Kuuluisan pietarilaisen asianajajan odotushuone oli täynnä, kun Aleksei Aleksandrovitsh astui sisään. Kolme naista: mummo, nuori neiti ja pyylevä kauppiaanrouva, ja kolme herraa: saksalainen pankkiiri, sormus sormessa, parrakas kauppias ja äkäinen virkapukuinen virkamies, risti kaulassa, olivat nähtävästi odottaneet jo kauankin. Kaksi apulaista kirjoitti eri pöytien ääressä, niin että kynät rapisivat. Kirjoitusvälineet, joiden innokas harrastaja Aleksei Aleksandrovitsh oli, olivat erityisen hyvät, sen hän huomasi heti. Toinen apulaisista kääntyi silmiään siristellen ja tylysti Aleksei Aleksandrovitshin puoleen nousematta paikaltaan:
— Mitä te haluatte?
— Minulla on asiaa asianajajalle.
— Asianajaja on varattu, vastasi apulainen viitaten odottajiin ja jatkoi kirjoittamistaan.
— Eikö häneltä liikenisi hetkinen? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Hän ei ole koskaan vapaana, hän on aina kiireinen. Suvaitkaa odottaa.
— No, olkaa hyvä sitten ja antakaa hänelle minun korttini, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi arvonsa tuntien: hän huomasi, ettei voisi salata henkilöllisyyttään.
Apulainen otti kortin, vilkaisi sen sisältöä ja meni ilmeisen tyytymättömänä ovesta sisään.
Aleksei Aleksandrovitsh oli periaatteessa julkisen oikeuden puolella, mutta tuntemiensa korkeampien viranomaiskäytäntöjen johdosta hän ei voinut hyväksyä sen soveltamisen kaikkia yksityiskohtia, vaan arvosteli niitä sikäli kuin mitään korkeimmalla taholla vahvistettua yleensä saattoi arvostella. Koko hänen elämänsä oli kulunut hallinnollisessa toiminnassa, ja siksi hänen ankaraakin arvosteluaan lievensi huomattavasti se, että hänen mielestään virheitä ei voinut välttää missään asiassa ja että asiat olivat aina korjattavissa. Uusissa oikeuselimissä hän ei hyväksynyt asianajotoimen saamaa asemaa. Hän ei ollut kuitenkaan tähän päivään asti ollut kosketuksissa asianajotoiminnan kanssa ja oli sen vuoksi vastustanut sitä ainoastaan teoreettisesti; mutta nyt asianajajan vastaanottohuoneesta syntynyt vaikutelma lisäsi tuntuvasti hänen vastenmielisyyttään.
— Tulee heti, sanoi apulainen, ja parin minuutin kuluttua ovesta ilmaantui asianajaja itse ja jostain hänen kanssaan neuvotteleva vanha, kookas lakimies.
Asianajaja oli pieni, jäntevä, kaljupäinen herra, jolla oli tummanpunertava parta, vaaleat, tuuheat kulmakarvat ja voimakkaasti kaartuva otsa. Hän oli — valkeasta solmukkeesta ja kaksinkertaisista kellonvitjoista kiiltäviin kenkiin saakka — pukeutunut kuin sulhanen. Kasvot olivat viisaat ja talonpoikaiset, mutta puku keikarimainen ja epäaistikas.
— Olkaa hyvä, sanoi asianajaja kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. Ja päästäen Kareninin juhlallisen näköisenä edelleen hän astui itse jäljestä ja sulki oven. — Olkaa hyvä, hän viittasi paperien täyttämän kirjoituspöydän vieressä olevaan nojatuoliin. Itse hän istuutui pieniä, vaaleakarvaisia, lyhytsormisia käsiään hykerrellen omalle valtaistuimelleen ja pani päänsä kallelleen. Mutta juuri kun hän oli ehtinyt ottaa rauhallisen asennon, lensi pöydän yllä pieni koi. Odottamattoman vikkelästi asianajaja kohotti kätensä, otti koin kiinni ja laskeutui taas entiseen asentoonsa.
— Ennen kuin alan puhua asiastani, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh joka oli ihmetellen seurannut asianajajan liikkeitä, — minun täytyy huomauttaa, että sen asian, josta tulin puhumaan kanssanne, on pysyttävä salaisuutena.
Tuskin huomattava hymy värähdytti asianajajan punertavia, riippuvia viiksiä.
— Minä en olisikaan asianajaja, jollen osaisi säilyttää minulle uskottuja salaisuuksia. Mutta jos te tahdotte vahvistuksen…
Aleksei Aleksandrovitsh katsahti häneen ja näki, että hänen viisaat, harmaat silmänsä nauroivat ja näyttivät jo tietävän kaiken.
— Tunnetteko minun nimeni? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Tunnen teidät ja tiedän, hän sieppasi taas kiinni lentävän koin, — tärkeän toimintanne, kuten jokainen venäläinen, vastasi asianajaja kumartaen.
Aleksei Aleksandrovitsh huoahti rohkeuttaan kooten. Rohjettuaan kerran aloittaa hän jatkoi tavallisella vinkuvalla äänellään, arkailematta ja änkyttämättä, muutamia sanoja korostaen:
— Olen onnettomuudeksi joutunut petetyn aviomiehen asemaan ja tahdon katkaista kaikki suhteeni vaimooni, toisin sanoen, ottaa avioeron, mutta sillä tavoin, että poika tulee myös eroamaan äidistään.
Asianajajan harmaat silmät koettivat näyttää vakavilta, mutta vilkkuivat hillitöntä iloa, ja Aleksei Aleksandrovitsh näki, ettei se ollut pelkkää edullisen tilauksen synnyttämää iloa, vaan suoranaista voitonriemun välkettä, samantapaista kuin se pahaenteinen välke, jonka hän oli nähnyt vaimonsa silmissä.
— Te haluatte minun myötävaikuttavan eron saamiseen.
— Niin juuri. Mutta minun täytyy sanoa teille jo edeltäpäin, että tulen kenties paljonkin vaivaamaan teitä. Tulin nyt vain neuvottelemaan kanssanne asiasta. Minä toivon avioeroa, mutta minulle ovat tärkeitä ne muotoseikat, joita sen saamiseksi vaaditaan. Jolleivät ne sovellu yhteen minun vaatimusteni kanssa, jätän laillisen erohankkeen sikseen.
— Niinpä tietenkin, sanoi asianajaja, — no, sehän on aina teidän vallassanne.
Asianajaja loi silmänsä Aleksei Aleksandrovitshin jalkoihin, ettei loukkaisi vierastaan liian iloisella ilmeellään. Hänen kätensä nytkähti, kun hän huomasi koin vieraansa nenän edessä, mutta pidättyi sieppaamasta sitä kunnioituksesta Aleksei Aleksandrovitshin asemaa kohtaan.
— Joskin meidän tätä asiaa koskevat säädöksemme ovat pääpiirteittäin minulle tutut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh — haluaisin tietää, kuinka sellaiset asiat käytännössä suoritetaan.
— Te tahdotte, asianajaja vastasi kohottamatta katsettaan ja mukautuen mielihyvin vieraansa äänilajiin, — että minä esittäisin teille ne tiet, joita päästään toivomaanne päämäärään?
Ja saatuaan vieraaltaan myöntävän nyökkäyksen hän jatkoi vilkaisten vain silloin tällöin Aleksei Aleksandrovitshin punaisten täplien peittämiin kasvoihin.
— Avioero on meidän lakimme mukaan, hän sanoi, äänessään pieni paheksunnan vivahde Venäjän asiaa koskevia säädöksiä kohtaan, — mahdollinen, kuten tiedätte, seuraavissa tapauksissa… Odottakaa vähän! huomautti hän ovesta kurkistavalle apulaiselleen, mutta nousi kuitenkin, sanoi muutaman sanan ja istuutui paikalleen. — Seuraavissa tapauksissa; kun puolisot ovat fyysisesti poikkeavia tai ovat asuneet viisi vuotta erossa toisistaan tietämättä, jatkoi hän koukistaen karvaisen pikkusormensa, — toiseksi haureussyistä (sen sanan hän lausui silminnähtävällä mielihyvällä). — Alijaotukset ovat seuraavat (hän koukisti yhä paksuja sormiaan, vaikka päätapaukset ja alijaotukset eivät voineet kuulua yhteen); miehen fyysiset viat ja vaimon fyysiset viat, sitten miehen aviorikos ja vaimon aviorikos. Koska sormet loppuivat, avasi hän ne kaikki suoraksi ja jatkoi: — Tämä on teoreettinen näkökanta; mutta minun käsittääkseni te soitte minulle sen kunnian, että käännyitte puoleeni saadaksenne selville, miten tätä lakia käytännössä sovelletaan. Ja sen tähden minun täytyy kokemukseni nojalla sanoa teille, että avioerotapaukset nojautuvat kaikki — mikäli minä ymmärrän, muuhun kuin fyysisiin vammoihin tai tietymättömissä oloon…
Aleksei Aleksandrovitsh nyökäytti myöntävästi päätään.
