Toukokuun lopulla, kun kaikki jo oli saatu välttävään kuntoon, sai Darja Aleksandrovna mieheltään vastauksen kirjeeseensä, jossa oli valittanut maalla kokemiaan vaikeuksia. Stepan Arkadjevitsh pyyteli anteeksi, ettei ollut tullut ajatelleeksi kaikkea, ja lupasi saapua heitä katsomaan niin pian kuin mahdollista. Mutta mahdollisuutta ei nähtävästi tullut, koska oli jo kesäkuun alkupuoli eikä häntä vain kuulunut.
Pietarin päivänä päätti Darja Aleksandrovna mennä kylän kirkkoon ja viedä kaikki lapsensa ehtoolliselle. Keskustellessaan syvällisesti ja periaatteellisesti sisarensa, äitinsä ja ystäviensä kanssa Darja Aleksandrovna hämmästytti heitä usein vapaa-ajattelullaan uskonasioissa. Hänellä oli oma omituinen uskontonsa, johon hän lujasti luotti välittäen vähät kirkon opinkappaleista. Mutta perheensä keskuudessa hän noudatti ankarasti kaikkia kirkollisia käskyjä, ei vain ulkonaisen esimerkin vuoksi, vaan oikein sydämensä pohjasta. Se seikka, etteivät lapset lähes vuoteen olleet käyneet ehtoollisella, vaivasi häntä kovasti, ja hän päätti viedä heidät ehtoolliselle nyt kesän tultua ja sai siihen Matrjona Filimonovnan täyden hyväksynnän ja kannatuksen.
Jo muutamia päiviä ennen pyhää oli Darja Aleksandrovna miettinyt valmiiksi, miten lapset puettaisiin juhlamenoa varten. Vaatteita ommeltiin, korjailtiin ja pestiin, ratkottiin pois liehukkeita, ommeltiin kiinni nappeja ja siliteltiin nauhoja. Tanjan puku, jonka talon englantilaisneiti oli ottanut ommeltavakseen, tuotti Darja Aleksandrovnalle suurta harmia. Englantilaisneiti oli ommellut hihat liian korkealle ja puku näytti olevan auttamatta pilalla. Puku ahdisti olkapäistä, niin että sitä oli ikävä katsoakin. Mutta Matrjona Filimonovna keksi keinon, millä asia korjautuisi, ja hänen neuvostaan ommeltiin olkapäille pieni lisäkaistale ja päälle tehtiin hartioille asti ulottuva kaulus. Darja Aleksandrovnan ja englantilaisneidin kesken oli vähällä syntyä riita tuon puvun tähden. Pyhäaamuna kaikki oli kuitenkin kunnossa, ja kellon lähetessä kymmentä johon asti pappia oli pyydetty odottamaan, seisoivat juhlapukuiset, ilosta säteilevät lapset pääoven edessä vaunujen ympärillä odottamassa äitiään.
Vikuroivan mustan sijasta oli Matrjona Filimonovnan pyynnöstä valjastettu työnjohtajan Rusko, ja nyt ilmaantui portaille pukeutumispuuhissaan viipynyt Darja Aleksandrovna valkeassa musliinipuvussaan ja nousi vaunuihin.
Darja Aleksandrovna oli tänään nähnyt kampauksensa ja pukeutumisensa eteen erityistä vaivaa. Ennen aikaan hän oli pukeutunut itseään varten, ollakseen kaunis ja miellyttääkseen; mutta mitä vanhemmaksi hän oli tullut, sitä ikävämmäksi oli pukeutuminen käynyt; hän näki aina kuinka oli rumentunut. Mutta nyt hän oli taas pukeutunut iloisin ja virein mielin, ei enää itsensä eikä oman kauneutensa vuoksi, vaan siksi, ettei noiden ihanien olentojen äitinä turmelisi yleisvaikutusta. Ja katsahdettuaan viimeisen kerran peiliin hän oli lähtenyt tyytyväisenä huoneestaan. Hän oli kaunis. Ei niin kaunis kuin oli tahtonut olla ennen aikaan tanssiaisissa, mutta kaunis sittenkin siihen tarkoitukseen, jota nyt tavoitteli.
Kirkossa ei ollut ketään muita kuin talonpoikia vaimoineen. Mutta Darja Aleksandrovna näki tai ainakin luuli näkevänsä, miten ihastuneita he olivat häneen ja hänen lapsiinsa. Kauniiden asujen lisäksi myös sievä käytös lisäsi lasten viehättävyyttä. Tosin Aljosha seisoi hiukan huolimattomasti ja käänteli vähän väliä päätään nähdäkseen millainen hänen puseronsa oli takaapäin, mutta oli silti kovin herttaisen näköinen. Tanja seisoi kuin täysikasvuinen ja piti silmällä pienempiä. Mutta pikku Lili vasta olikin herttainen lapsekkaassa ihmettelyssään, ja oli vaikea olla vetämättä suutaan hymyyn, kun hän ehtoollista saatuaan sanoi: "Please some more".
Kotimatkalla lapset tunsivat, että jotain juhlallista oli tapahtunut, ja olivat hyvin kilttejä.
Aluksi kaikki sujui hyvin kotonakin. Mutta aamiaispöydässä Grisha alkoi viheltää eikä — mikä pahinta — totellut englantilaista opettajatarneitiä ja sai siksi jäädä ilman jälkiruokaa. Darja Aleksandrovna oli omasta puolestaan koettanut välttää rangaistusta tällaisena päivänä, mutta hän ei ollut pöydässä läsnä; ja kun hän tuli, hänen täytyi tukea englannittaren määräystä ja vahvistaa päätös, jonka mukaan Grishalta evättiin jälkiruoka. Se pilasi jonkin verran yleistä iloa.
Grisha itki ja sanoi, että Nikolenjka vihelsi myös, mutta eipäs sitä rangaistu, ja ettei hän piirakan takia itke — se oli hänelle yksi lysti —, mutta minkä tähden tehdään sellaista vääryyttä. Asia kävi jo kovin surulliseksi, ja Darja Aleksandrovna päätti ehdottaa englantilaisneidille, että Grishalle annettaisiin tällä kertaa anteeksi. Mutta mennessään salin läpi neidin luo hän näki kohtauksen, joka täytti hänen mielensä sellaisella ilolla, että kyyneleet kihosivat silmiin, ja hän antoi heti anteeksi rikolliselle.
Grisha istui selin nurkassa ikkunan luona; hänen vieressään seisoi Tanja, lautanen kädessä. Tanja oli sanonut tahtovansa ruokkia nukkejaan ja pyytänyt neidiltä luvan saada viedä piirakka-annoksensa lastenkamariin, mutta olikin salaa tuonut sen veljelleen. Itkien yhä kärsimänsä rangaistuksen vääryyttä Grisha söi piirakkaa ja sopersi kesken nyyhkytystään: "Syö sinäkin, syödään yhdessä… sinä kanssa."
Tanjakin sai kyyneleitä silmiinsä, aluksi säälistä Grishaa kohtaan, sitten oman hyvän työnsä johdosta; eikä hän pannut vastaan vaan söi osansa.
Äidin nähdessään lapset säikähtivät, mutta katsottuaan tarkemmin äidin kasvoihin he ymmärsivät tekevänsä hyvää ja herahtivat nauramaan; suu täynnä piirakkaa he alkoivat hieroa käsillään huuliaan sotkien säteilevät kasvonsa kyyneliin ja marjahilloon.
— Herranen aika! Uudet valkeat vaatteet! Tanja! Grisha! huusi äiti koettaen pelastaa uusia vaatteita, samalla kyynelten läpi autuaan riemukkaasti hymyillen.
Uudet vaatteet riisuttiin ja vanhat puettiin sijaan, ja työnjohtajan käskettiin taas panna Rusko toisen hevosen pariksi valjaisiin, sillä päätettiin lähteä sieneen ja sieltä uimaan. Riemukas kirkuna ja melu nousi lastenkamarissa eikä lakannut, ennen kuin noustiin rattaille ja lähdettiin metsään.
Sieniä saatiin koko vakallinen: löysipä pikku Lilikin sienen! Ennen hän oli poiminut vain neiti Hullin osoituksesta, mutta nyt hän oli omin neuvoin löytänyt suuren tatin, ja se sai aikaan yleisen riemuhuudon: "Lili löysi tatin!"
Sitten ajettiin joelle, hevoset pysäytettiin rantakoivujen alle ja mentiin uimahuoneeseen. Terenti-kuski sitoi paarmoja huiskivat hevoset puihin kiinni, heittäytyi pitkälleen rehevälle nurmelle koivun siimekseen ja poltteli kessua; uimahuoneesta hänen korviinsa kaikui kaiken aikaa lasten iloinen kirkuna.
Vaikka ei ollutkaan helppoa pitää silmällä kuutta lasta, hillitä heidän vallattomuuttaan, muistaa kaikki eri sukat, alusvaatteet ja kengät sekoittamatta niitä keskenään, päästää auki ja vetää kiinni nauhoja ja nappeja, ei Darja Aleksandrovnasta, joka oli itse aina pitänyt uimisesta, mikään ollut hauskempaa kuin koko lapsijoukon uittaminen. Hän tunsi suurta nautintoa kun sai vetää sukkia pullukoihin jalkoihin, ottaa syliinsä ja kastaa veteen pikku nakupellejä, kuulla ilon ja pelon kimeää kirkunaa ja nähdä pikku kerubiensa polskuttavan vettä hengästyneinä, silmät pelosta ja ilosta loistaen.
Kun puolet lapsista oli jo puettu, uimahuoneen luo pysähtyi arkaillen muutamia pyhäpukuisia kylän akkoja, jotka tulivat metsästä keräämästä lääkeyrttejä. Matrjona Filimonovna huusi yhden heistä luokseen ja pyysi häntä viemään veteen pudonneen lakanan ja paidan kuivumaan, ja Darja Aleksandrovna ryhtyi akkojen kanssa puheisiin. Aluksi akat naurahtelivat kämmeneensä eivätkä ymmärtäneet mitä kysyttiin, mutta pian katosi ujostelu ja tarina virisi hyvään vauhtiin. Akat voittivat heti Darja Aleksandrovnan myötätunnon osoittaessaan vilpitöntä ihastusta hänen lapsiaan kohtaan.
