Varenka oli hyvin sievän näköinen häärätessään valkea liina päässä lasten keskellä iloisena, ystävällisenä ja nähtävästi jännittyneenä siitä mahdollisuudesta, että mies, joka häntä miellytti, saattoi tuossa tuokiossa tunnustaa hänelle tunteensa. Sergei Ivanovitsh kulki hänen rinnallaan ja katseli häntä herkeämättömän ihastuneena, muistellen hänen viehättäviä puheitaan ja kaikkea sitä, mitä oli hänestä kuullut: ja hän huomasi yhä selvemmin, että tuo tyttö herätti hänessä erityisen, vain kerran kauan sitten nuoruuden päivinä koetun tunteen. Tytön läheisyyden herättämä ilo kasvoi Sergei Ivanovitshissa yhä voimakkaammaksi, ja kun hän pisti Varenkan koppaan löytämänsä ison, ohutjalkaisen ja koveralakkisen tatin, vilkaisi tätä silmiin ja huomasi tämän kasvoilla iloisen ja aran jännityksen punan, hän hämmentyi itsekin ja hymyili hymyä, joka puhui liiankin selvää kieltä.
"Jos niin on ", päätteli Sergei Ivanovitsh itsekseen, "minun täytyy harkita ja ratkaista asia eikä antautua poikapahasen tavoin hetken viehätykseen."
— Minäpä menen keräämään erikseen, muuten minun saaliini ei tule näkymään missään, hän sanoi ja lähti metsän reunasta, jonka matalaa, silkkistä ruohikkoa he olivat kävelleet, syvemmälle metsään, missä valkeiden koivunrunkojen lomista näkyi haapojen harmaita runkoja ja tummia pähkinäpensaita. Päästyään noin neljänkymmenen askeleen päähän täydessä kukassa olevan punertavan evonymuspensaan taakse Sergei Ivanovitsh pysähtyi tietäen, ettei kukaan sieltä nähnyt häntä. Hänen ympärillään oli täydellinen hiljaisuus. Ainoastaan ylhäällä koivuissa, joiden alla hän seisoi, surisivat kärpäset herkeämättä kuin mehiläisparvi, ja väliin kuului metsän takaa lasten ääniä. Yhtäkkiä kajahti läheltä metsän reunasta Varenkan altto kutsuen Grishaa, ja iloinen hymy levisi Sergei Ivanovitshin kasvoille. Huomatessaan hymynsä hän pudisti vakavasti päätään omalle mielentilalleen, otti esiin sikarin ja pisti sen suuhunsa. Hän ei pitkään aikaan saanut tulitikkua syttymään raapiessaan sitä koivun runkoa vasten. Tuohen hieno pinta kietoutui rikin ympärille ja tuli sammui. Viimein hän sai yhden tikun syttymään. Tuoksuva sikarinsavu lähti leijailemaan ilmassa kuin väreilevä liina ja levittäytyi eheänä ja tasaisena pensaan yli, riippuilevien koivunoksien alle. Sergei Ivanovitsh seurasi savuvanaa katseellaan ja lähti hitaasti kävelemään miettien tilaansa.
"Miksikä ei?" ajatteli hän. "Jos tämä olisi pelkkä tunteenpuuska tai intohimo, jos se olisi vain hetken kestävää, molemminpuolista viehtymystä — voin sanoa sen olevan molemminpuolista —, joka olisi ristiriidassa koko minun elämänsuuntani kanssa, jos minä tuntisin, että tuo viehtymys johdattaa minut pois kutsumuksestani ja velvollisuuteni täyttämisestä, niin silloin minun pitäisi varoa, mutta sitähän tämä ei ole. Ainoa kielteinen seikka on se, että minä Marien menetettyäni lupasin itselleni pysyä uskollisena hänen muistolleen. Mitään muuta minä en voi sanoa tunnettani vastaan… Se on tärkeää", päätteli Sergei Ivanovitsh tuntien, ettei tuo asia merkinnyt hänelle itselleen mitään. Se saattoi ehkä ainoastaan pilata hänen runollisen osansa muiden ihmisten silmissä. "Mutta vaikka minä kuinka hakisin, niin en löydä mitään muuta, mikä puhuisi tunnettani vastaan. Järjen kannalta katsoen voisin tuskin koskaan löytää mitään parempaa!"
Vaikka hän kuinka olisi muistellut tuntemiaan naisia ja tyttöjä, hän ei voinut muistaa ainoatakaan, jossa olisivat siinä määrin yhdistyneet juuri kaikki ne ominaisuudet, jotka hän järkevästi harkiten toivoi tapaavansa vaimossaan. Varenkassa oli vielä jäljellä nuoruuden viehkeys ja tuoreus, mutta lapsi hän ei enää ollut, ja kun hän rakasti, hän rakasti tietoisesti, kuten naisen tuleekin. Toiseksi Varenkalla ei ollut lainkaan maailmannaisen tavallisia heikkouksia, mutta hän tunsi silti seuramaailmaa ja noudatti käytöksessään hyvien piirien elämään perehtyneen naisen sivistyneitä tapoja, joita Sergei Ivanovitsh välttämättä edellytti elämäntoveriltaan. Kolmanneksi hän oli uskonnollinen, eikä hänen uskonnollisuutensa ja hyvyytensä ollut, kuten esimerkiksi Kittyn kohdalla oli asianlaita, lapsellisesti perustelematonta mielialaa, vaan uskonnollisten vakaumusten tukemaa. Varenka vastasi yksityiskohtia myöten Sergei Ivanovitshin vaimoihannetta: hän oli köyhä ja yksinäinen eikä siis voinut tuoda mukanaan sukulaisjoukkoa ja sen sananvaltaa miehensä taloon, kuten hän näki Kittyn tehneen, vaan tulisi olemaan kaikesta kiitollisuudenvelassa miehelleen, mitä Sergei Ivanovitsh oli aina toivonut. Ja tyttö, jossa oli kaikki nuo ominaisuudet, rakasti häntä. Kaikessa vaatimattomuudessaankaan Sergei Ivanovitsh ei voinut olla huomaamatta sitä. Ja hän itsekin rakasti. Hiukan häntä arvelutti hänen oma ikänsä. Mutta hänen sukunsa oli sitkeää, hänellä ei ollut vielä ainoatakaan harmaata hiusta, kukaan ei olisi luullut häntä neljääkymmentä vuotta vanhemmaksi, ja hän muisti Varenkan sanoneen, että ainoastaan Venäjällä viisikymmenvuotiaat miehet pitävät itseään vanhuksina ja että Ranskassa viisikymmenvuotias mies katsoo olevansa dans la force de l'âge[18] ja nelikymmenvuotias on vielä mielestään un jeune homme[19]. Ja mitä merkitsi vuosien lukumäärä, kun hän kerran tunsi olevansa sielultaan yhtä nuori kuin kaksikymmentä vuotta sitten? Eikö ollut nuoruutta se tunne, joka valtasi hänet, kun hän taas metsän laitaan tullessaan näki Varenkan siron hahmon keltaisessa puvussaan ja koppa kädessä vilahtavan auringon viistojen säteiden kirkkaassa valossa vanhan koivunrungon ohi? Tämä vaikutelma sulautui yhteen taustalla avautuvan hämmästyttävän kauniin maiseman kanssa: hän näki viistojen säteiden kultaaman kellertävän kaurapellon ja sen takana vanhan, keltaisenkirjavan, etäisyyden sineen yhtyvän metsän. Hänen sydäntään kouristi riemukas tunne. Outo liikutus valtasi hänet ja hän tiesi ratkaisseensa asian. Varenka, joka oli juuri kyyristynyt ottamaan sientä, nousi notkeasti pystyyn ja katsahti ympärilleen. Sergei Ivanovitsh heitti sikarin metsään ja lähti päättäväisesti Varenkaa kohti.
"Varvara Aleksandrovna, minulla on nuoruudesta asti ollut erityinen ihannekuva naisesta, johon voisin rakastua ja jollaisen vaimoksi saadessani olisin onnellinen. Olen elänyt pitkän elämän ja nyt olen ensimmäisen kerran löytänyt teissä sen, mitä olen etsinyt. Minä rakastan teitä ja tarjoan teille käteni."
Sergei Ivanovitsh mietti valmiiksi nämä sanat ollessaan jo lähes kymmenen askeleen päässä Varenkasta, joka polvillaan suojeli löytämäänsä sienisikermää Grishan hyökkäyksiltä ja kutsui pikku Mashaa poimimaan.
— Tänne, tänne! Pieniä ja paljon! puheli hän herttaisella rintaäänellään.
Hän näki Sergei Ivanovitshin tulevan, mutta ei noussut paikaltaan eikä muuttanut asentoaan. Sergei Ivanovitsh huomasi kuitenkin kaikesta, että Varenka tunsi hänen lähestymisensä ja iloitsi siitä.
— No, oletteko löytänyt mitään? kysyi Varenka kääntäen valkean liinan takaa näkyviin kauniit, hiljaa hymyilevät kasvonsa.
— En ainoatakaan, sanoi Sergei Ivanovitsh. — Entä te?
Varenka oli niin kokonaan ympäröivien lasten vallassa, ettei joutanut vastaamaan.