— Ne nojautuvat seuraaviin seikkoihin: toisen puolison aviorikokseen ja yhteisestä sopimuksesta tehtyyn rikollisen puolen paljastamiseen, tai — jollei yhteistä sopimusta ole — toisen syylliseksi todistamiseen vastoin hänen tahtoaan. Minun täytyy myöntää, että viimeinen tapaus on käytännössä sangen harvinainen, sanoi asianajaja vilkaisten ohimennen vieraaseensa ja vaikeni kuin pistoolikauppias, joka on kuvannut kummankin asemerkin edut ja odottaa ostajansa valintaa. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh oli vaiti, ja asianajaja jatkoi: — Tavallisin ja yksinkertaisin tapa on mielestäni yhteisestä sopimuksesta tehty aviorikos. En uskaltaisi ilmaista asiaa näin, jos en puhuisi sivistyneen henkilön kanssa, asianajaja sanoi, — mutta oletan teidän ymmärtävän, mitä tarkoitan.
Aleksei Aleksandrovitsh oli kuitenkin niin hermostunut, ettei heti ymmärtänyt yhteisestä sopimuksesta tehdyn aviorikoksen järkevyyttä, ja ilmaisi tuon neuvottomuutensa katseessaan. Mutta asianajaja tuli hänelle avuksi.
— Puolisot eivät enää voi elää yhdessä, pitäkäämme kiinni siitä. Ja kun molemmat ovat yhtä mieltä avioelämän mahdottomuudesta, eivät pikkuseikat ja muodollisuudet merkitse mitään. Ja samalla se on yksinkertaisin ja varmin keino.
Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi asian nyt täydellisesti. Mutta hänellä oli uskonnollisia periaatteita, jotka kielsivät tuon keinon käyttämisen.
— Tässä tapauksessa se ei voi tulla kysymykseen, hän sanoi. — Tässä on vain yksi tapaus mahdollinen: rikoksen todistaminen hallussani olevien kirjeitten avulla.
Kuullessaan kirjeistä veti asianajaja henkeään ja päästi ohuen, valittavan ja ylenkatseellisen äännähdyksen.
— Tämänlaatuiset asiat ratkaistaan, kuten tiedätte, hengellisessä virastossa ja papit ja esipapit pitävät kovasti mitä yksityiskohtaisimmista tiedoista näissä asioissa, hän sanoi osoittaen hymyllään, ettei esipappien maku ollut hullumpi. — Kirjeet voivat epäilemättä toimia osittaisena todistuskappaleena; mutta vaaditaan myöskin suoranaisia silminnäkijöiden todisteita. Jos te yleensä teette minulle sen kunnian, että uskotte minulle asianne, niin sallikaa minun valita ne keinot, joita on käytettävä. Se joka tahtoo tuloksia, rohkenee käyttää keinoja.
— Jos niin on… aloitti Aleksei Aleksandrovitsh äkkiä kalvenneena; mutta samassa asianajaja nousi ja meni taas ovelle puhuttelemaan apulaistaan, joka oli uudelleen tullut keskeyttämään.
— Sanokaa sille rouvalle, ettei meille halpa tavara kelpaa! hän sanoi ja palasi Aleksei Aleksandrovitshin luo.
Tullessaan hän sieppasi vielä yhden koin. "Minkähänlaiseksi minun sohvani käykään kesällä!" hän ajatteli otsa rypyssä.
— Jaaha, niin. Te suvaitsitte sanoa, että… alkoi hän.
— Minä ilmoitan teille päätökseni kirjeellisesti, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh nousten seisomaan ja koskettaen kädellään pöytää. Seistyään hetkisen vaiti hän jatkoi: — Teidän sanoistanne voinee siis päätellä, että eronsaanti on mahdollinen. Pyytäisin teitä myös ilmoittamaan, mitkä ovat ehtonne.
— Kaikki on mahdollista, jos te suotte minulle täyden toimintavapauden, sanoi asianajaja vastaamatta kysymykseen.
— Koska voin toivoa saavani teiltä tietoja? kysyi asianajaja siirtyen ovea kohti, silmät ja kengät välkkyen.
— Viikon kuluttua. Olkaa sitten hyvä ja ilmoittakaa minulle, otatteko asian ajaaksenne ja millä ehdoilla.
— Kyllä. Ehdottomasti!
Asianajaja avasi vieraalleen oven kunnioittavasti kumartaen. Yksin jäätyään hän päästi ilonsa valloilleen. Hän oli niin hilpeällä mielellä, että päätti vastoin sääntöjään hyväksyä kaupustelijarouvan tarjoukset ja lopetti koiden jahtaamisen päättäen nyt lopullisesti, että ensi talveksi hänenkin huonekalunsa päällystetään samanlaisella sametilla kuin Sigoninillakin oli.
Elokuun 17. p:n komitean istunnossa oli Aleksei Aleksandrovitsh saanut loistavan voiton, mutta sen seuraukset olivat tulleet hänelle tuhoisiksi. Oli määrätty uusi komitea vierasheimoisten tilan kaikenpuolista tutkimista varten, ja se oli lähetetty matkaan tuotapikaa Aleksei Aleksandrovitshin ihmeellisen nopeuden ja tarmon ansiosta. Kolmen kuukauden kuluttua komitea oli antanut selontekonsa. Vierasheimoisten tilaa oli tutkittu valtiolliselta, hallinnolliselta, taloudelliselta, kansatieteelliseltä, aineelliselta ja uskonnolliselta näkökannalta. Kaikkiin kysymyksiin oli saatu selvät vastaukset, joissa ei voinut olla mitään epäilyksenalaista, koska ne eivät olleet erehdyksille alttiin ihmisajatuksen vaan täsmällisen virkatoiminnan tuloksia. Vastaukset perustuivat kaikki virallisiin tietoihin, kuvernöörien ja piispojen tiedonantoihin, jotka taas perustuivat piiripäällikköjen ja rovastien tiedonantoihin, ja ne taas kunnallishallintojen ja seurakuntapappien tiedonantoihin, ja siksi nuo vastaukset olivat ehdottoman varmat. Kaikki kysymykset esim. siitä, miksi sattuu katovuosia, miksi väestö pitää kiinni vanhoista menoistaan jne., — kysymykset, joita ilman virkakoneiston apua ei voida ratkaista vuosisadoissa, olivat saaneet selvän ja varman ratkaisunsa. Ja ratkaisu oli antanut tukea Aleksei Aleksandrovitshin mielipiteelle. Mutta Stremov, jota Aleksei Aleksandrovitsh oli piikitellyt edellisessä istunnossa, olikin äkkiä mennyt vastustajansa puolelle ja ryhtynyt innokkaasti puolustamaan Kareninin ehdottamien keinojen toimeenpanoa tehden uusia samansuuntaisia mutta vielä paljon jyrkempiä ehdotuksia. Ja niin olivat Aleksei Aleksandrovitshin ehdottamat toimenpiteet tulleet komiteassa hyväksytyiksi paljon jyrkemmässä muodossa kuin hän itse oli tahtonut. Ja sitä Stremov oli juonellaan tarkoittanutkin. Äärimmäisyyteen vietyinä nuo keinot osoittautuivat niin typeriksi, että niin valtiomiehet kuin yleinen mielipide, viisaat naiset ja sanomalehdet, — kaikki hyökkäsivät niitten kimppuun ilmaisten suuttumuksensa sekä itse keinoja että niiden kummisetänä tunnettua Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan. Stremov puolestaan vetäytyi syrjään, ikään kuin hän olisi vain sokeasti seurannut Kareninin suunnitelmaa ja olisi nyt itsekin ollut hämmästyksissään siitä, mihin oli jouduttu. Se katkaisi Aleksei Aleksandrovitshin siivet. Mutta heikkenevästä terveydestään ja perhesuruistaan huolimatta hän ei sittenkään antautunut. Komiteassa syntyi hajaannus. Toiset jäsenet, Stremov etunenässä, puolustivat virhettään sillä, että olivat luottaneet Aleksei Aleksandrovitshin johtamaan tarkastuskomiteaan, joka oli antanut tiedot, ja sanoivat tuon komitean tiedonantojen olevankin pelkkää hölynpölyä ja suotta tuhrittua paperia. Aleksei Aleksandrovitsh sekä useat muut, jotka pitivät vaarallisena tuota kumouksellista suhtautumista asiapapereihin, pitivät yhä kiinni tarkastuskomitean hankkimista tiedoista. Tämä hajaannus sai aikaan sen, että ylimpien piirien ja yleisönkin keskuudessa syntyi sekaannusta, ja vaikka asia kiinnosti kaikkia suuresti, ei kukaan voinut päästä selville siitä, oliko vierasheimoisten tila tosiaan surkuteltava vai kukoistava. Tämän sekasotkun ja osaksi myös vaimon uskottomuudesta johtuvan ylenkatseen takia Aleksei Aleksandrovitshin asema kävi horjuvaksi. Tällöin hän teki tärkeän päätöksen. Komitean ihmetykseksi hän ilmoitti, että saatuaan asianomaisen luvan hän tulee itse matkustamaan vierasheimoisten asuinpaikoille tutkimaan asiaa. Ja kun lupa oli myönnetty, hän lähti matkalle etäisiin lääneihin.
Aleksei Aleksandrovitshin lähtö aiheutti paljon hälyä, jota vielä lisäsi se seikka, että hän oli juuri ennen lähtöään palauttanut virallisesti takaisin kahdentoista kyytihevosen varalle myönnetyt matkarahat.
