Erään läänin pääkaupungissa sijaitseva hotelli, jossa Nikolai Levin makasi sairaana, oli niitä venäläisissä isommissa kaupungeissa usein tavattavia, uudenaikaisia hotelleja, jotka on alkuaan tarkoitettu puhtaiksi, mukaviksi ja jopa hienostuneiksi, mutta jotka niissä käyvän yleisön myötä muuttuvat kovin nopeasti likaisiksi kapakoiksi ja vaikuttavat tietyssä uudenaikaisuudessaan vielä vastenmielisemmiltä kuin vanhat, selvästi likaiset kapakat. Tämä hotelli oli jo joutunut siihen tilaan. Pääovella seisova likainen, savuketta poltteleva sotamies, jonka oli määrä tehdä ovenvartijan virkaa, synkät ja ikävät rautaportaat, liian röyhkeä lakeija likaisessa hännystakissaan, yleinen sali pöytää koristavine pölyisine vahakukkavihkoineen, lika, pöly, kaikkialla näkyvä epäsiisteys, ja kaiken tämän ohella hotellin itsetyytyväinen, tärkeilevä nykyaikainen rautatietyyli, — kaikki tämä teki Levineihin heidän raikkaan elämänsä jälkeen kovin tympeän vaikutuksen, semminkin kun hotellin valheellinen leima ei ollenkaan sopinut yhteen sen kanssa, mikä heitä odotti.
Kuten aina, sattui nytkin, että kun heiltä oli tiedusteltu, minkä hintaisen huoneen he tahtoisivat, ei ainoatakaan kunnollista huonetta ollut saatavissa: yksi hyvä huone oli rautateiden tarkastajalla, toinen moskovalaisella asianajajalla, kolmas maalta tulleella ruhtinatar Astafjevalla. Jäljellä oli vain yksi likainen huone, jonka vieressä olevan huoneen piti illaksi vapautua. Levin saattoi vaimonsa heille osoitettuun huoneeseen harmitellen, että oli käynyt juuri niin kuin hän oli aavistanut: tulohetkenä, jolloin sydäntä kouristi jännitys veljen tilasta, hän joutui huolehtimaan vaimostaan sen sijaan, että olisi heti saanut juosta veljensä luo.
— Mene vain, mene! sanoi Kitty katsoen häneen syyllisin, arastelevin katsein.
Levin lähti huoneesta vaiti ja kohtasi heti oven takana Marja Nikolajevnan, joka oli saanut tietää hänen tulostaan, mutta ei ollut tohtinut tulla sisään. Marja Nikolajevna oli aivan samannäköinen kuin silloin, kun Levin oli nähnyt hänet Moskovassa: sama villapuku, paljaat kädet ja kaula ja samat tylsän hyväluontoiset, hieman lihoneet, rokonarpiset kasvot.
— No, kuinka hän voi?
— Hyvin huonosti. On vuoteessa koko ajan. Odottaa vain teitä. Hän…Te… tulitte puolisonne kanssa.
Levin ei aluksi ymmärtänyt, mikä Marja Nikolajevnaa niin ujostutti, mutta tämä selitti sen heti.
— Minä menen keittiöön siksi aikaa, sanoi hän. — Veljenne ilostuu.Hän on kyllä kuullut ja muistaa ulkomaan-ajoilta.
Levin ymmärsi, että Marja Nikolajevna tarkoitti hänen vaimoaan, eikä tiennyt mitä vastata.
— Mennään, mennään! hän sanoi.
Mutta juuri kun hän aikoi lähteä, hänen huoneensa ovi avautui ja Kitty kurkisti käytävään. Levin punastui sekä häpeästä että harmista vaimoaan kohtaan, joka oli asettanut itsensä ja hänet tähän vaikeaan asemaan, mutta Marja Nikolajevna punastui vielä enemmän. Hän aivan kyyristyi ja punastui niin, että kyyneleet kihosivat silmiin, tarttui molemmin käsin liinansa päihin ja hypisteli sitä punaisilla sormillaan tietämättä, mitä sanoa tai tehdä.
Silmänräpäyksen ajan Levin näki Kittyn katseessa kiihkeää uteliaisuutta hänen tarkastellessaan tuota hänelle käsittämätöntä, kauheaa naista; mutta sitä kesti vain hetkisen.
— Kuinka hänen laitansa on? Kuinka hän voi? kysyi Kitty kääntyen ensin miehensä ja sitten tuon naisen puoleen.
— Emmehän me nyt voi ruveta käytävässä keskustelemaan, sanoi Levin silmäillen ärtyisästi käytävällä jalat nytkien astelevaa herraa.
— No, tulkaa sitten sisään, Kitty sanoi jo rauhoittuneelle Marja Nikolajevnalle; mutta miehensä pelästyneen ilmeen huomatessaan hän lisäsi: — Tai menkää te vain ja lähettäkää sitten hakemaan minua, ja palasi huoneeseensa. Levin lähti veljensä luo.
Hän ei ollut lainkaan osannut valmistautua siihen, mitä näki ja tunsi veljensä luona. Hän oli luullut tapaavansa tämän siinä itsepetoksen tilassa, joka kuului keuhkotautisilla olevan tavallinen ja joka oli niin ihmetyttänyt Leviniä Nikolai-veljen syksyllä käydessä hänen luonaan. Hän oli odottanut tapaavansa selvempiä fyysisiä merkkejä lähenevästä kuolemasta, suurempaa heikkoutta, suurempaa laihuutta, mutta luullut kaiken muuten olevan ennallaan. Ja itse hän oli luullut tuntevansa samaa sääliä rakkaan veljensä kadottamisesta ja samaa kuolemankauhua kuin oli tuntenut silloinkin, mutta nyt vain suuremmassa määrin. Siihen hän oli valmistautunut, mutta kohtasikin aivan muuta.
Pienessä likaisessa huoneessa, joka maalattua seinäpaneelia myöten oli sylkitahrojen peitossa, oli ohut ja matala sermi, jonka takaa kuului puhetta. Siellä, seinästä hiukan kauemmas siirretyllä vuoteella, tukahduttavan löyhkän läpitunkemassa ilmassa makasi peitteen verhoama ruumis. Sen toinen käsi oli peitteen päällä ja suuri, haravaa muistuttava kämmen sormineen liittyi oudon näköisesti kapeaan, ranteesta keskikohtaan saakka samanlevyiseen kyynärvarteen. Pää lepäsi sivuittain tyynyllä. Levin näki ohimoon takertuneet hikiset, harvat hiukset ja kireänahkaisen, ikään kuin läpikuultavan otsan.
"Voiko tuo kauhea ruumis olla Nikolai-veli?" ajatteli Levin. Mutta astuttuaan lähemmäksi hän näki kasvot, eikä asiaa enää voinut epäillä. Vaikka kasvot olivat pelottavasti muuttuneet, Levinin ei tarvinnut kuin vilahdukselta nähdä nuo elävät silmät, jotka sairas loi tulijaan, ja huomata, miten sairaan suu värähti tahmeiden viiksien alla, kun hän jo käsitti sen kauhean totuuden, että tuo kuollut ruumis oli hänen elävä veljensä.
Välähtelevät silmät katsahtivat Leviniin ankarasti ja nuhtelevasti. Tuo katse palautti välittömästi elävän, elävien kesken vallinneen suhteen. Levin tunsi heti soimauksen veljensä katseessa ja häntä hävetti oma onnensa.
Kun hän otti veljeään kädestä, tämän suu vetäytyi kapeaan hymyyn. Tuo hymy oli niin heikko, että sitä tuskin huomasi, eikä se muuttanut silmien ankaraa ilmettä.
— Sinä et odottanut tapaavasi minua tällaisena, Nikolai sai vaivoin sanotuksi.
— Niin… en, Levin sanoi sekaantuen sanoissaan. — Kuinka sinä et lähettänyt viestiä aikaisemmin, silloin minun häideni aikoihin? Minä tiedustelin kaikkialta.
Oli pakko puhua, ettei olisi syntynyt äänettömyyttä, mutta Levin ei tiennyt mitä olisi sanonut, semminkin kun veli ei vastannut mitään, tuijotti vain häntä herkeämättä kuin jokaisen sanan merkitystä tutkiskellen. Levin kertoi veljelleen, että hänen vaimonsa oli mukana. Nikolai sanoi olevansa siitä iloinen, mutta pelkäävänsä että hänen tilansa saa tämän pelästymään. Syntyi äänettömyys. Yhtäkkiä Nikolai liikahti ja alkoi puhua jotain. Levin odotti hänen ilmeensä perusteella saavansa kuulla jotain erityisen merkittävää ja tärkeää, mutta Nikolai puhuikin vain terveydestään. Hän syytti lääkäriä, pahoitteli, ettei kuuluisaa moskovalaista lääkäriä ollut saatavissa, ja Levin ymmärsi, että hän toivoi yhä.