— Herran terttu tuota tyttöä, niin on valkea hipiä kuin sokuri, sanoi eräs ihastellen Tanjaa ja heiluttaen päätään. — Mutta laihapa on…
— Oli talvella sairaana.
— Oikeinko sitä tuotakin kylvetettiin, sanoi toinen osoittaen rintalasta.
— Ei, tämä on vasta kolmen kuukauden vanha, sanoi DarjaAleksandrovna ylpeänä.
— Voi kullan nuppu sentään!
— Eikö itselläsi ole lapsia?
— Oli neljä, mutta kaksi on enää elossa, poika ja tyttö. Viimeisen paaston jälkeen herkesin nuorinta imettämästä.
— Kuinka vanha se on?
— Toinen vuosi on menossa.
— Miten sinä niin kauan imetit?
— Kolme paastoa, se on meillä tavallinen aika.
Siitä syntyi Darja Aleksandrovnaa kovasti kiinnostava keskustelu:Miten syntyi? Onko ollut sairaana? Missä mies?
Darja Aleksandrovna ei olisi halunnut erota puhetovereistaan, niin hauskaa hänestä oli jutella heidän kanssaan ja niin kokonaan samat olivat heidän mielenkiintonsa kohteet. Kaikkein mieluisinta oli Darja Aleksandrovnasta se, että hän näki selvästi, miten kaikki nuo naiset ihailivat ennen kaikkea sitä, että hänellä oli niin paljon lapsia ja niin kauniita lapsia. Ämmät saivat Darja Aleksandrovnan jopa nauramaan, mikä loukkasi syvästi englantilaisneitiä, joka oli tuon hänelle käsittämättömän naurun aiheena. Eräs nuoremmista naisista oli katsellut tarkkaan viimeisenä pukeutuvaa englannitarta, ja kun tämä oli pannut ylleen kolmannen hameen, ei hän voinut olla huomauttamatta: "Sekös vasta kieputtaa hametta päälleen!"… ja kaikki purskahtivat nauruun.
Darja Aleksandrovna istui huivi päässä rattailla puhtaitten, märkätukkaisten lastensa keskellä, ja oltiin jo lähellä kotia, kun kuski sanoi: "Joku vieras näkyy tulevan vastaan; eikö liene Pokrovskojen herra."
Darja Aleksandrovna katsahti eteenpäin ja ilostui nähdessäänLevinin tutun hahmon, harmaa hattu ja harmaa päällystakki yllään.Hän oli aina hyvillään tavatessaan Levinin ja varsinkin nyt, kunLevin sai nähdä hänet koko kunniassaan. Kukaan ei ymmärtänyt hänenmahtavuuttaan paremmin kuin Levin.
Nähdessään Dollyn Levin oli näkevinään kuvan tulevasta perhe-elämästään.
— Te olette kuin kana poikasineen, Darja Aleksandrovna. — Tervetuloa! Kuinka iloinen olenkaan! Dolly sanoi ojentaen Levinille kätensä.
— Miksi ette ole ilmoittanut mitään tulostanne? Veljeni asuu minun luonani Pokrovskojessa. Vasta Stivalta sain tietää, että te olette täällä.
— Stivalta? kysyi Darja Aleksandrovna ihmeissään.
— Niin, hän kirjoitti muutostanne ja arveli, että sallisitte minun auttaa teitä, Levin sanoi, mutta nolostui heti sen sanottuaan ja kulki tuppisuuna rattaiden rinnalla taitellen lehmuksen lehtiä ja pureksien niitä. Hän nolostui huomatessaan, että Darja Aleksandrovnasta saattoi tuntua ikävältä vieraan apu asioissa, jotka kuului hänen miehensä tehtäviin. Darja Aleksandrovna ei todellakaan pitänyt Stepan Arkadjevitshin tavasta jättää omia perheasioitaan vieraitten huoleksi. Ja hän huomasi heti, että Levin käsitti sen. Tuon hienon ymmärtämyksen ja hienotunteisuuden takia Darja Aleksandrovna pitikin Levinistä niin paljon.
— Minä ymmärsin tietysti, Levin sanoi, — sen merkitsevän vain sitä, että te halusitte nähdä minua, ja olin hyvilläni. Tietenkin teistä kaupunkilaisemäntänä täkäläinen elämä voi tuntua puutteelliselta, ja jos on tarvetta, olen valmis palvelukseenne.
— Eikö mitä! Dolly sanoi. — Ensi aikoina oli hankalaa, mutta nyt menee jo kaikki hyvin tämän minun vanhan lastenhoitajani avulla, selitti hän osoittaen Matrjona Filimonovnaa, joka ymmärsi, että puhuttiin hänestä, ja hymyili Levinille iloisesti ja ystävällisesti. Hän tunsi Levinin ja tiesi, että siinä oli Kitty-neidille hyvä sulhanen, ja toivoi asian toteutuvan.
— Nouskaa rattaille, herra, tehdään tähän tilaa, hän sanoi.
— Ei, minä kävelen mielelläni. Lapset, kuka teistä lähtee minun mukanani juoksemaan kilpaa hevosten kanssa?
Lapset tunsivat Leviniä hyvin vähän eivätkä muistaneet, milloin olivat hänet nähneet, mutta he eivät ujostelleet eivätkä vierastaneet häntä, kuten lapset niin usein tekevät teeskentelevien aikuisten seurassa, saaden siitä usein rangaistuksen. Teeskentely saattaa pettää kaikkein viisaimman, teräväkatseisimmankin ihmisen, mutta vähälahjaisinkin lapsi tunnistaa sen, olkoonpa se kätketty kuinka taitavasti tahansa, ja vieroksuu sitä. Niin monia vikoja kuin Levinissä kenties olikin, teeskentelyä hänessä ei ollut vähääkään, ja siksi lapset osoittivat häntä kohtaan samaa ystävyyttä, jonka näkivät kuvastuvan äitinsä kasvoilta. Levinin kutsusta kaksi vanhinta hyppäsi heti rattailta hänen luokseen ja lähti juoksemaan hänen kanssaan yhtä vilpittömästi kuin jos olisivat juosseet hoitajansa neiti Hullin tai oman äitinsä kanssa. Lilin rupesi myös tekemään mieli hänen luokseen, ja äiti antoi hänet Levinille, joka asetti hänet hartioilleen ja lähti juoksemaan.
— Älkää pelätkö, Darja Aleksandrovna! puheli hän iloisesti hymyillen, — en minä loukkaa enkä pudota.
Ja katsellessaan hänen vikkeliä, voimakkaita, varovaisen huolehtivia ja selvästi jännittyneitä liikkeitään äiti rauhoittui ja seurasi Leviniä iloinen ja hyväksyvä hymy huulillaan.
Täällä maalla lasten ja miellyttävän Darja Aleksandrovnan seurassa Levinin valtasi sellainen lapsellisen iloinen mieliala, joka oli hänelle useinkin ominainen ja josta Darja Aleksandrovna hänessä niin paljon piti. Juoksennellessaan lasten kanssa hän opetti heille voimistelua, nauratti neiti Hullia huonolla englanninkielellään ja kertoi Darja Aleksandrovnalle maatöistään.
Päivällisen jälkeen Levinin kanssa kahden parvekkeella istuessaanDarja Aleksandrovna alkoi puhua Kittystä.
— Tiedättekö? Kitty tulee tänne ja viettää kesän minun kanssani.
— Niinkö? Levin sanoi punastuen ja lisäsi puheenaihetta vaihtaakseen: — Kai minä saan lähettää teille ne kaksi lehmää? Jollette huoli ilmaiseksi, niin voittehan maksaa minulle viisi ruplaa kuussa, jos se ei ole liian noloa.
— Ei, kiitos vain. Me tulemme kyllä toimeen.
— Minäpä katson teidän lehmiänne, ja jos sallitte, annan määräyksiä niitten ruokinnasta. Kaikki riippuu siitä.
Ja vetääkseen keskustelua yhä kauemmaksi syrjään esitti Levin Darja Aleksandrovnalle karjatalousteoriansa, jonka ydin oli siinä, että lehmä on vain kone, joka muuttaa ruoan maidoksi jne.
Hän puhui siitä ja halusi kiihkeästi kuulla lisää Kittystä, mutta myös pelkäsi sitä. Hän pelkäsi kadottavansa sen mielenrauhan, jonka oli niin suurella vaivalla saavuttanut.
— Niin, mutta kaikkea sitähän pitäisi valvoa, ja kuka sen täällä tekee? vastasi Darja Aleksandrovna haluttomasti.
Hän oli Matrjona Filimonovnan avulla saanut taloutensa sellaiseen kuntoon, ettei halunnut siihen mitään muutoksia. Eikä hän oikein luottanut Levinin maataloutta koskeviin tietoihin. Sen tapaiset väitteet kuin että lehmä on maidonvalmistuskone, tuntuivat hänestä arveluttavilta. Hänen ymmärtääkseen moinen käsitys oli vain haitaksi taloudelle. Hänestä asia oli paljon yksinkertaisempi; piti vain, kuten Matrjona Filimonovna oli selittänyt, antaa lehmille enemmän ruokaa ja juomaa ja katsoa, ettei kokki saanut viedä huuhdevesiä keittiöstä pesijättären lehmälle. Se oli selvää. Mutta kaikki selitykset jauho- ja heinäruoasta olivat epäilyttäviä ja hämäriä. Ja ennen kaikkea — hänen teki mieli puhua Kittystä.
— Kitty kirjoitti minulle, ettei hän mitään niin halua kuin yksinäisyyttä ja rauhaa, Dolly sanoi pienen vaitiolon jälkeen.
