Ruhtinatar Shtsherbatskajan mielestä oli mahdotonta viettää häitä ennen paastoa, koska puoletkaan myötäjäisistä ei olisi ehtinyt valmiiksi. Mutta hän ei voinut kieltää, että paaston jälkeen oli vähän liian myöhäistä, varsinkin kun ruhtinaan vanha täti oli hyvin sairaana ja saattoi pian kuolla, ja siinä tapauksessa suruaika olisi pakottanut lykkäämään häitä vielä kauemmaksi. Sen vuoksi ruhtinatar päätti jakaa myötäjäiset kahteen osaan, suurempiin ja pienempiin myötäjäisiin, ja suostui järjestämään häät ennen paastoa. Hän päätti valmistaa vain pienemmän osan myötäjäisistä häihin mennessä ja lähettää loput myöhemmin ja oli suorastaan vihainen Levinille, kun tämä ei osannut vakavasti vastata, suostuiko hän siihen vai ei. Tällainen jako sopi hyvin siksikin, että nuoret olivat päättäneet heti häiden jälkeen matkustaa maalle, missä suurempiin myötäjäisiin kuuluvat tavarat eivät olleet niin välttämättömiä.
Levin oli edelleen yhtä hullaantunut ja uskoi, että hän ja hänen onnensa oli kaiken olevaisen ainoa tarkoitus ja päämäärä, ettei hänen tarvinnut ajatella mitään eikä huolehtia mistään ja että muut tekivät hänen puolestaan kaiken. Hänellä ei ollut edes mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai -tavoitteita, hän jätti kaiken muitten ratkaistavaksi tietäen kaiken käyvän hyvin. Hänen velipuolensa Sergei Ivanovitsh Stepan Arkadjevitsh ja vanha ruhtinatar ohjasivat häntä neuvoen, mitä hänen tuli tehdä, ja hän teki niin kuin neuvottiin. Sergei Ivanovitsh oli lainannut hänelle rahaa, ruhtinatar oli neuvonut matkustamaan pois Moskovasta häitten jälkeen. Stepan Arkadjevitsh oli kehottanut lähtemään ulkomaille. Hän oli suostuvainen kaikkeen. "Tehkää niin kuin tahdotte, jos se teitä huvittaa. Minä olen onnellinen eikä minun onneni voi siitä lisääntyä eikä vähentyä", ajatteli hän. Kun hän oli kertonut Kittylle Stepan Arkadjevitshin kehottaneen heitä lähtemään ulkomaille, hän kummastui suuresti, kun ei Kitty ollutkaan suostuvainen siihen, vaan esitti joitakin omia suunnitelmiaan heidän tulevasta elämästään. Kitty tiesi, että Levinillä oli maalla oma työnsä, josta hän piti. Levin näki, ettei Kitty ymmärtänyt sitä eikä edes tahtonut ymmärtää; mutta se ei estänyt tätä pitämästä tuota työtä kovin tärkeänä. Kitty tiesi, että heidän kotinsa tulisi olemaan maalla, eikä tahtonut lähteä ulkomaille, jossa he eivät tulisi asumaan, vaan sinne missä tuleva koti oli. Tuo selvä suunnitelma ihmetytti Leviniä. Mutta koska hänestä asialla ei ollut väliä, hän pyysi heti Stepan Arkadjevitshia — ikään kuin se olisi kuulunut hänen tehtäviinsä — menemään maalle ja laittamaan kaiken kuntoon oman hyvän makunsa mukaan.
— Kuulepas, sanoi Stepan Arkadjevitsh palattuaan maalta, jossa hän oli järjestänyt kaiken kuntoon nuorenparin tuloa varten, — onko sinulla todistusta siitä, että olet ollut ripillä?
— Ei ole. Entä sitten?
— Ilman sitä ei pääse vihille.
— Aijaijai! huudahti Levin. — Minähän en ole paastonnut luullakseni yhdeksään vuoteen. Ei ole johtunut mieleenikään.
— Oletpa sinä aikamoinen! sanoi Stepan Arkadjevitsh nauraen, — ja sanot minua nihilistiksi! Tämä ei käy. Sinun täytyy nyt paastota.
— Koska sitten? On enää neljä päivää jäljellä.
Stepan Arkadjevitsh järjesti senkin asian, ja Levin alkoi paastota ehtoollista varten. Levinin kaltaiselle ihmiselle, joka ei itse uskonut, mutta kunnioitti toisten uskoa, osallistuminen kirkollisiin menoihin oli hyvin vaikeaa. Varsinkin nyt, erityisen herkässä ja hellässä mielentilassa sellainen teeskentely tuntui hänestä aivan mahdottomalta. Kunniansa ja kukoistuksensa tunnossa hänen olisi pitänyt valehdella tai pilkata pyhyyttä. Hän tunsi, ettei hän voisi sitä tehdä. Mutta vaikka hän olisi kuinka kysellyt Stepan Arkadjevitshilta muuta keinoa todistuksen saamiseksi, tämä vakuutti, ettei mitään muuta mahdollisuutta ollut.
— Tottahan tuon nyt jaksaa. Pari päivää! Vielä kovin kiltin, viisaan ukon seurassa. Hän vetäisee sinulta hampaan, niin ettet huomaakaan.
Ollessaan ensimmäistä kertaa kirkossa Levin koetti elvyttää nuoruusmuistojaan palauttaakseen mieleensä sen voimakkaan uskonnollisen tunteen, jonka vallassa hän oli ollut noin kuuden-seitsemäntoista vanhana. Mutta hän huomasi heti, että se oli aivan mahdotonta. Hän koetti pitää kaikkea pelkkänä merkityksettömänä tapana, samanlaisena kuin vierailut tai muut sellaiset, mutta huomasi senkin mahdottomaksi. Levinin, kuten suurimman osan hänen aikalaisistaan, suhde uskontoon oli mitä epämääräisin. Hän ei kyennyt uskomaan mutta ei myöskään ollut lujasti vakuuttunut siitä, että kaikki usko olisi väärää. Koska hän näin ollen ei voinut uskoa kirkollisen uskonharjoituksen merkitykseen mutta ei myöskään olla sen suhteen täysin välinpitämätön ja pitää sitä pelkkänä muodollisuutena, häntä vaivasi koko rippipaaston ajan nolo häpeän tunne siitä, että hän oli antautunut tekemään sellaista, mitä ei itse ymmärtänyt ja mikä siis oli valheellista ja pahaa.
Kirkonmenojen aikana hän väliin kuunteli rukouksia ja koetti antaa niille sellaisen merkityksen, joka ei poikkeaisi hänen näkökannastaan, väliin hän taas tunsi, ettei voinut niitä ymmärtää ja — estääkseen itseään arvostelemasta niitä — koetti olla kuuntelematta ja antautua omien ajatustensa, huomioidensa ja muistojensa valtaan, jotka erityisen elävinä kiertelivät mielessä hänen seistessään toimettomana kirkossa.
Hän oli päivä- ja ehtoopalveluksessa ja kävi myöhemmin illalla kuuntelemassa vielä iltamenoja. Seuraavana aamuna hän nousi tavallista aikaisemmin ja saapui aamuteetä juomatta kahdeksan aikaan kirkkoon kuuntelemaan aamupalvelusta ja tekemään synnintunnustuksen.
Kirkossa ei ollut ketään köyhää sotamiestä, paria vanhaa naista ja kirkonpalvelijoita lukuun ottamatta.
Nuori pitkäselkäinen diakoni tuli häntä vastaan ohut alusviitta yllään, astui heti seinän vieressä olevan pikkualttarin ääreen ja alkoi lukea ohjeita. Diakonin kiihdyttäessä vauhtia ja yhtä mittaa toistaessa samoja sanoja: "Herra armahda", joista kuului vain "raarmah, raarmah", tunsi Levin että hänen ajatuksensa olivat nyt pysähdyksissä ja että niin olikin parasta. Sen vuoksi hän jatkoi omia mietteitään kuuntelematta ja ajattelematta edessä seisovan diakonin sanoja. "Kittyn kädet olivat ihmeellisen ilmeikkäät", ajatteli Levin muistellen, miten he eilen olivat istuneet yhdessä nurkkapöydän ääressä. Heillä ei ollut nytkään ollut juuri mitään puhumista, ja asetettuaan kätensä pöydälle oli Kitty avannut ja kouristanut kämmentään ja nauranut sen liikettä katsellessaan. Levin muisti, kuinka oli suudellut tuota kättä ja tarkastellut sitten punertavan kämmenen viivoja. "Taaskin raarmah", huomasi Levin, teki ristinmerkin, kumarsi ja katseli kumartelevan diakonin notkeata selkää. "Hän otti sitten minua kädestä ja tarkasteli sen viivoja. — Sinulla on niin suloinen käsi, hän sanoi." Ja Levin katsahti kättään ja diakonin lyhyttä käsivartta. "Nyt kai se pian loppuu", arveli hän. "Ei, taitaa alkaa uudelleen alusta", epäili hän kuunnellen rukousta. "Ei, loppuu, nyt hän kumartuu maahan asti. Se on aina lopun merkki."
Saatuaan vaivihkaa plyysireunuksisesta hihasta pilkistävään käteensä kolmen ruplan setelin diakoni lupasi heti kirjata Levinin ripittäytymisen, ja lähti alttarin luo kaiuttaen tyhjän kirkon kivilattiaa uusilla saappaillaan. Hetkisen kuluttua hän tuli taas esiin ja viittasi Levinille. "Kai tästä jotenkin selviytyy", ajatteli Levin ja lähti alttaria kohti. Noustessaan kuoripermannolle ja kääntyessään oikealle hän huomasi kuoripulpetin ääressä seisovan, käsikirjaa selailevan vanhan papin, jolla oli harva harmahtava parta ja väsähtäneet, hyväntahtoiset silmät. Kumarrettuaan hiukan Levinille hän alkoi heti tottuneesti lukea rukouksia. Lopetettuaan hän teki syvän kumarruksen ja kääntyi Levinin puoleen.
— Kristus on tässä näkymättömänä läsnä ottamassa vastaan teidän synnintunnustustanne, hän sanoi osoittaen ristiinnaulitun kuvaa. — Uskotteko te kaiken, mitä meidän pyhä apostolinen kirkkomme opettaa? jatkoi pappi kääntäen katseensa pois Levinistä ja pannen kätensä ristiin epitrakiilinsa alle.
— Minä olen epäillyt… ja epäilen kaikkea, sanoi Levin äänellä, joka oli hänelle itselleen vastenmielinen, ja vaikeni.
Pappi odotti muutaman sekunnin, sanoisiko Levin vielä muutakin, ja sanoi sitten nopeasti silmät ummessa, vladimirilaismurteen tapaan o-äänteet selvästi ääntäen:
— Epäilykset ovat inhimilliselle heikkoudelle ominaisia, mutta meidän tulee rukoilla, että armollinen Jumala vahvistaisi meitä. Mitä erityisiä syntejä teillä on? lisäsi hän ilman pienintäkään pysähdystä välillä, ikään kuin peläten hukkaavansa aikaa.
— Minun pääsyntini on epäily. Minä epäilen kaikkea ja olen melkein aina epäilyksen tilassa.
— Epäileminen on inhimilliselle heikkoudelle ominaista, toisti pappi äskeiset sanansa. — Mitä te pääasiallisesti epäilette?
— Minä epäilen kaikkea. Minä epäilen joskus Jumalan olemassaoloakin, sanoi Levin tahtomattaan ja kauhistui sanojensa sopimattomuutta. Mutta pappiin eivät Levinin sanat näyttäneet tekevän vaikutusta.
— Mitä epäilyksiä voi ihmisellä olla Jumalan olemassaolosta? kysyi hän tuskin huomattavasti hymyillen. Levin vaikeni.
— Kuinka te voitte epäillä Luojan olemassaoloa, kun te näette hänen luomakuntansa? jatkoi pappi sujuvaan tapaansa. — Kuka on tähdittänyt taivaankannen? Kuka on antanut maalle sen kauneuden? Kuinka voi ajatellakaan, ettei Luojaa olisi? hän sanoi katsahtaen kysyvästi Leviniin.
Levin tunsi, että olisi sopimatonta ruveta filosofisiin väittelyihin papin kanssa, ja vastasi tämän kysymykseen sanoen vain:
— En tiedä.
— Ettekö tiedä? No, kuinka te sitten voitte epäillä, kun Jumala on kaiken tehnyt? sanoi pappi katsoen Leviniin iloisesti ymmällään.
— Minä en ymmärrä mitään, sanoi Levin punastuen ja tuntien, että hänen sanansa olivat tyhmät ja etteivät ne sellaisessa tilanteessa voineet muuta ollakaan.
— Rukoilkaa Jumalaa ja pyytäkää häneltä voimaa. Pyhillä isilläkin on ollut epäilyksen hetkiä ja he ovat pyytäneet Jumalalta vahvistusta uskolleen. Perkeleellä on suuri voima eikä meidän pidä antautua sen valtaan. Rukoilkaa voimaa, rukoilkaa, toisti pappi nopeasti.
Hän vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän jotain.
— Olen kuullut, että aiotte mennä avioliittoon seurakuntalaiseni ja rippilapseni, ruhtinas Shtsherbatskin tyttären, kanssa? lisäsi hän hymyillen. — Ihana neitonen!
— Niin, vastasi Levin punastuen papin puolesta. "Miksi hän tuollaista kyselee ripillä?" ajatteli hän.
Ja ikään kuin vastaten hänen ajatukseensa pappi sanoi hänelle:
— Te aiotte avioliittoon, ja Jumala voi lahjoittaa teille perillisiä, eikö niin? Mutta millaisen kasvatuksen te voitte antaa pienokaisillenne, jollette voita itsessänne saatanan viettelystä, joka vetää teitä epäuskoon? hän sanoi lempeästi nuhdellen.
— Jos rakastatte lastanne, te toivotte sille muutakin hyvää kuin pelkkää rikkautta, ylellisyyttä ja kunniaa: te toivotte totuuden valoa hänen pelastuksekseen ja henkiseksi valistuksekseen. Eikö niin? Mitä te vastaatte, kun viaton pienokainen kysyy teiltä: "Isä, kuka on luonut kaiken, mikä minua tässä maailmassa viehättää: maan, veden, auringon, kukat ja ruohon?" Vastaatteko te hänelle: "En tiedä"? Te ette voi olla tietämättä sitä, koska Jumala suuressa armossaan on ilmoittanut sen meille. Tai lapsenne kysyy teiltä: "Mikä odottaa minua haudantakaisessa elämässä?" Mitä te sanotte hänelle, kun ette mitään tiedä? Mitä te voitte vastata hänelle? Jätättekö te hänet maailman ja saatanan houkutusten valtaan? Ettehän toki! hän sanoi ja vaikeni katsellen Leviniin pää kallellaan, lempein, hyväntahtoisin silmin.
Levin oli vaiti — ei siksi, ettei hän olisi halunnut väittää vastaan, vaan siksi, ettei kukaan ollut tehnyt hänelle sellaisia kysymyksiä; ja ennen kuin hänen pienokaisensa ehtisivät sellaisia kysymyksiä tekemään, hänellä olisi kyllin aikaa miettiä vastausta.
— Te astutte siihen elämänvaiheeseen, jolloin täytyy valita tie ja pysyä sillä. Rukoilkaa, että Jumala hyvyydessään auttaisi ja armahtaisi teitä, lopetti pappi. — Herramme ja Jumalamme Jeesus Kristus suuren ihmisrakkautensa armossa ja laupeudessa antakoon sinulle… ja lopetettuaan synninpäästörukouksen pappi siunasi hänet ja päästi menemään.
Kun Levin sinä päivänä palasi asuntoonsa, oli hänellä iloinen tunne siitä, että oli selvinnyt nolosta tilanteesta joutumatta valehtelemaan. Sitä paitsi hänellä oli sellainen hämärä mielikuva, ettei se, mitä tuo hyvä ja kiltti ukko oli puhunut, ollut lainkaan niin tyhmää kuin hän ensin oli luullut ja että siinä oli jotain, joka vaati selvittämistä.
"Ei tietenkään nyt", ajatteli Levin, "vaan joskus toiste." Levin tunsi nyt entistä varmemmin, että hänen sielussaan oli jotain epäselvää ja sameaa ja että hän uskontoon nähden oli juuri sentapaisella kannalla, joka niin hermostutti häntä muissa ja jonka vuoksi hän oli soimannut ystäväänsä Svijazhskia.
Viettäessään morsiamensa kanssa sen päivän iltaa Dollyn luona Levin oli erityisen iloinen ja selitti Stepan Arkadjevitshille innostustaan sanoen, että hänellä oli yhtä hauskaa kuin koiralla, jota on opetettu hyppäämään vanteen läpi ja joka siltä vaaditun asian viimein ymmärrettyään ja sen suoritettuaan vinkuu riemusta ja hyppii häntäänsä heiluttaen pöydille ja ikkunalaudoille.
Hääpäivänä Levin ei vanhan tavan mukaan — vanha ruhtinatar ja Dolly pitivät tiukasti huolta kaikkien tapojen noudattamisesta — saanut nähdä morsiantaan. Hän söi päivällistä hotellissaan kolmen sattumalta yhteen osuneen vanhanpojan seurassa. Ne olivat Levinin velipuoli Sergei Ivanovitsh Koznyshev, Levinin entinen ylioppilastoveri, nykyään luonnontieteen professori Katavasov, jonka Levin oli tavannut kadulla ja tuonut hotelliin, sekä Tshirikov, sulhaspoika, moskovalainen rauhantuomari ja Levinin karhunmetsästystoveri. Päivällisillä oli hyvin hauskaa. Sergei Ivanovitsh oli mitä parhaimmalla tuulella. Häntä huvitti suuresti Katavasovin eriskummallinen käytös, ja Katavasov, joka tunsi että hänen erikoislaatuisuuttaan osattiin täällä pitää oikeassa arvossa, keikaroi sillä. Tsirikov piti iloisin ja hyväntahtoisin huomautuksin keskustelua yllä.
— Niin, meidän ystävämme Konstantin Dmitritsh oli kovin lahjakas nuori mies, puhui Katavasov venytellen sanojaan samoin kuin luentoa pitäessään. — Minä puhun menneistä ajoista, sillä häntä ei enää ole. Tiedettäkin hän rakasti silloin yliopistossa lähtiessään ja harrasti kaikkea inhimillistä. Mutta nyt on hän valjastanut puolet lahjoistaan itsepetokseen ja toisen puolen puolustamaan tuota petosta.
— Pahempaa avioliiton vihollista kuin te en ole vielä nähnyt, SergeiIvanovitsh sanoi.
— En minä ole sen vihollinen. Minä olen vain työnjaon kannattaja. Ihmiset, jotka eivät osaa tehdä mitään muuta, tehkööt ihmisiä; toiset taas toimikoot heidän valistuksekseen ja onnekseen. Niin minä sen asian ymmärrän. On paljon ihmisiä, jotka ovat halukkaita sekoittamaan nämä ammatit yhteen; minä en kuulu heihin.
— Kuinka minä riemastunkaan, kun saan kuulla teidän rakastuneen!Levin sanoi. — Muistakaa kutsua minut häihinne.
— Minä olen jo rakastunut.
— Niin, mustekaloihin. Tiedätkö, Levin sanoi veljelleen, — ettäMihail Semjonitsh kirjoittaa teosta mustekalojen ruoasta…
— Älkäähän sotkeko! Samantekevää, mistä minä kirjoitan. Mutta asianlaita on niin, että minä tosiaankin rakastan mustekaloja.
— Eihän se estä rakastamasta myös vaimoa.
— Se ei kyllä estä, mutta vaimo estää.
— Miten niin?
— Saattepa nähdä. Tekin pidätte maanviljelyksestä, karjanhoidosta ja metsästyksestä; saattepa nähdä!
— Arhip kävi äskettäin kaupungissa ja sanoi, että Prudnojessa on aikalailla hirviä ja kaksi karhuakin, huomautti Tsirikov.
— No, ne te kyllä saatte ilman minuakin.
— Niin se käy, sanoi Sergei Ivanovitsh. — Saat jo edeltä käsin sanoa hyvästit karhunajolle: vaimosi ei päästä.
Levin puhkesi hymyyn. Ajatus siitä, että vaimo ei päästä, oli hänestä niin suloinen, että hän oli valmis ainiaaksi luopumaan karhunajon ilosta.
— Mutta on se ikävä, että ne kaksi karhua teilataan ilman teitä. Muistatteko, millaista oli viime kerralla? Olisi ollut ihanaa päästä taas metsälle, yllytti Tshirikov.
Levin ei tahtonut särkeä hänen harhaluuloaan, että maailmassa saattaisi olla jotain hyvää ilman häntäkin, eikä sen vuoksi sanonut mitään.
— Hyvästijättö poikamieselämälle ei ole tullut tavaksi turhan takia sanoi Sergei Ivanovitsh. — Tulipa kuinka onnelliseksi tahansa, on kuitenkin sääli vapautta.
— Ettekö myönnä, että teillä on samantapainen tunne kuin Gogolin sulhasmiehellä, että tekisi mieli hypätä ikkunasta pakoon.
— Varmasti on, vaikkei myönnä! sanoi Katavasov ja remahti kovaan nauruun.
— No, ikkuna on vielä auki… Lähdetään heti Tveriin! Toinen kuuluu olevan emäkarhu, menemme suoraan pesälle. Lähdetäänpä tosiaan viiden junassa. Tehkööt täällä mitä tahtovat, sanoi Tsirikov hymyillen.
— Totta totisesti, sanoi Levin hymyillen, — en löydä sisimmästäni harmin hitustakaan, vaikka menetänkin vapauteni.
— Teidän sisimmässänne on nyt sellaisenne sekasorto, ettette löydä sieltä mitään, sanoi Katavasov. — Odottakaahan, kunnes hiukan selviätte, sitten löydätte!
— Totta kai minä nyt tuntisin edes jotain sinnepäin, että tunteestani (hän ei tahtonut sanoa toisten kuullen "rakkaudestani") ja onnestani huolimatta minun on kuitenkin sääli vapauttani… Päinvastoin, olen iloinen sen menettämisestä.
— Mennyttä miestä! sanoi Katavasov. — No niin, nostetaan malja sen kunniaksi että hän tointuu tai että edes yksi sadasosa hänen haaveistaan täyttyy. Jo sekin olisi niin suuri onni, ettei sellaista ole maan päällä nähty.
Kohta päivällisen jälkeen vieraat lähtivät ehtiäkseen pukeutua häihin.
Yksin jäätyään Levin muisteli noiden vanhojenpoikien puheita ja kysyi vielä kerran itseltään, suriko hän sisimmässään vapautensa menettämistä, josta oli puhuttu. Hän hymyili sitä ajatellessaan. "Vapaus? Mitä sillä tekee? Onni piilee siinä, että saa rakastaa ja toivoa ja ajatella rakastamansa henkilön toivein ja ajatuksin, toisin sanoen olla ilman vapautta. Se on onnea se!"
"Mutta tiedänkö minä hänen ajatuksensa, hänen toiveensa ja tunteensa?" kuiskasi hänelle äkkiä jokin ääni. Hymy katosi hänen kasvoiltaan, ja hän vaipui mietteisiinsä. Ja yhtäkkiä hänet valtasi omituinen tunne. Hänet valtasi pelko ja epäilys, epäilys kaikkea kohtaan.
"Entä jollei hän rakastakaan minua? Entä jos hän tulee vaimokseni vain päästäkseen naimisiin? Entä jos hän ei itse tiedä mitä tekee?" hän kyseli itseltään. "Hänhän voi havahtua ja huomata vasta naimisiin mentyään, ettei rakastakaan minua eikä ole voinutkaan rakastaa." Ja Levinin mieleen tuli outoja, pahoja ajatuksia Kittystä. Hän oli mustasukkainen Vronskille kuten vuosi sitten, aivan kuin eilen olisi ollut se ilta, jolloin hän näki heidät yhdessä. Hän epäili, ettei Kitty ollut sanonut hänelle kaikkea.
Hän hypähti nopeasti pystyyn. "Ei, tämä ei käy!" päätti hän epätoivoissaan. "Minä menen hänen luokseen, kysyn ja sanon viimeisen kerran: Me olemme vielä vapaita, eikö olisi paras pysähtyä? Eihän ole mitään pahempaa kuin ikuinen onnettomuus, häpeä ja uskottomuus!" Levin lähti hotellista epätoivo sydämessä, kiukustuneena kaikkiin ihmisiin, itseensä ja Kittyyn, ja ajoi Kittyn luo.
Levin tapasi Kittyn perähuoneessa. Hän istui arkulla ja järjesteli palvelustytön kanssa erivärisiä vaatteita, joita oli läjissä tuolien selustoilla ja lattialla.
— Kas, hän huudahti ilosta säteilevin kasvoin Levinin nähdessään. — Sinäkö, tekö täällä? (Ennen tätä päivää Kitty oli väliin sinutellut, väliin teititellyt Leviniä.) En ollenkaan osannut odottaa. Minä käyn läpi tyttöajan pukujani, kenelle annan minkin niistä…
— Vai niin! Se on hyvä! sanoi Levin katsoen synkästi palvelustyttöön.
— Mene, Dunjasa, minä kutsun sinua sitten, sanoi Kitty.
— Mikä sinun on? kysyi hän sinutellen Leviniä epäröimättä heti kun palvelustyttö oli mennyt. Kitty oli huomannut Levinin kasvoilla synkän ja kiihtyneen ilmeen, ja pelko valtasi hänet.
— Kitty, minä kärsin! Minä en jaksa yksin, sanoi Levin epätoivo äänessään pysähtyen Kittyn eteen ja katsoen häntä rukoilevasti silmiin. Levin näki jo hänen hellistä, rehellisistä kasvoistaan, ettei siitä, mitä hän oli aikonut sanoa, voisi tulla mitään, mutta hän tarvitsi kuitenkin Kittyn omaa vakuutusta päästäkseen epäilyksistään. — Minä tulin sanomaan, ettei vielä ole liian myöhäistä. Kaiken voi vielä peruuttaa ja korjata.
— Mitä? Minä en ymmärrä mitään. Mikä sinun on?
— Se, mitä olen niin monesti sanonut ja mitä en voi olla ajattelematta… etten ole sinun arvoisesi. Sinä et ole voinut suostua menemään naimisiin minun kanssani. Ajattelehan vähän. Sinä olet erehtynyt. Ajattele tarkoin. Sinä et voi rakastaa minua… Jos… on parempi, että sanot sen, puhui Levin katsomatta Kittyä silmiin. — Minä tulen onnettomaksi. Sanokoot ihmiset mitä tahtovat; eihän mikään ole pahempaa kuin onnettomuus…
— Minä en ymmärrä, Kitty vastasi pelästyneenä, — tahdotko sinä siis perua kaiken?
— Kyllä, jollet sinä rakasta minua.
— Sinä olet järjiltäsi! huudahti Kitty punastuen harmista. MuttaLevinin kasvot olivat niin alakuloiset, että Kitty hillitsi harminsa.Hän heitti vaatteet nojatuolilta maahan ja istuutui lähemmäs Leviniä.— Mitä sinä ajattelet, sano kaikki suoraan?
— Että sinä et voi rakastaa minua. Mistä hyvästä sinä voisit rakastaa minua?
— Hyvä Jumala, mitä minä voin?… sanoi Kitty ja purskahti itkemään.
— Voi, mitä minä tein! huudahti Levin, lankesi polvilleen hänen eteensä ja alkoi suudella hänen käsiään.
Kun vanha ruhtinatar viiden minuutin päästä tuli huoneeseen, he olivat jo kokonaan sopineet ja rauhoittuneet. Kitty oli saanut Levinin vakuuttuneeksi rakkaudestaan, olipa vielä vastaten kysymykseensä selittänyt hänelle rakkautensa syyn. Kitty oli sanonut rakastavansa häntä siksi, että tunsi hänet kokonaan ja tiesi mistä hän piti ja että kaikki, mistä hän piti, oli hyvää. Ja se oli tuntunut Levinistä täysin selvältä. Kun vanha ruhtinatar tuli huoneeseen, he istuivat rinnatusten vaatearkulla, valikoivat vaatteita ja väittelivät. Kitty tahtoi antaa Dunjasalle sen ruskean puvun, joka hänellä oli ollut yllään Levinin kosiessa, mutta Levin kielsi antamasta sitä kenellekään ja ehdotti sen sijaan, että Dunjasalle annettaisiin vaaleansininen puku.
— Etkö sinä nyt ymmärrä? Hänhän on tumma, se ei sovi hänelle… Minä olen miettinyt mikä kenellekin sopii.
Kun ruhtinatar sai tietää, miksi Levin oli tullut, suuttui hän puolittain tosissaan ja lähetti hänet kotiin pukeutumaan, että Kitty pääsisi kammattavaksi, sillä kampaaja Charles saapuisi aivan pian.
— Hän ei ole muutenkaan syönyt mitään viime päivinä, niin että on ihan rumentunut, ja sinä vielä hermostutat häntä tyhmyyksilläsi, sanoi ruhtinatar Levinille. — Mene, mene, mene vain kotiisi, rakkaani.
Levin palasi hotelliinsa syyllisyydentuntoisena ja häpeissään, mutta kokonaan rauhoittuneena. Hänen velipuolensa, Darja Aleksandrovna ja Stepan Arkadjevitsh odottivat häntä jo juhla-asuissaan siunatakseen häntä pyhäinkuvalla. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Darja Aleksandrovnan täytyi vielä käydä kotona ottamassa mukaan kammattu ja käherretty poikansa, jonka piti morsiamen mukana viedä pyhäinkuva kirkkoon. Yhdet vaunut piti lähettää sulhaspoikaa hakemaan ja toiset, joilla Sergei Ivanovitsh lähti, oli lähetettävä takaisin… Oli sanalla sanoen paljon kaikenlaista muistettavaa ja tehtävää. Vitkastella ei saanut, sillä kello oli jo puoli seitsemän.
Pyhäinkuvalla siunaamisesta ei tullut mitään. Stepan Arkadjevitsh asettui koomisen juhlalliseen asentoon vaimonsa viereen, otti pyhäinkuvan ja käski Levinin kumartaa maahan asti, siunasi hänet lystikäs ja hyväntahtoinen hymy huulillaan ja suuteli häntä kolmesti; Darja Aleksandrovna teki samoin ja kiirehti lähteäkseen, mutta sekosi taas vaunujen liikkeitä koskevissa suunnitelmissaan.
— No, me teemme siis niin, että sinä menet meidän vaunuillamme, ja jos Sergei Ivanovitsh olisi niin hyvä ja ajaisi meidän kauttamme ja lähettäisi sitten vaunut sinne.
— Miksei, varsin mielelläni.
— Me tulemme kohta hänen kanssaan. Joko tavarat on lähetetty? kysyiStepan Arkadjevitsh.
— Jo, sanoi Levin ja käski Kuzman tuoda vaatteet.
Suuri kansanjoukko, enimmäkseen naisia, ympäröi juhlallisesti valaistun kirkon. Ne, jotka eivät olleet ehtineet tunkeutua keskemmälle, tungeksivat ikkunoiden luona tönien toisiaan ja tukistellen ristikkojen läpi sisään.
Yli kahdetkymmenet vaunut olivat jo saapuneet ja asettuneet pitkin katuviertä santarmien ohjeiden mukaan. Pakkasta uhmaten seisoi poliisiupseeri kirkon ovella välkehtivässä virkapuvussaan. Vaunuja saapui herkeämättä ja kirkkoon astui kukkasin somistettuja seurapiiridaameja kantaen laahustaan, ja miehiä, jotka ovella ottivat päästään talvilakkinsa tai mustan hattunsa. Kirkossa oli jo sytytetty molempien kattokruunujen ja pyhäinkuvien kaikki kynttilät. Kullanhohde ikonostaasin punaisella pohjalla, pyhäinkuvien koristekehysten kultaus, kirkkokruunujen ja kynttilänjalkojen hopea, lattialaatat, matot, kirkkoliput ylhäällä kuorokorokkeen luona, alttarikorokkeen askelmat, vanhat mustuneet kirjat, pappisviitat ja messukasukat — kaikki välkehti valon paljoudesta. Lämpimän kirkon oikeanpuoleisesta osasta, hännystakkien, valkeiden solmukkeiden, virkapukujen, silkin, sametin, hiusten, kukkien, paljaiden hartioiden ja käsivarsien ja pitkien hansikkaiden seasta kuului hillitty ja vilkas puheensorina, joka heijastui oudosti kajahdellen katon lakikuvusta. Joka kerran kun kuului avautuvan oven narahdus, puhe hiljeni ja kaikki vilkaisivat ovelle odottaen näkevänsä sulhasen ja morsiamen tulevan. Mutta ovi oli jo avautunut ainakin kymmenen kertaa ja joka kerta tulija oli ollut joku myöhästynyt häävieras, joka liittyi oikealla olevaan kutsuvierasjoukkoon, tai joku utelias, joka oli huijannut poliisiupseeria tai saanut tämän heltymään ja liittyi vasemmalle vieraan väen joukkoon. Sekä omaiset että sivulliset olivat joutuneet kestämään jo kaikki odotuksen vaiheet.
Ensin oli luultu sulhasen ja morsiamen saapuvan pian, eikä myöhästymiseen ollut kiinnitetty erityisempää huomiota. Sitten oli alettu yhä useammin vilkuilla ovelle päin ja ihmetellä, mikä oli syynä viipymiseen. Lopulta tuo viivästys kävi jo noloksi, ja omaiset ja vieraat koettivat näyttää siltä kuin eivät olisi ajatelleet koko sulhasta, vaan puhelleet omista asioistaan.
Arkkidiakoni ryki kärsimättömästi, niin että ikkunaruudut värähtelivät, kuin tahtoen huomauttaa, että hänen aikansa oli kallista. Kuoroparvelta kuului väliin äänten kokeilua, väliin taas ikävystyneiden laulajien niiskutusta. Pappi lähetti tuon tuostakin vuoroin suntion, vuoroin diakonin katsomaan, eikö sulhasta jo kuulunut, ja kurkisteli itse sulhasta odotellessaan yhä useammin sivuovesta sinipunainen viitta ja ommeltu vyö yllään. Viimein eräs naisvieraista katsahti kelloaan ja sanoi: "Mutta tämä tuntuu jo oudolta!" ja levottomuus valtasi kaikki vieraat ja he alkoivat äänekkäästi ilmaista ihmettelyään ja rauhattomuuttaan. Eräs sulhaspojista lähti tiedustelemaan, mitä oli tapahtunut. Sillä aikaa Kitty seisoi kotonaan Shtsherbatskin salissa valkea puku ja pitkä morsiushuntu yllään, pomeranssinkukista kiedottu seppele tukassaan. Hän oli ollut valmiina jo kauan ja odotellut jo puoli tuntia turhaan sulhaspojalta tietoa sulhasen saapumisesta kirkkoon kurkistellen ikkunasta Pietarista tulleen sisarensa ja morsiusmaammonsa kanssa.
Levin käveli samaan aikaan edestakaisin huoneessaan, mustat housut yllään, mutta paitahihasillaan, ilman liivejä ja hännystakkia, ja kurkisteli tuon tuostakin käytävään. Mutta käytävässä ei näkynyt sitä mitä hän odotti, ja hän kääntyi yhä epätoivoisempana takaisin huoneeseen ja kyseli rauhallisena tupakoivalta Stepan Arkadjevitshilta käsillään huitoen:
— Onko ihminen koskaan ollut näin hirveän hullussa tilanteessa?
— Tyhmää tosiaankin, vahvisti Stepan Arkadjevitsh lieventävästi hymyillen. — Mutta rauhoituhan, pian se tuodaan.
— Kyllä tämä on! puhui Levin hilliten raivoaan. — Ja nämä järjettömät avoliivitkin vielä! Ei, ei mitenkään! hän päätteli katsellessaan ryppyistä paidanrintamustaan. — Ja entä jos tavarat onkin jo viety asemalle! huudahti hän epätoivon vallassa.
— Silloin sinun on pantava minun paitani.
— Olisi jo aikoja pitänyt tehdä niin.
— Täytyy välttää koomisuutta… Odotahan vähän, kyllä kaikki setviytyy.
Asia oli niin, että kun Levin oli tahtonut ruveta pukeutumaan, oli Kuzma, Levinin vanha palvelija, tuonut hännystakin, liivit ja muun mitä tarvittiin.
— Entä paita! oli Levin huudahtanut.
— Paita on päällänne, oli Kuzma vastannut tyynesti hymyillen.
Kuzma ei ollut arvannut varata puhdasta paitaa, vaan — saatuaan käskyn pakata kaikki tavarat ja viedä ne Shtsherbatskeille, josta nuorten piti hääiltana lähteä maalle — oli tehnyt käskyn mukaan ja pakannut kaiken muun paitsi frakkipukua. Aamulla saatu puhdas paita oli rypistynyt eikä sitä enää voinut käyttää avoliivien kanssa. Shtsherbatskille oli pitkä matka hakemaan, ja siksi lakeija oli lähetetty ostamaan paitaa. Lakeija palasi tyhjin toimin: oli sunnuntai ja kaikki liikkeet olivat kiinni. Sitten oli lähetetty hakemaan paitaa Stepan Arkadjevitshin kotoa, mutta kun se tuotiin, sen huomattiin olevan aivan liian leveä ja lyhyt. Viimein oli lähetetty Shtsherbatskille purkamaan tavaroita. Sulhasta odotettiin kirkkoon, mutta hän kulki ympäri huonettaan kuin peto suljetussa häkissään vilkuillen käytävään ja muistellen epätoivoissaan, mitä vastikään oli puhunut Kittylle ja mitä Kitty mahtoi nyt ajatella.
Viimein onneton Kuzma lennähti hengästyksestä läkähtymäisillään huoneeseen paita sylissä.
— Viime hetkessä tavoitin. Olivat jo kuormarattaille nostamassa, hän sanoi.
Kolmen minuutin kuluttua Levin juoksi pää kolmantena jalkana käytävää pitkin eikä uskaltanut katsoa kelloaan, jottei pahentaisi tuskaansa.
— Ei tuo mitään enää auta, puheli Stepan Arkadjevitsh joka kiiruhti hymyillen ja hätäilemättä hänen jäljestään. — Setviytyy, kyllä kaikki setviytyy… kuuletko sinä.
— Nyt tulivat! — Tuossa ovat! — Kumpi? — Tuo nuorempiko? — Katsokaa morsianta, miten on peloissaan! kuiskailtiin väkijoukossa, kun Levin kirkon ovella otti vastaan morsiamensa ja astui hänen kanssaan kirkkoon.
Stepan Arkadjevitsh kertoi vaimolleen viipymisen syyn, ja vieraat kuiskailivat keskenään suut hymyssä. Levin ei huomannut ketään eikä mitään, vaan katsoi herkeämättä morsiantaan.
Kaikki sanoivat, että Kitty oli viime päivinä rumentunut eikä ollut vihille mennessään läheskään niin kaunis kuin tavallisesti; mutta Levin ei sitä huomannut. Hän katsoi morsiamensa korkeaa kampausta ja siihen kiinnitettyä pitkää, valkeaa huntua ja valkeita kukkia, korkeapoimuista kaulusta, joka erityisen neitseellisesti peitti hänen pitkän kaulansa sivuilta jättäen sen edestä paljaaksi. Hän katsoi Kittyn ihastuttavan hoikkaa vartaloa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin koskaan, ei siitä syystä, että kukat, huntu ja Pariisista tilattu hääpuku olisivat mitenkään lisänneet hänen kauneuttaan, vaan siksi, että hänen suloisten kasvojensa, katseensa ja huultensa ilme oli asun upeudesta huolimatta pysynyt yhtä viattoman rehellisenä kuin ennenkin.
— Minä jo luulin, että sinä aioit karata, sanoi Kitty ja hymyili hänelle.
— Se mitä sattui on niin tyhmää, että hävettää puhuakin siitä! sanoi Levin punastuen ja katsahti Sergei Ivanovitshiin, joka oli tullut hänen luokseen.
— Mainio se sinun paitajuttusi! sanoi Sergei Ivanovitsh heilutellen päätään ja hymyillen.
— Niin, niin, vastasi Levin käsittämättä mistä puhuttiin.
— No, Kostja, nyt täytyy ratkaista tärkeä asia, sanoi Stepan Arkadjevitsh tekeytyen pelästyneen näköiseksi. — Sinä voit nyt itse parhaiten käsittää sen tärkeyden. Kysyvät, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat kynttilät. Ero on kymmenen ruplaa, lisäsi hän huulten vetäytyessä hymyyn. — Minä kyllä päätin jo, mutta pelkään, ettet sinä anna suostumustasi.
Levin ymmärsi, että se oli leikkiä, mutta ei voinut hymyillä.
— Siis miten tehdään, otetaanko aloitetut vai aloittamattomat?
— Niin, niin, aloittamattomat.
— No, hyvä on. Kysymys on ratkaistu! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen. — Ihmeellistä, kuinka tyhmäksi ihminen muuttuu tuossa tilanteessa, hän sanoi Tshirikoville, kun Levin häneen hajamielisesti katsahdettuaan siirtyi morsiamensa luo.
— Muista, Kitty, että asetut ensimmäisenä matolle, kuiskasi kreivitär Nordston Kittylle.
— Pelottaako? kysyi vanha täti Marja Dmitrijevna.
— Eihän sinun vain ole kylmä? Sinä olet kalpea. Odotahan, kumarru hiukan! sanoi Kittyn sisar, rouva Lvova, ja nosti kauniit, täyteläiset käsivartensa sulavaan kaareen korjaillakseen Kittyn tukassa olevia kukkia.
Dolly tuli myös sanomaan jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään vaan puhkesi kyyneliin ja naurahti luonnottomasti.
Kitty katseli kaikkia yhtä poissaolevan näköisenä kuin Levinkin.
Sillä välin olivat kirkonpalvelijat laittautuneet juhlakuntoon, ja pappi ja diakoni tulivat kirkon etuosassa olevan kateederin luo. Pappi kääntyi Levinin puoleen ja sanoi jotain. Mutta Levin ei kuullut sitä.
— Ottakaa morsianta kädestä ja taluttakaa häntä, sanoi sulhaspoikaLevinille.
Levin ei pitkään aikaan tajunnut, mitä häneltä tahdottiin. Häntä neuvottiin monesti ja aiottiin jo antaa asian mennä omalla painollaan, sillä hän otti aina joko väärällä kädellä tai väärän käden, kunnes viimeinkin ymmärsi, että hänen tuli asentoaan muuttamatta ottaa morsianta oikealla kädellä kiinni tämän oikeasta kädestä. Kun hän oli vihdoinkin tehnyt niin kuin piti, pappi astui muutaman askeleen heidän edellään ja pysähtyi kateederin ääreen. Omaisten ja tuttavien joukko siirtyi heidän jäljessään, ja puheensorina peittyi laahusten kahinaan. Joku kumartui korjaamaan morsiamen laahusta. Kirkossa syntyi sellainen hiljaisuus, että kuului sulaneen vahan tipahtelu kynttilöistä.
Pappi oli jo vanha mies, jonka hopeanharmaat hiukset jakaantuivat hopeanvälkkeisen kalotin takaa kummallekin korvalliselle. Hän veti pienet ryppyiset kätensä esiin hopeanvärisen, selkäpuolelta kultaristillä kirjotun raskaan viitan alta ja alkoi lehteillä kateederilla olevaa kirjaa. Stepan Arkadjevitsh hiipi varovasti hänen luokseen, kuiskasi jotain ja iskien silmää Levinille meni takaisin paikoilleen.
Pappi sytytti kaksi kukkakoristeista kynttilää pitäen niitä kallellaan vasemmassa kädessään, niin että niistä hiljakseen tipahteli talipisaroita, ja kääntyi morsiusparin puoleen. Pappi oli sama, joka oli ripittänyt Levinin. Hän katsahti sulhaseen ja morsiameen väsynein ja surullisin silmin, huoahti ja veti oikean kätensä viittansa alta ja siunasi sillä sulhasen. Samalla tavoin, mutta hellävaraisemmin, hän laski yhteen liitetyt sormensa Kittyn kumartuneen pään päälle. Sitten hän antoi heille kynttilät ja otettuaan suitsutusastian siirtyi kauemmaksi heistä.
"Onko tämä totta?" ajatteli Levin ja katsahti morsiameensa. Hän näki Kittyn profiilin hiukan yläviistosta ja huomasi huulten ja silmäripsien värähtelystä, että tämä tunsi hänen katseensa. Kitty ei katsonut sivulleen, mutta hänen poimutettu kauluksensa liikahteli kohoten lähelle pientä ruusunpunaista korvaa. Levin huomasi, että huokaus tukahtui Kittyn rintaan ja pitkävartisen hansikkaan verhoama, kynttilää pitelevä hento käsi vapisi.
Koko paitajupakka, myöhästyminen, tuttavien ja sukulaisten huomautukset, hääväen rauhattomuus ja oman aseman naurettavuus — kaikki häipyi yhtäkkiä olemattomiin ja iloinen jännitys täytti Levinin mielen.
Kaunis ja roteva arkkidiakoni astui nopeasti esiin hopeanhohtavassa messukasukassa, käherretyt hiukset kammattuina ohimojen ylle, ja kohottaen tottuneeseen tapaan kahdella sormella olkanauhaansa pysähtyi pappia vastapäätä.
"Si-u-naa pa-i-men!" kajahtivat toinen toisensa perään verkkaisesti juhlalliset sävelet, jotka saivat ilman väräjämään.
"Siunattu meidän Jumalamme nyt ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen", vastasi pappivanhus nöyrästi laulaen, lehteillen yhä kirjaansa, ja näkymättömistä kajahti herkkänä ja laveana kuoron täyteläinen sävelvuo, joka täytti koko kirkon ikkunoista kattoholveihin saakka, kasvoi, pysähtyi hetkeksi ja häipyi hiljalleen.
Luettiin, kuten aina, rukoukset korkeimmasta rauhasta ja pelastuksesta, synodista ja hallitsijasta; rukoiltiin myös tänään yhteen liitettävien Jumalan palvelijain Konstantinin ja Jekaterinan puolesta.
"Herra, joka lähetit heille rakkauden yltäkylläisyyden ja rauhan ja avun, Sinua rukoilemme", humahteli koko kirkko arkkidiakonin äänestä.
Levin kuunteli sanoja, ja ne ihmetyttivät häntä. "Kuinka ovat arvanneetkin, että apua, juuri apua tarvitsen?" ajatteli hän muistellen omaa pelkoaan ja epäilyksiään. "Mitä minä tiedän? Mihin minä kykenen tässä hirveässä asiassa ilman apua?" mietti hän. "Juuri apua minä tarvitsen."
Kun diakoni oli lopettanut laulurukoukset, kääntyi pappi kirja kädessä vihittävien puoleen.
"Iankaikkinen Jumala joka olet yhdistänyt läsnä olleet", luki hän lempeällä, laulavalla äänellä, "ja asettanut heille rikkomattoman rakkaudenliiton, siunannut Iisakin ja Rebekkan ja tehnyt heidän perillisilleen pyhän lupauksen jälkeen: siunaa Itse näitä palvelijoitasi, Konstantinia ja Jekaterinaa, ja johdata heitä kaikkiin hyviin töihin. Sinulle armolliselle ja ihmisiä rakastavalle Jumalalle, Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, kohotamme kiitoksemme nyt ja aina, iankaikkisesti iankaikkiseen." "Aamen", värisytti taas ilmaa näkymätön kuoro.
"Yhdistänyt erillään olleet ja asettanut rakkaudenliiton — miten syvälliset ja tämän hetken tunteita vastaavat sanat!" Levin ajatteli. "Tunteekohan hän samaa kuin minä?"
Hän katsahti sivulle ja kohtasi Kittyn katseen.
Kittyn ilmeestä hän päätteli tämän ajattelevan samaa kuin hänkin. Mutta niin ei ollut. Kitty ei juuri ymmärtänyt outoja kirkkokielen sanoja eikä edes kuunnellut niitä vihkimisen aikana. Kitty ei voinut kuunnella eikä käsittää niitä, niin voimakas oli se ainoa tunne, joka tulvi hänen mielessään yhä kasvaen. Se oli iloa kaiken sen toteutumisesta, mikä jo puolitoista kuukautta sitten oli tullut todeksi hänen sielussaan ja joka noiden kuuden viikon aikana oli ilahduttanut ja kiduttanut häntä. Jo sinä päivänä, jolloin hän ruskea puku yllään oli sanaakaan sanomatta mennyt Levinin luo ja antautunut tämän syliin Arbatilla[6] sijaitsevan kotinsa salissa, — sinä päivänä hänen sielunsa oli täysin irtaantunut entisestä elämästä ja aloittanut kokonaan uuden, ennen tuntemattoman elämän, vaikka todellisuudessa vanha elämä oli yhä jatkunut. Nuo kuusi viikkoa olivat olleet hänen elämänsä onnellisin ja kiduttavin ajanjakso. Koko hänen elämänsä ja kaikki hänen toiveensa olivat keskittyneet tuohon hänelle vielä käsittämättömään mieheen, johon häntä sitoi jokin vieläkin käsittämättömämpi, milloin lähentävä, milloin etäännyttävä tunne, mutta hänen oli yhä täytynyt elää entisen elämänsä olosuhteissa. Vanhaa elämäänsä jatkaessaan hän kauhisteli uutta, ylitsepääsemätöntä välinpitämättömyyttään kaikkea entistä kohtaan. Hän oli välinpitämätön entisiä tavaroitaan, tottumuksiaan ja jopa niitä ihmisiä kohtaan, jotka olivat rakastaneet ja yhä rakastivat häntä: äitiä, joka oli kovin pahoillaan moisesta välinpitämättömyydestä, ja herttaista, hellää isää, joka ennen oli ollut hänelle rakkain olento maan päällä. Väliin hän oli kauhistellut välinpitämättömyyttään, väliin iloinnut siitä tunteesta, joka oli tuon välinpitämättömyyden syynä. Hän ei osannut ajatella eikä toivoa mitään, mikä ei koskenut elämää tuon miehen kanssa; mutta tuota uutta elämää ei vielä ollut, eikä hän voinut edes selvästi kuvitella sitä mielessään. Kaikki oli vain odotusta, uuden ja tuntemattoman herättämää jännitystä ja iloa. Nyt odotus, epätietoisuus ja itsesoimauksen tunne entisestä luopumisen vuoksi oli viimein loppumassa ja uusi elämänvaihe alkamassa. Uuden elämän outous ei pelottanut häntä; ja pelottipa tai ei, — hänen sielussaan se oli tullut todeksi jo kuusi viikkoa sitten, ja nyt vain pyhitettiin se, mikä sisäisesti oli jo tapahtunut.
Kääntyen jälleen vihittävien puoleen pappi otti Kittyn pienen sormuksen, joka vaivoin pysyi hänen hyppysissään, ja saatuaan Levinin käden painoi sormuksen hänen sormensa päähän. "Kihlataan Jumalan palvelija Konstantin Jumalan palvelijattaren Jekaterinan kanssa." Ja pistäen Levinin ison sormuksen Kittyn pieneen, punertavaan ja liikuttavan hentoon sormeen pappi toisti saman lauseen.
Vihittävät koettivat useamman kerran arvata, mitä heidän oli tehtävä, mutta erehtyivät joka kerta, ja pappi koetti kuiskauksilla auttaa heitä. Kun hän oli viimein saanut heidät tekemään niin kuin pitikin ja siunannut heidät sormuksilla, hän antoi taas Kittylle ison ja Levinille pienen sormuksen. Mutta he sekaantuivat taaskin ja vaihtoivat kahdesti sormusta kädestä käteen, eikä asia sittenkään sujunut niin kuin olisi pitänyt.
Dolly, Tshirikov ja Stepan Arkadjevitsh astuivat esiin auttaakseen heitä. Sekaannus sai aikaan pientä hämminkiä, kuisketta ja hymyilyä, mutta juhlallisen liikuttunut ilme vihittävien kasvoilla ei muuttunut. Päinvastoin he näyttivät vielä vakavammilta ja juhlallisemmilta kuin ennen, ja hymy, joka väreili Stepan Arkadjevitshin huulilla, kun hän kuiskasi, että kumpikin panisi nyt sormeensa oman sormuksensa, hyytyi väkisinkin jo alkuunsa. Hänestä tuntui, että pieninkin hymy loukkaisi heitä.
"Sinä Herra, joka jo alussa miehen ja vaimon luonut olet", luki pappi sormusten vaihdon jälkeen, "ja vaimon miehelle antanut olet avuksi ja ihmissuvun synnyttäjäksi; Herra, meidän Jumalamme, joka totuuden palvelijasi lähettänyt olet ja lupauksesi antanut meidän isillemme, Sinun orjillesi ja valituillesi suvusta sukuun: ota suojaasi palvelijasi Konstantin ja palvelijattaresi Jekaterina ja lujita heidän liittonsa uskossa ja yksimielisyydessä ja totuudessa ja rakkaudessa…"
Levin tunsi yhä selvemmin, että kaikki hänen ajatuksensa avioliitosta ja siihen liittyvät tulevaisuuden haaveet olivat pelkkää lapsellisuutta ja että se olikin jotain sellaista, mitä hän ei tähän asti ollut ymmärtänyt ja ymmärsi vielä vähemmän nyt, kun se paraikaa toteutui hänen elämässään. Hänen rintansa vavahteli yhä voimakkaammin, ja silmiin kihosi itsepintaisia kyyneleitä.
Kirkossa oli koko Moskova, niin sukulaiset kuin tuttavatkin. Vihkitoimituksen aikanakin kirkon sokaisevan valaistuksen keskeltä kuului koreasti pukeutuneiden naisten ja tyttöjen ja valkosolmukkeisten, hännystakkisten ja virkapukuisten miesten säädyllisen hiljaista puheensorinaa. Enimmäkseen sitä pitivät yllä miehet, naiset taas olivat täysin uppoutuneet seuraamaan toimitusta, joka oli heistä aina yhtä liikuttava.
Lähinnä morsianta seisovassa ryhmässä olivat Kittyn molemmat sisaret: vanhin sisar Dolly ja äskettäin ulkomailta saapunut kaunotar Lvova.
— Miksi Mary on tullut liilassa puvussa häihin? Sehän on melkein kuin olisi mustissa, huomautti rouva Korsunskaja.
— Hänen kasvojensa värille se on ainoa pelastus… vastasi Drubetskaja. — Minua ihmetyttää, miksi häät pidetään illalla. Sehän on kuin kauppiassäädyssä…
— Se on niin kaunista. Minunkin hääni olivat illalla, vastasi Korsunskaja ja huokasi muistaessaan, miten sievä hän oli ollut sinä päivänä, miten hullunkurisen rakastunut hänen miehensä oli silloin ollut ja miten nyt kaikki oli toisin.
— Sanotaan, että se, joka on yli kymmenen kertaa sulhaspoikana, ei joudu naimisiin; minä olisin nyt tahtonut päästä kymmenennen kerran sulhaspojaksi saadakseni itseni vakuutukseen, mutta paikka oli jo varattu, puheli kreivi Sinjavin sievälle ruhtinatar Tsharskajalle, jolla oli hänen suhteensa erinäisiä toiveita.
Nuori ruhtinatar vain hymyili vastaukseksi. Hän katseli Kittyä pohtien, milloin hän mahtaisi olla kreivi Sinjavinin kanssa tuossa samassa tilanteessa ja kuinka hän silloin muistuttaisi sulhastaan tämän äsken sanomasta sutkautuksesta.
Nuori Shtsherbatski kertoi vanhalle hovineiti Nikolajevnalle, että aikoi asettaa kruunun Kittyn chignon-tukkalaitteelle, jotta Kitty tulisi onnelliseksi.
— Ei olisi pitänyt laittaa koko "chignonia", vastasi hovineiti, joka oli jo kauan sitten päättänyt, että jos se vanha leskimies, joka hänellä oli tähtäimessään, naisi hänet, niin pidettäisiin mitä yksinkertaisimmat häät. — Minä en pidä mistään koreilusta.
Sergei Ivanovitsh puheli Darja Dmitrijevnan kanssa ja vakuutti hänelle leikkiä laskien, että häämatkalle lähtö heti vihkimisen jälkeen on tullut tavaksi sen vuoksi, että avioliittoon astuneiden on aina aluksi hieman paha olla.
— Katsokaahan Kittyä. Veljenne voi olla ylpeä hänestä. Eikö teidän käy kateeksi?
— Minä olen sen kaiken jo kokenut, Darja Dmitrijevna, vastasi hän, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä surullisen ja vakavan ilmeen.
Stepan Arkadjevitsh esitti hiljaa kälylleen jotain sanaleikkiään.
— Täytyypä korjata kruunua, sanoi tämä kuuntelematta häntä.
— Vahinko, että Kitty on niin kovasti rumentunut, huomautti kreivitär Nordston rouva Lvovalle. — Mutta Levin ei sittenkään ole edes hänen sormensa arvoinen. Vai mitä te ajattelette?
— Minä pidän hänestä, enkä suinkaan vain sen vuoksi, että hän on tuleva lankoni, vastasi rouva Lvova. — Katsokaahan hänen ryhtiään! On niin vaikea käyttäytyä hyvin tuossa tilanteessa… ettei näyttäisi naurettavalta. Mutta hän ei ole naurettava eikä jäykkä, hän on liikuttunut.
— Tiesittekö odottaa tätä?
— Kyllä hiukan. Kitty on aina pitänyt hänestä.
— Katsotaanpa, kumpi heistä ensin astuu matolle. Minä sanoin siitäKittylle.
— Vähät siitä. Me olemme kaikki nöyriä aviovaimoja. Se on rotuominaisuus.
— Minäpä kiiruhdin tahallani ennen Vasilia. Entä te, Dolly?
Dolly seisoi heidän vieressään ja kuuli heidän puheensa, mutta ei vastannut. Hän oli syvän liikutuksen vallassa. Hänen silmänsä olivat kyynelissä, eikä hän olisi osannut sanoa mitään itkuun purskahtamatta. Hän iloitsi Kittyn ja Levinin onnesta; palaten ajatuksissaan omiin häihinsä hän loi katseensa säteilevään Stepan Arkadjevitshiin, unohti kaiken nykyisen ja muisti vain ensimmäisen viattoman rakkautensa. Eikä hän muistanut ainoastaan itseään, vaan kaikkia läheisiä naisystäviään ja -tuttaviaan; hän muisti heidät tuona elämänsä ainoana juhlahetkenä, jolloin he, kuten Kitty nyt, olivat seisseet alttarin edessä sydän täynnä rakkautta, toivoa ja jännitystä, ja luopuneet entisestä elämästään lähteäkseen salattua tulevaisuutta koti. Hänen mieleensä muistuneiden morsianten joukossa oli myös suloinen Anna, jonka suunnitellusta avioerosta hän oli äskettäin saanut yksityiskohtaisia tietoja. Hänkin oli yhtä puhtaana seissyt morsiushunnussaan, pomeranssinkukat hiuksissa. Entä nyt… "Kauhean kummallista", hän sanoi itsekseen.
Sisarten, ystävättärien ja sukulaisten lisäksi toimituksen kulkua tarkkailivat muutkin: aivan vieraat naiset, joita kirkossa oli paljon, seurasivat henkeään pidättäen sulhasen ja morsiamen pienimpiäkin liikkeitä ja ilmeitä. Välinpitämättömien miesten leikilliset syrjähuomautukset he jättivät harmistuneina vastauksetta tai kokonaan huomiotta.
— Minkähän tähden tuo noin itkee? Vai naitetaanko väkisin?
— Väkisin noin komealle miehelle! Onko se ruhtinas vai…?
— Tuo on kai morsiamen sisar, tuo, jolla on valkea silkkileninki.Kuulehan diakonia, miten tuo pauhaa: "Ja miestänsä peljätköön."
— Onko se tshudovalaisia[7]?
— Ei, synodilaisia kuuluu olevan.
— Minä tuossa taannoin juttelin lakeijan kanssa. Sulhanen kuuluu heti vievän morsiamen perintömailleen. Kuulemma niin rikas että hirvittää. Siksi ne tytön sille naittavatkin.
