Näinä vapautumisensa ja tervehtymisensä jälkeisinä alkuaikoina Anna tunsi itsensä anteeksiantamattoman onnelliseksi ja elämänhaluiseksi. Tietoisuus Aleksei Aleksandrovitshin onnettomuudesta ei myrkyttänyt hänen onneaan. Toisaalta se oli niin kauhea asia, että sitä oli parasta olla ajattelematta, ja toisaalta se oli tuottanut hänelle niin suuren onnen, että mitään ei voinut katua. Muisto kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut sairauden jälkeen, sovinto Aleksei Aleksandrovitshin kanssa, erossaolo Vronskista, tieto hänen haavastaan, hänen tulonsa, avioerohankkeet, lähtö kotoa, pojan hyvästely — kaikki se tuntui hänestä kuumehoureelta, josta hän oli herännyt Vronskin luona ulkomailla. Muisto siitä pahasta, mitä hän oli tuottanut miehelleen, herätti hänessä inhoa muistuttavan tunteen, samantapaisen kuin hukkumaisillaan olevalla ihmisellä, joka on riuhtaissut itsestään irti toisen hukkuvan. Tämä toinen on vajonnut pohjaan. Se oli tietysti pahasti tehty, mutta se oli ollut ainoa pelastuskeino, ja oli parempi olla muistelematta noita kamalia yksityiskohtia.
Eräs ajatus oli häntä rauhoittanut ensi hetkinä eron jälkeen, ja muistaessaan taas kaikki menneet tapahtumat hän sai siitä lohtua. "Olen auttamatta tehnyt sen ihmisen onnettomaksi", mietti hän, "mutta en tahdo käyttää hyväkseni hänen onnettomuuttaan; minähän kärsin myös ja olen nyt vailla sitä, mikä minulle on ollut kaikkein kalleinta, vailla kunniallista nimeä ja poikaani. Minä toimin pahasti enkä sen vuoksi tahdo onnea, en tahdo laillista eroa, vaan kärsin häpeää ja ikävää." Mutta niin vilpittömästi kuin Anna tahtoikin kärsiä, hän ei kärsinyt. Mitään häpeää ei ollut. He noudattivat käytöksessään sitä hienostuneisuutta, joka oli heille molemmille niin ominaista, väittelivät venäläisten naisten seuraa eivätkä ulkomailla oleskellessaan siten koskaan saattaneet itseään kiusalliseen asemaan. He tapasivat kaikkialla vain sellaisia ihmisiä, jotka teeskentelivät ymmärtävänsä heidän suhteensa paljon paremmin kuin he itse. Eikä edes ero pojasta, jota Anna niin rakasti, vaivannut häntä alkuaikoina. Tyttö, hänen rakastettunsa lapsi, oli siinä määrin vallannut Annan tunteet, että hän tuli näinä aikoina harvoin muistelleeksi poikaansa, jonka oli jättänyt.
Tervehtymisen jälkeen kasvanut elämänhalu oli niin voimakas ja olosuhteet niin uudet ja miellyttävät, että Anna tunsi olevansa anteeksiantamattoman onnellinen. Mitä enemmän hän oppi tuntemaan Vronskia, sitä enemmän hän rakasti tätä. Hän rakasti Vronskia tämän itsensä ja tämän rakkauden vuoksi. Anna iloitsi kaiken aikaa siitä, että Vronski oli kokonaan hänen, ja tämän läheisyys tuntui hänestä aina yhtä suloiselta. Kaikki hänen luonteenpiirteensä, joita Anna oppi yhä paremmin tuntemaan, olivat hänelle sanomattoman rakkaita. Vronskin ulkonäkökin, joka nyt siviilipuvussa oli toisenlainen, viehätti häntä kuin rakastunutta tyttöä. Kaikessa, mitä Vronski puhui, ajatteli tai teki, hän näki jotain erityisen jaloa ja ylevää. Annaa itseään pelotti väliin oma ihastuksensa: hän etsi etsimällä, mutta ei havainnut hänessä mitään mikä ei olisi ollut hyvää ja kaunista. Hän ei uskaltanut ilmaista Vronskille, kuinka mitättömäksi tunsi itsensä tämän edessä. Jos Vronski olisi sen tiennyt, hänen tunteensa olisivat voineet kylmetä, eikä Anna pelännyt mitään niin kuin hänen rakkautensa menettämistä, vaikkei sellaiseen pelkoon ollutkaan mitään aihetta. Mutta hän ei voinut olla osoittamatta Vronskille, kuinka kiitollinen hän oli ja kuinka suuressa arvossa hän piti kaikkea, mitä tämä oli hänelle antanut. Vronskilla oli Annan mielestä niin selvä kutsumus valtiolliseen toimintaan ja hän olisi voinut sillä alalla saavuttaa huomattavan aseman, mutta hän oli uhrannut kunnianhimonsa rakkautensa tähden eikä osoittanut koskaan vähäisintäkään katumusta sen johdosta. Eikä Vronski ollut koskaan niin runsain mitoin kuin nykyään osoittanut rakkauttaan ja kunnioitustaan Annaa kohtaan, sillä hänestä oli tärkeintä, ettei Annan koskaan tarvitsisi tuntea olevansa kiusallisessa asemassa. Niin miehekäs kuin hän muuten olikin, hän mukautui täysin Annan toiveisiin ja vaikutti olevan jopa kokonaan omaa tahtoa vailla, ja hänen suurimpana huolenaiheenaan näyttikin olevan Annan toivomusten ennalta-arvaaminen ja täyttäminen. Eikä Anna voinut olla antamatta arvoa sille, joskin tuo liiallisen huomaavaisuuden ja huolehtimisen ilmapiiri, jolla Vronski hänet ympäröi, joskus tuntui hänestä painostavalta.
Mitä taas Vronskiin tulee, hän ei ollut täysin onnellinen huolimatta siitä, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli toivonut, oli toteutunut. Hän oli alkanut pian tuntea, että hänen toivomuksensa toteutuminen antoikin hänelle vain hiekkamurusen siitä onnen vuoresta, jota hän oli odottanut omakseen. Tuo toteamus oli paljastanut hänelle sen ikuisen virheen, jonka ihmiset tekevät kuvitellessaan, että toiveen toteutuminen tuo onnen. Alettuaan elää Annan kanssa ja vaihdettuaan siviilipukuun Vronski oli alkuun nauttinut suuresti siitä ihanuudesta, jota uusi, ennen tuntematon vapaus, etenkin rakkauden vapaus, hänelle tuotti, ja ollut jonkin aikaa tyytyväinen. Mutta pian hän oli alkanut tuntea, että hänen sielussaan kaihersi halujen halu — ikävä. Tahtomattaan hän oli alkanut tarttua jokaiseen ohimenevään oikkuun pitäen sitä toivomuksena ja päämääränä. Täytyihän täyttää jotenkin päivän kuusitoista tuntia, koska he ulkomailla elivät täydessä vapaudessa ja olivat niiden yhteiskuntaelämän olosuhteiden ulkopuolella, jotka määräsivät ajankäytön Pietarissa. Poikamieselämän huvituksia, joita Vronski oli entisillä ulkomaanmatkoillaan harrastanut, oli mahdoton ajatellakaan: yksi ainoa sentapainen yritys, myöhäinen illallinen tuttavien parissa, oli tehnyt Annan odottamattoman alakuloiseksi. Heidän asemansa epämääräisyys ei sallinut heidän myöskään antautua lähempään seurusteluun sen paremmin paikkakuntalaisten kuin venäläistenkään kanssa. Nähtävyyksiin tutustumiselle Vronski ei viisaana miehenä ja venäläisenä — puhumattakaan siitä, että kaikki oli jo nähty — voinut antaa yhtä suurta selittämätöntä arvoa ja merkitystä kuin englantilaiset niihin liittivät.
Ja niin kuin nälkäinen eläin ruoan toivossa tarttuu kaikkeen, mitä eteen sattuu, niin Vronskikin tarttui täysin tiedottomasti milloin politiikkaan, milloin uusiin kirjoihin, milloin tauluihin.
Koska hänellä oli nuoresta asti ollut taipumusta maalaamiseen ja koska hän oli koettanut kuluttaa liikoja rahojaan metallipiirroksia keräilemällä, hän keksi maalaustaiteen, alkoi harrastaa sitä ja valoi siihen halujensa käyttämättömän varannon, joka vaati tyydytystä.
Hän ymmärsi taidetta, osasi hienosti ja taidokkaasti jäljitellä sitä ja luuli, että hänessä oli kaikki taiteilijalta vaadittavat ominaisuudet. Epäröityään vähän aikaa, valitsisiko uskonnollisen, historiallisen vai realistisen aihepiirin, hän ryhtyi työhön. Hän ymmärsi kaikkia maalaustaiteen lajeja ja pystyi innostumaan yhdestä jos toisestakin, mutta hän ei aavistanut, että lajeista mitään tietämätön ihminen saattoi innoittua oman sielunsa sisällöstä, huolehtimatta vähääkään siitä, kuuluiko maalattava taulu tähän tai tuohon lajiin. Kun hän ei sitä tiennyt eikä siis saanut innoitustaan välittömästi elämästä vaan jo valmiiden taideteosten välittämästä elämänkuvasta, hän innostui työstä nopeasti ja keveästi. Yhtä keveästi hän onnistui saamaan työnsä näyttämään kovasti siltä lajilta, jota hän tahtoi jäljitellä.
Muita enemmän häntä miellytti siro ja tehoa tavoitteleva ranskalainen maalaustyyli, ja siihen tyyliin hän alkoi maalata italialaiseen pukuun pukeutuneen Annan muotokuvaa, joka onnistui kaikkien sen nähneiden mielestä erittäin hyvin.
Vanhan, rappeutuneen palazzon sisätiloissa oli jylhiä kohokuvakattoja ja seinäfreskoja, mosaiikkipermantoja, pitkiä, raskaspoimuisia keltaisia ikkunaverhoja, vanhanaikaisia, seinäjalustoille ja kamiinoille asetettuja maljakkoja, kaiverruskoristeisia ovia ja synkkiä taulusaleja. Koko tuo rakennus, johon Anna ja Vronski olivat muuttaneet, piti Vronskin mielessä yllä sitä suloista harhaluuloa, ettei hän ollutkaan venäläinen tilanomistaja ja virasta eronnut tallimestari vaan valistunut taiteen suosija ja suojelija ja samalla vaatimaton taiteilija, joka rakastamansa naisen vuoksi on luopunut seuramaailmasta ja kieltäytynyt kaikista kunnianhimon houkutuksista.