— Minusta se oli jalo teko, sanoi Betsy puhellessaan siitä ruhtinatar Mjahkajan kanssa. — Miksi annetaankaan hevoskyytirahaa, kun kaikki tietävät, että kaikkialla on jo rautateitä?
Mutta ruhtinatar Mjahkaja ei ollut samaa mieltä, ja ruhtinatarTverskajan huomautus hermostutti häntä.
— Hyvähän teidän on puhua, hän sanoi, — kun teillä on miljoonia tie kuinka paljon, mutta minusta on hyvin hauskaa, kun mieheni pääse kesäisille tarkastusmatkoilleen. Hänelle on matkustaminen terveellistä ja minä saan niillä kyytirahoilla ylläpidetyksi omat vaunut ja ajajan.
Matkalla etäisiin lääneihin Aleksei Aleksandrovitsh pysähtyi kolmeksi päiväksi Moskovaan.
Sinne tulonsa jälkeisenä päivänä hän lähti vieraskäynnille kenraalikuvernöörin luo. Gazetny-poikkikadun kulmauksessa, jossa on aina tungokseen asti vaunuja ja ajureita, Aleksei Aleksandrovitsh kuuli äkkiä nimeään huudettavan niin kovalla ja iloisella äänellä, ettei hän voinut olla vilkaisematta taakseen. Katukäytävän kulmassa seisoi Stepan Arkadjevitsh lyhyessä muodikkaassa päällystakissaan ja matala, muodikas hattu kallellaan päässä; hän näytti iloiselta, nuorekkaalta ja aurinkoiselta. Valkeat hampaat loistivat punaisten, hymyilevien huulten lomasta, ja hän vaati itsepintaisesti ajajaa pysähtymään. Hän piti toisella kädellään kiinni kadunkulmaan pysähtyneiden vaunujen ikkunasta, josta kurkistivat samettihattuisen naisen ja kahden lapsen päät, ja hymyili ja viittoili langolleen. Naisen kasvot olivat myös ystävällisessä hymyssä, ja hänkin vilkutti kättään. Se oli Dolly lapsineen.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut tahtonut tavata ketään Moskovassa, kaikkein vähiten vaimonsa veljeä. Hän kohotti hattuaan ja aikoi ajaa ohi, mutta Stepan Arkadjevitsh käski hänen kuskinsa pysähtyä ja juoksi lumen yli vaunujen luo.
— Kuinka sinä olet voinut olla lähettämättä tietoa! Oletko jo ollut kauankin? Olin eilen Dussot'lla ja näin matkustajataulussa nimen Karenin, mutta ei minun päähäni pälkähtänyt, että se olit sinä! puhui Stepan Arkadjevitsh pistäen päänsä sisään vaunujen ikkunasta. — Olisin toki muuten poikennut katsomaan. Miten hauska taas nähdä sinua! puheli hän pudistellen jalkojaan vastakkain karistaakseen niistä lumen. — Miksi et ole lähettänyt tietoa?
— Ei ole ollut aikaa, on niin paljon asioita, vastasi AlekseiAleksandrovitsh kuivasti.
— Etkö tule vaimoani tervehtimään, hän niin tahtoisi tavata sinua.
Aleksei Aleksandrovitsh aukaisi villavaipan, johon hänen viluiset jalkansa oli kääritty, astui ulos vaunuista ja harppoi lumen yli Darja Aleksandrovnan luo.
— Mitä se sellainen on, Aleksei Aleksandrovitsh? Olette Moskovassa ettekä käy meillä! Dolly sanoi hymyillen.
— On ollut niin paljon asioita. Hauska nähdä teitä, virkkoi hän sangen laimeaan sävyyn. — Kuinka olette voinut?
— No, miten minun herttainen Annani jaksaa?
Aleksei Aleksandrovitsh mumisi jotain ja aikoi lähteä. Mutta StepanArkadjevitsh pidätti häntä.
— Kuule, minulla olisi ehdotus! Dolly, pyydä häntä tulemaan meille huomenna päivällistä syömään. Pyydämme Koznyshevin ja Pestsovin mukaan kestitäksemme teitä moskovalaisella intelligenssillä.
— Niin, olkaa hyvä ja tulkaa, Dolly sanoi. — Me odotamme teitä viiden tai kuuden aikaan, kuinka vain teille sopii… Kuinka minun herttainen Annani voi? Miten kauan…
— Hän on terve, mumisi Aleksei Aleksandrovitsh synkän näköisenä. —Oli hauska tavata! ja hän lähti vaunujaan kohti.
— Tulettehan? huusi Dolly.
Aleksei Aleksandrovitsh sanoi jotain, mitä Dolly ei katumelun tähden saattanut erottaa.
— Minä poikkean huomenna katsomaan! huusi Stepan Arkadjevitsh menijän jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitsh astui vaunuihin ja vetäytyi näkymättömiin.
— Kumma mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja vilkaistuaan kelloaan hän viittasi hyvästiksi vaimolleen ja lapsilleen ja lähti reippaasti astelemaan katukäytävää pitkin.
— Stiva! Stiva! huudahti Dolly punastuen. Stepan Arkadjevitsh kääntyi katsomaan.
— Minunhan täytyy ostaa päällysvaatteet Grishalle ja Tanjalle.Annahan nyt rahaa.
— Osta vain ja sano, että kyllä minä maksan! ja hän poistui nyökäyttäen iloisesti ohiajavalle tutulleen.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Stepan Arkadjevitsh ajoi ensin Ison teatterin balettiharjoitukseen, antoi Masha Tshibisovalle, hänen suosituksestaan otetulle sievälle tanssijattarelle, edellisenä päivänä lupaamansa korallihelmet ja ehti hämärän teatterin kulissien suojassa suudella hänen sieviä, lahjan ansiosta sädehtiviä kasvojaan ja sopia kohtaamisesta baletin jälkeen. Selitettyään mahdottomaksi päästä baletin alkuun hän lupasi saapua viimeisen näytöksen ajaksi ja lähteä sitten yhdessä illalliselle. Teatterista Stepan Arkadjevitsh ajoi Ohotny Rjadin kauppahalliin ja valitsi itse kalan ja parsan päivälliseksi, ja kahdentoista aikaan hän oli jo Dussot'lla, missä hänen oli käytävä tervehtimässä kolmea eri henkilöä, jotka aivan kuin hänen onnekseen olivat kaikki sattuneet asettumaan samaan hotelliin: Leviniä, joka oli äskettäin tullut ulkomailta ja asettunut hotelliin, uutta päällikköään, joka vastikään oli astunut virkaansa ja oli nyt tarkastusmatkalla Moskovassa, ja lankoaan Kareninia, jonka hän tahtoi ehdottomasti saada luokseen päivälliselle.
Stepan Arkadjevitsh piti yleensä hyvistä päivällisistä, mutta kaikkein hauskinta hänestä oli tarjota itse — ei suuret, mutta sekä ruoan ja juoman että vieraiden puolesta — erityisen aistikkaat päivälliset. Tämän päivän päivällisohjelmaan hän oli sangen tyytyväinen; saataisiin tuoreita ahvenia ja parsaa ja — la pièce de résistance'ina — ihanaa, joskin yksinkertaista häränpaistia ja senmukaisia viinejä. Vieraiksi tulisivat Kitty ja Levin ja — jottei se herättäisi huomiota — lisäksi eräs naisserkku sekä nuori Shtsherbatski, ja vieraitten la pièce de résistance'ina Sergei Koznyshev ja Aleksei Aleksandrovitsh Karenin. Sergei Ivanovitsh oli moskovalainen ja filosofi, Aleksei Aleksandrovitsh pietarilainen ja käytännön mies, ja kun näiden lisäksi tulisi vielä Pestsov, vapaamielinen liukaskieli, musiikkimies, historioitsija ja mitä miellyttävin viisikymmenvuotias nuorukainen, niin hänestä saataisiin myös sopiva kastike Koznysheville ja Kareninille. Hän tulisi olemaan kiihottajana ja uhittelijana.
Metsäkaupasta tuleva summa oli jo kokonaan saatu, mutta osa oli vielä käyttämättä. Dolly oli viime aikoina ollut erityisen kiltti ja ystävällinen, ja ajatus näistä päivällisistä oli kaikin puolin ilahduttava, ja siksi Stepan Arkadjevitsh olikin mitä parhaimmalla tuulella. Oli tosin kaksi hiukan ikävää asiaa, mutta ne vajosivat ihan itsestään hänen mielessään läikkyvän iloisuuden mereen. Tavatessaan eilen kadulla Aleksei Aleksandrovitshin hän oli huomannut tässä erityistä kuivuutta ja tylyyttä, ja yhdistäessään Aleksei Aleksandrovitshin ilmeen sekä sen seikan, ettei tämä ollut käynyt heillä eikä edes ilmoittanut mitään tulostaan, niihin huhuihin, joita oli kuullut kerrottavan Annasta ja Vronskista, Stepan Arkadjevitsh arvasi, ettei kaikki ollut oikein puolisoitten kesken.
