi tuokion liikahtamatta, kumarsi sitten jäykästi ja poistui. Ja ratsujoukon saattamana lähti hän kohta ajamaan linnasta tiloilleen.
Vaan hieman levottomana ja hajamielisenä astui marski perheensä luo, joka kylläkin tiesi, kuka vieras hänen luonaan oli ollut. Ebba-rouva ja Anna tiesivät näet marskilla olleen aikomuksen vangita Hornin, mutta olisivat hartaasti suoneet, ettei hän olisi tuohon tekoon ryhtynyt, jota koko valtakunnassa olisi paheksittu. Arastellen kysäsi Ebba-rouva:
— Matkustiko Kankaisten herra pois? Siis et tahtonut häntä kumminkaan sulkea vankilaan?
— Se ei ole sanottu, huomenna se nähtänee.
Kuten tapansa oli, ollessaan kärtynen ja eperöivä, meni marski aikusin nukkumaan, — uni hänelle aina epäilyttävät tuumat selventi ja vahvisti hänen tarmonsa, jos se rupesi horjumaan.
Vaan aamulla herätti marskin ensimmäiseksi Suomen puolelta yötä myöten purjehtinut pikalähetti, joka toi hänelle sanoman, että Ruotsista kuuluu epäilyttäviä uutisia. Prinkkalan herra oli kohta marskin lähdettyä Turusta saanut Ruotsin saaristossa olevilta Flemingin vakoojilta viestin, että ruotsalainen laivasto teki liikkeitä Tukholman edustalla, valmiina lähtemään merelle, ja ne enteet olivat vanhasta linnanisännästä olleet siksi huolettavia, että hän lähetti siitä sanan Flemingille itselleen. Marski puisteli viestin saatuaan epäillen päätään, mietti kotvasen, mutta päätti sittenkin kohta palata Suomeen, hänkin laivastonsa luo… Turun edustallapa sitten yhdyttänee… Hän lähetti lähtökäskyn laivaansa, kaupunkiin majoitetulle miehistölleen sekä Kaarina-rouvalle, jonka siis piti vuorokautta aikusemmin kuin alkujaan oli sovittu katkasta yhtymisensä poikansa kanssa.
Linnassa syntyi myös hälinää ja liikettä; marskilla oli vielä ennen lähtöään erinäisiä asioita toimitettavana ja hän käski perheensä odottaa lähtövalmiina, kunnes hän joutuisi. Siksi istuivat Ebba-rouva ja Anna sinä aamupäivänä matkapuvuissaan naistenhuoneen ikkunasyvennyksessä, josta näköala oli pihalle päin, katsellen kuinka linnaväki siellä kiireissään juoksenteli edestakasin marskin asioilla.
Yhtäkkiä siellä avautuu linnanportti selälleen ja ratsujoukko ajaa pihalle. Ikkunassa olevat naiset vavahtavat, he tuntevat kohta nuo kaksi aatelisherraa, jotka huovien keskessä ratsastavat. Toinen on jo ikämies, kasvoiltaan kalpea, vaan ryhdiltään jäykkä, toinen on hoikkanen nuorukainen, jonka kasvoista ja vartalosta kuvastuu katkera suru. He laskeutuvat satulasta, seisattuvat pihalle: siinä on Kaarlo Horn, vankilaan suljettavaksi saapuneena, ja hänen poikansa Henrik, joka on lähtenyt saattamaan isäänsä tälle surulliselle matkalle.
Yrjö Boije rientää heitä vastaanottamaan, tervehtii alakuloisesti ja lähtee heitä saattamaan pihan perälle. Vanha Horn kävelee varmoin askelin, ryhti suorana, vaan hänen poikansa askeleet tuntuvat horjahtavilta. Raskas rautaovi narahtaa saranoillaan, Kaarlo Horn kääntyy vielä poikansa puoleen, hyvästelee häntä hellästi, puhuu muutamia sanoja ja astuu sitten pää pystössä sisään vankilaan, jonne vartija hänet saattaa. Ovi suljetaan, — raskasta näyttää Yrjö Boijen olevan vääntää kiinni tuota lukkoa, — ja nuori Henrik Kaarlonpoika jää tuokioksi yksin seisomaan sen edustalle. Sitten hän kääntyy ja lähtee kävelemään portille päin. Mutta kulkiessaan sen ikkunan ohi, josta Ebba ja Anna Fleming tuota näytelmää seuraavat, osuu hän nostamaan maahan vaipuneen katseensa ylös … hän pysähtyy, hän hytkähtää, melkein horjuu… Ja juosten kiirehtii hän siitä hevosensa luo, viskaupi satulaan, painaa kannukset ratsun kylkiin ja karauttaa ulos portista.
Kyyneleet ovat kierähtäneet molempain ikkunassa istuvain naisten silmiin, he välttävät toistensa katseita ja Anna peittää kämmenellään silmänsä, nojaten päätään käsivartta vasten. Hänellä tuntuu ahdistavan rintaa, mieltä kaivaa soimaava tunne… Nuo repeytyneet Suomen molempain ensimmäisten sukujen välit olisi hän ehkä voinut korjata, olisi voinut lepyttää tuon karvaan katkeruuden, rakentaa sovinnon ja rauhan, ja elää sen rauhan ylläpitäjänä hänelle alttiin, häntä rakastavan nuorukaisen rinnalla. Vaan nyt: hän ei rakentanut rauhaa, hän kiihotti nousevaa myrskyä, ärsytti koston vihasia valtoja. Hän ei korjannut repeämiä, ei, hän tahtoi silpoa palasiksi kaikki, niistä pirstaleista sitten luodakseen itselleen oman pienen onnensa… Oi, se oli itsekästä, halpamaista, — ja minne hän sen myrskyn mukana itsekin vihdoin joutuneekaan…? Vaan hän ei ole voinut muuta, ei voi nytkään, hänen täytyy seurata myrskyä…
Kului hetkinen. Ebba-rouva virkkoi silloin hiljaa:
— Anna, paljo olisi toisin, jos vanhan Henrik Hornin tuumat olisivat toteutuneet, jos sinä et olisi hyljännyt Suomen jaloimman suvun kosintaa.
Mutta Annan katseet olivat taas varmat ja piirteet tyyneet, kun hän nostaen käden kasvoiltaan vastasi:
— Niin täti, vaan minä en ole voinut tehdä muuta, kuin minkä olen tehnyt.
Pitkään ja tutkivasti katsoi häntä silloin täti, puisteli epäillen päätään ja matki melkein ankarasti:
— Et olet voinut … ja mitä olet nyt voittanut?
Vaan samassa tuli Klaus-herra sisään hattu päässä ja väljissä ratsusaappaissa. Nähdessään naiset kyynelsilmäisinä, pysähtyi hän ja kysyi tyytymättömänä:
— No, mitä nyt?
Ebba-rouva nousi ja astui hänen luokseen:
— Klaus, ne sulkivat kumminkin Kaarlo Hornin tuonne, — vankilaan.
— Sulkivatko jo … niin, niin, se oli tarkotuskin … eikä meillä nyt ole aikaa siitä vetistelemään… Sulkivat sinne, — no, miksi sitä itket, Ebba, on kai parempi, että siellä on Kaarlo Horn, kuin että siellä olisi Klaus Fleming?
— Parempi, niin, vaan miksi kumpanenkaan?
— Siksi, että meistä täytyi toisen kukistua. — Ei, nyt laivaan ja kiireesti.
