— No, nyt saat jäädä asumaan Flemingin kartanoon, olethan aina pyrkinytkin Flemingin kotivävyksi. Olit ehkä nytkin matkalla viettämään häitäsi serkkuni kanssa, — no, nähdä hänetkin vielä saat, kun sinut täältä Turkuun vien, hänet, jonka kavalasti raiskasit… Mutta siihen asti suvainnee herra pysyä siivosti täällä.
Ja kääntyen eukon puoleen, jonka toimeksi hän vangin vartioimisen erityisesti jätti, virkkoi hän ankarasti:
— Akka, se muista, jos tämä mies täältä häviää, häviät sinäkin elävien ilmoilta.
Ja eukko ymmärsi, hän pani kätensä puuskaan ja vastasi:
— Hän pysyy.
— Siitä vastaat sinä ja miehesi.
Suomatta joukolleen pitempää lepoa jatkoi Olavi yhtämittaa ratsastustaan Hämeeseen päin. Vaan nuori hovijunkkari, herttuan suosikki, äsken vielä niin virkeä ja reipas talonpoikain kiihottaja ja johtaja, jäi yksin makaamaan kylmään, kosteaan soppeensa, jonne valokin vain säästäin tunkeusi ylhäällä olevan ikkunakalvon kautta ja jossa hänellä vuoteenaan oli tukko homehtuneita olkia. Siinä hän siis oli tuomittu yksin päivänsä viettämään, näkemättä elävää olentoa muuta, kuin tuon ilkeän, viirusilmäisen akan, joka kerran päivässä toi hänelle vähän ruokaa ja vettä, ja joka aina lähtiessään niin varmasti salpasi ovet. Siinä hän makasi ja mietti; aluksi oli hän matkan rasituksista niin väsynytkin, että hän ei asemataan edes oikein voinut arvostellakaan, vaan kun hän nukuttuaan heräsi siihen kurjuuteensa, yritti hänen hilpeä luontonsa jo kokonaan lannistumaan.
Näin katkerasti oli tämä viimeinen ja varminkin toivo hänet siis pettänyt. Hän oli ponnistellut niin toimekkaasti tuon myrskyn puhkeamista jouduttaakseen ja rohkeilla toiveilla, muita rohkasevalla reippaudella, oli hän itse yhtynyt johtajaksi siihen joukkoon, jonka ensimmäisenä piti ehtiä Turkua ahdistamaan. Niin varmaa hänestä oli ollut, että Klaus Fleming, jota koko kansa vihasi eikä sotaväkikään rakastanut, oli tähän myrskyyn suistuva, niin luonnolliselta oli hänestä tuntunut, että hän tuon suuren lankeemuksen hävityksestä korjaisi palkkansa, kuin kypsyneen hedelmän… Ja nyt! Hän ei ollut ehtinyt olla myrskyssä mukanakaan, jo ennen sen alkua hän kaatui pienessä vihurituulessa, kaatui toiveineen… Talonpoikain kesytön lauma oli peljästynyt ja paennut, ja vaikka pääjoukon onni olisikin parempi, oli hän itse kätketty, unhotettu vanki, tuomittu nääntymään tähän lokeroon, taikka kuolemaan häpeällä hirsipuussa, — sehän on kapinankiihottajan varma palkka… Ja tyttö, joka Turussa häntä odotti myrskyn keskestä, odotti hartaasti ja ikävällä…! Tosiaankin, siinä oli vuosikautisten ponnistusten hedelmä…
Mikähän oli näin muuttanut hänen entisen hyvän onnensa, sitä hän siinä ihmetteli. Miksi oli hän, tuo entinen, iloinen veitikka, ollenkaan antautunut näihin vaaroihin ja rasituksiin? Tuoko tyttö … tuo, jota hän ensiksi piloillaan hienosteli ja sitten marskin kiusaksi rupesi omakseen vaatimaan … tuoko tyttö hänet oli näin saattanut uhraamaan hauskan, huolettoman elämänsä … toivehikkaan tulevaisuutensa, onnensa, vapautensa, henkensä, kaikki…?
Jopa vierähti ensimmäisinä vankinaolon päivinä ja pitkinä, pimeinä öinä jokunen kuuma kyynel salaa kostealle olkivuoteelle. Vaan sitten hän tyyntyi, rupesi puhumaan itselleen järkeä. Mitäpä olikaan, kysyi hän itseltään, hänen elämänsä näinä viime vuosina ollut muuta kuin alituista kiertokulkua hirsipuun ympärillä, retkeä vaarasta vaaraan, seikkailusta seikkailuun, aina vain onnensa varassa. Ja se onnensa oli hänet näihin asti aina pelastanut ja auttanut … ehkä se auttaa vieläkin, auttaa varmaan. Niinkauan kuin henkeä on, on aina toivoa, miksikäs onnen tähti hänet nyt juuri pettäisi…?
Ja nuori junkkari tapasi jo taas jonkun iloisemman säveleen vanhoista varastoistaan, vihelteli sitä ensiksi hiljaa ja sitten kovemmin, niin että kajahti autio herraskartano, vaipui sekaan miettimään kohtalonsa ynseyttä ja vihelteli taas. — — —
Vaan Olavi Klaunpoika, isänsä pienoiskuva, isänsä altis ihailija, ratsasti, saatuaan kalliin vankinsa varmaan säilöön, tuiskun ja pakkasen läpi pysähtelemättä Hämeeseen, pääleiriä kohden, ja läheni jo vanhan vuoden viimeisenä päivänä Pirkkalan pitäjää, jonka leveiksi poljetuilla talviteillä ehtimiseen eteensattuvat kuormastot, ratsuväenosastot ja pakolaisjoukot osottivat, että oltiin sotaisen leiripaikan seutuvilla. Pirkkalan kirkon tienoilla olivatkin jo molemmat viholliset leirit vastakkain; talonpojat Nokiassa, marskin joukot järven takana Pirkkalan kirkolla. Siinä selällä oli samana päivänä tapahtunut kahakka; marski oli tehnyt hyökkäyksen talonpojan leiriä vastaan, vaan huomannut sen vankemmaksi kuin oli luullutkaan ja sen jälkeen ruvennut heidän kanssaan hieromaan sovintoa, saadakseen jos mahdollista sodan verettömästi päättymään. Siksi vallitsi nyt aselepo järven molemmilla rannoilla, ja Olavin saapuessa Pirkkalan kirkonkylän taloihin makoili sotaväki siellä mukavasti pirteissä, ja päälliköt, eri tahoilta kokoonrientäneet suomalaiset aatelisherrat, pitivät kokousta pappilassa, nauttien terveydekseen, mitä talolla oli tarjottavana. Heihin Olavi yhtyi, kertoen uteliaille kuulijoille talonpoikain rannikkojoukon nopeasta kukistamisesta.
Tämä sanoma rohkasi mieliä ja kiihotti toimintaan. Aina tulinenSärkilahti huudahti kohta tovereilleen:
— Niin pitäisi meidänkin täällä toimia, rutosti ja rivakasti!Talonpoikia täytyy säikyttää, silloin he hölmöstyvät ja ovat hukassa.
— Se olisi sitäkin tarpeellisempaa, kun kapinan laineet vyöryvät vastaamme sekä Savosta että Hämeestä, joten pohjalaisista olisi ensiksi selville päästävä, toisti Abraham Melkiorinpoika, joka, Pohjanmaalta myrskyä paennut vouti, nyt oli puuhakkaimpia miehiä marskin leirissä.
— Vaan marskillapa on toiset tuumat, hän tahtoo saada talonpojat sovinnolla palaamaan, hän vaatii ainoastaan heidän päällikkönsä; siitä olimme äsken Nokiassa neuvottelemassa, ehkäpä talonpojat siihen suostuvatkin.
Niin puhui vanha Laukon herra, Knuutti Kurki, joka, oltuaan jo väkineen nuijalaumaa paossa, sittemmin oli yhtynyt marskin sotajoukkoon.
— Siitä ei tule mitään, eikä Klaus Fleming sitä tosissaan aijokaan, hän tahtoo vain saada selville, onko Kustaa Eerikinpoika todellakin nuijamiesten joukossa, vakuutti Särkilahti tietävästi. Ja keskustelu kääntyi nyt taas tuohon jännittävään kysymykseen, oliko Erik XIV:n poika kapinajoukossa vai eikö.
Sitkeä, monipäinen, yhä uudistuva huhu tiesi näet vieläkin aina vain kertoa, että Kustaa Eerikinpoika, vaikkakin valepukeisena, oleskeli talonpoikain leirissä Nokialla. Hänen yhtymisestään talonpoikaisjoukkoon kerrottiin useita toisintoja. Toiset arvelivat, että Kaarlo-herttua muka jo edellisenä syksynä oli salaa tuottanut hänet Danzigista Ruotsiin ja sitten lähettänyt hänet Länsipohjan kautta Pohjanmaalle. Vaan toiset tiesivät maanpakolaisen kuninkaanpojan, saatuaan jonkun naisen kautta viestejä Suomen rahvaan kapina-aikeista, Viron ja Viipurin kautta saapuneen Savoon. Mutta kukaan ei ollut häntä nähnyt ja vangiksi otetuilta talonpojiltakin oli saatu varsin ristiriitaisia tietoja.
Marski oli silloin päättänyt ottaa asiasta varman selon, — se oli hänestä hyvinkin tärkeää. Jos näet Kustaa Eerikinpoika oli nuijajoukossa, oli kapinalla aivan toisenlainen, paljo laajempi merkitys, silloinhan se ei enää ollut rahvaan kapinaa yksityistä kuninkaan virkamiestä vastaan, vaan vehkeilevän puolueen yritys syrjäyttää Juhana-kuninkaan suku valtaistuimelta ja nostaa sinne toinen, Eerikin suku, tai — Kaarlo-herttua. Jos talonpoikajoukko ominpäin kapinoi, oli se hajotettava ja rangaistava, jos kapinalla oli valtiollisia mullistusaikeita, oli hänen tärkeintä saada johtaja käsiinsä, — siihenhän kapina silloin päättyisikin. Juuri siksi oli Klaus rauhanehdoksi pohjolaisille määrännyt, — luvaten heille vapauden linnaleiristä —, että he jättäisivät johtajansa hänen käsiinsä. Vaan sitä ennen hän tahtoi saada varmuuden, oliko hänellä tuosta hinnasta todella mitään voitettavana.