Se oli ikävä asia. Toinen hiukan ikävä asia oli, että uudesta päälliköstä kerrottiin kuten kaikistakin uusista päälliköistä, että hän oli hirveä ihminen, joka nousi kuuden aikaan aamuisin työhön, teki työtä kuin hevonen ja vaati samaa alaisiltaankin. Sitä paitsi kerrottiin, että hän käyttäytyi kuin karhu ja oli huhujen mukaan aivan päinvastaisen suunnan mies kuin edellinen päällikkö, jonka suuntaa Stepan Arkadjevitsh tähän asti oli kannattanut. Eilen Stepan Arkadjevitsh oli tavannut hänet virkatakissaan, ja uusi päällikkö oli ollut hyvin ystävällinen ja puhutellut häntä kuin vanhaa tuttavaa; sen vuoksi piti Stepan Arkadjevitsh velvollisuutenaan käydä nyt hänen luonaan pitkässä takissa. Se ajatus, että uusi päällikkö voisi ottaa hänet epäystävällisesti vastaan, oli tuo toinen ikävänlainen asia. Mutta Stepan Arkadjevitsh tunsi vaistomaisesti, että kaikki setviytyisi hyväksi. "Kaikki ihmisethän ovat syntisiä niin kuin mekin: mitä syytä kellään sitten on riitaan ja kiukkuun?" hän ajatteli astuessaan hotelliin.
— Päivää, Vasili, hän sanoi tutulle lakeijalle kulkiessaan hattu kallellaan käytävää pitkin. — Jaaha, sinä olet kasvattanut poskiparran! Numero seitsemässäkö Levin asuu? Saata minut sinne, ole hyvä. Ja kysy ottaako kreivi Anitskin — se oli uuden päällikön nimi — vastaan?
— Kyllä, herra! vastasi Vasili hymyillen. — Ette ole pitkään aikaan käynytkään meillä.
— Kävin eilenkin, mutta toisen oven kautta. Tämäkö on seitsemän? Levin seisoi tveriläisen talonpojan kanssa keskellä huonetta ja mittasi paraikaa tuoretta karhun nahkaa, kun Stepan Arkadjevitsh astui sisään.
— Ahaa, oletteko kaatanut sen? huudahti Stepan Arkadjevitsh. —Mainio kapistus! Onko se emäkarhu? Terve, Arhip!
Hän puristi talonpojan kättä ja istuutui tuolille heittämättä pois päällystakkiaan ja hattuaan.
— No, ota pois päällystakkisi! Levin sanoi vetäen sitä hänen yltään.
— Ei, ei ole aikaa, tulin vain silmänräpäykseksi, vastasi Stepan Arkadjevitsh lehauttaen päällystakkinsa auki. Mutta pian hän riisui sen pois ja istui kokonaisen tunnin jutellen Levinin kanssa metsästyksestä ja muista hauskoista asioista. — No kerrohan, ole hyvä, mitä sinä teit siellä ulkomailla ja missä kävit, Stepan Arkadjevitsh sanoi kun talonpoika oli lähtenyt pois.
— Minä olin Saksassa, Preussissa, Ranskassa ja Englannissa, mutta en pääkaupungeissa vaan tehdaspaikoissa, ja näin paljon uutta. Ja olen hyvilläni, että kävin.
— Niin, minä kyllä tiedän, että sinä ajat innokkaasti työväen asiaa.
— En ollenkaan. Mitään työväenkysymystä ei Venäjällä voi olla. Venäjällä on kysymys työtätekevän kansan suhteesta maahan. Se kysymys on sielläkin, mutta siellä se on pilaantuneen paikkaamista, kun taas meillä…
Stepan Arkadjevitsh kuunteli häntä tarkkaavasti.
— Niin, niin! hän sanoi. — On hyvinkin mahdollista, että sinä olet oikeassa. Mutta minua ilahduttaa eniten, että olet virkeällä tuulella, käyt karhunajossa, teet työtä ja olet innostunut. Johan minä ihmettelinkin, kun Shtsherbatski, joka oli tavannut sinut, kertoi sinun olevan alakuloisuuden vallassa, ajattelevan vain kuolemaa…
— Entä sitten? En ole vieläkään lakannut sitä ajattelemasta, Levin sanoi. — Totta on, että viisainta olisi kuolla ja että kaikki muu on roskaa. Minä en valehtele sanoessani, että pidän äärettömän suuressa arvossa työtäni ja ajatustani, mutta oikeastaanhan, se täytyy sinunkin myöntää, koko tämä meidän maailmamme on vain pienenpienen taivaankappaleen pinnalle kasvanutta hometta. Ja me luulemme, että meillä voi olla joitakin suuria ajatuksia, suuria tekoja! Ne ovat kaikki vain hiekanjyväsiä.
— Se on, veli hyvä, iänikuisen vanha asia!
— Niin onkin, mutta tiedätkö, kun käsittää sen selkeästi, kaikki käy mitättömäksi. Kun ymmärtää, että kuolema tulee eikä mitään jää, niin kaikki on niin mitätöntä. Minä pidän ajatustani hyvin tärkeänä, mutta sekin on — vaikkapa se toteutuisikin — yhtä mitätön asia kuin tuon taljan yli kävely. Ja siksihän sitä elämässä hakee harrastuksistaan ja työstään huvitusta, että pääsisi ajattelemasta kuolemaa.
Stepan Arkadjevitsh hymyili kevyesti ja ystävällisesti kuunnellessaanLeviniä.
— Tiettävästi! Sinäpä sen nyt sanoit! Muistatko, kun hyökkäsit kimppuuni sen vuoksi, että minä etsin elämästä nautintoja? Ällös olko, oi moralisti, niin ankara, ällös!…
— Niin, mutta onhan kuitenkin elämässä hyvää se, että on… Levin sekosi sanoissaan. — Enkä tiedä. Tiedän vain, että kuolemme pian.
— Miksikä pian?
— Ja tiedätkö, että jos elämässä onkin vähemmän viehätystä, kun ajattelee kuolemaa, niin olo on kuitenkin rauhallisempi.
— Ja viime hetkillä vielä hauskempikin. Mutta nyt minun täytyy viimeinkin lähteä, Stepan Arkadjevitsh sanoi nousten varmaankin jo kymmenennen kerran.
— Ei, istu nyt vielä! pyysi Levin. — Ei tiedä koska taas tapaammekaan. Minä lähden huomenna pois.
— No, olen minäkin! Minähän tulin sitä varten… Tulet ilman muuta meille päivälliselle tänään. Veljesi tulee ja lankoni Karenin.
— Onko hän täällä? kysyi Levin ja aikoi myös kysyä Kittyä. Hän oli kuullut, että Kitty oli alkutalvella ollut Pietarissa toisen naimisissa olevan sisarensa luona, mutta ei tiennyt, oliko tämä jo palannut kotiin vai ei, eikä viitsinyt kysyä. "Tulipa tai ei, vähät siitä väliä."
— Tulethan siis.
— Tulen tietenkin.
— Siis viiden aikaan ja pitkässä takissa.
Stepan Arkadjevitsh nousi ja meni alakertaan uuden päällikkönsä luo. Vaisto ei ollut pettänyt häntä. Uusi pelätty päällikkö osoittautui mitä kohteliaimmaksi mieheksi, ja Stepan Arkadjevitsh söi hänen kanssaan aamiaista ja istui niin pitkään, että ehti Aleksei Aleksandrovitshin luo vasta kellon käydessä neljää.
Palattuaan kirkosta Aleksei Aleksandrovitsh vietti koko sunnuntai-aamupäivän kotona. Hänen oli tänä aamupäivänä toimitettava kaksi asiaa: otettava vastaan ja annettava ohjeita Pietariin menevälle vierasheimoisten lähetystölle, joka menomatkallaan oli vähäksi aikaa pysähtynyt Moskovaan, ja kirjoitettava asianajajalle luvattu kirje. Lähetystö, joka oli kutsuttu juuri Aleksei Aleksandrovitshin toimesta, tuotti hänelle paljon vaivaa ja olisi voinut olla vaaraksikin, jollei hän olisi tavannut sitä Moskovassa. Lähetystön jäsenillä ei näyttänyt olevan harmainta aavistusta tehtävästään ja velvollisuuksistaan. Heillä oli se lapsekas käsitys, että heidän tehtävänään oli esittää hallitukselle todelliset olosuhteensa ja tarpeensa ja pyytää apua, eivätkä he ollenkaan ymmärtäneet, että he muutamilla lausunnoillaan ja vaatimuksillaan saattoivat kannattaa vastapuoluetta ja siten turmella koko asian. Aleksei Aleksandrovitsh näki paljon vaivaa heidän takiaan ja kirjoitti heille ohjelman, jota heidän tuli tarkasti noudattaa, ja päästettyään heidät menemään hän kirjoitti kirjeitä Pietariin antaen neuvoja lähetystön ohjaamisesta. Hänen tärkeimpänä apulaisenaan tässä asiassa oli kreivitär Lidia Ivanovna. Tämä oli erityistuntija lähetystöjä koskevissa asioissa, eikä kukaan muu osannut niin hyvin kannustaa ja ohjata lähetystöä oikeaan suuntaan. Päätettyään nämä asiat Aleksei Aleksandrovitsh kirjoitti asianajajalle. Ilman vähintäkään epäröintiä hän antoi tälle luvan toimia niin kuin parhaaksi näkee. Kirjeeseen hän liitti kolme Vronskin Annalle kirjoittamaa kirjelappua, jotka oli löytänyt Annalta ottamastaan salkusta.