Rannassa, satamalaiturin partaalla, seisoi Flemingin perheen sinne saapuessa Kaarina-rouva jo heittämässä viimeisiä jäähyväisiä pojalleen, jonka kanssa hänen seurustelunsa oli käynyt niin lyhyeksi. Ne olivat olleet nuo toista päivää kuin pieni ilon välähdys noiden herkkien, tunteellisten, toisiaan niin kaihoavasti ikävöiväin ihmisten elämässä, pikainen välähdys, joka nyt jo oli lopussa. Heidän oli taas erottava, luultavasti ijäkseen. Kaarina kaivoi vielä taskustaan ne viimeiset helmet ja kultakoristeet, jotka hänellä olivat säilyneet jälelle suistuneen loistonsa ajoilta, ja antoi ne pojalleen, — ne vähät rahat, jotka hän Liuksialassa säästelemällä oli saanut kootuksi, oli hän jo ennen tälle antanut. Pitihän pojan taas yksin ja mierona lähteä vaeltamaan maailman kylmää, koditonta taivalta, maanpakolaisen ilotonta vaellusta, jossa hän sai puutetta kärsiä, hänen hyväkseen oli sureva äiti valmis uhraamaan kaikki… Ja taas he vaipuivat pitkään syleilyyn.
Marski seisoi siinä vieressä ja antoi Yrjö Boijelle juuri viimeisiä käskyjä, kuinka hänen piti huolellisesti vartioida Hornia, kunnes kuningas saapuisi, sekä toimittaa Kustaa Eerikinpojan kohta taas Vironmaalta takasin Saksaan. Sitten astui hän venheeseen, johon hänen perheensä jo oli asettunut, istui siinä kärsimätönnä tuokion, odottaen Kaarina-rouvaa, ja virkkoi sitten, kun tämä ei tuntunut irtautuvankaan poikansa syleilystä, käskevästi:
— No, nyt se riittää, meillä on kiire Suomeen.
Kuningatar nousi huoaten venheeseen ja yksin jäi kuninkaanpoika kaihoovin katsein viittomaan rannalle.
Amiraalilaivan keula kääntyi pohjoista kohden, purjeet pullistuivat ja alus kiiti taas vinhaa vauhtia pois Viron rannalta, liian vinhaa sen surevan äidin mielestä, jonka silmistä yhä hämärämmäksi häipyi rannalla viittova olento, tuo yksinäinen, orpo ja turvaton…
Illalla laski laiva jo Pikkalan lahteen, josta kajahti vastaan kirveiden kalske ja sahojen järinä, miesjoukon veistäessä Flemingille lisää laivastoa. Vasta siellä, laivasta noustaessa, huomasi Ebba-rouva, että yksi matkueesta oli kateessa. Elina Finckeä ei löytynyt laivasta mistään. Hän oli Räävelissäkin kulkenut omia teitään ja Ebba-rouva oli luullut hänen istuvan laivassa jossakin kannen alle piiloutuneena, haaveiluihinsa vaipuneena, kuten hänen tapansa oli. Kyseltiin: ei kukaan ollut häntä nähnyt, hän oli jäänyt Rääveliin. Anna Fleming yksin arvasi asian, mutta hänkään ei puhunut siitä mitään. Tavotelkoon Elinakin onneaan, niin hän ajatteli, kun muut hätäilivät ja kyselivät, tavotelkoon ja löytäköön, jos voi ja luokoon ehyeksi unelmainsa kuvan, — jos voi. Olihan hän itse yhtäläisessä asemassa ja soi ystävättärelleen samaa, jota itselleen toivoi.
Pikkalasta lähetettiin kyllä purjevene Rääveliin tiedustelemaan kadonnutta neitosta, vaan häntä ei sieltä enää löytynyt. Hän oli huvennut tietymättömiin, kadonnut pois samoihin aikoihin kuin Kustaa Eerikinpoika, joka äitinsä lähdettyä oli Virosta matkustanut Saksaan.
— Kumma juttu, tuumi marski usein rouvalleen, vaan ei ehtinyt siihen seikkaan sen enempää huomiota kiinnittää, — hänellä oli taas suuremmat kysymykset ratkaistavina. Pikkalaan palattuaan oli marski pian saanut varmat tiedot, että Prinkkalan herran epäilykset olivat olleet turhat, vaan tuo viesti terästi häntä kumminkin yhä tarmokkaammaksi valmistamaan varustuksiaan.
— Vielä ei uskaltanut herttua liikahtaa, vaan sitä ei tiedä, millä hetkellä hän lähtee purjehtimaan. Tulkoon! Täällä tulee pian tuntumaan tuulta ja myrskyä; silmät auki nyt vain, jotta kohta keksitään, mistä se alkaa, ja siihen heti isketään tuikea vastamyrsky, — tulkoon, tulkoon vain!
Myrsky vinkumassa.
Oikein oli Hieronymo syyskesällä 1596 ennustanut, kertoessaan kirjeessään tytölleen, että ensi suksikelillä oli Suomessa myrsky nouseva, jonka pauhu uhkaavana oli kajahtava Suomen mahtavan valtijan kuuluville. Joulu oli käsissä ja jo oli etäältä, ikäänkuin kaukaisesta metsästä, sen korkeimpain puiden latvoista, soinut syntyvän rajuilman kumeaa kohinaa, vaikka se ääni vielä pysytteli siellä aroilla ja louhikoissa.
Myrskyä oli Turun linnassa pitkin syksyä odotettukin, odotettu sitä lännestä päin, Ahvenanmeren puolelta. Ruotsissa oli näet herttua ilmeisesti varustautunut toteuttaakseen uhkauksensa saapua asevoimalla kukistamaan Klaus Flemingin vallan Suomessa, ja siksi oli Turun linnan varustustöitä jatkettu myöhäseen syksyyn asti ja koottu sotaväkeä leiriin Turun edustalle. Mutta syksy oli mennyt ja tullut talvi, vakoojat olivat palanneet Ahvenanmaalta ilmoittaen, että Ruotsin puolelta ei ollut talven kuluessa enää mitään hyökkäystä peljättävissä. Silloin oli Flemingkin päästänyt laivastonsa, joka aina niihin asti oli varuillaan saaristossa luovinut, talvisatamaan, antanut sotaväelle loman talviharjoituksista ja itse päättänyt lähteä Viipuriin, johon häntä tärkeät asiat kutsuivat. Venäjän kanssa toista vuotta sitten tehdyn rauhan viimeinen ehto, Käkisalmen linnan luovuttaminen tsaarille, oli näet nyt täytettävä ja marskin täytyi sitävarten itsensä matkustaa Itä-Suomeen. Nyt juuri joulunaaton aatoksi oli matkapäivä päätetty.
Hiukan huolestuneena hän tälle matkalle hankkiusi, — myrskyn enteitä oli viime aikoina kuulunut sieltä ja täältä, Savossa olivat huovit ja talonpojat tapelleet ja Pohjanmaalla oli niinikään rytistetty; vaan marski arveli, että ainahan sitä sellaista pientä ryminää on, kyllä kai huovit itse puolensa nytkin pitävät. Ja niin oli hän tänä aamuna käskenyt vetää matkareet esiin ja niihin laitteli nyt aamuhämärän vielä vallitessa Anna Fleming linnanpihalla matkaeväitä sedälleen ja hänen seurueelleen, keskustellen siinä serkkunsa Olavin kanssa, joka oli määrätty marskia seuraavain huovien päälliköksi ja siinä virassa tarkasteli satuloita ja aseita.
— Entäpä jos täällä alkaa sota juuri teidän poissaollessa, virkkoiAnna. — Pohjanmaalla jo on kahakoittu.
— Eivät uskalla käydä ilmikapinaan. Kyllä kai herttuan yllyttäjät siellä sitä varten parastaan ovat tehneet, vaan ole huoletta, ne kahakat päättyvät kuin entisetkin: tapellaan päivä, saadaan selkään ja taas ollaan kilttejä.
— Elä kehu, pohjolaiset ovat sitkeää väkeä.
— Ovat, vaan ovat kumminkin talonpoikia hekin, nuijapäitä, moukkia.
— Nepä ehkä juuri nuijia voivatkin. — Vaan katso, kuinka kirkastuu taivaanranta.