Muutettuaan palazzoon asumaan Vronski saattoi täydellisesti antautua valitsemaansa osaan, ja solmittuaan Golenishtshevin välityksellä muutamia kiinnostavia tuttavuuksia hän oli jonkin aikaa rauhallinen. Hän maalasi italialaisen taiteilijaprofessorin johdolla harjoitelmia luonnosta ja tutki keskiajan Italian elämää. Keskiajan Italian elämä oli viime aikoina siinä määrin hurmannut Vronskin, että hän oli alkanut käyttää hattua ja olalle heitettyä vaippaa keskiajan tapaan, mikä sopi hänelle erittäin hyvin.
— Me asumme täällä emmekä tiedä mistään mitään, Vronski sanoi häntä eräänä aamuna tapaamaan tulleelle Golenishtsheville. — Oletko sinäkään nähnyt Mihailovin taulua? kysyi hän antaen toverilleen äskettäin saamansa venäläisen sanomalehden ja viitaten siinä olevaan kirjoitukseen venäläisestä taiteilijasta, joka asui samassa kaupungissa kuin hekin; tämä taiteilija oli saanut valmiiksi taulun, josta oli jo kauan kulkenut huhuja ja joka oli ostettu jo edeltä käsin. Kirjoituksessa oli nuhteita hallitukselle ja akatemialle siitä, että huomattava taiteilija oli jäänyt ilman minkäänlaista kannatusta ja apua.
— Olen nähnyt sen, vastasi Golenishtshev. — Hänellä on kyllä lahjoja, mutta aivan väärä suunta. Aina vain sama ivanovilais-straussilais-renanilainen suhde Kristukseen ja uskonnolliseen maalaukseen.
— Mitä taulu esittää? kysyi Anna.
— Kristusta Pilatuksen edessä. Kristus on tehty juutalaiseksi uuden koulukunnan puhtaan realismin mukaan.
Ja saatuaan täten tilaisuuden puhua eräästä mieliaiheestaanGolenishtshev jatkoi:
— Minä en käsitä, miten ne voivat niin törkeästi erehtyä. Kristuksella on jo määrätty hahmonsa vanhojen mestarien taiteessa. Jos ne taas tahtovat kuvata jotain kumousmiestä tai tietäjää eikä Jumalaa, niin ottakoot Sokrateen, Franklinin, Charlotte Cordayn, mutta ei Kristusta. Ne valitsevat juuri sen henkilön, jota ei voi ottaa taiteen käyttöön, ja siksi…
— Mutta kuulkaas, onko totta, että Mihailov elää suuressa köyhyydessä? kysyi Vronski arvellen, että hänen venäläisenä mesenaattina tuli auttaa taiteilijaa välittämättä siitä, oliko taulu hyvä vai huono.
— Tuskin. Hän on erinomainen muotokuvamaalari. Ettekö ole nähneet hänen maalaamaansa Vasiltshikovan muotokuvaa? Mutta hän ei taida enää välittää muotokuvamaalauksesta, ja saattaa olla, että hän sen vuoksi on joutunut puutteeseen. Minä luulen että…
— Voisikohan häntä pyytää maalaamaan Anna Arkadjevnan kuvaa? kysyiVronski.
— Miksi minun? sanoi Anna. — Sinun maalaamasi jälkeen minä tahdo mitään kuvaa itsestäni. Maalatkoon ennemmin Anin, — niin hän nimitti tytärtään. — Kas siellä hän onkin, lisäsi hän nähtyään ikkunasta kauniin italialaisen imettäjänaisen menevän lapsi sylissä puutarhaan ja vilkaisi samassa salavihkaa Vronskiin. Tuo italialainen kaunotar, jonka pään Vronski oli maalannut muutamaan tauluunsa, oli Annan elämän ainoa salainen murheenaihe. Vronski oli maalatessaan ihastellut naisen kauneutta ja keskiaikaista olemusta, eikä Anna uskaltanut tunnustaa itselleen, että pelkäsi tulevansa mustasukkaiseksi ja juuri sen vuoksi erityisesti hyväili ja hemmotteli tuota naista ja tämän pientä poikaa.
Vronski katsahti myös ikkunaan ja Annaan ja kääntyen samassaGolenishtshevin puoleen sanoi:
— Tunnetko sinä Mihailovin?
— Olen minä joskus tavannut hänet. Mutta hän on perin omituinen ja täysin vailla sivistystä. Hän on noita uusia villi-ihmisiä, joita nykyään tapaa, tiedättehän, vapaa-ajattelijoita, jotka ovat d'emblèe omaksuneet uskonnottomuuden, kieltämisen ja materialismin elämänviisauden. Ennen aikaan, puhui Golenishtshev huomaamatta tai haluamatta huomata, että Anna ja Vronski tahtoivat sanoa jotain, — ennen aikaan vapaa-ajattelija oli sellainen ihminen, joka oli kasvatuksessaan saanut uskonnon, lain ja siveyden käsitteet ja joka itse työn ja taistelun tietä oli päätynyt vapaaseen ajatustapaansa; mutta nyt on syntynyt uusi luontaisten vapaa-ajattelijoiden tyyppi. He eivät koskaan ole edes kuulleetkaan, että on ollut siveellisiä ja uskonnollisia lakeja tai auktoriteetteja, ja oppineet alusta alkaen kieltämään kaiken kasvaen niin sanoakseni villeinä. Hän kuuluu tähän joukkoon. Luullakseni hän on moskovalaisen ylilakeijan poika eikä ole saanut mitään sivistystä. Kun hän tuli taideakatemiaan ja saavutti mainetta, hän tahtoi viisaana miehenä hankkia myös sivistystä. Ja hän haki sitä sieltä, missä luuli sivistyksen lähteen olevan — aikakauskirjoista. Ennen aikaan, kuten tiedätte, sivistystä janoava ihminen, esimerkiksi ranskalainen, olisi alkanut tutkia kaikkia klassikoita: jumaluusoppineita, tragedian mestareita, historioitsijoita, filosofeja ja aikansa henkistä pääomaa yleensäkin, ymmärrättehän. Mutta meillä sellainen ihminen joutuu nykyään heti nihilistisen kirjallisuuden vaikutuksen alaiseksi, omaksuu hyvin nopeasti nihilistisen tieteen ydinmehun, ja sillä hyvä. Vielä parikymmentä vuotta sitten hän olisi löytänyt siitä kirjallisuudesta joitakin merkkejä taistelusta auktoriteetteja ja vuosisataisia näkökantoja vastaan, ja tästä taistelusta hän olisi ymmärtänyt, että jotain muutakin on ollut olemassa; mutta nyt hän joutuu heti sellaisen kirjallisuuden pariin, jossa vanhoja katsantokantoja ei pidetä edes väittelyn arvoisina, vaan sanotaan suoraan: ei ole mitään muuta kuin evoluutio, luontainen valinta, taistelu olemassaolosta, ja sillä hyvä. Minä olen kirjoituksessani…
— Tiedättekö mitä? sanoi Anna, joka oli jo kauan vaihtanut varovaisia silmäyksiä Vronskin kanssa ja tiesi, ettei Vronskia kiinnostanut tuon taiteilijan sivistys, vaan se ajatus, miten häntä voisi auttaa ja saada häneltä muotokuvan. — Tiedättekö? keskeytti hän epäröimättä puheintoon päässeen Golenishtshevin. — Lähdetään hänen luokseen!
Golenishtshev toipui innostuksestaan ja myöntyi mielellään ehdotukseen. Mutta koska taiteilija asui kaukaisessa kaupunginosassa, päätettiin ottaa vaunut.
Tunnin kuluttua pysähtyivät vaunut, joissa Anna istui Golenishtshevin vieressä vastapäätä Vronskia, uuden ruman talon edustalle. Saatuaan kuulla vastaan tulleelta talonmiehen vaimolta, että Mihailov kyllä päästää työhuoneeseensa, mutta että hän nyt oli parin askeleen päässä olevassa asunnossaan, he lähettivät vaimon mukana nimikorttinsa hänelle pyytäen lupaa hänen taulujensa katsomiseen.
Taiteilija Mihailov oli nyt kuten aina työnsä ääressä, kun hänelle tuotiin kreivi Vronskin ja Golenishtshevin nimikortit. Koko aamupäivän hän oli maalannut suurta taulua työhuoneessaan. Tultuaan kotiin hän oli suuttunut vaimoonsa, kun tämä ei ollut osannut hankkiutua eroon emännästä, joka vaati rahaa.
— Kymmenet kerrat olen sanonut, että älä mene selittelemään mitään. Olet jo muutenkin hölmö ja kun vielä rupeat italiaa solkkaamaan, tulet vielä monta kertaa hölmömmäksi, hän sanoi vaimolleen pitkän kiistan jälkeen.
— Mitäs jätät rästiin, oma syysi. Jos minulla olisi rahaa…
— Jätä minut Herran nimessä rauhaan! huudahti Mihailov itku kurkussa, tukki korvansa, meni väliseinän takana olevaan työhuoneeseensa ja sulki oven. "Tolkuton!" hän sanoi itsekseen, istuutui pöydän ääreen ja avattuaan kansionsa ryhtyi heti erityisellä innolla jatkamaan piirrostaan.
Työ sujui häneltä aina parhaiten silloin, kun hänellä oli elämässä joitakin vastoinkäymisiä, ja varsinkin kun hän oli riidoissa vaimonsa kanssa. "Oi! Kun pääsisi kuulemasta!" hän ajatteli jatkaen työtään. Hän hahmotteli luonnosta vimmoissaan olevasta miehestä. Hän oli jo aiemmin tehnyt luonnoksen samasta aiheesta, mutta ollut siihen tyytymätön. "Ei, parempi se sittenkin oli… Missä se on?" Hän meni vaimonsa puolelle ja tähän katsomatta kysyi kulmat kurtussa vanhemmalta tyttäreltään, missä oli se paperi, jonka hän oli antanut heille. Hylätty kuva löytyi, mutta se oli likainen ja steariinitahrojen turmelema. Hän otti sen kuitenkin, asetti pöydälleen ja alkoi katsella sitä silmät sirrillään vähän matkan päästä. Yhtäkkiä hän hymähti ja heilautti iloisesti käsiään.
— Jaaha! sanoi hän, otti lyijykynän ja alkoi heti nopeasti piirtää.Steariinitäplä antoi miehelle uuden asennon.