Siitä asti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli lähtenyt kotoa siinä aikomuksessa, ettei enää palaisi perheensä pariin; käynyt asianajajan luona ja siis kertonut ainakin yhdelle ihmiselle aikomuksestaan, ja varsinkin siitä asti, kun hän oli muuttanut tämän elämänasian paperiasiaksi, hän oli yhä enemmän tottunut aikomukseensa ja näki nyt selvästi sen toteuttamismahdollisuuden.
Hän sulki juuri kuoreen asianajajalle menevää kirjettä, kun kuuliStepan Arkadjevitshin äänen. Stepan Arkadjevitsh kiisteli AlekseiAleksandrovitshin palvelijan kanssa vaatien tätä ilmoittamaantulostaan.
"Samapa se", arveli Aleksei Aleksandrovitsh "saanpahan sitten heti sanoa, millaisessa suhteessa olen hänen sisareensa, ja selittää, miksi en voi tulla heille päivällisille."
— Pyydä sisään! virkkoi hän kovalla äänellä kooten papereitaan ja asettaen ne kirjoitusalustan alle.
— Kas niin, johan minä sanoin, että sinä valehtelet, onhan hän kotona! Stepan Arkadjevitsh sanoi lakeijalle, joka ei ollut tahtonut päästää häntä sisään, ja astui sisään riisuen samalla päällystakkiaan. — Hauska, että saan tavata sinua. Toivoakseni sinä tulet… alkoi hän iloisesti.
— En voi tulla, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi seisoaltaan eikä pyytänyt vierastaankaan istumaan.
Hän aikoi heti ottaa vaimonsa veljeen nähden sellaisen kylmän asenteen, jota piti välttämättömänä ja luonnollisena seurauksensa avioerohankkeistaan. Mutta hän ei ollut arvannut ottaa lukuun sitä hyväntuulen merta, joka läikkyi Stepan Arkadjevitshin sielussa.
Stepan Arkadjevitshin kirkkaat, välkähtävät silmät avautuivat selkosen selälleen.
— Miksi et voi? Mitä sinä tarkoitat? kysyi hän ranskaksi ihmeissään, — sehän on sovittu asia. Ja me kaikki odotamme sinua.
— Minä tarkoitan, etten voi tulla teidän luoksenne, koska meidän entisten sukulaisuussuhteittemme täytyy katketa.
— Miten ihmeessä? Minkä tähden? virkkoi Stepan Arkadjevitsh hymyssä suin.
— Siksi että minä haen avioeroa teidän sisarestanne. Minun on ollut pakko…
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut vielä ehtinyt sanoa loppuun sanottavaansa, kun Stepan Arkadjevitsh jo käyttäytyi vallan toisin kuin hän oli odottanut. Stepan Arkadjevitsh voihkaisi ja painautui nojatuoliin.
— Mitä sinä puhut! huudahti hän, ja tuska kuvastui hänen kasvoistaan.
— Niin se on.
— Suo anteeksi, minä en voi, en voi sitä uskoa…
Aleksei Aleksandrovitsh istuutui. Hän tunsi, ettei hänen sanoillaan ollut sitä vaikutusta kuin hän oli odottanut, ja että hänen oli pakko ryhtyä selityksiin ja että — selittäisipä hän miten hyvänsä — hänen suhteensa lankoon pysyisi entisellään.
— Niin, sellainen tukala tilanne on nyt edessäni, hän sanoi.
— En tiedä muuta, Aleksei Aleksandrovitsh kuin että tiedän sinun olevan oivallinen, oikeudentuntoinen mies ja Annan — suo anteeksi, mutta en voi muuttaa mielipidettäni hänestä — olevan oivallinen, herttainen nainen, ja siksi minun — suo anteeksi — on aivan mahdoton uskoa sitä. Siinä on jokin väärinkäsitys.
— Jospa se olisikin ollut vain väärinkäsitys.
— Kyllähän minä ymmärrän, keskeytti Stepan Arkadjevitsh. — Mutta, tietysti… Sitä minä vain tahdon sanoa, että ei pidä kiiruhtaa. Ei pidä, ei pidä kiiruhtaa!
— Minä en ole kiiruhtanut, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, — eikä sellaisissa asioissa voi kysyä keneltäkään neuvoa. Päätökseni on vakaa.
— Se on kauheaa! Stepan Arkadjevitsh sanoi huoaten syvään. — Sinun sijassasi tekisin sentään yhden asian ensin. Minä pyydän sinua, tee se, Aleksei Aleksandrovitsh! Asiahan ei ole vielä vireillä, eikö niin? Kuule, puhu ensin vaimoni kanssa, ennen kuin panet sen vireille. Hän pitää Annasta kuin sisarestaan ja sinusta myös, ja hän on ihmeellinen nainen. Puhu, Luojan tähden, hänen kanssaan ensin. Tee minulle se ystävänä, rukoilen sinua.
Aleksei Aleksandrovitsh mietti ja Stepan Arkadjevitsh katsoi häneen osaaottavasti vaitioloa rikkomatta.
— Tulethan hänen luokseen?
— En tiedä. Sitä varten en ole käynyt teillä. Oletan, että meidän väliemme täytyy nyt muuttua.
— Miksi niin? Minä en näe mitään välttämätöntä syytä siihen. Minä uskallan olettaa, että sinulla sukulaisuussuhteemme lisäksi on minua kohtaan edes hitusen verran samanlaisia ystäväntunteita, joita minulla on aina ollut sinua kohtaan… ja todellista kunnioitusta, Stepan Arkadjevitsh sanoi puristaen hänen kättään. — Vaikka sinun pahimmatkin oletuksesi olisivat oikeita, minä en koskaan voi tuomita kumpaakaan osapuolta enkä siis näe syitä, joiden vuoksi meidän väliemme tulisi muuttua. Mutta ennen kaikkea, tee kuten pyydän, käy vaimoni puheilla.
— No niin, me katsomme asiaa eri näkökannalta, sanoi AlekseiAleksandrovitsh kylmästi. — Ja parasta on muuten jättää se asia.
— Mutta miksi sinä et voisi tulla tänään edes päivälliselle? Vaimoni odottaa sinua niin. Tule nyt, ole niin hyvä. Ja puhu siitä hänen kanssaan. Hän on ihmeellinen nainen. Luojan tähden, pyydän sinua polvillani!
— Jos te niin kovasti sitä haluatte, niin minä tulen, sanoi AlekseiAleksandrovitsh huoahtaen.
Ja vaihtaakseen keskustelunaihetta hän siirtyi asiaan, joka kiinnosti heitä kumpaakin: Stepan Arkadjevitshin uuteen päällikköön, joka verrattain nuorella iällä oli yhtäkkiä saanut niin korkean viran.
Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut ennenkään pitänyt kreivi Anitskinista vaan oli aina ollut tämän kanssa eri mieltä, eikä hän voinut nyt olla osoittamatta ymmärrettävää katkeruutta, jota tappion kärsinyt virkamies tuntee toista ylennyksen saanutta kohtaan.
— No, oletko jo nähnyt hänet? Aleksei Aleksandrovitsh kysyi myrkyllisesti hymyillen.
— Tottahan toki, hänhän kävi eilen virastossamme. Hän näyttää tuntevan asiat hyvin ja olevan hyvin toimelias.
— Niin, mutta mihin hänen toimeliaisuutensa suuntautuu? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Siihenkö, että saisi jotain tehdyksi, vai siihenkö, että tekisi uudelleen sitä, mikä on jo tehty? Meidän valtakuntamme onnettomuus on tuo paperihallintolaitos, jonka kunnianarvoisiin edustajiin hänkin kuuluu.
— Minä en tosiaan tiedä, mitä hänessä voisi moittia. Hänen suuntaansa minä en tunne, tiedän vain, että hän on oiva mies, vastasi Stepan Arkadjevitsh. — Olin juuri äsken hänen luonaan, ja oiva mies hän on. Me söimme yhdessä aamiaista, ja minä opetin häntä sekoittamaan viiniä ja appelsiinia. Tiedäthän, miten hyvää ja virkistävää se on. Ihmeellistä, ettei hän tiennyt sitä. Hän mieltyi siihen kovasti. Ei, hän on tosiaan sangen herttainen mies.
Stepan Arkadjevitsh katsoi kelloaan.
— Hyvänen aika, joko kello käy viidettä! Ja minunhan piti vielä käydä Dolgovushinin luona. No, ole niin hyvä ja tule päivälliselle. Et voi kuvitella, miten vaimoni ja minä muuten pahoitamme mielemme.
Aleksei Aleksandrovitsh saatteli lankoaan jo aivan toisella tavoin kuin oli ottanut hänet vastaan.
— Minähän lupasin tulla ja tulen, vastasi hän alakuloisesti.
— Uskothan, että arvostan sitä ja toivon, ettei sinun tarvitse sitä katua Stepan Arkadjevitsh sanoi hymyillen.
Ja vetäen mennessään päällystakkiaan ylleen hän hipaisi veitikkamaisesti kädellään lakeijan tukkaa ja poistui nauraen.