Marski itsekin oli juuri laskeutunut alas linnanhuoneista ja hän, samoin kuin kaikki muutkin pihalla olijat, huovit ja piijat, pysähtyi äkkiä katsomaan sitä outoa valoa, joka taivaalta leimahti. Siitä, mistä koillinen äsken oli kelmeästi sarastanut, paistoi nyt helakanpunerva rusko, ikäänkuin kaukaisen tulipalon heijastus. Se paloi tuokion ajan kirkkaasti ja uhkaavasti, koko talvinen luonto punerti sen valossa, muurit, katot, lumipeittoiset vuorenrinteet näyttivät olevan kuin tulessa. Huovit ja piijat huudahtivat peljästyneinä ja pakenivat seinämille ja itse marski seisoi ällistyneenä, sanattomana sitä katsellen. Valo leimahti vielä kerran, kelmeni vähitellen ja katosi. Ja taas oli taivas harmaja ja hämärä, kalpeana näkyi sarastus sen ranteelta.
— Se on veren ennettä, kuului pihalta säikähtyneitä huudahduksia.
— Se tietää tulta ja hävitystä.
— Se tietää Jumalan vihaa ja kostoa.
— Se ennustaa myrskyä ja rajuilmaa, nyt ei ole hyvä taipaleelle lähteä.
Näin selitti taikauskoinen kansa taivaan ilmeen, pelotellen itseään vielä niillä ennustuksillaan, ja Anna, joka kalveten oli seisonut rekeen nojaten, hoki hänkin itsekseen: myrskyä ja tulta ja verta! Vaan niinkuin jäätyneenä paikalleen seisoi marski kauan yhdessä kohden, saamatta silmiään irti tuolta jo kelmenneeltä taivaalta. Hän oli taikauskoinen hänkin, kuten kaikki aikalaisensa, joksikin merkiksi hänkään ei voinut olla tuota näkyä käsittämättä ja syvästi se häneen oli vaikuttanut; hänenkin mielessään kajastivat nuo samat käsitteet, joita hän ympärillään kuuli tulkittavan sanoiksi: verta, tulta, hävitystä! Vaan mielensä jäntevyydellä tempasi hän itsensä tuosta loihtuvallasta irti ja virkkoi tyyneesti, melkein pilkallisesti:
— Loruja, se on nousevan päivän kajastusta, — siinä koko juttu! Siitä tulee pakkaspäivä, pankaa vahvasti heiniä kallokkaisiinne, miehet.
Ja ravistellen ruumistaan, ikäänkuin jo tuntien tuon pakkasen oireita, käveli marski takasin sisälle, käskien miesten joutua murkinoimaan, koska heti syötyä oli lähdettävä.
Hetken kuluttua istui Flemingin perhe — se oli, kuten tavallista, monilukuinen perhe, koska siihen kuului paljo vieraita, etupäässä Ruotsista tulleita pakolaisia — linnan ruokahuoneessa aamiaispöydässä, kun yhtäkkiä ovi lennähtää auki ja luminen airut työntyy sisälle, kysellen marskia. Märäksi ajetulla hevosella on hän yötä myöten karauttanut pohjoisesta päin, koska hänellä on tärkeitä viestejä tuotavana Ulvilasta, Aksel Kurjelta, Anolan herralta, marskille.
Äänettömyys vallitsee huoneessa. Marski nousee verkalleen pystöön ja kysyy:
— Mitä viestejä? Kerro!
— Pojanmaan rahvas kapinassa, monituhansinen talonpoikaisjoukko rientomarsseissa kulkemassa etelään päin, polttaen ja hävittäen, — niin kertoo airut hengästyneenä.
Toisetkin karahtavat ruokapöydästä pystöön, miehet katselevat neuvottomina toisiaan ja naiset rupeavat uikuttamaan; Anna yksin jää istumaan paikoilleen, peittäen kämmenellään silmänsä. Vaan kylmänä ja varmana virkkoo marski hetkisen kuluttua:
— Se alkaa siis sieltä, Pohjanmaalta, no, sen jo saatoimme arvatakin. — Olavi, laita leiriin sana, että tuhat ratsumiestä on tunnin perästä valmiina nousemaan satulaan. — Eikö Aksel Kurki ole lipullisellaan marssinut talonpoikia vastaan? kysyy hän taas kääntyen airueen puoleen.
— Hän pelkää olevansa liian vähäväkinen ja aikoo odottaa Ulvilassa, saadakseen täältä apua ja lähempiä käskyjä.
— Aikoo odottaa, matkii marski ikäänkuin epäillen ja rypistelee kulmakarvojaan. — Hm! Mistä teillä on tietonne, kuinka suuri on talonpoikaisjoukko ja kuka sitä johtaa?
— Pakolaiset, jotka pohjoisista pitäjistä kauhun valtaamina ovat saapuneet Ulvilaan, kertoivat kolmen Pohjanmaan pitäjän miesten olevan liikkeellä, heitä on tuhansia suksimiehiä. Joukon johtajiksi mainittiin kaksi talonpoikaa, Pentti Pouttu ja Martti Tommola, vaan sen varsinaisena päällikkönä lienee kumminkin eräs herttuan ruotsalainen kirjuri, joka on liikkunut Pohjanmaalla kansaa villitsemässä.
— Se on Birckholtz, se heittiö! huudahti marski nyt ensi kertaa kiivastuen, ja hänen nyrkkinsä puristuivat kokoon. Sitten hän seisoi hetkisen mietteissään, pää rintaa vasten vaipuneena, kunnes hän sen siitä verkalleen kohotti ja virkkoi: — Vai niin, sulla on, herttua, siis todellakin ollut päätä sytyttää tuleen tämä rovio Suomen köyhän kansan keskessä, — polttaaksesi meidät siihen! Hyvä, me tulemme sen rovion sammuttamaan verellä; mutta jos sen jälkeen ei koko laajalla Pohjanmaalla ole jälellä muuta kuin kekäleitä ja hyytynyttä hurmetta, niin vastaa siitä sinä Jumalan, kuninkaan ja kansan edessä, me teemme vain velvollisuutemme.
Ja tyyneesti kysyi hän taas airueelta:
— Turkuunko talonpojat tähtäävät?
— Niin, kuuluvat vannoneen, että repivät vaikka hampain alas tämän linnan. Ja kaikki aateliskartanot he aikovat matkallaan polttaa, paitsi Kankaisten ja Liuksialan kartanoita.
— Vai Kankaisten ja Liuksialan, — miksi säästävät juuriLiuksialankin? Mutta olkaa huoletta, niin kauas he eivät koskaan ehdi.— Lepää mies ja syö!
Pari kierrosta käveli marski lattialla, pysähtyi sitten ja virkkoi:
— Minä huomaan, että tsaarin on pakko vieläkin hetkisen odottaa Käkisalmea, minun täytyy itseni ensiksi lähteä tekemään puhdasta täällä kotona. No, matkarekenipä toki on valmisna.
Hetkisen vallitsi linnassa yleinen hälinä ja hämminki, vaan varmalla, kovalla äänellä käski marski kaikkien rauhoittua ja antoi kylmäverisesti linnaan jääville tarkat määräykset, mitä heidän on tehtävä, varsinkin Prinkkalan herralle linnan vartioimisesta. Ja ennenkuin ratsuväki vielä oli leiriltä saapunut, seisoi hän jo turkit päällään maltitonna huoneessaan valmiina matkalle. Mutta sieltä se jo ratsuväki Olavin johdolla saapuikin; marski laskeusi linnanpihalle sitä vastaanottamaan ja tarkastamaan. Vaan hänen sitä tehdessään karauttaa toiselta taholta, Hämeen tieltä, kaksi ratsastajaa hiestyneillä hevosilla linnaan ja kysyvät hengästyneinä marskia.
— Tässä olen, mikä hätänä?
— Kapina maassa, talonpoikaisjoukkoja Pohjanmaalta ja Savosta tulvii Hämeeseen, ryöstäen aatelistaloja, nostattaen kansaa. Sotapäälliköt pyytävät kiireistä apua.
Marski säpsähtää, kalpenee.
— Hä, kapina Hämeessäkin, kapina Savossa, kapina koko maassa?Kertokaa!
