Sergei Ivanovitsh Koznyshev tahtoi levätä henkisestä työstä, ja sen sijaan, että olisi tapansa mukaan lähtenyt ulkomaille, hän tuli toukokuun lopulla velipuolensa luo maalle. Hänen mielestään mikään ei vetänyt vertoja maalaiselämälle, ja nyt hän tuli maalle siitä nauttimaan. Konstantin Levin oli hyvillään hänen tulostaan, semminkin kun oli luultavaa, ettei Nikolai-veli enää tänä kesänä tulisi. Mutta huolimatta rakkaudestaan ja kunnioituksestaan Sergei Ivanovitshia kohtaan Konstantin Levin tunsi maalla tämän seurassa olonsa hankalaksi. Leviniä häiritsi, jopa suorastaan vaivasi Sergei Ivanovitshin suhtautuminen maalaiselämään. Konstantin Levinille maaseutu vainioineen ja metsineen oli elämän varsinainen paikka, sen ilojen, surujen ja ponnistusten tanner; Sergei Ivanovitsh taas katsoi maalaiselämän olevan yhtäältä hyvää tekevää lepoa, toisaalta taas terveellistä turmeluksen vastamyrkkyä, jota hän nautti mielellään ja tietoisena sen tuottamasta hyödystä. Konstantin Levinin mielestä maalaiselämä oli oivallista sen vuoksi, että se tarjosi epäämättä hyödyllisen työkentän; Sergei Ivanovitshista maalaiselämän erityisviehätys oli siinä, että maalla saattoi ja tulikin olla tekemättä mitään. Lisäksi Leviniä harmitti Sergei Ivanovitshin suhde kansaan. Sergei Ivanovitsh sanoi rakastavansa ja tuntevansa kansaa ja puheli usein talonpoikien kanssa — sen hän osasikin tehdä hyvin, ilman teeskentelyä ja keimailua —, ja jokaisesta keskustelustaan hän johti yleisiä päätelmiä kansan hyväksi ja todisteeksi omasta kansantuntemuksestaan. Konstantin Levinille sellainen suhde kansaan oli vastenmielinen. Hänen näkemyksensä mukaan kansa oli vain keskeinen osakas yhteisessä työssä. Joskin hän tunsi kansaa kohtaan syvää kunnioitusta ja jonkinlaista heimolaisrakkautta, jonka hän uskoi saaneensa talonpoikaisen imettäjänsä maidosta, ja joskin hän väliin riemastui noiden ihmisten voimasta, lempeydestä ja oikeudentunnosta, saattoi hän, niin ikään osakas yhteisessä työssä, useinkin vihastua kansaan sen huolettomuuden, siivottomuuden, juoppouden ja petollisuuden johdosta, kun työ olisi vaatinut aivan toisenlaisia ominaisuuksia. Jos Konstantin Leviniltä olisi kysytty, rakastiko hän kansaa, hän ei toden totta olisi tiennyt, miten siihen vastaisi. Rakasti eikä rakastanut, samoin kuin muitakin ihmisiä. Tietysti hän hyvänä ihmisenä enemmän rakasti kuin vihasi ihmisiä ja samoin myöskin kansaa. Mutta hänen mielestään ei siinä ollut mitään erityisen rakastettavaa tai vihattavaa: hän sekä eli kansan parissa että kaikki hänen toimensa olivat sidoksissa siihen, ja niinpä hän katsoi olevansa osa kansaa. Hän ei nähnyt itsessään tai kansassa mitään erikoisia ominaisuuksia tai puutteita eikä siis voinut asettaa itseään sen vastakohdaksi. Ja vaikka hän isäntänä, välittäjänä ja neuvonantajana oli ollutkin pitkät ajat mitä läheisimmissä suhteissa talonpoikiin — talonpojat uskoivat häneen ja kävivät aina neljänkymmenenkin virstan takaa kysymässä häneltä neuvoa —, ei hänellä silti ollut mitään tarkkaa näkemystä kansasta, ja kysymykseen, tunteeko hän kansan, hänen olisi ollut yhtä vaikea vastata kuin kysymykseen, rakastaako hän sitä. Jos Levin olisi sanonut tuntevansa kansan, se olisi ollut sama kuin hän olisi väittänyt tuntevansa ihmiset. Elämää seuraillessaan hän oli tullut tuntemaan paljon sellaisia henkilöitä — niitten joukossa myös talonpoikia —, joita piti hyvinä ja mielenkiintoisina ihmisinä, ja huomasi heissä aina uusia piirteitä ja sai alinomaa muutella ja muokata mielipiteitään heistä. Sergei Ivanovitshin suhde oli kokonaan toinen. Niin kuin hän piti maalaiselämästä ja kehui sitä vastakohtana toiselle elämäntavalle, josta ei pitänyt, samoin hän piti myös kansasta vastakohtana sille ihmisluokalle, josta hän ei pitänyt, ja samoin hän sanoessaan tuntevansa kansan käsitti sen joksikin vastakohdaksi muille ihmisille yleensä. Tekemiensä huomioiden ja ennen kaikkea vastakkainasettelujen nojalla hän näki kansanelämän muodot määrätynlaisina ja selkeinä, eikä hän koskaan muuttanut mielipidettään kansasta eikä antanut minkään horjuttaa myötätuntoista suhdettaan siihen.
Veljesten väitellessä kansasta Sergei Ivanovitsh voitti aina veljensä siksi, että hänellä oli määrätyt käsityksensä kansasta, sen luonteesta, ominaisuuksista ja taipumuksista, kun taas Konstantin Levinillä ei ollut mitään määrättyä eikä muuttumatonta kantaa siinä asiassa, joten hänet oli helppo saada kiinni ristiinpuhumisesta.
Sergei Ivanovitsh piti nuorempaa veljeään kunnon miehenä, jolla oli sydän paikallaan, mutta joka melko nokkelasta älystään huolimatta oli liian riippuvainen hetken vaikutelmista ja sen vuoksi ristiriitainen. Vanhemman veljen suopeudella hän silloin tällöin selitteli Levinille asioiden merkitystä, mutta ei mielellään väitellyt tämän kanssa, koska tiesi helposti voittavansa hänet.
Konstantin Levin oli aina pitänyt veljeään sangen viisaana ja sivistyneenä miehenä, jalona sanan parhaassa merkityksessä ja kykenevänä toimimaan yhteiseksi hyväksi. Mutta mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä useammin hänen mieleensä silti nousi ajatus, ettei tuo kyky toimia yhteiseksi hyväksi, jonka hän tunsi itseltään kokonaan puuttuvan, kenties ollutkaan mikään vahvuus vaan päinvastoin jokin puute, ei hyvien, rehellisten, jalojen toimien ja taipumusten puute, vaan elämän voiman puute, sen puute, mitä sanotaan sydämeksi, pyrkimyksen, joka pakottaa ihmisen valitsemaan kaikista lukemattomista edessä olevista elämänteistä yhden ja haluamaan sitä. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan velipuoltaan, sitä paremmin hän huomasi, ettei Sergei Ivanovitsh eivätkä monet muutkaan yleisen hyvän asianajajat olleet sydämensä pakosta kiintyneet yhteiseen hyvään, vaan että he olivat järjellään harkinneet hyväksi toimia sillä alalla ja siksi ottaneet sen työalakseen. Tätä otaksumaa lujitti sekin huomio, ettei Sergei Ivanovitsh kokenut kysymyksiä yhteisestä hyvästä ja sielun kuolemattomuudesta vähääkään läheisemmiksi kuin shakkipeliä tai jonkin uuden koneen taidokasta rakennetta koskevia kysymyksiä.
Lisäksi Konstantin Leviniä vaivasi se seikka, että hänen veljensä oli tullut maalle lepäämään, kun taas hänellä, Levinillä, oli varsinkin juuri kesäaikaan niin paljon kaikenlaisia taloustöitä, ettei pitkä kesäpäivä tahtonut riittää. Ja vaikka Sergei Ivanovitsh nyt lepäsikin eli ei kirjoittanut teostaan, hän oli niin tottunut henkiseen työhön, että halusi esitellä mieleensä tulleita ajatuksia kauniisti ja suppeasti muotoiltuina ja halusi niille myös kuulijan. Tavallisin ja luontevin kuulija oli hänen velipuolensa. Siksi Konstantinista tuntui nololta jättää hänet yksin, niin koruttoman veljelliset kuin heidän välinsä muuten olivatkin. Sergei Ivanovitsh paneutui mielellään pitkäkseen päivänpaisteiselle nurmikolle ja lojui siinä itseään paahtaen ja veltosti jutellen.
— Et usko, vakuutteli hän Levinille, — miten minä nautin tästä laiskiaisen elämästä. Ei ainoatakaan ajatusta päässä, usko pois.
Mutta Konstantinin oli ikävä istua ja kuunnella häntä, varsinkin kun hän tiesi, että lantaa ajettiin väärälle pellolle, jos hän oli poissa, ja kaadettiin ties miten, jollei hän ollut valvomassa, eikä väännetty kiinni auran terää, vaan päästettiin se löysäksi ja sanottiin sitten, että uudenaikaiset aurat ovat vain herrain metkuja ja että toista ne ovat vanhat sahrat jne.
— Pysyisit paikoillasi etkä hääräisi niin tässä helteessä, kehottiSergei Ivanovitsh.
— Minun täytyy kuitenkin pistäytyä konttorissa, Levin vastasi ja livistikin pellolle.