Hän piirsi tämän uuden asennon, ja yhtäkkiä muistui hänen mieleensä tarmokkaan näköinen, lujaleukainen kauppias, jolta hän osti sikareja, ja hän antoi kuvalleen nuo tarmokkaat kasvot ja niiden lujarakenteisen, ulkonevan leuan. Hän naurahti ilosta. Kuollut, keksitty hahmo muuttui äkkiä eläväksi, eikä sitä enää voinut muuttaa. Tämä hahmo eli ja oli selkeästi ja varmasti määritelty. Muutamia korjauksia oli kyllä vielä tehtävä, muutettava jalkojen ja vasemman käden asentoa ja vedettävä tukka taaksepäin. Mutta niitä tehdessään hän ei muuttanut itse hahmoa, vaan poisti vain sen, mikä himmensi hahmon elävyyttä. Hän ikään kuin riisui siltä ne verhot, joiden takaa se tuli kokonaan näkyviin; jokainen uusi piirre selvensi yhä enemmän sitä elävää ja voimakasta mielikuvaa, jonka piirrokselle pudonnut steariinitahra oli hänessä synnyttänyt. Hän viimeisteli juuri hellävaroen kuvaansa, kun hänelle tuotiin nimikortit.
— Heti paikalla, heti paikalla! Hän meni vaimonsa luo.
— No, Sasha, älä ole vihainen! hän sanoi vaimolleen hymyillen arasti ja hellästi. — Syy oli sekä sinun että minun. Minä kyllä selvitän kaikki. Ja tehtyään rauhan vaimonsa kanssa hän otti vihreänkeltaisen samettikauluksisen päällystakkinsa ja hattunsa ja lähti ateljeehensa. Onnistunut miesfiguuri oli häneltä jo unohtunut. Nyt häntä ilahdutti ja jännitti se tieto, että venäläistä ylhäisöä oli saapunut vaunuilla katsomaan hänen maalauksiaan.
Hän oli sisimmässään sitä mieltä, että sellaista taulua, joka paraikaa oli hänen maalaustelineillään, ei kukaan vielä ollut maalannut. Ei hän pitänyt sitä kaikkia Rafaelin tauluja parempana, mutta hän tiesi, että sitä, mitä hän tässä taulussa tahtoi ilmaista, ei kukaan vielä ollut ilmaissut. Sen hän tiesi varmasti ja oli tiennyt jo kauan, siitä asti kun alkoi maalata sitä. Mutta toisten ihmisten arvostelut, olipa arvostelija kuka hyvänsä, merkitsivät hänelle äärettömän paljon ja saivat hänen sielunsa kokonaan kuohuksiin. Jokainen huomautus, kaikkein vähäpätöisinkin, joka osoitti, että arvostelun lausuja näki vaikkapa vain pienenkin osan siitä, mitä hän itse taulussaan näki, liikutti häntä syvästi. Hän piti aina tuomareitaan arvostelukykyisempinä kuin itseään ja odotti heiltä aina jotain sellaista, mitä ei itse nähnyt taulussaan.
Hän lähestyi nopein askelin työhuoneensa ovea ja niin jännittynyt kuin hän olikin, kiinnittyi hänen huomionsa heti Annaan, joka seisoi kuistin varjon pehmeässä valaistuksessa ja kuunteli Golenishtshevin innokasta selittelyä haluten silminnähtävästi samalla vilkaista sivulta lähenevää taiteilijaa. Hän ei huomannut itsekään, miten hän vieraitaan lähestyessään sieppasi ja ahmaisi vaikutelman Annasta, samoin kuin oli ahmaissut sikarikauppiaan leuan, ja kätki sen jonnekin, mistä tarpeen tullen saattoi ottaa sen esiin. Vieraat, jotka Golenishtshevin kertoman nojalla olivat jo edeltä käsin saaneet taiteilijasta epäedullisen kuvan, pettyivät vielä enemmän, kun näkivät hänen ulkomuotonsa. Keskikokoinen, tanakka, levottomin askelin lähestyvä Mihailov teki ruskeassa hatussaan, oliivinvärisessä päällystakissaan ja täysin epämuodikkaissa kapeissa housuissaan ikävän vaikutuksen, varsinkin kun hänen leveät kasvonsa olivat niin tavallisen näköiset ja ilmaisivat samalla kertaa arkuutta ja halua säilyttää omanarvontunto.
— Tehkää niin hyvin, hän sanoi koettaen näyttää välinpitämättömältä.Eteiseen päästyään hän otti avaimen taskustaan ja avasi oven.
Kun oli astuttu taiteilijan työpajaan, Mihailov vilkaisi vielä kerran vieraitaan ja painoi mieleensä Vronskin kasvojen ja varsinkin hänen leukapieltensä ilmeen. Vaikka hänen taiteellinen vaistonsa työskenteli lakkaamatta uusia aineksia kooten ja vaikka tieto sen hetken lähenemisestä, jolloin hän saisi kuulla arvioita teoksistaan, piti häntä kasvavassa jännityksessä, hän loi tuskin huomattavien tunnusmerkkien perusteella nopeasti ja hienosti itselleen käsityksen noista kolmesta henkilöstä. Tuo Golenishtshev oli täkäläisiä venäläisiä. Mihailov ei muistanut hänen nimeään eikä myöskään sitä, missä oli hänen kanssaan puhellut. Hän muisti vain tämän kasvot, kuten kaikki kerran näkemänsä kasvot, ja muisti myös mielessään hylänneensä ne valheellisen tärkeilevien ja niukkailmeisten kasvojen suureen, ikävään osastoon. Tuuhea tukka ja hyvin avoin otsa antoivat ulkonaista merkittävyyttä noille kasvoille, joiden ainoa ilme oli lapsekas levottomuuden väre kapeassa nenäntyvessä. Vronskin ja Kareninan Mihailov päätteli olevan ylhäisiä ja rikkaita venäläisiä, jotka muiden rikkaiden venäläisten tavoin eivät ymmärtäneet mitään taiteesta, vaan olivat olevinaan taiteen suosijoita ja ymmärtäjiä. "Ovat varmaan jo nähneet kaikki vanhat ja kiertelevät nyt katsomassa uusia, saksalaishuijareita ja englantilaisia prerafaeliitti-tyhmyreitä, ja ovat nyt tulleet minunkin luokseni saadakseen kierroksensa täyteen", ajatteli hän. Hän tunsi varsin hyvin taiteenharrastajien tavan (mitä viisaampia he olivat, sitä pahempi) käydä aikalaistaiteilijoiden työpajoissa saadakseen siten oikeuden sanoa, että taide on huonontunut ja että mitä enemmän näkee uusia maalauksia, sitä selvemmin huomaa, kuinka jäljittelemättömiä suuret muinaiset mestarit ovat. Mihailov odotti kaikkea tätä, hän näki kaiken tämä vieraidensa kasvoista ja siitä, kuinka välinpitämättömästi he puhelivat keskenään ja katselivat mallinukkeja ja rintaveistoksia ja kuinka vapautuneesti he kävelivät ympäri huonetta odotellessaan taulun paljastamista. Mutta siitä huolimatta hän tunsi suurta jännitystä asetellessaan syrjään harjoitelmiaan, vetäessään ylös ikkunaverhoja ja ottaessaan pois peittoa taulun päältä, ja jännitystä kasvatti se, että Vronski ja varsinkin Anna miellyttivät häntä huolimatta siitä, että kaikkien ylhäisten ja rikkaitten venäläisten oli hänen käsityksensä mukaan määrä olla tyhmyreitä.
— Tässä olisi, jos saan vaivata, hän sanoi siirtyen hyöriskelevin askelin syrjään ja viitaten tauluunsa. — Pilatuksen varoitus. Matteuksen 27:s luku, hän lisäsi tuntien huultensa värähtelevän jännityksestä. Hän siirtyi vieraidensa taakse.
Niiden muutaman sekunnin ajan, jotka vieraat äänettöminä katselivat taulua, Mihailovkin katsoi sitä syrjäisen välinpitämättömällä silmällä. Noina muutamina sekunteina hän uskoi saavansa kuulla pätevimmän tuomionsa juuri noilta vierailtaan, joita hän heti sitten oli niin ylenkatsonut. Hän unohti kaiken, mitä aiemmin oli taulustaan ajatellut niiden kolmen vuoden aikana, joina oli maalannut sitä. Hän unohti kaikki ne hyvät puolet, joista oli ollut niin varma, — hän näki taulunsa heidän uudella, sivullisen välinpitämättömällä silmällä eikä havainnut siinä mitään hyvää. Hän näki etualalla Pilatuksen närkästyneet ja Kristuksen tyynet kasvot ja taaempana Pilatuksen palvelijain hahmot ja tapausta seuraavan Johanneksen kasvot. Kaikki nuo omiksi luonteikseen kehittyneet kasvot olivat kasvaneet esiin etsinnän, monien virheiden ja korjausten kautta. Nuo kasvot olivat tuottaneet hänelle niin paljon tuskaa ja iloa, kun hän niin monesti oli joutunut muuttelemaan niitä yleiskuvan vuoksi, ja nuo värivivahteet hän oli saanut aikaan suurella työllä. Nyt se kaikki näytti vieraiden silmin nähtynä tuhannesti toistetulta sovinnaisuudelta. Jopa sekin, mikä hänelle tässä taulussa oli ollut rakkainta — koko taulun keskipiste, Kristuksen kasvot, jotka olivat ilmestyessään herättäneet hänessä sellaisen riemun —, sekin oli nyt mennyttä, kun hän katseli taulua heidän silmillään. Hän näki hyvin maalatun (eikä edes hyvinkään — hän näki nyt selvästi useita puutteita) toisinnon Tizianin, Rafaelin tai Rubensin lukemattomista Kristus-kuvista ja yhtä vanhoista sotilaista ja Pilatuksesta. Kaikki oli kulunutta, köyhää ja vanhaa, vieläpä huonosti maalattuakin — räikeää ja kehnoa työtä. Vierailla on täysi oikeus puhua teennäisen kohteliaita korulauseita taiteilijan läsnä ollessa ja säälitellä ja ivata häntä erottuaan hänestä.
Äänettömyys kävi hänelle liian raskaaksi (vaikka ei kestänytkään minuuttia enempää). Katkaistakseen sen ja osoittaakseen olevansa tyyni hän kokosi rohkeutensa ja kääntyi Golenishtshevin puoleen:
— Muistaakseni minulla on ollut ilo tavata teidät, hän sanoi vilkuillen rauhattomasti milloin Vronskiin, milloin Annaan, jottei kadottaisi ainoatakaan piirrettä heidän ilmeistään.
— Aivan oikein, me näimme toisemme Rossin luona sinä iltana, jolloin se italialainen neiti — uusi Rachel — lausui, aloitti Golenishtshev vapautuneesti, irrotti hitustakaan harmittelematta katseensa taulusta ja kääntyi taiteilijaan päin.