Liikahtamatta seisoo marski matkarekensä vieressä ja kuuntelee palaviinsa ajaneiden airueiden viestejä. Huovit Pohjanmaalla ovat tapetut tai hajotetut, pakolaisia syöksyy Hämeeseen joka taholta, aateliskartanot palavat. Kapinallisten päälaumaa, Ilkkaisen johtamaa, joka on tulossa Hämeenkankaan poikki, sanotaan olevan kymmenentuhatta miestä, uusia parvia saapuu Savosta, kapinajoukko kasvaa joka päivä sitä mukaan kuin etenee. Ja talonpoikain joukossa on myöskin Kustaa Eerikinpoika mukana.
Marski oli istahtanut reen laidalle, pannut kätensä ristiin rinnalleen ja kuunnellut kertaakaan keskeyttämättä airueita. Hän alkoi nyt vasta oikein oivaltaa koko sen myrskyn laajuutta ja voimaa, joka tuolta kaukaa Pohjanmaalta oli lähtenyt, koko sen suunnitelman avaruutta, jonka, siitä oli hän vakuutettu, Kaarlo-herttua Ruotsista oli pannut vireille ja jonka tarkotus nähtävästi ensiksikin oli kerrassaan kukistaa hänet, Klaus Flemingin, ja sitten… Pirullinen suunnitelma: ärsytetyt pohjolaiset nostavat aseisiin koko sisäisen Suomen rahvaan, joka sekin on kiukustunut ja kiusautunut, ja tämä lumivyörynä kasvava rahvaanjoukko syöstään sitten eri ryhmissä Turkua vastaan, jonne herttua meren auvettua kai itse laivastollaan saapuu. Tämä juoni on jo meneillään: villiytyneen kansan intohimot ovat lasketut irti ja niitä johtamassa on leppymättömän herttuan sitkeä tahto, — siinä on edessä taistelu elämästä ja kuolemasta. Siinä on kestettävä tai kaaduttava!
Niitä Klaus-herra mietti, mutta hänen ajatuksensa takertuivat varsinkin yhteen kohtaan, josta hän tuokion kuluttua uudelleen kysyi airueilta:
— Kustaa Eerikinpoikako mukana, sanotte te. Oletteko hänet nähnyt?
— Emme, vaan joukossa hän kuuluu kulkevan.
Klaus epäili. Hänkö täällä kapinanjohtajana tuo hontelo uinailija, jonka hän pari kuukautta sitten lähetti Saksaan … silloin kuin Fincken tytärkin hävisi hänen matkaansa…? Hä? Onko Kaarina-rouva näissä vehkeissä osallisena… Liuksialaa ei aijota polttaa? Ja onko herttua todellakin tehnyt niin uhkarohkean suunnitelman, että on kutsunut Eerik-kuninkaan varjon avukseen, syötiksi, kuvaksi, syöstäkseen hänet sitten taas takasin surkeuteensa, heti kun hän on tehnyt tehtävänsä, raivannut maan valmiiksi, — se olisi todentotta vaarallista leikkiä! Mutta onhan tämä uhkapeliä kaikissa tapauksissa…
Vielä tuokion seisoi marski reen perään nojautuneena ja hänen ajatuksensa näyttivät tekevän voimakkaasti työtä. Mutta kun hän siitä taas oikasihe suoraksi, oli hän jälleen entinen lujapiirteinen, rautatahtoinen, tarmokas marski, sama heltymätön Suomen karhu kuin ennenkin. Hän oli tehnyt päätöksensä: rahvaan kapina on kukistettava, kukistettava nopeasti ja rutosti, ankaruudella ja julmuudella; syttynyt tulipalo on joka kulmalta sammutettava, niin ettei kypenekään kykene kytemään, kun herttua kevään tullen aikoo saapua sen satoja niittämään, sammutettava koko maasta, vaikka siihen sitten vaadittakoonkin koko kansan veri. Kevyttä sen päätöksen teko marskille ei ollut — niin paljo se vaati suomalaista verta! — vaan siinä ei ollut muuta neuvoa.
Kohta kutsui Klaus Fleming kaikki ratsu- ja jalkaväen päälliköt luokseen ja antoi heille kaikille valmiit, varmat käskyt.
— Koko väkemme täytyy nyt lähteä liikkeelle, nopeissa päivämarsseissa tulee meidän painua Hämeeseen tuota nuijajoukkoa vastaan, ja rutosti on meidän siihen iskettävä, iskettävä varmasti ja syvästi. Kansa on noussut kapinaan esivaltaa vastaan; sotaväen on tukahdutettava se kapina ja itseään sekä herttuaa syyttäkööt talonpojat siitä, jos se tapahtuu säälittä ja armotta! Miehet, meidän täytyy kohta olla lähtövalmiit.
Koko pääjoukon aikoi marski itse johtaa Hämeeseen, josta hän huomasi vaarallisimman vihurin vingahtelevan, ainoastaan muutamia satoja huoveja päätti hän Olavin johdolla lähettää Ulvilaan, Aksel Kurjelle rohkasuksi ja avuksi. Kaikki kiireisesti annetut käskyt täytettiin nopeasti ja säntillisesti, marskin päättäväisyys ja kylmäverisyys vaikutti yleistä varmuutta ja tyyneyttä, — jokainen totteli kokenutta päällikköä eikä epäillyt mitään.
Mutta ehtiessään näistä puuhista ylös omiin huoneisiinsa, näytti marskista tuo mielenjäntevyys ja varmuus hetkeksi laukeavan ja hän istahti melkein masentuneena työpöytänsä ääreen. Hän oli jo yli kuudenkymmenen ikäinen ja isku kolahti tässä ankarasti iskun päälle. Ja hänen mieltään karvasteli varsinkin tuota kapinoivaa kansaa ajatellessaan: oliko hän todellakin kovuudellaan ja ankaruudellaan ajanut sen tuollaiseen epätoivoon, olisiko hän voinut sitä hellemmin kohdella, olisiko hän voinut tätä myrskyä välttää…?
— Mitä olisimmekaan voineet tehdä tuolla itsetietoisella, voimakkaalla Pohjanmaan kansalla, jos sen olisimme pitäneet puolellamme, virkkoi hän ääneensä Gröningille. — Mutta nyt sen täytyy masentua!
— Eikö voi enää kansaa saada järkiinsä?
— Ei, se on tarttunut aseisiin, sen täytyy aseisiin hukkua. Sillä muuten se voi tarttua aseisiin toisenkin kerran ja kolmannen, ellei siltä isketä suonet tyhjiksi… Niin, se on julmaa, mutta se on pakosta…
Marski saneli muutamia kiireisiä kirjeitä, jotka olivat lähetettävät kuninkaalle ja etäisempäin sotaväenosastojen päälliköille, antoi vielä Gröningille joukon käskyjä ja meni sitten vaimonsa puheille. Naiset istuivat siellä tyrmistyneinä saapuneista viesteistä, vaikkeivät vaaran koko laajuutta voineetkaan arvostella. Vaan kun Ebba-rouva näki miehensä tulevan jäähyväisille, silloin hän säikähti: Klaus oli tänä aamuna ikäänkuin äkkiä vanhennut ja silmässä oli sellainen omituinen, väsynyt, alakuloinen, melkein toivoton ilme, jota hän ei siinä koskaan ennen ollut nähnyt. Ja oudoilta soivat hänen sanansakin ja ääni oli harvinaisen pehmeä, kun hän virkkoi:
— Minä lähden nyt, Ebba, retkelle, joka oikeastaan kysyisi nuorempia voimia, ja me emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan. Ehkä emme näe toisiamme pitkään aikaan, ehkä on kotimme hajoitettu ja hävitetty, kun palaan, ehkä en palaakaan… Kaikissa tapauksissa, ole aina Klaus Flemingin puoliso, kuinka vaiheet kääntynevätkin. Meidän tekojamme tahdotaan mustata, meidän aikeitamme tullaan tulkitsemaan väärin, meitä syytetään monista rikoksista ja epärehellisistä tarkotuksista. Sinä tiedät tekomme ja tarkoituksemme; jos sinulle tilaisuutta ja ikää suodaan, käytä se paljastaaksesi panettelut ja puhdistaaksesi nimemme ja opeta lapsillemme samaa. Opeta heitä hetken vaihteista välittämättä pysymään uskollisina kuninkaalleen ja isänsä muistolle, opeta heitä olemaan suomalaisia, — niin oli heidän isänsä aina. Hyvästi, Ebba…
Outoina läksivät tällaiset sanat Klaus Flemingin suusta, ne soivat pahoilta ennustuksilta ja sulattivat Ebba-rouvan hillittömään itkuun. Vaan reippaampana kävi Klaus Fleming hyvästelemään lapsiaan, jotka eivät voineet käsittää syytä äitinsä kyyneleihin, — lahtihan isä niin usein matkoille ja olihan Eenokki ja huovit mukana. Hellästi heitä Klaus syleili, kehotti Juhanaa, joka jo rupesi miehistymään, uutterasti harjoittamaan tieteitä mestari Samuelin johdolla, jotta hän sitten pian olisi kypsi aseharjoituksiin, ja tyttäriään käski näppärästi äitiään auttamaan. Vaan kun hän sitten tuli Annan luo, hytkähti hän melkein taaksepäin, sillä niin kummallinen, arka ja pelokas oli Annan katse, — tyttö näytti tahtovan vetäytyä syrjään koko tästä perhekohtauksesta. Marskin mieleen iski äkkiä muutamia muistoja … aivan äsken oli mainittu Hieronymus Birckholtzin nimi … oliko Annalla vielä yhteyttä tuon salakiihottajan kanssa, oliko hänellä mitään tietoja näistä tapauksista…? Mutta mitä hulluja, päätti marski samassa, sehän on mahdotonta, muuten lie tyttö vähän pökerryksissään. Ja naurahtaen epäilyksilleen syleili marski jäähyväisiksi Annaakin, joka vapisi kuin lehti hänen käsivarsissaan.