— Voiko hän jo paremmin? kysyi Levin mieli kuohuksissa.
— Hän on, Jumalan kiitos, kokonaan toipunut. Minä en ole koskaan uskonutkaan, että hänessä olisi rintatauti.
— Sehän on hauskaa! Levin sanoi, ja Dolly oli näkevinään hänen kasvoillaan jotain liikuttavaa ja avutonta, kun mies näin sanottuaan ääneti katsoi häneen.
— Kuulkaahan, Konstantin Dmitrish, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen hyväntahtoista, leikillistä hymyään, — miksi te olette vihoissanne Kittylle?
— Minäkö? En minä ole vihoissani.
— Olettepa. Miksi ette käynyt meillä ja Shtsherbatskeillä, kun olitte viimeksi Moskovassa.
— Darja Aleksandrovna, Levin sanoi punastuen hiusrajaa myöten, — minua ihmetyttää, että niin hyvä ihminen kuin te saattaa puhua noin. Ettekö te edes sääli minua, kun kerran tiedätte…
— Mitä minä tiedän?
— Tiedätte, että minä olen kosinut ja saanut rukkaset, Levin sanoi, ja koko se hellyys, jota hän hetki sitten oli tuntenut Kittyä kohtaan, muuttui hänen sielussaan kärsityn loukkauksen herättämäksi katkeruudeksi.
— Mistä te luulette minun sen tietävän?
— Kaikkihan sen tietävät.
— Siinä te ainakin olette erehtynyt; minä en ole tiennyt sitä, jos olenkin aavistanut.
— Niinkö? No nyt sen ainakin tiedätte.
— Olen vain tiennyt, että on ollut jotain, joka on kauheasti vaivannut Kittyä ja josta hän on kieltänyt minua enempää kysymästä. Ja kun hän ei kerran ole minulle siitä puhunut, niin ei hän ole puhunut kenellekään. Miten se kävi? Kertokaa minulle.
— Minähän sanoin jo.
— Milloin se tapahtui?
— Kun viimeksi kävin teillä.
— Kuulkaapas, mitä minä sanon, sanoi Darja Aleksandrovna: — Minun on kauhean sääli Kittyä. Te kärsitte vain loukatusta ylpeydestä.
— Kenties, myönsi Levin, — mutta… Dolly keskeytti hänet.
— Mutta Kitty-raukkaa minun on niin kauhean sääli. Nyt minä ymmärrän kaiken.
— Antakaa minulle anteeksi, Darja Aleksandrovna, Levin sanoi ja nousi. — Jääkää hyvästi, minun täytyy mennä.
— Ei, odottakaahan, Dolly sanoi tarttuen hänen hihaansa. — Istukaa rauhassa.
— Minä pyydän teitä, olkaa niin hyvä älkääkä puhuko siitä, Levin sanoi ja istuutui tuntien sammuneelta näyttäneen toivon syttyvän uudelleen ja värähtelevän sydämessään.
— Jollen minä pitäisi teistä, sanoi Darja Aleksandrovna, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, — jollen minä tuntisi teitä niin kuin tunnen…
Kuolleelta näyttänyt tunne virkosi yhä enemmän ja tuntui valtaavan koko sydämen.
— Niin, nyt minä ymmärrän kaiken, jatkoi Darja Aleksandrovna. — Te ette voi sitä ymmärtää; te miehet, joilla on täysi vapaus ja valta valita, tiedätte aina ketä rakastatte. Mutta odottamaan määrätty tyttö neitseellisessä ujoudessaan, — tyttö, joka näkee teidät miehet vain kaukaa, kuulee sanoja ja uskoo niihin — hän voi olla ja on usein sellaisessa asemassa, ettei tiedä mitä vastaisi.
— Niin, jollei sydän puhu.
— Vaikka puhuisikin, niin sittenkin. Ajatelkaahan: kun te miehet tavoittelette jotain tyttöä, te käytte hänen kotonaan, lähestytte häntä, tarkastelette ja väijytte, onko hän sellainen, josta pidätte, ja kun sitten tulette vakuuttuneeksi siitä, että rakastatte häntä, kositte häntä…
— Ei se ole aivan sillä tavoin.
— Yhdentekevää. Te kositte, kun rakkautenne on kypsynyt tai kun kahdesta valittavasta toinen on saanut sydämessänne voiton. Mutta tytöltä ei kysytä. Tahdotaan, että hän itse valitsisi, mutta hänhän ei voi valita, hän voi vain vastata myöntävästi tai kieltävästi.
"Se oli valinta minun ja Vronskin välillä", muisti Levin, ja sielussa vironnut vainaja kuoli taas ja painoi ahdistavasti sydäntä.
— Darja Aleksandrovna, hän sanoi, — niin valikoidaan vaatteita tai muita ostoksia, mutta ei rakkautta. Valinta on tehty ja sen parempi… Sitä ei voi tehdä toistamiseen.
— Oi, sitä ylpeyksien ylpeyttä! sanoi Darja Aleksandrovna ikään kuin halveksien tuon tunteen alhaisuutta siihen toiseen tunteeseen verrattuna, joka on mahdollista vain naisille. — Silloin kun kositte Kittyä, hän sattui juuri olemaan tilanteessa, jossa hänen oli mahdoton vastata. Hänessä oli epäröintiä. Epäröintiä siitä, tekö vai Vronski. Vronskin hän näki joka päivä, teitä hän ei ollut pitkään aikaan nähnyt. Jos hän olisi ollut vanhempi… Minä esimerkiksi hänen sijassaan en olisi hetkeäkään epäröinyt. Vronski on aina ollut minusta vastenmielinen, ja niinpäs kävi.
Levin muisti Kittyn vastauksen. Hän oli sanonut: ei, se on mahdotonta.
— Darja Aleksandrovna, hän sanoi kuivasti, — minä pidän suuressa arvossa luottamustanne, mutta minä luulen, että te olette erehtynyt. Ja oli miten oli, se ylpeys, jota te niin halveksitte, saa aikaan sen, että jokainen ajatuskin Katerina Aleksandrovnasta on minulle mahdoton… ymmärrättehän, aivan mahdoton.
— Tahdon vain lisätä vielä, että puhun teille sisarestani, jota rakastan kuin lapsiani, ymmärrättehän. Minä en sano, että hän rakastaa teitä, minä vain tahdoin sanoa, ettei hänen silloin antamansa kieltävä vastaus todista mitään.
— En tiedä, Levin sanoi hypähtäen pystyyn. — Jos te tietäisitte, miten kipeästi te viiltelette minua! Aivan sama kuin jos teiltä olisi lapsi kuollut ja teille yhtenään puhuttaisiin, että nyt hän olisi sellainen ja sellainen, jos saattaisi elää teidän ilonanne. Mutta hän on kuollut, kuollut, kuollut…
— Olettepa te lystikäs, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen surullisesti Levinin kiihtymykselle. — Niin, minä ymmärrän nyt yhä paremmin, jatkoi hän mietteissään. — Te ette siis enää käy meillä, kun Kitty tulee?
— En. Minä en tietenkään rupea karttelemaan Katerina Aleksandrovnaa, mutta — mikäli voin — koetan vapauttaa hänet epämiellyttävästä seurastani.
— Te olette hyvin, hyvin lystikäs mies, toisti Darja Aleksandrovna tarkaten hellästi hänen kasvojaan. — No hyvä; ja olkaamme sitten kuin koko asiasta ei olisi puhuttu mitään. Mitä sinä, Tanja, täällä teet? kysyi Darja Aleksandrovna ranskaksi kuistille tulleelta tytöltä.
— Missä on minun lapioni, äiti?
— Minä kysyin ranskaksi, vastaa sinä samoin.
Tyttö aikoi sanoa, mutta oli unohtanut, mitä lapio oli ranskaksi; äiti kuiskasi sen hänelle ja sanoi sitten ranskaksi, mistä lapio oli haettava. Ja se tuntui Levinistä ikävältä.
Eikä mikään Darja Aleksandrovnan kodissa ja hänen lapsissaan ollutLevinistä enää läheskään niin viehättävää kuin aluksi oli näyttänyt.
"Miksi hän puhuu ranskaa lapsilleen?" hän ajatteli. "Kuinka luonnotonta ja valheellista se on! Lapset tuntevat sen itse. Opettavat ranskaa ja hävittävät vilpittömyyden", hän ajatteli itsekseen eikä tiennyt, että Darja Aleksandrovna oli parikymmentä kertaa ajatellut ja pohtinut samaa asiaa ja — vilpittömyyden kustannuksellakin — katsonut tarpeelliseksi opettaa lapsiaan sillä tavoin.
— Mikä kiire teillä on. Istukaa toki hetkinen vielä. Levin jäi juomaan teetä, mutta hänen hyvä tuulensa oli kadonnut ja hänen oli paha olla.
* * * * *
Teen jälkeen Levin meni ulos käskeäkseen ajamaan vaununsa oven eteen, ja tapasi sisään palatessaan Darja Aleksandrovnan kuohuksissa, kasvot synkkinä ja kyyneleet silmissä. Levinin käydessä pihalla oli sattunut tapaus, joka yhtäkkiä murskasi Darja Aleksandrovnan äskeisen onnen ja ylpeyden lapsistaan; Grisha ja Tanja olivat ruvenneet tappelemaan pallosta. Kuultuaan huutoa lastenkamarista Darja Aleksandrovna oli juossut sinne ja saanut nähdä kauhean näyn: Tanja piti Grishaa tukasta ja Grisha löi vihasta hurjana Tanjaa nyrkillä mihin sattui. Jokin murtui Darja Aleksandrovnan sydämessä, kun hän näki sen. Oli kuin pimeys olisi astunut hänen elämäänsä: hän ymmärsi, että nuo lapset, joista hän oli ollut niin ylpeä, eivät olleet ainoastaan aivan tavallisia, vaan suorastaan pahoja, huonosti kasvatettuja, ilkeitä lapsia, joilla oli raakoja, petomaisia taipumuksia.