Kesäkuun ensi päivinä sattui, että Levinin vanha hoitajamummo ja taloudenhoitaja Agafja Mihailovna, joka piti talossa emännyyttä, liukastui viedessään kellariin vastasuolattuja sieniä, kaatui ja nyrjäytti ranteensa. Haettiin vastikään yliopistosta päässyt kunnanlääkäri, nuori ja puhelias mies. Hän tarkasti käden, sanoi, ettei se ole mennyt sijoiltaan, ja jäi sitten päivälliselle. Hän näytti nauttivan keskustelusta kuuluisan Sergei Ivanovitsh Koznyshevin kanssa ja — tuodakseen ilmi valistuneen näkökantansa — kertoi tälle kaikki ympäristön juorut valitellen kunnallisen asiainhoidon kehnoa tilaa. Sergei Ivanovitsh kuunteli tarkkaavasti, kyseli yhtä ja toista ja yltyi sitten uuden kuulijansa innostamana puhumaan enemmänkin. Hän teki useita osuvia ja merkittäviä huomautuksia, joihin nuori tohtori suhtautui kunnioittavasti ja arvoa-antavasti. Sergei Ivanovitsh muuttui veljelle tuttuun tapaansa kovin eloisaksi, kuten yleensäkin loistavan ja vilkkaan keskustelun jälkeen. Lääkärin mentyä hän halusi lähteä joelle onkimaan. Sergei Ivanovitsh piti paljon onkimisesta ja ikään kuin ylpeili siitä, että saattoi pitää niin tyhmästä työstä.
Konstantin Levin, jonka piti lähteä kyntöpellolle ja niityille, lupasi saattaa hänet hevosella joelle.
Oli juuri se sydänkesän aika, jolloin vuoden sadosta jo aletaan olla selvillä, jolloin ajatus yhä useammin siirtyy tulevan vuoden kylvöihin ja heinänkorjuu on edessä, jolloin ruis on jo heilimöinyt ja keinuu tuulessa harmaanvihreänä kevein, hentoisin tähkin. Viheröivät kauralaihot leviävät vielä epätasaisina ja keltakukkaisten rikkaruohokasvustojen täplittäminä, mutta toisaalla maa jo peittyy varhaisen tattarin lehtiin. Karjan kivikoksi tallaamat kesannot ovat jo puoliksi kynnetyt, ja auringonlaskun aikaan ilmassa tuntuu kuivettuneista lantatunkioista ja keltaisista simakukista lähtevä äitelä lemu. Koskemattomat, viikatetta odottavat heinäniityt leviävät alangoilla sankkana meriaavana, jolla kitketyt hierakanvarret tummuvat kasoissaan.
Oli se aika kesästä, jolloin maatöissä on lyhyt hengähdystauko ennen joka vuosi toistuvaa, kansan kaikki voimat vaativaa sadonkorjuuta. Sato oli hyvä, päivät olivat selkeitä ja kuumia ja yöt kasteisia ja lyhyitä. Veljesten oli ajettava metsän poikki tullakseen niityille. Sergei Ivanovitsh ihaili koko ajan sankkalehväisen metsän kauneutta kiinnittäen veljensä huomion milloin varjon puolelta tummaan, keltaisten verholehtien kirjavoimaan vanhaan lehmukseen, joka juuri oli puhkeamaisillaan kukkaan, milloin tämänvuotisiin smaragdinhohtoisiin vesoihin. Konstantin Levin ei pitänyt siitä, että puhuttiin luonnon kauneudesta. Sanat ikään kuin riisuivat kauneuden siltä, mitä hän näki. Hän myönteli veljensä puhuessa, mutta alkoi tahtomattaan ajatella muuta. Kun he olivat ajaneet metsän poikki, koko hänen huomionsa sai osakseen kummulla oleva kesanto. Sillä kasvoi paikoin keltaista ruohoa, paikoin maa oli rikottu ja jaettu ruutuihin, sinne tänne oli kaadettu lantakasoja, ja osaksi maa oli jo kynnettykin. Ketoa pitkin ajoi rivistönä joukko kärryjä. Levin laski, montako niitä oli, ja oli hyvillään siitä, että pelto tulee hyvään kuntoon; edessä olevat niityt veivät hänen ajatuksensa heinäntekoon. Heinänteko kiehtoi hänen mieltään aina erityisen voimakkaasti. Kun oli tultu niityn reunaan, Levin pysäytti hevosensa.
Alhaalla sakeassa heinikossa oli säilynyt vielä aamukaste, ja Sergei Ivanovitsh pyysi veljeään saattamaan hänet hevosella siihen pajupensaaseen saakka, jonka kohdalla hänen onkiapajansa oli, etteivät jalat kastuisi. Niin sääli kuin Konstantin Levinin olikin tallata heinää, hän ajoi niitylle. Korkea heinä kietoutui pehmeästi hevosen jalkoihin ja rattaanpyöriin, joiden rumpuihin ja puoliin takertui siemeniä.
Sergei Ivanovitsh istuutui pensaan juurelle selvittelemään onkiaan, ja Levin sitoi hevosensa puuhun ja astui avaran niityn tyyneen, harmaanvihreään mereen. Silkkinen siemenkypsä heinä ulottui keväisen tulvaveden alta vapautuneella maalla melkein vyötäisiin saakka.
Kuljettuaan niityn poikki hän tuli tielle ja tapasi mehiläiskoppaa kantavan ukon, jonka toinen silmä oli turvoksissa.
— Oletko saanut kiinni uusia mehiläisiä, Fomitsh? kysyi Levin.
— Vai uusia! Kunpa saisi entiset edes säilymään, Konstantin Dmitrish.
Toinen parvi karkasi jo toisen kerran. Saivat sentään pojat kiinni. Riisuivat tuon teidän kyntöhevosenne, joka tuolla pellolla kyntää, ajoivat perässä ja saivat kiinni…
— No mitäs sanot, Fomitsh, joko saa ruveta niittämään vai pitääkö odottaa vielä?
— Mikäpä väli tuolla lienee. Meikäläinen aina jättää Pietarin päivään, mutta tehän tuota aloitatte aikaisemmin. Kun Luoja suo, niin lykästää; heinä on hyvä. Pääseepähän karja väljemmälle.
— Mitäs ilmasta arvelet?
— Miten Luoja hyväksi nähnee. Saattaa pysyä poutanakin. Levin palasi veljensä luo.
Kala ei syönyt, mutta Sergei Ivanovitsh oli varsin tyytyväinen, näyttipä olevan mitä parhaimmalla tuulella. Levin huomasi, että Sergei Ivanovitsh oli aamupäiväisen keskustelun synnyttämässä vireessä ja tahtoi puhua. Levin sitä vastoin halusi päästä kotiin niin pian kuin suinkin saadakseen niittomiehet huomiseksi kokoon ja ratkaistakseen kysymyksen heinänniitosta, joka oli hänelle niin tärkeä.
— Emmeköhän lähde jo, hän sanoi.
— Mikäs kiire nyt on? Istutaan toki hetkinen. Oletpa sinä kastunut aika lailla! Mukavaa tässä on istua, vaikkei kala syökään. Kaikenlaiset pyyntihommat ovat sikäli hyviä, että saa olla tekemisissä luonnon kanssa. Katsohan tuota teräksenväristä vettä, miten se on kaunista! hän sanoi. — Nuo heinäiset niittyrannat, jatkoi hän, — tuovat aina mieleeni vanhan arvoituksen, — muistatko? Heinä sanoo vedelle: huojutaan ja keinutaan.
— En minä tunne sitä arvoitusta, Levin vastasi alakuloisesti.
— Tiedätkö, minä ajattelin tässä sinua, sanoi Sergei Ivanovitsh. — On aivan anteeksiantamatonta, miten teidän piirikunnassanne asioita hoidetaan; se tohtori näet kertoi minulle… hän ei ole lainkaan tyhmä mies. Olen sanonut sinulle ennenkin ja sanon, ettei ole hyvä, ettet sinä käy kokouksissa ja että vetäydyt syrjään kunnan asioista. Jos kaikki kunnolliset ihmiset vetäytyvät syrjään, menee kaikki tietysti päin honkia. Maksetaan veroa virkailijoiden palkkaamista varten eikä kuitenkaan ole kouluja, ei välskäreitä eikä kätilöitä, ei apteekkeja eikä mitään.
— Olenhan minä koettanut, Levin vastasi hiljaa ja vastahakoisesti, — mutta kun minä en voi! Mitä minä sille mahdan?
— Mitä sinä et voi? En totta tosiaan ymmärrä. Se ei voi olla vain välinpitämättömyyttä tai taitamattomuutta. Voiko se todellakin olla silkkaa laiskuutta?
— Ei mitään niistä kolmesta. Minä olen koettanut ja tullut huomaamaan, etten voi tehdä mitään, Levin sanoi.
Hän ei välittänyt syventyä veljensä sanoihin. Hän katseli joentakaiselle pellolle ja näki siellä jotain mustaa, mutta ei voinut erottaa, oliko siellä pelkkä hevonen vai ratsastava työnjohtaja.
— Miksi et voi tehdä mitään? Sinä olet yrittänyt, eikä yritys ole mielestäsi onnistunut, ja sinä alistut heti. Luulisi toki miehessä olevan enemmän itserakkautta.
— Itserakkautta, sävähti Levin veljensä sanojen satuttamana, — mitä se tähän kuuluu? Jos yliopistossa olisi minulle sanottu, että muut ymmärtävät integraalilaskun, minä vain en, niin se olisi loukannut itserakkauttani. Mutta tässä pitäisi olla edeltäpäin vakuuttunut siitä, että sentapainen työ vaatii joitakin erityisiä kykyjä ja että kaikki se puuhastelu on mahdottoman tärkeää.
— Eikö se sitten ole tärkeätä? sanoi Sergei Ivanovitsh jota loukkasi se, että Levin piti vähäarvoisina hänen kiinnostuksensa kohteita, ja varsinkin se, että tämä näytti niin vastahakoisesti kuuntelevan häntä.
— Minusta se ei tunnu tärkeältä, se ei innosta minua, sano mitä sanot… Levin vastasi, joka erotti nyt, että liikkuva musta kohde oli työnjohtaja ja että tämä nähtävästi oli päästämässä miehiä pois kyntämästä. He käänsivät sahrojaan nurin. "Joko ne nyt ovat lopettaneet kynnön?" hän ajatteli.