Seuraavan vaitonaisen hetken tullen Levin nousi päästäkseen edes hetkeksi kiusallisesta olostaan, ja sanoi menevänsä hakemaan vaimoaan.
— No mene, minä käsken vähän siistimään sillä aikaa. Täällä on kai likaista ja pahanhajuista, eikö niin? Masha, järjestäpäs täällä vähän, sairas sanoi vaivalloisesti. — Sitten kun olet siistinyt, mene pois täältä, lisäsi hän katsoen kysyvästi veljeensä.
Levin ei vastannut mitään. Tultuaan käytävään hän pysähtyi. Hän oli luvannut tuoda vaimonsa sinne, mutta kun hän nyt pohti tilanteen herättämiä tunteita, hän päättikin kehottaa Kittyä olemaan käymättä sairaan luona. "Miksi hänen pitäisi kiusata itseään niin kuin minun?" ajatteli Levin.
— No kuinka on? kysyi Kitty pelästyneen näköisenä.
— Oi, se on kauheaa, kamalaa! Mitä varten sinä tulit! sanoi Levin.
Kitty oli hetkisen vaiti ja katsoi häneen arasti ja surullisesti, sitten hän meni ja otti molemmin käsin miestään kyynärvarresta.
— Kostja, vie minut hänen luokseen, helpompihan meidän on kahden. Saata vain minut sinne, ole hyvä, ja tule itse pois, hän sanoi. — Ymmärräthän, että minun on paljon raskaampaa nähdä vain sinun tuskasi näkemättä häntä. Ehkä minusta voi olla siellä jotain apua niin sinulle kuin hänellekin! Kuule, ole nyt hyvä ja vie! pyysi hän niin rukoilevasti kuin hänen elämänonnensa olisi riippunut siitä.
Levinin täytyi suostua, ja hän lähti hieman rauhoittuneena Kittyn kanssa veljensä luo muistamatta enää koko Marja Nikolajevnaa.
Kevein askelin, mieheensä tuon tuostakin urhean myötätuntoisesti vilkuillen Kitty astui sairaan huoneeseen, kääntyi kiirehtimättä ja sulki hiljaa oven. Sitten hän hiipi nopeasti sairasvuoteen luo, asettui niin, ettei sairaan tarvinnut kääntää päätään, ja otti heti hehkeään käteensä tämän suuren käden kuivuneen rungon. Kättä puristaen hän alkoi puhutella sairasta vain naisille ominaisella myötätuntoisen ja hiljaisen eloisalla tavalla, joka ei loukannut tätä.
— Me olemme nähneet toisemme Sodenissa, vaikka emme ole tähän asti olleet tuttuja, hän sanoi. — Te ette kai silloin osannut ajatella, että minusta tulisi teidän sisarenne.
— Te ette olisi enää tuntenut minua, sanoi sairas, kasvot hymyyn seestyneinä.
— Olisin toki. Kuinka hyvä, että ilmoititte meille! Kostja on joka päivä muistellut teitä ja ollut teistä levoton.
Mutta sairaan eloisuus ei kestänyt kauan.
Kitty oli tuskin ehtinyt vaieta, kun sairaan kasvoille palautui entinen ankara, soimaava ilme, josta kuvastui kuolevan kateus elävää kohtaan.
— Minä pelkään, että teillä on täällä hiukan epämukavaa, sanoi Kitty väistäen sairaan tuijottavaa katsetta ja tarkastellen huonetta. — Täytyy pyytää isännältä toinen huone, hän sanoi miehelleen, — huone, joka on lähempänä meitä.
Levin ei voinut rauhallisesti katsella veljeään eikä osannut olla tyyni ja luonnollinen hänen läheisyydessään. Aina kun hän tuli veljensä luo, oli kuin jokin kaihi olisi verhonnut hänen silmänsä, eikä hän nähnyt eikä erottanut veljensä tilan yksityiskohtia. Hän tunsi kauhean hajun, näki lian ja epäjärjestyksen, sairaan piinallisen tilan ja voihkinan eikä keksinyt mitään keinoa auttaa tätä. Hänen päähänsä ei pälkähtänytkään selvittää tarkemmin, miten tuo ruumis makasi siinä peittonsa alla, pakottiko sairaan laihtuneita sääriä, lanteita ja selkää, ja voisiko hänet ehkä auttaa toiseen asentoon, jossa olisi edes hiukan helpompi olla. Levinin selkäpiitä karmi, kun sellaisia yksityiskohtia sattui tulemaan hänen mieleensä. Hän oli järkähtämättömän varma siitä, ettei elämän pidentämiseksi tai kärsimysten keventämiseksi voinut tehdä mitään. Mutta sairas vainusi veljensä vakaumuksen ja ärtyi siitä, mikä teki Levinin aseman vieläkin vaikeammaksi. Olo sairaan luona oli hänelle tuskallista, poissaolo vieläkin tuskallisempaa. Ja hän kulki koko ajan edestakaisin, poistui milloin minkin tekosyyn nojalla veljensä luota ja tuli taas takaisin, koska hänen oli vaikea olla yksin.
Mutta Kitty ajatteli, tunsi ja toimi aivan toisin. Hänen oli ennen kaikkea sääli sairasta. Ja hänen naisensydämessään sääli synnytti aivan erilaisen tunteen kuin hänen miehessään; hän ei tuntenut kauhua eikä inhoa, vaan toiminnan tarvetta, halua ottaa yksityiskohtaisesti selvää sairaan tilasta ja auttaa. Ja kun hän ei vähääkään epäillyt apunsa tarpeellisuutta, hän ei myöskään epäröinyt ryhtyä sitä antamaan. Samat yksityiskohdat, joiden pelkkä mieleen johtuminen sai hänen miehensä kauhun valtaan, saivat häneltä heti huomiota. Hän lähetti hakemaan lääkäriä, lähetti asialle apteekkiin, pani mukana olevan palvelustyttönsä ja Marja Nikolajevnan lakaisemaan, pyyhkimään pölyä ja pesemään, huuhteli ja puhdisti jotain itse, asetteli jotain peitteen alle. Itse hän kävi aina välillä huoneessaan välittämättä siitä, että herroja tuli tuon tuostakin vastaan, ja kantoi matka-arkustaan lakanoita, tyynynpäällisiä, pyyheliinoja ja paitoja.
Lakeija, joka tarjoili yleisessä salissa insinööreille päivällistä, tuli hänen kutsuessaan pari kertaa nyrpeän näköisenä paikalle, mutta ei voinut olla täyttämättä käskyjä, jotka lausuttiin niin lempeän sinnikkäästi, ettei niistä mihinkään päässyt. Levin ei hyväksynyt kaikkea tätä; hän ei uskonut siitä olevan mitään hyötyä sairaalle. Ennen kaikkea hän pelkäsi, että sairas suuttuisi. Mutta sairas ei suuttunut, vaikka näyttikin varsin kylmäkiskoiselta; hän vain ujosteli ja seurasi uteliaana, mitä Kitty hänelle teki.
Kun Levin palasi lääkärin luota, jonne Kitty oli hänet lähettänyt, ja avasi oven, vaihdettiin sairaalle Kittyn määräyksestä juuri alusvaatteita. Valkea, pitkä, laiha selkä suurine, ulkonevine lapaluineen, törröttävine kylkiluineen ja selkänikamineen oli paljaana. Marja Nikolajevna ja lakeija yrittivät turhaan tunkea sairaan pitkänä riippuvaa kättä väärin taittuneeseen hihaan. Kitty veti oven kiireesti kiinni Levinin jäljestä eikä katsonut sairaaseen päin; mutta kun sairas alkoi voihkia, astui hän nopeasti vuoteen luo.
— Toimikaa nyt nopeasti, hän sanoi.
— Älkää tulko, kähisi sairas äkäisesti, — kyllä minä itse…
— Mitä sanoitte? kysyi Marja Nikolajevna.
Mutta Kitty oli kuullut ja ymmärsi, että sairaasta tuntui ilkeältä olla alastomana hänen läsnä ollessaan.
— Minä en katso, en katso! sanoi Kitty auttaen kättä hihaan. —Marja Nikolajevna, menkää te ja auttakaa tuolta puolen, lisäsi hän.
— Ole niin hyvä ja hae se pieni pullo, joka on minun käsilaukussani, hän pyysi mieheltään, — tiedäthän, pienessä sivulokerossa; sillä aikaa täällä laitetaan kaikki järjestykseen.