— Mutta missä on isäni, missä? kysyi Olavi innolla, kun ei marskia alkanut kuulua herrojen kokoukseen.
— Hän lähti äsken ajamaan Liuksialaan, puhuttelemaan Kaarina-rouvaa ja kyselemään Kustaa Eerikinpojasta, — kelläpä hänestä varmemmat tiedot olisi, kuin itse äidillä.
— Lähti itse sinne?
— Niin, hän tahtoo saada asiasta varmuuden, — ottaa kai rouvan lujille.
Olavi päätti silloin heti lähteä isänsä jälestä Liuksialaan, — hänellä oli juuri varmat tiedot tuosta asiasta, jota hänen isänsä niin hartaasti tiedusteli.
Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla tällä matkalla. Poltettuja aateliskartanoita, ryöstettyjä sotilasasuntoja tien varsilla, tiellä särkyneitä valjaita, rekiä ja tavara-arkkuja, joita pakenijat siihen olivat jättäneet, kun hädissään ja kiireissään olivat painuneet eteläänpäin. Aatelisten perheet ja muut herrasväet olivat äsken koko Hämeestä paenneet Hämeenlinnaan, sen muurien turviin, heidän miestensä rientäessä aseissa yhtymään sotajoukkoon. Koko Hämekin oli näet jo kiehumustilassa, senkin rahvas kohottelihe kapinaan. Mutta Liuksialasta eivät olleet väet paenneet, Kaarina-rouva oli turvallisesti jäänyt kartanoonsa, hän oli saanut nuijamiehiltä varmat viestit, että häneen ja hänen omaisuuteensa ei ole kukaan uskaltava koskea.
Marski oli saapunut Liuksialaan vasta vähää ennen kuin hänen poikansa. Hän oli matkapuvussaan, turkeissa ja kallokkaissa, astunut suoraan ja ankarana Kaarina-rouvan eteen ja kysynyt:
— Missä on poikanne, Kaarina Maunontytär? Mitä tiedätte hänestä?
Rouva oli säpsähtänyt ja kalvennut.
— Poikani, se onneton, onko hän sitten todellakin näissä kauheissa meteleissä mukana? Onko hän täällä?
— Siitäpä on kysymys, kuka sen paremmin voisi tietää kuin te. Tunnustakaa! — Marskin ääni jyrisi uhkaavana. — Viisaasti teette, jos ilmoitatte kohta kaikki, kaikki mitä tiedätte. Minä en enää tahtoisi kuljettaa kuningas Eerikin puolisoa vankilaan.
Itkien vakuutti rouva täydellisen tietämättömyytensä. Hän ei ollut saanut pojaltaan mitään viestejä, sittenkuin he kesällä olivat tavanneet toisensa Räävelissä. Huhuna oli hän kuullut, että hänen poikansa sanottiin olevan kapinajoukossa, vaan ei sitä uskonut.
— Se on mahdotonta, hän on siksi liian heikko, liian horjuva ja päättämätön.
— Niin minustakin, todisti marski hieman pilkallisesti, vaan kävi taas vakavammaksi. — Mutta sittenkin, voisihan olla mahdollisuuksia… Te ette siis ole täällä nähnyt poikaanne?
— En, en koskaan.
— Ettekä tiedä huhujen syntymisestäkään mitään?
— En mitään.
Marski oli jo rauhottunut, mutta vieläkin eräs epäilys kalvoi hänen mieltään. Hän astui Liuksialan rouvan eteen ja virkkoi:
— Ja sittenkin tiedätte jotakin. Minä autan muistoanne. Kun me palattiin Räävelistä poikaanne tapaamasta, jäi sinne eräs nuori neitonen, joka ei ole vieläkään kotiinsa palannut. Mitävarten jäi hän sinne?
Kuningatar joutui hämilleen, tuota kysymystä hän ei ollut odottanut. Hänellä oli kyllä tieto Elinan rohkeista aikeista ja unelmista, — tyttö ei ollut malttanut olla niistä hänelle kertomatta —, eikä hän ollut hennonut eikä tahtonutkaan niitä vastustaa. Mutta hän ei ollut uskonut, että kukaan muu olisi niistä mitään aavistanut, ja siksi marskin kysymys häntä pelotti.
— Niin, minä tiedän sen. Hän on haaveksiva tyttö, hän aikoi uhrautua sairaloiselle pojalleni hoitajattareksi, tahtoi viihdyttää hänen kaihojaan ja rohkaista hänen lannistunutta mieltään.
— Ja taivuttaa hänet tulemaan Suomeen, jossa kapinan kiihko kansassa kiehui, — eikö niin?
Kaarina-rouva huoahti:
— Niin, hänellä oli suuria unelmia, uhkarohkeita haavekuvia, mutta, te tiedätte sen, — turhia unelmia. Heikko poikani ei rohkeneisi käydä niitä toteuttamaan, vaikkapa hänellä olisi voimakkaampikin tuki, kuin yksinäinen, köyhä, haaveileva tyttö.
Marski oli käynyt miettiväksi, käveli pari kierrosta lattialla ja puisti päätään epäilevästi:
— Puhutte ehkä totta; jos poikanne olisi täällä, olisi hän voimakkaamman avulla tänne saatu. Mutta sittenkin … tuo sitkeä huhu, josta kapinoitsijat elävät … ei, minun täytyy saada varmuus: onko Kustaa Eerikinpoika täällä vai eikö?
Sillä hetkellä astui Olavi Klaunpoika huoneeseen, käveli suoraan isänsä luo ja ojensi hänelle erään paperin. Marski katsoi kummastuen poikaansa, silmäili paperia ja luki puoliääneen:
»… Teidän ruhtinaallisen armonne lie huvittava kuulla, että sekä kapinaväessä että yleensä koko maassa kerrotaan suurella varmuudella Kustaa Eerikinpojan olevan talonpoikain joukossa, heidän johtajiaan. Mistä juttu on alkunsa saanut, sitä en tiedä, vaan innokkaasti olemme me puolestamme sitä levitelleet, koska se kiihottaa talonpoikain rohkeutta ja vaikuttaa huolettavasti vastustajiin. Mutta juttu on tietysti aivan perätön, teidän ruhtinaallinen armonne tietää, että Kustaa Eerikinpoika ei ole Suomessa…»
— Mistä sinulla on tämä kirje, kysyi marski pojaltaan, kirjeen luettuaan.
— Hieronymus Birckholtzin taskusta, — tuossa on hänen nimensä alla.Kirje on tarkotettu Södermanlannin herttualle, mutta jäi lähettämättä.
— Birckholtzilta, mutta sitten siihen voi luottaa. Milloin olet hänen taskussaan käynyt, Olavi?
— Kuusi päivää sitten Ulvilan kirkolla.
— Hän on vankina, niinkö, missä?
— Yläneen kartanossa.
— Ja talonpoikain rannikkojoukko?
— Hajotettu, kukistettu; Aksel Kurki on ajamassa sen tähteitäPohjanmaalle.
Innostuneena astui marski askeleen lähemmäs, huudahtaen:
— Hei, Olavi, sinussa on Flemingin verta, sinä ansaitset kantaa nimeni. Ja Birckholtz, onko hän varmassa tallessa?
— Varmassa.
Klaus Fleming seisoi hetkisen sanaa puhumatta, mutta hänen äsken vielä ankarat, huolestuneet kasvonsa sulivat iloiseen, tyytyväiseen, puolittain ilkkuvaan hymyyn. Hän kääntyi Kaarina-rouvan puoleen ja virkkoi:
— Kiittäkää onneanne, rouva, poikanne ei ole Suomessa, muuten hän olisi tuottanut suuria ikävyyksiä sekä teille että meille. Meidän uinaileva, maanpakolaisia prinssejä haaveksiva sukulaisemme, Elina Fincke, on todellakin haaveksinut turhaan, — onneksi hänellekin!
Ja marski vetäsi vyön, jonka hän äsken puhuessaan oli irrottanut, taas kiinteämmin turkkinsa ympärille, pujotti lammasnahkaiset rukkaset käsiinsä ja lausui:
— Me voimme lähteä, Olavi, — jääkää hyvästi armollinen rouva! Vyyhti rupee selvenemään. Myrsky vinkuu, vaan vinkuu turhaan, nyt vain sitä asettamaan.
Nyt ei enää neuvotella, ei tingitä eikä lupailla, — nyt tapellaan!
Marski istahti rekeen, Olavi ratsasti hänen rinnallaan, saattojoukko seurasi perästä ja kiireesti niin painettiin takasin Pirkkalan kirkolle päin. Iltayö oli pimeä ja kylmä, revontulia vain liekihti taivaalla. Tunti oli niin ajettu, kun marski virkkoi pojalleen:
— Muistatko tuota tulen hohdetta, joka tässä aatonaattona leimahti taivaalla, kun me teimme Turusta lähtöä Viipuriin? Sen sanottiin tietävän tulta ja verta, — se tiesikin todella tulta ja verta. Vielä tänä yönä hyökkäämme me Nokialle.
Pakolaiset.