— Mutta kuulehan sentään, sanoi vanhempi veli vetäen kauniit, viisaat kasvonsa kurttuun, — kaikella on sentään rajansa. On varsin kiitettävää olla eriskummallinen ja vilpitön ihminen ja vihata valheellisuutta… sen minä hyvin tiedän; mutta se, mitä sinä äsken sanoit, on joko aivan järjetöntä tai kalskahtaa varsin pahalta. Kuinka sinä voit pitää vähäarvoisena sitä, että tämä kansa, jota sinä niin vakuutat rakastavasi…
"En ole koskaan vakuuttanut", ajatteli Konstantin Levin.
—… kuolee avun puutteeseen? Raa'at eukot näännyttävät lapsiraukkoja kuoliaaksi, kansa piintyy sivistymättömyyteensä ja on jokaisen kyläkirjurin vallassa, ja sinun käsiisi on annettu apukeinoja, mutta sinä et auta, sillä et pidä sitä tärkeänä.
Ja Sergei Ivanovitsh asetti hänen eteensä pahan ongelman; joko olet niin kehittymätön, ettet näe kaikkea, mitä voisit tehdä, tai et tahdo uhrata mitään rauhastasi, turhamaisuudestasi ja sen sellaisista ryhtyäksesi sitä tekemään.
Konstantin Levin tunsi, ettei hän voinut kuin alistua ja tunnustaa kylmäkiskoisuutensa yhteistä asiaa kohtaan. Ja se loukkasi ja katkeroitti häntä.
— Niin se on, hän sanoi päättävästi, — minä en näe mitään mahdollisuutta…
— Miten niin et? Onko esimerkiksi mahdotonta hyvän varainhoidon avulla hankkia tarvitseville lääkärinapua?
— Minusta se näyttää mahdottomalta… Meidän piirimme neljäntuhannen neliövirstan laajuisella alueella on luullakseni aivan mahdotonta saada joka paikkaan lääkärinapua, kun ottaa huomioon tämän seudun tulvavedet, lumituiskut ja työajat. Enkä minä yleensäkään usko lääketieteeseen.
— Suo anteeksi, tuo ei ole reilua… Voisin ottaa tuhat esimerkkiä… Ja entä sitten koulut?
— Mihin niitä tarvitaan?
— Mitä sinä puhut! Voiko olla epäilystä sivistyksen hyödystä? Jos se on hyvä sinulle, niin se on hyvä muillekin.
Konstantin Levin tunsi joutuneensa alakynteen, joten hän kiivastui ja tuli tahtomattaan sanoneeksi pääsyyn välinpitämättömyyteensä yhteistä asiaa kohtaan.
— Ehkäpä kaikki tuo on hyväksi. Mutta miksi minun pitäisi huolehtia lääkintäasemista, joita en koskaan käytä, ja kouluista, joihin en tule lähettämään lapsiani ja joihin eivät talonpojatkaan tahdo lapsiaan lähettää, kun en edes lujasti usko, että tarvitsee lähettää? hän sanoi.
Sergei Ivanovitshia kummastutti hiukan tämä odottamaton katsantokanta; mutta hän teki samassa uuden hyökkäyssuunnitelman.
Hän oli hetkisen vaiti, veti toisen onkensa vedestä, heitti uudelleen ja kääntyi hymyillen veljensä puoleen:
— Jahaa… No mitä ensinnäkin lääkintäaseman tärkeyteen tulee, tämänpäiväinen kokemus osoittaa sen tarpeellisuuden. Vastahan Agafja Mihailovna tarvitsi kunnanlääkärin apua.
— Minä vain luulen että käsi jää vääräksi.
— No, sehän nähdään…ja toiseksi lukutaitoinen talonpoika on kai sinullekin hyödyllisempi kuin lukutaidoton.
— Ei ole, kysy keneltä hyvänsä, Levin vastasi varmasti, — lukutaitoinen on työmiehenä paljon huonompi. Ei saa teitäkään korjatuksi; ja tuskin ovat saaneet sillan kokoon, kun jo varastavat.
Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan, sillä hän ei pitänyt vastaväitteistä, varsinkaan sellaisista, joissa lakkaamatta hypittiin uusiin asioihin ja ilman mitään yhteyttä esiteltiin uusia todisteita, niin että oli vaikea tietää mihin vastata.
— Pysykäämme asiassa, hän sanoi. — On kysymys siitä, myönnätkö sinä, että sivistys tuo onnea kansalle?
— Myönnän, Levin sanoi arvelematta ja huomasi samassa sanoneensa hiukan toisin kuin ajatteli. Hän tunsi, että jos hän sen myöntää, veli todistaa hänen kaikki puheensa loruksi, jossa ei ole päätä eikä häntää. Hän ei tiennyt, miten tämä sen todistaa, tiesi vain, että hän tekee sen epäämättömän loogisesti, ja odotti sitä.
Ja todistelu tapahtui paljon yksinkertaisemmin kuin Konstantin Levin oli osannut odottaakaan.
— Jos sinä myönnät sivistyksen tuovan onnea, sanoi Sergei Ivanovitsh — niin et rehellisenä ihmisenä voi olla auttamatta eteenpäin sellaista asiaa sekä haluamatta työskennellä sen hyväksi.
— Mutta en minä vielä myönnä sitä hyväksi, sanoi Konstantin Levin punastuen.
— Miten niin et? Sinähän juuri sanoit…
— Niin, en tunnusta sitä hyväksi enkä mahdolliseksikaan.
— Sitä sinä et voi tietää, kun et ole nähnyt sen eteen vaivaa.
— No, oletetaan niin, sanoi Levin, joka ei ollenkaan olettanut niin, — oletetaan, että asia olisi niin. Mutta minä en sittenkään käsitä, miksi minun pitäisi ruveta sitä edistämään.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Kun me nyt kerran olemme ruvenneet tästä keskustelemaan, niin selitä sinä filosofiselta näkökannalta, Levin sanoi.
— Minä en käsitä, mihin tässä filosofiaa tarvitaan, sanoi Sergei Ivanovitsh sellaiseen sävyyn — niin Levinistä tuntui — kuin hän ei olisi myöntänyt velipuolellaan olevan oikeutta keskustella filosofiasta. Se ärsytti Leviniä.
— Minä sanon heti mihin! aloitti hän kiivaasti. — Minä luulen, että kaikkien meidän toimiemme perusteena on sittenkin henkilökohtainen onni. Nykyisissä kunnallisissa laitoksissa en aatelismiehenä näe mitään, mikä edistäisi minun hyvinvointiani. Tiet eivät ole parantuneet eivätkä parannu; ja minun hevoseni vetävät minua kyllä huonoillakin teillä. Lääkäriä ja lääkintäasemaa en tarvitse — en ole koskaan kääntynyt niitten puoleen enkä tule kääntymään. Koulut ovat minulle myös tarpeettomia, jopa vahingollisiakin, kuten äsken sanoin. Kaikista kunnallisista laitoksista ei minulla ole muuta iloa kuin että saan maksaa kahdeksantoista kopeekkaa desjatiinalta, viettää kaupungissa yöni lutikoitten seurassa ja kuunnella kaikenlaista roskaa ja ruokottomuutta, saamatta siitä pienintäkään henkilökohtaista tyydytystä tai etua.
— Kuulepas, keskeytti Sergei Ivanovitsh hänet hymyillen, — henkilökohtainen etu ei kannustanut meitä tekemään työtä talonpoikien vapauttamiseksi orjuudesta, mutta työtä tehtiin kuitenkin.
— Eipähän! keskeytti Konstantin yhä enemmän kiivastuen. — Talonpoikien vapauttaminen oli kokonaan toista. Ja siinä oli kysymyksessä henkilökohtainen etu. Täytyi päästä vapaaksi sen raskaan taakan painosta, joka niin pusersi meitä kaikkia hyviä ihmisiä. Mutta keskustella äänivaltaisena siitä, montako kultaajaa tarvitaan ja miten viemärit on johdettava kaupungissa, jossa minulla ei muuten ole mitään tekemistä, valamiehenä tuomita talonpoikaa sianlihavarkaudesta ja kuunnella kuusi tuntia puolustajien ja syyttäjien jaarittelua ja oikeuden puheenjohtajan kuulustelua, kun hän kysyy meidän vanhalta hölmö-Aljoshalta: "Myönnättekö te, herra syytetty, sianlihavarkauden tapahtuneeksi tosiasiaksi? — Häh?"
Konstantin Levin viehättyi esittämään oikeuden puheenjohtajaa ja hölmö-Aljoshaa; kaikki se tuntui hänestä kuuluvan asiaan. Mutta Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään.
— Mitä sinä sillä oikeastaan tahdot sanoa?
— Minä tahdon vain sanoa, että niitä oikeuksia, jotka koskevat minua… minun intressejäni, olen aina puolustava kaikin voimin, niin kuin ennen ylioppilasaikanani, kun ylioppilaiden luona pidettiin kotitarkastuksia ja santarmit lukivat meidän kirjeitämme, olin kaikin voimin valmis puolustamaan meidän oikeuksiamme — sivistyksen ja vapauden oikeuksia. Olisi toista, jos olisi kysymys asevelvollisuudesta, joka koskee minun lasteni ja veljeni kohtaloa ja minua itseäni; minä olen valmis neuvottelemaan kaikesta, mikä tavalla tai toisella koskee minua. Mutta minulla ei ole mitään halua mennä päättämään siitä, mihin on määrättävä neljäkymmentätuhatta ruplaa rahoja, ja tuomitsemaan hölmö-Aljoshaa.
Konstantin Levinin sanat tulivat kuin murtuneesta padosta. SergeiIvanovitsh hymähti.
— Entä kun jonain päivänä itse joudut oikeuteen? Olisiko sinusta hauskempi, että sinut tuomittaisiin vanhassa rikosoikeudessa?