Palatessaan pullo kädessä Levin näki sairaan olevan jo pitkällään ja huomasi kaiken muuttuneen hänen ympärillään. Ummehtunut hajukin vaihtui pian hajuveden ja etikan tuoksuun, kun Kitty huulet supussa ja punaiset posket pyöreinä puhalteli pullon suuhun pistettyyn pilliin. Pölyä ei näkynyt missään, ja vuoteen alla oli matto. Lääkepullo, vesikarahvi, tarvittava pino liinavaatteita sekä Kittyn koruompelus olivat hyvässä järjestyksessä pöydällä. Toisella pöydällä vuoteen ääressä oli sairaan juomaa, kynttilä ja pillerirasia. Sairas itse makasi pestynä ja kammattuna puhtaiden lakanoiden välissä, pulleiksi pöyhityt tyynyt päänsä alla, yllään puhdas paita, jonka valkea kaulus näytti liian avaralta luonnottoman kapean kaulan ympärillä, ja katsoi herkeämättä Kittyyn, uusi toivon ilme kasvoillaan.
Levinin hakema ja klubista löytämä lääkäri ei ollut sama, joka oli aikaisemmin hoitanut Nikolai Leviniä ja johon tämä oli tyytymätön. Uusi lääkäri otti esiin torven ja kuunteli sairaan rintaa, ravisti päätään, määräsi lääkkeitä ja selitti ensin erityisen tarkasti, miten lääkkeitä oli otettava, ja sitten sen, mitä ruokavaliota oli noudatettava. Hän neuvoi syömään raakoja tai vähän kiehautettuja munia ja juomaan seltterivettä lämpimän, vastalypsetyn maidon kanssa. Kun lääkäri oli lähtenyt, sairas sanoi jotain veljelleen, mutta Levin kuuli vain viimeiset sanat: "sinun Katjasi", ja hänen katseestaan, joka seurasi Kittyä, ymmärsi Levin hänen kiittelevän tätä. Samassa sairas pyysikin luokseen Katjaa, kuten hän Kittyä nimitti.
— Minä voin nyt paljon paremmin, hän sanoi. — Teidän hoidossanne olisin parantunut jo aikoja sitten. Miten hyvältä tuntuu! Hän otti Kittyn käden ja vei sen huultensa luo, mutta ei suudellutkaan sitä ikään kuin peläten, että se olisi Kittylle epämieluisaa, vaan ainoastaan silitti ja puristi sitä.
Kitty tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja puristi sitä.
— Kääntäkää minut vasemmalle kyljelle ja menkää nukkumaan, sopersi sairas.
Kukaan ei kuullut mitä hän sanoi, mutta Kitty ymmärsi sen. Hän oli oppinut ymmärtämään sairasta seuratessaan herkeämättä mielessään, mitä tämä milloinkin tarvitsi.
— Toiselle kyljelle, sanoi Kitty miehelleen, — hän nukkuu aina sillä kyljellä. Käännä sinä, on ikävä kutsua palvelijoita. Minä en jaksa. Mutta ettekö te jaksaisi? kysyi hän Marja Nikolajevnalta.
— Minä en uskalla, vastasi Marja Nikolajevna. Niin hirveää kuin Levinistä olikin kiertää kätensä tuon pelottavan ruumiin ympärille ja tarttua niihin kohtiin peitteen alla, joita hän olisi tahtonut olla kokonaan ajattelematta, otti hän nyt vaimonsa esimerkin ohjaamana päättäväisen ilmeen, pisti kätensä peitteen alle ja alkoi kääntää. Hän tunsi suuren laihtuneen käden kaulansa ympärillä ja omista voimistaan huolimatta hän hämmästyi noiden nääntyneiden jäsenten outoa painavuutta. Levinin kääntäessä veljeään Kitty käänsi ja pöyhi tämän tyynyn. Sitten hän oikaisi sairaan päätä ja harvoja hiuksia, jotka jälleen olivat takertuneet ohimoon.
Sairas piti veljensä kättä kädessään. Levin tunsi hänen aikovan tehdä jotain ja vetävän kättä peitettä pitkin. Levin seisoi henkeä pidättäen eikä vastustanut. Sairas veti käden huulilleen ja suuteli sitä. Levinin valtasi itkun puistatus, ja hän lähti huoneesta voimatta sanoa mitään.
"Kätkenyt viisailta ja ilmoittanut lapsille ja tyhmille", ajatteliLevin puhellessaan sinä iltana vaimonsa kanssa.
Ei hän tuota raamatunlausetta siksi ajatellut, että hän olisi pitänyt itseään niin viisaana. Mutta hän tiesi kuitenkin olevansa vaimoaan ja Agafja Mihailovnaa viisaampi, samoin kuin hän tiesi senkin, että kun hän ajatteli kuolemaa, niin hän ajatteli sitä kaikilla sielunsa voimilla. Hän tiesi myös, että monet hyvin viisaat miehet, joiden ajatuksia hän oli kirjoista lukenut, olivat ajatelleet kuolemaa eivätkä tienneet sadatta osaa siitä, mitä hänen vaimonsa ja Agafja Mihailovna tiesivät. Niin erilaisia kuin nuo kaksi naista muuten olivatkin, Agafja Mihailovna ja Katja — joksi Nikolai-veli Kittyä nimitti —, siinä suhteessa he olivat aivan toistensa kaltaisia. Kumpikin tiesi varmasti, mitä oli elämä ja mitä kuolema, ja vaikka he eivät olisi voineet ymmärtää niitä kysymyksiä, jotka liikkuivat Levinin mielessä, molemmilla oli selvä varmuus sen ilmiön merkityksestä, ja he suhtautuivat siihen aivan samoin kuin miljoonat muutkin ihmiset. Kuoleman ymmärtämisen varmuutta todisti heissä se, että he hetkeäkään epäröimättä tiesivät, miten kuolevien suhteen oli toimittava, eivätkä pelänneet näitä. Sen sijaan Levin ja monet muut, jotka olisivat osanneet paljonkin puhua kuolemasta, eivät ilmeisestikään tienneet mitä se oli, sillä he pelkäsivät sitä eivätkä käsittäneet mihin ryhtyä, kun ihminen läheni kuolemaa. Jos Levin olisi nyt ollut yksin Nikolai-veljensä kanssa, hän olisi vain katsellut tätä kauhun vallassa ja odottanut tulevaa vielä suuremmalla kauhulla, kykenemättä tekemään mitään muuta.
Hän ei edes tiennyt mitä puhuisi, miten katsoisi ja miten kävelisi. Jostain muusta puhuminen tuntui hänestä loukkaavalta ja mahdottomalta; kuolemasta ja synkistä asioista puhuminen oli mahdotonta sekin. Hiljaakaan ei silti voinut olla. "Jos katson häneen, hän luulee, että tarkkailen häntä; jos taas en katso, hän luulee minun ajattelevan muuta; jos kävelen varpaillani, se kiusaa häntä; koko jalalla astuminen tuntuisi taas niin kovin välinpitämättömältä…" Kitty sen sijaan ei nähtävästi ollenkaan ajatellut eikä joutanut ajattelemaan itseään. Hän ajatteli sairasta ja kaikki meni hyvin. Hän kertoi itsestään ja häistään, hymyili, sääli ja hyväili sairasta ja kertoili eri paranemistapauksista, ja kaikki sujui hyvin; hänen täytyi siis tietää jotain. Todisteena siitä, ettei hänen — eikä samanlaisissa tapauksissa Agafja Mihailovnankaan — toiminta ollut vaistomaista, eläimellistä ja sokeaa, oli se, että Kitty samoin kuin Agafja Mihailovnakin katsoivat kuolevan tarvitsevan fyysisen hoivan ja kärsimysten keventämisen ohella jotain muutakin, joka oli vielä tärkeämpää kuin fyysinen hoito ja jolla ei ollut mitään yhteyttä fyysisten olosuhteiden kanssa. Puhuessaan kuolleesta renkivanhuksesta oli Agafja Mihailovna sanonut: "Sai, Jumalan kiitos, ehtoollisen ja pyhän voitelun, suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavoin." Kittykin kiirehti muiden tehtäviensä lomassa, sairaan liinavaatteista, makuuasennosta ja juotavasta huolehtimisen ohella, jo heti ensimmäisenä päivänä puhumaan sairaalle ehtoollisen ja pyhän voitelun välttämättömyydestä ja taivutti hänet siihen.