Vaan ratsujen kaviot tömisivät jo kuin kärsimättöminä linnan pihalla, josta päällikköjen komentohuudot kajahtivat. Sinne täytyi jo marskin rientää perheensä luota eikä saanut pehmeyttä eikä epävarmuutta näkyä hänen piirteissään, kun hän väkensä eteen astui. Pikaisella, tottuneella silmäyksellä hän tarkasti joukkonsa ja antoi sille käskyn marssimaan. Itse hän istahti rekeensä, hän oli jo liian vanha ratsastamaan. Vaan sillalla ajoi Olavi, joka oli Ulvilaan määrätty, osastoineen hänen ohitseen. Hänet pysäytti marski vielä ja virkkoi:
— Sinä tiedät, Kurjilla on horjuva luonto, siihen elä luota, vaan toimi itse. Ja toinen asia: koeta saada herttuan kirjuri vangiksi jos millä keinoin, hän on paras todistuksemme siitä, että kapina on herttuan sytyttämä.
— Olen häntä kerran ennen pyydystänyt, — nyt hän ei luista kynsistäni, kuten Hämeenlinnan edustalla.
— Niin, hän on tuottanut nimellemme paljo häpeää, tuo hänet elävänä jos voit.
— Isä, minä olen myöskin Fleming.
— Oikein. Ja jos kaikki hyvin käy, kiirehdi pääjoukon luo, siellä miehiä tarvitaan.
Olavi karautti joukkoineen jään yli pohjoista valtatietä kohden ja marski ajoi pääjoukkonsa jälestä Hämeen tielle. Ja linnan ikkunoista, joista kyyneleiset katseet lähteviä seurasivat, ei kohta näkynyt joukosta jälkiä muuta, kuin pehmeäksi tallattu talvitie, jota alkava pakkastuisku jo rupesi tasottamaan.
Äänetön hiljaisuus vallitsi linnassa; piha oli tyhjä, portit suljetut, vartijat astelivat vakavina valleilla. Ja samanlainen surunvoittoinen äänettömyys oli sisälläkin marskin huoneissa. Ebba-rouva istui liikahtamatta ikkunan pielessä, lapsillekaan eivät leikit maistaneet ja Anna, hän käveli levottomana, rauhattomana huoneesta huoneeseen, kuin vainottu kauris, pysähtyi hetkeksi miettimään ja siirtyi taas muualle, ikäänkuin etsien paikkaa, mihin kätkeä salaiset huolensa ja rikollisilta tuntuvat toivomuksensa.
Tämänpäiväiset tapaukset olivat taas panneet hänen mielensä kuin kidutuslavalle. Myrsky, jota hän oli toivonut, oli puhennut, nythän hän saattoi odottaa sen keskestä pelastuksensa hetkeä. Vaan hän vavahti aina sitä ajatellessaan, ikäänkuin vielä tuntien setänsä jäähyväissyleilyn; — millaista onnea oli hän toivottanut tälle ja koko lähtevälle sotajoukolle, miten jakoi hän perheensä, tätinsä ja serkkujensa surut ja huolet…? Ei, ei, hän ei voinut puhtain tuntein toivoa tuon ruhjovan myrskyn käyvän yli maan, — ja kumminkin hänen täytyi sitä toivoa…
Levottomuutensa viskelemänä koetti Anna mieltään viihdyttääkseen ruveta keskustelemaan nuorimman serkkunsa, herttaisen Heblan kanssa, vaan hän sekaantui siinäkin puheissaan, jäi hajamielisenä sanattomaksi.
— Pelkäätkö sinäkin, kuten äiti, isälle jotakin pahaa tapahtuvan, koska olet noin rauhaton, Anna? kysyi lapsi käyden entistään surullisemmaksi.
— Niin, pelkään … eikähän toisakseen ole syytä peljätä, onhan isä niin voimakas ja mahtava. Mutta voi jos tietäisi, miten siellä käy!
— Niin, jos tietäisi … jos me voisimme jotakin tehdä, voi, minä ajaisin metsään nuo kaikki häijyt talonpojat.
— Ja heidän johtajat, niinkö?
— Niin, nuo ilkiöt. Mutta tiedätkö Anna, jos me oikein rukoileisimme, että isä heidät voittaisi…?
— Rukoileisimme … oi, ei, ei se auta… Anna melkein pakeni serkkunsa luota pois ja koetti hakea yksinäistä, häiritsemätöntä lymypaikkaa, jossa voisi käydä käräjiä ristiriitaisten tunteittensa kanssa. Päivä oli kulunut iltapuoleen, pimeäksi oli käynyt talvinen hämärä. Levotonna harhaillessaan oli Anna joutunut pieneen, pimeään umpihuoneeseen, jota ei nykyjään käytetty mihinkään, ja istahtanut sinne matalalle jakkaralle. Huone oli Katarina Jagellottaren entinen yksityinen rukouskappeli ja jakkara oli vanhan alttarin jalusta, jota ei vielä oltu korjattu pois. Siinä hän yksin pimeässä istui ja koetti tyynnyttää mieltään, koetti rukoilla, että Jumala johtaisi kaikki niin, kuin sen hän parhaaksi näki… Mutta hänen mielensä kapinoi tuotakin rukousta vastaan…
Silloin kuuli hän oven hiljaa avautuvan ja joku astui huoneeseen. Tulijalla oli kynttilä kädessään, hän sytytti pienen lampun, joka riippui alttarin yläpuolella, vanhan, jo mustuneen, mutta aikoinaan nähtävästi kallisarvoisen jumalanäidin kuvan edessä, huomaamatta Annaa, joka istui matalalla seinän vieressä. Se oli mestari Samuel, Samuel Staben, lääketieteen ja filosofian tohtori, oppinut ja syväaatteinen mies, joka uskonsa takia Ruotsista karkotettuna oleskeli täällä Turun linnassa marskin vieraana, hänen kotilääkärinään ja hänen ainoan poikansa opettajana. Hän oli harras katooliuskoinen ja tänne hyljättyyn kappeliin hän lukutöittensä lomissa usein pistäysi yksinäisyydessä polvistumaan jumalanäidin kuvan edessä.