— Tuolla on vielä, oksan vieressä, osoitti hän pikku Mashalle haperoa, jonka joustavan, punertavan lakin kuiva heinänkorsi oli leikannut kahtia. Kun Masha oli halkaissut sienen ja pistänyt molemmat valkeat puoliskot koppaansa, Varenka nousi pystyyn. — Tämä tuo mieleen lapsuusaikani, hän sanoi astellessaan Sergei Ivanovitshin rinnalla poispäin lasten luota.
He astuivat äänettöminä muutaman askeleen. Varenka näki, että Sergei Ivanovitsh aikoi puhua jotain, hän arvasi mitä se oli, ja hänen sydämensä turtui ilon ja pelon sekaisesta jännityksestä. He olivat jo tulleet niin kauas, ettei kukaan enää olisi voinut kuulla heidän puheitaan, mutta Sergei Ivanovitsh ei vieläkään sanonut mitään. Varenkan oli parempi olla vaiti. Vaitiolon jälkeen saattoi helpommin kuin sienikeskustelun perästä sanoa sen, mitä heillä oli sanottavaa; mutta tahtomattaan ja aivan kuin vahingossa Varenka sanoi:
— Vai ette te löytänytkään mitään? Keskellä metsää onkin aina vähemmän.
Sergei Ivanovitsh huoahti eikä sanonut mitään. Häntä harmitti, että Varenka oli taas alkanut puhua sienistä. Hän oli tahtonut kääntää puheen takaisin niihin sanoihin, jotka Varenka oli sanonut lapsuudestaan, mutta aivan kuin vastoin tahtoaan hänkin lisäsi hetkisen vaitiolon jälkeen:
— Olen vain kuullut, että herkkutatteja on enimmäkseen metsänlaidassa, vaikken minä osaakaan erottaa niitä muista.
Meni vielä muutama minuutti, ja he kulkivat vieläkin kauemmaksi lapsista ja olivat nyt kokonaan kahden kesken. Varenkan sydän sykki niin, että hän kuuli sen lyönnit ja tunsi punastuvansa, kalpenevansa ja taas punastuvansa.
Hänestä olisi tuntunut korkeimmalta onnelta päästä holhokinasemastaan rouva Stahlin luota sellaisen miehen puolisoksi kuin Koznyshev oli. Lisäksi hän tunsi melkein varmasti olevansa rakastunut Sergei Ivanovitshiin. Ja tuossa tuokiossa asia ratkeaisi. Varenkaa pelotti. Pelotti, mitä Sergei Ivanovitsh sanoisi ja mitä hän ei sanoisi.
Tunnustus oli tehtävä nyt tai ei koskaan, sen tunsi myös Sergei Ivanovitsh. Varenkan maahan luotu katse, kasvojen puna ja koko hänen olemuksensa ilmaisi tuskallista odotusta. Sergei Ivanovitsh näki sen ja sääli häntä. Hän tunsi, että nyt olisi suorastaan loukkaavaa olla mitään sanomatta, ja kertasi nopeasti mielessään äskeiset päätelmänsä asian tueksi. Hän kertasi myös sanat, joilla hän aikoi kosia; mutta jokin äkillinen mielenjohde saikin hänet sen sijaan kysymään:
— Mikä ero on herkkutatin ja punatatin välillä? Varenkan huulet vapisivat jännityksestä, kun hän vastasi:
— Lakissa ei ole juuri mitään eroa, mutta jalassa on.
Ja heti kun nämä sanat oli sanottu, molemmat ymmärsivät, että asia oli nyt käsitelty ja että se, mitä olisi pitänyt sanoa, jäi kuin jäikin sanomatta, ja korkeimmilleen kohonnut jännitys alkoi raueta.
— Eikö punatatin jalan pinta muistutakin parin päivän vanhaa ruskeaa parransänkeä? sanoi Sergei Ivanovitsh rauhallisesti.
— Se on totta, vastasi Varenka hymyillen, ja heidän kävelynsä suunta muuttui kuin itsestään. He alkoivat lähetä lapsia. Varenkaa suretti ja hävetti, mutta samalla hän tunsi olevansa helpottunut.
Muistellessaan paluumatkalla äskeisiä mietteitään Sergei Ivanovitsh tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli päätellyt väärin. Kuinka hän olisi voinut olla uskoton Marien muistolle.
* * * * *
— Hiljaa, hiljaa, lapset! huusi Levin melkein vihoissaan asettuen suojaamaan vaimoaan häntä vastaan juoksevan ja ilosta vinkuvan lapsilauman rajuudelta.
Lasten jälkeen tulivat metsästä myös Sergei Ivanovitsh ja Varenka. Kittyn ei tarvinnut kysyä Varenkalta mitään: kummankin kasvojen tyynestä ja hieman nolosta ilmeestä hän ymmärsi, etteivät hänen suunnitelmansa olleet toteutuneet.
— No kuinkas sen asian kävi? kysyi hänen miehensä häneltä, kun he olivat jo kotimatkalla.
— Ei ota tulta, sanoi Kitty, ja hänen hymynsä ja puhetapansa muistutti hänen isäänsä, minkä yhtäläisyyden Levin oli usein ilokseen huomannut.
— Miten niin ei?
— Tällä tavoin, sanoi Kitty ottaen miehensä käden, kohottaen sen suunsa luo ja koskettaen sitä suljetuin huulin. — Niin suudellaan vain ylipapin kättä.
— Kummalla ei ota tulta? kysyi Levin nauraen.
— Ei kummallakaan. Pitäisi tehdä näin…
— Tuolla ajaa talonpoikia…
— Eivät ne nähneet.
Lasten ollessa illallisella aikuiset istuivat verannalla ja puhelivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaikka kaikki ja etenkin Varenka ja Sergei Ivanovitsh tiesivät varsin hyvin, että oli tapahtunut sangen tärkeä, joskin kielteinen asia. Molempien mieltä painoi sama tunne, samantapainen kuin se, jota tuntee epäonnistuneen tutkinnon johdosta luokalle jäänyt tai kokonaan oppilaitoksesta erotettu oppilas. Tuntien jotain erityistä tapahtuneen kaikki puhuivat vilkkaasti kaikenlaisista sivuasioista. Kitty ja Levin olivat erityisen onnellisia tänä iltana. Heidän rakkautensa onnessa piili ikään kuin jonkinlainen ikävä vihjaus niille, jotka olivat tahtoneet samaa eivätkä olleet saaneet, ja siksi heistä tuntui pahalta näyttää onneaan.
— Saattepa nähdä, että Alexandre ei tule, sanoi vanha ruhtinatar. Tänä iltana odotettiin junalta Stepan Arkadjevitshia, ja vanha ruhtinas oli kirjoittanut, että hänkin kenties tulee.
— Ja minä tiedän kyllä minkä vuoksi, jatkoi ruhtinatar, — hän sanoo, että nuorten täytyy alkuaikoina saada olla kahden kesken.
— Isä on kokonaan jättänyt meidät. Emme ole pitkään aikaan nähneet häntä, sanoi Kitty. — Ja mitä nuoria me enää olemme? Mehän olemme jo niin vanhoja.
— Jollei hän tule, sanon minäkin teille hyvästit, sanoi ruhtinatar surullisesti huoahtaen.
— Älkää toki, äiti! toruivat molemmat tyttäret.
— Mutta ajatelkaahan, millaista hänellä on! Nythän hän on… Vanhan ruhtinattaren ääni alkoi äkkiä värähdellä ja katkesi. Tyttäret vaikenivat ja katsahtivat toisiinsa. "Äiti keksii aina jotain surullista", sanoi heidän katseensa. He eivät tienneet, että niin hyvä kuin ruhtinattaren olikin olla tyttärensä luona ja niin tarpeellinen kuin hän täällä tunsikin olevansa, hän oli surkutellut sekä itseään että miestään syvästi aina siitä saakka, kun perheen lemmikki oli annettu miehelään ja koti oli tyhjentynyt.
— Mitä te tahdotte, Agafja Mihailovna? kysyi Kitty äkkiä Agafja Mihailovnalta, joka oli salamyhkäisen ja merkitsevän näköisenä ilmestynyt ovelle.
— Tulin kysymään illallisesta.
— No niin, hyvä on, sanoi Dolly. — Mene sinä huolehtimaan siitä ja minä menen kuulustelemaan Grishan läksyä. Muuten häneltä menee tämä päivä aivan hukkaan.
— Läksy minulle. Ei, Dolly, minä menen, sanoi Levin hypähtäen paikaltaan.
Kymnaasiin päässeen Grishan oli kesän aikana kerrattava muutamia aineita. Darja Aleksandrovna, joka oli jo Moskovassa lukenut latinaa poikansa kanssa, oli ottanut tavaksi kerrata hänen kanssaan edes jonkin verran joka päivä kaikkein vaikeimpia aineita, aritmetiikkaa ja latinaa. Levin oli tarjoutunut tekemään sen Dollyn sijasta, mutta kerran tämä oli tullut kuuntelemaan hänen opetustaan ja huomannut, että hän opetti toisin kuin moskovalainen opettaja. Dolly oli sanonut Levinille ujostellen ja hienotunteisesti mutta kuitenkin päättäväisesti, että täytyi seurata oppikirjaa, kuten opettaja teki, ja että hän ottaisi asian omaksi huolekseen. Levin oli ollut harmissaan Stepan Arkadjevitshille, joka sälytti huolenpidon lastensa opetuksestakin vaimonsa niskoille, vaikka tämä ei ollenkaan ymmärtänyt niitä asioita; mutta myös opettajille, jotka opettivat kovin huonosti, mutta oli luvannut kälylleen tehdä niin kuin tämä tahtoi. Siitä lähtien hän oli opettanut Grishaa kirjan mukaan ja kadottanut samalla kaiken entisen mielenkiintonsa opetustyöhön, niin että hän usein saattoi unohtaa koko oppitunnin. Niin oli käynyt nytkin.
— Ei, minä menen, Dolly, istu sinä vain, hän sanoi. — Me teemme kaikki säädetyn järjestyksen mukaan. Mutta sitten kun Stiva tulee, me lähdemme metsälle ja silloin sinä saat hoitaa Grishan.
Levin meni siis Grishan luo.
Samanlaista apuaan tarjosi Varenka Kittylle. Varenka osasi olla hyödyksi myös Levinien onnellisessa ja hyvin järjestetyssä kodissa.
— Minä pidän huolen illallisesta, istukaa te paikoillanne, hän sanoi ja meni Agafja Mihailovnan luo.
— Niin, ette kai ole saanut kananpoikia mistään. Täytynee sitten ottaa omia… sanoi Kitty.
— Me harkitsemme asiat Agafja Mihailovnan kanssa, sanoi Varenka ja katosi hänen mukanaan oven taakse.
— Mikä viehättävä tyttö! sanoi ruhtinatar.
— Ei ainoastaan viehättävä, maman, vaan sellainen, jonka vertaista ei ole toista.
— Te siis odotatte tänään Stepan Arkadjevitshia? sanoi SergeiIvanovitsh ilmeisesti haluten kääntää keskustelun muualle.
— On vaikea löytää langoksia, jotka olisivat enemmän erilaiset, lisäsi hän hivenen hymyillen: — toinen on liikkuva ja viihtyy seuraelämässä kuin kala vedessä; toinen — meidän Kostjamme — on vilkas, nopea, kaikelle herkkä, mutta vieraiden seurassa jähmettyy joko kokonaan tai rimpuilee tolkuttomasti kuin kala kuivalla maalla.
— Niin, hän suhtautuu asioihin kovin kevyesti, sanoi ruhtinatar kääntyen Sergei Ivanovitshiin päin. — Minä aioin juuri pyytää teitä puhumaan hänelle, ettei Kitty mitenkään voi jäädä tänne, vaan että hänen on välttämättä tultava Moskovaan. Hän sanoo tilaavansa lääkärin tänne…
— Maman, hän tekee kaiken, hän suostuu kaikkeen, sanoi Kitty harmissaan siitä, että äiti tässä asiassa haastoi Sergei Ivanovitshia tuomariksi.
Heidän puhellessaan alkoi lehtokujalta kuulua hevosen korskuntaa ja soran rahinaa rattaanpyörien alla.
Dolly ei ehtinyt vielä nousta paikaltaan lähteäkseen miestään vastaan, kun Levin oli jo hypännyt ulos Grishan kouluhuoneen ikkunasta ja auttanut Grishan tulemaan samaa tietä.
— Se on Stiva! huusi Levin verannan alta. — Läksy on käyty läpi, ole huoleti, Dolly! lisäsi hän ja lähti kuin ketterä poika juoksemaan tulijoita vastaan.
— Is, ea, id, ejus, ejus, ejus! huusi Grisha hypellen pitkin lehtikujaa.
— On toinenkin. Luultavasti isä! huusi Levin lehtokujan päästä. —Kitty, älä tule jyrkkiä portaita, vaan kierrä ympäri.
Mutta Levin oli erehtynyt luullessaan toista vaunuissa olijaa vanhaksi ruhtinaaksi. Kun hän tuli lähemmäksi vaunuja, hän näki Stepan Arkadjevitshin rinnalla ruhtinaan sijasta nuoren, kauniin, rotevan miehen, jolla oli päässään skottilaislakki takana riippuvine nauhoineen. Se oli Vasenka Veslovski, Shtsherbatskien pikkuserkku, moskovalais-pietarilainen seurapiirileijona, "mainio poika ja innokas metsämies", kuten Stepan Arkadjevitsh hänet esitti.
Välittämättä vähääkään siitä pettymyksestä, jonka tuotti tullessaan vanhan ruhtinaan sijasta, Veslovski tervehti Leviniä iloisesti muistuttaen heidän aiemmasta tuttavuudestaan ja sieppasi Grishan vaunuihin nostaen hänet Stepan Arkadjevitshin mukana olevan lintukoiran yli.
Levin ei istuutunut vaunuihin, vaan astui jäljessä. Häntä harmitti hiukan, että vanha ruhtinas, josta hän oli ruvennut pitämään yhä enemmän ja enemmän, ei saapunutkaan ja että hänen sijastaan oli tullut tuo outo ja tarpeeton vieras. Vieläkin oudommalta ja tarpeettomammalta vieras tuntui Levinistä, kun hän tullessaan pääoven luo, mihin aikuisten ja lasten eloisa joukko oli kokoontunut, näki, kuinka Vasenka Veslovski suuteli erityisen ystävällisen ja ritarillisen näköisenä hänen vaimonsa kättä.
— Me olemme rouvanne kanssa serkukset ja vanhat tutut, sanoi VasenkaVeslovski puristaen taas lujasti Levinin kättä.
— No onko riistaa viljalti? Stepan Arkadjevitsh kysyi Leviniltä ehdittyään tuskin tervehtiä kaikkia. — Meillä on näet kummallakin mitä julmimmat aikomukset… Tietysti, maman, hehän eivät ole sen koommin käyneet Moskovassa. Kas tässä, Tanja, on sinulle. Otapas, ole hyvä, se laukku sieltä vaunujen perältä, hän puheli joka suuntaan. — Oletpa sinä tullut terveen ja raikkaan näköiseksi, Dollinka, hän sanoi vaimolleen suudellen vielä kerran tämän kättä, pidellen sitä sitten omassaan ja silitellen sitä.
Levin, joka oli hetki sitten ollut mitä iloisimmassa mielentilassa, katseli nyt kaikkia synkin silmin, eikä mikään miellyttänyt häntä.
"Ketähän lienee eilen suudellut noilla huulillaan?" hän ajatteli katsellessaan Stepan Arkadjevitshin hellyydenosoituksia vaimoaan kohtaan. Hän katsahti Dollyyn, eikä tämäkään miellyttänyt häntä.
"Eihän hän usko miehensä rakkauteen. Mistä hän sitten on niin iloissaan? Inhottavaa!" ajatteli Levin.
Levin katsahti ruhtinattareen, joka hetki sitten oli ollut hänestä niin herttainen, eikä pitänyt tavasta, jolla ruhtinatar otti vastaan tuon nauhalakkisen vieraan, aivan kuin olisi ollut omassa kodissaan.
Jopa kuistille ilmaantunut Sergei Ivanovitsh näytti Levinistä vastenmieliseltä tervehtiessään teennäisen ystävällisesti Stepan Arkadjevitshia, kun Levin kuitenkin tiesi, ettei hänen veljensä pitänyt Oblonskista eikä kunnioittanut häntä.
Varenkakin oli hänestä vastenmielinen tervehtiessään vierasta herraa tuollaisena sainte nitouche'ina[20], kun hän kuitenkin ajatteli vain naimisiinmenoa.
Kaikkein vastenmielisin oli Kitty, sillä hänkin antautui sen ilon valtaan, jonka tuo maalletuloaan yleisenä ilojuhlana pitävä herra toi mukanaan. Leviniä vaivasi erityisesti Kittyn hymyn tietty sävy hänen vastatessaan vieraan hymyilyyn.
Joukko astui sisään äänekkäästi jutellen; mutta kun kaikki olivat istuutuneet paikoilleen, Levin kääntyi ja lähti huoneesta.
Kitty huomasi, että hänen miehelleen oli sattunut jotain, ja lähti tämän perään saadakseen puhua tämän kanssa kahden. Mutta Levin kiiruhti ulos sanoen, että hänellä oli asiaa konttoriin. Talousasiat eivät olleet pitkiin aikoihin tuntuneet hänestä niin tärkeiltä kuin nyt. "Nuo vain juhlivat", ajatteli hän, "mutta minun täytyy hoitaa arkitöitä, jotka eivät odota ja joita ilman ei elämä suju."
Levin palasi takaisin vasta sitten, kun häntä lähetettiin pyytämään illalliselle. Portaissa seisoivat Kitty ja Agafja Mihailovna neuvotellen illallisviineistä.
— Mitä te siitä sellaista numeroa teette? Antakaa samaa mitä muulloinkin, sanoi Levin.
— Ei, Stiva ei juo… Kostja, odota vähän, mikä sinun on? Kitty aloitti kiiruhtaen hänen peräänsä, mutta Levin ei odottanut yhtään, vaan harppoi säälimättä ruokasaliin ja yhtyi heti yleiseen vilkkaaseen keskusteluun, jota Vasenka Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh pitivät yllä.
— No kuinkas on, lähdemmekö huomenna metsälle? kysyi StepanArkadjevitsh.
— Lähdetään ihmeessä, sanoi Veslovski istuutuen sivuttain toiselle tuolille ja koukistaen lihavan jalkansa alleen.
— Kaikin mokomin minun puolestani. Oletteko jo ollut metsällä tänä vuonna? kysyi Levin suunnaten katseensa vieraan jalkaan. Hän koetti kyllä olla rakastettava, mutta Kitty huomasi heti hänen teennäisyytensä ja oudoksui sitä. — En tiedä, löydämmekö heinäkurppia mutta taivaanvuohia on paljon. Pitää vain lähteä aikaisin. Ettette vain väsähdä? Etkö ole väsynyt, Stiva?
— Minä väsynyt? Kaikkea sitä kuuleekin! Valvotaan vaikka koko yö!Lähdetään kävelemään!
— Valvotaanpa tosiaankin! Mainio ehdotus! kannatti Veslovski.
— Sen me kyllä uskomme, että sinä voit olla nukkumatta ja estää muitakin pääsemästä levolle, sanoi Dolly miehelleen, äänessään hieno ivansävy kuten useimmiten hänen puhutellessaan miestään. — Mutta minun mielestäni on aika mennä nukkumaan… Ja minä menenkin, minä en syö enää illallista.
— Ei, istu nyt sinäkin, Dollinka, sanoi Stepan Arkadjevitsh siirtyen lie puolelle isoa ruokapöytää, jossa Kitty oli. — Minulla on sinulle vielä paljon kertomista.
— Tuskin mitään kiinnostavaa.
— Tiedättekö, Veslovski on käynyt Annan luona ja menee pian taas heitä katsomaan. Hehän asuvat lähellä, noin seitsemänkymmenen virstan päässä täältä. Minun täytyy myös välttämättä käydä siellä. Veslovski, tule tänne!
Vasenka siirtyi naisten puolelle ja istuutui Kittyn viereen.
— Kertokaa, olkaa hyvä, kävittekö te Annan luona? Kuinka hän voi? uteli Darja Aleksandrovna.
Levin jäi toiseen päähän pöytää, ja puhellessaan vanhan ruhtinattaren ja Varenkan kanssa hän näki koko ajan, että Stepan Arkadjevitshin, Dollyn, Kittyn ja Veslovskin kesken oli meneillään vilkas ja salaperäinen keskustelu. Hän näki myös, kuinka hänen vaimonsa koko ajan katseli omituisen vakavan näköisenä Vasenkan kauniita kasvoja tämän vilkkaasti kertoessa jotain.
— Heillä on hyvin hauskaa, Vasenka kertoi Vronskista ja Annasta. — Minä en tietysti ota arvostellakseni heidän välejään, mutta heidän talossaan tuntee olevansa perheessä.
— Mitä he aikovat tehdä?
— Luullakseni he aikovat tulla talveksi Moskovaan.
— Kuinka hauskaa olisi käydä yhdessä heidän luonaan! Koska sinä lähdet sinne? kysyi Stepan Arkadjevitsh Vasenkalta.
— Minä aion viettää heidän luonaan heinäkuun.
— Lähdetkö sinä mukaan? kysyi Stepan Arkadjevitsh vaimoltaan.
— Olen kauan ajatellut käydä siellä ja varmasti jonain päivänä lähdenkin, sanoi Dolly. — Minun on sääli Annaa, minä tunnen hänet niin hyvin ja tiedän, että hän on oikein hyvä ihminen. Sinun mentyäsi lähden yksin hänen luokseen, silloin en ole kenellekään haitaksi. On parempikin, kun et sinä ole mukana.
— No, hyvä on, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Entä sinä, Kitty?
— Minä? Mitä minä siellä tekisin? sanoi Kitty sävähtäen punaiseksi ja vilkaisten mieheensä.
— Ettekö ole tuttu Anna Arkadjevnan kanssa? kysyi Veslovski. — Hän on hyvin viehättävä nainen.
— Niin on, vastasi Kitty punastuen vieläkin enemmän ja siirtyi miehensä luo.
— Sinä siis lähdet huomenna metsälle? hän sanoi Levinille.
Tänä lyhyenä aikana Levinin mustasukkaisuus oli kasvanut kasvamistaan ja saanut voimakkaan kiihdykkeen siitä, että Kitty oli punastunut puhellessaan Veslovskin kanssa. Ja nyt Levin ymmärsi omalla tavallaan vaimonsa kysymyksen. Niin oudolta kuin se tuntuikin jälkeenpäin, nyt hänestä oli selvää, että Kitty kysyi hänen huomista metsälle lähtöään vain siksi, että halusi tietää, soisiko hän sen ilon Vasenka Veslovskille, johon Kitty oli hänen käsityksensä mukaan jo rakastunut.
— Lähden, lähden, vastasi Levin luonnottomalla, itselleen vastenmielisellä äänellä.
— Viipykää vielä huominen päivä kotona, muutenhan Dolly ei saa nähdä miestään ollenkaan, ehdotti Kitty.
Kittyn sanojen merkitys oli Levinin mielestä tämä: "Älä erota minua hänestä. Sinun lähdöstäsi minä vähät, mutta salli minun nauttia tuon viehättävän nuoren miehen seurasta."
— No, jos sinä niin tahdot, niin me viivymme huomispäivän kotona,Levin vastasi erityisen rakastettavasti.
Sillä välin Vasenka, joka ei vähääkään aavistanut, millaisia kärsimyksiä hänen läsnäolonsa tuotti, oli noussut pöydästä ja lähtenyt Kittyn perään saatellen tätä ystävällisin, hymyilevin katsein.
Levin näki tuon katseen. Hän kalpeni hetkeksi ja hänen henkensä salpautui. "Kuinka hän ilkeääkin katsoa tuolla tavoin minun vaimooni!" Hän oli kuohuksissaan.
— Huomispäivänkö täällä? Lähdetään mieluummin, sanoi Vasenka istuutuen tuolille ja koukistaen tapansa mukaan jalkansa alleen.
Levinin mustasukkaisuus meni vieläkin pidemmälle. Hän näki jo itsensä petettynä aviomiehenä, joka oli vaimolleen ja tämän rakastajalle tarpeen vain elämän mukavuuden ja huvin hankkijana… Mutta siitä huolimatta hän kyseli rakastettavasti ja vieraanvaraisesti Vasenkan metsästysretkistä, pyssystä, saappaista ja jos mistäkin ja lupasi lähteä jo huomenna.
Onneksi vanha ruhtinatar keskeytti hänen kärsimyksensä nousten pöydästä ja kehottaen Kittyä menemään nukkumaan. Mutta ennen kuin Kitty ehti lähteä, Levin sai vielä kestää uusia koettelemuksia. Sanoessaan hyvää yötä talon emännälle Vasenka aikoi taas suudella hänen kättään, mutta Kitty veti punastuen kätensä pois ja sanoi lapsellisen suorasukaisesti: "Se ei ole meillä tapana", joista sanoista hän myöhemmin sai äidiltään nuhteita.
Levinin mielestä Kitty oli menetellyt alun alkaen väärin salliessaan moisen suhtautumisen itseensä, ja kaksin verroin väärin hän teki osoittaessaan niin kömpelösti, ettei pitänytkään siitä.
— Kuka nyt vielä voi mennä nukkumaan! sanoi Stepan Arkadjevitsh joka oli illallispöydässä muutaman lasillisen viiniä juotuaan tullut parhaaseen runolliseen mielentilaansa. — Katsos, Kitty, hän sanoi osoittaen lehmusten takaa nousevaa kuuta, — kuinka ihanaa! Veslovski, nyt olisi serenadin aika. Tiedätkö, hänellä on mainio ääni, me lauloimme hänen kanssaan hevosmatkalla. Hän toi ihania lauluja mukanaan, joukossa kaksi uutta. Koettaisitte laulaa yhdessä Varvara Andrejevnan kanssa.
* * * * *
Kun kaikki olivat jo hajaantuneet makuuhuoneisiinsa, Stepan Arkadjevitsh käveli Veslovskin kanssa lehtokujaa pitkin ja harjoitteli hänen kanssaan uutta laulua.
Levin istui sillä aikaa synkkänä vaimonsa makuukamarin nojatuolissa laulajia kuunnellen eikä vastannut mitään vaimonsa tiedusteluihin, mikä häntä vaivasi; mutta kun Kitty viimein sanoi arasti hymyillen: "Eihän vain Veslovski ole jollain lailla pilannut tuultasi?" pato murtui ja Levin purki sydämensä tuskan. Hänen omat sanansa loukkasivat häntä ja tekivät hänet entistä hermostuneemmaksi.
Hän seisoi vaimonsa edessä: silmät välähtelivät pelottavasti kurtistuneiden kulmien alta, ja voimakkaat kädet pusertuivat rintaa vasten, aivan kuin hän olisi pinnistänyt voimansa äärimmilleen itseään hillitäkseen. Hänen kasvojensa ilme olisi ollut kova, melkeinpä julmakin, jollei se samalla olisi kuvastanut kärsimystä, joka liikutti Kittyä. Hänen leukapielensä vapisivat ja ääni katkeili.
— Mustasukkainen minä en ole, se on iljettävä sana. Minä en voi olla mustasukkainen, enkä voi uskoa, että… Minä en voi sanoa mitä minä tunnen, mutta kauheaa se on… Minä en ole mustasukkainen, mutta minä olen loukkaantunut, masentunut ja raivostunut siitä, että kukaan rohkenee ajatella, rohkenee katsoa sinua sellaisin silmin…
— Millaisin silmin? kysyi Kitty koettaen mahdollisimman tunnollisesti palauttaa mieleensä kaikki tämän illan sanat ja eleet ja niiden eri vivahteet.
Sisimmässään hän tunsi, että jotain outoa oli ollut juuri sinä hetkenä, jolloin Veslovski oli siirtynyt hänen jäljestään pöydän toiseen päähän, mutta hän ei uskaltanut myöntää sitä edes itselleen, vielä vähemmän miehelleen, jonka kärsimystä se vain olisi lisännyt.
— Ja mitä viehättävää minussa voisikaan olla tällaisena?
— Voi! huudahti Levin tarttuen päähänsä. — Et edes puhuisi noin!…Jos siis olisit viehättävä…
— Ei, Kostja, älähän nyt, kuulehan! Kitty sanoi kärsimyksensekaisen myötätunnon ilme kasvoillaan. — Kaikkea sinä voitkin ajatella! Kun minulle muita ihmisiä ei ole olemassakaan! — Tahdotko, etten edes näkisi ketään?
Alkuun miehen mustasukkaisuus oli loukannut häntä; häntä oli harmittanut, että kaikkein pienin ja viattomin mielenvirkistyskin kiellettiin; mutta nyt hän olisi ollut valmis uhraamaan kaikkensa saadakseen miestään kalvavan tuskan tyyntymään.
— Ymmärrätkö sinä, kuinka kauhea ja koominen minun asemani on, jatkoi Levin epätoivoisesti kuiskaten, — kun hän on vieraana talossani eikä oikeastaan käyttäydy mitenkään sopimattomasti, paitsi tuota ujostelemattomuuttaan ja säärien nostelua tuolille. Hän pitää sitä maailman hienoimpana käytöstapana, ja siksi minun täytyy olla kohtelias hänelle.
— Mutta Kostja, sinä liioittelet, sanoi Kitty. Hän oli pohjimmiltaan iloinen, sillä tuo mustasukkaisuus kertoi häneen kohdistuvan rakkauden voimasta.
— Kaikkein kauheinta on se, että sinä, sellaisena kuin tavallisestikin olet ja varsinkin nyt, kun olet sellainen minulle pyhä olento, ja niin onnellisia kuin me olemme, aivan erityisen onnellisia, ja yhtäkkiä tuommoinen surkea otus… Ei, miksi minä häntä haukun? Mitä tekemistä minulla on hänen kanssaan? Mutta miksi pitää minun ja sinun onnesi…
— Tiedätkö, nyt minä ymmärrän, mistä se johtui, alkoi Kitty.
— No, mistä, mistä?
— Minä näin kuinka sinä katsoit, kun me puhelimme illallispöydässä.
— No niin! sanoi Levin pelästyneesti.
Kitty kertoi hänelle mistä he olivat jutelleet. Ja sitä kertoessaan hän aivan hengästyi jännityksestä. Levin oli hetkisen vaiti, katsahti sitten tarkasti hänen kalpeita, pelästyneitä kasvojaan ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä.
— Katja, minä olen näännyttänyt sinut! Anna minulle anteeksi, rakkaani! Sehän oli mielettömyyttä! Katja, minä olen ollut kokonaan väärässä. Kuinka sitä saattaakaan kiusata itseään aivan syyttä.
— Ei, minun on sääli sinua.
— Minua? Minua? Että olen hullu!… Entä itseäsi?… Tuntuu kauhealta ajatella, että kuka tahansa vieras ihminen voi horjuttaa meidän onneamme.
— Niin, sehän se juuri on loukkaavinta…
— Ei, minä pyydän hänet varta vasten tänne koko kesäksi ja hukutan hänet kohteliaisuuksiin, sanoi Levin suudellen Kittyn käsiä. — Saatpa nähdä. Huomenna… Niin, mutta huomennahan me lähdemme.
Seuraavana päivänä, naisten vielä nukkuessa, ilmestyivät pääoven eteen avarat talonpoikaisrattaat ja työkärryt. Laska, joka oli jo aamulla tajunnut, että tänään lähdettäisiin metsälle, oli kyllikseen vinguttuaan ja hypittyään asettunut rattaille kuskin viereen ja katseli jännittyneenä ovelle, josta metsästäjien piti tulla; se ei näyttänyt hyväksyvän heidän viivyttelyään. Ensimmäisenä tuli Vasenka Veslovski uusissa suurissa saappaissaan, joiden varret ulottuivat paksujen reisien puoliväliin saakka, vihreässä, uuden, nahalta haisevan patruunavyön kiristämässä nutussaan, nauhallinen lakki päässään ja uuden uutukainen englantilainen kannikehihnaton pyssy kädessään. Laska hyppäsi häntä vastaan, nuolaisi häntä tervehdykseksi ja tiedusteli hypellen, joko toiset pian tulevat, mutta kun ei saanut vastausta, se palasi entiseen vahtiasentoonsa ja odotti siinä hievahtamatta, pää kallellaan ja toinen korva hörössä. Viimein aukeni ovi jyristen ja ulos lennähti Stepan Arkadjevitshin kellertävä pointteri Krak, joka pyöri ja kieppui ilmassa, ja sen jäljestä astui itse Stepan Arkadjevitsh pyssy kädessä ja sikari suussa. "Hei, hei, Krak!" huudahteli hän koiralleen, joka hyppeli hänen rintaansa, vatsaansa ja metsästyslaukkuaan vasten. Stepan Arkadjevitshilla oli jalassaan remmeillä sidottavat talonpoikaisruojut ja repaleiset housut ja yllään lyhyt päällystakki. Päässä oli jokin vanha hatunreuhka, mutta uudenaikainen pyssy oli mainio kapistus, ja metsästyslaukku ja patruunavyö olivat ensiluokkaista lajia, joskin jo käytöstä kuluneet.
Vasenka Veslovski ei ollut ennen ymmärtänyt tuota oikeaa metsämiehen keikaruutta, joka piili vaatetuksen rääsyisyydessä ja parasta laatua olevissa metsästysvälineissä. Hän ymmärsi sen nyt katsoessaan Stepan Arkadjevitshia, joka noissa rääsyissäkin säteili tyylikkään, hyvinsyötetyn ja iloisen herraskaisen olemuksensa viehätysvoimaa, ja hän päätti lujasti pukeutua seuraavalle metsästysretkelle samalla tavoin.
— Missähän meidän isäntämme viipyy? kysyi hän.
— Nuori vaimo, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.
— Ja vielä niin suloinen.
— Kyllä hän oli jo pukeissa. On varmaan taas juossut vaimonsa luo. Stepan Arkadjevitsh arvasi oikein. Levin oli taas juossut vaimonsa luo kysyäkseen häneltä vielä kerran, oliko tämä antanut anteeksi hänen eilisen tyhmyytensä, ja pyytääkseen tätä herran tähden noudattamaan varovaisuutta. Ennen kaikkea piti pysyä loitompana lapsista, jotka saattoivat milloin hyvänsä tönäistä. Sitä paitsi täytyi Levinin saada varma vakuutus siitä, ettei vaimo suuttunut häneen, kun hän lähti kahdeksi päiväksi pois kotoa, ja pyytää vaimoa varmasti kirjoittamaan hänelle edes muutama sana, jotka tämä voisi lähettää huomisaamuna ratsastajan mukana, jotta hän voisi olla rauhallinen.
Kittyn oli nyt kuten aina vaikea erota miehestään niin pitkäksi ajaksi; mutta kun hän nyt näki tämän eloisan, metsästyssaappaissa ja valkeassa metsästyspuserossa erityisen suurelta ja voimakkaalta näyttävän hahmon ja tämän kasvojen käsittämättömän innostuneen säteilyn, hän unohti miehensä ilon vuoksi oman surunsa ja hyvästeli tätä iloisesti matkalle.
— Anteeksi, hyvät herrat! sanoi Levin tullen kuistille.
— Ovatko eväät mukana? Miksi Rusko on valjastettu oikealle puolen?No, samantekevää. Laska, noh, istu!
— Päästä nuoren karjan sekaan, hän sanoi karjanhoitajalle, joka oli odotellut kuistin luona vastausta oinaita koskevaan kysymykseensä. — Anteeksi, tuolla tulee vielä yksi pahantekijä, hän sanoi, hyppäsi uudelleen alas rattailta, joihin oli ollut jo istuutumaisillaan, ja lähti mittapuu kädessä lähestyvän urakoitsija-kirvesmiehen luo.
— Eipäs tullut eilen konttoriin, vaan tulee nyt viime hetkellä…No, mitä asiaa?
— Jos laittaisi siihen vielä yhden käänteen. Kaikkiaan kolme askelmaa lisää. Silloin se sattuu ihan paikalleen ja tulee paljon parempi.
— Olisit totellut minua, vastasi Levin harmissaan. — Minähän sanoin, että viritä linjalangat ensin ja veistä sen mukaan. Miten niitä nyt enää korjaa? Tee niin kuin minä käskin ja laita uudet.
Oli käynyt niin, että urakkamies oli pilannut rakenteilla olevan sivurakennuksen portaat veistämällä ne erikseen, sen tarkemmin nousua laskematta, niin että kun portaat asetettiin paikoilleen, askelmat olivat aivan kaltevat. Nyt mies tahtoi korjata niitä lisäämällä kolme askelmaa.
— Tulee paljon parempi.
— Mihin ne portaat sitten johtavat, kun lisätään kolme askelmaa?
— Hyvä ihme, sanoi kirvesmies ylenkatseellisesti hymyillen, — sinne minne pitääkin. Ihan kohdalleen. Kun ne lähtevät siitä alhaalta näin, selitti hän vakuuttavin elein, — niin ne menevät näin ja näin ja sattuvat juuri kohdalleen.
— Mutta kyllähän kolme askelmaa pituuttakin tuo lisää… Mihin ne oikein vievät?
— No tällä lailla, kun ne siitä alhaalta lähtevät, niin vievät kohdalleen, vakuutti urakkamies sinnikkäästi.
— Vievät räystään alle seinään.
— Miten ne nyt sinne? Alhaaltahan ne lähtevät. Menevät näin ja näin ja vievät oikeaan kohtaan.
Levin otti latainpuikon ja alkoi tehdä portaiden piirustusta hiekkatomuun.
— No, näetkös nyt?
— Niin kuin tahdotte, sanoi kirvesmies, jonka silmät kirkastuivat hänen nähtävästi viimeinkin oivaltaessaan asian. — Pitänee sitten tehdä uudet.
— No niin, ja teekin niin kuin on käsketty, huudahti Levin istuutuen rattaille. — Antaa mennä! Filipp, pidäpäs kiinni koirista!
Hetkeksi kaikista perhe- ja taloushuolistaan päästyään Levin oli nyt niin voimakkaan elämänilon ja odotuksen vallassa, ettei häntä haluttanut puhua. Lisäksi hänen mielensä oli keskittyneen jännittynyt, kuten jokaisella metsämiehellä metsästyspaikkaa lähestyttäessä. Häntä kiinnosti vain se, löytyisikö Kolpenon suolta mitään ja pitäisikö Laska puolensa Krakin rinnalla ja kuinka hänen itsensä onnistuisi ampua tänään. "Kunpa Oblonski ei ampuisi paremmin!" tuli myös hänen mieleensä.
Oblonski oli samanlaisessa mielentilassa eikä myöskään puhunut paljoa. Vain Vasenka Veslovski jutteli yhtenään. Kuunnellessaan hänen tarinaansa Levin tunsi häpeävänsä eilisiltaisia ajatuksiaan. Vasenka oli tosiaankin kunnon poika, teeskentelemätön, hyväluontoinen ja iloinen. Jos Levin olisi naimattomana joutunut hänen seuraansa, olisi hän varmaan ystävystynytkin tämän kanssa. Tosin Leviniä hiukan vaivasi hänen kevyt suhtautumisensa elämään ja hänen huolettomansävyinen keikarointinsa; oli kuin hän olisi katsonut olevansa jokin epäämättä merkittävä henkilö, kun hänellä kerran oli pitkät kynnet ja nauhalakki ja muuta sellaista. Mutta sen saattoi kyllä suoda anteeksi hänen hyväluontoisuutensa ja kunnollisuutensa vuoksi. Hän oli saanut hyvän kasvatuksen, äänsi erinomaisesti ranskaa ja englantia ja kuului samaan säätyyn kuin Levinkin, ja kaikki tämä miellytti Leviniä.
Vasenka oli hyvin ihastunut vasemmalla puolen olevaan donilaiseen arohevoseen. "Olisipa hauskaa ratsastaa pitkin aroa arohevosella! Eikö olisikin?" huudahti hän. Hänen mielestään arohevosella ratsastamisessa oli jotain hurjaa ja runollista, jota hän ei mitenkään osannut selittää; mutta hänen naiiviutensa, komeutensa, herttainen hymynsä ja sulavat liikkeensä eivät voineet olla viehättämättä. Nyt Levinistä oli joka tapauksessa mukava olla hänen seurassaan, olipa siihen syynä sitten luontainen myötätunto Veslovskin kaltaista ihmistä kohtaan tai eilisen väärän arvostelun aiheuttama hyvittämistarve.
Kun oli ajettu noin kolme virstaa, Veslovski huomasi yhtäkkiä, että hänen sikarikotelonsa ja lompakkonsa olivat poissa, eikä hän tiennyt, oliko hän kadottanut ne vai jättänyt pöydälle. Lompakossa oli kolmesataaseitsemänkymmentä ruplaa ja oli siis mahdotonta jättää asiaa sillensä.
— Kuulkaas, Levin, minäpä otan tuon donilaisen ja ratsastan sillä kotiin. Sehän käy mainiosti. Eikö niin? hän ehdotti, valmiina hyppäämään rattailta.
— Mitä varten? vastasi Levin oivaltaen heti, että Vasenka painoi vähintään kuusi puutaa. — Minä lähetän kuskin.
Kuski lähti donilaisella aisahevosella kotiin, ja Levin ohjasi itse jäljellejäänyttä paria.
— No selitäpäs nyt tarkkaan meidän matkasuunnitelmamme, sanoi StepanArkadjevitsh.
— Olen suunnitellut näin: ensin ajamme Gvozdevoon. Sen tällä puolen olevalla suoniityllä pitäisi olla heinäkurppia ja tuolla puolen on suuria soita, joilla asustaa taivaanvuohia ja väliin heinäkurppiakin. Nyt on liian kuuma, mutta ehtii kyllä viiletä siksi kun joudumme suoniitylle… sinne on noin kaksikymmentä virstaa. Yövymme siellä ja aamulla sitten menemme isoille suomaille.
— Eikö matkan varrella sitten ole yhtään mitään?? — On; mutta se vain viivyttäisi ja veisi voimia, kun on niin kuuma. On pari oikein viehättävää paikkaa, mutta niissä tuskin on mitään.
Levinin olisi kyllä itsensä tehnyt mieli poiketa noihin paikkoihin, mutta ne olivat niin lähellä kotia, että hän saattoi käydä niissä milloin hyvänsä, ja sitä paitsi ne olivat liian pieniä kolmen metsämiehen liikkuma-alaksi. Niinpä hän viekasteli hiukan sanoessaan epäilevänsä, oliko niissä mitään. Kun tultiin pienen soisen aukeaman kohdalle, Levin tahtoi ajaa ohitse, mutta Stepan Arkadjevitshin tottunut metsästäjänsilmä erotti heti tielle näkyvän rämeen.
— Emmekö poikkea tuonne? hän sanoi osoittaen soista paikkaa.
— Lähdetään toki. Mainio paikka! innostui Veslovski, eikä Levin voinut olla suostumatta.
Tuskin he olivat ehtineet pysähtyä, kun koirat jo kilvan hyökkäsivät suolle.
— Krak! Laska!
Koirat kääntyivät takaisin.
— Tulee ahdasta kolmelle. Minä odotan täällä, sanoi Levin toivoen, etteivät he löytäisi mitään muuta kuin hyyppiä, jotka koiria pakoon pyrähdettyään nyt lentelivät vaappuen ja valittaen suon yllä.
— Ei, tulkaa, Levin; mennään yhdessä! pyysi Veslovski.
— Tulee liian ahdasta. Laska, tule takaisin! Laska! Ette kai te tarvitse toista koiraa.
Levin jäi rattaiden luo ja katseli kateellisena metsästäjätovereitaan. Metsästäjät kiersivät koko rämeikön. Suolta ei löytynyt mitään lukuunottamatta suokanaa ja hyyppiä, joista Vasenka ampui yhden.
— Siinäs näette, etten minä suota säästellyt, Levin sanoi, — aika vain menee hukkaan.
— Hauskaa se vain oli. Näittekö te? puheli Vasenka Veslovski kiiveten kömpelösti rattaille pyssy ja hyyppä käsissään. — Miten mainiosti osuin tähän! Eikö totta? Joko me kohta tulemme määräpaikkaan?
Yhtäkkiä hevoset kavahtivat pystyyn, Levin löi päänsä jonkun pyssynpiippua vasten ja kuului pamaus. Oikeastaan pamaus tuli ensin, mutta Levin luuli sen kuuluneen jälkikäteen. Kyse oli siitä, että Vasenka Veslovski oli hanoja alas laskiessaan pitänyt kiinni toisesta hanasta ja painanut toisen hanan liipaisinta. Lataus oli osunut maahan vahingoittamatta ketään. Stepan Arkadjevitsh pudisti päätään ja naurahti nuhtelevasti Veslovskille. Mutta Levin ei voinut torua Veslovskia. Ensinnäkin Levinin nuhteisiin olisi näyttänyt olevan syynä se, että hän oli ollut vaarassa ja saanut kuhmun otsaansa; ja toiseksi Veslovski oli ensin niin lapsellisen pahoillaan ja nauroi sitten niin iloisesti ja sydämensä pohjasta heidän yhteiselle säikähdykselleen, että toistenkin täytyi yhtyä nauruun.
Kun he tulivat toiseen, melko laajaan suopaikkaan, jonka katsastaminen olisi vaatinut paljon aikaan, Levin kehotti kumppaneitaan pysymään rattailla. Mutta Veslovski pyysi niin hartaasti, että Levinin täytyi seisauttaa hevoset ja päästää metsämiehet suolle. Vieraanvaraisena isäntänä hän jäi taas itse odottamaan rattaiden viereen.
Krak juoksi kohta mättäiden luo ja heti koiran jäljessä kiiruhti Vasenka Veslovski. Stepan Arkadjevitsh ei ehtinyt vielä lähellekään, kun heinäkurppa pyrähti lentoon. Veslovski ampui ohi, ja heinäkurppa laskeutui niittämättömälle suoniitylle. Stepan Arkadjevitsh jätti sen Veslovskin hoteisiin. Krak löysi sen uudelleen ja seisahtui; Veslovski ampui linnun ja palasi vaunujen luo.
— Menkää te nyt. Minä jään hevosten luo, hän sanoi.
Leviniä alkoi vaivata metsämiehen kateus. Hän antoi ohjaksetVeslovskille ja lähti suolle.
Laska, joka oli jo kauan surkeasti vinkunut ja valittanut kärsimäänsä vääryyttä, kiiti suoraa päätä kohti varmalta tuntuvaa saalispaikkaa, tuttua mättäikköä, johon Krak ei vielä ollut poikennut.
— Mikset sinä pysäytä sitä? huusi Stepan Arkadjevitsh.
— Ei se säikytä, vastasi Levin iloiten koirastaan ja kiiruhti sen jäljestä.
Laskan etsintä kävi sitä vakavammaksi ja varovaisemmaksikin, mitä lähemmäs tuttuja mättäitä se tuli. Pieni suolintu veti vain hetkeksi huomion puoleensa. Koira teki kierroksen mättäiden ympäri ja alkoi tehdä toista, kun se yhtäkkiä vavahti ja jähmettyi paikoilleen.
— Joudu, joudu, Stiva! huudahti Levin tuntien sydämensä tykyttävän yhä kiivaammin. Hän huomasi kuulonsa teroittuneen, aivan kuin jokin salpa olisi väistynyt sen tieltä, niin että häntä hämmästyttivät kaikki äänet. Ne olivat kirkkaita, mutta vailla kantomatkan luomaa perspektiiviä ja järjestystä. Hän kuuli Stepan Arkadjevitshin askeleet ja luuli kuulevansa hevosten kaukaista töminää, hän kuuli murtuvan mättäänsyrjän hauraan raksahduksen ja luuli kuulevansa heinäkurpan lentävän; myös läheltä takaapäin hän kuuli jotain loiskahtelua, jonka laadusta hän ei päässyt selville.
Varovasti astellen hän lähestyi koiraansa.
— Ota kiinni!
Taivaanvuohi pyrähti lentoon koiran edestä. Levin käänsi pyssynsä lintua kohti, mutta hänen tähdätessään äskeinen loiskahtelu kuului entistä lähempää ja kovemmin ja siihen yhtyi Veslovskin ääni, joka huusi jotain oudon äänekkäästi. Levin näki, ettei enää tähdännyt lintuun vaan sen taakse, mutta laukaisi kuitenkin.
Huomattuaan ampuneensa ohi Levin vilkaisi taakseen ja näki hevosten rattaineen seisovan suossa.
Veslovski oli halunnut katsella toisten ampumista, ajanut suolle ja juuttunut siihen hevosineen ja rattaineen.
— Piru tuota lennättää! mutisi Levin itsekseen mennen takaisin juuttuneiden rattaitten luo. — Miksi ette pysynyt tiellä? hän sanoi Veslovskille kuivasti, huusi sitten perässä tulleen kuskin avukseen ja ryhtyi riisumaan hevosia.
Leviniä harmitti, että hänen ampumistaan oli häiritty ja että hänen hevosensa oli upotettu suohon, mutta vielä enemmän häntä harmitti se, etteivät Stepan Arkadjevitsh ja Veslovski kyenneet vähääkään auttamaan häntä ja kuskia edes hevosten riisumisessa valjaista, sillä kummallakaan noista herroista ei ollut mitään käsitystä hevosten valjastamisesta. Levin puuhaili äänettömänä renkinsä kanssa saadakseen hevoset pois suosta eikä vastannut sanaakaan Vasenkan vakuutuksiin, että siinä oli ollut aivan kuivaa. Mutta myöhemmin, työstä lämmettyään ja havaittuaan, miten Veslovski kiskoi rattaita niin hartaasti ja innokkaasti, että lokasuoja irtosi, Levin alkoi soimata itseään siitä, että hän eilisen tunteensa johdosta oli ollut liian kylmäkiskoinen Veslovskia kohtaan, ja koetti erityisellä ystävällisyydellä korvata äskeisen jäykkyytensä. Kun rattaat oli vedetty tielle ja kaikki saatu taas kuntoon, Levin käski ottaa esiin aamiaiseväät.
— Bon appétit — bonne conscience! Ce poulet va tomber jusqu'au fond de mes bottes,[21] jälleen iloinen Vasenka lausui ranskalaisen sutkauksen lopetellen toista kananpoikaansa. — No, nyt ovat meidän vastoinkäymisemme lopussa, tästä lähin kaikki sujuu hyvin. Mutta minun pitää nyt syyni sovitukseksi istua kuskipukille. Eikö niin? Mitä? Ei, ei, minä olen oikea Automedon, saattepa nähdä miten minä ajan! hän vastasi eikä antanut ohjaksia, kun Levin pyysi häntä päästämään kuskin paikalleen. — Ei, minun täytyy sovittaa syntini ja minun on tässä mainio istua. — Ja hän lähti ajamaan.
Levin pelkäsi hiukan, että Veslovski uuvuttaisi hevoset, etenkin vasemmalla olevan Ruskon, jota hän ei osannut ohjata, mutta mukautui pian väkisinkin hänen iloiseen mielialaansa, kuulteli hänen koko matkan ajan kuskinpukilta laulelemiaan lauluja, kertoilemiaan tarinoita sekä lystikästä esitystä siitä, miten ohjattiin englanniksi, four in hand. Mitä parhaimmalla tuulella he saapuivat pian Gvozdevon suolle.
Vasenka oli ajanut niin nopeasti, että he tulivat suolle liian varhain, niin että oli vielä kuuma.
Oltiin siis vihdoinkin oikealla metsästyssuolla, ja sitä katsellessaan Levin ei voinut olla ajattelematta, miten pääsisi Vasenkasta ja saisi kulkea yksin. Stepan Arkadjevitsh toivoi nähtävästi samaa, ja Levin huomasi hänen kasvoillaan huolestuneen ilmeen, joka näkyy aina oikean metsämiehen kasvoilla ennen metsästyksen alkua, samalla kuin hänen silmistään kuvastui hänelle ominainen, hyväntahtoinen oveluus.
— Kuinkas me lähdemme? Mainio suo, näkyy haukkojakin, sanoi StepanArkadjevitsh osoittaen kahta luhdan yllä leijailevaa isoa lintua. —Missä on haukkoja, siellä on varmaan riistaakin.
— No niin, hyvät herrat, sanoi Levin hieman synkeän näköisenä vetäen saappaittensa varret suoriksi ja tarkastaen pyssynsä nallit, — näettehän tuon luhdan tuolla? Levin osoitti joesta oikealle leviävän suuren, puoleksi niitetyn soisen lakeuden ympäröimää tummanvihreää saareketta.
— Suo alkaa tästä aivan meidän edestämme, missä on vihreämpää, näettehän. Tästä se jatkuu tuonne oikealle, missä kuljeksii hevosia — siellä mättäikössä on tavallisesti heinäkurppia —, tuon luhdan ympäriltä aina tuohon lepikkoon ja myllyyn saakka. Tuolla, missä on tuo joen lahti, On paras paikka. Siellä minä ammuin kerran seitsemäntoista taivaanvuohta. Lähdemme tästä koirinemme eri haaroille ja palaamme sitten myllyn luona yhteen.
— No, kuka menee oikealle ja kuka vasemmalle? kysyi Stepan Arkadjevitsh. — Oikealla on avarampaa, menkää te kahden sitä puolta, minä menen vasenta, hän sanoi mahdollisimman huolettomasti.
— Hyvä! Me näytämme kuka saa enemmän. No, lähdetään, lähdetään pian! kiiruhti Vasenka.
Levinin ei käynyt sanominen vastaan, ja he lähtivät.
Heti kun he olivat tulleet suolle, alkoivat koirat yhdessä etsiä pyrkien kumpikin ruosteikkoa kohti. Levin tunsi Laskan varovaisen ja epämääräisen etsimistavan, hän tunsi myös paikan ja odotti taivaanvuohiparvea.
— Veslovski, kulkekaa rinnallani! hän sanoi hillityllä äänellä loiskutellen perässä tulevalle toverilleen, jonka pyssynpiipun suunta tuli tuon tuostakin Levinin mieleen matkalla sattuneen odottamattoman laukauksen jälkeen.
— Ei, minä en tahdo häiritä teitä, älkää ajatelko minua.
Mutta Levin ei voinut olla ajattelematta häntä ja muistamatta Kittyn sanoja: "Katsokaa ettette vain ammu toisianne." Koirat juoksivat jo erillään, kumpikin omaa uraansa; Levin oli niin jännittynyt, että hän luuli ruosteliejuun uponneen kengänkantansa mäiskähdystä taivaanvuohen ääneksi ja puristi pyssynsä perää.
Pau! Pau! pamahti hänen korvansa juuresta. Vasenka oli ampunut sorsaparveen, joka liiteli suon yllä hyvän matkan päässä metsästäjistä. Levin ehti tuskin katsahtaa taakseen, kun kymmenkunta taivaanvuohta nousi määkyen lentoon.