Palattuaan sairaan luota yöksi omaan huoneeseensa Levin istui allapäin tietämättä mitä tehdä. Kaikki tuntui hänestä sopimattomalta; hän ei voinut edes puhua vaimonsa kanssa, vielä vähemmän hän saattoi ajatella illallista, vuoteiden laittoa tai mitään sellaista. Kitty taas oli tavallista toimeliaampi. Hän oli jopa vilkkaampi kuin tavallisesti. Hän käski tuoda illallista, järjesteli itse matkatavarat, auttoi itse vuoteiden tekemisessä eikä unohtanut ripotella niille persialaista pulveria. Tämä tilanne oli herättänyt Kittyssä sen vireyden ja älyn nopeuden, jotka miehissä heräävät ennen taistelua, elämän vaarallisina ja tärkeinä hetkinä, — niinä hetkinä, jolloin mies kerta kaikkiaan osoittaa oman arvonsa ja näyttää, mihin hänen menneisyytensä on häntä valmistanut.
Kaikki sujui hyvin hänen käsissään, ja ennen kello kahtatoista kaikki oli saatu niin hyvään järjestykseen, että huone näytti siistiltä ja kotoisalta; vuoteet oli sijattu, harjat, kammat ja peilit olivat paikoillaan ja valkeat liinat pöydillä.
Levinin mielestä oli anteeksiantamatonta syödä, nukkua ja puhua vielä nytkään, ja hänen jokainen liikkeensäkin tuntui hänestä sopimattomalta. Kitty taas sormeili kaikenlaisia pikkuesineitään, mutta teki sen niin, ettei siinä ollut mitään loukkaavaa.
Syödä ei kumpikaan sentään voinut, eikä unikaan tahtonut pitkään aikaan tulla; he istuivat kauan valveilla.
— Olen hyvin iloissani siitä, että hän suostui huomenna ottamaan vastaan pyhän voitelun, sanoi Kitty istuen yöpaidassaan kääntöpeilinsä edessä ja sukien tiheällä kammalla pehmeitä, tuoksuvia hiuksiaan: — En ole itse sitä koskaan nähnyt, mutta äiti on kertonut, että siinä rukoillaan paranemista.
— Luuletko sinä sitten tosiaankin, että hän voi parantua? sanoiLevin seuraten takaapäin kamman liu'untaa tukkaa pitkin.
— Minä kysyin sitä lääkäriltä. Hän sanoi, ettei sairas voi elää kolmea päivää enempää. Mutta tietävätkö nekään aina! Olen kuitenkin oikein hyvilläni, että sain hänet suostumaan, sanoi Kitty vilkaisten miestään hiustensa takaa. — Mikään ei ole mahdotonta, lisäsi hän kasvoillaan se hiukan salaviisas ilme, joka hänellä aina oli, kun hän puhui uskonnosta.
He eivät olleet naimisiin mentyään kertaakaan keskustelleet uskonnosta, mutta Kitty noudatti uskonnollisia tapojaan yhtä tyynesti ja varmasti kuin ennenkin. Huolimatta Levinin kihlauksenaikaisista vakuutuksista Kitty oli varma siitä, että hänen miehensä oli yhtä hyvä ja jopa parempi kristitty kuin hän itse ja että kaikki Levinin puheet omasta epäuskoisuudestaan olivat vain samoja hupaisia miehisiä päähänpistoja kuin sekin, mitä hän oli usein sanonut vaimonsa englantilaisesta koruompelusta: että oikeat kunnon ihmiset paikkaavat reikiä, mutta hän, Kitty, leikkelee niitä tahallaan jne.
— Se nainen, Marja Nikolajeva, ei olisi koskaan saanut aikaan sitä mitä sinä, sanoi Levin. — Ja minun täytyy tunnustaa, että olen hyvin iloissani siitä, että tulit mukaan. Sinä olet sellainen puhtauden perikuva, että… Hän otti vaimonsa käden, mutta ei suudellut — käden suuteleminen tuntui hänestä tässä kuoleman läheisyydessä sopimattomalta —, vaan ainoastaan puristi sitä katsoen anteeksipyytävästi Kittyn kirkastuneisiin silmiin.
— Sinun olisi ollut kovin raskasta yksin, sanoi Kitty, nosti kätensä mielihyvästä punastuneilta poskiltaan, kiersi hiuksensa sykerölle ja kiinnitti ne hiusneuloilla yhteen. — Niin, jatkoi hän, — mistäpä hän osaisi… Minä sain hyväksi onneksi oppia paljon Sodenissa.
— Oliko siellä sitten tällaisiakin sairaita?
— Pahempiakin.
— On niin kauheaa, etten voi olla näkemättä häntä sellaisena, jollainen hän oli nuorena… Sinä et usko miten viehättävä nuorukainen hän oli; minä vain en ymmärtänyt häntä silloin.
— Uskon hyvinkin. Minusta tuntuu, että me olisimme tulleet hyvin toimeen, hän ja minä, sanoi Kitty ja pelästyen käyttämäänsä sanamuotoa katsahti mieheensä äkkiä kyyneltyvin silmin.
— Niin, olisitte tulleet, sanoi Levin surullisesti. — Hän on juuri niitä ihmisiä, joista sanotaan, etteivät he ole tätä elämää varten.
— Mutta nyt täytyy mennä nukkumaan, meillä on monta työpäivää edessämme, sanoi Kitty katsoen pientä kelloaan.
Kuolema
Toisena päivänä sairas sai ehtoollisen ja pyhän voitelun. Toimituksen aikana Nikolai Levin rukoili kiihkeästi. Hänen suurissa silmissään, jotka tuijottivat kiinteästi värikkään liinan peittämälle taittopöydälle asetettuun pyhäinkuvaan, paloi sellainen rukouksen ja toivon tuli, että Levinin tuli kamala olla. Levin tiesi, että tuo kiihkeä rukous ja toivo vain vaikeuttivat veljen eroa elämästä, jota hän niin rakasti. Levin tunsi veljensä ja hänen ajatustensa kulun. Veljen epäusko ei johtunut siitä, että hänen olisi ollut helpompaa elää ilman uskoa, vaan siitä, että nykyajan tieteelliset maailmanselitykset olivat askel askeleelta tunkeneet tieltään vanhat uskonkappaleet. Siksi Levin tiesi, ettei veljen tämänhetkinen uskon paluu ollut oikeaa, samaa ajattelun tietä tapahtunutta, vaan ainoastaan hetkellistä ja itsekästä, mielettömän parantumisen toivon synnyttämää. Tämän kaiken Levin tiesi, ja hänen oli tuskallista nähdä tuo rukoileva, toivon täyttämä katse ja laihtunut käsi, joka vaivoin kohosi painamaan ristinmerkkejä kireälle otsalle, noita törröttäviä hartioita ja korisevaa, onttoa rintaa, jotka eivät enää kyenneet pitämään sisällään sitä elämää, jota sairas niin palavasti pyysi. Ehtoollisen aikana Levin teki nytkin sen, mitä hän, niin uskonnoton kuin olikin, oli tehnyt tuhannet kerrat. Hän ajatteli Jumalaa ja pyysi: "Jos olet olemassa, tee terveeksi tämä mies — onhan sellaista tapahtunut monesti — ja Sinä pelastat sekä hänet että minut."
Voitelun jälkeen sairaan olo keveni huomattavasti. Hän ei rykinyt kertaakaan kokonaiseen tuntiin, hymyili vain ja suuteli Kittyn kättä kiittäen häntä kyynelsilmin ja vakuuttaen, että hänen oli nyt kovin hyvä olla, ettei mihinkään koskenut ja että ruokahalu ja voimat olivat palanneet. Hän nousi itse istumaankin, kun hänelle tuotiin lientä, ja pyysi yhden kotletin lisää. Niin toivoton kuin hänen tilansa olikin ja niin selvästi kuin näkyikin, ettei mitään parantumisen mahdollisuutta voinut olla, myös Levin ja Kitty olivat tuon tunnin ajan onnellisen ja aran kiihtymyksen vallassa samalla peläten erehtyvänsä.
— Voiko hän paremmin? — Paljon paremmin. — Ihmeellistä. — Mitä ihmettä siinä on! — Luojan kiitos! kuiskailivat he hymyillen toisilleen.
Lumous ei kestänyt kauan. Sairas nukkui rauhallisesti, mutta puolen tunnin kuluttua yskänkohtaus herätti hänet. Äkkiä sekä ympärillä olevilta että häneltä itseltään katosi kaikki toivo. Kivun voima karkotti kaikki epäilykset ja jopa muiston elätellyistä toiveista niin Leviniltä ja Kittyltä kuin sairaalta itseltään.