Ruvetessaan nytkin laskeutumaan polvilleen alttarin eteen huomasi hänAnnan siihen lyyhistyneenä.
— Mitä, lapseni, sinäkö täällä jumalanäidin jalkain juuressa? Onko hän siis saanut harhailevan karitsan kuljetetuksi kotiin?
Mestari Samuel, samoin kuin useat muut Ruotsista karkotetut paavilaiset, sekä papit että maallikot, harjoitti hiljaisuudessa, mutta sitä kiihkeämmin, katoolista käännytystointa Suomen protestanttisten asukkaiden joukossa, ja oli hän Flemingin perheessäkin koettanut tehdä parastaan, vaikka Ebba rouva, joka oli kasvatettu luteeriseen uskoon ja samaan oppiin lapsiaankin kasvatteli, olikin sen kieltänyt, — Klaus itse ei näihin asioihin puuttunut. Mutta Anna ei, omien mietteidensä valtaamana, kohta oikein käsittänyt tohtorin tarkoitusta, vaan vastasi hiljaa huoahtaen:
— Oi, minä etsin lohdutusta, neuvoa, selvyyttä, ja siksi olen paennut tänne yksinäisyyteen.
— Niin, etsi sitä täältä, tähän polvistu alttarille ja avaa sydämmesi, silloin löydät tasapainon ja selvyyden.
Vaan Anna katseli viisasta tohtoria tuokion ääneti ja hänen ajatuksensa saivat omituisen suunnan ja muodon. Yhtäkkiä hän kysäsi:
— Kuulkaa tohtori! Jos omaiseni kaikki, vanhempani ja holhojani, ovat luterilaisia, jos minua on tähän uskoon kasvatettu ja opetettu ja minun siis oikeastaan pitäisi auttaa sen edistymistä, — olisiko silloin rikollista, jos toivoisin katoolisen uskon voittoa ja työskenteleisin sen hyväksi?
— Ei suinkaan, se on päinvastoin velvollisuutesi, jos tämän uskonnon totuuksia olet päässyt rakastamaan.
Anna oli hetkisen vaiti. Sitten hän alkoi taas:
— Vaan jos omaiseni lähtevät taisteluun vaarallista vihollista vastaan, taisteluun, joka on ratkaiseva onneksi tai turmioksi kaikkien niiden, jotka ovat tehneet mulle hyvää, onko silloin rikollista, jos toivon vihollisen voittavan?
Mestari Samuel hymähti huomatessaan, miten oppimaton neitonen yritti kietoa hänet, tottuneen väittelijän, dialektiseen soppeen. Vaan samassa hän kävi vakavaksi ja kysyi:
— Ja miksi toivoisit vihollisen voittavan?
— Ei, en tiedä toivonko, vaan jos … jos esimerkiksi olisin päässyt mielistymään johonkin viholliseen?
Oppinut tohtori puisteli päätään:
— Puhut mulle arvoituksia, tyttöni, mitenpä olisit päässyt mielistymään johonkin nuijamiesten talonpoikaisjohtajista! Vaan huomaan kaikesta, että sydämmessäsi riehuu joku taistelu eri tunteiden välillä, joku velvollisuuksien ristiriita. En tahdo asiaasi udella, sellaisessa taistelussa eivät syrjäisen neuvot auta. Polvistu alttarille, rukoile, ano jumalanäidiltä selvitystä, hän sen sulle antaa. Polvistu, rukoile yksin…
Tohtori poistui varpaillaan ja Anna polvistui kuin käskystä alttarille, rukoili, anoi jumalanäidin apua ja neuvoa. Ja hän lepäsi siinä kauan, hartaasti rukoillen. Vaan hän ei löytänyt selvyyttä, ei tyydytystä, ja hänen mielensä oli yhtä levoton, tunteensa yhtä ristiriitaiset, kun hän illan yöksi vaihtuessa vihdoin poistui Katarina Jagellottaren rukouskappelista ja laskeutui vuoteelleen.
Hän oli väsynyt, hän nukkui kohta. Mutta kiihottunut mielikuvitus teki unissakin työtä. Hän näki sulhonsa talvisessa metsässä hiihtävän talonpoikaisjoukon etupäässä, voimakkaasti ponnistavan etelää kohden. Vaan silloin ryntää aseellinen sotaväenosasto heitä vastaan, hän tuntee siinä rautasen setänsä, joka kohottaa raskaan miekkansa, antaakseen hänen sulholleen auttamattoman surmaiskun. Hän on itse olevinaan siinä saapuvilla, hänen pitäisi juosta esiin, seisauttaa setänsä uhkaava käsi, syrjäyttää isku, vaan hän ei voi, ei pääse paikaltaan liikahtamaan… Ja raskas säilä laskeupi jo alaspäin… Anna parkasee, herää, tuskan hiki otsallaan…
Hän ei ollut enää epätietoisuudessa, mitä hänen tuli toivoa, hän pani kätensä ristiin ja rukoili hiljaa: »Jumala, suojele sulhoani, hänelle voitto anna, johdata perille myrsky! Sääli rakkauttani, Jumala, sen takia olen jo niin paljo kärsinyt…»
* * * * *
Vaan linnasta lähtenyt sotaväki kulki eteenpäin nopeissa rientomarsseissa.
Sillävälin kuin Klaus Fleming itse johti hyvin varustettua ja harjoitettua pääjoukkoaan itään päin, Huittisten pitäjän kautta Pirkkalaa kohden, jossa talonpoikain päälauman luultiin yhtyneen, puotteli Olavi Klaunpoika keveällä ratsuväellään pohjoista valtatietä pitkin Ulvilaan päin, yhä kiirehtien, kuta enemmän taival katkesi. Matkalla tuli näet vastaan kuormittain aatelisrouvia ja perheitä, joita vietiin Turkuun hurjia talonpoikaisjoukkoja pakoon, ja nämä pakolaiset kertoivat nuijajoukon jo olevan leirissä Ulvilan kirkolla, jossa Aksel Kurki oli sen kanssa ruvennut neuvotteluihin. Ne viestit nuorta Olavia epäilyttivät, hänen täytyi joutua perille, pakottamaan Kurjen selvään peliin. Ja illalla myöhään jouluaattona Olavin huovilipullinen jo kuurasena ja märkänä ehtikin Anolaan, Kurjen tilalle, johon tämä jo oli omankin, komennossaan olevan, ratsuväkensä kerännyt.
Klaus Fleming oli aavistanut oikein: talonpoikaisjohtajain tuumana oli ollut koettaa houkutella Aksel Kurki väkineen nuijamiesten puolelle ja siitä nyt neuvotteluja pidettiin, — Anolassa oli parastaikaa talonpoikain lähettiläitä. Kurki kertoi Olavi Klaunpojalle ryhtyneensä näihin neuvotteluihin voittaakseen aikaa, pysäyttääkseen talonpojat ja kootakseen lipullisensa, vaan tätä väliaikaa olivat pohjolaisetkin omasta puolestaan käyttäneet hyväkseen, nostattaakseen Satakunnankin talonpojat heidän retkeensä yhtymään. Eikä Olavi ollut Kurjesta varma: Hän oli ainoastaan pakosta viime aikoina ruvennut Flemingin mieheksi; oliko hän nyt todella miettinyt asettua talonpoikain etupäähän, heidän avulla tullakseen Turkua piirittämään ja valloittamaan sen Kaarlo-herttuaa varten, jossa tapauksessa Suomen käskynhaltijanvirka herttuan ja kansan suosion nojalla olisi siirtynyt hänelle? Vai oliko hän tehnyt talonpoikain kanssa kauppoja ainoastaan pelastaakseen oman tilansa hävityksestä…? Miten tahansa, Olavin tulo katkasi nyt kaikki ne kaupat. Vaan vieläkään ei Kurki tahtonut antautua ilmitappeluun, hän tahtoi vielä tiedustella talonpoikain aikeita ja voimaa.