Hän ei voinut ajatella eikä puhua mitään muuta eikä voinut olla kertomatta Levinille onnettomuuttaan.
Levin näki, miten onneton hän oli, ja koetti lohduttaa häntä sanoen, ettei se todistanut mitään pahaa, sillä kaikki lapsethan tappelevat. Mutta puhuessaan Levin ajatteli mielessään: "Ei, minä en aio teeskennellä enkä puhua ranskaa lasteni kanssa; ja minun lapsistani tuleekin toisenlaisia: täytyy vain katsoa, ettei pilaa eikä turmele lapsiaan, niin niistä tulee mainioita. Niin, minun lapsistani ei tulekaan tuollaisia."
Hän hyvästeli ja lähti, eikä Dolly pidätellyt häntä.
Heinäkuun puolivälissä Levinin luo tuli kylänvanhin Levinin sisaren maatilalta, joka oli noin kahdenkymmenen virstan päässä Pokrovskojesta, ja teki selkoa töitten kulusta ja heinänteosta siellä. Päätulo sisaren tilalla tuli luhtaniityistä. Ennen aikaan niityt olivat olleet vuokrattuina talonpojille kahdestakymmenestä ruplasta desjatiina. Kun Levin oli ottanut tilan hoitoonsa ja tarkastanut heinämaat, oli hän huomannut niiden arvon suuremmaksi ja määrännyt vuokraksi kaksikymmentäviisi ruplaa desjatiinalta. Talonpojat eivät olleet suostuneet maksamaan niin paljoa eivätkä olleet päästäneet muitakaan kauppoihin. Silloin oli Levin itse lähtenyt sinne ja päättänyt korjata heinän osaksi päiväpalkalla, osaksi osamaksulla. Oman kylän talonpojat olivat kaikin tavoin vastustaneet tuota uudistusta, mutta työt olivat menneet hyvin, ja heti ensimmäisenä vuonna niityistä oli saatu melkein kaksinkertainen tuotto. Toissa ja viime vuonna olivat kylän talonpojat jatkaneet entistä vastarintaansa, mutta heinänkorjuu oli hoidettu samaan tapaan. Tänä kesänä olivat talonpojat ottaneet kaikki heinämaat tehdäkseen sadon kolmanneksesta, ja nyt oli kylänvanhin tullut ilmoittamaan, että heinä oli korjattu ja että hän oli sadetta peläten kutsunut tilan kirjanpitäjän niitylle ja tämän läsnä ollessa jakanut ja ajattanut pois yksitoista heinäsuovaa. Kun kylänvanhimmalta tiedusteltiin parhaan niityn satoa, hän antoi kovin epämääräisiä vastauksia. Lisäksi hän oli pitänyt niin kiirettä jakaessaan heinät lupaa odottamatta, että Levin ymmärsi siitä ja koko hänen sävystään, että tässä piili jokin petos, ja päätti itse mennä ottamaan selvää asiasta.
Tultuaan päivällisaikaan kylään ja jätettyään hevosensa tutun talonpoikaisukon — veljensä entisen imettäjän miehen — pihaan Levin meni ukon luo mehiläistarhaan saadakseen häneltä tarkemmin kuulla heinänkorjuusta. Puhelias, jalomuotoinen Parmenitsh-ukko otti Levinin ilomielin vastaan, näytti hänelle koko taloutensa, kertoi hyvin tarkasti mehiläisistään ja tämän vuoden parveilusta. Mutta Levinin kysyessä heinänkorjuusta hän vastaili epämääräisesti ja vastahakoisesti, ja se antoi lisää vahvistusta Levinin oletuksille. Hän lähti heinämaalle ja tarkasti suovat. Niissä ei voinut olla enempää kuin viisikymmentä kuormaa kussakin, ja paljastaakseen petoksen Levin käski tuoda paikalle samat heinähäkit, joilla heinät oli vedetty, purkaa yhden suovan ja vedättää katokseen. Suovasta tuli vain kolmekymmentäkaksi kuormaa. Vaikka kylänvanhin selittelikin heinän kuohkeutta ja sitä, kuinka se painuu suovissa, vaikka hän vakuutti ja vannoi kaiken käyneen rehellisesti, Levin väitti sitkeästi, että heinät oli jaettu ilman hänen käskyään ja ettei hän hyväksynyt jaossa käytettyä laskutapaa. Pitkien väittelyjen jälkeen asia päätettiin niin, että talonpojat saivat ottaa yksitoista viidenkymmenen kuorman suuruisiksi laskettua suovaa omalle osalleen, ja omistajan osa oli mitattava uudelleen. Nämä keskustelut ja heinien jako kestivät iltapuolelle asti. Kun heinät oli loppuun jaettu, Levin jätti muun silmälläpidon kirjanpitäjälle ja istahti itse pajunvitsalla merkitylle heinäruolle katselemaan niittyä, joka kuhisi kirjavanaan kansaa.
Hänen edessään joen kaartamalla niemekkeellä, ruohikon takana, liikkui kirjavana jonona naisia, heleät äänet iloisesti raikuen, ja levällään olevasta luo'osta muodostui vaaleanvihreälle heinänsängelle nopeasti harmaita, mutkittelevia karhoja. Naisten jäljessä kulkivat miehet hankoineen ja karhoista nousi leveitä, korkeita ja pulleita rukoja. Vasemmalla, jo korjatulla niityllä, ajeli rattaita, ja toinen toisensa jälkeen ruot katosivat suurten hankojen nostamina raskaisiin, tuoksuviin heinäkuormiin, jotka ulottuivat hevosen takapuoleen saakka.
— Kaunis on korjuuilma! Ja hyvin tulee heiniä! sanoi tuttu ukko istuutuen Levinin viereen. — Ihan on kuin teetä eikä heinää. Niin heittelevät kuin siemeniä kanoille, lisäsi hän viitaten heinähäkkiin ja rukoihin. — Päivällisen jälkeen ovat vieneet hyvinkin puolet.
— Joko on viimeinen? huudahti hän nuorelle miehelle, joka seisoi rattailla ja ajoi ohitse heilutellen ohjasten periä.
— Viimeinen on! huusi nuori mies pidättäen hetkisen hevostaan, katsahti hymyillen rattailla niin ikään iloisesti hymyilevään punaposkiseen naiseen, ja jatkoi ajoaan.
— Kuka se oli? Poikanneko? kysyi Levin.
— Sehän se on minun nuorimpani, vastasi ukko hellästi hymyillen.
— Uljas poika!
— Eipä ole moittimista.
— Joko on naimisissa?
— Jo on ollut alun kolmatta vuotta.
— Onko lapsiakin?
— Vai lapsia! Kokonaisen vuoden oli, ettei ymmärtänyt mitään… ei muuta kuin ujosteli, vastasi ukko. — Kyllä ovat heinät hyviä. Totisesti kuin teetä! toisti hän haluten puhua muusta.
Levin katseli tarkkaavaisesti Vanja Parmenovia ja hänen vaimoaan, jotka vähän matkan päässä sulloivat heiniä rattaille. Vanja seisoi kuorman päällä ja otti vastaan, tasoitti ja polki suuria heinätukkoja, joita hänen nuori, kaunis emäntänsä ojenteli hänelle ketterästi, ensin sylyksinä ja sitten hangolla. Nuori vaimo teki työtä keveästi, iloisesti ja joutuisasti. Karheat, painuneet heinät eivät heti tarttuneet hankoon. Hän tasoitteli niitä ensin, työnsi hangon heiniin, sysäsi sitä notkeasti ja nopeasti koko vartalonsa painolla, kumarsi punaisen vyön kiristämän selkänsä syvään ojentautuakseen samassa suoraksi, ja täyteläinen rinta kaartui esiin ison valkean esiliinan alta, kun hän siirsi ketterin ottein kätensä alemmaksi hangon varteen ja heitti heinätukun korkealle kuorman päälle. Vanja tahtoi nähtävästi säästää vaimoaan turhalta työltä, kaappasi tarjotun sylyksen kiireesti avoimeen syliinsä ja levitti sen kuormalle. Annettuaan haravalla viimeiset heinänrippeet nainen ravisti niskastaan karisteet, korjasi valkean, päivettymättömän otsan ylle solahtaneen punaisen huivinsa asentoa ja ryömi sitten rattaiden alle sitoakseen kuorman. Vanja neuvoi, kuinka piti solmia kiinni, ja remahti nauramaan joillekin vaimonsa sanoille. Kummankin ilmeissä näkyi voimakas, nuori, äsken herännyt rakkaus.
Kuorma oli sidottu. Vanja hyppäsi alas ja lähti taluttamaan hyvää, lihavaa hevosta ohjaksista. Vanjan vaimo heitti kuorman päälle haravansa ja meni reippain askelin piiriin kokoontuneitten naisten luo. Vanja ajoi tielle yhteen jonoon toisten kuormien kanssa. Naiset kulkivat kuormien jäljessä haravat olalla, kirkkaat värit välkkyen ja heleät äänet iloisina raikuen. Muuan nainen alkoi laulaa karkealla ja villillä äänellä, ja kun hän oli laulanut laulun kertaalleen, puolisensataa hiomatonta, kimeää ja tervettä naisääntä tarttui siihen yhtaikaa ja kertasi saman laulun yhteisvoimin.
Naiset lähestyivät Leviniä laulaen, ja hänestä tuntui kuin häntä kohti olisi tullut ilosta jyrisevä ukkospilvi. Tämä ukonilma yllätti hänet ja tempasi syliinsä, ja ruko, jolla hän makasi, samoin muut ruot, heinäkuormat ja koko niitty etäisine vainioineen — kaikki vaappui, värjyi ja vavahteli tuon villin riemukkaan laulun aallokossa, jossa huudot, vihellykset ja läiskähdykset temmelsivät sävelten seassa. Levinin kävi kateeksi tuo terve ilo, ja teki mieli ottaa osaa tuohon elämänilon ilmaisuun. Mutta hän ei voinut tehdä mitään, hänen täytyi vain maata ja katsoa ja kuunnella. Kun joukko lauluineen oli kadonnut näkyvistä ja kuuluvista, Levinin valtasi haikea kaipauksen tunne oman yksinäisyytensä ja fyysisen joutilaisuutensa tähden ja siksi, että hän oli vihamielisessä suhteessa tuohon maailmaan.