Sanomatta enää sanaakaan siitä, mihin oli puoli tuntia sitten uskonut, ja ikään kuin häveten sen muistoakin sairas pyysi saada hengittää jodia rei'itetyn paperin peittämästä pullosta. Levin antoi hänelle jodiastian, ja sama intohimoista toivoa kuvastava katse, joka oli kauhistuttanut Leviniä pyhän voitelun aikana, kiinnittyi nyt häneen pyytäen häneltä vahvistusta lääkärin sanoille, että jodin hengittäminen voi saada ihmeitä aikaan.
— Onko Kitty täällä? sairas kysyi käheällä äänellä, kun Levin oli vastahakoisesti myöntänyt lääkärin sanat oikeiksi. — Eikö ole… no sitten voin sen sanoa… Hänen ilokseen minä siihen komediaan suostuin. Hän on niin kiltti, mutta sinä ja minä emme voi enää pettää itseämme. Tämä on toista, tähän minä uskon, hän sanoi puristaen pulloa luisevin käsin ja alkoi hengittää sen hajua.
Kellon käydessä kahdeksatta illalla istui Levin paraikaa vaimonsa kanssa teetä juomassa omassa huoneessaan, kun Marja Nikolajevna syöksyi hengästyneenä huoneeseen. Hän oli kalpea ja hänen huulensa vapisivat.
— Kuolee! kuiskasi hän. — Minä pelkään, että kuolee tuossa paikassa.
Molemmat lähtivät heti juoksujalkaa sairaan luo. Tämä istui kyynärvartensa nojassa vuoteellaan, pitkä selkä koukussa ja pää riipuksissa.
— Miltä nyt tuntuu? kysyi Levin kuiskaten hetken vaitiolon jälkeen.
— Tunnen lähteväni pian, sanoi Nikolai lausuen sanat hitaasti ja vaivalloisesti, mutta omituisen selvästi. Hän ei kohottanut päätään, loi vain silmänsä ylös tavoittamatta niillä veljensä kasvoja. — Katja, mene sinä pois! lisäsi hän.
Levin hypähti vaimonsa luo, kuiskasi hänelle jotain käskevästi ja sai hänet poistumaan.
— Lähden pian, sanoi Nikolai uudelleen.
— Miksi sinä niin luulet? kysyi Levin tietämättä mitä sanoisi.
— Siksi, että lähden pian, toisti hän ikään kuin mieltyneenä noihin sanoihin. — Loppu on käsillä.
Marja Nikolajevna meni hänen luokseen.
— Pian käyn makaamaan, sanoi Nikolai hiljaa, — iäksi, lisäsi hän pilkallisesti ja vihaisesti. — No auttakaa, jos tahdotte.
Levin auttoi veljensä selälleen, istui hänen viereensä ja katsoi häneen henkeään pidättäen. Kuoleva makasi silmät ummessa, mutta hänen otsallaan näkyi lihasten värähtely, kuten ihmisellä, joka ajattelee syvästi ja jännittyneesti. Levin tempautui väkisinkin hänen mukanaan ajattelemaan sitä, mitä hänessä nyt tapahtui; mutta vaikka hän kuinka olisi pinnistänyt ajatuksiaan seuratakseen veljeään, hän näki tämän tyynten ankarien kasvojen ilmeestä ja lihaksien värähtelystä toisen silmän yllä, että kuolevalle selkiintyi selkiintymistään se mikä Levinille pysyi yhtä pimeänä kuin ennenkin.
— Niin, niin, kuoleva sanoi painokkaasti ja hitaasti. — Odottakaas. Ja hän vaikeni taas. — Niin! hän sanoi äkkiä rauhoittavasti, ikään kuin kaikki olisi selvinnyt hänelle. — Oi, hyvä isä! hän sanoi vielä ja huokasi raskaasti.
Marja Nikolajevna tunnusteli kuolevan jalkoja.
— Kylmenevät, hän kuiskasi.
Levinistä tuntui, että sairas makasi liikkumattomana kauan, hyvin kauan. Mutta hän oli yhä elossa ja huoahti silloin tällöin. Levin oli jo väsynyt jännittämään ajatuksiaan. Hän tunsi, että vaikka hän kuinka olisi pinnistellyt, hän ei olisi käsittänyt sitä, mitä tuo sana niin merkitsi. Hän tunsi jo kauan sitten jääneensä jälkeen kuolevasta. Hän ei jaksanut enää ajatella itse kuoleman kysymystä, vaan hänen mieleensä tuli väkisinkin, mitä hänen aivan pian olisi tehtävä: suljettava silmät, puettava vainaja ja tilattava arkku. Ja — omituista kyllä — hän huomasi olevansa sinä hetkenä täysin kylmä, ei tuntenut surua, ei menetyksen tyhjyyttä eikä edes sääliä veljeään kohtaan. Jos hänellä ylipäätään oli jokin tunne veljeään kohtaan, se oli pikemminkin eräänlaista kateutta sen tiedon vuoksi, joka kuolevalla nyt oli, mutta jota hän ei voinut saada.
Hän istui siten kauan vuoteen ääressä odottaen loppua. Mutta loppua ei tullut. Ovi avautui ja Kitty kurkisti sisään. Levin nousi käännyttääkseen hänet pois. Samassa hän kuuli kuolevan liikahduksen.
— Älä mene, sanoi Nikolai ja ojensi kätensä. Levin antoi hänelle omansa ja viittoili vihaisesti vaimolleen, että tämä poistuisi.
Kuolevan käsi kädessään hän istui puoli tuntia, tunnin ja toisen tunnin. Hän ei nyt enää ajatellut kuolemaa. Hän mietti, mitä Kitty mahtoi tehdä, kuka asui viereisessä huoneessa, ja oliko tohtorilla oma talo. Tuli jo nälkä ja alkoi nukuttaa. Hän päästi varovasti käden ja koetti jalkoja. Jalat olivat kylmät, mutta sairas hengitti vielä. Levin aikoi varpaillaan lähteä pois, mutta sairas liikahti taas ja sanoi: "Älä mene."
* * * * *
Aamu sarasti. Sairaan tila oli aina vain samanlainen. Levin päästi hiljalleen irti kuolevan käden ja meni häneen katsomatta huoneeseensa nukkumaan. Herättyään hän sai odottamansa kuolemanuutisen sijaan kuulla, että sairas oli jälleen tointunut aiempaan tilaansa. Hän istuskeli taas, ryki, söi ja puhui taas paranemisestaan ja kaikesta muusta, mutta ei kuolemasta, ja oli vielä ärtyisämpi ja synkempi kuin ennen. Ei Kitty, ei Levin eikä kukaan muukaan saanut häntä tyyntymään. Hän oli kaikille vihoissaan, soimasi kaikkia, syytti heitä omista kärsimyksistään ja vaati, että hänen luokseen kutsuttaisiin kuuluisa lääkäri Moskovasta. Joka kerta kun häneltä kysyttiin hänen vointiaan, vastasi hän samalla lailla, vihaisen ja nuhtelevan näköisenä: "Kärsin kauheasti, sietämättömästi."
Sairaan tuskat kävivät yhä suuremmiksi, varsinkin makuuhaavojen vuoksi, joita ei enää voinut parantaa, ja hän kiukutteli yhä enemmän syyttäen ympärillä olevia kaikesta ja varsinkin siitä, ettei hänelle ollut hankittu lääkäriä Moskovasta. Kitty koetti kaikin tavoin auttaa ja viihdyttää häntä; mutta kaikki oli turhaa ja Levin huomasi, että Kitty oli jo itsekin sekä fyysisesti että henkisesti riutunut, vaikka ei tahtonut sitä myöntää. Kaikkien mielestä oli häipynyt se hiljainen kuolemantunto, joka oli vallinnut sinä yönä, jolloin sairas itse oli luullut kuolevansa ja kutsunut veljensä luokseen. Kaikki tiesivät, että hän auttamatta kuolisi pian ja että hän oli jo nyt puoliksi kuollut. Eikä kukaan muuta toivonutkaan kuin että hän kuolisi niin pian kuin suinkin, joskin he ajatuksensa salaten kaatoivat hänelle lääkkeitä, hakivat apteekista uusia, kutsuivat lääkäreitä ja pettivät häntä, itseään ja toisiaan. Se oli kaikki valhetta, ilkeää, loukkaavaa ja herjaavaa valhetta. Levin tunsi sen erityisen kipeästi, koska hänen luonteensa oli herkempi kuin muiden ja koska hän rakasti kuolevaa enemmän kuin kukaan.
Levin, jolla oli jo kauan ollut mielessä sovinnon aikaansaaminen veljiensä kesken ennen Nikolain kuolemaa, oli kirjoittanut veli Sergei Ivanovitshille ja saanut häneltä vastauksen, jonka hän luki sairaalle. Sergei Ivanovitsh kirjoitti, ettei voinut itse saapua, mutta pyysi liikuttavin sanoin veljeltään anteeksi.