— Minä en joudu oikeuteen. Minä en tapa ketään, eikä minun ole tarvis mennä sinne. Koko meidän zemstvolaitoksemme, jatkoi hän hypähtäen taaskin kokonaan syrjään asiasta, — on kuin ainakin juhannuskoivut, joita täällä tökitään pystyyn että saataisiin jotain sen metsän tapaista, joka Euroopassa on kasvanut itsestään, enkä minä voi täydestä sydämestäni katsella noita koivuja ja uskoa niihin.
Sergei Ivanovitsh kohautti olkapäitään ilmaistakseen hämmästyksensä siitä, mistä nuo juhannuskoivut nyt yhtäkkiä ilmestyivät, joskin hän samassa ymmärsi, mitä hänen veljensä niillä tarkoitti.
— Eihän tuolla tavoin voi päätellä, huomautti hän. Mutta Konstantin Levin tahtoi vielä sanoa jotain puolustukseksi sille puutteelle, jonka hän tunsi itsessään olevan, — välinpitämättömyydelleen yhteistä hyvää kohtaan. Ja hän jatkoi:
— Minä en usko, että mikään toiminta voi vakiintua, jollei sillä ole pohjanaan henkilökohtainen intressi. Se on yleinen filosofinen totuus, hän sanoi toistaen varmasti sanan filosofinen, ikään kuin osoittaakseen, että hänellä oli yhtä suuri oikeus puhua filosofiasta kuin kenellä muulla hyvänsä.
Sergei Ivanovitsh hymyili jälleen. "Hänelläkin on oma filosofiansa omia taipumuksiaan palvelemassa", hän ajatteli.
— Parasta kun jätät filosofian rauhaan, hän sanoi. — Kaikkien aikojen filosofian päätarkoituksena on löytää se välttämätön yhdysside, joka on olemassa henkilökohtaisen edun ja yhteishyvän välillä. Mutta se ei nyt kuulu asiaan. Palatakseni siihen minun täytyy korjata sinun äskeistä vertaustasi. Koivut eivät ole maahan tökkäistyjä, vaan ne on osaksi istutettu, osaksi kylvetty, ja niitä täytyy käsitellä hellävaroen. Vain niillä kansoilla on tulevaisuus, vain niitä kansoja voidaan nimittää historiallisiksi, jotka kykenevät vaistoamaan, mikä heidän laitoksissaan on tärkeää ja merkitsevää, ja jotka ymmärtävät pitää laitoksiaan arvossa.
Ja Sergei Ivanovitsh siirsi kysymyksen filosofis-historialliselle alalle, jonne Konstantin Levin ei voinut häntä seurata, ja osoitti, miten väärä veljen kanta oli.
— Mitä tulee siihen, ettei se työ sinua miellytä, niin se johtuu vain — suo anteeksi — meidän tavallisesta venäläisestä laiskuudestamme ja herrasluonnostamme, ja minä olen varma siitä että se on sinussa vain ohimenevää harhaannusta.
Konstantin oli vaiti. Hän tunsi olevansa voitettu joka suhteessa, mutta samalla hän tunsi, ettei Sergei Ivanovitsh ollut ymmärtänyt hänen ajatustaan. Hän ei vain tiennyt, miksi niin oli käynyt: siksikö, ettei hän ollut osannut sanoa sitä selvästi, siksikö, ettei Sergei Ivanovitsh tahtonut sitä ymmärtää vaiko siksi, ettei tämä voinut häntä ymmärtää. Mutta Konstantin Levin ei ruvennut syventymään noihin ajatuksiin, vaan väittämättä enää vastaan vaipui miettimään jo aivan toista, omaa yksityistä asiaansa.
Sergei Ivanovitsh kääri kokoon toisenkin onkensa, irrotti hevosen, ja he lähtivät ajamaan.
Se yksityinen asia, jonka parissa Levinin ajatukset askartelivat, oli seuraava: Levin oli kerran viime vuonna suuttunut heinäniityllä työnjohtajaansa ja käyttänyt tavallista itsetyynnytyskeinoaan — ottanut mieheltä viikatteen ja alkanut niittää. Se työ oli niin miellyttänyt häntä, että hän oli sittemmin tuon tuostakin tarttunut viikatteeseen; olipa hän yksin niittänyt koko lähiniityn ja tänä vuonna hän oli jo aikaisin keväällä suunnitellut, miten tulisi päiväkaudet niittämään miestensä kanssa.
Veljensä tulon jälkeen hän oli alkanut epäröidä, niittääkö vai ei. Hänestä tuntui pahalta jättää veli päiväkausiksi yksin kotiin, ja hän pelkäsi, että veli kenties nauraisi hänen innostukselleen. Mutta kulkiessaan niityllä hän oli saanut niiton vaikutelmat niin elävästi mieleensä, että oli jo melkein varmasti päättänyt ruveta niittämään. Ja hermostuneen onkikeskustelun jälkeen hän muisti taas tuon aikeensa.
"Täytyy saada liikuntaa, muuten minun luonteeni menee kokonaan pilalle", hän ajatteli ja päätti ryhtyä niittämään, niin nololta kuin se tuntuikin veljen ja työväen edessä.
Illan suussa Konstantin Levin meni konttoriin, antoi työmääräyksiä ja lähetti kyliin hakemaan huomiseksi niittomiehiä niittämään Kalinovin niittyä, suurinta ja parasta Levinin niityistä.
— Ja lähettäkää samalla minun viikatteeni Titille, jotta hän teroittaisi sen ja veisi huomenna niitylle. Kenties menen itsekin niittämään, hän sanoi koettaen olla ujostelematta.
Työnjohtaja veti suunsa hymyyn ja sanoi:
— Kyllä toimitan, herra.
Illalla teetä juotaessa Levin kertoi aikeestaan myöskin veljelleen.
— Nähtävästi tulee pysyvät poudat, hän sanoi. — Huomenna minä aloitan heinänteon.
— Minä pidän kovasti siitä työstä, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Minä pidän kauheasti. Olen joskus itse niittänyt talonpoikien kanssa ja huomenna aion niittää koko päivän.
— Mitä sinä tarkoitat? Koko päivän, talonpoikien kanssa?
— Niin, se on hyvin mukavaa, Levin sanoi.
— Se on hyvää ruumiinharjoitusta, mutta tuskinpa sinä sitä kestät, sanoi Sergei Ivanovitsh ilman pienintäkään ivaa.
— Minä olen koettanut. Ensin on raskasta, mutta vähitellen siihen tottuu. Minä luulen pysyväni perässä…
— Niinkö! No mitä talonpojat siitä arvelevat? Varmaankin naureskelevat herransa tempuille.
— En usko. Ja se on sitä paitsi niin hauskaa ja vaikeaa työtä, ettei ole aikaa ajatella, mitä he sanovat.
— Miten sinun päivällisesi sitten käy? Sinne on vähän nolo lähettää viiniä ja kalkkunapaistia.
— Ei, minä tulen kotiin vasta kun heillä alkaa lepo.
Seuraavana aamuna Konstantin Levin nousi tavallista aikaisemmin, mutta isännäntoimet pidättivät häntä, ja kun hän saapui heinäniitylle, olivat viikatemiehet tekemässä jo toista lakeista.
Jo mäeltä avautui hänen eteensä mäen alla varjossa oleva niitetty ala, sen harmahtavat lakeisrivit ja niittäjien ensimmäisen niittotaipaleen lähtöpaikkaan riisumat tummat kauhtanat.
Hänen lähetessään niittyä tuli vähitellen näkyviin niittäjien pitkä jono. Toiset kauhtanoissaan, toiset paitahihasillaan he astelivat peräkkäin heiluttaen viikatettaan kukin omalla tavallaan. Hän laski heitä olevan kaikkiaan neljäkymmentäkaksi miestä.
He liikkuivat hitaasti pitkin niityn epätasaista alaosaa, jossa oli ennen ollut patoallas. Levin tunsi jonossa muutamia omia miehiään. Tuossa ukko Jermil pitkässä valkeassa paidassaan heilutteli viikatettaan selkä kumarassa; tuossa nuori, lyhytkasvuinen Vasjka, Levinin entinen kuski vauhdikkaine otteineen; siellä oli myöskin Tit, Levinin niitonopettaja laiha ja pienikasvuinen talonpoika. Hän kulki suorana jonon etunenässä ikään kuin leikkien viikatteellaan ja jättäen jälkeensä leveän lakeisen.
Levin hyppäsi alas hevosen selästä, sitoi sen tienviereen ja meniTitin luo, joka haki pensaasta toisen viikatteen ja toi sen hänelle.
— Tässä on herran viikate. Terävä on, leikkaa ihan itsestään, sanoiTit ottaen hymyillen lakin päästään ja antaen Levinille viikatteen.
Levin otti viikatteensa ja alkoi koetella. Taipaleen päähän päässeet niittäjät tulivat toinen toisensa jälkeen hiestyneinä ja iloisina tielle ja naureskellen tervehtivät herraansa. He katsoivat kaikki häneen, mutta kukaan ei sanonut mitään, ennen kuin joukkoon ehtinyt kookas, parraton ja ryppyinen lammasnahkatakkinen ukko virkkoi:
— Katsokin, herra, ettet jää muita huonommaksi, kun kerran urakkaan rupesit! — ja Levin kuuli hillittyä naurua niittomiesten joukosta.
— Minä koetan pysyä perässä, hän sanoi asettuen Titin seuraajaksi ja odottaen, milloin saisi alkaa.
— Katsokin, herra, toisti ukko.
Tit teki tilaa ja Levin lähti hänen jälkeensä. Heinä oli siltä kohden matalaa tienvierusruohoa, ja Levin, joka ei ollut pitkään aikaan niittänyt ja jota miesjoukon tarkkailu hämmensi, niitti alkuun huonosti, vaikka löikin voimakkaasti. Takaapäin kuului huomautuksia:
— On pantu pahasti kiinni, kahva liian korkealla, ei pääse kumartumaan, sanoi joku.