Mutta nuori Olavi oli malttamaton ja paloi seikkailuintoa. Yön maattuaan Anolassa läksi hän jo aikusin joulupäivän aamuna pimeän vielä kestäessä pienen ratsujoukon seuraamana tarkastelemaan talonpoikain leiriä ja hankkimaan tietoja heidän lukumäärästään. He ajoivat valtatietä pitkin kirkolle päin. Vaan vähän oli nyt tänä jouluaamuna rahvasta matkalla kirkolle, monet arvelivat kai varovimmaksi näinä rauhattomina aikoina pysyä kotona, talotkin tien varrella olivat siitä syystä pimeät ja ikäänkuin väettömät. Lähempänä kylää näkyi kumminkin reki siellä, toinen täällä ajavan kirkolle päin, korkea tervassoihtu vanhan tavan mukaan reen sepipuoleen pistettynä tietä valaisemaan, ja kirkonmäen näkyviin saavuttuaan huomasivat ratsastajat jo tiheässä tällaisia soihtuja ja kirkon vieressä kinoksessa paloi niitä jo suuri rovio, — siihen heittivät saapujat aina tervaksensa läjään. Näiden liehuvain tulien valossa kuumotti ja häilyi kirkonmäellä mustia varjoja ja etäämmälle metsänrintaan kuulivat ratsastajat puhetta ja äänten surinaa. Väistyttyään hiukan syrjään tieltä pysäytti Olavi joukkonsa siihen ja läksi itse parin miehen seuraamana jalan lähempää tarkastamaan, mitä siellä mäellä tapahtui. Pimeän suojassa pääsivät he aivan nuotion ympärille kertyneen väkijoukon keskelle.
Kohta siinä Olavi älysi, mistä kysymys oli. Siellä toimittiin vilkkaassa värväystyössä. Joukko nuijamiehiä ja heidän johtajiaan koetti näet siellä yllyttää Ulvilan kirkkorahvasta nousemaan aseisiin Kuitian Klaus-herran sortovaltaa vastaan, yhtymään heihin ja yhdessä joukossa rientämään Turkua kohden. Siitä tarinoitiin yksityisestikin pienissä parvissa, vaan muuan pohjolaisten johtajista oli noussut kivelle tuohustulen partaalle ja piti siitä varsinaista puhetta kansalle. Hän oli puettu talonpoikaispukuun, niinkuin muutkin, turkkiin ja kallokkaisiin ja sompanen sauva oli hänellä kädessään. Vaan tavallinen talonpoika hän nähtävästi siltä ei ollut, siksi olivat hänen piirteensä liian hennot ja hänen liikkeensä liian vilkkaat ja hän mursi ruotsinvoittoisesti suomenkieltä puhuessaan. Olavi katseli häntä tuokion uteliaisuudella, mutta samassa hänessä muisto selveni ja hän virkahti tovereilleen:
— Siinä on miehemme!
Puhuja oli Hieronymus Birckholtz. Hän oli nyt vuosikauden tässä ammatissa liikkunut Pohjanmaan kansan keskuudessa, oppinut sen kielen, perehtynyt sen ajatustapoihin ja osasi kosketella rahvasta sen arimpiin kohtiin. Yhä enemmän kansaa keräytyi hänen ympärilleen hänen puhuessaan ja hyväksymishuutoja kuului aina vähän päästä. Hän huitoi käsillään ja huusi:
— Onko aitoissanne varastoja, että jaksatte lapsinenne elää talven yli? Onko teillä rukiit pantuna ensi kesäksi, onko teillä siementä toukoviljaksi, onko teillä rahoja ruununveroihin? Ei, ei, vastaatte te. No, millä aijotte sitten maksaa ne uudet verot, joita Kuitian noki-Klaus myötään kirjoittaa ja joista hän ei koskaan tee tiliä kuninkaalle? Niin, kyllä kai vouti ne teiltä sittenkin perii, viepi keittokattilanne ja viimeisen hiehonne. Mutta millä te silloin ruokitte marskin huoveja — ja ne eivät ruokkoaan rästiksi jätä!
Kuului nurinaa joukosta. Vaan puhuja lietsoi yhä virittämäänsä tulta:
— Hä, sanokaa, onko teillä mahdollisuutta päästä hengissä talven yli ja maksaa voudille saatavansa?
— Ei, kirous ja kuolema, me emme tätä kestä, — sellaisia ääniä rupesi jo kuulumaan kirkkorahvaasta.
— Niin, mekään emme sitä enää kestäneet siellä Pohjanmaalla ja siksi annoimme matkapassin voudeille ja huoveille ja lähdimme kysymään oikeuttamme. Mutta Klaus-herralta emme saa oikeutta, emme helpotusta, emme armoa, — tyrmään hän valittajamme sulkee ja käskee ryttäriensä kiskoa kahta hurjemmin. Ainoa, joka meitä voi auttaa, on Kaarlo-herttua Ruotsissa, talonpoikain ystävä, kuningas Kustaan oma poika, — hän on luvannut hankkia meille oikeutta, hän on luvannut päästää meidät linnaleiristä, hän vapauttaa meidät ryttäreistä, hän huojentaa veromme, — jos me nimittäin itsekin autamme itseämme. Mutta sitävarten on Kuitian Klaun valta särjettävä, murrettava julmain, tylyjen herrain mahti, noiden aatelisherrain, jotka meitä ruoskivat ja ryöstävät…
— Herrat helvettiin, tuleen aateliskartanot, hirteen huovit! — niin kiihkoili sekaan joku toinen nuijajoukon johtajista kansaa karastakseen.
— Aateliskartanot jo palavat, Hämeessä on kymmenentuhatta talonpoikaa kulkemassa Turkua kohden, ja me sinne syöksemme täältä rannan puolelta. Eikä pidä olla puutetta saaliista, ei leivästä eikä lihasta, vaan kullat ja hopeat kootaan aatelispesistä ja tuodaan kotiin, — meiltähän ne ovat ryöstetytkin. Yhtykää joukkoomme, ja yhtykää heti, tuurat ja heinähangot aseiksi…
— Jo hitto, siihen leikkiin minäkin lähden!
— Ja minä, — tässä on jo meidänkin aika päästä saaliinjaolle ja syömään herrain ruokia…!
Vaan toiset vielä epäilivät, varsinkin naiset olivat arkoja ja varottelivat itkien miehiään ryhtymästä noihin hurjiin tuumiin, josta vain uusia kärsimyksiä lähtee. Siinä väiteltiin hämärällä hangella häilyväin tuohustulten valossa, kiisteltiin kiivaasti ja todisteltiin, huudettiin akkoja vaikenemaan ja varoteltiin hurjastelevia nuoria miehiä. Mutta puhuja kalliolta terästi vieläkin mielialaa:
— Yhtyköön joukkoomme kuka tahtoo, kuka haluaa, että herttua hänelle verot helpottaa ja hankkii siemenjyviä, kellä tekee mieli Turun linnasta tuoda talviruokiaan. Mutta kuka ei joukkoomme yhtyne, kuka herrojen puolta pitänee, se syyttäköön itseään, jos hänenkin talonsa höyrähtää tuleen, — hakekoon sitten palovahinkoja Kuitian Klaulta, kun tämä roikkuu hirressä Turun portilla…
Olavi oli kuullut kylliksi, hän vetäysi miehineen syrjään väkijoukosta, joka yhä kiivaampana jo vakuutteli lähtevänsä mukaan pohjolaisten retkelle. Kirkonmäeltä laskeuduttuaan kiirehti Olavi miehineen juoksujalassa metsän rintaan hevostensa luo. Kuohumaan oli tuo kohtaus ja nuo yllytyspuheet panneet Olavin nuoren veren eikä häntä nyt olisi mikään varovaisuus saanut palaamaan takasin Anolaan, kuuntelemaan Kurjen kuhnailevia metkuja ja odottamaan, kunnes koko Satakunnankin rahvas olisi kapinassa. Kiireesti komensi hän miehensä satulaan. Heitä oli vain piiskuinen joukko, muttei ollut aseellisia nuijamiehiäkään kirkonmäellä monta, rahvas oli aseetonta, pimeänpäässä se ei ollut kykenevä mihinkään vastarintaan. Äkkiryntäys siis kirkonmäelle — nähdäänpä, kellä kirkkoväestä vielä tekee mieli Turkuun tulla!