Sairas ei vastannut mitään.
— Mitä minä kirjoitan hänelle? kysyi Levin. — Ethän sinä ole vihoissasi hänelle?
— En vähääkään! vastasi Nikolai hermostuneesti. — Kirjoita hänelle, että hän lähettäisi lääkärin luokseni.
Kului kolme tuskallista päivää, sairas oli yhä samassa tilassa. Hänen kuolemaansa toivoivat nyt kaikki, jotka vain näkivät hänet: hotellin lakeijat, isäntä ja vuokralaiset, lääkärit, Marja Nikolajevna, Levin ja Kitty. Vain kuoleva itse ei näyttänyt toivovan mitään sellaista, vaan päinvastoin kiukutteli, kun lääkäriä ei kuulunut, otti yhä lääkkeitään ja puhui elämästä. Vain niinä harvoina hetkinä, jolloin oopiumi vähäksi aikaa vapautti hänet kärsimysten taakasta, hän sopersi väliin unenhorroksissaan julki sen, mikä liikkui hänen sielussaan voimakkaampana kuin kenenkään muun: "Voi, kun tulisi loppu!" tai: "Milloin tämä loppuu!"
Kasvavat tuskat tekivät tehtävänsä ja valmistivat häntä kuolemaan. Ei ollut asentoa, jossa hän ei olisi kärsinyt, ei hetkeä, jona tuska olisi helpottanut, ei ruumiinjäsentä tai paikkaa, johon ei koskenut ja joka ei olisi kiusannut häntä. Jopa tuon ruumiin muistot, vaikutelmat ja ajatukset herättivät hänessä jo samanlaista inhoa kuin itse ruumiskin. Toisten ihmisten näkeminen, heidän puheidensa kuuleminen, omat muistijäljet — kaikki piinasi häntä. Ympärillä olevat tunsivat sen ja hillitsivät tiedostamattaan liikkeitään, puheitaan ja mielihalujensa ilmaisua hänen läheisyydessään. Koko hänen elämänsä oli sulautunut pelkäksi kärsimisen ja vapautumisen halun tunteeksi.
Hänessä oli nähtävästi meneillään murros, jonka tehtävänä oli saada hänet pitämään kuolemaa halujensa tyydytyksenä ja onnena. Ennen jokainen kärsimyksestä tai menetyksestä aiheutuva halu, kuten nälkä, väsymys tai jano, oli tyydytetty nautintoa tuottavan fyysisen toimituksen avulla, mutta nyt menetys tai kärsimys ei saanut hyvitystä enää mistään, ja jokainen tarpeiden tyydytysyritys aiheutti vain uutta kärsimystä. Siksi kaikki halut olivatkin sulautuneet yhteen suureksi haluksi, joka janosi vapautusta kaikista kärsimyksistä ja niiden lähteestä, ruumiista. Mutta hänellä ei ollut sanoja, joilla ilmaista vapautuksen halunsa, eikä hän sen vuoksi puhunut siitä, vaan vaati tottumustensa mukaan tyydytystä niille haluille, joita ei enää voinut tyydyttää. — Kääntäkää toiselle kyljelle, pyysi hän ja vaati kohta, että hänet oli käännettävä ennalleen. — Antakaa lihalientä. Viekää pois. Kertokaa nyt jotain, miksi te ette puhu mitään? Ja kun joku alkoi puhua, hän sulki silmänsä osoittaen olevansa väsynyt, välinpitämätön ja vastahakoinen.
Kymmenentenä päivänä tulonsa jälkeen Kitty sairastui. Hänen päätään kivisti ja häntä kuvotti eikä hän voinut koko aamuna nousta vuoteesta.
Lääkäri selitti sairauden johtuvan väsymyksestä ja jännityksestä ja määräsi hänelle lepoa.
Päivällisen jälkeen Kitty kuitenkin nousi ja meni kuten aina käsitöineen sairaan luo. Kun hän astui sisään, sairas katsahti häneen ankarasti ja hymähti halveksivasti, kun Kitty sanoi olleensa kipeänä. Sinä päivänä sairas niiskutti yhtenään ja voihki surkeasti.
— Miten te nyt voitte? kysyi Kitty häneltä.
— Huonommin, sai Nikolai vaivoin sanotuksi. — Koskee.
— Mihin koskee?
— Joka paikkaan.
— Tänään kuolee, saattepa nähdä, sanoi Marja Nikolajevna kuiskaten, mutta kuitenkin niin kuuluvasti, että sairas, joka — kuten Levin oli huomannut — oli käynyt hyvin herkäksi, saattoi kuulla sen. Levin kiiruhti selittämään kuiskutusta ja katsahti sairaaseen. Nikolai oli kuullut sanat, mutta ne eivät tehneet häneen mitään vaikutusta. Hänen katseensa oli yhtä soimaava ja jännittynyt kuin ennenkin.
— Miksi te niin luulette? kysyi Levin Marja Nikolajevnalta, kun tämä oli seurannut häntä käytävään.
— On ruvennut hypistelemään itseään, sanoi Marja Nikolajevna.
— Miten hypistelemään?
— Tällä tavoin, hän sanoi nykien villahameensa poimuja. Ja Levin huomasi, että sairas tosiaankin koko sen päivän hypisteli itseään ja ikään kuin tahtoi tempoa pois jotakin.
Marja Nikolajevnan ennustus kävi toteen. Iltayöstä sairas ei enää kyennyt kohottamaan käsiään ja tuijotti vain eteensä, katseessaan tarkkaavaisen keskittynyt ilme. Hän katsoi samalla tavoin silloinkin, kun Levin tai Kitty kumartuivat hänen puoleensa, jotta hän voisi nähdä heidät. Kitty antoi hakea papin kuolinrukousta lukemaan.
Papin lukiessa kuolinrukousta kuolevassa ei näkynyt pienintäkään elonmerkkiä: silmät olivat kiinni. Levin, Kitty ja Marja Nikolajevna seisoivat vuoteen ääressä. Pappi ei ollut vielä lopettanut rukoustaan, kun kuoleva oikaisi vartaloaan, huoahti ja avasi silmänpä. Päätettyään rukouksen pappi painoi ristin kylmää otsaa vasten, pisti sen sitten vitkalleen pappisviittansa alle ja vielä pari minuuttia äänettömänä seistyään kosketti kylmennyttä, veretöntä kättä.
— Loppu on tullut, sanoi pappi ja aikoi lähteä; mutta yhtäkkiä liikahtivat kuolleen tahmeat viikset ja hiljaisuudessa kuului selvästi rinnan pohjasta tuleva omituinen, terävä ääni:
— Ei vielä… Kohta.
Ja hetken kuluttua kasvot seestyivät, viiksien alle nousi hymy, ja läsnä olevat naiset ryhtyivät huolellisesti varustamaan vainajaa lähtökuntoon.
Veljen kuolleena näkeminen herätti Levinin sielussa jälleen sen kuoleman tutkimattomuudesta, läheisyydestä ja väistämättömyydestä johtuvan kauhun, joka oli vallannut hänet sinä syksyisenä iltana, jolloin Nikolai-veli oli saapunut hänen luokseen. Tuo tunne oli nyt vielä voimakkaampi kuin ennen; hän tunsi nyt entistä vähemmän kykenevänsä ymmärtämään kuoleman merkitystä, ja sen väistämättömyys tuntui hänestä entistä kamalammalta. Mutta vaimon läheisyyden ansiosta tuo tunne ei saattanut häntä epätoivoon: kuolemasta huolimatta hän tunsi pakottavaa tarvetta elää ja rakastaa. Hän tunsi, että rakkaus pelasti hänet epätoivosta ja että tuo rakkaus epätoivon uhatessa yhä kasvoi ja puhdistui.
Hän ehti tuskin nähdä kuoleman salaisuuden täyttymyksen, kun syntyi jo toinen, yhtä ratkaisematon salaisuus, joka kutsui häntä rakkauteen ja elämään.
Lääkäri oli päässyt varmuuteen Kittyn tilasta. Hän huonovointisuutensa johtui raskaudesta.