— Viiden aikaan ja pitkässä takissa, ole niin hyvä! huudahti hän vielä kerran palaten oven luo.
Kello kävi jo kuudetta ja muutamat vieraat olivat jo saapuneet, kun isäntä tuli kotiin. Hän tuli yhtaikaa Sergei Ivanovitsh Koznyshevin ja Pestsovin kanssa, jotka olivat tavanneet toisensa pääovella. He olivat molemmat Moskovan intelligenssin pääedustajia, kuten Oblonski heitä nimitti. Molemmat olivat sekä luonteeltaan että älyltään sangen kunnioitettavia miehiä. He kunnioittivat myös toisiaan, mutta olivat melkein aina kaikissa asioissa auttamatta täysin eri mieltä, — ei siksi, että olisivat kuuluneet vastakkaisiin suuntiin, vaan juuri sen vuoksi, että kuuluivat samaan leiriin (viholliset eivät nähneet heissä eroa) mutta edustivat kumpikin omaa vivahdustaan. Ja koska mikään ei ole niin sovittamatonta kuin erimielisyys puolittain abstrakteissa asioissa, niin he eivät ainoastaan olleet joka asiasta eri mieltä, vaan olivat jo aikoja sitten tottuneet hauskasti naureskelemaan toistensa auttamattomille erehdyksille.
He astuivat juuri ovesta sisään keskustellen ilmasta, kun StepanArkadjevitsh tavoitti heidät. Vierashuoneessa istuivat jo ruhtinasAleksander Dmitrijevitsh Shtsherbatski, nuori Shtsherbatski,Turovtsyn, Kitty ja Karenin.
Stepan Arkadjevitsh huomasi heti, että seurustelu vierashuoneessa oli hyvin kankeaa. Darja Aleksandrovna, joka istui vieraiden luona juhlallisessa harmaassa silkkihameessaan, näytti huolestuneelta, sillä hän ajatteli lapsiaan, joitten täytyi nyt aterioida yksin omassa kamarissaan, ja odotteli viipyvää miestään, jota ilman hän ei osannut järjestää tätä seuraa. Kaikki istuivat kuin papinrouvat vieraissa (kuten vanha ruhtinas sanoi), näyttivät olevan ymmällä siitä, miksi olivat tänne tulleetkaan ja pusertelivat suustaan sanoja, jotteivät olisi aivan tuppisuina. Hyväntahtoinen Turovtsyn tunsi nähtävästi olevansa vieraassa ympäristössä, ja hänen paksujen huultensa hymy hänen tervehtiessään sisään tulevaa. Stepan Arkadjevitsh tuntui sanovan: "Jo sinä, veliseni, panit minut viisaiden joukkoon! Toista olisi ryypätä ja mennä Château des fleurs'iin." Vanha ruhtinas istui äänettömänä ja tähyili pienillä kiiluvilla silmillään sivulta Kareninia, ja Stepan Arkadjevitsh arvasi hänen jo keksineen jonkin sukkelan sanan tuosta valtiomiehestä, jolla kestitettiin vieraita kuin milläkin sammella. Kitty katsoi ovea kohti ja kokosi voimiaan, jottei punastuisi Levinin astuessa sisään. Nuori Shtsherbatski, jota ei ollut esitelty Kareninille, koetti näyttää siltä kuin ei olisi vähääkään välittänyt tuosta laiminlyönnistä. Karenin itse oli hännystakissa, valkea solmuke kaulassaan, kuten pietarilainen tapa vaati naisten ollessa päivällisillä mukana, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hänen kasvoistaan, että hän oli tullut vain täyttääkseen annetun sanansa ja että hän läsnäolollaan tässä seurassa suoritti raskasta velvollisuutta. Hän oli pääsyynä kylmyyteen, joka oli kangistanut kaikki vieraat ennen Stepan Arkadjevitshin tuloa.
Astuessaan vierashuoneeseen Stepan Arkadjevitsh pyysi anteeksi viipymistään syyttäen siitä erästä ruhtinasta, joka oli kaikkien hänen myöhästymistensä ja poissaolojensa syntipukki, ja tutustutti kohta kädenkäänteessä kaikki keskenään. Toimitettuaan Aleksei Aleksandrovitshin ja Koznyshevin yhteen hän yllytti heidät keskusteluun Puolan venäläistämisestä, johon Pestsovkin heti sekaantui. Taputettuaan Turovtsynia olkapäälle hän kuiskasi tälle jotain lystikästä ja istutti hänet vaimonsa ja vanhan ruhtinaan luo. Sitten hän sanoi Kittylle, että tämä oli tänään erittäin kaunis, ja esitteli nuoren Shtsherbatskin Kareninille. Muutamassa hetkessä hän sai seurataikinan niin hyvin sekoitetuksi, että vierashuoneesta alkoi kuulua vilkkaita, iloisia ääniä. Konstantin Leviniä ei vain kuulunut. Mutta se oli parempikin, sillä mentyään ruokasaliin Stepan Arkadjevitsh huomasi kauhukseen, että portviini ja sherry oli tuotu Depredtä eikä Levier'ltä, ja käskettyään lähettämään kuskin niin pian kuin mahdollista Levier'lle hän lähti taas vierassaliin.
Ruokasalissa hän kohtasi Konstantin Levinin.
— Enhän vain ole myöhästynyt?
— Koska sinä et myöhästy? Stepan Arkadjevitsh sanoi ottaen häntä käsikoukusta.
— Onko täällä paljon vieraita? Ketä kaikkia? kysyi Levin punastuen väkisinkin ja pudistellen hansikkaallaan lumihiutaleita lakistaan.
— Sukulaisia ja lähiystäviä vain. Kitty myös. Tulehan, niin esittelen sinut Kareninille.
Huolimatta vapaamielisyydestään Stepan Arkadjevitsh piti Kareninin tuttavuutta mairittelevana kenelle hyvänsä, ja sen vuoksi hän kestitsi sillä parhaimpia ystäviään. Mutta tänä hetkenä Konstantin Levin ei kyennyt käsittämään tuon tuttavuuden suurta arvoa. Lukuun ottamatta hetkeä maantiellä hän ei ollut tavannut Kittyä sen muistorikkaan illan jälkeen, jolloin oli nähnyt Vronskin tämän luona. Hän oli aavistanut sydämessään, että tapaisi Kittyn tänään täällä. Ja kun hän nyt sai kuulla Kittyn olevan läsnä, hänet valtasi äkkiä sellainen ilo ja samalla sellainen pelko, että hengitys salpautui eikä hän voinut sanoa, mitä oli aikonut.
"Millainen, millainen hän on? Samanlainenko kuin ennen, vai sellainenko kuin silloin vaunuissa? Entä jos onkin totta, mitä Darja Aleksandrovna silloin sanoi? Miksi se ei voisi olla totta?" hän ajatteli.
— Niin, ole hyvä ja esittele minut Kareninille, Levin sai vaivoin sanotuksi ja lähti epätoivoisen varmoin askelin vierassaliin ja näki hänet.
Hän ei ollut sellainen kuin ennen eikä sellainenkaan kuin yöllä vaunuissa, vaan kokonaan toinen.
Hän oli pelästynyt ja arka ja hyvin kaino ja siksi vielä entistä viehättävämpi. Hän huomasi Levinin heti kun tämä astui ovesta sisään. Hän oli odottanut Leviniä. Hän ilostui ja hämmentyi ilostaan siinä määrin, että Levinin tullessa emännän luo ja uudelleen katsahtaessa häneen luuli itse, samoin kuin Levin ja Dolly, joka huomasi kaiken, ettei hän kestäisi, vaan purskahtaisi itkemään. Hän punastui, kalpeni ja punastui taas ja odotti Leviniä sydän seisahtuen ja huulet salaisesti värähdellen. Levin tuli hänen luokseen, kumarsi ja ojensi äänettömänä kätensä. Jolleivät huulet olisi värähdelleet ja silmät välkkyneet tavallista kosteampina, olisi Kittyn hymy ollut melkein rauhallinen, kun hän sanoi:
— Emme olekaan aikoihin tavanneet! ja hän puristi epätoivoisen varmasti Levinin kättä kylmällä kädellään.
— Te ette ole nähnyt minua, mutta minäpä olen nähnyt teidät, Levin sanoi onnen hymystä loistaen. — Minä näin teidät, kun te ajoitte rautatieltä Jergusovoon.
— Milloin? kysyi Kitty ihmetellen.
— Te olitte matkalla Jergusovoon, Levin sanoi tuntien läkähtyvänsä onnesta, joka läikähteli hänen sielussaan. "Kuinka minä olen saattanut ajatella mitään pahaa tuosta liikuttavasta olennosta! Taitaa olla niin kuin Darja Aleksandrovna sanoi", arveli hän.
Stepan Arkadjevitsh otti häntä käsivarresta ja vei hänet Kareninin luo.
— Sallikaa minun esitellä. Hän sanoi heidän nimensä.
— Hauska tavata taas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kylmästi, puristaen Levinin kättä.
— Te tunnette toisenne jo entisestään? kysyi Stepan Arkadjevitsh ihmetellen.