— Lyö enemmän tyvipuolella, neuvoi toinen.
— Hyvä tulee, kehaisi ukko. — Katsos kun sivaltelee… Kovin teet leveän lakeisen, väsyt, herra… Sitä isäntä aina näet omaksi hyväkseen koettaa! Mutta katsokaas sänkeä. Siitä sai meikäläinen ennen aikaan niskaansa.
Heinä muuttui pehmeämmäksi. Levin kuuli mitä takana puhuttiin, mutta asteli mitään vastaamatta Titin jäljessä koettaen niittää niin hyvin kuin suinkin. He olivat kulkeneet noin sadan askeleen matkan. Tit niitti yhä pysähtymättä ja osoittamatta pientäkään väsymyksen merkkiä; mutta Leviniä alkoi jo pelottaa, ettei hän kestä enää, niin väsynyt hän oli.
Hän tunsi heiluttavansa viikatetta viimeisin voimin ja päätti pyytää Titiä seisahtumaan. Mutta samassa Tit pysähtyikin itse, kumartui, otti heinää ja pyyhittyään sillä viikatteen terän alkoi hioa. Levin oikaisi suoraksi, huoahti ja katsoi taaksensa. Hänen takanaan oleva niittomies oli nähtävästi myös väsynyt, koska pysähtyi hiomaan aivan pian, Leviniin asti niittämättä. Tit hioi omansa ja Levinin viikatteen, ja he lähtivät taas eteenpäin.
Toisella otteella toistui sama juttu. Tit kulki sivaltaen sivaltamistaan ja väsymättä. Levin seurasi jäljessä koettaen pysyä kintereillä, ja hänestä tuntui yhä vaikeammalta ja vaikeammalta: tuli hetki, jolloin hän luuli voimiensa loppuvan, mutta samassa Tit pysähtyikin hiomaan.
Niin he pääsivät ensimmäisen taipaleen päähän. Ja tuo pitkä taival tuntui Levinistä erityisen vaikealta. Mutta kun se oli suoritettu ja Tit lähti viikate olalla hiljalleen kulkemaan takaisinpäin omien anturoittensa jälkiä, jotka näkyivät kaatuneessa heinässä, ja Levin lähti samalla tavoin astelemaan oman lakeisensa reunaa, Levinin oli erinomaisen hyvä olla huolimatta siitä, että hiki virtasi hänen kasvoillaan tippuen pisaroina nenältä ja koko selkä oli niin märkä kuin vedestä noustessa. Erityisesti häntä ilahdutti se havainto, että hän kestää.
Hänen iloaan myrkytti vain se seikka, ettei hänen niittämänsä lakeinen ollut hyvää. "Täytyy heiluttaa vähemmän kättä ja enemmän koko vartaloa", hän ajatteli verratessaan Titin ihmeellisen tasaista lakeista omaan hajanaiseen ja epätasaiseen lakeiseensa.
Ensimmäisellä taipaleella Tit oli Levinin huomion mukaan kulkenut erityisen nopeasti, luultavasti koetellakseen herransa voimia, ja taival oli sattunut olemaan pitkä. Seuraavat niittotaipaleet olivat jo helpommat, mutta Levinin täytyi silti jännittää kaikki voimansa pysyäkseen talonpoikien perässä.
Hän ei ajatellut mitään eikä toivonut mitään muuta kuin että pysyisi miestensä perässä ja tekisi hyvää jälkeä. Hän kuuli vain viikatteiden suihkeen ja näki edessään Titin eteenpäin liikkuvan, suoran hahmon, leikkauksen soikean kaaren ja verkkaisin aalloin nuokahtelevan, kukkien kirjoman heinän viikatteensa terän yllä, ja kauempana edessäpäin hän tiesi olevan taipaleen pään, jossa saisi kaivatun levon.
Kesken työtä hän aisti yhtäkkiä kuumilla hikisillä hartioillaan suloisen kylmän tunnun eikä ymmärtänyt ensin, mitä se oli ja mistä se tuli. Hiomaan pysähdyttäessä hän katsahti taivaalle. Pään päälle oli noussut sankka, alava pilvi, ja satoi rankasti. Jotkut talonpojista menivät kauhtanoittansa luo ja vetivät ne ylleen; toiset taas, samoin kuin Levin, kohauttelivat vain iloisesti hartioitaan hyvälle tuntuvasta virvoituksesta.
Lähdettiin taas uudelle taipaleelle. Ja niin tehtiin pitkiä ja lyhyitä, hyvä- ja huonoheinäisiä lakeisia. Levin oli kokonaan kadottanut tietoisuuden ajasta, hän ei tiennyt oliko varhainen vai myöhä. Hänen työssään alkoi tapahtua muutos, joka tuotti hänelle suurta nautintoa. Kun hän oli päässyt niitossaan vauhtiin, tuli hänelle hetkiä, jolloin hän unohti mitä työtä teki ja olo tuntui keveältä, ja juuri niinä hetkinä tuli hänen viikatteensa jäljestä melkein yhtä tasaista ja hyvää kuin Titinkin. Mutta heti kohta kun hän muisti mitä teki ja yritti tehdä vieläkin paremmin, tunsi hän työn koko painon ja niitosta tuli huonoa.
Päästyään jälleen taipaleen päähän hän aikoi ryhtyä taas aloittamaan uutta, mutta Tit pysähtyi, meni ukon luo ja sanoi jotain hiljaa hänelle. He katsahtivat kumpikin aurinkoon. "Mitähän he puhuvat ja miksi eivät aloita?" Levin ajatteli huomaamatta, että miehet olivat niittäneet yhtä mittaa jo noin neljän tunnin ajan ja että heidän oli jo aika ruveta aamiaiselle.
— Aamiaiselle, herra, sanoi ukko.
— Onko kello jo niin paljon? No niin, mennään vain.
Levin antoi viikatteensa Titille ja lähti hevosensa luo samaa matkaa talonpoikien kanssa, jotka menivät hakemaan eväsleipäänsä kauhtanoidensa luota. Kaadettu heinä välkkyi kosteuttaan, ja vasta nyt Levin huomasi, ettei ollutkaan arvannut säätä oikein ja että sade oli kastellut hänen heinänsä.
— Turmelee heinän, hän sanoi.
— Eikö mitä, herra, sateella niitä, poudalla haravoi! sanoi ukko.
Levin irrotti hevosensa ja lähti kotiin aamiaiselle.
Sergei Ivanovitsh oli juuri noussut vuoteesta. Syötyään ja juotuaan kahvia Levin lähti jälleen niitylle ennen kuin Sergei Ivanovitsh ehti pukeutua ja tulla ruokasaliin.
Aamiaisen jälkeen Levin ei enää joutunut entiselle paikalleen niittäjien joukkoon, vaan asettui tutun sutkailijaukon pyynnöstä tämän ja nuoren, syksyllä naineen ja ensimmäistä kesää niittotyössä olevan talonpojan väliin.
Ukko kulki edessä, selkä suorana ja sääret harallaan, siirteli tasaisesti ja tahdikkaasti vääriä sääriään ja kaatoi korkeaa heinää ikään kuin leikiten, täsmällisin ja tasaisin liikkein, osoittamatta työssään suurempaa voimainponnistusta kuin jos olisi heilauttanut käsiään kävellessään. Oli kuin terävä viikate olisi itsestään soljunut mehevään heinään jättäen siron ja tasaisen jäljen.
Levinin takana niitti nuori Misha. Hänen nuorilla, hauskannäköisillä kasvoillaan, joita ympäröi tuoreista heinistä päähän kietaistu suojus, kuvastui voimien jännitys. Mutta aina kun häneen katsoi, hän hymyili. Hän olisi nähtävästi ennemmin kuollut kuin myöntänyt työtään vaikeaksi.
Levin niitti heidän välillään. Helteisimpänä aikana niittäminen tuntui hänestä entistä keveämmältä. Ylt'yleensä valuva hiki tuntui vilvoittavalta, ja aurinko, joka paahtoi selkää, päätä ja kyynärpäähän asti paljasta käsivartta, toi työhön lujuutta ja sitkeyttä. Ja yhä tiheämmin ja tiheämmin sattui niitä tietoisuuden vaimenemisen hetkiä, jolloin voi olla ajattelematta työtään. Silloin viikate sivalteli itsestään. Ne olivat onnellisia hetkiä. Ja vielä sitäkin iloisempaa oli, kun saavuttiin joelle, johon taival päättyi, ja ukko, pyyhittyään viikatteensa terän märällä sakealla heinällä ja huuhdottuaan sen raikkaassa vedessä hämmensi sillä lakkisen kovasinsäiliönsä sisustaa ja tarjosi Levinille.
— Tässä olisi kaljaa. Herra maistaa. Hyvää on, hän sanoi iskien silmää.
Levin ei tosiaankaan ollut koskaan maistanut sellaista juomaa kuin tämä ruoholimainen, hiukan ruosteelta maistuva lämmin vesi. Ja kohta sen jälkeen seurasi onnellinen hiljainen kävely käsi viikatteella, jolloin saattoi pyyhkiä valuvaa hikeään, vetää henkeä täysin rinnoin ja silmäillä niittäjien pitkää jonoa ja kauempana ympärillä olevaa metsää ja ketoa. Mitä kauemmin Levin niitti, sitä useammin hän tunsi unohduksen hetkiä, jolloin kädet eivät enää heiluttaneet viikatetta, vaan viikate itse kuljetti perässään iloisen virkeää ja elämäntuntoista ruumista ja jolloin työ teki itse itsensä selkeästi ja säännöllisesti kuin taikavoimasta, ilman ajatuksen ohjausta. Ne olivat sanomattoman onnellisia hetkiä.