Heti kun Aleksei Aleksandrovitsh oli Betsyn ja Stepan Arkadjevitshin selityksistä ymmärtänyt, ettei häneltä vaadittu muuta kuin että hän jättäisi vaimonsa rauhaan eikä rasittaisi tätä läsnäolollaan ja että hänen vaimonsa itsekin toivoi samaa, hän oli joutunut sellaiseen avuttomuuden tilaan, ettei kyennyt päättämään mitään itse eikä tiennyt itse mitä tahtoi. Siksi hän oli antautunut kokonaan niiden ohjattavaksi, jotka erityisellä nautinnolla hoitelivat hänen asioitaan. Vasta kun Anna oli lähtenyt talosta ja englantilainen kotiopettajatar oli lähettänyt kysymään häneltä, pitikö hänen aterioida yhdessä isännän kanssa vai erikseen, Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi ensimmäistä kertaa selvästi asemansa ja kauhistui sitä.
Kaikkein vaikeinta tässä asemassa oli se, ettei hän mitenkään voinut yhdistää ja sovittaa menneisyyttään nykyisyyteensä. Häntä ei vaivannut se menneisyys, jolloin hän oli elänyt onnellisena vaimonsa kanssa. Siitä menneisyydestä hän oli jo sisäisesti siirtynyt tietoisuuteen vaimonsa uskottomuudesta ja — niin kipeää kuin se olikin — tottunut siihen; se tila oli hänelle raskas, mutta käsitettävä. Jos hänen vaimonsa olisi silloin, uskottomuutensa ilmaistuaan, lähtenyt hänen luotaan, hän olisi ollut pahoillaan ja kärsinyt, mutta hän ei olisi joutunut siihen piinallisen sekavaan ja käsittämättömään asemaan, jossa hän nyt tunsi olevansa. Hän ei mitenkään voinut sovittaa yhteen äskeistä anteeksiantoaan, hellyyttään, rakkauttaan sairaaseen vaimoonsa ja vieraaseen lapseen ja nykyistä olotilaansa; sitä, että hän kuin siitä kaikesta palkaksi oli saanut jäädä ypöyksin ja päälle päätteeksi kärsiä häpeää, pilkkaa ja kaikkien ihmisten ylenkatsetta.
Kahtena ensimmäisenä päivänä vaimonsa lähdön jälkeen Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut vastaan anojia, neuvotellut asiainhoitajan kanssa, käynyt komiteassa ja syönyt päivällistä ruokasalissa, kuten tavallisesti. Selvittämättä itselleen syytä siihen hän oli näinä kahtena päivänä jännittänyt kaikki sielunvoimansa pysyäkseen levollisena, jopa välinpitämättömänäkin. Vastatessaan kysymyksiin, mitä oli tehtävä Anna Arkadjevnan tavaroille ja huoneille, hän oli pinnistellyt kovasti näyttääkseen siltä kuin tapahtuma ei olisi ollut hänelle niinkään odottamaton ja kuin siinä ei olisi ollut mitään tavallisuudesta poikkeavaa, ja hän oli saavuttanut tarkoituksensa: kukaan ei voinut huomata hänessä epätoivon merkkejä. Mutta kun Kornei seuraavana päivänä antoi hänelle muotiliikkeestä tulleen laskun, jonka Anna oli unohtanut maksaa, ja ilmoitti, että liikkeenhoitaja oli itse tuonut sen, Aleksei Aleksandrovitsh käski pyytämään tämän sisään.
— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että rohkenen häiritä teitä. Mutta jos käskette kääntymään hänen armonsa rouvan puoleen, niin ettekö olisi hyvä ja ilmoittaisi osoitetta.
Aleksei Aleksandrovitsh näytti vaipuvan mietteisiinsä, mutta kääntyi sitten äkkiä istumaan pöytänsä ääreen. Hän painoi päänsä käsiensä varaan ja istui kauan siinä asennossa yrittäen useita kertoja sanoa jotain, mutta aina pysähtyen.
Ymmärtäen herransa tunteet Kornei pyysi liikkeenhoitajaa tulemaan toisen kerran. Jäätyään yksin Aleksei Aleksandrovitsh tunsi, ettei voisi enää yhtä varmasti näytellä olevansa luja ja tyyni. Hän käski riisua vaunujen edessä odottavan hevosen, kielsi päästämästä ketään sisään eikä tullut syömään päivällistä.
Hän tunsi, ettei hän kestä sitä halveksuntaa ja kovuutta, jonka näki selvästi niin tuon liikkeenhoitajan kuin Kornein ja poikkeuksetta kaikkien niiden ihmisten kasvoilla, joita hän näinä kahtena päivänä oli tavannut. Hän tunsi, ettei hän kyennyt torjumaan ihmisten vihaa, sillä tämä viha ei johtunut hänen pahuudestaan — silloin hän olisi voinut koettaa parantaa itseään — vaan siitä, että hän oli häpeällisellä ja vastenmielisellä tavalla onneton. Hän tiesi, että häntä kohtaan tultaisiin olemaan säälimättömiä juuri sen vuoksi, että hänen sydämensä oli runneltu. Hän tunsi, että ihmiset tuhoaisivat hänet niin kuin koirat tuhoavat raadellun, tuskasta vinkuvan toverinsa. Hän tiesi, että ainoa pelastuskeino ihmisiä vastaan oli salata heiltä haavansa, ja näinä kahtena päivänä hän oli vaistomaisesti koettanut tehdä niin, mutta tunsi jo nyt olevansa kyvytön jatkamaan tuota voimasuhteiltaan epätasaista taistelua.
Hänen epätoivoaan lisäsi vielä tunne siitä, että hän oli ypöyksin surussaan. Hänellä ei ollut Pietarissa eikä missään ainoaakaan ystävää, jolle hän olisi voinut kertoa kärsimyksistään, joka olisi säälinyt häntä, ei korkeana virkamiehenä eikä ylhäisen seurapiirin jäsenenä, vaan pelkkänä kärsivänä ihmisenä.
Aleksei Aleksandrovitsh oli kasvanut orpona. Heitä oli ollut kaksi veljestä. Isä oli kuollut hyvin varhain ja äiti Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kymmenvuotias. Varoja oli ollut vähän. Setä, korkea virkamies ja aikoinaan keisarivainajan suosikki, oli kasvattanut heidät.
Suoritettuaan kymnaasin ja yliopisto-opinnot kiitettävin arvosanoin Aleksei Aleksandrovitsh oli päässyt setänsä avulla pian huomattavalle virkauralle ja antautunut kokonaan uraansa liittyvän kunnianhimon valtaan. Hän ei ollut kymnaasissa, yliopistossa eikä myöhemmin virkamiehenäkään solminut ystävyyssuhteita kenenkään kanssa. Veli oli ollut hänelle sielullisesti kaikkein läheisin ihminen, mutta hän oli palvellut ulkoministeriössä ja asunut aina ulkomailla, missä oli kuollut pian Aleksei Aleksandrovitshin naimisiinmenon jälkeen.
Aleksei Aleksandrovitshin ollessa kuvernöörinä oli Annan täti, rikas maalaisrouva, ohjannut nuoren kuvernöörin, joka ei aviomieheksi enää ollut nuori, yhteen nuoren veljentyttärensä kanssa ja saattanut hänet sellaiseen asemaan, että hänen oli ollut pakko joko kosia tai lähteä kaupungista. Aleksei Aleksandrovitsh oli epäröinyt kauan. Yhtä monta seikkaa oli puhunut asian puolesta kuin sitä vastaankin, eikä hän ollut huomannut mitään pakottavaa syytä poiketa siitä säännöstään, joka käski häntä pidättäytymään epäilyttävissä asioissa. Mutta Annan täti oli antanut erään tuttavansa selittää hänelle, että hän oli jo saattanut tytön huonoon huutoon ja että pelkkä kunniantuntokin velvoitti häntä kosimaan. Siispä hän oli kosinut ja antanut morsiamelleen ja vaimolleen kaiken sen tunteen, mihin kykeni.
Se kiintymys, jota hän tunsi Annaa kohtaan, oli poistanut hänen sydämestään viimeisenkin tarpeen syvempien ystävyyssuhteiden luomiseen. Nyt hänellä ei ollut koko tuttavapiirissään ainoatakaan läheistä ihmistä. Oli paljonkin kaikenlaisia virkatuttavuuksia ja seurapiirisuhteita, mutta oikeita ystävyyssuhteita ei ollut. Aleksei Aleksandrovitshilla oli koko joukko sellaisia tuttavia, joita hän saattoi kutsua päivälliselle, joilta hän voi toivoa osanottoa häntä kiinnostaviin asioihin tai kannatusta jollekin viranhakijalle ja joiden seurassa hän saattoi vapaasti arvostella toisten henkilöiden ja korkeimman hallituksen toimia; mutta suhteet näihin ihmisiin olivat tavan ja tottumuksen tarkasti ja lujasti rajoittamat, ja näistä rajoista oli mahdoton poiketa. Oli tosin eräs ylioppilastoveri, jonka kanssa hän sittemmin oli joutunut tavanomaista läheisempiin tekemisiin ja jolle hän olisi voinut puhua surustaan; mutta tämä oli nimitetty ylitarkastajaksi kaukaiseen koulupiiriin. Pietarissa olevista henkilöistä olivat kanslianhoitaja ja lääkäri hänelle läheisimmät.