Hän huomasi kuitenkin, että Mihailov odotti arviota taulustaan ja sanoi:
— Taulunne on edistynyt paljon sen jälkeen kun minä sen viimeksi näin. Samoin kuin silloin Pilatus tekee minuun nytkin erityisen voimakkaan vaikutuksen. On kovin helppo ymmärtää tuota ihmistä, joka oikeastaan on kunnon mies, mutta virkamies niin sielunsa pohjaa myöten, ettei tiedä mitä tekee. Mutta minun mielestäni…
Mihailovin liikkuvat kasvot kirkastuivat äkkiä ja silmät alkoivat säteillä. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanut mielenkuohultaan sanottua mitään ja rykäisi vain, kuin jotain olisi juuttunut hänen kurkkuunsa. Niin alhaiseksi kuin hän olikin arvioinut Golenishtshevin taiteentuntemuksen, niin vähäpätöinen kuin tuo sinänsä osuva huomautus Pilatus-virkamiehen ilmeestä oli, niin loukkaavalta kuin tuollainen toisarvoinen huomautus olisi voinut hänestä tuntua, kun se tehtiin ensimmäisenä eikä muusta tärkeämmästä sanottu mitään — silti Mihailov oli riemuissaan. Hän oli itse ajatellut Pilatuksestaan samaa, mitä Golenishtshev nyt siitä sanoi. Golenishtshevin huomautuksen arvoa ei vähentänyt hänen silmissään se seikka, että oli miljoonia ajatuksia, jotka — Mihailov oli siitä varma — olisivat kaikki olleet yhtä oikeita. Hän mieltyi Golenishtsheviin tuon huomautuksen vuoksi ja siirtyi äkkiä alakuloisuuden tilasta riemun tilaan. Taulu kävi eläväksi hänen edessään koko siinä sanoin ilmaisemattomassa monisäkeisyydessään, mikä on kaikelle elävälle ominaista. Mihailov yritti taas sanoa, että niin hänkin oli Pilatuksen ymmärtänyt, mutta ei kyennyt hillitsemään huultensa vapinaa eikä puhumaan. Vronski ja Anna puhelivat myös jotain sillä hiljaisella äänellä, jolla tavallisesti puhutaan taidenäyttelyissä osaksi taiteilijan loukkaamisen pelosta, osaksi siitä syystä, ettei muiden kuullen tultaisi sanoneeksi tyhmyyttä, niin kuin taiteesta puhuttaessa helposti käy. Mihailovista tuntui, että taulu oli tehnyt vaikutuksen heihinkin. Hän siirtyi lähemmäs heitä.
— Miten ihmeellinen on Kristuksen ilme! sanoi Anna. Kaikesta, mitä hän näki, tuo ilme miellytti häntä kaikkein eniten, ja hän tunsi, että se oli taulun keskus ja että sen vuoksi tämä kiitos olisi taiteilijalle mieleen. — Näkee että hän säälii Pilatusta.
Se oli taaskin yksi niitä miljoonia oikeita ajatuksia, joita taulusta ja siinä olevasta Kristus-hahmosta saattoi löytää. Anna oli sanonut Kristuksen säälivän Pilatusta. Kristuksen ilmeessä täytyi olla myös sääliä, koska koko hänen olemuksensa ilmaisi rakkautta, ylimaallista tyyneyttä, kuolemanvalmiutta ja sanojen turhuuden tuntua. Pilatuksessa oli kuin olikin virkamiestä ja Kristuksessa sääliä, koska toisessa oli lihan, toisessa hengen elämä henkilöityneenä. Kaikki tämä ja paljon muuta välähti Mihailovin mielessä. Ja taaskin hänen kasvonsa säteilivät riemusta.
— Niin, ja miten tuo hahmo on tehty, kuinka ilmava se on! sanoi Golenishtshev, aivan kuin tahtoen osoittaa tällä huomautuksella, ettei hän hyväksynyt itse kuvan sisältöä ja ajatusta.
— Niin, ihmeellistä mestaruutta! sanoi Vronski. — Kuinka hyvin nuo taaempana olevat hahmot erottuvat! Sitä se tekniikka merkitsee! huomautti hän Golenishtsheville viitaten heidän äskeiseen keskusteluunsa, jonka aikana Vronski oli tuskitellut tuon tekniikan omaksumisen vaikeutta.
— Niin, niin aivan ihmeellistä! vahvistivat Golenishtshev ja Anna. Vaikka Mihailov olikin mielihyvän vallassa, koski huomautus tekniikasta kipeästi hänen sydämeensä, ja hän katsahti vihaisesti Vronskiin ja kurtisti kulmiaan. Hän oli usein kuullut tuon sanan eikä voinut ollenkaan ymmärtää, mitä sillä oikeastaan tarkoitettiin. Hän tiesi, että sillä ymmärrettiin kokonaan sisällöstä riippumatonta mekaanista piirtämisiä maalaamiskykyä. Usein hän oli huomannut, että tekniikka asetettiin sisäisen arvon vastakohdaksi, ikään kuin sen avulla voisi maalata hyvin sitä, mikä on huonoa. Hän tiesi, että tarvittiin paljon tarkkuutta ja hellävaraisuutta siihen, ettei verhoa poistaessaan vahingoittaisi itse taideteosta ja siihen että saisi poistetuksi kaikki verhot; mutta mitään maalaustaitoa tai tekniikkaa siinä ei vaadittu. Jos pienelle lapselle tai kyökkipiialle olisi samalla tavoin avautunut se, mitä hän, taiteilija, näki, hekin olisivat osanneet paljastaa sen, mitä näkivät. Eikä kaikkein kokenein ja taitavinkaan maalariteknikko voisi pelkällä mekaanisella kyvyllään maalata mitään, jolleivät sisällön puitteet olisi hänelle ensin selvinneet. Lisäksi Mihailov näki, että jos kerran puhuttiin hänen tekniikastaan, ei se ainakaan ansainnut kehumista. Kaikessa, mitä hän maalasi ja oli maalannut, hän näki silmiinpistäviä puutteellisuuksia, jotka johtuivat varomattomuudesta verhojen aukaisemisessa ja joita oli nyt enää mahdoton korjata turmelematta koko teosta, ja melkein kaikissa hahmoissa ja kasvoissa hän näki vielä riisumattomien verhojen jätteitä, jotka pilasivat taulua.
— Erään huomautuksen voisi esittää, jos sallitte… huomauttiGolenishtshev.
— Oi, mielelläni, olkaa niin hyvä, sanoi Mihailov teennäisesti hymyillen.
— Sen vain, että hän on teidän taulussanne ihmisjumala eikä jumalihminen. Minä kyllä tiedän, että olette niin tahtonutkin.
— Minä en ole voinut kuvata sitä Kristusta, jota minulla ei ole sielussani, sanoi Mihailov synkästi.
— Niin, mutta siinä tapauksessa, jos te sallitte minun lausua ajatukseni… Teidän taulunne on niin hyvä, ettei minun huomautukseni voi sitä vahingoittaa, ja se on sitä paitsi vain minun yksityinen ajatukseni. Te olette käsitellyt aihetta eri tavalla. Itse aihekin on toinen. Mutta ajatellaanpa esimerkiksi Ivanovia. Minä olen sitä mieltä, että jos Kristus on asetettu pelkän historiallisen henkilön asemaan, Ivanovin olisi ollut parempi valita jokin toinen historiallinen aihe, sellainen, joka on vielä tuore ja koskematon.
— Mutta jos se on suurin aihe, mitä taiteella on käytettävänään?
— Jos etsii, niin löytää kyllä muitakin. Onhan kyllä niin, ettei taide siedä väittelyä tai harkintaa. Mutta Ivanovin taulua katsellessa tulee uskovan ja uskottoman mieleen kysymys, onko siinä kuvattu olento Jumala; vai eikö ole, ja vaikutelman yhtenäisyys särkyy.
— Kuinka niin? sanoi Mihailov. — Liekö siitä enää erimielisyyttä sivistyneiden kesken?
Golenishtshev ei ollut samaa mieltä ja pitäytyen yhä taiteessa niin tärkeän vaikutelman ykseyden vaatimuksessa hän saattoi Mihailovin alakynteen.
Mihailov oli kuohuksissaan, mutta ei osannut sanoa mitään ajatuksensa puolustamiseksi.
Anna ja Vronski olivat jo pitkään vaihtaneet merkitseviä katseita pahoitellen ystävänsä viisasta lavertelua; viimein Vronski siirtyi isäntää odottamatta toisen, pienemmän taulun luo.
— Oi, miten ihana, miten ihmeellisen ihana! puhelivat he yhteen ääneen.
"Mihin he niin ihastuivat?" ajatteli Mihailov. Hän ei edes muistanut tuota kolme vuotta sitten maalaamaansa taulua. Hän oli unohtanut kaikki ne tuskat ja riemut, joita oli sitä maalatessaan kokenut, kun se oli yksin kuukausimääriä päivällä ja yöllä herkeämättä ollut hänen mielessään; hän oli unohtanut sen, kuten hän aina unohti valmistuneet taulunsa. Hän ei edes tahtonut katsoa siihen ja hän oli asettanut sen esiin vain siksi, että odotti englantilaista, joka halusi ostaa sen.
— Niin, se on jo vanha taulu, hän sanoi.
— Mainio! sanoi Golenishtshev, johon taulun ihanuus näytti todellakin tehonneen.
Kaksi poikaa oli ongella raitojen varjossa. Toinen, vanhempi, oli juuri heittänyt onkensa jokeen ja johdatti huolellisesti kohoa keskemmäksi, pois pensaan takaa, kokonaan syventyneenä toimeensa; toinen, nuorempi, makasi ruohikossa pörröinen vaaleatukkainen pää kyynärvarsien varassa ja katseli veteen miettivin sinisin silmin. Mitähän hän mahtoi ajatella?
Tuon taulun toisissa herättämä ihastus hipaisi Mihailovissa entistä, luomistyön aikaista haltioitumista, mutta hän pelkäsi ja varoi tuota turhanpäiväistä palaamista menneisiin mielialoihin ja tahtoi sen vuoksi — niin hyvillään kuin olikin kiitoksista — johdattaa vieraansa kolmannen taulun luo.
Mutta Vronski kysyi, eikö hän myisi sitä taulua. Kiihtyneessä tilassa olevalle Mihailoville raha-asioista puhuminen oli sangen vastenmielistä.
— Se on pantu siihen myytäväksi, vastasi hän kurtistaen synkästi kulmiaan.
Kun vieraat olivat lähteneet pois, Mihailov istuutui Pilatusta ja Kristusta esittävän taulunsa ääreen ja muisteli, mitä kaikkea vieraat olivat siitä sanoneet, tai oikeammin, mitä he olivat tarkoittaneet sanoillaan. Ihme kyllä kaikki se, mikä oli tuntunut hänestä niin merkittävältä heidän läsnä ollessaan, kun hän oli ajatuksissaan asettunut heidän näkökannalleen, kadotti nyt kaiken merkityksensä. Hän katseli taas tauluaan ehein taiteilijankatsein ja sai takaisin entisen varmuutensa taulunsa täydellisyydestä ja merkittävyydestä. Se varmuus sulki pois kaikki muut intressit ja antoi hänelle työskentelyyn tarvittavan jännitteen.
Kristuksen jalan linjoissa oli kyllä parannettavaa. Hän otti paletin ja ryhtyi työhön. Korjatessaan jalkaa hän vilkuili vähän väliä taaempana olevaa Johanneksen hahmoa, jota vieraat eivät olleet huomanneetkaan, mutta jonka hän tiesi täydellisyyden huipuksi. Korjattuaan jalan hän aikoi ryhtyä viimeistelemään tuota hahmoa, mutta tunsi olevansa liian kiihtynyt. Hänen oli yhtä vaikea tehdä työtä liian kiihkeänä ja tarkkanäköisenä kuin kylmänäkin. Kylmyyden ja luomishehkun välillä oli olemassa vain yksi porras, missä oli hyvä tehdä työtä. Mutta tänään hän oli liian kuohuksissa. Hän aikoi peittää taulunsa, mutta jäikin pitelemään toisella kädellään suojakangasta ja katseli Johanneksen kuvaa kauan, kasvot onnellisessa hymyssä. Viimein hän laski aivan kuin surumielisenä suojakankaan alas ja lähti kotiinsa väsyneenä mutta onnellisena.
Vronski, Anna ja Golenishtshev olivat kotiin palatessaan erityisen vilkkaalla ja hyvällä tuulella. He puhelivat Mihailovista ja hänen tauluistaan. Sana kyky[8], jolla he tarkoittivat luontaista, miltei fyysistä, älystä ja sydämestä riippumatonta taipumusta ja yleensä kaikkea, mitä taiteilija oli sielussaan elänyt, toistui tuon tuostakin heidän puheessaan, sillä heidän oli pakko turvautua siihen voidakseen puhua asiasta, josta heillä ei ollut mitään käsitystä, mutta josta heidän täytyi saada puhua. He sanoivat, että oli mahdoton kieltää Mihailovin kyvykkyyttä, mutta että hänen kykynsä eivät voineet kehittyä sivistyksen puutteessa — seikka, joka on venäläisten taiteilijain yhteinen onnettomuus. Mutta poikia kuvaava taulu oli painunut heidän mieleensä, ja he palasivat puheissaan yhtenään siihen. "Tavattoman suloinen maalaus! Miten taitavasti hän on sen osannut tehdä, ja miten yksinkertaisesti! Hän ei itse ymmärrä, miten hyvä sen on! Täytyy pitää muistissa ja ostaa se häneltä", puheli Vronski.
Mihailov möi Vronskille taulunsa ja suostui tekemään Annan muotokuvan. Määräpäivänä hän tuli ja aloitti työnsä.
Viidennen istunnon jälkeen muotokuva jo hämmästytti kaikkia, varsinkin Vronskia, ei ainoastaan näköisyydellään, vaan myös erityisellä kauneudellaan. Oli omituista, kuinka Mihailov oli voinut löytää kuvattavansa erityisen kauneuden. "Vain se, joka on tuntenut ja rakastanut häntä, niin kuin minä olen rakastanut, on voinut tavoittaa tuon hänen kaikkein suloisimman sielukkaan ilmeensä", ajatteli Vronski, vaikka olikin oppinut tuntemaan tuon ilmeen vasta tästä muotokuvasta. Mutta ilme oli niin osuva, että hän ja muut luulivat jo kauan tunteneensa sen.
— Kuinka kauan minä olen ponnistellut enkä ole saanut aikaan mitään, sanoi Vronski omasta kuvastaan, — ja hän vain vilkaisi ja maalasi. Siinä sen näkee, mitä tekniikka merkitsee.
— Se tulee aikaa myöten, lohdutteli Golenishtshev, jonka mielestä Vronskilla oli kykyjä ja ennen kaikkea sivistystä, ylevämmän taidekäsityksen välttämätöntä pohjaa. Golenishtshevin vakaumusta Vronskin kyvyistä ylläpiti sekin seikka, että hän tarvitsi Vronskin myötätuntoa ja kiitosta omille artikkeleilleen ja ajatuksilleen, ja hän tunsi, että kiitoksen ja kannatuksen tuli olla molemminpuolista.
Vieraassa ympäristössä, varsinkin Vronskin palazzossa, Mihailov oli aivan toinen mies kuin omassa työpajassaan. Hän oli virallisen kohtelias aivan kuin olisi pelännyt lähestyä ihmisiä, joita ei kunnioittanut. Hän nimitti Vronskia "teidän ylhäisyydeksenne" eikä jäänyt koskaan, Annan ja Vronskin pyynnöistä huolimatta, heille päivälliselle eikä käynyt heillä muuten kuin työn merkeissä. Anna suhtautui häneen lempeämmin kuin muihin ja oli kiitollinen muotokuvastaan. Vronski oli hänelle erittäin kohtelias ja halusi ilmiselvästi kuulla taiteilijan arvion taulustaan. Golenishtshev ei jättänyt käyttämättä hyväkseen tilaisuutta istuttaakseen Mihailoviin oikeita käsityksiä taiteesta. Mutta Mihailov pysyi yhtä kylmänä kaikkia kohtaan. Anna tunsi taiteilijan katseesta, että tämä mielellään tarkkaili häntä, mutta keskustelua hän vältti. Vronskin puhuessa hänen maalaustyöstään hän ei koskaan vastannut mitään ja pysytteli yhtä itsepintaisesti vaiti, kun hänelle näytettiin Vronskin tauluja; samoin nähtävästi Golenishtshevin selitykset vain vaivasivat häntä eikä hän viitsinyt väittää niitä vastaan.
Mihailovin hillitty ja ikävä, melkeinpä vihamielinen käytöstapa ei miellyttänyt heitä. He olivatkin hyvillään, kun ihana muotokuva valmistui ja jäi heidän käsiinsä ja taiteilija lakkasi käymästä talossa.
Golenishtshev sanoi ensimmäisenä ajatuksen, joka oli ollut kaikkien mielessä, nimittäin että Mihailov tunsi kateutta Vronskia kohtaan.
— Olettakaamme, ettei hän oikeastaan kadehdi, sillä hän on kieltämättä kyky; mutta häntä harmittaa se, että rikas hovimies, päälle päätteeksi kreivi — nehän vihaavat kaikkea sellaista — saattaa ilman erityistä vaivannäköä saada aikaan samaa, jollei parempaakin kuin hän, joka on omistanut sille koko elämänsä. Niin suuri tekijä on sivistys, jota hänellä ei ole.
Vronski puolusti Mihailovia, mutta sisimmässään hän uskoi tuon, sillä hänen käsityksensä mukaan toisesta, alemmasta maailmasta oleva ihminen ei voinut olla tuntematta kateutta.
Annan muotokuvien, jotka he molemmat, sekä hän että Mihailov, olivat maalanneet mallista, olisi pitänyt osoittaa Vronskille, mikä ero oli olemassa hänen ja Mihailovin välillä. Mutta hän ei nähnyt sitä. Vasta Mihailovin lähdettyä hän lakkasi maalaamasta kauan valmistelemaansa Annan muotokuvaa katsoen sen nyt tarpeettomaksi. Sen sijaan hän jatkoi tauluaan, jonka aihe oli keskiajan elämästä. Hän itse ja Golenishtshev ja Anna olivat kaikki sitä mieltä, että taulu oli erittäin hyvä, sillä se muistutti paljon enemmän kuuluisia maalauksia kuin Mihailovin tekeillä oleva taulu.
Mihailov puolestaan oli vielä heitäkin iloisempi työn päättymisestä. Sillä vaikka Annan muotokuva oli häntä innostanutkin, hänelle oli suuri helpotus päästä kuulemasta Golenishtshevin jaarituksia taiteesta ja katselemasta Vronskin maalauksia. Hän tiesi, että oli mahdotonta kieltää Vronskia maalamasta huvikseen; hän tiesi, että kaikilla harrastelijoilla oli täysi oikeus maalata mitä mieli teki, mutta häntä se vaivasi. Eihän ketään voinut kieltää tekemästä itselleen suurta vahanukkea ja syleilemästä sitä. Mutta jos tuo vahanuken tekijä istuutuisi nukkeineen rakastuneen ihmisen eteen ja alkaisi hyväillä vahanukkeaan niin kuin rakastunut hyväilee rakastettuaan, se kiusaisi rakastunutta. Saman kiusallisen tunteen vallassa Mihailov oli Vronskin maalauksia katsellessaan; häntä nauratti ja harmitti, säälitti ja loukkasi se, mitä hän näki.
Vronskin innostus maalaukseen ja keskiaikaan ei kestänyt kauan. Hänellä oli sentään sen verran maalaustaiteellista makua, ettei hän voinut maalata tauluaan loppuun. Taulu jäi kesken. Vronski tunsi hämärästi, että viat, joita alussa tuskin huomasi, tulisivat hyvin silmäänpistäviksi, jos taulua jatkettaisiin. Hänen kävi samoin kuin oli käynyt Golenishtshevin, joka tunsi, ettei hänellä ollut mitään sanomista ja joka alituisesti petti itseään sillä harhaluulolla, ettei ajatus ollut vielä ehtinyt kypsyä ja että hän paraikaa kypsytteli sitä ja kokoili aineksia. Mutta Golenishtshevia se ärsytti ja kiusasi, kun taas Vronskin oli vaikea antautua itsepetoksen ja nyrpeyden valtaan. Luonteenomaisella päättäväisyydellään hän lakkasi maalaamasta, tarvitsematta siihen sen enempiä selityksiä tai puolustuspuheita.
Mutta ilman tätä harrastusta alkoi hänen ja hänen maalausintonsa kylmenemistä kummastelevan Annan elämä italialaisessa kaupungissa tuntua niin ikävältä, palazzo muuttui niin vanhaksi ja likaiseksi, ikkunaverhojen tahrat, lattian rakoset ja katonreunuksen kulunut rappaus kävivät niin epämiellyttävän silmäänpistäviksi, ja heitä alkoi niin kyllästyttää samaisen Golenishtshevin, erään italialaisen professorin ja saksalaisen matkailijan seura, että elämäntapaa täytyi muuttaa. He päättivät matkustaa takaisin Venäjälle ja asettua maalle asumaan. Pietarissa Vronski aikoi suorittaa omaisuudenjaon veljensä kanssa, ja Anna aikoi tavata poikaansa. Kesän he aikoivat viettää Vronskin suurella perintötilalla.