Joka aamupäivä, kierroksen tehtyään Turun linnan varustuksilla ja vartiopaikoissa, kiipeää vanha Prinkkalan herra Ebba-rouvan huoneisiin ja jää sinne tunnin ajaksi istumaan, kertoen päivän kuulumisia, noita jännittäviä ja huolettavia, ja juoden haarikon kuumaa, vankkaa olutta, — kaksi haarikkoa, jos kuulumiset ovat oikein hyviä. Oluttaan odotellessaan virkkoo silloin Prinkkalan poika tavallisesti:
— Peijakkaan pakkastalvi tämä nykynen talvi! Ja hän ravistelee ruumistaan, siten hienosti viitaten, että se kuuma olut saisi tulla keittiöstä heti.
— Niin, ajatellappa silloin niitä, joiden täytyy tämmöisillä säillä retkeillä siellä autioilla erämailla vihamielisen kansan keskuudessa, huoahtaa rouva vastaan.
— No, niillä on toki siellä ruumiinliikettä sekaan, aina kun tappelu syntyy, ja tarvittaessa sytyttävät he lämpimikseen aimo nuotion, — joukon kapinallisten taloja!
Ebba-rouva pui sormeaan närkästyneen näköisenä pilapuheiselle vanhukselle:
— Hannu Eerikinpoika, hyi, kuka laskee leikkiä noin vakavista asioista! — Mutta katsoppas Anna, missä se olut viipyy.
Prinkkalan herra saa oluensa, juo sen pitkissä kulauksissa. Ja nyt vasta tekee Ebba-rouva sen kysymyksensä, joka koko ajan on kuumana poltellut hänen kielellään:
— No, mitä kuuluu taistelutantereelta, onko saapunut mitään viestejä sitten eilisen?
Silloin vanha linnanisäntä kertoo kaikki ne uudet uutiset, joita taistelupaikoilta on kuulunut, joko saapuneilta airueilta tai pakolaisilta, taikkapa vain kulkevina huhuina. Ebba-rouva ja Anna, jotka istuvat ikkunasyvennyksessä käsitöittensä ääressä, antavat neuleiden vaipua syliin ja kuuntelevat toinen toistaan suuremmalla jännityksellä kertomuksia noista vaihtelevista tapauksista, joista tämä talvi on ollut niin rikas.
Myrsky on käynyt yli Suomenmaan, tärisyttävänä ja yhä uusiutuvana, laskeutunut pohjoisesta ja idästä sisäiseen Suomeen, riehunut siellä kovimmillaan, talttunut ja virinnyt, vetäytynyt laidoille ja syöksähtänyt taas keskemmäs. Siten olivat uutiset olleet Ebba-rouvalle vuoroin rohkaisevia, vuoroin masentavia ja pelvolla ja tuskalla oli hän joka päivä odottanut Prinkkalan herran saapumista. Eikä ollut Anna Flemingin mieli suinkaan ollut vähemmässä jännityksessä, vaikka hänen täytyi salata huolensa ja levottomuutensa. Mutta omituinen oli noiden saapuneiden viestien vaikutus ollut näihin molempiin odottaviin naisiin: Se, mikä rohkasi Ebba-rouvan mieltä ja vahvisti hänen luottamustaan, se oli Annan mieltä masentanut ja riistänyt häneltä palan palalta hänen toiveitaan; ja jos taas joku uutinen oli Annan toiveita rohkaissut, oli se Ebba-rouvalta vienyt rauhan ja unen. Mutta enimmät uutiset olivat kumminkin olleet Ebba-rouvalle mieleiset ja hiertäneet Annan unelmat ohkasiksi ja ontoiksi, — useampana päivänä oli Prinkkalan herra saanut kaksi haarikkoa kuumaa olutta. Ensiksikin oli jo, muuatta viikkoa sotajoukon lähdettyä Turusta, saapunut Ulvilasta tieto talonpoikain rannikkojoukon palauttamisesta ja hajoittamisesta. Se oli Turun linnassa oleville ollut iso lohdutus, sillä olihan juuri tämä joukko ensimmäisenä linnaa uhannut. Vaan Anna, joka tiesi sulhonsa juuri tuossa joukossa kulkeneen, oli huolestuneena kysynyt itseltään: Mihin joutui noutajani, kaatuiko vai pakeni? Mutta hän ei saanut mitään vastausta, Hieronymon kohtaloa ei linnassa tunnettu eikä siitä puhuttu.
Kohta uudella vuodella oli Ebba saanut toisen ilosanoman, tällä kertaa Pirkkalasta: marski oli ratkaisevasti voittanut kapinoitsijain pääjoukon Nokialla ja ajanut nuijamiesten sirotetut tähteet Hämeenkankaan yli kotiinsa. Anna oli silloin kalveten ja yhä huolestuneempana vetäytynyt varjoon istumaan ja hänen sydämmensä oli ruvennut valtaamaan kylmä toivottomuus. Vaan Prinkkalan herra joi tänään kolme haarikkaa olutta ja söi päivällisensä Ebba-rouvan pöydässä.
Sitten seuraavina viikkoina saapui sisämaasta vähäväliä tietoja uusien kapinain syttymisestä Savossa ja Hämeessä ja aina hiukkasta niiden jälessä toisia, jotka kertoivat näiden kapinayritysten verisestä kukistamisesta. Monipäisenä ja turmiota syösten nousi nuijakapina Klaus Flemingiä vastaan, vaan aina missä pää uhkaavana kohosi, siellä löivät marskin huovit sen armotta maahan, joten jälelle jäi verinen jälki.
Helmikuulla vihdoin saapui Turkuun tietoja pohjolaisten uudesta kapinasta, tuosta yleisestä, vaarallisesta, hurjistuneesta; marskin, jota jo oli alettu odottaa kotiin, oli täytynyt suin päin kiirehtiä sinne kauas Pohjanmaalle tätä koston kuohua asettamaan, ja pitkän ajan vallitsi sen jälkeen uhkaava äänettömyys. Nämä seikat taas Ebba-rouvaa pahasti huolettivat: moiselle vaivaloiselle matkalle, kauas tuon ärtyneen kansan keskuuteen, kiihotetun noitajoukon loukkuihin, oli Klaun siis täytynyt lähteä vanhalla ijällään … hän ei odottanut siitä retkestä mitään hyvää. Vaan Annassa virkistyi toivon sammuva kipinä: onko Hieronymo nyt siellä uusia myrskyjä lietsomassa, saako hän ne vielä voimakkaiksi ja voittoisiksi…?
Ne niukat kuulumiset, joita näihin saakka oli saapunut Pohjanmaan viimeisistä tapahtumista, eivät kumminkaan olleet omiaan Annan vironneita toiveita vahvistamaan. Varmoja tietoja ei tosin ollut tullut, vaan humuna oli kulkenut huhuja verisistä tappeluista, joukkomurhista, hävityksistä, paloista … epätietoista vielä oli, mihin huhuun sai luottaa, mihin ei, vaan yleensä nämä kulkupuheet kaikki olivat tietäneet talonpoikain tappioista, nuijajoukon tuhosta ja häviöstä ja Flemingin säälimättömästä kostosta.
Näistä seikoista olisivat Ebba-rouva ja Anna nyt tänäänkin, eräänä kylmänkirkkaana maaliskuun päivänä 1597, niin hartaasti tahtoneet kuulla lähempiä tietoja, vaan Prinkkalan herra ei osannut kertoa paljo mitään varmaa.
Ei ollut viikkokauteen saapunut viestejä marskilta eikä ollut kaikkiin kulkupuheisiin uskomista.
— Ettekö sitten tiedä minkäänlaista uutta? kysyi Ebba-rouva pettyneenä ja kärsimätönnä.
— En sanaksi asti. Johan pari päivää sitten kerroin, että Ilmajoella on ollut suuri tappelu, jossa paljo talonpoikia on kaatunut, mutta sitä en vieläkään tiedä, onko tämä taistelu ollut ratkaiseva ja onko koko retki siihen päättynyt.
— Mutta miehestäni, ettekö hänestä tiedä mitään. Missä hän on, onko hän tervennä vai sairaana?
— Tervennä kai. Viimeiset kuulumiset hänestä kertoivat, että hän poltatti Kyrön pappilan, rangaistakseen pappia, joka oli ollut kapinoitsijain puolella. Useita nuijamiesten johtajia hän siellä myös hirtätti.
— Poltatti ja hirtätti … ettekö tiedä muuta kuin noita kauhistuksia … ei, tänään ette saa toista haarikkaa olutta.
Olisihan Prinkkalan herra tiennyt yhtä ja toista muutakin, jota lentävä maine jo Turun seuduilla kauhulla kuljetti mökistä mökkiin ja suusta suuhun, kertomuksia nuijakapinan verisistä vaiheista. Vapisuttaen ja peljättäen kulki näet maassa kuvauksia myrskyn riehunnasta ja tuhotöistä. Veritöitä olivat sekä kapinoitsijat että kapinan kukistajat harjoittaneet. Avantoihin olivat talonpojat upotelleet vangittuja huoveja ja aateliskartanoissa raa'asti raiskanneet turvatonta väkeä. Vaan huovien kosto oli ollut vielä julmempaa. Juuri Kyröstä kertoi nytkin äsken saapunut sanoma kamaloita juttuja, kertoi, kuinka marskin omain silmäin edessä voitettuja ja heidän omaisiaan oli silvottu, kuinka eräänkin kapinanjohtajan raskaana oleva vaimo oli viilletty palasiksi, niin että sikiö oli lähtenyt ryömimään ulos, ja kuinka lapsia oli vartaaseen seivästetty. Ilmajoella oli pappeja kolhittu kuoliaiksi kirkonavaimilla ja jo haudattujen nuijapäällikköjen ruumiita oli kaivettu haudoista ja vedetty hirsipuuhun… Savon puolelta saapui sanomia, miten marskin huovit esim. olivat saaneet saarroksiin pienen kapinajoukon ja erään kosken rannalla sitten ruvenneet yksitellen telottamaan talonpoikia, toisten sitä katsellessa. Vaan kun telottaja kyllästyi ja rupesi niskoittelemaan, hakkautti huovipäällikkö hänetkin viideksi kappaleeksi ja pakotti sitten vangitut talonpojat mestaamaan toinen toisensa, kunnes yksi ainoa jäi jälelle…
Näitä tällaisia kauhukertomuksia kulki jo viljalti yli maan, ja paljo niistä olisi Prinkkalan herrakin tiennyt kertoa, vaan hän ei tahtonut peljättää huolestuneita naisia. Häntä itseäänkin miltei puistatti niitä ajatellessaan, ja siinä istuessaan muisti hän niin selvästi marskin uhkaavat jäähyväissanat: »syyttäkööt itseään, jos se tapahtuu säälittä ja armotta», — hän näyttää nyt todellakin iskeneen suonta syvälle. Hetken näin mietteissään ääneti viivyttyään ja haarikkansa pohjaan juotuaan nousi vanha linnanpäällikkö ja virkkoi:
— Mitähän koirat nyt niin äkäsesti kaupungilla haukkunevat, täytyy mennä tähystämään, saapuuko ketään.