— Ja tuo, joka kivellä saarnaa, on juuri pyydettävämme otus, se nuoriin! Ja eteenpäin!
Pyrynä karautti pieni ratsujoukko metsänrinnasta maantietä myöten kirkonmäelle ja päästi sen rinteellä, keskelle rahvasjoukkoa syöstessään, rämäkän huudon. Siinä syntyi tavaton sekasorto ja hämminki. Huovit niskassa, ratsuväki kintereillämme, nyt on surma käsissä! — niin kiljasivat akat ja huudahtivat miehisetkin miehet. Ja peljästyneet rahvaanjoukot juoksivat hätääntyneinä suksilleen, naiset huusivat ja huppelehtivat kinoksessa, lankeillen hevosten jalkoihin; siinä töykittiin, juostiin toistansa päällitse, sysäyttiin toisinaan vastaan, — pakoon, pakoon vain piti kaikkien päästä! Eikä ällistyneet pohjolaisetkaan ehtineet ruveta vastarintaan, he eivät käsittäneet mitä tapahtui … oliko Kurki heidät pettänyt … hekin typertyivät ja koettivat lymyillen pelastua kirkkorahvaan pakoonsyöksyvissä joukoissa. Vaan ratsumiehet iskivät kiinni niihin, joiden näkivät aseissa olevan, seivästivät toisia ja toisia vangitsivat.
Mutta Olavi Klaunpoika oli kohastaan porhaltanut kivellä seisojan kimppuun, joka siitä vielä puhetta piti ja jonka hän hyvin tunsi murtavasta suomenkielestään. Vikkelästi ojensi nuorukainen keihäskärkisen sauvansa, vaan Olavin hevonen syöksi hänet samassa kumoon kinokseen ja tuossa tuokiossa oli Olavi jo itse Hieronymon kimpussa, karasten ilveksenä hänen kurkkuunsa.
— Nyt et livistäne kynsistäni … tänne kalvosesi … ne ovat pihdeissä…!
Olavi painoi polvellaan nuorukaista hartioista kinokseen ja sitoi hänen kätensä lujasti, itsekseen sitä tehdessään jupisten:
— Hä, kuka se roikkuu hirressä Turun portin päällä…?
Hieronymo tunsi olevansa avuton, hänen liittolaisensa, pohjolaiset, olivat haihtuneet kuin akanat tuuleen hänestä välittämättä eikä tervasrovion ääressä enää näkynyt ketään muuta kuin muutamia ratsumiehiä, jotka nauraa hohotellen palasivat peljästynyttä kirkkorahvasta takaa-ajamasta. Mutta hän ei tiennyt, kenen käsiin hän oli joutunut ja kysyi siksi sitojaltaan:
— Ja kuka olet sinä … miksi minut sidot…?
— Minä olen Fleming — eikö tunnu se jo kouristani?
Ja silloin Hieronymo huoahti raskaasti:
— Ab ungve leonem, — niin, niin, kynsistäänhän se jalopeuran suku tunnetaan. — Siis lopussa sekin leikki! lisäsi hän hiljaa itsekseen.
— Lopussa se nyt on leikki! matki Olavi ivallisesti, nousten vankiaan sitomasta. — Heh, kellippäs siinä, et taida enää usutella rahvasta Kuitian Klausta vastaan.
Ja hän silmäili ylpeänä ympärilleen. Kirkonmäki oli autiona, rahvas oli säikähtyneenä paennut aamupimeään metsään, josta kukin koetti metsäteitä hiljaa hiipiä kotiinsa. Vaan pitäjän pappi kuului ajavan kylätieltä kirkolle, saapui kai jumalanpalvelusta alottamaan; hän pysäytti rekensä kirkon edustalle, katsoi kummissaan kirkkoon: se oli typötyhjä. Hän astui mäelle, jossa kansan ennen kirkonmenoa aina oli ollut tapana olla koossa kaupustelemassa ja tarinoimassa: sielläkin oli nyt ainoastaan kymmenkunta ratsumiestä ja muutamia vankeja, joita huovit parastaikaa sitoivat talutusköysiin. Ja ällistyneenä pappi soperteli:
— Mi-missä on seurakunta?
— Seurakunta on juossut metsään, selitti Olavi, — parasta kun menet itse jälestä ja koetat sitä asettaa tyyneesti alallaan elämään, esivaltaa vastaan kapinoimatta. Mutta meidän joukko eteenpäin.
Ratsastajat viskausivat satulaan ja lähtivät ajamaan takaisin Anolaan päin, vangit saivat köysiin sidottuina juosta perästä; ja yksin jäi pappi autiolle kirkkomäelle ihmettelemään outoa jouluaamumessua. Mutta rohkeana onnellisesta kaappauksestaan ja luottaen siihen pelkoon, jonka hän kansan mieleen oli iskenyt, vaati Olavi nyt Aksel Kurkea heti ratkaisevaan toimintaan ja tämä suostuikin vihdoin tekemään hyökkäyksen nuijamiesten leiriä vastaan. Heidän johtajiaan oli nyt useita vankeina, he olivat peljästyneet tuosta aamusesta kahakasta ja paikkakunnan rahvas ei nyt enää uskaltanut heihin yhtyä, — hetki oli siis otollinen. Koko ratsuväellään ja Olavin osaston avustamana teki Kurki hyökkäyksen pohjolaisten leiriä vastaan, josta nämä lyhyen, joskin kiivaan ottelun jälkeen lähtivät pienissä joukoissa epäjärjestyksessä eri tahoille pakoon. Kurki ajoi nuijajoukkoa takaa Pohjanmaan rajalle saakka ja monet talonpojat saivat sillä pakomatkalla surmansa, joskin useimmat suksillaan pääsivät pelastumaan sydänmaille. Talonpoikain rannikkojoukko oli siten muutamissa päivissä kukistettu ja hajotettu, sen suunnitelma oli tehty mitättömäksi.
Vaan viitsimättä pitkälle ajaa takaa pakenevia talonpoikia, palasi Olavi Klaunpoika miehineen Ulvilan kirkolle ja lähti sieltä viipymättä viemään isälleen tätä iloista sanomaa sekä yhtymään miehineen marskin pääjoukkoon. Vangitsemansa talonpoikaisjohtajat jätti hän Anolaan Kurjen huostaan, vaan Hieronymon otti hän mukaansa, — se oli liian kallis otus tänne jäädäkseen, hän aikoi viedä herttuan kirjurin mukanaan isänsä luo. Ja siksi sai Hieronymus Flemingin huovien lomassa nyt ratsastaa nopeissa rientomarsseissa ja lumisia oijusteitä myöten kaakkoa kohti, tietämättä itse minne.
Mutta yhdenkin vangin kuljetus ja vartioiminen hidasti nopeaa matkantekoa ja siksi päätti Olavi, kun hän miehineen ehti isänsä omistamaan Yläneen kartanoon Yläneen pitäjässä, jättää vankinsa sinne vartioittavaksi. Tähän syrjäiseen kartanoon Pyhäjärven rannalle, jonne kulkijoita harvoin poikkesi, kätki hän vankinsa niin salaa, että hänen omat huovinsakaan eivät tienneet, mihin mies oli joutunut. Yläneen kartanoa hoiti marskille eräs hänen vanha palvelija eukkoneen ja näiden käsiin uskoi hän vankinsa tarkoin tallennettavaksi, kunnes hän itse tulisi hänet sieltä noutamaan. Itse valitsi hän Hieronymolle vankityrmäksi pienen, melkein umpinaisen huoneen vanhassa, autiona olevassa ränstyneessä päärakennuksessa, haetti siihen kuvon olkia pahnoiksi, kytki vangin vitjoilla seinään ja lyötti puomin ovelle lukon vahvikkeeksi. Ja jättäessään Hieronymon siihen makaamaan, virkkoi hän pilkallisesti: