Kun Levin ja Stepan Arkadjevitsh tulivat talonpoikaistupaan, jossa Levinin oli tapana majailla metsästysretkillään, siellä kaikui jo Veslovskin tarttuvan iloinen nauru. Hän istui keskellä tupaa ja piteli molemmin käsin kiinni penkistä, sillä sotamies, emännän veli, koetti vetää häneltä jalasta liejuisia saappaita kiskoen samalla koko miestä.
— Minä tulin juuri. Ils sont été charmants[24]. Ajatelkaas, syöttivät ja juottivat minut ihan kylläiseksi! Ette usko millaista leipää! Delicieux[25]! Ja viina — en ole koskaan juonut sellaista! Eivätkä millään ehdolla tahtoneet ottaa rahaa. Sanoivat vain: "Älähän huoli."
— Mitäs siinä rahaa! Vieraanahan ne teitä kestitsivät. Eiväthän ne mitään viinakauppiaita ole! sanoi sotamies saatuaan viimeinkin märän saappaan mustuneine sukkineen pois jalasta.
Metsämiesten saappaista ja liejuisista, toisiaan nuoleskelevista koirista johtuen tupa oli kovin likainen sekä täynnä suon ja ruudin hajua eikä veitsiä tai haarukoitakaan ollut, mutta silti metsämiehet joivat teensä ja söivät illallisensa sellaisella ruokahalulla, jonka saa vain metsästysretkillä. Peseytyneinä ja puhtaina he sitten menivät siistittyyn heinälatoon, johon kuskit olivat valmistaneet herroille vuoteen.
Vaikka olikin jo pimeä, ei ketään metsästäjistä nukuttanut. Juteltiin ensin tämänpäiväisestä metsästyksestä, koirista ja edellisistä retkistä, kunnes keskustelu osui aiheeseen, joka kiinnosti kaikkia. Kun Vasenka oli moneen kertaan ihastellut sitä, kuinka hauska oli nukkua tällaisessa heinäntuoksun täyttämässä yömajassa, jossa koirat saivat maata isäntänsä jalkojen juuressa, ja kuinka hyviä talonpojat olivat olleet, kun olivat kestinneet häntä viinalla, kertoi Oblonski, kuinka hauskaa hänellä oli ollut viimekesäisellä metsästysretkellään Maltusin luona. Maltus oli tunnettu rautatiepohatta. Stepan Arkadjevitsh kertoi, millaisia soita Maltus oli ostanut Tverin läänissä ja kuinka niitä oli vartioitu ja millaisilla vaunuilla metsästäjiä oli saatettu suolle ja millainen aamiaisteltta oli pystytetty suon ääreen.
— Minä en ymmärrä, sanoi Levin nousten istumaan heinävuoteessaan, — kuinka sinä voit sietää noita ihmisiä. Minä käsitän, että aamiainen parhaan punaviinin kera maistuu hyvälle, mutta eikö sinua todellakaan inhota sellainen ylellisyys? Kaikki nuo rahapomot, kuten käyttöoikeuksien ostajat, kokoavat rahansa sellaisilla keinoilla, että ansaitsevat sillä ihmisten halveksunnan, mutta vähät he siitä, kun he sitten samaisilla epärehellisesti tienaamillaan rahoilla voivat ostaa itsensä vapaaksi halveksunnasta.
— Aivan niin! lausui Vasenka Veslovski. — Aivan niin! TietystiOblonski tekee sen vain bonhomie'sta[26], mutta toiset sanovat, ettäOblonski käy…
— Eikö mitä, Levin kuuli, että Oblonski hymyili puhuessaan, — minä en pidä häntä kunniattomampana kuin ketä hyvänsä rikasta kauppiasta tai aatelismiestä. Molemmat ovat samalla tavoin koonneet varansa sekä työllään että viisaudellaan.
— Niin, mutta millaisella työllä! Mitä työtä se on! Hankkii rautatienrakentamislupia ja myy toisille!
— Työtäpä tietenkin. Työtä siinä merkityksessä, että jollei olisi häntä tai muita hänenlaisiaan, niin ei olisi rautateitäkään.
— Ainakaan se ei ole samanlaista työtä kuin talonpojan tai tiedemiehen työ.
— Kenties ei; mutta työtä siinä merkityksessä, että hänen toimintansa antaa tulokseksi rautateitä. Mutta sinun mielestäsihän rautatiet ovat hyödyttömiä.
— Se on toinen kysymys; minä olen valmis myöntämään niiden hyödyllisyyden. Mutta kaikki ansio, joka on saavutettu ilman vastaavaa työmäärää, on epärehellistä.
— Kuka määrittelee vastaavuuden?
— Ansaitseminen epärehellisin keinoin, viekkaudella, sanoi Levin tuntien mahdottomaksi selvästi määritellä rehellisen ja epärehellisen välistä rajaa, — esimerkiksi pankkikonttorien hankinta, jatkoi hän. — On väärin hankkia itselleen suunnattomia rikkauksia ilman työtä, niin kuin ennen, kun vuokrattiin oikeuksia valtiolta; nyt on vain muoto toinen, mutta asia sama. Le roi est mort, vive le roi[27]! Tuskin oli päästy siitä, kun tulivat rautatiet ja pankit, samaa keinottelua ilman työntekoa.
— Tuo voi kyllä olla sekä oikein että nerokkaasti sanottu… Ole hiljaa, Krak! huusi Stepan Arkadjevitsh koiralleen, joka kihnutti itseään tassullaan ja penkoi heinää; nähtävästi hän oli varma asiastaan ja puhui sen vuoksi hitaasti ja levollisesti. — Mutta sinä et määritellyt rehellisen ja epärehellisen työn rajaa. Onko se epärehellistä, että minä saan palkkaa enemmän kuin virastoni asiainhoitaja, joka kuitenkin tuntee asiat paremmin kuin minä.
— En tiedä.
— Ja kuulehan vielä; se, että sinä saat maataloustöistäsi viitisen tuhatta puhdasta tuloa, ja tämä talonpoika, jonka luona nyt majailemme, tekipä hän miten paljon hyvänsä, ei saa työstään viittäkymmentä ruplaa enempää, on yhtä epärehellistä kuin sekin, että minä saan enemmän kuin asiainhoitajani ja että Maltus saa enemmän kuin joku ratamestari. Päinvastoin, minun mielestäni yhteiskunnassa esiintyy aivan perusteetonta vihamielisyyttä noita ihmisiä kohtaan, ja minä luulen sen johtuvan kateudesta…
— Ei, se ei ole totta, sanoi Veslovski, — mitään kateutta siinä ei voi olla; sellaisissa asioissa on vain jotain likaista.
— Ei, odotahan, jatkoi Levin. — Sinä sanoit sen olevan väärin, että minä saan viisituhatta ja talonpoika saa viisikymmentä ruplaa; se on totta. Se on väärin, minä tunnen sen, mutta…
— Onpa tosiaankin. Miksi me syömme, juomme ja huvittelemme emmekä tee mitään, ja talonpoika saa olla alituisessa työssä? sanoi Vasenka Veslovski, joka nähtävästi ensimmäisen kerran elämässään tuli ajatelleeksi asiaa ja oli sen vuoksi täysin vilpitön.
— Niin, sinä tunnet, mutta et sentään anna talonpojille maatilaasi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ikään kuin tahallaan satuttaen Leviniä arkaan kohtaan.
Viime aikoina oli langosten välille tullut jotain salattua kahnausta; oli kuin he olisivat sukulaisiksi tultuaan ruvenneet kilpailemaan siitä, kumpi osasi järjestää elämänsä paremmin, ja nyt tuo ilmeni vihamielisyys siinä henkilökohtaisuuksiin menevässä sävyssä, jonka keskustelu vähitellen sai.
— En anna, kun ei kukaan minulta sitä vaadi, ja jos tahtoisinkin antaa, niin en saisi sitä tehdä, vastasi Levin, — ja kenelle minä sen sitten antaisin?
— Anna tälle talonpojalle; hän kyllä ottaa.
— No miten minä sen annan? Menen ja teen hänen kanssaan kauppakirjan, niinkö?
— Samantekevää miten. Jos sinä olet vakuuttunut siitä, ettei sinulla ole oikeutta…
— En ole ensinkään vakuuttunut siitä. Tunnen päinvastoin, ettei minulla ole oikeutta antaa sitä pois, sillä minulla on velvollisuuksia sekä maata että perhettäni kohtaan.
— Ei, mutta kuulehan; jos sinä pidät tuota epätasaisuutta vääränä, niin miksi et sitten toimi niin?
— Minähän toimin niin, joskin negatiivisesti; se on: minä koetan olla suurentamatta sitä erotusta, joka on olemassa minun ja hänen asemansa välillä.
— Suo anteeksi, mutta tuo on pelkkä paradoksi!
— Hiukan sofistinen selitys, vahvisti Veslovski. — Kas, isäntä! hän sanoi talonpojalle, joka avasi ladon oven sitä narisuttaen. — Kuinka et ole vielä nukkumassa?
— Ei ole unesta tietoakaan! Minä luulin herrojen olevan jo sikiunessa, mutta täältä kuuluikin puhetta. Minun pitäisi ottaa sieltä koukku. Ei suinkaan tuo koira pure? lisäsi hän astellen varovasti paljasjaloin latoon.
— Missä sinä itse nukut?
— Tästä lähdetään juuri hevosia paimentamaan.
— Oi, millainen yö! sanoi Veslovski katsellen suuresta oviaukosta iltaruskon heikossa valossa häämöttävää tuvan nurkkaa ja pihamaata työrattaineen. — Kuunnelkaas! Naisääni laulaa, eikä ollenkaan hullummin! Ketkä siellä laulavat?
— Ne ovat tuon naapurikartanon piikatyttöjä.
— Mennäänpäs pitämään hauskaa! Eihän tässä nukuta kuitenkaan.Oblonski, eikö lähdettäisi!
— Jospa voisi sekä maata että mennä sinne, vastasi Oblonski ojennellen käsivarsiaan. — Hyvä tässä on maatakin.
— No, minä menen sitten yksin, sanoi Veslovski nousten ketterästi ja vetäen kengät jalkaansa. — Näkemiin sitten, hyvät herrat. Jos siellä on hauskaa, niin tulen hakemaan teitäkin. Te kestitsitte minua lintupaistilla, ja minä pidän sen muistissa.
— Eikö ole miellyttävä poika? sanoi Oblonski, kun Veslovski oli mennyt ja isäntä oli sulkenut oven hänen jälkeensä.
— On kyllä, vastasi Levin miettien yhä äskeisen keskustelun aihetta. Hän luuli lausuneensa ajatuksensa ja tunteensa niin selvästi kuin taisi, ja silti hänen toverinsa, kaksi viisasta ja rehellistä ihmistä, olivat sanoneet hänen puolustautuvan sofismeilla. Se kummastutti häntä.
— Niin se on, veliseni. Täytyy joko myöntää, että nykyinen yhteiskuntajärjestys on oikea ja puolustaa oikeuksiaan, tai tunnustaa nauttivansa vääriä etuoikeuksia, niin kuin minä teen, ja nauttia niistä ilomielin.
— Ei, jos sinä pitäisit niitä väärinä, niin et sinä voisi nauttia niitä ilolla; minä en ainakaan voisi. Minun täytyy ennen kaikkea tuntea, etten tee pahaa.
— Mitähän, jos kumminkin lähtisimme? sanoi Stepan Arkadjevitsh nähtävästi väsyneenä ajattelun vaatimista ponnistuksista. — Emmehän me kumminkaan nuku. Lähdetään vain!
Levin ei vastannut. Hänen keskustelussa sanomansa lause, että hän toimii vain käänteisellä tavalla oikeudenmukaisesti, pani hänet ajattelemaan. "Eikö sitten voi olla oikeudenmukainen muuten kuin negatiivisesti?" kyseli hän itseltään.
— Ei, minä en tule, sanoi Levin.
— Periaatteestako taaskin? sanoi Stepan Arkadjevitsh etsien pimeässä lakkiaan.
— Ei periaatteesta, mutta mitä minä siellä tekisin?
— Sinä menet tuota tietä turmioon, kuuletko, sanoi StepanArkadjevitsh löydettyään lakkinsa ja nousi pystyyn.
— Miten niin?
— Kyllä minä olen huomannut, millaiseen asemaan olet saattanut itsesi vaimoosi nähden. Teille kysymys siitä, lähdetkö sinä vai etkö lähde pariksi päivää metsälle, on maailman tärkeimpiä asioita. Se on kyllä hyvin idyllistä, mutta koko elämän sisällöksi siitä ei ole. Miehen tulee olla riippumaton, hänellä on omat miehiset harrastuksensa. Miehen pitää olla miehekäs, sanoi Oblonski avaten ovea.
— Ja mennä liehittelemään kartanon piikatyttöjä, niinkö? kysyi Levin.
— Miksei, jos huvittaa. Ça ne tire pas à consequence[28]. Vaimoani se ei vahingoita vähääkään, ja minulle se tuottaa huvia. Pääasia on, että pitää kodin pyhänä eikä päästä sinne mitään häiritsevää. Mutta käsiään ei pidä sitoa.
— Kenties, sanoi Levin kuivasti ja kääntyi kyljelleen. — Huomenna täytyy lähteä varhain; minä nousen aamun sarastaessa ja lähden ketään herättämättä.
— Messieurs, venez vite[29]! kuului ulkoa hakemaan tulleen Veslovskin ääni. — Minä olen tehnyt löydön. Charmante[30], täydelleen Gretchen, me teimme jo tuttavuutta! Tosiaan, hiton sievä! kertoi hän niin hyväksyvän näköisenä, kuin tuo "Gretchen" olisi luotu niin kauniiksi juuri häntä varten, ja hän olisi nyt ilmaissut tyytyväisyytensä siihen, joka oli valmistanut hänelle moisen lahjan.
Levin oli nukkuvinaan. Oblonski lähti ladosta tohvelit jalassa ja sikari suussa, ja pian miesten äänet häipyivät kuulumattomiin.
Levin ei pitkään aikaan saanut unta. Hän kuuli, miten hänen hevosensa pureksivat heinää ja miten isäntä lähti vanhimman poikansa kanssa hevosia paimentamaan; sitten hän kuuli, miten sotamies-eno paneutui isännän nuoremman pojan kanssa levolle ladon toiseen päähän ja miten poika hennolla äänellä puhui enolleen koirista, jotka näyttivät pojasta suurilta ja pelottavilta; hän kuuli, miten poika kyseli, mitä eläimiä nuo koirat pyysivät, ja miten sotamies unisella ja käheällä äänellä selitti, että huomenna metsästäjät menevät suolle ja ampuvat pyssyillä, ja päästäkseen eroon pojan kysymyksistä sanoi sitten äkkiä: "Nuku, Vasjka, nuku, tai ei hyvä peri". Hän alkoi pian kuorsata, ja kaikki vaikeni; kuului vain hevosten pureksinta ja taivaanvuohen mäkätys. "Käänteisestikö vain?" toisti hän itsekseen. "Niin, minkäs minä sille voin." Ja hän alkoi ajatella huomista päivää.
"Huomenna lähden varhain aamulla ja koetan olla hermoilematta.Taivaanvuohia on täällä paljon. Ja on heinäkurppiakin. Palattuanisaan Kittyltä kirjelapun. Niin, kenties Stiva on hiukan oikeassakin.Minä en ole miehekäs vaimoni suhteen, olen kovin hellämielinen…Mutta minkäs sille voi! Käänteisesti taaskin!"
Unenhorteessa hän kuuli naurua ja iloista puhetta. Hän avasi hetkeksi silmänsä: oli kuutamo ja Veslovski ja Stepan Arkadjevitsh seisoivat keskenään jutellen avonaisella ovella, kuun kirkkaassa valossa. Stepan Arkadjevitsh puhui jotain tytön tuoreudesta verraten häntä vastakuorittuun tuoreeseen pähkinään; ja Veslovski toisteli jotain, luultavasti jonkun talonpojan hänelle sanomaa lausetta: "Koeta vain kiireesti hommata oma!" ja nauroi tarttuvaa naurua. Levin sanoi unisesti:
— Hyvät herrat, huomenna sarastaessa! ja nukkui.
Herättyään aamuhämärässä Levin koetti saada tovereitaankin valveille. Vatsallaan makaavan Vasenkan peitteen alta pisti esiin sukan verhoama jalka. Hän nukkui niin sikeästi, ettei häneltä saanut minkäänlaista vastausta. Oblonski mutisi unenpöpperössä, ettei lähde näin aikaisin. Jopa Laska, joka oli nukkunut heinäkasan laidalle käpertyneenä, nousi vastahakoisesti ja laiskasti, venytellen ja oikoen erikseen kumpaakin takakäpäläänsä. Vedettyään saappaat jalkaansa ja otettuaan pyssyn Levin avasi varovasti ladon narisevan oven ja meni ulos. Kuskit nukkuivat rattaiden luona, hevoset torkkuivat. Vain yksi niistä söi laiskasti kauraa karistaen sitä turvallaan kaivonkannelle. Pihalla oli vielä harmaata.
— Kovinhan sinä, herrakulta, aikaisin! sanoi tuvasta tullut vanha emäntä ystävällisesti kuin vanhalle hyvälle tutulle ainakin.
— Pitää joutua metsästämään, tätikulta. Pääseekö tästä suoraan suolle?
— Tuosta tuvan taitse, riihen ohi, hamppupellon poikki menee polku.
Astellen varovasti paljain, päivettynein jaloin mummo saattoi Levinin riihen luo ja avasi hänelle veräjän.
— Tuosta kun menet suoraan, niin tulet suolle. Meidän pojat kävivät siellä eilen.
Laska juosta kipitti iloisesti polkua pitkin; Levin kiiruhti jäljessä kevein askelin ja katseli ehtimiseen taivaalle. Hän olisi tahtonut, ettei aurinko olisi noussut ennen kuin hän ehtisi suolle. Mutta aurinko ei vitkastellut. Kuu, joka oli hänen ladosta tullessaan vielä valaissut jonkin verran, kiilsi nyt enää kuin elohopeakiekko; aamurusko, joka oli äsken ollut niin hohtava, oli nyt tuskin huomattavissa; kaukaisen kedon äskeiset epämääräiset pilkut näkyivät nyt selvästi. Ne olivat ruiskuhilaita. Vaikka yökaste ei näkynyt jo koiraista nyhdetyssä, tuoksuvassa ja korkeassa hamppukasvustossa, se kostutti Levinin jalat ja puseron vyötäisiin saakka. Aamun kuulaassa hiljaisuudessa kuuluivat pienimmätkin äänet. Mehiläinen lensi Levinin korvan ohi nopeasti kuin nuoli. Levin tähyili ympärilleen ja näki vielä toisen ja kolmannen. Ne tulivat kaikki mehiläistarhan aidan takaa ja häipyivät hamppupellon yli liihoteltuaan suolle päin. Polku vei suoraan suolle, jonka sijainnin saattoi aavistaa usvasta: se kohoili paikoin sakeampana, paikoin harvempana, niin että luhta ja pajupensaat häilähtelivät saarekkeina esiin. Suon luona tien laidalla makasi hevospaimenessa olevia poikia ja miehiä, jotka olivat aamun sarastaessa kaikki nukahtaneet viittojensa suojaan. Heidän lähellään liikuskeli kolme lieassa olevaa hevosta. Yksi niistä kalisti kahleitaan. Laska kipitti isäntänsä rinnalla pyrkien edelle ja vilkuillen ympärilleen. Kuljettuaan nukkuvien talonpoikien ohi ja tultuaan ensimmäisen suolätäkön kohdalle Levin tarkasti pyssynsä lukon ja päästi koiran valloilleen. Nähdessään koiran harmaanruskea, lihava hevonen säpsähti, nosti häntäänsä ja korskahti. Muutkin hevoset säikähtivät ja hypähtivät kammitsoiduilla jaloillaan pois vetisestä rämeiköstä. Niiden vetäessä kavioitaan sakeasta savesta kuului kättentaputusta muistuttava läiskähdys. Laska pysähtyi, katsahti pilkallisesti hevosiin ja vilkaisi kysyvästi Leviniin. Levin silitti Laskaansa ja vihelsi merkiksi siitä, että nyt sai aloittaa.
Laska lähti iloisena ja keskittyneenä juoksemaan hyllyvää rämeikköä pitkin.
Tultuaan suolle Laska vainusi heti suokasvien, juurien ja ruosteen tutun lemun ja hevosen lannan vieraan hajun seasta voimakkaan hajun, joka kuohutti sitä enemmän kuin minkään muun linnun haju. Paikoin tämä haju oli sammalessa ja suovillassa hyvin voimakas, mutta oli vaikea päättää, mihin suuntaan se voimistui, mihin heikkeni. Jos tahtoi löytää suunnan, täytyi mennä kauemmaksi tuulen alle. Laska nelisti jännittyneenä, jalkojensa liikettä tuntematta, eteenpäin. Valmiina pysähtymään heti tarpeen tullen se juoksi oikealle, pois itäisestä aamutuulesta, ja kääntyi tuulta vasten. Vetäistyään sieraimet levällään ilmaa sisäänsä se tunsi heti, että tässä oli muutakin kuin pelkkiä jälkiä: lähellä oli itse lintuja, eikä vain yksi, vaan joukoittain. Laska vähensi vauhtiaan. Niitä oli lähistöllä, mutta missä kohden, sitä se ei voinut määritellä. Löytääkseen oikean kohdan se aloitti kierroksen, kun isännän ääni yhtäkkiä häiritsi sitä. "Laska, tuolla!" hän sanoi usuttaen sitä toisaalle. Laska pysähtyi ikään kuin kysyen, eikö olisi parempi tehdä niin kuin se itse oli aikonut. Mutta isäntä toisti käskynsä äkäisellä äänellä osoittaen veden ympäröimiä sammalmättäitä, missä ei voinut olla mitään. Laska totteli ja oli hänelle mieliksi tehdäkseen etsivinään, tutki mättäikön ja palasi entiselle paikalleen ja heti vainusi ne taas. Nyt, kun isäntä ei häirinnyt, se tiesi mitä oli tehtävä. Se ei katsonut jalkoihinsa, kompasteli harmikseen korkeisiin mättäisiin ja luiskahti veteen, mutta pääsi taas notkeille ja voimakkaille jaloilleen ja aloitti kierroksen, jonka oli määrä selvittää kaikki. Lintujen haju tuli sieraimiin yhä voimakkaampana ja selvempänä, ja yhtäkkiä se oivalsi, että joku niistä oli siinä mättään takana, viiden askeleen päässä. Laska pysähtyi ja ikään kuin jähmettyi paikoilleen. Se ei voinut nähdä mitään matalilta jaloiltaan, mutta tunsi hajusta, että se oli siinä aivan lähellä. Laska seisoi, yhä selvemmin vainuten linnun läheisyyden, ja nautti odotuksesta. Sen jännittynyt häntä oli ojossa, vain hännänpää värähteli. Suu oli raollaan, ja korvat, joista toinen oli kääntynyt ylöspäin jo juostessa, olivat hörössä. Se huohotti varovaisesti ja vilkuili vieläkin varovaisemmin isäntäänsä, joka tuttuine kasvoineen ja aina pelottavine silmineen lähestyi sivulta, kompastellen mättäisiin ja liikkuen, kuten Laskasta näytti, tavattoman hiljaa. Laskasta hän näytti lähestyvän hiljaa, vaikka hän tulikin juoksujalkaa.
Laskan etsinnän laadusta — se kun oli hakiessaan painautunut aivan lähelle maata ja pitkin askelin ikään kuin soutanut takajaloillaan, suu hiukan raollaan —, Levin oli käsittänyt, että se väijyskeli heinäkurppia. Hän oli rukoillut sielussaan, että Jumala antaisi metsäonnea varsinkin ensimmäiseen lintuun nähden, ja lähtenyt juoksemaan Laskan luo. Tultuaan aivan sen viereen hän alkoi korkeudestaan katsella eteensä ja näki silmillään sen, mitä Laska näki kuonollaan. Mättäiden välisessä syvennyksessä, noin sylen päässä, näkyi heinäkurppa. Se käänsi päätään ja kuulosteli. Kohotettuaan hiukan siipiään ja laskettuaan ne taas se katosi sitten, kömpelösti peräpuoltaan kiepauttaen, syvemmälle mättään taa.
— Etsi, etsi! kehotti Levin työntäen Laskaa eteenpäin.
"Mutta enhän minä voi mennä!" ajatteli Laska. "Minne minä menen? Tästä minä vainuan ne, mutta jos minä liikahdan etemmäksi, en saa mitään selvää, missä niitä on ja mitä ne ovat." Mutta Levin sysäsi taas Laskaa polvellaan takapuoleen ja sanoi kiihdyksissään kuiskaten: "Etsi, Laska-poju, etsi!"
"No, jos hän niin tahtoo, niin voinhan minä sen tehdä, mutta nyt en minä enää vastaa itsestäni", ajatteli Laska ja syöksähti täyttä laukkaa eteenpäin mättäiden väliin. Se ei enää vainunnut mitään, se näki vain ja kuuli mitään ymmärtämättä.
Kymmenen askeleen päässä äskeisestä paikasta nousi ilmaan raskaasti kurnuttava heinäkurppa, ja kuului sille ominainen kuperien siipien suihke. Laukausten pamahdettua lintu lysähti valkea rinta edellä märälle hetteelle. Levinin takana toinen heinäkurppa nousi lentoon jäämättä odottamaan koiran hätyytystä.
Kun Levin kääntyi sitä kohti, se oli jo kaukana. Mutta laukaus saavutti sen. Parikymmentä askelta lennettyään se kohosi pystysuoraan ylös ja suistui pyörien kuin heitetty pallo alas kuivalle maalle.
"Kas tästä tulee jotain!" ajatteli Levin pistäen lämpimät, lihavat heinäkurpat metsästyslaukkuunsa. "Oo, Laska-poju, tuleeko hyvä saalis?"
Kun Levin lähti pyssynsä ladattuaan astelemaan kauemmaksi, aurinko oli jo noussut, joskaan sitä ei vielä näkynyt pilvien takaa. Kuu oli kadottanut kaiken valonsa ja häämötti taivaalla kuin pieni vaalea pilvenhattara. Ainoatakaan tähteä ei enää näkynyt. Suokosteikot, jotka olivat olleet hopeanhohteisia, kävivät nyt kullankarvaisiksi. Ruoste välkkyi kuin meripihka. Ruohon sini muuttui kellertäväksi vehreydeksi. Pienet suolinnut lehahtelivat puron vierellä olevissa kastehelmien peittämissä pensaissa, jotka loivat suolle pitkän varjon. Haukka heräsi ja istui ruolla käännellen päätään puolelta toiselle ja katsellen tyytymättömänä suolle. Naakat lensivät pellolle, ja paljasjalkainen poika ajoi jo hevosia viittansa alta nousseen ja päätään raapivan ukon luo. Laukauksista jäänyt savu hohti vihreällä ruohikolla valkeana kuin maito.
Muuan pikkupojista juoksi Levinin luo.
— Setä hoi, eilen täällä oli sorsia! huusi poika ja lähti seuraamaan häntä.
Levinistä oli kaksinverroin hauskaa, kun hän tämän hänelle hyväksyntänsä ilmaisseen pojan nähden sai samalta paikalta ammutuksi vielä kolme taivaanvuohta.
Metsämiehen vanha huomio, että jos saa ammutuksi ensimmäisen eläimen tai ensimmäisen linnun, tulee hyvä metsäonni, piti paikkansa nytkin.
Väsyneenä, nälkäisenä ja onnellisena, lähes kolmekymmentä virstaa kuljettuaan, Levin palasi kymmenettä käydessä takaisin majapaikkaansa, selässään yhdeksäntoista kahlaajaa ja vyöllään sorsa, joka ei enää mahtunut metsästyslaukkuun. Hänen toverinsa olivat jo aikoja sitten heränneet, ehtineet tulla nälkäisiksi ja syödä aamiaisensa.
— Odottakaas, minä tiedän, että niitä on yhdeksäntoista, sanoi Levin laskien uudelleen heinäkurppansa ja taivaanvuohensa, jotka sivulle vääntyneine paineen ja hyytyneine veritahroineen, käpristyneinä ja kokoon kutistuneina, eivät enää olleet yhtä tärkeän näköisiä kuin lentäessään.
Levin oli laskenut oikein ja hän huomasi ilokseen, että Stepan Arkadjevitsh kadehti häntä. Vielä hauskempaa hänestä oli saada Kittyn kirjelappu, jonka lähetti oli tuonut hänen poissa ollessaan.
"Olen terve ja iloinen. Minun puolestani saat olla aivan rauhallinen. Minulla on näet nyt uusi henkivartija, Marja Vlasjevna (kätilö, Levinin perhe-elämässä uusi, tärkeä henkilö). Hän tuli minua katsomaan. Hän sanoo minun olevan täysin terve, ja me olemme pyytäneet häntä olemaan täällä, kunnes sinä tulet kotiin. Kaikki ovat iloisia ja terveitä, äläkä sinä yhtään hätäile, vaan jää vielä päiväksi, jos metsäonni on hyvä."
Hyvän metsäonnen ja Kittyn kirjeen Levinissä herättämä ilo oli niin suuri, että hän otti kevyesti ne pienet ikävyydet, joita myöhemmin sattui. Yksi ikävä seikka oli se, että punaruskea aisahevonen, joka oli eilen joutunut rehkimään liikaa, ei syönyt ja näytti alakuloiselta. Kuski sanoi sen saaneen revähtymän.
— Eilen ajettiin pilalle, Konstantin Dmitritsh, vakuutti hän. —Mitäs kun kymmenen virstaa niin hurjasti, sellaista tietä!
Toinen ikävyys, joka alkuun pilasi hänen hyvän tuulensa, mutta jolle hän myöhemmin aika lailla nauroi, oli se, että eväistä, jota Kitty oli pannut mukaan niin runsaasti, ettei niiden olisi luullut loppuvan viikkokauteen, ei ollut enää mitään jäljellä. Palatessaan metsästä väsyneenä ja nälkäisenä Levin oli niin kiihkeästi haaveillut piirakoista, että hän — samoin kuin Laska vainusi riistan — tunsi tupaan astuessaan selvästi piirakan hajun ja maun ja käski Filippin heti antaa niitä. Mutta ei yhtään piirakkaa eikä edes lintupaistiakaan ollut enää jäljellä.
— Kyllä tuolla miehellä on ruokahalu! nauroi Stepan Arkadjevitsh osoittaen Vasenka Veslovskia. — En voi omaanikaan moittia, mutta tuolla se on aivan ihmeellinen…
— No, minkäpä sille voi! sanoi Levin katsoen synkästi Veslovskiin.
— Filipp, anna minulle naudanpaistia.
— Söivät koko jalan ja luun antoivat koirille, vastasi Filipp.Levinin mieli tuli niin apeaksi, ettei hän voinut olla sanomatta: —Olisitte nyt jättäneet jotain minullekin! ja hänen teki mieli itkeä.
— Puhdista sitten linnut hän sanoi Filippille vapisevalla äänellä koettaen olla katsomatta Veslovskiin, — ja pane nokkosia päälle. Ja pyydä minulle maitoa, että saan edes jotain suuhuni.
Kun hän oli saanut maitoa, häntä alkoi hävettää äskeinen harminsa vierasta ihmistä kohtaan, ja hän saattoi vilpittömästi nauraa nälän synnyttämälle kiukulleen.
Vielä iltapäivälläkin käytiin metsässä. Nyt sai Veslovskikin muutaman linnun, ja yöllä palattiin kotiin.
Paluumatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin. Välillä Veslovski lauloi, välillä taas muisteli ilomielin talonpoikien viinakestejä ja heidän sanojaan; välillä hän taas nauroi öiselle lemmenseikkailulleen ja talonpojalle, joka oli kysynyt häneltä, oliko hän naimisissa, ja joka — saatuaan tietää, ettei hän ollut — oli sanonut hänelle: "Älä sinä himoitse toisten akkoja, koeta vain kiireesti hommata oma eukko." Nuo sanat huvittivat Veslovskia erityisesti.
— Minä olen ylipäätään kauhean tyytyväinen matkaamme. Entä te, Levin?
— Minä myös, sanoi Levin vilpittömästi; hänen oli hyvä olla, kun oli päässyt Vasenka Veslovskia kohtaan tuntemastaan vihamielisyydestä ja saattoi olla tämän kanssa oikein ystävällisissä väleissä.
Seuraavana aamuna kello kymmenen aikaan Levin oli jo ehtinyt kiertää talousrakennuksillaan, ja koputti nyt sen huoneen ovelle, jossa Vasenka nukkui.
— Entrez![31] huudahti Veslovski seisten alusvaatteisillaan. — Suokaa anteeksi, minä olen vasta ehtinyt valella itseni vedellä, hän lisäsi hymyillen.
— Olkaa huoleti, Levin istuutui ikkunan luo. — Oletteko nukkunut hyvin?
— Niin kuin kuollut. Mikä metsästyssää tänään olisi!
— Mitä te juotte: kahvia vai teetä?
— En juo kumpaakaan. Syön suoraan aamiaista. Minua vähän hävettää tämä nukkuminen. Naiset ovat kai jo nousseet? Olisi hauskaa kävellä hiukan. Näyttäkääpä minulle hevosenne.
Levin vei vieraansa puutarhaan ja talliin, vieläpä voimistelikin hänen kanssaan hetkisen ennen kuin palasi sisälle.
— Meillä oli ihana metsästysretki, ja kuinka paljon vaikutelmia! sanoi Veslovski tultuaan Levinin kanssa vierassaliin ja astuttuaan samovaarin ääressä istuvan Kittyn luo. — Mikä vahinko, ettei naisille ole suotu sitä huvia.
"No niin, täytyyhän hänen jotain puhua talon emännän kanssa", ajatteli Levin. Hän luuli taas nähneensä vieraan hymyssä ja voitonvarmassa ilmeessä jotain tämän puhutellessa Kittyä.
Ruhtinatar, joka istui pöydän toisessa päässä Marja Vlasjevnan ja Stepan Arkadjevitshin kanssa, kutsui Levinin luokseen ja alkoi puhella hänelle muutosta Moskovaan ja asunnon hankkimisesta sieltä ennen kuin Kittyn lapsivuode olisi liian lähellä. Jos Leviniä olivat häiden lähestyessä kiusanneet kaikenlaiset valmistelut, jotka mitättömyydellään loukkasivat tapahtuman suuruutta, niin vieläkin loukkaavammilta hänestä tuntuivat valmistelut tulevaan synnytykseen, jonka aika laskettiin jotenkin oudosti sormilla. Hän koetti koko ajan olla kuulematta noita keskusteluja tulevan lapsen kapaloimistavasta, koetti kääntää selkänsä ja olla näkemättä kaikenlaisia salaperäisiä kudottuja kaistaleita, palttinaisia kolmioita, joita Dolly piti erityisen tärkeinä jne. Pojan (hän oli varma siitä, että lapsi olisi poika) syntymä, josta hänelle puhuttiin, mutta johon hän ei kuitenkaan tahtonut voida uskoa, niin ihmeelliseltä se tuntui, oli hänestä niin suuri tapaus, mahdoton onni ja samalla niin salaperäinen tapahtuma, että kaikki kuviteltu tieto siitä ja valmistelu sen varalta tuntui hänestä ilkeältä ja alentavalta, aivan kuin olisi ollutkin kysymyksessä jokin tavallinen, ihmisten toimeenpanema asia.
Mutta ruhtinatar ei ymmärtänyt hänen tunteitaan, vaan selitti hänen vaitonaisuutensa tässä asiassa kevytmielisyydeksi ja välinpitämättömyydeksi eikä sen vuoksi antanut hänelle rauhaa. Ruhtinatar oli pyytänyt Stepan Arkadjevitshia käymään katsomassa heidän asuntoaan ja tahtoi nyt kuulla myös Levinin mielipiteen.
— Enhän minä siitä mitään ymmärrä, ruhtinatar. Tehkää niin kuin tahdotte, sanoi Levin.
— Täytyy päättää koska te muutatte.
— Minä en tosiaan tiedä. Syntyyhän niitä miljoonia lapsia ilmanMoskovaa ja lääkäreitä… miksi ei sitten…
— No jos niin…
— Enhän minä sano mitään, päättäköön Kitty itse.
— Eihän Kittylle voi siitä puhua! Tahdotko sinä, että minun pitää pelästyttää hänet kertomalla, kuinka Natalja Golitsyna kuoli viime keväänä kunnollisen hoidon puutteessa.
— Minä teen niin kuin te käskette, sanoi Levin synkästi. Ruhtinatar alkoi puhua hänelle, mutta hän ei kuunnellut. Vaikka ruhtinattaren juttelu hermostutti häntä, se ei ollut syynä hänen synkkyyteensä. Syynä oli se, mitä hän näki tapahtuvan samovaarin luona.
"Ei, se on mahdotonta", ajatteli hän vilkaisten tuon tuostakin Kittyn puoleen kumartunutta Vasenkaa, joka kaunis hymy kasvoillaan puhui Kittylle jotain, mitä Kitty kuunteli punastuneena ja rauhattomana.
Vasenkan asennossa, katseessa ja hymyssä oli jotain epäpuhdasta. Näkipä Levin jotain epäpuhdasta Kittynkin katseessa ja asennossa. Ja maailma pimeni taas hänen silmissään. Taas, kuten eilenkin, hän tunsi suistuneensa yhtäkkiä, ilman minkäänlaista väliastetta, onnen, tyyneyden ja arvokkuuden korkeudesta alas epätoivon, kiukun ja alennuksen huiluun. Taaskin oli kaikki käynyt hänelle vastenmieliseksi.
— Tehkää vain niin kuin tahdotte, ruhtinatar, toisti hän pälyillen sivuilleen.
— Raskas, ah, on taakka vallan! lausui Stepan Arkadjevitsh leikillään, tarkoittaen nähtävästi muutakin kuin keskustelua ruhtinattaren kanssa, sillä hän oli huomannut Levinin kiihtymyksen. — Sinäpäs oletkin myöhäinen tänään, Dolly.
Kaikki nousivat sanomaan hyvää huomenta Darja Aleksandrovnalle. Vasenka nousi vain hetkeksi ja kumarsi vain hivenen, osoittaen nuorille miehille tyypillistä epäkohteliaisuutta rouvasväkeä kohtaan, ja jatkoi sitten naurahtaen jutusteluaan.
— Masha on niin kiusannut minua. Nukkui yönsä huonosti ja on nyt koko aamun ollut kauhean oikukas, sanoi Dolly.
Vasenkan ja Kittyn keskustelu koski taas kuten edellisenäkin iltana Annaa ja kysymystä, voiko rakkaus asettua maailman sovinnaisten tapojen yläpuolelle. Kitty ei pitänyt tuosta keskustelusta, se hermostutti ja vaivasi häntä sekä sisältönsä että sävynsä vuoksi ja varsinkin siksi, että hän tiesi, miten se vaikutti hänen mieheensä. Mutta hän oli liian luonnollinen ja viaton osatakseen katkaista keskustelun samoin kuin kyetäkseen peittämään sitä ulkonaista mielihyvää, jota tämän nuoren herran silminnähtävä huomaavaisuus hänelle tuotti. Hän olisi tahtonut lopettaa keskustelun, mutta ei tiennyt mitä olisi tehnyt. Hän tiesi, että tekipä hän mitä hyvänsä, hänen miehensä seurasi kaikkea silmillään ja tulkitsi kaiken pahoin päin. Ja aivan oikein, kun Kitty kysyi Dollyltä, mikä Mashaa vaivasi, ja Vasenka odottaessaan tuon hänestä ikävystyttävän keskustelun päättymistä suuntasi Dollyyn välinpitämättömän katseen, tuo Kittyn kysymys näytti luonnottomalta, inhottavalta viekastelulta.
— Kuulkaa, emmekö lähde tänään sieneen? kysyi Dolly.
— Lähdetään tosiaankin, minä tulen mukaan, sanoi Kitty ja punastui. Hän aikoi kohteliaisuudesta kysyä Vasenkalta, tulisiko tämäkin, mutta ei kysynytkään. — Minne sinä menet, Kostja? hän kysyi arkailevasti mieheltään, kun tämä päättäväisin askelin meni hänen ohitseen. Kittyn arkaileva ilme vain vahvisti miehen epäilyksiä.
— Konemestari on saapunut minun poissa ollessani, enkä minä ole vielä nähnyt häntä, sanoi Levin katsahtamatta häneen.
Levin meni alakertaan, mutta ei ehtinyt vielä poistua työhuoneestaan, kun kuuli vaimonsa varomattoman kiireiset askeleet.
— Mitä tahdot? hän sanoi kuivasti. — Meillä on täällä asioita.
— Suokaa anteeksi, sanoi Kitty saksalaiselle konemestarille, — minulla olisi vähän puhumista miehelleni.
Saksalainen aikoi mennä, mutta Levin sanoi:
— Tehkää hyvin ja istukaa.
— Juna kai menee kolmen aikaan? kysyi saksalainen. — Etten vain myöhästyisi.
Vastaamatta mitään Levin poistui huoneesta vaimonsa kera.
— No, mitä asiaa teillä on minulle? sanoi Levin ranskaksi.
Hän ei katsonut vaimoaan silmiin eikä tahtonut nähdä, kuinka Kittyn kasvot värähtelivät ja kuinka onnettomalta ja murtuneelta tämä näytti.
— Minä… minä tahdoin vain sanoa, että näin ei voi elää, että sellaista kidutusta… sanoi Kitty.
— Tuolla on ihmisiä ruokahuoneessa, huomautti Levin äkäisesti, — ei mitään kohtauksia!
— No, mennään tuonne!
Kitty aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta siellä oli englantilainen kotiopettajatar Tanjan kanssa.
— Mennään puutarhaan!
Puutarhassa oli mies kitkemässä tietä. Mutta välittämättä siitä, että tuo mies näki toisen itkettyneet kasvot ja oudoksui heidän omituista pakoaan, he kiiruhtivat eteenpäin tietäen, että heidän oli pakko puhua kahden kesken päästäkseen siitä tuskasta, joka heitä kalvoi.
— Minä en kestä tällaista. Sehän on kidutusta meille kummallekin. Miksi meidän pitää näin kärsiä? sanoi Kitty, kun he olivat vihdoinkin tulleet lehmuskujan kulmassa olevan yksinäisen penkin kohdalle.
— Mutta sano nyt minulle suoraan, eikö hänen käytöstavassaan ollut mitään sopimatonta, epäpuhdasta, iljettävän alentavaa? kysyi Levin asettuen Kittyn eteen samanlaiseen asentoon, nyrkki rintaa vasten, kuin aiempana mustasukkaisuuden yönä.
— Oli, sanoi Kitty ääni väristen. — Mutta Kostja, ymmärrät kai, ettei se ole minun syyni. Minä olen aamusta alkaen tahtonut lopettaa tuon sävyn, mutta sellaiset herrat… Miksi hän tulikaan? Niin onnellisia kuin me olimme… puhui Kitty ääni tukahtumaisillaan nyyhkytyksistä, jotka saivat koko hänen täyteläisen vartalonsa vavahtelemaan.
Puutarhuri näki ihmeekseen, että vaikkei penkillä olisi luullut olevan mitään ilahduttavaa, nuo tyhjää paenneet ihmiset palasivat siltä noustuaan täysin tyyninä, säteilevin kasvoin, takaisin kotiinsa.
Saatettuaan vaimonsa yläkertaan Levin meni Dollyn puolelle. Tänään Dolly oli vuorostaan kovin huonolla tuulella. Hän käveli edestakaisin huoneessaan ja torui nurkassa seisovaa parkuvaa tyttöä:
— Saat seistä koko päivän nurkassa ja syödä yksinäsi, en anna ainoatakaan nukkea etkä saa uusia vaatteita, hän sanoi tietämättä mitä rankaisukeinoa enää käyttäisi.
— Hyi sentään, miten ilkeä tyttö! hän sanoi kääntyen Levinin puoleen. — Mistä hän on saanutkin kaikki pahat taipumuksensa?
— Mitä hän sitten on tehnyt? Levin kysyi jokseenkin välinpitämättömästi. Hän olisi tahtonut neuvotella omasta asiastaan, ja häntä harmitti, että oli sattunut tulemaan sopimattomaan aikaan.
— Kävivät Grishan kanssa vadelmia poimimassa ja siellä… minä en voi edes kertoa, mitä hän teki. Tuhannet kerrat olen pahoitellut, että päästin pois miss Elliotin. Tämä ei välitä mistään, on kuin kone… Figurez vous, que la petite…[32]
Ja Darja Aleksandrovna kertoi Mashan rikoksen.
— Se ei todista mitään ilkeitä taipumuksia, se oli pelkkää vallattomuutta, rauhoitti Levin.
— Mutta mikä sinua vaivaa? Onko sinulla jotain asiaa? kysyi Dolly.— Mitä siellä on tapahtunut?
Ja tuon kysymyksen sävystä Levin ymmärsi voivansa sanoa sanottavansa huoleti.
— Minä en tullut sieltä, olin Kittyn kanssa puutarhassa. Me jouduimme jo toisen kerran riitaan sen jälkeen kun… Stiva tuli.
Dolly katsoi häneen viisain, ymmärtävin silmin.
— Sanopas sinäkin rehellisesti, oliko… ei Kittyssä vaan siinä herrassa jotain sellaista sävyä, joka tuntuu pahalta aviomiehestä, jopa suorastaan loukkaa ja raivostuttaa häntä?
— Niin, kuinka minä sen sanoisin… Seiso vain nurkassa! komensi hän Mashaa, joka oli nähnyt tuskin huomattavan hymyn äitinsä kasvoilla ja aikoi kääntyä. — Seurapiirien mielipide olisi kai se, että hän käyttäytyy kuten kaikki nuoret herrat. Il fait la cour à une jeune et jolie femme[33], ja senhän pitäisi olla vain mairittelevaa aviomiehelle.
— Niin, mutta huomasitko sinä mitään? sanoi Levin synkästi.
— En ainoastaan minä, vaan Stivakin huomasi sen. Hän sanoi minulle teetä juotaessa: Je crois que Veslovski fait un petit brin de cour à Kitty[34].
— No hyvä. Nyt minä voin olla rauhallinen. Minä ajan hänet pois, sanoi Levin.
— Oletko järjiltäsi? huudahti Dolly kauhistuneena. — Hillitse nyt itsesi, Kostja hyvä… No, saat mennä nyt Fannyn luo, hän sanoi Mashalle. — Ei kuule, jos sinä tahdot niin minä sanon Stivalle. Hän toimittaa Veslovskin pois. Voinhan sanoa, että sinä odotat vieraita. Hän ei yleensäkään sovi meidän joukkoomme.
— Ei, ei, minä teen sen itse.
— Aiotko sinä haastaa riitaa…?
— En ollenkaan. Se on minusta oikein hauskaa, totisesti hauskaa, sanoi Levin silmät välkkyen. — No, anna hänelle anteeksi, Dolly. Masha ei enää vastedes ole tuhma, lisäsi hän katsellen pientä pahantekijää, joka ei lähtenytkään Fannyn luo, vaan seisoi epäröiden äitinsä edessä, odottaen kulmat kurtussa tämän katsetta.
Äiti katsahti häneen. Tyttö purskahti itkemään, painoi päänsä äitinsä helmaan, ja Dolly pani hänen päälaelleen laihan, hennon kätensä.
Levin meni etsimään Veslovskia.
Kulkiessaan eteisen poikki hän käski valjastamaan kevyet vaunut asemalle menoa varten.
— Niistä katkesi eilen linjaali, vastasi lakeija.
— No pankaa sitten huonommat ajorattaat, mutta pian. Missä vieras on?
— Huoneeseensa meni.
Kun Levin tuli Vasenkan luo, tämä oli juuri ottanut matkalaukusta esiin kaikki tavaransa, levitellyt pöydälle uudet laulunuottinsa ja koetti paraikaa ratsastussäärystimiä ylleen.
Oliko Levinin kasvoissa jotain erikoista vai tunsiko Vasenka itse, ettei le petit brin de cour, hänen pieni liehittelynsä, ollut soveliasta tässä perheessä, — joka tapauksessa hän, niin maailmanmies kuin olikin, oli hieman hämmästynyt Levinin tulosta.
— Käytättekö te säärystimiä ratsastaessanne?
— Käytän, se on paljon siistimpää, sanoi Veslovski iloisesti ja hyväntahtoisesti hymyillen, asetti lihavan jalkansa tuolille ja pani alemman hakasen kiinni.
Hän oli epäilemättä reilu nuori mies, ja Levinin tuli sääli häntä ja hän häpesi itseään talon isäntänä, kun hän huomasi arkuuden Vasenkan katseessa.
Pöydällä oli palanen sauvasta, jonka he olivat samana aamuna voimistellessaan taittaneet. Levin otti sen käteensä ja alkoi taitella sen päähän jääneitä sälöjä tietämättä miten aloittaisi.
— Minä aioin… Hän vaikeni hetkeksi, mutta muistaen yhtäkkiä Kittyn ja kaiken, mitä oli tapahtunut, katsoi vierastaan päättävästi silmiin ja sanoi: — Minä käskin valjastamaan teille hevosen.
— Kuinka? Vasenka aloitti ihmeissään. — Minne on aikomus lähteä?
— Teidät viedään junalle, Levin vastasi hypistellen synkkänä sauvan päätä.
— Matkustatteko jonnekin vai onko jotain tapahtunut?
— Minä odotan vieraita, Levin sanoi taitellen yhä nopeammin voimakkailla sormillaan sauvan päässä olevia sälöjä. — Ei, en odota vieraita eikä mitään ole tapahtunut, mutta pyydän teitä lähtemään. Te voitte tulkita epäkohteliaisuuteni niin kuin tahdotte.
Vasenka ojentautui suoraksi.
— Minä pyydän teitä selittämään minulle… hän sanoi arvokkaasti ymmärrettyään asian.
— Minä en voi sitä selittää teille, vastasi Levin hiljaa ja hitaasti, koettaen salata leukapieltensä värähtelyn. — Ja parempi on, ettette sitä kysele.
Ja kun kaikki pienet sälöt oli jo katkottu, Levin tarttui sormillaan suuriin sälöihin, repäisi sauvan kahtia ja nappasi vikkelästi käteensä toisen puolen, joka oli vähällä pudota.
Luultavasti Vasenkaan vaikuttivat sanoja enemmän Levinin jännittyneet kädet ja niiden lihakset, joita hän oli aamulla voimisteltaessa tunnustellut, välähtelevät silmät, hiljainen ääni ja leukapielten salainen värähtely. Hän kohautti olkapäitään, hymähti ylenkatseellisesti ja kumarsi.
— Enkö saisi tavata Oblonskia?
Olkapäitten kohautus ja ivallinen hymy eivät hermostuttaneet Leviniä."Mitäpä hän muutakaan voi?" ajatteli hän.
— Minä pyydän häntä heti tulemaan tänne.
— Kaikenmoisia järjettömyyksiä! sanoi Stepan Arkadjevitsh Levinille saatuaan kuulla, että hänen ystävänsä karkotettaisiin talosta. Hän oli tavoittanut Levinin puutarhassa, jossa tämä käveli odottaen vieraansa lähtöä. — Mais c'est ridicule![35] Mikähän kärpänen sinua on purrut? Sehän on hirveän naurettavaa! Mitä ihmettä sinä luulet näkeväsi siinä, että nuori mies…
Mutta nähtävästi tuo kärpäsen purema vielä kirveli, koska heti, kun Stepan Arkadjevitsh aikoi selittää tapauksen syytä, Levin kalpeni ja keskeytti hänet kiireesti:
— Ole hyvä äläkä selittele syitä! Minä en muuta voi. Tunnen kyllä saattavani itseni huonoon valoon sekä sinun että hänen edessään. Mutta hänelle lähtö ei tuottane suurtakaan surua, kun taas minulle ja vaimolleni hänen läsnäolonsa on vaivaksi.
— Mutta sinähän loukkaat häntä. Et puis c'est ridicule![36]
— Ja hänen läsnäolonsa sekä loukkaa että piinaa minua. Enkä minä ole tehnyt mitään sellaista, minkä vuoksi minun pitäisi ruveta kärsimään!
— No tätä en olisi odottanut! On peut être jaloux, mais à ce point du dernier ridicule![37]
Levin käännähti nopeasti, poistui lehtokujan päähän ja käveli siellä itsekseen edestakaisin. Pian hän kuuli rattaiden tärinän ja näki puiden takaa, miten Vasenka lähti matkaan skotlantilaislakissaan, heinien päällä istuen — pahaksi onneksi rattaissa ei ollut istuinta — ja rattaiden tärinästä hytkähdellen.
"Mitähän nyt vielä!" Levin ajatteli, kun näki miehen lähtevän talosta juoksemaan rattaiden perään ja pysäyttävän ne. Se oli konemestari, jonka Levin oli kokonaan unohtanut. Konemestari kumarteli ja puhui jotain Veslovskille, nousi sitten rattaille ja he jatkoivat matkaa yhdessä.
Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar olivat suunniltaan Levinin käytöksen takia. Hän tunsi itsekin olevansa mitä suurimmassa määrin naurettava ja häpesi rumaa tekoaan; mutta muistellessaan, mitä hän ja hänen vaimonsa olivat saaneet kärsiä, hän tunsi, että jos hän toisen kerran olisi joutunut samanlaiseen tilanteeseen, hän olisi tehnyt aivan samoin kuin nytkin.
Huolimatta tästä kaikesta tulivat kaikki paitsi ruhtinatar, joka ei antanut Levinille anteeksi hänen käytöstään, iltapäivällä tavattoman vilkkaiksi ja iloisiksi, kuin lapset rangaistuksen tai täysikasvuiset raskaan virallisen vastaanoton jälkeen, niin että illalla ruhtinattaren poissa ollessa puhuttiin Vasenkan karkotuksesta kuin ammoin tapahtuneesta asiasta. Ja Dolly, joka oli perinyt isältään taidon kertoa sattumuksista hauskasti, sai Varenkan aivan hervottomaksi naurusta kertoessaan kolmannen ja neljännen kerran yhä kasvavine humoristisine lisineen, kuinka hän oli juuri aikonut laittaa uudet solmukkeet vieraan kunniaksi ja vasta tullut vierashuoneeseen, kun kuuli äkkiä rattaiden jyrinää. Ja kenet hän näki rattailla? — Vasenkahan se siellä istui heinissä skotlantilaislakkeineen, romanssinuotteineen ja ratsusäärystimineen.
— Olisit edes käskenyt valjastamaan vaunut! Ei, mutta sitten minä kuulen huudettavan "seis!" Ehdin jo ajatella, että tuli sentään sääli. Mutta kun katson ikkunasta, niin mitä minä näen? Paksun saksalaisen istuttivat hänen viereensä, ja niin sitä mentiin… Hukkaan menivät minun solmukkeeni!…
Darja Aleksandrovna täytti aikeensa ja lähti Annan luo. Hänestä oli hyvin ikävää pahoittaa sisarensa ja lankonsa mieltä; hän ymmärsi kuinka oikeassa Levinit olivat tahtoessaan pysytellä kokonaan erossa Vronskista; mutta itse hän katsoi velvollisuudekseen käydä Annan luona ja näyttää, että hänen ystävyytensä oli yhä ennallaan, vaikka Annan asema olikin muuttunut.
Ollakseen tällä matkallaan riippumaton Levineistä Darja Aleksandrovna oli pyytänyt vuokraamaan hevosia kylästä; mutta kun Levin sai; tietää sen, hän tuli nuhtelemaan kälyään.
— Miksi sinä luulet, etten minä pidä tuosta matkastanne? Jos niin olisikin, niin ikävämmäksihän se asia vain siitä tulee, että sinä haet kylästä hevoset, puheli Levin. — Sinä et ole kertaakaan sanonut minulle varmasti meneväsi. Vieraiden hevosten ottaminen on ensinnäkin ikävää minulle, ja kaiken kukkuraksi niitä kyllä saa, mutta ne eivät vie perille asti. Minullahan on kyllä hevosia. Ja jollet sinä tahdo pahoittaa mieltäni, niin lähdet minun hevosillani.
Darja Aleksandrovnan täytyi suostua, ja määräpäivänä Levin toimitti kälylleen nelivaljakon ja mukana seuraavat vaihtohevoset, jotka oli koottu työ- ja ratsuhevosista ja jotka epäsuhtaisesta ulkonäöstään huolimatta voisivat viedä Darja Aleksandrovnan samana päivänä perille saakka. Näin monen hevosen luovuttaminen Darja Aleksandrovnan käyttöön oli Levinille hiukan vaikea asia, kun samaan aikaan tarvittiin hevosia sekä vanhan ruhtinattaren että kätilön lähtöä varten. Mutta hänen vieraanvaraisuutensa ei sallinut, että Darja Aleksandrovna menisi vuokrahevosilla. Hän tiesi sitä paitsi Darja Aleksandrovnan tarvitsevan muuhun ne kaksikymmentä ruplaa, jotka kyydistä pyydettiin, sillä hän tunsi Darja Aleksandrovnan huonon rahatilanteen eikä suinkaan ollut välinpitämätön sen suhteen.
Levinin neuvosta Darja Aleksandrovna lähti jo ennen auringon nousua. Tie oli hyvä, kevyet vaunut kulkivat tasaisesti, ja hevoset juoksivat iloista ravia; kuskipukilla kuskin vieressä istui kirjanpitäjä, jonka Levin oli pannut matkaan lakeijan virkaa toimittamaan. Darja Aleksandrovna vaipui torkuksiin ja heräsi vasta tultaessa majataloon, jossa hevoset oli vaihdettava.
Juotuaan teetä sen saman varakkaan talonpoikaisisännän luona, missä Levin oli viivähtänyt matkallaan Svijazhskin luo, ja tarinoituaan eukkojen kanssa lapsista ja ukon kanssa kreivi Vronskista, jota tämä kehui kovasti, Darja Aleksandrovna lähti kymmenen aikaan ajamaan eteenpäin. Kotona hänellä ei koskaan ollut aikaa miettimiseen, sillä huolenpito lapsista vei kaiken ajan. Mutta tällä nelituntisella taipaleella kaikki pidätellyt ajatukset tulivat parvena hänen päähänsä, ja hän syventyi ajattelemaan elämäänsä enemmän kuin koskaan ennen. Hänen ajatuksensa kummastuttivat häntä itseäänkin. Ensin hän ajatteli lapsiaan, joista hän oli huolissaan, vaikka ruhtinatar ja Kitty — hän luotti enemmän sisareensa — olivatkin luvanneet pitää heistä huolta. "Kunhan Masha ei taas rupeaisi vallattomaksi eikä Grisha vain menisi hevosten jalkoihin, ja kun ei Lilin vatsa temppuilisi." Mutta sitten nykyhetken asiat alkoivat vaihtua läheisen tulevaisuuden kysymyksiin. Hän alkoi miettiä uuden asunnon vuokraamista ensi talveksi, salin kaluston uusimista ja turkin teettämistä vanhemmalle tytölle. Sitten hänen mieleensä tuli kaukaisempia tulevaisuuden kysymyksiä, kuten kuinka hän saisi lapsistaan ihmisiä. "Tytöistä kyllä saa", ajatteli hän, "mutta pojista?"
"Nyt minä kyllä voin pitää tarkempaa huolta Grishasta, kun olen vapaa eikä ole uusia tulossa. Stivasta ei tietenkään ole kasvattajaksi. Hyvien ihmisten avulla saan sentään jotain aikaan; mutta jos tulee vielä lapsia…" Ja hän tuli ajatelleeksi, kuinka väärin oli, kun sanottiin naista kohdanneen kirouksen ilmenevän siinä, että hänen täytyi kivulla ja tuskalla synnyttää lapsia. "Mitäs synnyttäminen, mutta raskaana olo — se se on piinallista", ajatteli hän muistellen viimeistä raskaana oloaan ja viimeisimmän lapsensa kuolemaa. Ja hän muisti, mitä majatalon nuori emäntä oli sanonut, kun hän oli kysynyt, onko lapsia:
— Oli yksi tyttö, mutta siitäkin päästi Luoja vapaaksi; paastonaikana haudattiin.
— No eikö ollut hyvin ikävä lasta? oli Darja Aleksandrovna kysynyt.
— Mitäs sitä ikävöimään? On ukolla muutenkin lastenlapsia kylliksi.Huolta vain. Ei pääse työhön eikä mihinkään. Haitaksi vain on.
Vastaus oli Darja Aleksandrovnasta tuntunut inhottavalta, niin hauskan näköinen kuin tuo nuori emäntä olikin; mutta nuo sanat tulivat väkisinkin hänen mieleensä. Noissa kyynillisissä sanoissa oli sittenkin pisara totuutta.
"Ja yleensäkin", Darja Aleksandrovna ajatteli luoden muistossaan silmäyksen koko viisitoistavuotiseen avioelämäänsä, "tuo raskaana olo, kuvotus, mielen tylsyys, välinpitämättömyys kaikesta — rumaahan se on. Nuori, kaunis Kitty, kuinka hänkin on siinä tilassa rumentunut, miten sitten minä. Lapsivuode, kärsimykset, inhottavat tuskat, se viimeinen hetki… sitten imettämiset, unettomat yöt, ne hirveät kivut…"
Darja Aleksandrovna aivan värähti muistaessaan, mitä kipuja hän oli nänniensä pykimisen vuoksi tuntenut melkein jokaista lasta imettäessään. "Sitten lasten sairaudet ja ikuinen pelko: sitten muistutukset, pahat taipumukset — hän muisti Mashan vadelmaretkellä tekemän pahantyön —, opetukset, latinat — kaikki se on niin arvaamatonta ja vaikeaa. Ja kun ne samat lapset sitten vielä sattuvat kuolemaan." Ja hänen mieleensä nousi taas hänen äidinsydäntään alituisesti kalvava muisto hänen viimeisimmän lapsensa, kuristustautiin kuolleen pojan kuolemasta ja hautajaisista; hän muisti, kuinka välinpitämättöminä muut olivat seisseet pienen, vaaleanpunaisen arkun ympärillä ja muisti oman yksinäisen tuskansa, joka viilteli sydäntä hänen katsoessaan kalpeaa pikkuotsaa kiharaisine ohimoineen ja ikään kuin kummastelevaa, auki jäänyttä pikku suuta, ennen kuin arkun päälle pantiin vaaleanpunainen kultaristinen kansi.
"Ja mitä hyvää siinä sitten on? Mitä siitä kaikesta sitten seuraa? Se, että minun elämäni menee raskaana oloon ja imettämiseen, että saan aina vihoitella, torua ja murista, kiduttaa itseäni ja muita, olla vastenmielinen omalle miehelleni ja kaiken lopuksi tuottaa maailmaan huonosti kasvatettuja, rutiköyhiä lapsia. Jollemme nytkin olisi päässet kesäksi Levinien luo, en tiedä kuinka olisimme eläneet. Kostja ja Kitty ovat niin hienotunteisia, etteivät näytä, että me olemme tiellä. Mutta emmehän me voi kaiken ikäämme täällä elää. Heille tulee lapsia eivätkä he voi auttaa meitä; he ovat nytkin ahdingossa. Täytyykö turvautua isävanhukseen, joka ei muutenkaan ole jättänyt itselleen juuri mitään? En siis saa edes lapsiani kasvatetuksi ilman apua ja nöyryytystä. No niin, jos nyt oletamme, että kaikki käy mahdollisimman hyvin, että lapset pysyvät terveinä ja minä jollain tavoin saan ne kasvatetuksi, niin parhaimmassa tapauksessa lapsistani tulee mukiinmeneviä ihmisiä eikä ilkiöitä. Siinä kaikki, mitä minä voin toivoa. Ja sen vuoksi niin paljon piinaa ja vaivaa… koko elämä mennyt hukkaan!" Hän muisti taas, mitä majatalon nuorikko oli sanonut, ja hänestä oli vastenmielistä muistella sitä. Mutta hän ei voinut olla myöntämättä, että niissä sanoissa oli pisara karkeaa totuutta.
— Onko pitkälti vielä, Mihailo? kysyi Darja Aleksandrovna kirjanpitäjältä päästäkseen kiusaavista ajatuksistaan.
— Tästä kylästä kuulemma seitsemän virstaa.
Vaunut vierivät kyläkadulta sillalle. Heleästi ja iloisesti jutellen kulki sillalla joukko talonpoikaisnaisia, kerput selässä. Naiset pysähtyivät ja katselivat vaunuja uteliaina. Kaikki katsomaan kääntyneet kasvot näyttivät Darja Aleksandrovnasta terveiltä ja iloisilta ja tuntuivat aivan kuin ärsyttävän häntä elämänhalullaan. "Kaikki elävät ja nauttivat elämästä", ajatteli Darja Aleksandrovna sivuutettuaan eukot ja tultuaan mäelle, jolta vanhat jousitetut vaunut lähtivät hevosten ravatessa tasaisesti vierimään alas viettävää tietä pitkin, "mutta minä olen kuin vankilasta tullut ja vain hetkeksi havahtunut siitä huolten maailmasta, joka painaa minut maahan. Kaikki elävät: nuo eukot, Natalie-sisko ja Varenka ja Anna, jonka luokse menen, minä vain en."
"Moittivat ja tuomitsevat Annan. Mistä syystä? Olenko minä sitten parempi. Minulla on kuitenkin mies, jota minä rakastan. Vaikken rakasta niin kuin tahtoisin, niin rakastan kuitenkin, mutta Annapa ei rakastanut omaansa. Mitä hän sille voi? Hän tahtoo elää. Jumalahan on pannut sen halun sydämeemme. Hyvin mahdollista, että minä olisin tehnyt samoin. Minä en vielä tiedä, teinkö hyvin, kun tottelin häntä sinä kauheana aikana, kun hän tuli luokseni Moskovaan. Minun olisi silloin pitänyt jättää mieheni ja aloittaa alusta. Minä olisin voinut vielä oikealla tavoin rakastaa ja saada rakkautta. Ja onko näin sitten parempi? Minä en kunnioita häntä. Hän on minulle tarpeen", hän ajatteli miestään, "ja minä koetan kestää kaikki. Onko se sitten parempi? Minä olisin silloin vielä voinut miellyttää jotakuta, minulla oli vielä kauneuteni jäljellä", jatkoi Darja Aleksandrovna mietteitään, ja hänen teki mieli katsoa peiliin. Hänellä oli käsilaukussa pieni peili ja hän aikoi ottaa sen esiin; mutta vilkaistuaan kuskin ja heilahtelevan kirjanpitäjän selkään hän tunsi, että olisi noloa, jos jompikumpi näistä sattuisi katsahtamaan taakseen, ja jätti peilin ottamatta.
Mutta peiliin katsomattakin hän arveli, ettei vieläkään ollut myöhäistä; ja hän muisti Sergei Ivanovitshin, joka oli ollut erityisen kohtelias hänelle, ja Stivan ystävän, herttaisen Turovtsynin, joka oli yhdessä hänen kanssaan hoitanut lapsia tulirokon aikana ja ollut rakastunut häneen. Ja sitten oli vielä eräs aivan nuori herra, joka — kuten Stiva oli leikillisesti kertonut — piti häntä kaikista Shtsherbatskien sisaruksista kauneimpana. Ja Darja Aleksandrovna punoi mielessään mitä kiihkeimpiä ja mahdottomimpia lemmenseikkailuja. "Anna on menetellyt aivan oikein, minä en ainakaan rupea häntä soimaamaan siitä. Hän on onnellinen ja tekee toisenkin onnelliseksi. Hän ei ole niin nääntynyt kuin minä, vaan varmaankin yhtä nuorekas, viisas ja kaikelle avoin kuin aina ennenkin", mietti Darja Aleksandrovna, ja hänen huulilleen ilmestyi veitikkamainen hymy varsinkin siksi, että hän Annan rakkaustarinaa ajatellessaan kuvitteli itselleen melkein samanlaisen seikkailun jonkinlaisen kollektiivisen, häneen rakastuneen mieshenkilön kanssa. Samoin kuin Anna hänkin tunnusti kaiken miehelleen. Tämän tunnustuksen Stepan Arkadjevitshissa herättämä hämmästys ja nolous sai Dollyn väkisinkin hymyilemään.
Näitä miettiessään hän oli saapunut siihen tienhaaraan, jossaVozdvizhenskojen kylään vievä tie erosi valtatiestä.
Kuski seisautti nelivaljakon ja katsahti oikealla olevalle ruispellolle, missä miehiä istui työkärryjen luona. Kirjanpitäjä aikoi hypätä alas pukilta, mutta ei viitsinyt, vaan huusi käskevästi ja viittoili miehiä tulemaan luokseen. Ajaessa tuntunut tuulenhenki oli pysähdyttäessä lakannut; paarmat peittivät häntiään vihaisesti huiskuttavat, hikiset hevoset. Kärryjen luota kuulunut heleä viikatteen hionta taukosi. Yksi miehistä nousi ja lähti tulemaan vaunuja kohti.
— Onpas kangistunut! ärjäisi kirjuri miehelle, joka tuli hitaasti paljain jaloin vähän ajettua, kuivapintaista tietä pitkin. — Jouduhan!
Kiharapäinen ukko, jolla oli niinikiehkura tukassaan ja jonka kyyryinen selkä oli hiestä tumma, kiiruhti askeliaan ja tarttui vaunujen viereen tultuaan ruskettuneella kädellään kiinni suojuskaaresta.
— Vozdvizhenskojen herraskartanoonko? Kreivin luo? toisti hän, — tästä kun kappaleen matkaa ajatte, niin käännytte sitten oikeaan. Siitä vie suoraan kartanoon. Sitäkös te itseään menette tapaamaan, vai…?
— Ovatkos kotosalla, tiedätkö? kysyi Darja Aleksandrovna epämääräisesti, tietämättä kuinka tuolta talonpojalta olisi pitänyt kysyä, kun tarkoitti Annaa.
— Eivätkö liene, sanoi mies siirrellen paljaita jalkojaan ja jättäen tien pölyyn selviä jalkapohjan ja viiden varpaan jälkiä. — Kotona pitäisi olla, toisti hän nähtävästi juttelunhaluisena. — Eilen ikään tuli vieraita. Niitä käy myötäänsä… Mitä sinä? kääntyi hän kärryjen luota huutavaa nuorukaiseen päin. — Niinpä tosiaan menivät. Tästä vastikään ratsastivat ohi katsomaan leikkuuta. Mutta ovat jo voineet mennä kotiin. Mistäs vieraat ovat?
— Kaukaa ollaan, sanoi kuski ja nousi pukilleen. — Ettäkö ei ole pitkälti enää?
— Ei ole pitkälti. Kun tästä nyt ajatte… alkoi ukko selittää vielä kerran hangaten kädellään vaunujen suojuskaarta.
Nuori, terve, vanttera mies tuli myös vaunujen luo.
— Eikö olisi elonkorjuutyötä? kysyi hän.
— Ei minulla ole, sanoi Darja Aleksandrovna.
— Kun käännät vasempaan, tulee kartano ihan nenäsi eteen, selitti ukko, joka nähtävästi olisi mielellään jutellut matkamiesten kanssa kauemmankin.
Kuski vetäisi ohjaksista, mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun ukko huusi: — Odotahan! Hoi! Kuuletko, seisautahan! kuului kahden äänen huuto. Kuski seisautti.
— Tuolta tulevat itse, huusi talonpoika. — Hei, miten viilettävät! lisäsi hän osoittaen neljää ratsuhevosta ja char-a-bancs-vaunuja, jotka tulivat tietä pitkin.
Ratsastajat olivat Vronski, ratsurenki, Anna ja Veslovski, ja vaunuissa istuivat ruhtinatar Varvara ja Svijazhski. He olivat olleet ajelemassa ja katsomassa vasta tuotujen leikkuukoneiden toimintaa.
Kun vaunut olivat pysähtyneet, ratsastajat saapuivat käymäjalkaa. Edellä tulivat Anna ja Veslovski. Anna ratsasti tasaisesti ja rauhallisesti keskikokoisella, tanakalla englantilaisella ratsuhevosellaan, jonka harja ja häntä oli leikattu lyhyeksi. Hänen kaunis päänsä korkean hatun alla kihartuvine mustine hiuksineen, hänen täyteläiset olkapäänsä, hänen hoikka, mustan amatsonipuvun tiiviisti kietoma vartalonsa ja koko hänen tyyni, siro asentonsa hämmästytti Dollyä ihanuudellaan.
Ensi alkuun ratsastaminen oli tuntunut Dollystä sopimattomalta. Ratsastavan naisen kuvaan liittyi hänen mielikuvituksessaan väkisinkin jonkinlaisen keveän ja nuorekkaan keimailun piirre, joka ei hänen mielestään sopinut Annan asemassa olevalle naiselle; mutta kun hän näki Annan läheltä, hänen täytyi muuttaa mielensä. Tyylikkyydestä huolimatta kaikki hänessä — hänen asentonsa, pukunsa ja liikkeensä — oli niin korutonta, tyyntä ja arvokasta, ettei voinut olla mitään luonnollisempaa.
Annan rinnalla, harmaan, tulisen ratsuhevosen selässä ratsasti Vasenka Veslovski liehuvanauhainen skotlantilaislakki päässään. Hän ojenteli paksuja jalkojaan nähtävästi ihaillen itseään. Darja Aleksandrovna ei voinut pidättää iloista hymyään, kun näki hänet. Heidän takanaan ratsasti Vronski. Hänellä oli tummanharmaa, puhdasrotuinen ratsu, joka oli nähtävästi tulistunut laukatessaan ja jota hän koetti nyt käymäjalkaa ratsastaessaan tyynnyttää.
Hänen jäljessään ratsasti pieni, ratsurengin puvussa oleva mies. Svijazhski ja ruhtinatar ajoivat ratsastajien kintereillä uusissa char-abancs-vaunuissa, joiden edessä oli suuri musta ajohevonen.
Heti kun Anna huomasi, kuka tuo pieni, vanhojen ajopelien nurkkaan vetäytynyt nainen oli, hänen kasvonsa kirkastuivat iloisesta hymystä. Hän huudahti, hätkähti satulassaan ja kannusti hevosensa neliin. Tultuaan vaunujen viereen hän hyppäsi apua odottamatta maahan ja juoksi ratsupukuaan kannatellen Dollyn luo.
— Niin minä luulinkin enkä uskaltanut luulla. Kuinka hauskaa! Et voi kuvitella kuinka iloinen olen! hän puhui painaen välillä kasvonsa Dollyn kasvoja vasten ja suudellen häntä, ja välillä taas katsoen häntä hymyillen silmiin. — Mikä ilo minulle, Aleksei! hän sanoi katsahtaen Vronskiin, joka oli myös hypännyt alas hevosen selästä ja tullut vaunujen luo.
Vronski otti harmaan, korkean hatun päästään ja astui Dollyn luo.
— Ette usko, kuinka hyvillämme olemme tulostanne, hän sanoi erityisen painokkaasti ja hymyili niin, että vahvat valkeat hampaat välkkyivät.
Vasenka Veslovski nosti hevosen selästä lakkiaan ja heilautti iloisesti sen nauhoja päänsä yllä tervehtiäkseen vierasta.
— Se on ruhtinatar Varvara, vastasi Anna Dollyn kysyvään katseeseen, kun vaunut olivat saavuttaneet heidät.
— Vai niin! sanoi Darja Aleksandrovna, ja hänen kasvoissaan kuvastui salainen mielipaha.
Ruhtinatar Varvara oli hänen miehensä täti, ja Dolly tunsi hänet jo vanhastaan eikä pitänyt hänestä. Hän tiesi, että ruhtinatar Varvara oli kaiken ikänsä kyläillyt rikkaitten sukulaistensa luona; ja Dollyä loukkasi se seikka, että hänen miehensä sukulainen oli nyt asettunut Vronskin elätettäväksi. Anna huomasi Dollyn ilmeen, hämmentyi ja punastui, pudotti kädestään pitkät helmansa ja oli vähällä kompastua.
Darja Aleksandrovna meni pysähtyneiden ajoneuvojen luo ja tervehti kylmästi ruhtinatar Varvaraa. Svijazhski oli myös hänelle tuttu. Svijazhski kysyi, miten hänen eriskummallinen ystävänsä Levin jaksoi nuoren vaimonsa kanssa, ja luotuaan pikaisen silmäyksen nelivaljakon hevosiin ja kuluneisiin vaunuihin, ehdotti, että arvoisat rouvat istuutuisivat char-a-bancs'iin.
— Ja minä lähden noilla kulkuneuvoilla, hän sanoi. — Hevonen on kiltti, ja ruhtinatar ajaa mainiosti.
— Ei, olkaa te vain siellä, sanoi Anna, — me ajamme yhdessä Darja Aleksandrovnan kanssa, ja ottaen Dollyä käsivarresta vei hänet takaisin vaunuihin.
Darja Aleksandrovna ihasteli silmät suurina noita hienoja ajopelejä, jollaisia hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, kauniita hevosia ja hienostuneita, säteileviä kasvoja, jotka häntä ympäröivät. Mutta eniten häntä ihmetytti muutos, joka oli tapahtunut hänelle niin tutussa ja rakkaassa Annassa. Toinen, vähemmän tarkkaavainen nainen, joka ei olisi tuntenut Annaa ennestään eikä ajatellut niitä asioita, joita Dolly oli miettinyt tullessaan, ei olisi huomannut Annassa mitään erikoista. Mutta Dolly huomasi hänessä heti sen erityisen kauneuden, joka ilmenee naisissa vain rakkauden parhaimpina aikoina, eikä voinut olla sitä mielessään ihastelematta. Jokainen piirre hänen kasvoissaan, poskien ja leuan kuoppien selkeys, huulten asento, hymy, joka ikään kuin liihotteli ympäri kasvoja, silmien loiste, liikkeiden siro nopeus, äänen täyteläinen sointi, vieläpä hänen ystävällisen äkäinen vastauksensakin Veslovskille, kun tämä pyysi saada ratsastaa hänen ratsullaan opettaakseen sitä laukkaamaan oikealla puolen kaikki tämä oli erityisen viehättävää; ja hän näytti itse tietävän sen ja iloitsevan siitä.
Kun Dolly ja Anna olivat istuutuneet vaunuihin, molemmat valtasi yhtäkkiä omituinen hämmennys. Anna hämmentyi huomatessaan Dollyn tarkkaavaisen ja kysyvän katseen; Dolly taas ei voinut Svijazhskin huomautuksen jälkeen olla ujostelematta vanhoja likaisia "kulkuneuvojaan", joihin Annakin oli istuutunut. Kuski Filipp ja kirjanpitäjä olivat myös ikään kuin hämillään. Salatakseen kainostelunsa konttoristi hyöriskeli vaunujen ympärillä ollen auttavinaan rouvia vaunuihin, mutta Filipp kävi synkännäköiseksi ja päätteli, ettei tuosta ulkomaalaisesta komeudesta kannattanut välittää mitään. Hän katsahti mustaan juoksijaan ja hymähti ivallisesti, ikään kuin varmana siitä, että tuollainen on hyvä vain "romenaatihevosena", mutta ettei se mene helteessä neljääkymmentäkään virstaa yhtä mittaa.
Työkärryjen luona olevat talonpojat olivat kaikki nousseet seisomaan ja katselivat uteliaina ja iloisina maantielle tehden huomautuksiaan herrasväestä.
— Hyvillään näkyvät olevan, eivät ole tainneet ihan äsken tavata, sanoi niinipäähineinen, kiharatukkainen ukko.
— Tuolla mustalla orilla sitä kelpaisi lyhteitä ajaa; liukkaasti menisi.
— Katsokaas! Onko tuo housuniekka nainen? sanoi eräs miehistä osoittaen naistensatulaan istuutuvaa Vasenka Veslovskia.
— Ei, mies se on. Kas, miten kiepsahti näppärästi.
— Tokko tässä enää kannattaa ruveta ruokalevolle?
— Mitä sitä enää tämän päivän nimiin nukkumaan? sanoi ukko ja katsoi kämmenensä alitse aurinkoa kohti. — Päivä on jo yli puolen! Ottakaahan koukut, niin lähdetään.