Stepan Arkadjevitsh ampui yhden juuri sinä hetkenä, jolloin se alkoi ruveta mutkittelemaan, ja taivaanvuohi putosi myttynä rämeikköön. Oblonski suuntasi hätäilemättä pyssynpiippunsa toista, alempana lentävää kohti, ja laukauksen pamahtaessa putosi sekin niitetylle luhdalle ja näkyi, kuinka se hyppeli siinä ja räpytteli toista, ehyeksi jäänyttä valkeapohjaista siipeään.
Leviniä ei onnistanut yhtä hyvin; hän ampui ensin liian läheltä eikä osunut, tähtäsi sitten uudelleen taivaanvuohen kohotessa ylemmäksi, mutta samaan aikaan pyrähti toinen lentoon aivan hänen jalkojensa juuresta häiriten hänen tarkkaavaisuuttaan, ja hän ampui toistamiseen ohi.
Lataamisen aikana nousi lentoon vielä yksi taivaanvuohi, ja Veslovski, joka oli ehtinyt ladata ennen muita, tyhjensi kaksi haulipanosta sitä kohti. Stepan Arkadjevitsh korjasi lintunsa ja katsahti Leviniin välähtelevin silmin.
— No, nyt eroamme, sanoi Stepan Arkadjevitsh vihelsi koiralleen ja lähti astelemaan omalle haaralleen pyssy valmiina, hiukan vasenta jalkaansa ontuen. Levin ja Veslovski lähtivät toiselle haaralle.
Levinin metsäonnen laita oli aina niin, että jos hän alussa epäonnistui, hän hermostui ja ampui koko päivän huonosti. Niin kävi nytkin. Riistaa oli suolla paljon. Koiran ja metsämiesten jalkojen alta lenteli tuon tuostakin taivaanvuohia, ja Levinillä olisi kyllä ollut tilaisuus korjata harhalaukauksensa; mutta mitä enemmän hän ampui, sitä enemmän hän häpäisi itseään Veslovskin nähden, joka ampua paukutteli iloisena välittämättä matkan pituudesta, saamatta mitään tapetuksi ja sitä vähääkään ujostelematta. Levin hätäili, ampui ennen aikojaan, kiihottui yhä enemmän eikä lopulta enää itsekään luottanut omaan tähtäykseensä. Laska näytti käsittävän sen. Se veltostui etsinnässään ja katseli metsästäjiä neuvottoman ja nuhtelevan näköisenä. Laukauksia kajahteli lakkaamatta. Ruudin savu leijaili ympärillä, mutta tilavassa metsästyslaukussa oli vain kolme pientä taivaanvuohta. Niistäkin oli yksi Veslovskin ampuma ja yksi yhteinen. Sillä välin kuului suon toiselta puolen Stepan Arkadjevitshin pyssyn pauke harvempana, mutta sitäkin merkitsevämpänä, kuten Levinistä tuntui, ja melkein joka laukauksen jälkeen kuului usutus: "Krak. Krak, mene hakemaan!"
Se kiihotti Leviniä vieläkin enemmän. Taivaanvuohia liiteli yhtenään luhdan yllä. Joka puolelta kuului taukoamatonta määkinää maasta ja raakkumista ilmasta; aikaisemmin lentoon pyrähtäneet taivaanvuohet laskeutuivat maahan aivan metsästäjien eteen. Kahden haukan sijasta niitä leijaili ja kirkui suon yllä nyt kymmenittäin.
Taivallettuaan suurimman osan suota Levin ja Veslovski tulivat niittämättömälle alueelle, jossa risteili talonpoikien heinämaitten rajaviivoja osaksi tallattuina, osaksi viikatteella aukaistuina linjoina. Osa jaetuista kaistaleista oli jo niitetty.
Vaikka niittämättömältä alueelta oli varsin vähän toivoa löytää yhtä paljon kuin niitetyltä, Levin oli luvannut edetä Stepan Arkadjevitshia kohti sitä tietä ja kulki toverinsa kera yhä kauemmas niitettyjä ja niittämättömiä kaistaleita pitkin.
— Metsästäjät, hoi! huusi eräs valjaista päästettyjen rattaitten luona istuvista talonpojista, — tulkaa meidän kanssamme syömään ja ryyppäämään.
Levin katsahti sivulleen.
— Tule pois! huusi iloinen, punakasvoinen, parrakas mies hymyillen niin, että valkeat hampaat näkyivät ja kohotti vihertävää tuoppia, joka välkähteli auringossa.
— Qu'est ce qu'ils disent[22]? kysyi Veslovski.
— Pyytävät ryypyille. Ovat kai olleet heinämaan jaossa. Ei taitaisi maistua hullummalle, sanoi Levin pieni viekkaus mielessä, toivoen Veslovskin joutuvan kiusaukseen ja menevän miesten luo.
— Miksi ne sitä meille tarjoavat?
— Huvikseen vain. Menkääpä katsomaan. Teille se on uutta ja huvittavaa.
— Allons, c'est curieux[23].
— Menkää, menkää, löydättehän te tien myllylle! huudahti Levin. Sivulle katsahtaessaan hän näki ilokseen, kuinka Veslovski kompuroi väsynein jaloin, selkä kyyryssä ja pyssy ojennetussa kädessä vajottavaa suota pitkin talonpoikien luo.
— Tule sinä kanssa! huusi talonpoika Levinille. — Ka, tule pois!Saat piirasta ryypyn päälle.
Levinin olisi kovasti tehnyt mieli viinaryyppyä ja leipäpalasta. Hän oli uupunut ja sai horjahtelevat jalkansa vaivoin irtautumaan suoliejusta, ja hän epäröi hetkisen. Mutta koira pysähtyi. Samassa katosi koko väsymys ja hän astui keveästi hyllyvää suota pitkin koiran luo. Hänen jalkansa alta pyrähti taivaanvuohi; hän ampui ja osui lintuun, mutta koira seisoi yhä edelleen. "Ota kiinni!" Koiran edestä nousi toinen. Levin ampui. Mutta päivä oli onneton; hän ei osunut, ja kun hän sitten meni etsimään edellistä, hän ei löytänyt sitäkään. Hän tallusteli koko luhdan ristiin rastiin, mutta Laska ei uskonut hänen saaneen osuman, ja kun Levin usutti sitä hakemaan, se teeskenteli hamuavansa, mutta ei hakenut.
Levinin metsäonni ei parantunut Vasenkan mentyäkään. Taivaanvuohia oli paljon täälläkin, mutta Levin ampui koko ajan ohi.
Aurinko paistoi viistoin sätein mutta vielä kuumasti; hiestä läpimärät vaatteet olivat tarttuneet ihoon kiinni; vasen saapas oli täynnä vettä ja painoi ja litisi kävellessä; ruudinpölyn tahrimilta kasvoilta valui hikipisaroita, suussa oli karvas maku, sieraimissa ruudin ja ruosteen haju ja korvissa taivaanvuohien lakkaamaton määkinä; pyssynpiippuihin ei voinut koskea, ne olivat niin kuumat; sydän hakkasi nopeasti ja tiheään; kädet vapisivat jännityksestä, ja väsyneet jalat kompuroivat mättäitä ja hetteitä pitkin; mutta hän kulki ja ampui yhä. Lopulta, häpeällisen harhalaukauksen jälkeen, hän heitti pyssynsä ja lakkinsa maahan.
"Ei, täytyy tulla järkiinsä!" hän sanoi itselleen. Otettuaan pyssynsä ja hattunsa hän kutsui Laskan luokseen ja astui rämeiköstä niitylle. Tultuaan kuivalle maalle hän istui mättäälle, riisui saappaat jalastaan, kaatoi vedet niistä pois, meni suon laidalle, joi ruosteelta maistuvaa vettä ja valeli sillä kasvonsa, kätensä ja kuumentuneet pyssynpiiput. Virkistyttyään hän meni taas sitä paikkaa kohti, johon taivaanvuohi oli laskeutunut, ja koetti olla kiihottumatta.
Hän tahtoi pysyä tyynenä, mutta siitä ei tullut mitään. Hänen sormensa painoi liipaisinta jo ennen kuin hän oli saanut linnun tähtäimeen. Ja hän ampui vielä huonommin kuin ennen.
Ennen kuin Stepan Arkadjevitsh tuli esiin, Levin näki hänen koiransa. Maasta kiskaistun lepän juuren alta hypähti Krak löyhkäävän suomudan yltäpäältä mustaksi tahraamana ja nuuski Laskan kuonoa voitonriemuisen näköisenä. Krakin jäljestä ilmaantui leppien varjoon myös Stepan Arkadjevitshin muhkea hahmo. Hän tuli lähemmäs punaisena ja hikisenä, kaulus auki, ja ontui vieläkin kävellessään hiukan.
— Mitäs kuuluu? Te paukutitte kovasti! hän sanoi iloisesti hymyillen.
— Kuinkas sinua on onnistanut? kysyi Levin. Mutta kysymys oli tarpeeton, sillä hän näki jo täyden metsästyslaukun.
— Siinähän tuo on mennyt. Hänellä oli neljätoista kappaletta.
— Mainio suo! Veslovski varmaan häiritsi sinua. Kahden on hankala käyttää samaa koiraa, sanoi Stepan Arkadjevitsh vähätellen riemuvoittoaan.