Ebba-rouva ja Anna jäivät taas kahden vastakkain istumaan ikkunasyvennykseen ja rupesivat jatkamaan käsitöitään. Vaan hetken kuluttua vajosi taas neule Annan syliin ja hän huoahti melkein tuskalla:
— Oi jos saataisiin edes joitakin tarkkoja viestejä, tämä epävarmuus on kuolettava!
— Niin, kun saataisiin! toisti Ebba-rouvakin, kääntäen katseensa ikkunasta, jonne se oli ollut kiinnitetty. Vaan hetken kuluttua hän jatkoi: — Noinko suurella jännityksellä odotat sinäkin, Anna, tietoja miestemme kohtalosta? Niin, niin, aika on täperä, sotajoukon täytyy välttämättä palata, ennenkuin vedet aukiavat, sillä silloin voi herttua minä päivänä tahansa olla täällä linnan edustalla.
Anna ei vastannut. Hänen ajatuksensa, nuo levottomat ja toivottomat, kulkivat omaa uraansa, päinvastaiseen suuntaan kuin Ebba-rouvan, eikä hän niitä voinut tädilleen ilmaista. Ja siitä juuri hänen levottomuutensa aina yhä kasvoikin, kun hän ei koskaan voinut kellekään paljastaa sydämmensä risteileviä mietteitä, huolia ja pelkoja, kun hänen täytyi ne huolellisesti itsekseen kätkeä, voimatta kertaakaan keventää mieltään. Ne tiedot, joita hän ikävöi, olivat niin aivan toiset kuin Ebba-rouvan; hänen pelastumisentoivonsa oli taas suistunut, siitä ei ollut enää epäilystä, vaan miten oli käynyt hänen sulhonsa? — siitä Anna niin ikävällä sanomia odotti. Oliko hengissä vielä vai kaatunutko oli, oliko päässyt pakenemaan vai kiinnikö joutunut, hurjistuneiden voittajien vangiksi…? Löytyneekö koskaan enää?
Vaan Ebba-rouva jatkoi äskeistä ajatustaan ääneen, kuvasi, kuinka haikealla ikävällä, melkein tuskalla, hän miestään odotti; ei koskaan nuorena morsiamena ollut hän sellaisella jännityksellä sulhoaan odottanut, kuin nyt tuota vanhaa ukkoa, joka jo olisi tarvinnut lepoa ja hoitoa. Hän kukistuisi ikäväänsä, kertoi hän, ellei toki varma toivo häntä virittäisi. Vaan Anna ajatteli itsekseen: voi, jospa minun toivon kivenkään vielä koskaan virkistäisi!
Silloin juoksee yhtäkkiä nuori Juhana lumisena ja pohteessaan sisälle ja ryntää äitinsä luo:
— Maantieltä saapuu mustanaan väkeä, ratsuväkeä ja jalkaväkeä. Katsokaa äiti, jo tähän näkyy etujoukko … noin, äiti, kuin ratsut korskuvat.
Ebba-rouva oli ensi hetkessä lennähtänyt kalpeaksi: oliko joku uusi nuijajoukko sotaväen poissaollessa marskin selän takana kokoontunut ja nyt jo hyökkäämässä linnaa vastaan? Vaan samassa hänet taas valtasi rohkea, ilonen luottamus: ei, se on tietysti Klaus, joka palaa, sehän täytyy olla hän! Tosiaankin, omaa väkeähän siinä on, — tutut ovat marskin huovit leveistä hirvennahkavöistään ja pitkistä miekoistaan… Noin, laskusilta putoo alas, käydä linnaan omain miesten.
Ilon valtaamana juoksi Ebba-rouva portaita alas. Siinä oli tuttu saanireki, josta kookas vanhus nousee … tuokion kuluttua lepäsi Ebba jo miehensä syleilyssä ja poissa oli pelko ja ikävä ja kalvava huoli.
Klaus Fleming oli palannut etujoukkoineen kukistamasta nuijakapinan, sammuttamasta sen rovion, joka lähes kolme kuukautta sitten, joulun alla, niin uhkaavana oli leimahtanut yhtaikaa monelta suunnalta. Etujoukko oli rientomarsseissa palannut rantateitä myöten Turkuun ja siksi sen tulosta ei ollut viestejäkään linnaan ehtinyt. Ja siksipä tuntuikin nyt niin oudolta, kun taas Turun linnan rakennukset yhtäkkiä täytenään kuhisivat isoäänistä, huutelevaa sotaväkeä, joka sinne majoittui lepäämään ja juhlimaan onnistuneen retkensä palkaksi. Vaan Klaus-herra kutsui voittoisat päälliköt ylös linnan juhlasuojiin ja astui itse vaimonsa taluttamana yksityisiin huoneihinsa perhettään tervehtimään.
Aivan entisellään ei Klaus Fleming kuitenkaan palannut. Matkan vaivat ja mielen jännitykset olivat kyntäneet vakoja tämän rautasen miehen kasvonpiirteisiin ja siltä näytti, kun hän portaita ylös nousi, että hänen täytyi ponnistaa, kantaakseen vartalonsa yhtä suorana ja jäykkänä kuin ennen. Tuo sankka tukka, joka näihin asti oli ainoastaan hienosti harmahtanut, oli nyt käynyt melkein valkeaksi ja matkapukua mieheltään riisuessa huomasi Ebba-rouva hänen katseessaan yhä selvemmin tuon melkein kaihoavan ilmeen, jonka hän ensi kerran oli nähnyt, kun Klaus lausui jäähyväisensä, lähtiessään kukistamaan talonpoikain kapinaa.
— Rasittunut olet, ukkoseni, vaan jumalankiitos, sinä olet toki palannut tervennä kapinan kukistettuasi, puhui Ebba-rouva hellyydellä.
— Niin, me olemme palanneet, me olemme tehneet velvollisuutemme, vastasi marski, asetellen aseitaan seinälle paikoilleen. Ja istahtaessa sitten vanhalle paikalleen pöydän päähän jatkoi hän melkein suruisella äänellä: — Mutta soisinpa kernaasti, että tämä retki olisi tekemättä, ettei sitä olisi koskaan tarvinnut tehdä!
— Kuka sitä ei soisi. Vaan nythän on toki rauha palautettu, nythän saat sinäkin levätä.
— Ei, Ebbaseni, ei tule mulle lepoa eikä rauhaa, ennenkuin haudassa.Se tulipalo, joka nyt sammutettiin, oli vain sivulieska, joskinvaarallinen; päärovio ei ole vielä syttynytkään, vaan se syttyy pian.Ja meidän täytyy kyetä sammuttamaan sekin.
Tervehtiessään lapsiaan, viiväytti hän kauan aikaa poikansa Juhanan kättä omassaan ja virkkoi puolittain kuin itsekseen:
— Sinä poikani ehkä saat nähdä sen haavan kasvaneen umpeen, jonka nyt olemme kansaan iskeneet, — minä en sitä enää saa. Ja kumminkin olisin niin hartaasti suonut näkeväni Suomen kansan kasvavan terveeksi ja voimakkaaksi.
Hetkisen siinä levättyään läksi marski ruhtinaansaliin, jossa Suomen aatelisherrat, jotka olivat yhtyneet marskiin hänen retkellään ja palanneet hänen mukanaan Turkuun, jo olivat koossa. Siellä vallitsi ehyt ja sopusointuinen mieliala heidän keskuudessaan, veljeys sovinnollisempi kuin ennen koskaan. Kaikki entiset epäilykset ja arvelut olivat tänä talvena haihtuneet. Herttuan nostattama vaarallinen kapina, joka yhtä turmiollisesti oli uhannut heitä kaikkia ja jota yhdessä kukistamasta he nyt palasivat, oli ikäänkuin sulattanut eri ryhmäin miehet toisiinsa ja tuota sulautumista olivat Ruotsista juuri saapuneet viestit vielä omiaan vahvistamaan. Herttua oli viime aikoina vieraantunut Ruotsinkin aatelistosta, jopa koko valtioneuvostosta, jota hän jo vainosi, — ei, nyt ei ollut enää epäilystä siitä, kenen puolta tulisi pitää! Sama herttua varustaa parastaikaa laivastoa ja armeijaa, tullakseen muutamain kuukausien perästä Suomeen heitä asevoimalla kukistamaan. Tulkoon, tuumivat Suomen herrat äskeisten voittojensa rohkaisemina, yhtenä miehenä aikoivat he Klaus-herran johdolla viimeisiin asti häntä vastustaa ja jos mahdollista kuumilla tervehdyksillä saatella hänet Ruotsiin takasin… He tunsivat nyt vihdoinkin olevansa yhden pesän poikuetta, yksiä suomalaisia aatelismiehiä.