Vaikeaa oli vain silloin, kun täytyi keskeyttää tuo vaistomaisesti käynyt liikunta ja käyttää ajatustaan, kun tuli eteen mätäs tai kitkemätön hierakkatupsu. Ukko suoriutui niistä helposti. Kun sattui mätäs, hän muutti liikkeitään ja kaatoi heinän eri puolilta mätästä lyhyin lyönnein, milloin viikatteen tyvellä, milloin kärjellä. Näin tehdessäänkin hän tähyili ja tarkasteli kaiken aikaa, mitä edessäpäin oli; milloin hän nyhtäisi maasta kukonkannusyrtin, söi tai antoi Levinille, milloin heitti viikatteensa kärjellä oksan pois tieltä, milloin katseli peltopyyn pesää, josta naaras oli juuri pyrähtänyt lentoon, milloin taas tapasi tielle osuneen käärmeen, nosti sitä viikatteen kärjellä kuin haarukalla ikään, näytti Levinille ja heitti syrjään.
Sekä Leviniltä että hänen takanaan niittävältä nuorelta talonpojalta nämä liikkeiden muutokset sujuivat vaivalloisesti. Kumpikin oli jännittänyt voimansa tasaisen niiton vireeseen ja päässyt siinä vauhtiin, ja heidän oli vaikea muuttaa liikkeitään ja tähyillä eteensä.
Levin ei huomannut, miten aika kului. Jos häneltä olisi kysytty, kauanko hän on niittänyt, olisi hän sanonut: noin puoli tuntia — ja kuitenkin oli päivällisaika jo käsillä. Kun lähdettiin taas uutta lakeista tekemään, ukko kiinnitti Levinin huomion pieniin tyttöihin ja poikiin, jotka korkean heinän takaa tuskin näkyen tulivat eri suunnilta niittäjiä kohti kantaen hennoin, suoriksi ojennetuin käsin leipänyyttejä ja rievuilla peitettyjä kalaruukkuja.
— No johan sieltä ötököitä mönkii!! hän sanoi viitaten heihin ja katsahtaen kämmenensä varjossa aurinkoa kohti.
Niitettiin vielä kaksi lakeista, ja ukko pysähtyi.
— Nyt, herra, syömään! hän sanoi päättävästi.
Ja joelle saavuttuaan niittäjät lähtivät lakeisten poikki kauhtanoittensa luo, missä nuoret eväitten kantajat istuivat odottamassa heitä. Talonpojat kokoontuivat yhteen — pitempimatkaiset rattaittensa suojaan, toiset heinillä verhoamansa pajupensaan siimekseen.
Levin istuutui heidän joukkoonsa. Hänen ei tehnyt mieli lähteä kotiin.
Kukaan ei enää ujostellut herraa. Talonpojat valmistautuivat aterioimaan. Toiset peseytyivät, nuoremmat miehet uivat joessa, toiset järjestelivät itselleen lepopaikkaa, aukaisivat leipänyyttejään ja kala-astioita. Ukko murensi leipää kuppiin, paineli sitä lusikan varrella, kaatoi kovasinsäiliöstä vettä, leikkasi vielä lisää leipää, ripotti sille suolaa, kääntyi itään päin ja siunasi itsensä.
— No herra maistaa nyt minun muruvelliäni, hän sanoi asettuen polvilleen kuppinsa eteen.
Murennos oli niin hyvää, että Levin päätti olla menemättä kotiin päivälliselle. Hän söi yhdessä ukon kanssa tämän kotiasioista tarinoiden, kuunteli vilpittömästi osaa ottaen tämän puheita ja kertoi tälle kaikki omat asiansa, jotka suinkin saattoivat kiinnostaa ukkoa. Ukko tuntui hänestä läheisemmältä kuin hänen velipuolensa, ja tahtomattaankin hän hymyili hellyydestä tuota miestä kohtaan. Kun ukko jälleen nousi, siunasi ruokansa ja asettui pitkäkseen pensaan juureen kahmaisten heinää päänsä alle, teki Levin samalla tavoin; ja vaikka itsepintaiset kärpäset ja muut tahmeat pikkuhyönteiset kutkuttivatkin hänen hikisiä kasvojaan ja vartaloaan, hän nukahti heti ja heräsi vasta sitten, kun aurinko oli kulkenut toiselle puolen pensasta ja paistoi häneen. Ukko oli jo aikoja herännyt ja istui hiomassa nuorten poikien viikatteita.
Levin katseli ympärilleen tuntematta paikkaa samaksi, niin paljon kaikki oli muuttunut. Lakea ala niittyä oli niitettynä ja välkkyi iltapäiväauringon vinoissa säteissä, ja raikas heinäntuoksu täytti ilman. Jokirannan pensaat ja itse teräksenhohtoisena mutkitteleva joki, joka oli aiemmin pysytellyt piilossa, heräilevä ja puuhissaan liikuskeleva väki, niittämättömän alueen jyrkkä raja ja avartuneen niityn yllä leijailevat poutahaukat, — kaikki oli kokonaan uutta. Toinnuttuaan Levin alkoi miettiä paljonko oli niitetty ja paljonko tänään voisi vielä niittää.
Neljänkymmenen kahden miehen joukoksi työtä oli tehty harvinaisen paljon. Koko suuri niitty, jota kolmekymmentä viikatetta oli entisen päivätyöjärjestelmän aikana niittänyt kaksi päivää, oli jo niitetty. Niittämättä olivat vain kapeat kulmakaistat. Mutta Levinin teki mieli saada tänään niitetyksi niin paljon kuin suinkin, ja hänestä tuntui harmilliselta että aurinko aleni niin pian. Hän ei tuntenut mitään väsymystä; hän olisi vain halunnut saada tehtyä vieläkin enemmän ja niin nopeasti kuin suinkin.
— Mitä arvelet, jos panisimme Notkoniityn yhteen menoon? hän sanoi ukolle.
— Miten lienee, ei ole aurinko enää korkealla. Jos antaisi ryypyt pojille?
Kun oli taas istuuduttu välipalalle ja tupakoitsijat olivat sytyttäneet tupakkansa, ilmoitti ukko miehille, että "jos Notkoniityn panette poikki, niin ryypyt tulee."
— Etteikö mene! Nousehan, Tit! Sivautetaanpas miehen kädestä! Syödään sitten yöllä. Kiireesti, pojat! kuului ääniä, ja leipäpalojaan loppuun pureskellen miehet ryhtyivät niittämään.
— Pysykääpäs nyt perässä, pojat! sanoi Tit ja lähti niittämään melkein juoksujalkaa joukon etunenässä.
— Joudu, joudu! puheli ukko ehättäen hänen jälkeensä, ikään kuin koettaen saada hänet kiinni, — pois tieltä tai jalat poikki!
Sekä nuoret että vanhat niittivät kilvan. Mutta vaikka he kiiruhtivat, eivät he silti pilanneet heinää, ja lakeisista tuli yhtä puhtaat ja tasaiset. Jäljellä oleva kulmaus niitettiin viidessä minuutissa. Takimmaiset niittäjät eivät olleet vielä päässeet lakeistensa päähän, kun etumaiset olivat jo ottaneet kauhtanansa ja menivät tien poikki Notkoniitylle.
Aurinko painui jo puunlatvojen taakse, kun he tulivat Notkoniityn lehtonotkoon. Heinä ylettyi laakson pohjalla vyötäisiin saakka ja rehotti hentona, pehmeänä ja tuuheana molemmin puolin mäkeä, jokunen kukkiva horsma keskellään.
Kun oli hetkinen neuvoteltu siitä, oliko parempi niittää poikki- vai pitkinpäin, lähti Prohor Jermilin — niinikään tunnettu niittomies, isokasvuinen, tummaverinen talonpoika — ensimmäisenä avaamaan tietä. Hän teki lakeisen eteenpäin, kääntyi takaisin ja lähti taipaleelle, — ja toiset asettuivat hänen jälkeensä pitkin alamäkeä laaksoon ja sieltä nousevaa ylämäkeä aina metsän reunaan saakka. Aurinko painui metsän taa. Kaste oli jo maassa. Vain mäen laella niittäjät olivat enää auringossa; alhaalla laaksossa, josta nousi sumua, ja sen takaisen mäen rinteellä vallitsi kostea siimes.
Mehevästi suihkien kaatuva kirpeälemuinen heinä putosi sankoiksi lakeisiksi. Lyhyillä taipaleilla ahertelevat niittäjät ajelivat joka puolelta toisiaan takaa kovasinsäiliöt helkkäen ja viikatteet yhteen kilahdellen, ja hiottavien viikatteitten kilkkeeseen sekaantuivat niittäjien iloiset huudahdukset.
Levin kulki yhä nuoren talonpojan ja ukon välissä. Ukko oli entiseen tapaansa iloinen, leikkisä ja riuskaliikkeinen, nyt hän oli vain pukenut ylleen lammasnahkanutun. Metsän reunassa viikatteet viilsivät kaiken aikaa poikki mehukkaan ruohon sekaan puhjenneita tatteja. Mutta ukko kumartui joka kerta sienen nähdessään, poimi sen ja pisti nuttunsa alle. "Sainpas vielä eukolle viemisiä", hän lausahteli.
Vaikka olikin helppo niittää märkää ja hentoa heinää, oli vaikea laskeutua ja nousta notkon jyrkästi viettäviä rinteitä pitkin. Mutta ukkoa se ei pelottanut. Heiluttaen viikatettaan entiseen tahtiin hän kapusi isoine niinitöppösineen lyhyin, varmoin askelin hitaasti rinnettä ylös, ja vaikka koko ruumis vapisi ja housut riippuivat paidasta erillään, hän ei jättänyt tielle ainoatakaan heinänkortta eikä ainoatakaan sientä, vaan laski leikkiä kuten ennenkin toisten talonpoikien ja Levinin kanssa. Levin seurasi hänen jäljessään ja luuli tuon tuostakin varmasti kaatuvansa noustessaan viikate kädessään niin jyrkälle törmälle, että sinne olisi ollut vaikea kiivetä tyhjinkin käsin, mutta hän pääsi ylös ja teki mitä pitikin. Hän tunsi, että jokin ulkoinen voima kannatti häntä.
Notkoniitty niitettiin loppuun, kauhtanat vedettiin ylle ja lähdettiin iloisina kotia kohti. Levin nousi hevosen selkään, sanoi kaihoisat jäähyväiset talonpojille ja lähti ratsastamaan kotiin. Mäeltä hän katseli taakseen; alavista paikoista nousevan usvan takia niittäjiä ei näkynyt; kuului vain iloisia, rehvakkaita ääniä, naurunhohotusta ja viikatteitten kalahduksia.
Sergei Ivanovitsh oli aikoja sitten syönyt ja istui kamarissaan juoden jäänsekaista sitruunavettä ja selaillen vastikään postista tuotuja sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, kun Levin ryntäsi huoneeseen puhetta pulputen, pörröiset, märät hiukset painuneina otsaa vasten ja takin selkä ja rinta mustuneina hiestä.
— Tiedätkö, me niitimme koko niityn! Et voi käsittää, miten ihanaa oli! No, miten sinä jaksat? puhui Levin unohtaen kokonaan eilisen ikävän väittelyn.
— Hyvä isä, minkä näköinen sinä olet! sanoi Sergei Ivanovitsh silmäillen veljeään ensi alkuun tyytymättömästi. — Vedä, vedä toki ovi kiinni! huudahti hän. — Päästit taas varmasti kymmenkunta kärpästä sisään.
Sergei Ivanovitsh ei voinut sietää kärpäsiä, joten hän avasi huoneensa ikkunoita vain öisin ja sulki aina tarkasti ovet.
— En sitten ainuttakaan. Ja jos päästin, niin otan heti kiinni. Sinä et usko millainen nautinto se oli! Miten sinä olet tämän päivän viettänyt?
— Hyvinhän minä. Mutta oletko sinä todellakin niittänyt koko päivän?Kai sinulla on oikea suden nälkä? Kuzma on valmistanut sinulle ruokaa.
— Ei minun ole lainkaan nälkä. Minä söin siellä. Mutta nyt menen peseytymään.
— No mene, mene, minä tulen heti sinne, sanoi Sergei Ivanovitsh ravistellen päätään ja katsoen veljeään. — Mene nyt joutuin, lisäsi hän hymyillen ja kokosi kirjansa lähteäkseen hänkin. Hyvä tuuli oli äkkiä tarttunut häneenkin eikä hänen tehnyt mieli erota veljestään. — Missä sinä olit sateen aikana?
— Minkä sateen? Tuskin pisaroi! Minä tulen heti. Siis sinultakin on päivä mennyt hyvin. No sehän on mainiota. — Ja Levin lähti vaihtamaan vaatteita.
Viiden minuutin kuluttua olivat molemmat veljekset jo ruokasalissa. Vaikka Levin luulikin, ettei hänen ollut nälkä, ja istuutui syömään vain Kuzmalle mieliksi, ruoka maistui hänen makuun päästyään kerrassaan erinomaiselta. Sergei Ivanovitsh katseli häntä hymyillen.
— Ai niin! Sinulle on kirje, hän sanoi. — Olepas hyvä, Kuzma, ja hae se minun pöydältäni. Mutta muistakin vetää ovi kiinni!
Kirje oli Oblonskilta. Levin luki sen ääneen. Oblonski kirjoitti Pietarista: "Sain kirjeen Dollyltä, joka on maalla Jergusovossa eikä oikein saa asioita järjestymään. Ole hyvä ja käy hänen luonaan ja auta häntä neuvoillasi, sinä kun kaikki tiedät. Dolly ilostuu suuresti, kun saa tavata sinua. Hän raukka on aivan yksin. Appiukko on perheineen ulkomailla."
— Mainio asia! Käyn ehdottomasti heidän luonaan, Levin sanoi. — Vai lähdemmekö yhdessä? Hän on niin miellyttävä ihminen. Eikö olekin?
— Onko se Jergusovo kaukana täältä?
— Noin kolmenkymmenen virstan päässä. Kenties tulee nelisenkymmentä.Mutta tie on hyvä. Helposti sen matkan tekee.
— Lähdetään vain, sanoi Sergei Ivanovitsh edelleen hymyillen.Nuoremman veljen ulkomuoto oli saanut hänetkin iloiselle mielelle.
— Jopa sinulla on hyvä ruokahalu! hän sanoi katsoen Levinin lautasta kohti kumartuneita, ruskeanpunaisia päivettyneitä kasvoja ja kaulaa.
— Erinomainen! Sinä et usko miten mainio parannustapa se on kaikkea oikuttelua vastaan. Minäpä aion rikastuttaa lääketiedettä uudella termillä: Arbeitskur.
— Sinä et sitä luullakseni tarvitse.
— Niin, mutta kaikenlaiset hermosairaat.
— Täytyisipä koettaa. Minä aioin kyllä tulla niitylle katsomaan, mutta helle oli niin sietämätön, etten voinut mennä metsää kauemmas. Istuin siellä hetken ja menin sitten metsätietä kylään, jossa tapasin entisen imettäjäsi ja tiedustelin häneltä, mitä mieltä talonpojat ovat sinun työnteostasi. Mikäli minä ymmärsin, he eivät oikein hyväksy sitä. Se mummo sanoi: "Ei se ole herrain työtä." Ylipäätään minusta näyttää siltä, että rahvaalla on varmat ja vakiintuneet käsitykset siitä, mitä he nimittävät "herrain työksi". Eikä kansa suvaitse herroja, jotka rikkovat herroille vakiintuneen käsityksen mukaan sopivan toiminnan rajoja.
— Kenties. Mutta se on niin suuri nautinto, etten ole kokenut sellaista elämässäni. Eikähän siinä kai mitään pahaa ole. Vai onko? Levin sanoi. — Minkä sille voi, jolleivät he siitä pidä. Enkä minä muuten luule, että he sitä niin paheksuvatkaan.
— Joka tapauksessa, jatkoi Sergei Ivanovitsh — sinä näytät olevan tyytyväinen päivääsi.
— Hyvin tyytyväinen. Me niitimme koko niityn loppuun. Ja millaiseen ukkoon minä tutustuin siellä! Sinä et voi kuvitellakaan miten mainio ukko!
— Vai niin. Sinä olet siis tyytyväinen. Ja minä olen myös tyytyväinen päivääni. Ensinnäkin ratkaisin kaksi shakkiongelmaa, joista toinen on sangen hauska, — se ratkeaa sotamiehellä, minä näytän sen sinulle. Ja sitten ajattelin sitä eilistä keskusteluamme.
— Mitä eilistä keskustelua? kysyi ruokalepoon vajonnut Levin silmät autuaasti sirrillään. Hän ei mitenkään jaksanut muistaa, mistä eilisestä keskustelusta oli kysymys.
— Olen sitä mieltä, että olet osaksi oikeassa. Eri mieltä olemme siitä, että sinä asetat toiminnan vaikuttimeksi henkilökohtaisen mieliteon, kun minä taas oletan, että yhteisen onnen tavoite on olemassa jokaisen tietyllä sivistysasteella olevan ihmisen mieliteoissa. Kenties olet oikeassa siinä, että omiin etuihin perustuva aineellinen toiminta olisi toivottavampaa. Yleensä sinä olet luonteeltasi liian prime-sautière[4], kuten ranskalaiset sanovat; sinä tahdot joko kiihkeää, tarmokasta toimintaa tai ei mitään.
Levin kuunteli veljensä selitystä eikä ymmärtänyt yhtään mitään eikä tahtonutkaan ymmärtää. Hän vain pelkäsi, että Sergei Ivanovitsh kysyisi häneltä jotain, josta kävisi ilmi, ettei hän ollut lainkaan seurannut veljensä sanoja.
— Niin se on, poikaseni, sanoi Sergei Ivanovitsh koskettaen häntä olkapäähän.
— Niin tietenkin. Enhän minä sitä vastaan enää väitäkään, Levin vastasi hymyillen kuin syyllisyytensä tietävä lapsi. "Mistä ihmeestä minä mahdoin väitellä hänen kanssaan?" hän ajatteli. — "Tietysti olemme molemmat oikeassa, ja mitäpä muusta. Täytyy vain lähteä tästä konttoriin antamaan määräyksiä." Hän nousi seisomaan, oikoi jäseniään ja hymyili.
Sergei Ivanovitshkin hymyili.
— Jos tahdot lähteä kävelemään, niin mennään yhdessä, hän sanoi, sillä ei halunnut erota veljestään, josta suorastaan henki tuoreus ja virkeys. — Voimme samalla myös poiketa konttoriin, jos sinulla on sinne asiaa.
— Ai, hyvänen aika! huudahti Levin niin suureen ääneen, että SergeiIvanovitsh säikähti.
— Mitä nyt?
— Miten on Agafja Mihailovnan käden laita? kysyi Levin lyöden kämmenellään päähänsä. — Minähän unohdin hänet kokonaan!
— Paljon paremmin.
— Minä pistäydyn silti häntä katsomassa. Et ehdi panna hattuakaan päähäsi, ennen kuin tulen takaisin.
Ja hän juoksi portaita alas kengänkorot räikän lailla paukkuen.
Kun Stepan Arkadjevitsh oli lähtenyt Pietariin täyttämään kaikkein luonnollisinta ja tärkeintä velvollisuuttaan, jonka jokainen virkamies tuntee, koska se viranhaltijalle on aivan välttämätön, joskin muille aivan käsittämätön: — muistuttamaan olemassaolostaan ministeriössä — ja tätä velvollisuutta suorittaessaan vietti aikaansa iloisesti ja hupaisasti kilpa-ajoissa ja huviloilla perheensä varoja tuhlaten, oli Dolly samoihin aikoihin muuttanut lasten kanssa maalle supistaakseen perheen menoja mahdollisimman paljon. Hän oli lähtenyt myötäjäismaatilalleen Jergusovoon, samalle tilalle, josta keväällä oli myyty metsää ja joka oli noin viidenkymmenen virstan päässä Levinin Pokrovskojesta.