Monet niistä samoista talonpojista, jotka olivat kiistelleet hänen kanssaan heinistä, ne, joita hän oli loukannut, tai ne, jotka olivat tahtoneet pettää häntä — nuo samat talonpojat tervehtivät häntä iloisesti, ilmeisesti ilman vähintäkään kaunaa tai katumuksen tunnetta tai edes muistoa siitä, että he olivat aikoneet pettää häntä. Kaikki se oli hukkunut yhteisen iloisen työn mereen. Luoja antoi päivän, Luoja antoi voimia. Sekä päivä että voimat oli omistettu työlle, ja siinä oli palkkio itsessään. Kenen hyväksi oli aherrettu? Mitkä hedelmät työstä saadaan? Ne olivat vähäpätöisiä ja asiaan kuulumattomia mietteitä.
Levin oli usein ihaillut tuota elämää ja ajatellut usein kateellisena sen piiriin kuuluvia ihmisiä, mutta vasta tänään, varsinkin sen johdosta, miten hän oli nähnyt Ivan Parmenovin suhtautuvan nuoreen vaimoonsa, Levinin mieleen tuli ensimmäisen kerran selvänä ajatus, että painostavan, joutilaan, teennäisen ja yksilöllisen elämän vaihtaminen työteliääseen ja ihanaan yhteiselämään riippui hänestä itsestään.
Ukko, joka oli istunut hänen kanssaan, oli jo ammoin mennyt kotiinsa. Kaikki työväki oli hajaantunut. Lähellä asuvat olivat menneet koteihinsa, ja pitkämatkalaiset söivät illallistaan tai laittelivat makuusijojaan niityllä. Väki ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Levin makasi yhä ruollaan ja katseli, kuunteli ja ajatteli. Niitylle yöksi jäänyt heinäväki nukkui tuskin ollenkaan koko lyhyenä kesäisenä yönä. Ensin kuului aterioivien keskinäistä iloista tarinointia ja naurua ja sitten taas laulua ja naurua.
Koko pitkä työpäivä ei ollut jättänyt heihin muuta jälkeä kuin iloisuuden. Aamuruskon edellä, kaikki hiljeni. Rantarämeiköstä kuului vain sammakkojen herkeämätön öinen kurnutus ja hevosten pärskintä aamusumun verhoamalta niityltä. Noustuaan ruolta Levin vilkaisi taivaalle ja ymmärsi, että yö oli jo ohitse.
"Niin, mitä minä nyt teen? Miten minä sen teen?" hän sanoi itsekseen koettaen käsitteellisesti selvittää kaikkea sitä, mitä oli ajatellut ja tuntenut tuona lyhyenä yönä. Kaikki, mitä hän oli ajatellut ja tuntenut, jakaantui kolmeen eri ajatussarjaan. Yksi koski hänen luopumistaan vanhasta elämästään ja tuiki tarpeettomasta sivistyksestään. Tuo luopuminen tuotti hänelle nautintoa ja tuntui hänestä helpolta ja yksinkertaiselta. Toiset ajatukset ja mielikuvat koskivat hänen uutta elämäänsä tästä lähtien. Hän tunsi selvästi sellaisen elämän yksinkertaisuuden, puhtauden ja rehellisyyden ja oli varma siitä, että saisi siitä tyydytyksen, rauhan ja arvokkuuden, joita niin kipeästi tunsi olevansa vailla. Mutta kolmas ajatussarja kierteli sen kysymyksen ympärillä, miten tuo siirtyminen vanhasta elämästä uuteen oli tapahtuva. Siitä hän ei päässyt mihinkään selvyyteen. "Ottaa vaimo. Tehdä työtä ja tehdä sitä pakosta. Jättääkö Pokrovskoje? Ja ostaa maata? Ja kirjoittautua kyläkuntaan? Mennä naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Miten minä sen teen?" kysyi hän taas itseltään eikä löytänyt vastausta. — "Niin, minähän en ole nukkunut koko yönä enkä voi täysin selvästi ajatella tätä asiaa", hän sanoi itsekseen. — "Minä selvitän sen myöhemmin. Se vain on varmaa, että tämä yö on ratkaissut kohtaloni. Kaikki minun entiset haaveeni perhe-elämästä ovat roskaa", vakuutti hän itselleen. — "Tämä on paljon yksinkertaisempaa ja parempaa…"
"Miten kaunista!" hän ajatteli katsellen omituista helmiäishohteista, näkinkengänmuotoista vaaleata pilvenhattaraa, joka näkyi hänen päänsä yllä keskellä taivasta. "Miten ihanaa kaikki on tänä ihanana yönä! Ja milloin tuo näkinkenkä on ehtinyt muodostua? Juuri äsken katsoin taivaalle eikä siellä vielä ollut mitään, oli vain pari valkeata viirua. Niin, yhtä huomaamattahan minun elämänkatsomuksenikin on muuttunut."
Hän lähti niityltä ja kulki maantietä kylää kohti. Tuuli nousi, ja kaikki sai harmaan ja synkän sävyn. Oli tullut harmaa hetki, joka tavallisesti edeltää aamunsarastusta ja päättyy valon täyteen voittoon ja pimeyden tappioon.
Levin hytisi kylmästä ja kulki nopeasti, katse maahan suunnattuna. "Mitä tuo on? Joku on tulossa", hän ajatteli kulkusten kilinää kuullessaan ja kohotti päätään. Noin neljänkymmenen askeleen päässä samalla ruohoisella maantiellä hän näki vastaansa ajavat nelivaljakkovaunut, matkakirstut katolla. Aisahevoset pyrkivät pois ajouralta väliaisan puoleen, mutta ketterä kuski, joka istui sivuttain pukillaan, ohjasi väliaisan uran kohdalle, joten pyörät pääsivät taas tasaiselle pohjalle.
Levin pani merkille vain tämän ja vilkaisi vaunuihin hajamielisesti, lainkaan ajattelematta sitä, kuka matkamies mahtoi olla.
Vaunun nurkassa torkkui vanha nainen, mutta ikkunan ääressä istui nähtävästi äsken unesta herännyt nuori tyttö, joka piti molemmin käsin kiinni valkean matkapäähineensä nauhoista. Hän katsoi Levinin yli auringon nousua kohti valoisan ja miettiväisen näköisenä, täynnä hienoa ja monivivahteista sisäistä elämää, jota Levin ei tuntenut.
Juuri sinä hetkenä, kun vaunut vierivät ohitse, rehelliset silmät katsahtivat Leviniin. Tyttö oli tunnistanut hänet ja ihmetys ja ilo oli välähtänyt hänen kasvoillaan.
Levin ei voinut erehtyä. Sellaiset silmät oli maailmassa vain yhdellä ainoalla. Maailmassa oli yksi ainoa olento, johon hänen sielunsa saattoi keskittää elämän koko valon ja tarkoituksen. Se oli hän. Se oli Kitty. Levin ymmärsi nyt hänen olevan matkalla Jergusovoon ja tulevan rautatieasemalta. Ja kaikki, mikä oli kuohuttanut Leviniä tänä unettomana yönä, kaikki ne päätökset, jotka hän oli tehnyt, — kaikki häipyi olemattomiin. Inhoten hän ajatteli äskeisiä haaveitaan avioliitosta talonpoikaistytön kanssa. Vain siellä, noissa nopeasti etenevissä ja toiselle puolelle tietä siirtyneissä vaunuissa, — vain siellä piili mahdollinen ratkaisu hänen elämänsä arvoitukseen, joka oli painanut häntä niin kipeästi viime aikoina.
Tyttö ei kurkistanut ulos toista kertaa. Rattaiden kolina lakkasi kuulumasta, kuului vain kulkusten heikkenevä kilinä. Koiran haukunta osoitti, että vaunut olivat menneet jo kylänkin ohi, — jäljelle olivat jääneet vain autiot kedot, edessäpäin oleva kylä ja hän itse, yksinäinen ja kaikesta irrallaan oleva ihminen, syrjäisen, nurmettuneen maantien yksinäinen taivaltaja.
Hän katsahti taivaalle toivoen löytävänsä sieltä sen näkinkengän, jota oli ihaillut ja jossa oli nähnyt tämänöisen ajatustensa ja tunteittensa kulun vertauskuvan. Taivaalla ei ollut enää mitään näkinkengän näköistä. Siellä, saavuttamattomassa korkeudessa oli jo tapahtunut salaperäinen muutos. Ei ollut jälkeäkään näkinkengästä, vaan kokonaisen taivaanpuoliskon peitti nyt tasainen, pienistä hattaroista kutoutunut ja toiselta laidaltaan tihenevä pilviverkko. Taivas kajasteli sinertävänä ja saavuttamattomana hänen yläpuolellaan.
"Ei", hän sanoi itsekseen, "olkoonpa tuo yksinkertainen työmiehen elämä kuinka hyvää tahansa, minä en voi palata siihen. Minä rakastan häntä."
Ainoastaan ne ihmiset, jotka olivat lähinnä Aleksei Aleksandrovitshia, tiesivät, että tällä niin kylmän ja järkevän näköisellä miehellä oli muuan heikkous, joka tuntui olevan ristiriidassa hänen yleisluonteensa kanssa: hän ei voinut välinpitämättömänä kuunnella eikä nähdä lapsen eikä naisen itkua. Nähdessään kyyneleitä hän joutui avuttomuuden tilaan ja kadotti kokonaan ajattelukykynsä. Hänen kanslianhoitajansa ja sihteerinsä tiesivät sen ja varoittivat virastoon tulleita naisanojia itkemästä, jotteivät nämä siten pilaisi asiaansa. "Hän suuttuu eikä rupea teitä kuuntelemaan", sanoivat he. Kyynelten aikaansaama sielullinen hämminki ilmeni tällaisissa tapauksissa tosiaankin hätäisenä vihana. "Minä en voi tehdä mitään. Olkaa hyvä ja poistukaa!" hän tällöin tavallisesti huusi.