Tällainen vahva toverimieli vallitsi ruhtinaansalissa marskin sinne saapuessa ja osaksi innostuneina, osaksi leikillisinä, tarinoivat herrat siellä päättyneen retken muistoista, kertoen toisilleen kaskuja ja vaihdellen tekemiään havaintoja. Viinikippoja oli jo kannettu esiin, kotiintulon maljoja juotiin.
— Terveydeksenne, Suomen miehet! virkkoi marski maljaansa tarttuen. — Jokainen on tehnyt velvollisuutensa ja tehnyt sen hyvästi, me voimme luottamuksella katsoa tulevaisuuteen. Juokaa, iloitkaa tänä iltana, sen te olette ansainneet!
— Terve! rautamarskin malja, Suomen karhun malja! kuului huutoja vastaukseksi ja tiheään tyhjenivät tinaiset pikarit. Mutta raakoja pilkkapuheitakin kuului joukosta, vahingonilon töykeitä huutoja:
— Ilkan malja, huusi yksi, hänen, joka nyt pelottelee variksiaIlmajoen pelloilta!
— Ja »talonpoikaiskuninkaan» malja, hänen, joka meille koko nämä lystit laittoi. Olkoon nyt tervetullut Turkuun!
— Ja Kustaa Eerikinpojan malja, — hänhän se on haahmollaan koko kapinaa johtanut!
Toiset nauroivat ja tähän iloseen tapaan jatkettiin tarinoita ehtimiseen. Vaan marski istui ääneti pöydän päässä leukaansa käsivarteensa nojaten. Hän hymähti, kun kuuli jonkun sattuvan sukkeluuden, vaan kävi kohta taas vakavaksi ja miettiväksi. Eikä hänen maljansa tyhjennyt tiheään kuin ennen. Anna Fleming, joka emännän apulaisena kulki pöydän ympärillä täytellen maljoja, viivähti usein ihmeissään setänsä takana, kun tämän maljaan ei enää syvennytkään täyttämisen lovea.
Anna viivähti siinä miesten juomapöydän seutuvilla tosin muistakin syistä. Emäntätoimissa touhutessaan seurasi hän suurimmalla jännityksellä herrojen puheita ja varsinkin heidän kaskujaan talonpoikaisjohtajista ja näiden kohtaloista. Siinä puhuttiinkin niistä paljo, puhuttiin Ilkasta, Poutusta, Krankasta ja muista, kerrottiin pilajuttu toisensa perästä, vaan sitä nimeä, josta hän niin hartaasti olisi halunnut kuulla, ei mainittukaan. Näytti aivan siltä, kuin hänen sulhonsa ei olisi ollutkaan mukana kapinijoukossa … taikka oliko hän niin aivan huomaamattomana kaatunut ja huvennut, ettei kukaan ollut välittänyt hänen kohtalostaan ottaa selkoa? Ja kumminkin tiesi hän Hieronymus Birckholtzin nimen kapinan alussa merkinneen hyvinkin paljon.
Anna teki taas kierroksen pöydän ympäri ja saapui marskin istuimen taa, ruveten täyttämään hänen maljaansa.
— Ei mulle enää, tyttöni, minä olen väsynyt…
— Taasko tuntuu Plissovan haava? kysyi Anna sedältään.
— Ei enää Plissovan haava, muut haavat ovat jo pahemmat.
Ja marski viittasi Olavin luokseen:
— Ole sinä isäntänä täällä, minä olen vanha, tarvitsen jo päästä levolle.
Hän rupesi jo nousemaan pöydästä. Vaan samassa tuli vanginvartija sisään tiedustelemaan marskilta, miten tuodut vangit olivat linnaan sijoitettavat, — niitä oli tutkittavaksi tuotu koko joukko, jotta selvä saataisiin kapinan todellisista syistä. Anna kuunteli sitä jännityksellä, henkeään pidätellen … vaan ei nytkään mainittu hänen sulhonsa nimeä… Marski antoi määräyksensä ja vartija poistui. Mutta samassa käännähti marski Olavin puoleen:
— Entä sinun Ulvilasta tuotu vankisi, onko hän jo täällä?
— Birckholtzko, — ei, hänhän on Yläneellä, jonne hänet joulunpyhinä jätin.
— Liekö se niin varma säilytyspaikka, tuo vanha huuhkaimenpesä. Hae mies sieltä jonakin päivänä tänne talteen, me tarvitsemme hänet kumminkin, kun tästä kuulustelu alkaa.
Varkain ja epätäydellisesti kuuli Anna nämä sanat, joita isä ja poika hiljaa olivat vaihtaneet, vaan tuo lyhyt keskustelu ilmaisi hänelle jo kaikki, mitä hän niin kauan ja kiihkeästi oli halunnut tietää. Hänen sulhonsa oli siis vankina, oli ollut jo joulusta saakka hänen siitä tietämättä, suljettu yksin sinne vanhaan maahoviin kuin elävältä haudattuna. Tuohon tyrmään olikin siis päättynyt hänen toivorikas retkensä, — näin kauan oli hänkin toivonut ja odottanut turhaan. Mutta Anna ihmetteli itse, että tämä sanoma nyt ei häntä masentanut eikä lannistanut, hänessä päinvastoin kasvoi siitä omituinen, ennen tuntumaton, tarmo ja päättäväisyys ja kun hän siirtyi pois siitä pöydän kulmalta, johon hän hetkeksi oli jäänyt mietteihinsä seisomaan, hoki hän jo hiljaa itsekseen:
— Hän on pelastettava, ja se on minun tehtävä!
Kaiken sen iloisen ja rattoisan mielialan keskessä, joka tänään vallitsi Turun linnan sekä vallashuoneissa että huovien tuvissa, kulki Anna yksin miettiväisenä ja huolekkaana huoneesta toiseen, yhä harkiten sitä yhtä ainoata kysymystään: vanki Yläneeltä on vapautettava, vapautettava nyt, ennenkuin hän tuodaan Turkuun, mutta miten? Mistä saa hän apulaisia, mistä saa hän neuvoja, kenelle voi hän uskoa salaisuutensa? Ei ketään ole hänellä uskottua ystävää … oi jos Elina edes olisi täällä … oi, jospa hänellä olisi orpanansa toimintavoima ja päättäväisyys! Ja vielä vuoteellaan maatessaan ja kuullessaan, aina kun ovissa käytiin, ruhtinaansalista juhlivain äänekkäitä puheita ja iloisia lauluja, toisteli hän hiljaa mielessään: sen täytyy tapahtua, mutta miten, miten? — —
Marski viipyi nyt retkeltään palattuaan ainoastaan pari päivää Turun linnassa ja lähti sitten perheensä seurassa Kuitiaan, siellä hiukan levätäkseen ja jatkaakseen sieltä vielä rekikelillä matkaansa Uudellemaalle, Pikkalalaan, — vielä kerran tahtoi hän tarkastaa laivastonsa, johon hän alkavassa ottelussa niin paljo luotti —; ensi avovedellä täytyi hänen taas olla Turussa, valppaana ja varmana vastaanottamassa sitä hyökkäystä, joka tulossa oli. Vaan Anna ei tahtonut, ei voinut seurata setänsä perhettä Kuitiaan, hän tekeysi lähtöpäivänä sairaaksi … hän olikin melkein sairas.
— Mikä sinua näihin aikoihin oikein vaivaa, Anna, kysyi marski kummissaan. — Oletko kysynyt tohtori Samuelilta neuvoa?
— Oi en, niin sairas en ole, olen vain vähän väsynyt. Tulen hiukan myöhemmin Kuitiaan.
— No, jää sitten lepäämään; voit tulla Kuitiaan muutamain päiväin perästä Gröningin kanssa, joka tänne vielä jääpi kirjeitämme valmistamaan, — hän seuraa sitten minua Pikkalaan.
Ebba-rouva suostui vastenmielisesti tuohon tuumaan, hänestäkin oli Annan käytös viime aikoina ollut niin kummallinen; vaan Anna oli tällä kertaa päätöksessään hievahtamaton. Hän tunsi välttämättömän pakon toimittaa jotakin suurta, tärkeätä, ratkaisevaa, ja vaikkei hänellä vielä ollut aavistustakaan, miten hän sen suorittaisi, oivalsi hän, että nyt hän ei täältä voinut lähteä. Ja kohta marskin matkustettua perheineen linnasta ryhtyi hän tuumiaan toteuttamaan. Hän aikoi ensiksi epätoivossaan uskoa huolensa Gröningille … olihan tämä Hieronymon lanko ja olihan hän aikoinaan melkein ollut heidän liittolaisena. Kautta rantain hän senvuoksi kerran Gröningiltä kyseli Hieronymosta, vaan hän huomasi heti, ettei hänen ollut tämän eikä kenenkään muunkaan apuun luottamista.
— Sääli iloista miestä, lankoni hän on ja paljo hänestä aikoinaan pidin. Mutta syyttäköön itseään … hän lähti alunpitäin väärälle tolalle — siitä häntä varotin — ja rupesi vaaralliseen peliin, — siitä hän nyt palkkansa saa.
— Ja mikä se palkka on, — hirttoköysi?
— Niin, kapinankiihottajan palkka, — sääli hilpeää miestä…
Anna vetäytyi lohdutonna yksinäisyyteensä miettimään. Silloin kuuli hän eräänä aamuna Olavin kertovan Prinkkalan herralle, että hän, koska keli rupee huononemaan, huomenna lähtee pienellä huovijoukolla noutamaan Yläneeltä erään kalliin vangin Turkuun … valmistettakoon sille otukselle varma paikka asunnoksi. Tuskan hiki nousi Annan ohimoille ja hän virkahti puoliääneensä: nyt, taikka se on myöhää!