Levin oli ollut naimisissa kolme kuukautta. Hän oli onnellinen, mutta aivan eri tavalla kuin oli odottanut. Hän joutui tuon tuostakin pettymään entisten haaveidensa suhteen, mutta niiden sijaan tuli odottamatta uusia viehättäviä asioita. Hän oli onnellinen, mutta joka askeleella, jonka hän otti uuden perhe-elämän piirissä, hän huomasi, että kaikki oli aivan toisenlaista kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi koko ajan samaa kuin ihminen, joka oli rannalta ihastellut veneen tasaista, onnellista liukumista järvellä ja istunut sitten itse veneeseen. Hän näki, ettei riittänyt, että istui aloillaan, venettä keikuttamatta, vaan täytyi pitää aina mielessään, mihin oli soutamassa. Piti myös ottaa huomioon, että jalkojen alla oli syvä vesi, että täytyi soutaa ja että tottumattomiin käsiin koski. Sitä oli helppo katsella, mutta soutaminen oli hyvin vaikeata joskin riemukasta.
Katsellessaan poikamiesaikoinaan toisten avioelämää, sen pikku huolia, riitoja ja mustasukkaisuutta, Levin oli ylenkatseellisesti hymyillyt sille sielussaan. Hän oli ollut niin varma siitä, että hänen tulevassa avioelämässään ei mikään sellainen voisi tulla kysymykseen ja että sen kaikki ulkonaiset muodotkin tulisivat olemaan aivan erilaisia kuin muiden ihmisten elämä. Mutta Levinin ja hänen vaimonsa elämästä ei tullut mitenkään erityistä, päinvastoin, se kutoutui kokonaan juuri niistä mitättömistä pikkuseikoista, joita Levin oli ennen siinä määrin halveksinut, mutta jotka nyt hänen tahtomattaan olivat ihmeellisen ja peruuttamattoman merkityksellisiä. Ja Levin näki, ettei kaikkien noiden pikkuseikkojen järjestäminen ollutkaan niin helppoa kuin hän ennen oli otaksunut. Vaikka Levin oli luullut ymmärtävänsä perhe-elämää paremmin kuin kukaan, hän oli — kuten kaikki miehet — väkisinkin kuvitellut sitä pelkäksi rakkauden juhlaksi, jota mitkään pikkuhuolet eivät saisi häiritä. Hän oli ajatellut tekevänsä työtään ja lepäävänsä siitä rakkauden onnessa. Hänen vaimonsa tuntisi olevansa rakastettu ja sillä hyvä. Mutta miehille tyypilliseen tapaan hän oli unohtanut, että vaimollakin olisi oma työnsä. Ja hän ihmetteli, kuinka tuo runollinen, ihana Kitty saattoi — eikä vain ensimmäisinä viikkoina, vaan jo ensimmäisinä päivinä — välittää, huolehtia ja pitää lukua pöytäliinoista, huonekaluista, vieraspatjoista, tarjoilusta, kokista, päivällisestä jne. Jo ennen naimisiinmenoa Levin oli kummastellut, että Kitty oli niin varmasti kieltäytynyt ulkomaanmatkasta ja päättänyt lähteä maalle, ikään kuin hän olisi tiennyt, mikä oli tarpeellista ja osannut ajatella muutakin kuin rakkauttaan. Se oli pistellyt Leviniä silloin, ja nytkin Kittyn puuhailu pikkuasioiden parissa silloin tällöin loukkasi häntä. Mutta hän näki, että se oli Kittylle välttämätöntä. Ja vaikkakaan hän ei ymmärtänyt noiden huolien syytä ja naureskeli niille, hän ei voinut olla ihastelematta Kittyn toimia, sillä rakasti vaimoaan. Hän naureskeli sille, miten Kitty sijoitteli Moskovasta tuodut huonekalut, miten hän sisusti uudelleen oman ja miehensä huoneen, miten asetti ikkunaverhot, mitkä huoneet hän määräsi tulevien vieraiden ja Dollyn varalle, miten järjesti uuden kamarineitonsa huoneen, tilasi päivällisen vanhalta kokilta ja kinasteli Agafja Mihailovnan kanssa ruokatavaroiden hoidosta. Levin näki kokkivanhuksen kuuntelevan hymyilevänä ja ihaillen nuoren rouvan taitamattomia, mahdottomia käskyjä; hän näki miten Agafja Mihailovna mietteissään pudisteli lempeästi päätään rouvan ruokakomeroja koskeville määräyksille; hän näki myös miten suloinen Kitty oli tullessaan itkien ja nauraen kertomaan hänelle, että Masha oli tottunut pitämään häntä neitinä, minkä vuoksi kukaan ei totellut häntä. Levinistä tämä kaikki oli herttaista mutta omituista, ja hän arveli, että ilman sitä olisi ollut parempi.
Levin ei tiennyt mitään siitä uutuudenviehätyksestä, jota Kitty koki, kun hän nyt saattoi tilata mitä halusi, ostaa mielin määrin makeisia, kuluttaa rahaa niin paljon kuin tahtoi ja käskeä laittamaan niitä leivoksia, mitä kulloinkin mieli teki sen sijaan, että kotonaan hän ei ollut voinut aina tyydyttää haluaan, jos oli tehnyt mieli vaikkapa hapankaalia tai makeisia.
Hän ajatteli nyt ilomielin Dollyn ja lasten tuloa erityisesti sen vuoksi, että hän saisi tilata lapsille kunkin mielileivoksen ja kuulla Dollyn lausuntoja talon uudesta järjestyksestä. Hän ei tiennyt itse mistä syystä, mutta kotitalous kiinnosti häntä kovasti. Tuntien vaistomaisesti kevään lähestyvän ja tietäen sadepäivien olevan tulossa hän rakensi parhaansa mukaan pesäänsä tahtoen yhtaikaa sekä rakentaa sitä että oppia, miten rakennustyötä oli tehtävä.
Kittyn pikkutarkka puuhailu ei lainkaan muistuttanut Levinin ylevää ihannetta alkuaikojen onnesta, ja tämä oli yksi Levinin pettymyksistä. Toisaalta tuo suloinen huolestuneisuus, jonka syytä hän ei ymmärtänyt, mutta josta hän ei voinut olla pitämättä, oli viehättävämpiä uusia piirteitä Kittyssä.
Toinen pettymyksen ja viehätyksen aihe olivat riidat. Levin ei ollut koskaan voinut aavistaa, että hänen ja hänen vaimonsa suhteissa saattaisi ilmetä mitään muuta kuin hellyyttä, kunnioitusta ja rakkautta, mutta jo aivan ensimmäisinä päivinä heidän välilleen syntyi riita, jonka tuoksinassa Kitty sanoi, ettei Levin rakastanut vaimoaan vaan ainoastaan itseään, purskahti itkuun ja alkoi huitoa käsillään.
Tämä heidän ensimmäinen riitansa johtui siitä, että Levin oli lähtenyt uudelle lohkotilalleen ja viipynyt siellä puoli tuntia kauemmin kuin oli luvannut, sillä hän oli lähtenyt takaisin oikotietä ja eksynyt. Hän ajoi kotiin ajatellen yksinomaan vaimoaan, tämän rakkautta ja omaa onneaan, ja mitä lähemmäksi kotia hän tuli, sitä suurempaa hellyyttä hän tunsi vaimoaan kohtaan. Hän juoksi sisään saman, jopa voimakkaamman tunteen vallassa kuin oli aikanaan saapunut Shtsherbatskille pyytämään Kittyä omakseen. Yllättäen hän näkikin niin synkän ilmeen, ettei ollut vielä koskaan nähnyt sellaista vaimonsa kasvoilla. Hän aikoi suudella vaimoaan, mutta tämä sysäsi hänet pois.
— Mitä sinä?
— Oletpas sinä iloinen… alkoi Kitty koettaen olla kylmän myrkyllinen.
Mutta tuskin hän oli avannut suunsa, kun järjettömän mustasukkaisuuden aiheuttamat nuhteet ryöpsähtivät virtana Levinin yli purkaen kaiken sen, mikä oli vaivannut Kittyä tuona puolena tuntina, jonka hän oli hievahtamatta istunut ikkunalla odottamassa. Vasta silloin Levin ymmärsi ensimmäisen kerran sen, mitä ei ollut ymmärtänyt saattaessaan Kittyä kirkosta vihkimisen jälkeen. Hän ymmärsi, ettei Kitty ollut hänelle vain läheinen, vaan että hän ei enää tiennyt, mihin Kitty päättyi ja mistä hän itse alkoi. Hän ymmärsi sen siitä kipeästä kahtiajaon tunteesta, jota hän tunsi tuona hetkenä. Ensin hän loukkaantui, mutta samassa hän jo tunsi, ettei Kitty voinut loukata häntä, sillä tämähän oli hän itse. Hänestä tuntui hetken samalta kuin ihmisestä, joka saa äkkiä voimakkaan iskun takaapäin, kääntyy harmissaan ja kostoa janoten taakseen hakien syyllistä, mutta huomaakin itse vahingossa kolauttaneensa päänsä ja ymmärtää, ettei ole syytä vihoitella kenellekään ja että hänen täytyy kestää ja hoitaa kipunsa itse.
Myöhemmin hän ei enää koskaan kokenut sitä yhtä voimakkaasti, mutta tällä ensimmäisellä kerralla hänen oli vaikea päästä tasapainoon tapahtuneen jälkeen. Luonnostaan herännyt tunne käski häntä puolustautumaan ja osoittamaan vaimolleen, kuinka väärin ja pahoin tämä oli tehnyt; mutta se olisi vain hermostuttanut Kittyä vielä enemmän ja suurentanut heidän välistään juopaa, mikä tässä asiassa oli surullisinta. Toinen totunnainen tunne kehotti Leviniä osoittamaan, että hän oli syytön ja Kitty itse syypää; mutta toinen voimakkaampi tunne käski niin pian kuin suinkin luomaan umpeen syntyneen railon, ettei se vain pääsisi suurentumaan. Oli kyllä kiusallista ottaa sellainen väärä syytös niskoilleen, mutta oli vielä pahempi haavoittaa toista tekemällä itsensä syyttömäksi. Niin kuin puoliunessa kipua kärsivä ihminen hänkin tahtoi repäistä kipeän kohdan irti ja heittää sen pois, mutta tajusi herättyään, että kipeä kohta olikin hän itse. Täytyi vain koettaa auttaa kipeää kohtaa kestämään, ja niin hän koetti tehdä.