— Mikäpä siinä, sievä pari.
— Muistatteko, Marja Vasiljevna, kun väititte, etteivät kranuliinit törrötä levällään? Katsokaahan tuota rouvaa, kuuluu olevan lähettilään puoliso, millaiset rynkyt sillä on… Niinpäs on kuin minä sanoin.
— Hellanlettas, mikä kullannuppu tuo morsian, kuin mikäkin karitsa!Sanokaa mitä hyvänsä, sääliksi käy.
Niin puhelivat vieraat naiset, joita oli päässyt joukoittain pujahtamaan kirkkoon seuraamaan häitä.
Kun juhlamenojen edellinen osa, ns. kihlaustoimitus, oli päättynyt, levitti kirkonpalvelija keskemmälle kirkkoa vaaleanpunaisen silkkimaton ja kuoro alkoi laulaa taidokasta ja monimutkaista psalmia, jossa basso ja tenori tuon tuostakin vuorottelivat keskenään. Pappi kääntyi ympäri ja viittasi levitettyyn mattoon kehottaen vihittäviä astumaan sille. Niin paljon ja usein kuin he molemmat olivat kuulleet siitä enteestä, että matolle ensimmäisenä astuvasta tuli perheen pää, kumpikaan ei nuo askeleet ottaessaan muistanut sitä. He eivät edes kuulleet äänekkäitä huomautuksia ja väitteitä toisten vakuuttaessa sulhasen ehtineen ensin, toisten taas väittäessä kummankin astuneen yhtaikaa.
Kun oli tehty tavanmukaiset kysymykset, tahtoivatko vihittävät ottaa toisensa aviopuolisokseen ja eivätkö he olleet lupautuneet muille, ja kun he olivat antaneet vastauksensa, jotka heidän omissa korvissaan kuulostivat kovin omituisilta, alkoi varsinainen vihkitoimitus. Kitty kuunteli rukouksen sanoja koettaen ymmärtää niiden merkityksen, mutta ei onnistunut siinä. Ylitsevuotava juhlallinen riemu ja valoisa ilo täyttivät hänen sielunsa ja veivät täysin hänen huomiokykynsä.
Rukoiltiin: "että he siveydessä eläisivät, hedelmällensä hyödyksi, ja iloita saisivat poikiensa ja tyttäriensä näkemisestä". Mainittiin sekin kuinka Jumala oli luonut vaimon Aatamin kylkiluusta ja kuinka miehen pitää "luopuman isästänsä ja äidistänsä ja vaimoonsa sidottu oleman ja he kaksi tulevat yhdeksi lihaksi", ja kuinka "suuri salaisuus siihen kätketty on". Rukoiltiin, että Jumala tekisi heidät hedelmällisiksi ja siunaisi kuten Isakin ja Rebekan, Joosefin, Mooseksen ja Sephoran, ja että he saisivat nähdä lastensa lapset. "Kuinka ihanaa kaikki on", ajatteli Kitty kuunnellen noita sanoja, "toisin ei voisi ollakaan", ja hänen kirkastuneilta kasvoiltaan säteili ilon hymy, joka heti tarttui kaikkiin katsojiin.
— Pankaa päähän! kuului kuiskeita, kun pappi oli nostanut kruunun heidän ylleen ja nuori Shtsherbatski oli kolminappisten hansikkaiden verhoamilla vapisevilla käsillään ottanut kruunun pidelläkseen sitä Kittyn pään päällä.
— Laskekaa vain! kuiskasi Kitty hymyillen.
Levin vilkaisi häneen päin ja hämmästyi sitä ilon säteilyä, joka kuvastui hänen kasvoistaan. Sama iloinen ja valoisa tunne valtasi samassa hänetkin.
Heistä oli hauskaa kuunnella apostolisen epistolan lukemista ja arkkidiakonin äänen jyrinää tekstin viimeisessä värssyssä, jota sivulliset häiden katselijat olivat niin hartaasti odottaneet. Oli hauskaa juoda lämmintä punaista vedensekaista viiniä laakeasta maljasta ja vieläkin iloisempaa oli, kun pappi riisuttuaan messuviittansa otti heitä kädestä ja lähti kuljettamaan kateederin ympäri bassojen jymistessä "Riemuitse, Esaias". Shtsherbatski ja Tshirikov, jotka pitelivät kruunuja, astuivat tuon tuostakin morsiamen laahukselle, hymyilivät ja iloitsivat hekin ja jäivät välillä jälkeen sulhasesta ja morsiamesta, välillä taas, papin pysähtyessä, törmäsivät heihin. Kittyssä syttynyt ilon kipinä tuntui tarttuneen kaikkiin kirkossa olijoihin. Levinistä näytti, että papin ja diakonin teki mieli hymyillä yhtä lailla kuin hänenkin.
Otettuaan kruunut heidän päästään pappi luki viimeisen rukouksen ja onnitteli nuoria. Levin katsahti Kittyyn eikä ollut vielä koskaan nähnyt häntä sellaisena. Hän oli ihastuttava säteillessään uutta onnea, joka kuvastui hänen kasvoistaan. Levin olisi tahtonut sanoa hänelle jotain, mutta ei tiennyt, oliko toimitus jo päättynyt. Pappi päästi hänet pulasta. Lempeästi hymyillen hän sanoi hiljaa: "Suudelkaa vaimoanne, ja te suudelkaa miestänne", ja otti kynttilät heidän käsistään.
Levin suuteli Kittyä hellävaroen hymyileville huulille, tarjosi hänelle käsivartensa ja lähti kirkosta tuntien häntä kohtaan uutta omituista läheisyyttä. Hän ei uskonut, ei voinut uskoa, että tämä oli totta. Vasta kun heidän ihmettelevät ja arastelevat katseensa kohtasivat toisensa, Levin uskoi sen todeksi, sillä hän tunsi, että he olivat jo yhtä.
Samana yönä juhlaillallisen jälkeen nuoret matkustivat maalle.
Vronski ja Anna olivat jo kolme kuukautta matkustelleet yhdessäLänsi-Euroopassa. He olivat käyneet Venetsiassa, Roomassa jaNapolissa ja olivat vastikään saapuneet pieneen italialaiseenkaupunkiin, johon aikoivat asettua asumaan joksikin aikaa.
Komealla tarjoilijalla, jonka tuuheita, voideltuja hiuksia halkoi niskasta alkava jakaus, oli yllään valkean batistisen paidanrintamuksen ja pyöreällä vatsalla lepäävät vitjakoristeet paljastava hännystakki. Kädet housuntaskuissa ja kulmat ylenkatseellisesti kurtussa hän vastaili jotain herralle, joka oli pysähtynyt puhumaan hänelle. Kuullessaan pääkäytävän toiselta puolen sisälle suuntautuvia askeleita tarjoilija kääntyi siihen suuntaan. Nähdessään venäläisen kreivin, joka oli vuokrannut hotellin parhaat huoneet, hän otti kunnioittavasti kätensä pois housuntaskuista, kumarsi ja selitti, että lähetti oli käynyt tekemässä sopimuksen palazzon vuokraamisesta ja että sopimuksesta puuttui vain allekirjoitus.
— Vai niin. Sepä hauskaa, sanoi Vronski. — Onko rouva kotona?
— Hän kävi kaupungilla, mutta on jo palannut, vastasi viinuri.
Vronski otti päästään leveälierisen pehmeän hattunsa, hieroi nenäliinalla hikistä otsaansa ja puolipitkää, taakse kammattua tukkaansa, joka peitti päälaen kaljun kohdan. Hän vilkaisi hajamielisesti tilannetta seuraamaan jäänyttä vierasta herraa ja aikoi lähteä ylös portaita.
— Tämä herra on venäläinen ja kysyy teitä, sanoi tarjoilija.
Tuntien eräänlaista harmia siitä, ettei tuttavilta saanut rauhaa missään, ja samalla kuitenkin toivoen saavansa jotain vaihtelua elämänsä yksitoikkoisuuteen Vronski katsahti vielä kerran vähän matkan päässä seisovaan herraan, ja kummankin silmät kirkastuivat.
— Golenishtshev!
— Vronski!
Se oli todellakin Golenishtshev, Vronski paashikoulutoveri. Golenishtshev oli koulussa kuulunut vapaamieliseen puolueeseen, saanut koulun päätettyään siviilivirka-arvon eikä palvellut missään. Toverukset olivat joutuneet kokonaan eri teille koulusta päästyään ja olivat sen jälkeen tavanneet toisensa vain yhden kerran.
Vronski oli silloin ymmärtänyt Golenishtshevin ryhtyneen johonkin korkealentoiseen vapaamieliseen toimintaan, jonka vuoksi tämä katsoi itsellään olevan oikeuden halveksia Vronskin toimintaa ja virka-arvoa. Siitä syystä Vronski oli nostanut suojakseen panssarikilpensä, jota hän osasi taitavasti käyttää ja joka merkitsi: "Te voitte pitää tai olla pitämättä minun elämäntavastani, minulle se on vallan yhdentekevää, mutta teidän on kunnioitettava minua, jos tahdotte olla tuttavani." Golenishtshev taas oli ollut halveksuvan välinpitämätön Vronskin käytöstä kohtaan.
Tämän tapaamisen olisi luullut vieroittavan heitä toisistaan vielä enemmän. Mutta he ilostuivat kumpikin ja huudahtivat hyvästä mielestä tunnistaessaan toisensa. Vronski ei olisi mitenkään odottanut ilostuvansa siinä määrin Golenishtshevin näkemisestä, mutta hän ei nähtävästi tiennyt, miten ikävystynyt oli. Hän ei muistanut viime tapaamisen ikävää vaikutelmaa, vaan ojensi kätensä entiselle toverilleen kasvot avoimina ja iloisina. Samanlainen ilo kuvastui nyt äskeisen huolestuneen ilmeen sijasta Golenishtshevinkin kasvoista.
— Miten hauska nähdä sinua! sanoi Vronski, jonka vahvat valkeat hampaat paljastuivat hänen hymyillessään ystävällisesti.
— Minä kuulin, että joku Vronski oli tullut, mutta en tiennyt kumpi.Oikein hauska tavata!
— Käykäämme sisään. No, mitä kuuluu, mitä sinä harrastelet?
— Minä olen asunut täällä jo toista vuotta. Teen työtä täällä.
— Vai niin, sanoi Vronski kiinnostuneena. — Mennään sisään.
Ja sen sijaan, että olisi sanonut venäjäksi sen, mitä tahtoi salata palvelusväeltä, hän alkoi venäläisen tavan mukaan puhua ranskaa.
— Tunnetteko rouva Kareninaa? Me matkustamme yhdessä. Olen menossa hänen luokseen, hän sanoi ranskaksi tarkkaillen Golenishtshevin kasvoja.
— Vai niin! Minä en tiennytkään (vaikka hän kyllä tiesi), Golenishtshev vastasi välinpitämättömästi. — Milloin olet tullut? lisäsi hän.
— Minäkö? Kolme päivää sitten, vastasi Vronski katsoen vielä kerran tarkkaavaisesti toveriaan kasvoihin.
"Hän on kunnollinen ihminen ja suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin", päätteli Vronski ymmärtäen Golenishtshevin ilmeen ja puheenaiheen vaihdon merkityksen. "Hänet voi esitellä Annalle, hän suhtautuu asioihin niin kuin pitääkin."
Näinä kolmena kuukautena, jotka Vronski oli viettänyt Annan kanssa ulkomailla, hän oli joka kerta uusien ihmisten pariin tullessaan kysynyt itseltään, mitä tuo uusi henkilö ajatteli hänen ja Annan suhteista, ja tavannut miehissä enimmäkseen sellaisia, jotka ymmärsivät asian "niin kuin pitikin". Mutta jos häneltä itseltään ja noilta oikein ymmärtäviltä henkilöiltä olisi kysytty, millaista heidän ymmärtämyksensä oikeastaan oli, heidän olisi ollut sitä vaikea selittää.
Oikeastaan ne, jotka Vronskin mielestä ymmärsivät asian "kuten pitikin", eivät suinkaan ymmärtäneet sitä. Silti he käyttäytyivät hienotunteisesti, niin kuin hyvin kasvatetut ihmiset yleensä käyttäytyvät elämää joka taholta ympäröivien monimutkaisten ja ratkaisemattomien ongelmien suhteen, vältellen viittauksia ja epämiellyttäviä kysymyksiä. He tekeytyivät sellaisiksi kuin olisivat täysin ymmärtäneet hänen asemansa, vieläpä antaneet hänelle hyväksymisensäkin, mutta pitäneet sopimattomana ja tarpeettomana selitellä sitä.
Vronski arvasi heti, että Golenishtshev oli näitä ihmisiä, ja oli siksi kaksin verroin hyvillään hänen tapaamisestaan. Kun Vronski oli vienyt hänet Annan luo, hän käyttäytyi Annan seurassa niin tahdikkaasti kuin Vronski ikinä saattoi toivoa. Hän osasi ilman pienintäkään väkinäisyyttä karttaa kaikkea sellaista keskustelua, mikä olisi voinut tehdä tilanteen noloksi.
Hän ei ollut ennestään tuttu Annan kanssa ja hämmästyi tämän kauneutta ja vielä enemmän sitä luontevuutta, jolla hän asemansa hallitsi. Anna punastui, kun Vronski toi Golenishtshevin hänen luokseen, ja tuo lapsellinen puna, joka peitti hänen avoimet ja kauniit kasvonsa, miellytti Golenishtshevia. Mutta erityisesti häntä miellytti se, että Anna aivan kuin tahallaan, väärinkäsityksiä välttääkseen, kutsui melkein heti Vronskia ristimänimeltä ja sanoi, että he muuttavat asumaan vasta vuokraamaansa taloon, jota täällä sanotaan palazzoksi. Tuo suora ja teeskentelemätön suhtautuminen omaan asemaan miellytti Golenishtshevia kovasti. Katsellessaan Annan hyväntuulisen iloista, tarmokasta käytöstä ja ajatellessaan Aleksei Aleksandrovitshia, jonka hän tunsi kuten Vronskinkin, Golenishtshev luuli ymmärtävänsä Annaa täysin. Hän luuli ymmärtävänsä sen, mitä Anna ei itse mitenkään olisi ymmärtänyt; kuinka hän, miehensä onnettomaksi tehtyään, hylättyään tämän ja poikansa ja hyvän maineensa, kuinka hän sittenkin saattoi tuntea olonsa iloiseksi ja onnelliseksi.
— Se on oppaassa, sanoi Golenishtshev tarkoittaen palazzoa, jonka Vronski oli vuokrannut. — Siellä on eräs ihana Tintoretto. Hänen myöhemmältä kaudeltaan.
— Kuulkaahan, mitä minä ajattelen! Ilma on ihana, mennään sinne ja katsotaan taloa vielä kerran! Vronski sanoi kääntyen Annan puoleen.
— Mielihyvin, menen heti ottamaan hatun. Sanoitteko, että on kuuma? sanoi Anna pysähtyen ovelle ja katsoen kysyvästi Vronskiin. Ja kirkas puna peitti taaskin hänen kasvonsa.
Vronski ymmärsi Annan katseesta, ettei hän tiennyt millaisissa suhteissa Vronski tahtoi olla Golenishtsheviin ja että hän pelkäsi käyttäytyneensä toisin kuin Vronski olisi tahtonut.
Vronski loi häneen hellän, viivähtävän katseen.
— Ei ole kovin kuuma, hän sanoi.
Ja Anna luuli ymmärtäneensä kaiken mitä pitikin, ennen kaikkea sen, että Vronski oli häneen tyytyväinen; ja hymyiltyään hänelle Anna kiiruhti toiseen huoneeseen.
Toverukset katsahtivat toisiinsa, ja molempien kasvoista kuvastui omituinen hämminki; oli kuin Golenishtshev, joka nähtävästi oli ihaillut Annaa, olisi tahtonut sanoa hänestä jotain eikä tiennyt mitä sanoisi, ja kuin Vronski olisi toivonut ja samalla pelännyt hänen sanovan jotain.
— Jaha, vai niin, sanoi Vronski aloittaakseen keskustelun. — Vai olet sinä asettunut tänne! Sinulla on yhä se entinen työsi? jatkoi hän muistellen kuulleensa Golenishtshevin kirjoittavan jotain.
— Niin, minä kirjoitan Kahden Perusteen toista osaa, sanoi Golenishtshev sävähtäen mielihyvästä, kun tätä kysymystä kosketettiin, — tai oikeammin, jos tahdomme puhua täsmällisesti, minä en kirjoita vielä, vaan vasta valmistelen ja kokoan aineksia. Siitä tulee laaja ja se koskettelee melkein kaikkia kysymyksiä. Meillä Venäjällä ei tahdota ymmärtää, että me olemme Bysantin perillisiä, alkoi hän pitkän ja innokkaan selityksensä.
Vronskia nolostutti alussa se, ettei hän tuntenut Kahden Perusteen ensimmäistäkään pykälää, vaikka tekijä oletti sen olevan yleisesti tunnettu. Mutta kun Golenishtshev sitten ryhtyi esittämään ajatuksiaan, Vronski pystyi seuraamaan hänen ajatuksiaan. Hän kuunteli kiinnostuneena, vaikkei tuntenutkaan teosta, sillä Golenishtshev puhui hyvin. Mutta Vronskia ihmetytti ja vaivasi Golenishtshevin hermostunut kiihko tämän puhuessa mieliaatteestaan. Mitä pidemmälle hän pääsi, sitä hehkuvammaksi kävivät hänen silmänsä, sitä innokkaammin hän kumosi vastustajiensa väitteitä ja sitä hätäisemmäksi ja katkerammaksi kävi hänen ilmeensä. Vronski muisti, että Golenishtshev oli ollut vilkas, hyväntuulinen, uljas poika ja aina luokkansa paras, eikä hän voinut mitenkään käsittää tuon hermostuneisuuden syitä eikä hyväksynyt sitä. Vronski ei pitänyt siitä, että niin hyvistä piireistä oleva mies kuin Golenishtshev asettui samalle tasolle kaikenlaisten kynäsankarien kanssa ja antautui näiden ärsytettäväksi. Kannattiko se? Vronski ei hyväksynyt sitä, mutta tunsi, että Golenishtshev oli onneton, ja sääli häntä. Hänen eloisat, miellyttävät kasvonsa näyttivät onnettomilta ja miltei mielenvikaisilta, kun hän lateli ajatuksiaan niin kiihtyneenä, ettei edes huomannut Annan tuloa huoneeseen.
Anna tuli heidän luokseen hattu päässä ja keveä vaippa hartioilla. Kun hän pysähtyi Vronskin viereen päivänvarjollaan leikitellen, Vronski irrottautui helpottuneena Golenishtshevin kiinteän ja onnettoman katseen valtapiiristä ja katsahti rakastuneesti ihastuttavaa, elämää ja iloa säteilevää ystävätärtään. Golenishtshevin oli vaikea tointua kiihkostaan, ja alkuun hän oli alakuloinen ja synkkä, mutta kaikille ystävällinen Anna (sellainen hän oli nykyään) virkisti hänet pian kohtelemalla häntä luonnollisesti ja iloisesti. Yritettyään puhella hänen kanssaan useista eri asioista Anna sai hänet viimein keskustelemaan maalaustaiteesta, josta hän puhui oikein hyvin, niin että Anna kuunteli häntä mielellään. He menivät jalkaisin vuokratulle talolle saakka ja tarkastelivat sitä.
— Olen hyvin iloissani, sanoi Anna Golenishtsheville, kun he lähtivät takaisin, — että Aleksei saa hyvän ateljeen… Sinun pitää ehdottomasti ottaa se huone, hän sanoi Vronskille sinutellen häntä, sillä hän tiesi jo, että Golenishtshev tulisi olemaan läheinen ihminen heidän eristyneisyydessään ja että oli turhaa salata tältä mitään.
— Maalaatko sinä? sanoi Golenishtshev kääntyen nopeasti Vronskiin päin.
— Olen aikoinani maalaillut ja nyt taas alkanut yrittää, sanoiVronski punastuen.
— Hänellä on lahjoja, sanoi Anna iloisesti hymyillen. — Minä en tietysti pysty arvioimaan. Mutta asiaan perehtyneet taiteentuntijatkin ovat sanoneet samaa.