— Vietimme kolme tuntia yhdessä rautatiematkalla, Levin sanoi hymyillen, — ja erosimme uteliaina kuin naamiaisista tullessa, minä ainakin.
— Vai sillä tavoin! No niin, tehkää hyvin! Stepan Arkadjevitsh sanoi viitaten kädellään ruokasalia kohti.
Herrat astuivat ruokasaliin ja menivät voileipäpöydän luo, jossa oli kuudenlaista votkaa ja yhtä monenlaista juustoa hopeisine leikkuuveitsineen, kaviaaria, silliä ja erilaisia säilykkeitä sekä lautasia ranskanleipäpaloineen.
Herrat seisoivat tuoksuvien ryyppyjensä ja alkupalojensa ääressä, ja Sergei Ivanovitsh Koznyshevin, Kareninin ja Pestsovin välinen keskustelu Puolan venäläistämisestä hiljeni päivällistä odoteltaessa.
Sergei Ivanovitsh joka osasi paremmin kuin kukaan yhtäkkiä ripauttaa sukkeluuden suolaa kaikkein abstrakteimman ja vakavimmankin väittelyn loppuun ja siten virkistää väittelytoverien mielialaa, teki sen nytkin.
Aleksei Aleksandrovitsh oli todistellut, että Puolan venäläistäminen voi tapahtua ainoastaan korkeimpien periaatteiden nojalla, joita Venäjän hallituksen on ajettava. Pestsov oli väittänyt, että kansakunta voi sulattaa itseensä toisen ainoastaan silloin, kun se on tiheämmin asuttu. Koznyshev oli hyväksynyt kummankin mielipiteen, mutta ei kokonaan. Päättääkseen keskustelun hän sanoi nyt hymyillen:
— Vierasheimoisten venäläistämiseksi on siis paras keino hankkia itselleen lapsia niin paljon kuin mahdollista. Me veljekset olemme selvinneet siinä suhteessa huonoimmin. Mutta te, naineet miehet, ja varsinkin te, Stepan Arkadjevitsh menettelette täysin isänmaallisesti. Montako teillä on? kääntyi hän ystävällisesti hymyillen isännän puoleen ojentaen hänen täytettäväkseen ryyppylasinsa.
Kaikki herahtivat nauramaan ja kaikkein iloisimmin StepanArkadjevitsh.
— Se on tosiaan paras keino! hän sanoi pureskellen juustopalaa ja kaataen jotain erikoislajista votkaa ojennettuun ryyppylasiin. Tähän pilaan pysähtyi kuin pysähtyikin keskustelu.
— Tämä juusto ei ole hullumpaa? puheli isäntä. — Oletko sinä taas voimistellut? kääntyi hän Levinin puoleen tunnustellen vasemmalla kädellään hänen hauislihastaan. Levin veti suunsa hymyyn, jännitti käsivarttaan ja Stepan Arkadjevitshin sormien alle kohosi hienoverkaisen hihan alta suuri, kimmoisa kohouma, pyöreä kuin pallojuuston pinta.
— Kas siinä on oikea biceps-lihas! Simson!
— Karhunajajan täytyy kai ollakin voimakas, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jolla oli mitä hämärimmät käsitykset metsästyksestä, ja rikkoi seitinohuen leipänsä juustoa levittäessään.
Levin hymyili.
— Ei vähääkään. Päinvastoin, lapsikin voi tappaa karhun, hän sanoi siirtyen kevyesti kumartaen syrjään naisten tieltä, jotka tulivat voileipäpöydän luo.
— Kerrotaan, että te olette ampunut karhun, Kitty sanoi koettaen turhaan saada haarukkaansa itsepäistä, luiskahtelevaa sientä ja ravistaen pitsejään, joitten alta näkyi valkea käsivarsi. — Onko Pokrovskojessa karhuja? lisäsi hän kääntäen ihanan päänsä Leviniin päin ja hymyillen.
Hänen sanoissaan ei ollut mitään tavatonta, mutta mikä ihmeellinen, sanaton merkitys avautuikaan Levinille hänen äänensä soinnissa, hänen huultensa ja silmiensä värähtelyssä ja käsiensä liikkeissä! Siinä oli niin anteeksipyyntöä, luottamusta kuin myös hyväilyä, hellää, hellävaraista hyväilyä, lupausta, toivoa ja rakkautta, johon hän, Levin, ei voinut olla uskomatta ja joka oli tukahduttaa hänet onneen.
— Ei, me kävimme Tverin läänissä. Sieltä tullessa tapasinkin rautatievaunussa teidän lankonne, tai oikeammin, teidän lankonne langon, Levin sanoi hymyillen. Se oli lystikäs kohtaus.
Ja hän kertoi iloisesti ja huvittavasti, miten hän koko yön valvottuaan oli lyhyt turkki yllään tunkeutunut Aleksei Aleksandrovitshin vaunuosastoon.
— Vastoin sananlaskun opetusta junailija tahtoi pukuni tähden ajaa minut ulos; mutta minä aloin keskustella korkealentoisin sanoin ja… te myös, hän sanoi kääntyen Kareniniin päin muistamatta hänen puhuttelunimeään, — tahdoitte ensin turkkini vuoksi karkottaa minut pois, mutta aloitte sitten puolustaa minua, mistä olen teille hyvin kiitollinen.
— Yleensäkin matkustajien oikeudet paikan valintaan nähden ovat varsin epämääräiset, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh hieroen lautasliinalla sormiensa päitä.
— Minä huomasin, että te epäröitte minun suhteeni, Levin sanoi hyväntuulisesti hymyillen, — mutta minäpä kiiruhdin aloittamaan viisaan keskustelun silittääkseni turkkini viat.
Sergei Ivanovitsh joka oli pitänyt seuraa emännälle ja toisella korvallaan kuunnellut veljensä puheita, katsoi sivulta häneen. "Mikähän hänen tänään on? Kuin mikäkin valloittaja!" hän ajatteli. Hän ei tiennyt, että Levin tunsi saaneensa siivet. Levin tiesi, että Kitty kuunteli häntä ja tämän oli hauska kuunnella hänen sanojaan. Ja se oli hänelle kaikki kaikessa. Ei ainoastaan tässä huoneessa vaan koko maailmassa hänelle oli olemassa vain hän itse, joka oli yhtäkkiä saanut niin äärettömän merkityksen ja tärkeyden, ja Kitty. Hän tunsi olevansa päätähuimaavassa korkeudessa, ja jossain alhaalla ja kaukana olivat kaikki nuo hyvät ja kiltit Kareninit, Oblonskit ja koko maailma.
Aivan kuin sattumalta ja muiden paikkojen puutteessa Stepan Arkadjevitsh asetti Levinin ja Kittyn rinnakkain, katsomatta kumpaankaan.
— Istu sinä vaikka tähän, hän sanoi Levinille.
Päivällinen oli yhtä hyvä kuin astiastokin, jonka erityisharrastaja Stepan Arkadjevitsh oli. Marie-Louise-liemi oli erinomaista; pienet, suussa sulavat piirakat olivat nuhteettomat. Kaksi lakeijaa ja Matvei valkein solmukkein koristettuina hoitivat ruoan ja viinien tarjoilun joutuisasti ja ilman pienintäkään hälinää. Aineellisessa mielessä päivälliset onnistuivat hyvin; ja yhtä hyvin ne onnistuivat epäaineellisessakin mielessä. Keskustelu solisi taukoamatta milloin yhteisenä, milloin yksityisempänä ja vilkastui päivällisten loppupuolella niin, etteivät herrat pöydästä noustuaankaan lakanneet puhumasta, ja Aleksei Aleksandrovitshkin vilkastui.
Pestsov tahtoi aina puida asian loppuun asti eikä pitänyt Sergei Ivanovitshin sanoista, semminkin kun tunsi, että hänen mielipidettään oli niissä vääristelty.
— Minä en suinkaan tarkoittanut, hän sanoi Aleksei Aleksandrovitshille lientä syötäessä, — asutuksen tiheyttä sellaisenaan, vaan tiettyjen perusteiden — ei periaatteiden — yhteydessä.
— Minä en näe siinä eroa, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh hitaasti. — Minun ymmärtääkseni toiseen kansaan voi vaikuttaa vain kansa, joka on korkeammalla kehitystasolla, joka…
— Mutta eipä olekaan niin helppo ratkaista, keskeytti bassoääninen Pestsov, joka aina kiiruhti puhuessaan ja näytti vuodattavan koko sielunsa sanoihinsa, — mikä on korkeampi kehitystaso. Ketkä ovat korkeammalla kehitystasolla, englantilaiset, ranskalaiset vaiko saksalaiset? Ketkä niistä pystyvät sulauttamaan toisiaan? Me näemme, että Rein on ranskalaistunut, vaikka saksalaiset eivät suinkaan ole alhaisemmalla kannalla! huusi hän. — Siinä piilee toinenkin laki!
— Eiköhän vaikutusvoima ole aina todellisen sivistyksen puolella? sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kohottaen hiukan kulmiaan.
— Mutta mitä meidän sitten tulee pitää todellisen sivistyksen tunnusmerkkinä? kysyi Pestsov.
— Minun käsittääkseni ne merkit ovat tiedossa, sanoi AlekseiAleksandrovitsh.