Viipymättä käski hän valjastaa hevosen, — sanoi Olaville lähtevänsä virkistyksekseen ajelemaan — ja ajajakseen hän valitsi tuhmimman ja juopoimman rengin, minkä linnassa tunsi. Pienen mytyn hän varusti rekeensä ja lähti niin enempää ilmoittamatta ajamaan ulos kaupungista. Hän ei enää osannut arastella mitään, omituinen pakko ikäänkuin ehdottomasti ajoi häntä toimimaan… Eikä hänellä kumminkaan ollut vielä ensinkään selvillä, miten hän oli suorittava tehtävänsä, hän tiesi vain, että nyt se on suoritettava; Yläneellä on hänen sulhonsa vankina, sinne hänen on päästävä häntä vapauttamaan… Hepo juoksi, neljänneksiä kului; ajaja kääntyi aina toisinaan kysyvin katsein neitoseen päin, vaan tämä ei virkkanut mitään. Vihdoin mies kysyi:
— Minne asti sitä ajetaan?
— Yläneen kartanoon.
— Yläneelle asti … eikä otettu appeita hevoselle!
— Sieltä saadaan, aja vain…
Mies nyökkyi unisena reen keulalla, vaan sitä jännittyneempänä istui reen perässä neitonen, rauhatonna käännyskellen vällyjen välissä; hänen jäntereensä olivat pingoittuneet, hänen hermonsa tuntuivat polttavan, sitä enemmän, kuta lähemmäs saavuttiin vanhaa herraskartanoa. Iltapuoleen oltiin vihdoin perillä… Anna antoi ajajalleen pari vaskikolikkoa, käski hänen ostaa itselleen olutta ja viettää iltansa miten parhaiten osasi. Ja niin tämä siitä luvasta riemastui, että tuskin hevosen malttoi valjaista päästää.
Oudoksuen ja ihmetellen, mutta samalla liehakoitsevana, otti kartanon viirusilmä emäntä vastaan harvinaisen vieraan; vuosikausiin ei ollut sitä kummaa sattunut, että isäntäväen, Flemingin, perheestä ketään oli käynyt tätä syrjäistä kartanoa katsomassa, ja siksi tahtoi emännöitsijä esiintyä niin edukseen kuin mahdollista.
— Eikö sieltä muita tule, kun kerran lähdettiin, kyseli hän tutkistelevasti Annalta.
— Tulee, huomenna tulee toisiakin. Meidän on täällä katsastettava, voidaanko näitä huoneita vielä panna asuttavaan kuntoon, sillä marski tuumaa lähettää perheensä tänne sisämaahan kesäksi, koska se ei näinä sotaisina aikoina ole rannikolla turvassa.
Anna lausui tämän hätävalheen, joka juuri siinä tuokiossa hänen päähänsä lensi, sellaisella varmuudella, ettei akka osannut siitä mitään epäillä, vähän vain ihmetteli, miksi armollinen neiti näin yksin ennakolta oli tälle asialle lähtenyt. Mutta hänen huomionsa kiintyi kumminkin kokonaan siihen mahdollisuuteen, että Yläneen kartanokin kerran saisi marskin perheen luokseen. Ja hän rupesi Annalle kertomaan, kuinka herrasväet Eerik vainajan, marskin isän, aikana usein olivat täällä Pyhäjärven rannoilla rakastaneet asua, ja muistelemaan, ketkä Flemingit juuri täällä olivat syntyneetkin.
Vaan Anna ei kuullut hänen kertomuksiaan; hän seurasi melkein vaistomaisesti eukkoa sisälle vanhaan, ränstyneeseen päärakennukseen, oli tarkastelevinaan sen seiniä ja kattoja, mutta hänen ajatuksissaan pyöri koko ajan yksi ainoa selvä mielle: täällä hän on, täältä hän on pelastettava!
— Armollinen neiti kai jääpi yöksi, on ehkä pantava joku huone lämmitä, kysyi akka paapatustensa sekaan.
— Niin yöksi … tietysti on huone pantava lämmitä…
He kulkivat siten huoneesta huoneeseen, eukon kertoessa niiden ikää ja merkillisyyksiä, ja tulivat vihdoin eräälle ovelle, jonka edessä oli luja munalukko ja paksu puomi. Anna säpsähti; hän arvasi kohta, mikä huone siinä oli, arvasi, että siellä, honkasen loukun takana, oli hänen sulhonsa vangittuna, ja hänen täytyi koota kaiken malttinsa, voidakseen välinpitämättömällä äänellä kysyä:
— Mitä teillä tuossa huoneessa on?
— Siinähän se on vielä se talvella tuotu vanki; Olavi-herra sitä käski pitää täällä, kunnes hän tulisi noutamaan, mutta eipä häntä ole kuulunut. Tahtooko armollinen neiti katsoa sitäkin huonetta?
— Oh, en välitä, — taikka ehkä kumminkin. — Anna tunsi polvensa notkahtavan … hänen äänensäkin varmaankin värähti … vaan hän pakotti sen taas vakavaksi, kun hän, eukon selitellessä avainkimppua vyöltään, jatkoi:
— Olavi lienee unhottanut vangin tänne, nythän on kapina jo aikoja sitten lopussa.
Puomi putosi alas, rautanen telje narahti ja ovi käännähti saranoillaan. Annalla melkein päätä pyörrytti, hän tunsi jalkansa horjuvan ja pelkäsi, ettei hän voisi mielensä malttamattomuutta hillitä. Ja siksi hän oven auetessa vetäysi silmänräpäykseksi pielen suojaan; vaan jo seuraavassa tuokiossa astui hän esiin, painaen sormen suulleen äänettömyyden merkiksi.
Raskas, ummehtunut, kostea ilma tulvahti vastaan puolipimeästä huoneesta, eikä Anna ensi silmäyksellä voinut erottaa muuta, kuin joukon olkipahnoja nurkassa ja niillä lepäävän ryysykasan. Vasta silmän totuttua huoneen hämärään näki hän kalvakan, kuihtuneen miehen nousevan seisalleen vuoteelta, laihat raajat, kuopille painuneet, likaset kasvot ja omituisesti syvältä kiiltävät silmät, — vaivoin tunsi hän iloisen, verevän, reippaan sulhonsa piirteet. Kovasti hän puristi kädellään ovenpieltä, johon hän nojausi, eikä puhunut kotvaan aikaan mitään. Ja kalvakka nuorukainen, jonka kasvoille ensiksi niin vilkas ilme oli välähtänyt, huomasi myöskin heti hillitä itsensä ja seisoi siinä pää kumarassa, äänetönnä ja nöyränä. Vaan Annan silmä tarkasti huoneessa olevaa siivottomuutta ja ryysyjen likaisuutta, hän kauhistui ajatellessaan, että ihmisen oli tuossa kopissa kuukausia täytynyt virua ja, kääntyen eukon puoleen, lausui hän suuttuneen kiivaudella:
— Onko Olavi käskenyt kiduttaa vankia tällaisessa liassa … ei, sitä hän ei ole tehnyt. Hyi, miksi ette ole ihmisiksi hoitanut vankianne?
Eukko säikähti tuota ankaraa, nuhtelevaa ääntä, — moisia nuhteita hän ei ollut odottanut, päinvastoin kiitosta Olavilta. Ja hän rupesi nyt anteeksipyytävänä selittämään:
— Olavi-herra käski niin tarkoin vartioida vankia, ettei ole uskallettu päästää häntä ulos. Ja joka päivä on odotettu, että joku tulisi vankia noutamaan.
Anna huomasi eukon peljästyneen ja sen hän samassa oivalsi keinoksi pelastaa onneton nuorukainen. Hän oli nyt vankemmalla puolella, oli käskijä, — ja siitä tuokiosta hänen ohjelmansa olikin valmis. Varmalla ja ankaralla äänellä, jota hän itsekin ihmetteli, nuhteli hän eukkoa:
— Teidän ei ole käsketty harjoittaa täällä ihmisrääkkäystä, varokaa vain, etten anna teidän siitä marskin edessä vastata. Nyt on vanki heti siirrettävä toiseen huoneeseen, hänelle on annettava vettä peseytyäkseen ja puhtaat vaatteet, minä käsken sen Klaus Flemingin nimessä. Tällä tavalla te tapatte vangin, joka on marskille niin kallisarvoinen. No, käskyni ovat heti täytettävät!
Ja hän käännähti inholla vankihuoneen ovelta, ikäänkuin hän itse tuosta ryysysestä miehestä ei vähääkään välittäisi, — mutta hän oli jo nähnyt nuorukaisen silmästä, että tämä oli hänen tarkotuksensa oivaltanut. Vaan eukko juoksi hätääntyneenä hakemaan miehensä avukseen, vanki siirrettiin toiseen, suurempaan huoneeseen, jonka ovella ei ollut telkeitä, ja hänen päälleen puettiin vuokraajan omat juhlavaatteet; ja kahle, jolla hän komerossaan oli ollut seinään kytketty, jäi siihen, joten Hieronymo pääsi vapaana liikkumaan uudessa huoneessaan. Pönkän varasi eukko lähtiessään huoneen ovelle lukon vahvikkeeksi, kun ei ehtinyt siihen saada puomia sovitetuksi.
Anna ei ollut näitä puuhia enää huomaavinaankaan, hän hankkiusi muka jo itse levolle huoneessaan rakennuksen toisessa päässä, vaan hän seurasi kumminkin tarkoin kaikkia talonväen toimia ja harkitsi sillaikaa mielessään suunnitelmansa yksityiskohtia myöten valmiiksi. Hänen sielunsa oli kuin äärimmilleen pingoitettu, jokainen risaus pani hänet hypähtämään. Ja tuskalla hän odotti, että joutuisi yö, — yö, pimeä ja hiljaisuus.