Kun Anna kilparatsastuksesta palattaessa oli ilmoittanut hänelle suhteestaan Vronskiin ja purskahtanut samassa kasvonsa peittäen itkemään, oli Aleksei Aleksandrovitsh huolimatta vihastaan vaimoa kohtaan joutunut sen sielullisen hämmingin valtaan, jonka kyyneleet hänessä aina synnyttivät. Tietäen tämän samoin kuin senkin, että tunteiden ilmituominen ei sinä hetkenä olisi ollut hänen asemansa mukaista, hän koetti olla paljastamatta mitään elonmerkkejä eikä siksi liikkunut tai edes katsonut vaimoonsa. Juuri sen johdosta hänen oli kasvoilleen tullut se omituinen eloton ilme, joka oli niin oudoksuttanut Annaa.
Kotiin tultua Aleksei Aleksandrovitsh oli auttanut Annan alas vaunuista, pakottanut itsensä hyvästelemään tämän tavanmukaisen kohteliaasti ja lausumaan ne sanat, jotka eivät velvoittaneet häntä mihinkään; hän oli sanonut ilmoittavansa päätöksensä huomenna.
Vaimon sanat, jotka olivat vahvistaneet hänen pahimmat epäilyksensä, olivat viiltäneet kipeän haavan Aleksei Aleksandrovitshin sydämeen. Tuon haavan kipua oli lisännyt vielä se omituinen fyysisen säälin tunne, jota Annan kyyneleet olivat hänessä herättäneet. Mutta jäätyään yksin vaunuihinsa Aleksei Aleksandrovitsh oli ihmeekseen ja ilokseen huomannut vapautuneensa sekä tuosta säälistä että kiusallisiksi käyneistä epäilyksistään ja mustasukkaisuuden tuskista.
Hän tunsi samaa kuin hammassärkypotilas, jolta kipeä hammas on äkkiä vedetty pois. Kauhean kivun jälkeen, jolloin jotain hyvin suurta, itse päätäkin suurempaa tuntuu olevan lähtemässä leukapielistä, potilas tuntee äkkiä, uskaltamatta vielä uskoa onneensa, ettei sitä, mikä niin kauan on kaiken huomion niellen myrkyttänyt hänen elämäänsä, enää ole olemassa, ja että hän voi taas elää ja ajatella muutakin kuin pelkkää hammastaan. Sen tunteen vallassa Aleksei Aleksandrovitsh oli. Kipu oli ollut omituinen ja hirveä, mutta nyt se oli ohi. Hän tunsi taas voivansa elää ja olla ajattelematta yksinomaan vaimoaan.
"Ilman kunniantuntoa, ilman sydäntä ja ilman uskontoa! Turmeltunut nainen! Sen minä olen aina tiennyt ja nähnyt, joskin olen säälistä häntä kohtaan koettanut pettää itseäni", hän sanoi itselleen. Ja hänestä tosiaan tuntui kuin hän olisi nähnyt sen aina: hän muisteli heidän menneen elämänsä yksityiskohtia, joista ei ennen ollut huomannut mitään pahaa; nyt nuo yksityiskohdat taas osoittivat selvästi, että hänen vaimonsa oli aina ollut turmeltunut nainen. "Minä erehdyin yhdistäessäni elämäni hänen elämäänsä; mutta minun erehdyksessäni ei ollut mitään pahaa eikä minun sen vuoksi tarvitse olla onneton. Enhän minä ole syypää", hän sanoi itselleen, "vaan hän. Ja mitä hän enää minua liikuttaa. Minulle häntä ei enää ole olemassakaan."
Kaikki, mikä koski Annaa tai poikaa, jota kohtaan Aleksei Aleksandrovitshin tunteet myöskin olivat muuttuneet, lakkasi kiinnostamasta häntä. Häntä kiinnosti vain se, miten hän pääsisi puhtaaksi siitä loasta, jota tuo nainen langetessaan oli räiskyttänyt hänenkin päälleen, ja miten voisi taas esteettä jatkaa taivallustaan toimeliaan, kunniallisen ja hyödyllisen elämänsä ladulla, kaikkein parhaimmalla, säädyllisimmällä, itselleen sopivimmalla ja siksi myös kaikkein oikeudenmukaisimmalla tavalla.
"Minä en voi olla onneton siitä, että halpamainen nainen on tehnyt rikoksen; minun on vain löydettävä keino, miten parhaiten pääsisin tästä vaikeasta asemasta, johon hän on saattanut minut. Ja minä kyllä löydän sen", vakuutti hän itselleen rypistäen enemmän otsaansa. "En minä ole ensimmäinen enkä viimeinen". Ja Aleksei Aleksandrovitshin mieleen nousi kokonainen sarja tapauksia vaimon uskottomuudesta miestään kohtana, alkaen Menelaoksesta, jonka Offenbachin Kaunis Helena oli palauttanut kaikkien mieliin, nykyaikaisen seuramaailman lukuisiin uskottomuuksiin saakka. "Darjalov, Poltavski, ruhtinas Paskudin, Drahm… Niin, Drahm myöskin… niin kunnianarvoinen, toimelias mies… Semjonov, Tshagin, Sigonin", muisteli Aleksei Aleksandrovitsh. "Voi olla että näiden ihmisten ylle lankeaa jokin järjetön naurettavuuden varjo… ridicule, mutta minä en ole koskaan pitänyt sitä muuna kuin onnettomuutena ja olen aina ollut myötätuntoinen sitä kohtaan", sanoi Aleksei Aleksandrovitsh mielessään, mutta se ei ollut aivan totta, sillä hän ei ollut koskaan osoittanut myötätuntoa sentapaisia onnettomuuksia kohtaan, vaan oli arvostanut itseään sitä enemmän, mitä useammin oli kuullut uusia tapauksia aviovaimojen uskottomuudesta. "Sellainen onnettomuus voi kohdata ketä hyvänsä. Ja nyt se on kohdannut minua. Kyse on vain siitä, miten tästä tilanteesta parhaiten selviäisi." Ja hän alkoi muistutella mieleensä samanlaisessa asemassa olleitten miesten eri menettelytapoja.
"Darjalov vaati kaksintaisteluun…"
Kaksintaistelu oli ennen nuoruusvuosina erityisesti kiinnostanut Aleksei Aleksandrovitshia juuri siksi, että hän oli fyysisesti arka mies ja tiesi sen hyvin itse. Hän ei voinut kauhistumatta ajatella häntä kohti ojennettua pistoolia eikä ollut koskaan elämässään käsitellyt mitään asetta. Tuo kauhun tunne oli usein nuoruusvuosina pakottanut hänet ajattelemaan kaksintaistelua ja asettamaan itsensä mielikuvituksessa sellaiseen asemaan, jossa henki oli vaaralle alttiina. Saavutettuaan elämässä menestystä ja vankan aseman hän oli unohtanut tuon tunteen. Mutta tunteen tottumus voitti vuosien välimatkat, ja pelko omasta arkuudesta heräsi hänessä vielä nytkin niin voimakkaana, että hän nytkin pitkään pohti ja helli mielessään ajatusta kaksintaistelusta, vaikka tiesi edeltä käsin, ettei missään tapauksessa tulisi siihen ryhtymään.
"Epäilemättä meidän seuraelämämme on vielä niin sivistymätöntä (toista on Englannissa), että varsin monet" — ja niiden monien joukossa oli paljon sellaisia, joitten mielipiteelle Aleksei Aleksandrovitsh antoi erityistä arvoa, — "näkevät kaksintaistelussa sen parhaan puolen. Mutta mitä siitä seuraa? Olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun", jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh itsekseen, ja saadessaan elävän mielikuvan yöstä, jonka viettäisi haasteen jälkeen, ja häntä kohti tähdätystä pistoolista, hän vavahti ja ymmärsi, ettei tule sitä koskaan tekemään, "olettakaamme, että minä haastan hänet kaksintaisteluun. Minua luultavasti neuvottaisiin ja minulle osoitettaisiin paikka, minä vetäisisin liipaisinta" hän pani silmänsä kiinni, "ja hän sattuisikin menettämään henkensä minun kuulastani", kuvitteli Aleksei Aleksandrovits ja ravisteli päätään karkottaakseen nuo tyhmät ajatukset. "Mitä järkeä olisi mennä ampumaan toista sitä varten, että saisi selväksi suhteensa rikolliseen vaimoonsa ja poikaansa? Eihän sillä ole vielä ratkaistu kysymystä, mitä minun on tehtävä uskottomalle vaimolleni. Ja mikä on vielä luultavampaa ja epäilemättä tapahtuisikin: minä voisin kuolla tai haavoittua. Minä, syytön ihminen, petoksen uhri, menettäisin henkeni tai haavoittuisin. Se olisi vielä järjettömämpää. Eikä siinä kyllin: kaksintaisteluvaatimus ei minun puoleltani olisi aivan rehellistä peliä. Tiedänhän varsin hyvin, etteivät ystäväni koskaan päästäisi minua kaksintaisteluun, — eivät sallisi sitä, että Venäjälle niin tarpeellisen valtiomiehen elämä joutuisi vaaraan. Miten siis kävisi? Kävisi niin, että minä hyvin tietäen, ettei henkeni joudu vaaraan, olisin taisteluvaatimuksellani vain tahtonut antaa omalle persoonalleni jonkin valheellisen kunnianhohteen. Se olisi epärehellistä, toisten ja itsensä pettämistä. Kaksintaistelu ei siis voi tulla kysymykseen eikä sitä kukaan minulta odotakaan. Minun tarkoituksenihan on vain turvata oma maineeni voidakseni esteettömästi jatkaa entistä toimintaani." Aleksei Aleksandrovitsh oli aina pitänyt virkatoimintaansa sangen suuressa arvossa, ja nyt se näytti hänestä aivan erityisen merkittävältä.