— Onkohan asia niin? yhtyi Sergei Ivanovitsh keskusteluun, hymynväre huulillaan. — Nyt tunnustetaan tosi sivistykseksi vain puhtaasti klassinen sivistys; mutta me näemme, kuinka asiasta käydään kiivasta väittelyä kahden tahon välillä, ja on mahdoton sanoa, ettei myöskin vastaleirillä olisi voimakkaita todisteita asiansa puolustukseksi.
— Te olette klassikko, Sergei Ivanovitsh. Saanko kaataa teille punaista? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Minä en ole lausunut kantaani kummastakaan sivistyksestä, sanoi Sergei Ivanovitsh hymyillen suopeasti kuin lapselle ja tarjoten lasinsa täytettäväksi, — minä vain sanon, että kummallakin puolella on käytettävä voimakkaita todisteita asiansa paremmuudesta, jatkoi hän kääntyen Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. — Minä olen saanut klassisen sivistyksen, mutta tässä väittelyssä on minun vaikea omaksua varmaa kantaa. Minä en näe mitään painavia syitä siihen, miksi klassiset tieteet on asetettu reaalisten edelle.
— Luonnontieteillä on kasvatuksellisesti yhtä kehittävä vaikutus, väitti Pestsov. — Esimerkiksi tähtitieteellä tai kasvi- ja eläintieteellä yleisine lakijärjestelmineen!
— Minä en voi olla aivan samaa mieltä, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minun mielestäni on mahdoton olla myöntämättä, että jo pelkkä kielten muotojen tutkiminen sellaisenaan vaikuttaa erittäin suotuisasti henkiseen kehitykseen. Eikä sitä paitsi voi kieltää, että klassisilla kirjailijoilla on mitä myönteisin vaikutus moraaliin, kun sen sijaan luonnontieteiden opetukseen liittyvät ikävä kyllä ne vahingolliset ja väärät opit, jotka ovat meidän aikamme henkisenä ruttona.
Sergei Ivanovitsh aikoi sanoa jotain, mutta Pestsov keskeytti hänet jykevällä bassollaan, alkaen kiivaasti todistella vääräksi Aleksei Aleksandrovitshin näkökantaa. Sergei Ivanovitsh odotti puheenvuoroaan tyynenä, voitokas väite valmiina mielessään.
— Mutta täytyyhän myöntää, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen Kareniniin päin hymynväre huulillaan, — että on vaikea tarkoin punnita molempien tieteiden hyviä ja huonoja puolia ja että kyse siitä, kumpi on asetettava etusijalle, ei olisi tullut niin pian ja varmasti ratkaistuksi, jollei klassisen sivistyksen puolella olisi ollut sitä ansiota, jonka te vastikään mainitsitte; siveellistä, — tai oikeammin — disons le mot — antinihilististä vaikutusta.
— Epäilemättä.
— Jollei klassisilla tieteillä olisi ollut tuota nihilisminvastaista vaikutusta, olisimme me enemmän miettineet ja harkinneet kummankin puolen etuja, jatkoi Sergei Ivanovitsh hymyillen, — me olisimme suoneet sijaa kummallekin suunnalle. Mutta nyt me tiedämme, että klassisen sivistyksen pillereissä piilee antinihilismin terveeksi tekevä voima, ja me tarjoamme niitä rohkeasti hoidokeillemme. Mutta entä jos sitä terveeksi tekevää voimaa ei olisikaan? päätti hän ripauttaen sanoihinsa taas sukkeluuden suolaa.
Kaikki nauroivat Sergei Ivanovitshin pillereille, varsinkin Turovtsyn, joka vihdoinkin oli saanut kuulla jotain lystikästä odotettuaan sitä koko keskustelun ajan.
Stepan Arkadjevitsh oli osunut oikeaan kutsuessaan myöskin Pestsovin vieraakseen. Hän ei päästänyt henkevää keskustelua hetkeksikään taukoamaan. Heti kun Sergei Ivanovitsh oli päättänyt keskustelun sutkautuksellaan, viritti Pestsov uuden.
— Ei voi otaksua sitäkään, hän sanoi, — että hallituksella olisi sellainen tarkoitus. Hallitus seuraa nähtävästi yleisiä näkökohtia välittämättä niistä vaikutuksista, joita sen toimenpiteillä on. Olisihan esimerkiksi naissivistyskysymys pitänyt katsoa vaaralliseksi, mutta hallitus avaa naiskursseja ja päästää naisia yliopistoihin.
Ja keskustelu siirtyi heti kysymykseen naissivistyksestä.
Aleksei Aleksandrovitsh sanoi, että naissivistyskysymys sekoitetaan tavallisesti naisten vapautumiskysymykseen ja vain sen tähden sitä voidaan pitää vaarallisena.
— Minä taas luulen, että nuo kaksi kysymystä ovat erottamattomassa yhteydessä keskenään, sanoi Pestsov. — Nainen on vailla oikeuksia, koska hän on vailla tarpeellista sivistystä, ja sivistyksen puute taas johtuu oikeuksien puutteesta. Ei pidä unohtaa, että naisen orjuutus on niin yleinen ja vanha tapa, ettemme me usein tahdo käsittää sitä rotkoa, mikä erottaa heidät meistä.
— Te puhutte oikeuksista, sanoi Sergei Ivanovitsh kun Pestsov oli vaiennut, — tarkoititteko oikeutta päästä asianajajaksi, valtuuston jäseneksi, kunnallisesimieheksi ja virkailijaksi, eduskunnan jäseneksi…
— Epäilemättä.
— Mutta jos naiset poikkeustapauksissa voivatkin tulla sellaisiin toimiin, niin te käytitte ymmärtääkseni väärin sanaa "oikeuksia". Oikeammin olisi kai ollut sanoa: velvollisuuksia. Jokainen kai myöntää, että toimiessamme asianajajina, valtuuston jäseninä, sähkölennätinvirkailijoina me tunnemme täyttävämme jotain velvollisuutta. Ja siksi on oikeampaa sanoa, että naiset etsivät uusia velvollisuuksia, ja sehän on varsin oikeutettua. Ei voi muuta kuin kannattaa tuota heidän haluaan ottaa osaa yhteiseen miehiseen työhön.
— Aivan oikein, vahvisti Aleksei Aleksandrovitsh. — Kysymys on vain siitä, kykenevätkö he noihin toimiin.
— Luultavasti hyvinkin, virkkoi Stepan Arkadjevitsh — kun sivistys laajenee heidän keskuudessaan. Mehän näemme sen…
— Mitäs sananlasku sanoo? huomautti vanha ruhtinas, joka oli jo kauan kuunnellut keskustelua, pienet veitikkamaiset silmät ivallisesti välkkyen. — Omien tyttäriensä kuullen sen kyllä uskaltaa sanoa: pitkä tukka…
— Samaa sanottiin neekereistäkin ennen vapautusta! sanoi Pestsov äkäisesti.
— Minusta on vain omituista, että naiset hakevat uusia velvollisuuksia, sanoi Sergei Ivanovitsh — kun miehet useinkin näkyvät karttavan niitä.
— Velvollisuuksiin liittyy oikeuksia; valtaa, rahaa, kunniaa, — niitä naiset hakevat, sanoi Pestsov.
— Sama kuin jos minä hakisin oikeutta päästä imettäjäksi, ja olisin loukkaantunut siitä, että naisille maksetaan, mutta minulle ei tahdota maksaa, sanoi vanha ruhtinas.
Turovtsyn remahti kovaan nauruun, ja Sergei Ivanovitshin kävi kateeksi, ettei hän ollut sanonut äskeistä. Aleksei Aleksandrovitshinkin suu meni hymyyn.
— Niin, mutta mieshän ei voi imettää, sanoi Pestsov, — nainen…
— Voipas. Eräs englantilaismies imetti lastaan laivalla, sanoi vanha ruhtinas ujostelematta tyttäriään.
— Yhtä monta naista tulee virkoihin kuin on olemassa sellaisia englantilaisia, sanoi Sergei Ivanovitsh vuorostaan.
— Niin, mutta mitä voi tehdä sellainen tyttö, jolla ei ole omaa kotia? puolusti Stepan Arkadjevitsh ajatellen neiti Tshibisovaa, jota hän oli muistellut koko ajan kannattaessaan Pestsovia.
— Jos ottaa selvän sellaisen tytön historiasta, niin huomaa, että hän on jättänyt kotinsa tai sisarensa kodin, jossa olisi kyllä riittänyt naisten töitä, sanoi Darja Aleksandrovna hermostuneesti, sekaantuen odottamatta keskusteluun ikään kuin aavistaen, millaista tyttöä Stepan Arkadjevitsh tarkoitti.
— Mutta mehän puhummekin periaatteesta, ihanteesta, ja puolustamme sitä! väitti Pestsov kaikuvalla bassollaan. — Nainen tahtoo oikeutta riippumattomuuteen ja sivistykseen. Häntä ahdistaa ja painaa tunne siitä, kuinka mahdotonta sitä on saavuttaa.
— Ja minua painaa ja ahdistaa se, ettei minua huolita imettäjäksi kasvatuslaitokseen, sanoi taas vanha ruhtinas tuottaen suurta iloa Turovtsynille, joka nauroi niin, että pudotti parsan paksun pään kastikkeeseen.