Ilta tuli, huhtikuun leppeä, kuutamaton ilta ja Anna sulkeusi hänelle valmistettuun vierashuoneeseen, sammutti tulet ja odotti. Vaan makuulleen hän ei ruvennut … hän istui ja kuunteli, hänen kuuloaistinsa tuntui yhtäkkiä kehittyneen äärettömän teräväksi, hän kuuli etäältäkin pienimmänkin liikauksen. Tuvasta hän kuuli oluttajuovain miesten sekavaa porinaa, kuuli, kuinka siellä sitten vähitellen kaikki kävi hiljaiseksi. Tallista hän kuuli hevosten kavioiden kopsetta, vaan sekin vaikeni, eikä kohta enää kuulunut muuta, kuin joskus päärakennuksen toisesta päästä joku pehmyt, varovainen askel. Silloin Anna hiljaa puki päälleen mukanaan tuomansa palvelustytön puvun, hiipi kuin kissa varpaillaan ulos ja seisoi kauan liikahtamatta kinoksessa. Ei tuulenkaan henkäystä kuulunut. Hän terästi mielensä, meni talliin, riisui tiuvut längistä, valjasti hevosen, — siihen hän oli toki lapsena oppinut, mutta ihmeteltävällä varmuudella ja taitavuudella hän sen nyt suoritti —, ajoi sen hiljaa tielle ja kiirehti takasin sisään… Hän toimi kuin varas, nopeasti, päättävästi, varman suunnitelman mukaan, ja kumminkin hän mielestään toimi kuin unessa, vaistomaisesti, jonkin välttämättömän pakon ajamana…
Jo seisoi hän pönkitetyn oven takana, tarttui pönkkäpuuhun… Siltapalkki narahti… Anna hytkähti, oli pudottaa romauttaa raskaan malon lattialle. Vaan hän keräsi vielä kerran kaiken malttinsa ja voimansa. Lukko risahti, ovi aukeni pimeään huoneeseen, — vaan samassa Anna tunsi käsivarsiparin syleilevän itseään ja vetävän häntä varovasti ulos…
Paluutie oli vapaa, ei ollut hetkeäkään hukata. He oikasivat hangen yli maantietä kohden, juoksivat kuin vainotut; siinä tie, siinä reki, sen perässä he jo istuvat ja hepo lähtee hölkkäämään eteenpäin, Hieronymon vielä hakiessa ohjaksia käsiinsä. Hän tempoo suitsista, virkku juoksija parantaa vauhtinsa. Vaan Anna ei tätä enää huomaakaan, hänen voimansa, hänen neuvokkuutensa on lopussa, hän makaa siinä kuin tiedotonna ja avutonna. Mutta yhtäkkiä hän havahtuu:
— Minne päin?
— Länteen, länteen, pois Suomen mantereelta. Meidän on ennen aamun valkenemista oltava merellä.
Ja Hieronymo kiirehtii yhä hevostaan, joka jo panee parastaan. Keli on pehmyt, kevät on jo pitkälle ehtinyt ja sää on suojanen. Lauhkea on yö, metsä pimiä ja äänetön ja äänetönnä rekikin edelleen vierii.
Reessä istujatkaan eivät katkase sitä äänettömyyttä, he eivät ensi aluksi puhu toisilleen mitään, sana ei lähde suusta, he vain katselevat pimeään, pilviseen yöhön. Mutta yhtäkkiä Hieronymo kohoo reessä, käännähtää tyttönsä puoleen ja päästää hiljasen naurun:
— Tottatosiaan, kuiskaa hän, sinä olet soma talontytön puvussa, Anna. Entä minä, vuokraajan väljissä juhlavaatteissa ja ilman lakkia, — minkälainen olen minä?
Tosiaankin, mies oli ilman lakkia. Sitä ei ollut eukko hänelle uuteen huoneeseensa hankkinut eikä ollut Annakaan sitä arvannut mukaansa varata. Tuo hullunkurinen havainto yhtäkkiä vapautti heidät siitä jännittyneestä mielentilasta ja juhlallisesta hiljaisuudesta, jossa he näihin asti olivat kulkeneet, ja he ratkesivat molemmat lapselliseen, herttaseen, helpottavaan nauruun, joka kuin taikavoima tuntui sulattavan heidän mielensä hilpeään, keveään iloon. Olipa kuin kaikki muut huolet, kärsimykset, pelot ja jännitykset olisivat yhtäkkiä karanneet, eivätkä he sillä hetkellä näyttäneet muistavan enää muuta, kuin että nuorukainen ajoi avopäin, ilman lakkia, keväisessä yössä.
— Missä lakkisi … avopäin … sinähän vilustut, puhui Anna naurunsa sekaan.
— Siitä ei hätää ole, yö on lauha ja mulla on vielä vankka tukka, vaikka sitä kyllä jäikin Yläneelle. Ja sitäpaitsi, saadaanhan me lakkikin … noin, tietysti ukolla on äimä peräsimineen takkinsa liepeessä ja olisipa kumma, ellei reen pohjalta löytyisi kirvestä, — sehän on aina mukana.
— Lakki äimästä ja kirveestä…?
— Niin, pidä suitsia tuokion, tyttöni, aja nopeasti.
Hieronymo löysikin kirveen reen pohjalta. Hän kohotti esiin karhuntaljan lievettä, jolla he istuivat, iski siitä kirveellä irti tarpeellisen viipaleen karvaista nahkaa ja istui sitten rauhallisesti pimeän päässä ompelemaan itselleen lakkia. Ja lakki siitä syntyi, tosin ei mitään hienoa tekoa, vaan tarkotuksensa täysin vastaava.
Tuo pieni juttu oli katkaissut pakotunteen kahlehtivan lumousvoiman ja siitä pitäin lähti tarina kepeästi luistamaan reen perällä, sitä vilkkaammin, kuta enemmän matka kului ja kuta kauemmas jäi Yläneen kartano. He pääsivät reippaalle, rohkealle tuulelle, Hieronymo varsinkin oli vallaton kuin poika. Tuo terve, raitis ilma, jota hän nyt ensi kerran hengitti kolmeen kuukauteen, nousi hänelle kuin päähän, tuo vapauden helpottava tunne, jota hän niin kauan oli kaivannut, hänet hurmasi ja huumasi. Ja Annassakin oli tuo riuhtova mielen jännitys, tuo sielun hätä ja tuska, muuttunut autuaaksi tunteeksi siitä, että hän sittenkin, kaikista vaikeuksista huolimatta, oli löytänyt pitkällisten unelmainsa päämäärän, elämänsä kaihotun onnen. Ja siksi tuntui tämä yö molemmista kuin onnen ja autuuden yöltä.
Vaan sen tunteen seassa piili vielä pelkoakin, joka vähäväliä pulpahti esiin.
— Olemmeko turvassa, jos takaa-ajajilta pääsemmekin merelle asti? kysyi Anna huolissaan.
— Me olemme nyt jo turvassa. Sinä olet paljo minun vuokseni uskaltanut, Anna, se, mikä on jälellä, se on vain leikkiä.
— Sinä tiedät, mikä minulle on voimaa antanut, niin, se antaa sitä kyllä vieläkin.
— Sitä pidä vireillä, se meidät auttaa perille.
Ja he kertoivat toisilleen vaiheitaan ja taisteluitaan ja mieltensä toivottomia ponnistuksia koko siltä pitkältä ajalta, jonka he olivat erossa olleet, aina siitä elokuun illasta asti, jolloin he Kastelholman edustaisella luodolla olivat kauaksi unhottuneet jäähyväissyleilyynsä. Pienin paloin, yksityisin piirtein he tarinoivat merkillisimpiä muistojaan, — muistoja, jotka melkein kaikki olivat katkerat ja synkät. Mutta monta yötä he tuntuivat tarvitsevan, ennenkuin ehtisivät kertoa toisilleen kaikki.
— Mutta nyt hiiteen mustat muistot ja raskaat mietteet! huudahti Hieronymo äkkiä, teivien tyttöään vyötäreiltä. — Hei, Anna, me ollaan taas vapaita, olkoon mielemmekin kepeä kuin lentävän linnun. Sarastavan toivomme valossa kalpenevat pian vaivojemme muistot, — olemmehan taas yhdessä. Ajatelkaamme tulevaisuutta, suunnitelkaamme se armaaksi ja kauniiksi, — noin, sinä hymyilet, sinä luotat jo onneemme sinäkin.
Riemu täytti todella Annankin mielen ja innolla hänkin antautui noita tulevaisuuden tuumia suunnittelemaan.
Mutta tunteja kului, aamu jo sarasti ja taas palasi huoli neitosen mieleen:
— Oi, minne ajamme, missä voimme piillä setäni vihaa? Huovit ovat jo ehkä kintereillämme!
— Ei vielä, ei hetikään, lohdutti häntä nuorukainen. — Onni on, ettei marski itse ole Turussa. Ja meillä on nyt voitettuna yö ja ehkä päiväkin, — minun viirusilmä emäntäni ja sinun juoppo renkisi tuskin niin väleen toipuvat hämmästyksestään. Sillaikaa me ajamme kauas, ajamme Ahvenaan saakka, jossa jo olemme puoleksi turvassa, ja sieltä Ruotsiin.
— Vaan luuletko jäitten kestävän, kevät on pitkälle ehtinyt, ilma on leuto?
Tätä seikkaa oli Hieronymo jo itsekseen huolehtinut. Hän vaikeni hetkeksi ja virkkoi sitten:
— Juuri siksi meidän on merelle riennettävä. Vielä kestää jää lähimmässä saaristossa, ajetaan, niin pitkälle kuin ehditään, kävellään, jos ei ajaa voi, — aina olemme turvallisempia siellä kuin mantereella. Ja kun kerran saaristossa olemme, loppukoon kernaasti keli; jos se estää meitä kulkemasta, estää se myös hakijoitamme. Mutta katsoppas tuossa, siinä on jo meri edessämme, taaksemme jää Suomen manner.