Jergusovon suuri, vanha päärakennus oli aikoja sitten purettu ja ruhtinas Shtsherbatski oli aikoinaan antanut korjata ja laajentaa sivurakennuksen asuttavaan kuntoon. Noin parikymmentä vuotta sitten, Dollyn lapsuudessa, sivurakennus oli ollut tilava ja mukava, joskin sen pitkä sivu kaikkien sivurakennusten tapaan oli puistokujan suuntainen ja pääty etelään päin. Nyt samainen sivurakennus oli vanha ja laho. Keväällä Stepan Arkadjevitshin lähtiessä myymään metsää oli Dolly pyytänyt hänen tarkastamaan rakennuksen ja toimittamaan tarvittavat korjaukset. Stepan Arkadjevitsh joka — kuten kaikki syyllisyydentuntoiset aviomiehet — piti tarkoin huolta vaimonsa mukavuudesta, oli omin silmin tarkastanut rakennuksen ja antanut kaikenlaisia määräyksiä, jotka näyttivät hänestä tarpeellisilta. Hänen käsittääkseen oli tärkeintä päällystää huonekalut kretongilla, ripustaa ikkunaverhot, siistiä puutarha, rakentaa pieni silta lammelle ja istuttaa kukkia; mutta hän unohti paljon muita välttämättömiä uudistuksia, joiden puute myöhemmin tuotti Darja Aleksandrovnalle suuria hankaluuksia.
Vaikka Stepan Arkadjevitsh kaikin tavoin koettikin olla huolellinen isä ja aviomies, ei hän mitenkään jaksanut pitää mielessään, että hänellä oli vaimo ja lapsia. Hänellä oli paljon poikamiehen taipumuksia, ja ne ne ohjasivat hänen toimintaansa. Palattuaan Jergusovosta Moskovaan hän oli ylpein mielin ilmoittanut vaimolleen, että kaikki oli kunnossa, että talo oli kuin nukkekaappi ja että hän kehottaa Dollyä muuttamaan maalle niin pian kuin suinkin. Stepan Arkadjevitshille perheen maallemuutto oli monesta syystä mieluinen: lapset saisivat raitista ilmaa, menoja olisi vähemmän, ja hän itse saisi suuremman vapauden. Darja Aleksandrovna taas piti muuttoa kesäksi maalle välttämättömänä lapsille, varsinkin pikku tytölle, joka ei ollut kunnolla toipunut tulirokon jäljiltä, ja hän halusi maalle sitäkin varten, että pääsisi pienistä nöyryytyksistään, noista kiusallisista pikkuveloista halontuojalle, kalakauppiaalle, suutarille ynnä muille. Sitä paitsi hän iloitsi muutosta myös siksi, että toivoi saavansa maalle luokseen Kitty-siskonsa, jonka piti palata ulkomailta keskikesällä ja jota tohtori oli käskenyt ahkerasti uimaan. Kitty oli kirjoittanut kylpyläpaikastaan, ettei mikään ilahduttaisi häntä niin kuin pääsy kesäksi Dollyn luo Jergusovoon, jossa heillä oli niin paljon yhteisiä lapsuusmuistoja.
Ensi alkuun oli elämä maalla Dollylle hyvin hankalaa. Hän oli lapsena asunut maalla ja entisten muistojensa perusteella kuvitellut, että siellä oli hyvä turvapaikka kaupunkielämän ikävyyksiltä, että vaikka elämä siellä ei ollutkaan niin hienoa (se ei Dollylle paljoa merkinnyt), niin se oli huokeata ja mukavaa: kaikkea oli talossa, mikään ei ollut kallista, jos tarvitsi ostaa, ja lasten oli niin hyvä olla. Mutta tultuaan nyt emäntänä maalle hän huomasi, ettei mikään ollutkaan niin kuin hän oli ajatellut.
Toisena päivänä heidän tulonsa jälkeen tuli rankkasade, ja eteisen ja lastenkamarin katto alkoi vuotaa, niin että lasten vuoteet piti siirtää saliin. Talosta puuttui kyökkipiika. Kymmenestä lehmästä olivat karjakon sanojen mukaan toiset pian poikivia, toiset ensi kertaa poikineita, kolmannet vanhoja, neljännet kovavetimisiä; ei edes lapsille riittänyt talossa voita eikä maitoa. Munia ei ollut, kunnollista kanapaistia oli mahdoton saada; paistettiin ja keitettiin jotain vanhaa, sinertävää ja suonista kukonlihaa. Mistään ei saanut eukkoja lattioita pesemään, kun kaikki väki oli perunanpanossa. Ajelemaankaan ei päässyt, sillä toinen hevonen oli säikky ja vikuroi aisoissa. Sopivaa uimapaikkaa ei myöskään ollut; koko joenranta oli karjan tallaama ja avoinna tielle päin. Ei edes voinut mennä kunnolla kävelemään, sillä karja pääsi rikkonaisen aidan raoista puutarhaan, ja joukossa oli suuri sonni, joka mylvi pelottavasti ja olisi varmaan voinut puskeakin. Ei ollut kaappeja vaatteille. Jos jokin kaapintapainen olikin, ei sen ovi mennyt kunnolla kiinni vaan avautui aina ohikulkiessa. Patoja ja kattiloita puuttui; ei ollut edes muuripataa pesutuvassa eikä silityslautaa palvelijain kamarissa.
Darja Aleksandrovna oli alkuun epätoivoinen jouduttuaan levon ja rauhan sijasta moisen, omasta mielestään aivan kauhean kurjuuden keskelle. Hän antoi määräyksiä minkä jaksoi, mutta tunsi asemansa avuttomuuden, ja taisteli joka hetki silmiin kihoamaan pyrkiviä kyyneleitä vastaan. Talonhoitaja, entinen sotilas, johon Stepan Arkadjevitsh oli mieltynyt hänen kauniin ja arvokkaan ulkomuotonsa vuoksi ja joka aikaisemmin oli ollut Stepan Arkadjevitshin ovilakeijana, ei ollut tietääkseenkään Darja Aleksandrovnan onnettomuuksista. Hän sanoi vain kunnioittavasti: "Minkäpä sille voi, se on niin surkeaa tämä kansa", eikä auttanut hitustakaan.
Tilanne näytti epätoivoiselta. Mutta Oblonskien kodissa oli kuten kaikissa perheiden asuttamissa kodeissa yksi huomaamaton ja kuitenkin mitä tärkein ja hyödyllisin henkilö — Matrjona Filimonovna. Hän rauhoitteli emäntäänsä vakuutellen, että kaikki vielä setviytyy (se oli hänen sanansa ja häneltä oli Matvei sen oppinut), ja toimi itse tyynesti ja hätäilemättä.
Hän teki heti tuttavuutta työnjohtajan vaimon kanssa ja istui jo tulopäivän iltana akaasioiden alla juomassa teetä tämän ja työnjohtajan kanssa ja neuvotteli kaikista asioista. Pian muodostui akaasiapuitten siimekseen Matrjona Filimonovnan erikoinen "klubi", johon kuului työnjohtajan vaimo, kylänvanhin ja kirjanpitäjä, ja tämän klubin avulla alkoivat elämän hankaluudet vähitellen tasoittua, ja viikon kuluttua oli todellakin kaikki jo setviytymään päin. Katto korjattiin, kyökkipiika saatiin kylänvanhimman välityksellä, kanoja ostettiin, lehmät alkoivat lypsää paremmin, puutarhan aidan aukot tukittiin seipäillä, muuan kirvesmies teki mankelin, kaappien oviin pantiin säpit ja ne lakkasivat avautumasta itsestään ja palvelijainkamarissa nojatuolin käsinojan ja lipaston varassa lepäsi sotilasveralla päällystetty silityslauta, ja huoneessa tuntui jo silitysraudan haju.
— Siinä on nyt sekin, vaikka niin hätäilitte, sanoi MatrjonaFilimonovna osoittaen lautaa.
Tehtiinpä olkilevyistä uimahuonekin. Lili alkoi uida joka päivä, ja niin täyttyivät ainakin osaksi Darja Aleksandrovnan toiveet maalaiselämän mukavuudesta. Täysin rauhallinen ei Darja Aleksandrovna voinut olla kuuden lapsensa ympäröimänä. Yksi oli hiukan sairas, toinen olisi voinut sairastua, kolmannelta puuttui jotain, neljännessä näkyi merkkejä hankalasta luonteesta jne. Vain ani harvoin sattui lyhyitä rauhan hetkiä. Mutta kaikki nuo puuhat ja huolet antoivat hänelle sen ainoan onnen, jota hän enää saattoi kokea. Jollei niitä olisi ollut, olisi hän alinomaa ajatellut miestään, joka ei rakastanut häntä. Ja niin raskaana kuin äidin mieltä painoikin ainainen ajatus ja pelko lasten sairaudesta ja suru heissä ilmenevistä huonoista taipumuksista, palkitsivat jo itse lapsetkin pienillä iloilla hänen surunsa ja huolensa. Nuo ilot olivat niin pieniä ja huomaamattomia kuin kultahiukkaset hietikossa, ja vaikeina hetkinä hän näki vain pelkät murheet, pelkän hiedan; mutta oli hyviäkin hetkiä, jolloin hän näki pelkät ilot, pelkän kullan.
Täällä maalaiselämän yksinäisyydessä hän alkoi yhä useammin tuntea noita iloja. Usein hän lapsiaan katsellessaan koetti kaikin voimin vakuuttaa itselleen olevansa sokea ja äitinä puolueellinen lastensa suhteen; eikä hän sittenkään voinut olla myöntämättä itselleen, että kaikki kuusi olivat suloisia lapsia, suorastaan harvinaisia, — ja hän oli onnellinen ja ylpeä heistä.