He tekivät sovinnon. Tuntien oman syyllisyytensä Kitty oli sen jälkeen entistä hellempi miehelleen, ja heidän onnensa kasvoi kaksinkertaiseksi. Mutta siitä huolimatta tuli uusia yhteentörmäyksiä, usein aivan odottamattomista ja vähäpätöisistä syistä. Ne johtuivat monesti siitäkin, etteivät he vielä tienneet, mikä toiselle oli tärkeää, ja siitä, että kumpikin oli alkuaikoina usein huonolla tuulella. Kun toinen oli hyvällä ja toinen huonolla tuulella, sopu ei häiriytynyt, mutta kun kumpikin sattui olemaan pahalla päällä, syntyi yhteentörmäyksiä niin käsittämättömän mitättömistä seikoista, etteivät he jälkeenpäin mitenkään voineet ymmärtää, mistä riita oli alkanut. Tosin heidän kummankin ollessa hyvällä tuulella heidän elämänilonsa kaksinkertaistui. Mutta kuitenkin tämä avioelämän alkuvaihe oli heille vaikeaa aikaa.
Koko tuon ajan ilmassa oli erityistä kireyttä, ikään kuin heitä yhdistävää ketjua olisi temmottu puoleen ja toisen. Yleensäkin kuherruskuukausi eli ensimmäinen häiden jälkeinen kuukausi, jolta Levin toisten puheiden perusteella oli odottanut niin paljon, oli kaikkea muuta kuin kuhertelua, ja se jäikin molempien mieleen heidän elämänsä raskaimpana ja nöyryyttävimpänä ajanjaksona. He koettivat myöhemmin kumpikin pyyhkäistä muististaan kaikki tuon sairaan ajan rumat ja häpeälliset seikat, sillä noina viikkoina he olivat harvoin normaalissa mielentilassa eivätkä oikein tunnistaneet itseään.
Vasta kolmantena kuukautena häiden jälkeen, kun he olivat palanneet Moskovasta vietettyään siellä kuukauden, heidän elämänsä alkoi sujua tasaisemmin.
He olivat juuri saapuneet Moskovasta ja iloitsivat saadessaan olla omassa rauhassaan. Levin istui huoneessaan kirjoituspöytänsä ääressä ja kirjoitti. Vanhanaikaisella nahkasohvalla, joka oli ollut siinä Levinin isän ja isoisänkin aikana, istui Kitty violetissa puvussaan — samassa, jota hän oli pitänyt naimisissa olonsa ensimmäisinä päivinä ja joka oli niin rakkaana painunut Levinin muistiin — ja ompeli brodyyrityötään. Levin mietti ja kirjoitti, ja vaistosi kaiken aikaa ilolla Kittyn läheisyyden. Hän ei ollut jättänyt maataloustoimiaan eikä teostaan, jonka oli määrä esittää uudet taloudenpidon perusteet; mutta yhtä pieniltä ja mitättömiltä kuin nuo toimet ja aatteet olivat hänestä ennen näyttäneet sen pimeyden rinnalla, joka oli peittänyt häneltä koko elämän, yhtä vähäarvoisilta ja pieniltä ne tuntuivat nyt alkamassa olevan, onnen valon kirkastaman elämän rinnalla. Hän jatkoi töitään, mutta tunsi huomionsa painopisteen siirtyneen muualle ja tiesi sen vuoksi katsovansa asioita aivan toisin, selkeämmin. Ennen hän oli paennut elämäänsä tuohon työhön. Ennen hän oli tuntenut, että ilman sitä hänen elämänsä olisi liian synkkä. Nyt kirjoitustyö oli hänelle välttämätöntä siksi, ettei elämä olisi liian yksitoikkoisen valoisaa. Otettuaan taas esiin paperinsa ja luettuaan aiemmin kirjoittamansa hän tunsi ilokseen, että asia oli vaivan arvoinen. Monet entiset ajatukset tuntuivat kyllä liioitelluilta ja äärimmilleen viedyiltä, mutta monet kohdat, jotka olivat olleet ennen hämäriä, selvenivät, kun hän palautti kokonaisuuden mieleensä. Hän kirjoitti nyt Venäjän maanviljelyksen epäedullisen aseman syitä käsittelevää uutta lukua. Hän tahtoi osoittaa, ettei köyhyys Venäjällä johtunut ainoastaan maaomaisuuden väärästä jaosta ja virheellisestä suunnasta, vaan että sitä lisäsi suuresti Venäjälle viime aikoina niin luonnottomasti ulkoa ympätty kulttuuri. Sen piirteitä olivat varsinkin liikenneyhteydet, rautatiet, joiden seurauksena elämä oli keskittynyt kaupunkeihin; ylellisyyden kasvaminen ja siitä johtuva tehdasteollisuuden, luottolaitoksen ja siihen liittyvän pörssikeinottelun kehitys, mikä kaikki oli koitunut maanviljelyksen vahingoksi. Hän arveli, että valtiossa, jossa varallisuus saa kehittyä luonnollisesti, edellä kuvatut ilmiöt seuraavat vasta sitten, kun maanviljelykseen on uhrattu paljon työtä ja kun se on päässyt kunnollisiin tai ainakin määrätyntasoisiin olosuhteisiin. Samoin hän oli sitä mieltä, että maan varallisuuden täytyi kasvaa tasasuhtaisesti ja ennen kaikkea niin, etteivät muut varallisuuden haarat pääsisi maanviljelyksen edelle. Tiettyä maanviljelyksen tasoa vastasi hänen mielestään tietty liikenneyhteyksien taso. Siksi rautatiet, jotka oli rakennettu valtiollisten eikä taloudellisten tarpeiden vaatimuksesta, olivat hänestä Venäjän väärin järjestetyn maatalouden oloissa ennenaikaisia. Sen sijaan että ne olisivat edistäneet maanviljelystä, kuten oli toivottu, ne olivat ajaneet siitä ohi ja laajentamalla teollisuutta ja luotonantoa saaneet sen kehityksen pysähtymään. Sen vuoksi, Levin arveli, niin kuin yhden elimen yksipuolinen ja ennenaikainen kehittyminen elävässä kehossa on haitaksi yleiselle kehitykselle, olivat luotot, yleiset kulkulaitokset ja tehdasteollisuuden vaurastuminen — niin tärkeitä kuin ne kaikki olivatkin Euroopassa, missä ne vastasivat aikaansa — tehneet Venäjän varallisuuden yleiselle kasvulle vain vahinkoa syrjäyttäessään ajan tärkeimmän kysymyksen, maanviljelysolojen järjestämisen.
Levinin kirjoittaessa Kitty mietti, miten luonnottoman huomaavainen hänen miehensä oli ollut nuoren ruhtinas Tsharskin seurassa, joka oli hyvin tahdittomasti liehakoinut Kittyä päivää ennen lähtöä. Varmaan hän on mustasukkainen, ajatteli Kitty. — Voi taivas, miten hän on herttainen ja hassu! Mustasukkainen minusta! Tietäisipä hän, etten välitä heistä kenestäkään enempää kuin Pjotr-kokista, hän ajatteli katsoessaan oudoin omistajan tuntein miehensä niskaa ja punertavaa kaulaa. — Vaikka onkin sääli häiritä häntä (mutta ehtiihän hän vielä!), niin koetan katsoa häntä kasvoihin; tunteekohan hän, että minä katson? Minä tahdon, että hän kääntyy… tahdon, tahdon! ja hän avarsi silmänsä suuriksi koettaen siten lisätä katseensa voimaa.
— Niin, ne vetävät puoleensa kaikki mehut ja antavat valheellisen loiston… mutisi Levin lakaten kirjoittamasta. Hän tunsi kasvoillaan Kittyn katseen ja hymyn ja vilkaisi sivulleen.
— Mitä? hän kysyi hymyillen ja nousi.
"Katsoipas", ajatteli Kitty.
— Ei mitään, minä vain tahdoin saada sinut katsomaan itseeni, hän sanoi katsoen mieheensä ja koettaen arvata, harmittiko häntä vai eikö.
— Että meillä sitten on mukavaa kahden! Minulla, tarkoitin, sanoiLevin ja tuli Kittyn luo kasvot onnesta säteillen.
— Minulla on niin hyvä olla! En lähde enää minnekään, varsinkaan enMoskovaan.
— Mitä sinä äsken ajattelit?
— Minäkö? Minä ajattelin… ei, ei, mene sinä vain kirjoittamaan, älä anna minun häiritä, sanoi Kitty rypistäen huuliaan, — ja minunkin pitää leikata auki nuo reiät, näetkö?
Hän otti sakset ja alkoi leikata.
— Ei, sano nyt, pyysi Levin istuutuen hänen viereensä ja seuraten pienten saksien kaartuvaa liikettä.
— Niin, mitäs minä nyt ajattelinkaan? Minä ajattelin Moskovaa ja sinun niskaasi.
— Mistä hyvästä minä olen saanut tällaisen onnen? Se ei ole luonnollista. Kaikki on liian hyvin, sanoi Levin suudellen Kittyn kättä.
— Minusta se on päinvastoin sitä luonnollisempaa, mitä suurempaa se on.
— Sinulla on tuolla pieni hiustupsu, Levin sanoi kääntäen hellävaroen Kittyn päätä. — Tuossa, näetkös. Ei, ei, me teemme työtä nyt!
Työnteosta ei enää tullut mitään, ja he hypähtivät erilleen kuin pahanteosta yllätettyinä, kun Kuzma tuli ilmoittamaan, että illallinen oli pöydässä.
— Joko kaupungista on tultu? kysyi Levin Kuzmalta.
— Tulivat äsken; purkavat kuormaa.
— Tule pian, Kitty sanoi miehelleen lähtien huoneesta, — muuten minä luen kirjeet yksin. Sitten soitetaan nelikätisesti.
Jäätyään yksin ja koottuaan vihkonsa uuteen Kittyn ostamaan salkkuun Levin meni uuden pesukaapin luo, jolla oli uusia ja siroja esineitä — nekin Kittyn mukana ilmaantuneita — ja alkoi pestä käsiään. Levin hymyili omille ajatuksilleen ja ravisti niille nuhtelevasti päätään; katumuksen tapainen tunne vaivasi häntä. Hänen nykyisessä elämässään oli tiettyä häpeällisen lellittelyn makua. "Ei ole hyvä elää näin", ajatteli hän. "Lähes kolmeen kuukauteen en ole tehnyt juuri mitään. Tänään ryhdyin oikeastaan ensimmäisen kerran vakavasti työhöni, ja kuinkas kävi? Juuri pääsin alkuun, kun jo luovutin. Tavalliset toimenikin olen jättänyt melkein kokonaan. En ole paljon seuraillut talouttanikaan. Milloin en itse raaski jättää häntä, milloin taas näen, että hänen tulee ikävä. Ja minä kun luulin, että elämä ennen naimisiinmenoa on vain sellaista turhaa, asiaankuulumatonta, ja että vasta naimisiin mentyä alkaa oikea elämä. Ja nyt on pian kolme kuukautta kulunut, enkä minä koskaan ennen ole viettänyt aikaani näin joutilaasti ja hyödyttömästi. Ei, tämä ei käy päinsä, täytyy yrittää. Se ei tietenkään ole hänen syynsä. En voi moittia häntä mistään. Minun itseni olisi pitänyt olla lujempi ja suojata paremmin miehistä riippumattomuuttani. Mutta tällä lailla voi itse tottua ja opettaa hänetkin… Eihän se ole hänen syynsä", hän päätteli itsekseen.