He olivat ajaneet oijusteitä rannikolle Maskun pitäjän kautta, pohjoispuolitse Naantalin vanhan luostarikylän, ja laskivat nyt aamun vaietessa salmen yli Merimaskuun, — hyvin tunsi Hieronymo monilta retkiltään nämä tiet ja osasi vältellä valtamaanteitä. Eikä heitä kyläpaikoissakaan ollut kukaan huomannut, ihmiset nukkuivat vielä ja elävää näkemättä he pääsivät aavemmankin meren partaalle. Mutta siellä täytyi jo lepuuttaa hevosta, joka rupesi uupumaan. Saariniityn ladosta haki Hieronymo heinäsylen, antoi hevosen haukata hetkisen, — kauan ei maltettu. Ja taas he painoivat länttä kohden. Keli kesti, saaret siirtyivät jälelle ja näkymättömiin häipyi manner. Päivemmällä tapasivat he tiellään useita suuria railoja ja iltapuoleen heidän täytyi poiketa muutamaan taloon Velkuan saaristossa, tiedustelemaan matkan turvallisuutta, syöttämään hevosta ja itsekin ravintoa saamaan.
— Minne vieraat kulkevat? — siihen tavalliseen kysymykseen, joka aina ja harvoin kuljetuilla teillä varsinkin on matkustajaa vastassa, saivat pakolaisemmekin nyt vastata ja Hieronymo oli jo edeltäkäsin varustautunut siihen rauhallisesti vastaamaan:
— Kotiin Ahvenaan, — niinkauan kuin tässä vielä keliä riittää. — Ja hän koetti olla hyvin kodikkaana Yläneen vuokraajan väljässä juhlapuvussa, vaan Annan oli oudompikin liikkua lainamekossaan.
— Vai ahvenalaisia, mistä sieltä?
— Kastelholmasta, leskikuningattaren kartanoväkeä. Palaan Suomesta, naimasta.
— Hoo, siinähän onkin näppärä nuorikko!
— Pitäspä sen olla, ettekö tunne Kankaisten sievimpiä tyttöjä?
— Eipä ole nyt äsken käyty Kankaisissa. Milloin te jo tästä sinne matkustitte?
— Johan siitä on toista viikkoa … kulin Turun kautta silloin … vaan nyt täytyy kiirehtiä suorinta tietä kotiin, kun kevät rupesi näin joutumaan.
Saaristolaiset eivät epäilleet mitään, kulkihan siitä aina meren poikki kaikenlaista väkeä, mikä milläkin asioilla, Hevonen sai ruokaa, matkustajat myöskin, ja illan suussa hankkiusivat nämä taas taipaleelle. Jäitten kestävyyttä saaristolaiset kyllä epäilivät, mutta olihan siitä eilen vielä kulkenut Turusta palaavia ulkosaaristolaisia ja tyyni oli ollut ilma… Iniön aukko oli ainakin vielä kuljettavassa kunnossa.
— Koettaa täytyy ainakin, tuumi Hieronymo, — mikä siinä on muu kuin palaaminen, jos meri aukiaa vastaan.
Vaan palata hän ei aikonut missään tapauksessa ja arvelematta he ajoivat edelleen, aina vain länttä kohden, — tuonne etäältä kuumottaviin saariin heidän ainakin täytyi yöksi päästä ja ne lähenivätkin jo lähenemistään. Mutta railoja vilkkui myös jo aivan läheltä tietä ja vaivoin he muutamain ylitse pääsivät. Tuuli virisi illan kuluessa ja pari tuntia ajettuaan kuulivat reessä istujat yhtäkkiä hulahduksen … jää oli erään halkeiman reunassa murtunut hevosen alta ja tämä upposi korskahdellen siihen aventoon, vetäen rekeä perässään. Nuolena lennähti silloin nuorukainen jään reunalle, tempasi tytön syliinsä reestä, joka jo sekin oli veteen vaipumassa, ja kantoi kiinteälle jäälle. Sitten koetti hän auttaa hevosta ylös, vaan siihen hänen voimansa eivät riittäneet; hevonen kangistui kylmässä vedessä, vaipunut reki veti sitä alaspäin, se painui, ponnisti vielä — ja katosi.
— Hukkui tuo kelpo eläin, pelastajamme!
— Rauha sen haudalle. Vaan meillä on nyt itsellämme tosi kysymyksessä. Pimeä ehtii, tuuli kiihtyy, railoja aukenee, — kiirehdittävä on meidän maata kohden, tuonne lähimmälle rannalle. Kestävyyttä, Anna, rohkeutta, — tänne kätesi!
Ja reippaasti kävellen lähtivät he taivaltamaan maata kohden. Päivä pimeni, yö tapasi, pitkäksi kävi taival ja Anna yritti väsymään. Leveitä railoja oli kierrettävä, uusia syntyi myötään. Tuuli näet kiihtyi kiihtymistään, vinkui pitkin aavikkoa ja rynnisti jäitä vastakkain; kaamealta kuului kumea kohina ulohtaalta auvenneelta selältä ja jään pauke oli pelottava. Vaan sitä vinhemmin he puolijuoksussa ponnistivat maata kohden ja siinä olikin edessä jo tumma piiru, kallioinen rannikko. Sinne he syöksivät ja heidän saaren alle saapuessaan tuntui jo jää alla notkuvan ja heiluvan…
Vaan he olivat maissa, joskin väsyneinä ja märkinä, ja kappaleen rantaa kuljettuaan he löysivät kalastajamökin ja pääsivät sisälle lämpimään. Saari oli pieni pirstale Iniön saariryhmää, jossa näihin aikoihin pelkkiä kalastajia asui, eikä tällä saarella ollut kalastajamökkejäkään kuin kaksi. Ystävällisesti otti mökin väki pakenijat vastaan, osanotolla kuunnellen heidän kertomusta vaarallisesta seikkailustaan halkeilevalla jäätiköllä. He saivat ruokaa ja yösijaa ja nukkuivat kohta uupuneen syvää unta.
Mutta kun pakolaiset aamulla herättyään kävelivät rantaan, oli öinen myrsky jo tehnyt ihmeitä; heidän tiensä, jota he olivat tulleet, oli kateissa, laajoja jäälauttoja ja korkealle kasaantuneita jäävuoria uiskenteli vaahtopäisten laineiden lomassa ja aallokko repi parhaallaan auki etäämmällä olevan, vielä kiinteän jään reunaa. He olivat saapuneet viime hetkessä, muutamia tunteja myöhemmin olisivat he saaneet jakaa hevosensa kohtalon.
Nyt he olivat taas vankina, mutta se ei heitä pelottanut; he olivat armeliaan luonnon vankeja, vankeja yhdessä, vankeja vapaudessa. Ja turvassa he myös tiesivät olevansa. Mökin väki kohteli heitä hyvin, ja rauhallisesti he siis asettuivat odottamaan meren lopullista aukenemista, päästäkseen sitten johonkin laivaan, joka heidät veisi suoraan Ruotsin rannalle.
Vaan verkkaseen aukeni meri, etäältä kuultava sisäsaaristo näkyi vielä kauan olevan jään peitossa, ja koko sen ajan oli kaikki liike katkaistu Iniön saariin. Kului viikko, kului toinen, — vaan ikäviksi ne eivät pakolaisille käyneet. He viettivät täällä kuin kuherruskuukausiaan, seuraten keväiseltään heräävää luontoa ja kävellen saaren louhisilla rannoilla. Alusta ei näkynyt tulevaksi Suomesta päin, jolla he olisivat päässeet meren yli. Vihdoin he eräänä päivänä näkivät ulompana merellä purjeveneen, joka näytti luovivan Ahvenaan päin. Hieronymon pyynnöstä läksi kalastaja soutamaan sen luoville ja kysymään, ottaisiko purjehtija kahta matkustajaa mukaansa. Kalastaja palasi, purjehtija jatkoi luoviaan.
— Hän siis ei ottanut pysähtyäkseen? Kuka se oli?
— Se oli sananviejä, joka kertoi matkansa kiirehtivän, hänellä oli vietävänä tärkeitä viestejä Ruotsiin.
— Mitä tärkeitä viestejä?
— Semmoisia, että Klaus Fleming on kuollut…
Nuoret pakolaiset hytkähtivät, he eivät voineet pidättää hämmästyksen huudahdusta. Kalastaja katseli aivan kummissaan, kuinka valtavan vaikutuksen tämä uutinen teki noihin talonpoikasiin ihmisiin, — sehän näytti heihin aivan mieskohtaisesti koskevan. Mutta mitäpä se häneen kuului, hän rupesi korjaamaan venettään rannalla. Kauan pysyivät pakolaiset ääneti, Anna istuen rantakivellä, leuka käteen nojauneena, Hieronymo vieressä seisten ja miettiväisenä katsellen ulapalle. Vihdoin nuorukainen virkkoi:
— Anna, nyt me lähdemme Turkuun, meillä on siellä asioita ajettava, ennenkuin Ruotsiin joudamme.
— Turkuun, kuinka uskaltaisimme?
— Turvallisesti voimme sinne nyt lähteä, saatamme huoletta riisua valepuvutkin pois, mutta voimmehan ne varoiksi pitääkin. Klaus Fleming on kuollut, runko on taittunut, koko maa on neuvotonna ja päätönnä, — meitä ei nyt kukaan ahdistele, ei kenkään uskalla enää nostaa kättään herttuan airutta vastaan. Niin, me lähdemme Turkuun, minun täytyy sieltä herttualle viedä tästä merkkitapauksesta tarkemmat viestit ja Turustahan pääsemme parhaiten ruotsalaiseen laivaan.
Ja kääntyen kalastajan puoleen, joka siinä syrjemmässä venheensä ääressä puuhasi, virkkoi Hieronymo:
— No, nyt lähdette meitä viemään Turkuun, ei täältä muuten näy pääsevän Ahvenaan. Ja onhan sieltä jo teidänkin tuotava suolat ja jauhot.
Se oli totta sekin, kalastaja suostui ehdotukseen. Ja hän rupesi kohta panemaan suurta silakkavenettään kuntoon Turkuun lähteäkseen.