Harkittuaan ja hylättyään kaksintaistelun hän siirtyi ajattelemaan toista keinoa, avioeroa, johon myöskin monet hänen tuntemansa aviomiehet olivat turvautuneet. Muistellessaan kaikkia tuttuja avioerotapauksia (niitä oli sangen paljon hänen tuntemissaan ylhäisemmissä seurapiireissä) hän ei löytänyt niiden joukosta ainoatakaan, jossa eron tarkoituksena olisi ollut se, mitä hän tahtoi. Kaikissa noissa tapauksissa mies luovutti tai myi uskottoman vaimonsa, ja se puoliso, jolla ei syyllisyytensä vuoksi ollut oikeutta uuteen avioliittoon, antautui keksittyihin, näennällisesti laillisiin suhteisiin valepuolisonsa kanssa. Omasta avioliitostaan Aleksei Aleksandrovitsh ei uskonut saavansa laillista eroa, siis sellaista, jossa ainoastaan syyllinen vaimo erotettiin aviosäädystä. Hän käsitti heti, että häntä ympäröivän elämän moninaiset olosuhteet tekivät mahdottomaksi ne karkeat todisteet, joita laki vaati vaimon rikollisuuden todistamiseksi; hän käsitti, että seuraelämän tietty hienostuneisuus ei olisi sallinut moisten todisteiden soveltamista, vaikka niitä olisi ollutkin, ja että niiden käyttäminen olisi yleisön silmissä enemmän vahingoittanut häntä itseään kuin Annaa.
Avioerohanke olisi voinut johtaa vain häpeälliseen oikeudenkäyntiin, joka olisi antanut hänen vihollisilleen tilaisuuden solvauksiin ja hänen korkean asemansa tahraamiseen. Ja päätarkoitustaan — tilanteen selvittämistä ilman suurempia häiriöitä — hän ei voisi saavuttaa avioerollakaan. Sitä paitsi avioero — tai jo pelkkä hankekin — saisi aikaan sen, että vaimo rikkoisi kokonaan välinsä miehensä kanssa ja liittyisi yhä kiinteämmin rakastajaansa. Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh luulikin tuntevansa vaimoaan kohtaan pelkkää halveksivaa välinpitämättömyyttä, ei hän mitenkään olisi sallinut tämän esteettömästi liittyä Vronskiin ja saada etua rikoksestaan. Pelkkä ajatuskin siitä hermostutti Aleksei Aleksandrovitshia niin että hän aivan voihkaisi sisäisestä tuskasta, kohottautui paikaltaan, siirtyi peremmäksi vaunuissa ja kääri sitten kauan aikaa ja synkän näköisenä viluisia, luisevia jalkojaan pehmeään matkavaippaan.
"Muodollisen avioeron välttäen voisi tehdä kuten Karibanov, Paskudin ja tuo hyväluontoinen Drahm, asua erossa vaimostaan", jatkoi hän tyyntyneenä mietteitään; mutta siinä keinossa piili sama häpeällisyyden vaara kuin varsinaisessa avioerossakin ja — mikä pahinta — se, samoin kuin muodollinen avioerokin, heitti hänen vaimonsa suoraan Vronskin syliin. "Ei, se on mahdotonta, mahdotonta!" hän sanoi ääneen ryhtyen taas peittelemään jalkojaan. "Minä en voi olla onneton, mutta eivät hekään saa olla onnellisia."
Mustasukkaisuuden tunne, joka häntä oli vaivannut epätietoisuuden aikana, oli mennyt ohi sinä hetkenä, jolloin Annan sanat olivat hetken tuskaa tuotettuaan riuhtaisseet irti kipeän hampaan. Mutta sen tunteen sijalle oli tullut toinen — halu estää Annaa riemuitsemasta voitostaan ja saada kostetuksi hänen rikoksensa. Vaikkakaan Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt sitä itselleen, hänen sielunsa pohjalla eli salainen toive, että Anna saisi kärsiä hänen rauhansa ja kunniansa rikkomisen tähden. Ja harkittuaan uudelleen kaksintaistelun, avioeron ja erillään elämisen eri puolia ja hylättyään ne uudelleen Aleksei Aleksandrovitsh vakuuttui siitä, että ainoa mahdollinen menettelytapa oli pitää vaimo luonaan, salata maailmalta mitä oli tapahtunut ja käyttää kaikkia mahdollisia keinoja laittoman lemmensuhteen lopettamiseksi ja ennen kaikkea — sitä Aleksei Aleksandrovitsh ei myöntänyt itselleen — vaimon rankaisemiseksi. "Minun täytyy ilmoittaa hänelle, että pohdittuani tarkoin sitä tukalaa asemaa, johon hän on saanut perheemme, olen huomannut, että kaikki muut keinot ovat molemmille osapuolille huonompia kuin se ulkonainen status quo, jota minä olen valmis noudattamaan, mutta sillä ankaralla ehdolla, että hän noudattaa minun tahtoani ja lopettaa täydellisesti suhteensa rakastajaansa." Kun Aleksei Aleksandrovitsh oli jo tehnyt tämän päätöksensä, tuli hänen mieleensä eräs tärkeä ajatus, joka oli omiaan lujittamaan sitä. "Ainoastaan sillä tavoin minä menettelen uskonnonkin mukaisesti", hän sanoi itselleen, "minä en sysää luotani rikollista vaimoani, vaan suon hänelle tilaisuuden parannukseen ja — niin vaikeaa kuin se minulle onkin — uhraan osan voimistani hänen parantamisekseen ja pelastamisekseen." Vaikka Aleksei Aleksandrovitsh tiesikin, ettei hänellä vaimoonsa nähden voinut olla mitään siveellistä vaikutusvaltaa, ja ettei noista parannusyrityksistä tulisi muuta kuin valhetta, ja vaikka hän noina vaikeina hetkinään ei ollut kertaakaan ajatellut etsiä johdatusta uskonnosta, sai hän nyt, kun hänen päätöksensä näytti olevan sopusoinnussa itse uskonnonkin vaatimusten kansa, tuosta uskonnon antamasta pyhityksestä suurta tyydytystä ja mielenrauhaa. Hänestä oli miellyttävää ajatella, ettei kukaan pääsisi tässä tärkeässä, koko elämää koskevassa asiassakaan sanomaan, ettei hän menetellyt sen uskonnon sääntöjen mukaan, jonka lippua hän aina oli pitänyt korkealla yleisen kylmyyden ja välinpitämättömyyden keskellä. Harkitessaan asiaa yhä tarkemmin Aleksei Aleksandrovitsh ei enää nähnyt mitään syytä muuttaa suhdettaan vaimoonsa juurikaan toisenlaiseksi kuin mitä se oli ollut tähän asti. Totta kyllä hän ei voisi vastedes enää kunnioittaa vaimoaan entiseen tapaan, mutta eihän hänellä itsellään ollut mitään syytä turmella elämäänsä ja kärsiä sen vuoksi, että hänen vaimonsa oli ollut huono ja uskoton aviovaimo. "Ja kunhan aika kuluu, aika, joka tasoittaa kaiken, suhteemme palaavat taas entiselleen", hän sanoi itsekseen, "entiselleen siinä merkityksessä, etten enää tunne elämän kulun häiriintyneen. Hän on varmaankin onneton, mutta minä olen syytön enkä siis voi olla onneton."
Matkalla Pietariin Aleksei Aleksandrovitshin päätös oli ehtinyt lujittua ja hän oli suunnitellut valmiiksi jo kirjeenkin, jonka lähettäisi vaimolleen. Astuttuaan ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh vilkaisi ovenvartijan pöydälle jätettyjä, ministeriöstä tuotuja kirjeitä ja papereita ja käski tuoda ne huoneeseensa.
— Tänään en ota vastaan ketään, hän vastasi ovenvartijan kysymykseen korostaen sanaa "ketään", mikä oli merkkinä hänen hyvästä tuulestaan.
Työhuoneessaan hän käveli pari kertaa edestakaisin ja pysähtyi sitten suuren kirjoituspöytänsä ääreen, jolle edellä kiiruhtanut kamaripalvelija oli sytyttänyt palamaan kuusi kynttilää, naksutteli sormiaan ja istuutui sormeilemaan kirjoitusvälineitään. Hän mietti vähän aikaa kyynärpäät pöytää vasten ja pää kallellaan ja alkoi sitten kirjoittaa hetkeksikään pysähtymättä. Hän kirjoitti ranskaksi, välttäen pidempiä puhuttelusanoja ja käyttäen "te"-sanaa, jolla ei ranskassa ole samaa kylmäkiskoisuuden vivahdusta kuin venäjän kielessä.
/#Keskustellessani viimeksi kanssanne sanoin aikovani pianilmoittaa teille päätökseni asiassa, jota keskustelumme koski.Harkittuani tarkoin asiaa kirjoitan nyt teille täyttääksenilupaukseni. Päätökseni on seuraava: Millainen teidän käytöksenneon ollutkin, en katso olevani oikeutettu rikkomaan niitä siteitä,jotka korkeampi maailmanjärjestys on välillemme solminut. Perheei voi rikkoutua toisen puolison oikun, mielivaltaisuuden taiedes rikoksen takia, ja meidän elämämme tulee kulkea niin kuin seon kulkenut tähänkin asti. Se on välttämätöntä minulle, teilleja pojallemme. Olen varma siitä, että olette katunut ja kaduttevieläkin sitä, mikä on ollut aiheena tähän kirjeeseen, ja että teolette auttava minua saamaan epäsopumme syyn juurineen kitketyksipois ja menneet hairahdukset unohdetuksi. Päinvastaisessatapauksessa voitte itse aavistaa, mikä teitä ja poikaanneodottaa. Kaikesta tästä toivon saavani puhua tarkemmin kasvoistakasvoihin tavatessamme. Koska huvilakausi on jo päättymässä,pyytäisin teitä muuttamaan Pietariin niin pian kuin mahdollista,ei ainakaan tiistaita myöhemmin. Huolehdin kaikesta, mitämuutossanne tarvitsette. Panen erityistä painoa tämän pyyntönitäyttämiseen.
A. Karenin
P.S. Kirjeen mukana seuraa rahaa, jota voitte tarvita menoihinne. #/
Hän luki kirjeen ja oli siihen tyytyväinen; erityisen hyvillään hän oli siitä, että oli muistanut panna rahaa mukaan. Kirjeessä ei ollut ainoaakaan kovaa sanaa eikä nuhdetta, mutta ei myöskään liikaa suopeutta. Ennen kaikkea siinä oli kultainen silta paluuta varten. Taitettuaan kirjeen kahtia ja silitettyään sitä suurella, jykevätekoisella norsunluuveitsellä hän pisti sen rahoineen kirjekuoreen ja soitti pöytäkelloa mielessä tyydytyksen tunne, jota taidokkaitten ja hyvin järjestettyjen kirjoitusvälineiden käsitteleminen hänessä aina herätti.
— Anna tämä lähetille ja käske toimittamaan se huomenaamuna AnnaArkadjevnalle Pietarhoviin, hän sanoi ja nousi.
— Kyllä, teidän ylhäisyytenne; tännekö käskette tuomaan teen? Aleksei Aleksandrovitsh käski tuomaan teen työhuoneeseen ja meni norsunluuveitsellään leikitellen nojatuolin luo, jonka vieressä oli valmiina lamppu ja ranskalainen kirja eugubiolaisista kirjoituksista. Nojatuolin yläpuolella riippui kultaisissa kehyksissä kuuluisan taiteilijan maalaama soikea, sirotekoinen muotokuva Annasta. Aleksei Aleksandrovits katsahti siihen. Läpitunkematon katse kohdistui häneen ivallisena ja julkeana, kuten silloin yöllä, kun he viimeksi olivat selvitelleet välejään. Pään musta, erinomaisesti maalattu pitsikoriste, musta tuuhea tukka kaunis valkea käsi sormusten peittämine nimettömineen näyttivät Aleksei Aleksandrovitshista sietämättömän julkeilta ja uhmaavilta. Silmäiltyään hetkisen tuota taulua hän vavahti niin että huulet värähtelivät ja kääntyi pois. Hän istuutui kiireesti nojatuoliinsa ja avasi kirjan. Hän koetti lukea, mutta ei voinut mitenkään saada viriämään entistä mielenkiintoaan eugubiolaisia kirjoituksia kohtaan. Hän katsoi kirjaa, mutta ajatteli muuta. Hän ei ajatellut vaimoaan, vaan omassa valtiollisessa toiminnassaan viime aikoina ilmaantunutta pulmaa, johon keskitti nykyisin kaiken mielenkiintonsa. Hän tunsi, että tuo pulma alkoi selvitä ja että hänen päässään kehkeytyi — sen hän saattoi kerskumatta sanoa — valtavan suurenmoinen ajatus, jonka piti selvittää koko asia, ylentää hänen asemaansa virkauralla, kukistaa hänen vihollisensa ja tuottaa siis mitä suurinta hyötyä valtakunnalle. Heti kun miespalvelija oli tuonut teetarjottimen ja poistunut huoneesta, Aleksei Aleksandrovitsh meni kirjoituspöytänsä luo, nosti salkkunsa keskelle pöytää, otti kirjoitusvälineiden joukosta lyijykynän ja paneutui pulmaansa liittyvään visaiseen asiakirjaan ohut, itsetyytyväinen hymy huulillaan.
Tuo pulmallinen asia oli seuraavanlainen. Aleksei Aleksandrovitshin erityispiirre valtiomiehenä, se luonteenomainen piirre, joka on jokaisessa korkealle nousevassa virkamiehessä ja joka sitkeän kunnianhimon, itsehillinnän, rehellisyyden ja itseluottamuksen ohella oli vienyt Kareniniakin eteenpäin, piili siinä, ettei hän ollut takertunut kuolleen paperivirallisuuden ja asiakirjajäljennösten pauloihin, vaan oli koettanut kohdata tosiasiat mahdollisimman suoraan ja samalla olla säästeliäs. Oli kuitenkin käynyt niin, että kuuluisassa heinäkuun 2. p:n komiteassa oli otettu esiin kysymys Zaraiskin kuvernementin arojen kastelemisesta. Tämä Aleksei Aleksandrovitshin ministeriön alaan kuuluva kysymys oli räikeä esimerkki valtion varojen hedelmättömästä tuhlauksesta ja kuolleesta paperivirallisuudesta. Aleksei Aleksandrovitsh tiesi asian olevan niin. Hänen edeltäjänsä edeltäjä oli ensimmäisenä ottanut tämän kastelukysymyksen esille. Ja tähän asiaan oli todellakin tuhlattu ja tuhlattiin vieläkin sangen paljon rahaa ilman vähintäkään hyötyä. Koko juttu ei näyttänyt voivan viedä mihinkään tulokseen. Aleksei Aleksandrovitsh oli heti virkaansa astuttuaan ymmärtänyt sen ja aikonut käydä asiaan käsiksi; mutta pian hän oli huomannut, että asia koski siksi monien yksityisten etua, ettei siihen ollut viisasta kajota, kun hänen oma asemansakaan ei ollut vielä kovin vakaa; ja sittemmin hän oli muita asioita käsitellessään kokonaan unohtanut tämän asian ja antanut sen mennä menojaan. (Kyseisen asian varassa eli moni perhe, varsinkin muuan sangen siveellinen ja musikaalinen perhe, jossa kaikki tyttäret soittivat jouhisoittimia. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi tämän perheen ja oli ollut vanhimman tyttären häissä kunniavieraanakin.)
Aleksei Aleksandrovitshin mielestä ei ollut aivan rehellistä peliä, että vieras ministeriö oli ottanut asian esille, koska jokaisessa ministeriössä oli paljon kummempiakin asioita, joihin kukaan ei tietyn virkamaailmassa noudatettavan kirjoittamattoman lain johdosta kajonnut. Kun taisteluhansikas nyt kerran oli heitetty hänelle, otti hän sen rohkeasti vastaan ja vaati että perustetaan erityiskomitea, joka tutkisi ja tarkastaisi Zaraiskin kuvernementin arojen kastelua käsitelleen komitean työt. Mutta samalla hän päätti panna tuon toisenkin ministeriön herrat lujille. Hän vaati, että määrättäisiin vielä erityiskomitea vierasheimoisten asiaa tutkimaan. Vierasheimoisten asia oli sattumalta otettu esille heinäkuun 2. p:n komiteassa, ja Aleksei Aleksandrovitsh oli tarmokkaasti kannattanut sitä ja selittänyt asian erityisen kiireelliseksi vierasheimoisten surkean tilan vuoksi. Tämä kysymys oli komiteassa antanut aiheen useampien ministeriöiden kinasteluun. Aleksei Aleksandrovitshille vihamielinen ministeriö todisteli vierasheimoisten aseman olevan mitä parhaimmalla tolalla ja väitti suunniteltujen muutosten turmelevan heidän kukoistavan elämänsä, ja jos tässä asiassa oli jotain huonosti, se kaikki johtui — niin tämä ministeriö selitti — siitä, ettei Aleksei Aleksandrovitshin ministeriö täyttänyt niitä toimenpiteitä, joihin laki velvoitti. Nyt alkoi Aleksei Aleksandrovitsh vaatia: ensinnäkin, että perustettaisiin uusi komitea, jonka tehtävänä olisi vierasheimoisten tilan tutkiminen heidän asuinpaikoillaan; toiseksi, että jos vierasheimoisten tila olisi tosiaankin sellainen, jollaisena se näyttäytyi komitean hallussa olevissa virallisissa tiedonannoissa, perustettaisiin vielä erillinen asiantuntijakomitea, joka tutkisi tuon vierasheimoisten lohduttoman tilan syitä: a) valtiolliselta, b) hallinnolliselta, c) taloudelliselta, d) kansatieteelliseltä, e) aineelliselta ja f) uskonnolliselta kannalta; kolmanneksi, että vaadittaisiin tuolta vihamieliseltä ministeriöltä tietoja niistä toimista, joita sen on viimeksi kuluneen vuosikymmenen aikana suorittanut vierasheimoisten epäedullisten elinolojen korjaamiseksi, ja vihdoin neljänneksi, että vaadittaisiin ministeriöltä selitystä siihen, miksi se, kuten käy ilmi komitean hallussa olevista asiakirjoista (n:o 17015 ja n:o 18308 joulukuun 5. pv:ltä 1863 ja heinäkuun 7. pv:ltä 1864), on toiminut suorastaan vastoin voimassa olevaa peruslakia, joka koskettelee tätä asiaa niteessä…, pykälässä 18 ja pykälän 36 muistutuksessa.
Innostuksen puna kohosi Aleksei Aleksandrovitshin kasvoille hänen kirjatessaan nopeasti näitä ajatuksiaan. Kirjoitettuaan arkin täyteen hän nousi, soitti ja antoi paperin kanslianhoitajalle tarpeellisten lisätietojen hankkimista varten. Noustuaan ja käveltyään huoneessa hän katsahti taas muotokuvaan, rypisti kulmiaan ja hymähti ivallisesti. Luettuaan vielä hetkisen eugubiolaisista kirjoituksista ja saatuaan kiinnostuksensa niihin jälleen heräämään hän meni klo 11 nukkumaan, ja kun hän vuoteessaan muisteli äskeistä kohtaustaan vaimonsa kanssa, ei se näyttänyt hänestä enää ollenkaan niin synkältä.