Mutta tyytymättömän ihmisen on vaikea olla moittimatta toista ja juuri kaikkein läheisintä ihmistä siitä, mikä on hänen oman tyytymättömyytensä syynä. Ja Levininkin mieleen tuli hämäriä ajatuksia siitä, ettei syy ollut Kittyssä itsessään ("mihin hän olisi voinut olla syypää?") vaan hänen liiaksi pintapuolisessa ja turhamaisessa kasvatuksessaan ("mokoma tyhmyri se Tsharski: kyllä minä tiedän, että Kitty koetti, mutta ei osannut hillitä häntä"). "Niin, paitsi kiinnostusta taloa kohtaan (sitä on riittämiin), paitsi pukeutumistaan ja brodyyritöitään hänellä ei ole vakavia intressejä. Häntä ei kiinnosta sen paremmin minun työni, maatila, talonpojat, musiikki, johon hänellä on paljon lahjoja, kuin lukeminenkaan. Hän ei tee mitään, mutta on täysin tyytyväinen." Sisimmässään Levin paheksui Kittyä eikä vielä ymmärtänyt, että tämä valmistautui siirtymään siihen pian koittavaan elämänvaiheeseen, jolloin hänen oli yhtaikaa oltava miehensä vaimo ja talon emäntä ja hoivattava, imetettävä ja kasvatettava lapsiaan. Kitty itse vaistosi sen, ja nyt, tähän pelottavaan tehtävään valmistautuessaan ja iloisena pesäänsä rakennellessaan, hän nautti huolettomista ja onnellisista rakkauden hetkistä soimaamatta niistä itseään.
Kun Levin tuli yläkertaan, hänen vaimonsa istui uuden hopeisen samovaarin ja uuden teekaluston ääressä lukien kirjettä; kirje oli Dollyltä jonka kanssa Kitty oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Pienen pöydän ääressä istui vanha Agafja Mihailovna, täysi teekuppi kädessään.
— Rouvanne pani minut tähän, käski istumaan kanssaan, sanoi AgafjaMihailovna ja katsahti Kittyyn ystävällisesti hymyillen.
Noista sanoista Levin ymmärsi, että Agafja Mihailovnan ja Kittyn välinen draama oli nyt loppunut. Hän näki, että huolimatta kaikesta siitä mielipahasta, jota uusi emäntä oli tuottanut Agafja Mihailovnalle riistämällä tältä hallitusohjat, Kitty oli kuitenkin lopulta voittanut hänen rakkautensa.
— Minäpä katsoin sinunkin kirjeesi, sanoi Kitty antaen miehelleen huonosti töherretyn kirjeen. — Se on luullakseni siltä veljesi naiselta… lisäsi hän. — Minä en lukenut sitä loppuun. Tämä on kotiväeltä ja Dollyltä. Voitko kuvitella! Grisha ja Tanja ovat olleet Sarmatskilla lastenjuhlissa; Tanja on ollut markiisittarena.
Mutta Levin ei kuunnellut häntä, vaan punastui ja otti Marja Nikolajevnan, veljensä entisen rakastajattaren, kirjeen ja alkoi lukea. Se oli jo toinen kirje Marja Nikolajevnalta. Ensimmäisessä hän oli kertonut Nikolai Levinin ajaneen hänet luotaan ilman mitään syytä ja lisännyt siihen liikuttavan lapsellisesti, että vaikka hän olikin taas joutunut kurjuuteen, hän ei pyytänyt eikä tahtonut mitään, mutta häntä vain raastoi se ajatus, että Nikolai Dmitrijevitsh joutuisi ilman häntä hukkaan huonon terveytensä tähden, ja pyysi siksi Leviniä pitämään huolta veljestään. Nyt tulleessa kirjeessä oli uusia tietoja. Marja Nikolajevna oli löytänyt Nikolai Dmitrijevitshin ja mennyt taas yhteen tämän kanssa Moskovassa, sitten he olivat lähteneet yhdessä erään läänin pääkaupunkiin, mistä Nikolai oli saanut paikan. Siellä tämä oli riitaantunut päällikkönsä kanssa ja lähtenyt takaisin Moskovaan, mutta sairastunut matkalla niin pahasti, että tuskin enää nousee sairasvuoteelta, sanottiin kirjeessä. "Aina vain muistelee teitä, ja rahatkin ovat jo lopussa."
— Luehan mitä Dolly kirjoittaa sinusta, alkoi Kitty hymyillen, mutta, pysähtyi äkkiä huomatessaan miehensä muuttuneen ilmeen. — Mikä sinun on? Mitä on tapahtunut?
— Kirjoittaa, että Nikolai-veli on kuolemaisillaan. Minun täytyy lähteä sinne.
Kittyn kasvot muuttuivat äkkiä. Kaikki mietteetTanja-markiisittaresta ja Dollystä häipyivät silmänräpäyksessä.
— Koska sinä sitten lähdet? kysyi hän.
— Huomenna.
— Minä tulen mukaan, saanhan tulla?
— Eihän toki, Kitty, sanoi Levin moittivasti.
— Miksi niin? kysyi Kitty loukkaantuneena siitä, että hänen miehensä suhtautui niin vastahakoisesti ja paheksuvasti hänen ehdotukseensa.
— Miksi minä en saisi tulla? Enhän minä häiritse sinua. Minä…
— Minä matkustan siksi, että veljeni on kuolemaisillaan, sanoi Levin.
— Mutta mitä varten sinä…
— Mitäkö varten? Samaa varten kuin sinäkin.
"Tällaisenakin minulle niin tärkeänä hetkenä hän ajattelee vain sitä, että hänen tulee ikävä yksin", ajatteli Levin. Häntä harmitti tuollainen veruke näin tärkeässä asiassa.
— Se ei käy päinsä, sanoi Levin ankarasti.
Agafja Mihailovna, joka näki, että asiasta tulee riita, asetti hiljaa kuppinsa pöydälle ja poistui huoneesta. Kitty ei edes huomannut häntä. Hänen miehensä viime sanojen sävy loukkasi häntä erityisesti sen vuoksi, ettei tämä ottanut uskoakseen, mitä hän sanoi.
— Sen minä vain sanon, että jos sinä lähdet, niin minä lähden myös, ehdottomasti, vakuutti Kitty kiivaasti. — Miksi se ei kävisi päinsä? Miksi sinä niin sanot?
— Siksi että herra ties minne kaikkialle joutuu menemään, millaisia teitä kulkemaan ja millaisiin majataloihin majoittumaan… Sinä vain häiritsisit minua, sanoi Levin koettaen pysyä kylmäverisenä.
— En vähääkään. Minä en tarvitse mitään. Missä sinä voit olla, siellä minäkin…
— Jo pelkästään siitä syystä, että siellä on se nainen, jonka kanssa sinä et voi ryhtyä tekemisiin.
— Minä en tiedä enkä välitä siitä, ketä ja mitä siellä on. Minä tiedän vain, että mieheni veli on kuolemaisillaan ja mieheni lähtee hänen luokseen, ja minä lähden myös, ettei…
— Kitty, älä nyt suutu. Mutta ymmärräthän, että asia on tärkeä ja että minuun koskee, kun näen siihen sekoitettavan sellaista heikkoutta kuin yksinjäämisen pelkoa. No, jos sinun tulee ikävä yksin, niin lähde sinä Moskovaan.
— Sinä näet minussa aina huonoja, alhaisia ajatuksia, Kitty aloitti loukkaantuneisuuden ja suuttumuksen kyyneleet silmissään. — Kun minä en ollenkaan heikkouden enkä muun… Minä tunnen, että minun velvollisuuteni on olla mieheni kanssa, kun suru painaa häntä, mutta sinä tahdot tahallasi haavoittaa minua, olla tahallasi ymmärtämättä…
— Ei, tämä on kauheaa. Olla kuin mikäkin orja! Levin huudahti nousten paikaltaan jaksamatta enää hillitä harmistuneisuuttaan. Mutta samassa hän tunsi lyövänsä omaa itseään.
— Miksi sinä sitten menit naimisiin? Olisit pysynyt vapaana. Miksi sinä menit, jos nyt kerran kadut? sanoi Kitty, kavahti pystyyn ja juoksi vieraskamariin.
Levin lähti hakemaan Kittyä ja löysi hänet nyyhkyttämästä.
Levin alkoi puhua koettaen löytää sanoja, jotka olisivat rauhoittaneet Kittyä. Mutta Kitty ei kuunnellut häntä eikä suostunut mihinkään. Levin kumartui hänen puoleensa, otti hänen vastustelevan kätensä, suuteli sitä ja hänen hiuksiaan, sitten uudelleen kättä, mutta Kitty pysyi vaiti. Vasta sitten kun Levin painoi molemmat kätensä hänen ohimoilleen ja sanoi "Kitty!", hän tointui, itki sitten hetkisen, ja sovinto oli tehty.
Päätettiin lähteä seuraavana päivänä yhdessä. Levin sanoi uskovansa, että Kitty oli tahtonut lähteä mukaan voidakseen olla jotenkin hyödyksi, ja myönsi, ettei Marja Nikolajevnan läsnäolo veljen luona loukannut säädyllisyyttä. Mutta sisimmässään hän oli tyytymätön vaimoonsa ja itseensä. Hän oli tyytymätön vaimoonsa, joka ei ollut voinut antaa sen vertaa periksi, että olisi antanut hänen lähteä, vaikka syy oli niin tärkeä. Tuntui kovin oudolta ajatella, että hän, joka ei vielä vähän aikaa sitten tohtinut uskoa siihen onneen, että Kitty voisi rakastaa häntä, tunsi nyt itsensä onnettomaksi hänen liiallisen rakkautensa tähden! Hän oli tyytymätön myös itseensä, kun ei ollut osoittanut tarvittavaa luonteenlujuutta. Eikä hän mitenkään voinut sisimmässään myöntää, ettei hänen veljensä luona oleva nainen voinut olla tekemisissä hänen vaimonsa kanssa, ja hän ajatteli kauhuissaan, mitä kaikkia törmäyksiä saattoikaan sattua. Jo yksistään se, että hänen vaimonsa, hänen Kittynsä, olisi samassa huoneessa ilotytön kanssa, sai hänet vavahtelemaan inhosta ja kauhusta.