Mihail Vasiljevitsh Sljudin, asiainhoitaja, oli suora, viisas, hyvä ja siveellinen ihminen, joka tunsi Aleksei Aleksandrovitshia kohtaan henkilökohtaista myötätuntoa; mutta heidän viisi vuotta kestänyt työtoveruutensa esti tunneasioita koskevat selvittelyt.
Kirjoitettuaan nimensä paperin alle Aleksei Aleksandrovitsh istui kauan vaiti. Hän vilkaisi vähän väliä Mihail Vasiljevitshiin ja yritti useamman kerran sanoa jotain mutta ei voinut. Hänellä oli jo valmiina lause: "Olette kai kuullut minun surustani?" mutta lopulta hän sanoi kuten aina ennenkin: "Laittakaapas tämä sitten", ja päästi hänet menemään.
Toinen läheisempi ihminen oli lääkäri, joka myös tunsi myötätuntoa häntä kohtaan; mutta heidän kesken oli jo kauan ollut voimassa se äänetön sopimus, että kummallakin oli kova kiire ja että molempien siis täytyi kiiruhtaa.
Naisystäviään Aleksei Aleksandrovitsh ei ajatellut, ei edes huomattavinta heistä, kreivitär Lidia Ivanovnaa. Kaikki naiset olivat hänestä kauheita ja vastenmielisiä jo pelkästään siksi, että olivat naisia.
Aleksei Aleksandrovitsh ei muistanut kreivitär Lidia Ivanovnaa, mutta tämä ei ollut unohtanut häntä. Tuona epätoivon raskaimpana hetkenä kreivitär saapui hänen luokseen ja tuli ilmoittautumatta hänen työhuoneeseensa. Lidia Ivanovna tapasi Aleksei Aleksandrovitshin istumassa pää käsien varassa.
— J'ai forcé la consigne[9], hän sanoi astuen nopein askelin sisään hengästyneenä mielenkuohusta ja nopeasta liikunnasta. — Minä olen kuullut kaiken, ystäväni Aleksei Aleksandrovitsh! jatkoi hän puristaen lujasti molemmin käsin Kareninin kättä ja luoden kauniin, mietteliään katseensa tämän silmiin.
Aleksei Aleksandrovitsh nousi kulmat kurtussa tuoliltaan, irrotti kätensä ystävättärensä kädestä ja osoitti tälle tuolin.
— Ettekö haluaisi istuutua, kreivitär? En voi pyytää teitä vieraakseni, sillä olen sairas, hän sanoi, ja hänen huulensa värähtelivät.
— Ystäväni! kreivitär Lidia Ivanovna toisti hellittämättä katsettaan hänestä; ja äkkiä kreivittären kulmakarvat kohosivat muodostaen otsalle kolmion, ja rumat keltaiset kasvot kävivät vieläkin rumemmiksi. Mutta Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kreivittären säälivän häntä ja olevan purskahtamaisillaan itkuun. Hän liikuttui, tarttui kreivittären pehmeään käteen ja alkoi suudella sitä.
— Ystäväni! sanoi Lidia Ivanovna kiihtymyksestä katkonaisella äänellä, — teidän ei pidä antautua surun valtaan. Teidän surunne on suuri, mutta teidän täytyy löytää lohdutus.
— Minä olen murskattu, tuhottu mies! sanoi Aleksei Aleksandrovitsh päästäen hänen kätensä, mutta katsoen yhä hänen kyyneleisiin silmiinsä. — Minun asemani on niin kauhea siksi, etten löydä mistään, en itsestänikään, minkäänlaista tukipistettä.
— Te löydätte tuen; älkää etsikö sitä minusta, vaikka minä pyydänkin teitä luottamaan ystävyyteeni, sanoi kreivitär huoaten. — Meidän tukemme on rakkaus, se rakkaus, jonka Hän on jättänyt meille perinnöksi. Häneltä saatu taakka on kevyt, hän jatkoi silmissään se innostuksen ilme, jonka Aleksei Aleksandrovitsh niin hyvin tunsi. — Hän tukee ja auttaa teitä.
Vaikka noissa sanoissa kuvastuikin omien ylevien tunteiden aiheuttama liikutus ja se Aleksei Aleksandrovitshista turhanpäiväiseltä vaikuttava uusi juhlallinen mystinen virtaus, joka äskettäin oli voittanut alaa Pietarissa, tänä hetkenä ne tuntuivat hänestä hyvältä.
— Minä olen heikko ja murtunut. En aavistanut mitään edeltäpäin enkä ymmärrä nyt mitään.
— Ystäväni! toisti Lidia Ivanovna.
— Minä en puhu siitä, mitä olen kadottanut, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Minä en sure sitä. Mutta minä en voi olla häpeämättä sitä asemaa, jossa nyt olen. Se on kyllä paha, mutta minä en voi, en voi.
— Ettehän te itse suorittanut sitä suurta anteeksiannon tekoa, jota kaikki ihailevat, vaan Hän, joka asuu teidän sydämessänne, sanoi kreivitär kohottaen haltioissaan silmiään, — ja siksi te ette voi hävetä tekoanne.
Aleksei Aleksandrovitsh rypisti kulmiaan, liitti kätensä yhteen ja alkoi naksutella sormiaan.
— Te ette tiedä yksityiskohtia, hän sanoi ohuella äänellä. — Ihmisten voimilla on rajansa, kreivitär, ja minä olen nyt nähnyt voimieni rajat. Koko päivän on minun pitänyt antaa määräyksiä, jotka johtuvat, hän korosti sanaa johtuvat, — minun uudesta, yksinäisestä asemastani. Palvelijat, kotiopettajattaret, laskut, kaikki vaatii selvittelyä… Se hiljainen tuli on polttanut minut loppuun, en kestänyt enää. Päivällispöydässä… eilenkin olin lähteä kesken pöydästä pois. En voinut kestää poikani katsetta. Hän ei udellut mitään, mutta hän tahtoi udella, ja sitä katsetta minä en voinut kestää. Hän pelkäsi katsoa minuun eikä siinä kyllin… Aleksei Aleksandrovitsh aikoi kertoa laskusta, joka hänelle oli tuotu, mutta ääni petti ja hän vaikeni. Tuota siniselle paperille kirjoitettua laskua hatusta ja nauhoista hän ei voinut ajatella surkuttelematta itseään syvästi.
— Ymmärrän, ystävä rakas! sanoi kreivitär. — Kyllä minä ymmärrän. Apua ja lohdutusta te ette saa minulta, mutta minä olen kuitenkin tullut juuri sitä varten, että voisin auttaa teitä. Jospa minä voisin vapauttaa teidät kaikista noista pienistä alentavista huolista… Minä ymmärrän, että siinä tarvitaan naisen sanaa, naisen järjestelytaitoa. Uskotteko sen minulle?
Aleksei Aleksandrovitsh puristi ääneti kreivittären käsiä.
— Me rupeamme yhdessä pitämään huolta Serjozhasta. Käytännölliset asiat eivät ole minun vahva puoleni. Mutta vähät siitä, minä rupean hoitamaan talouttanne… Älkää kiittäkö minua. Enhän minä tee sitä omin voimineni…
— Minä en voi olla kiittämättä.
— Mutta, ystäväni, älkää antautuko sen tunteen valtaan, josta puhuitte. Ei saa hävetä sitä, mikä on kristityn suurin ylpeys: joka alentaa itsensä, se ylennetään. Ettekä te saa kiittää minua. Täytyy kiittää Häntä ja pyytää Häneltä apua. Hänessä yksin me löydämme rauhan, lohdun, pelastuksen ja rakkauden, sanoi kreivitär, loi silmänsä taivasta kohti ja alkoi rukoilla, kuten Aleksei Aleksandrovitsh hänen äänettömyydestään arvasi.
Kaikki se, mikä kreivitär Lidia Ivanovnan puheissa oli Aleksei Aleksandrovitshista ennen ollut niin ikävää ja joutavaa, tuntui hänestä nyt luonnolliselta ja lohduttavalta. Aleksei Aleksandrovitsh ei ollut pitänyt tuosta uudesta, haltioituneesta hengellisestä suuntauksesta. Hän oli uskovainen ihminen, jota uskonto kiinnosti etupäässä sen valtiollisen merkityksen tähden, ja uusi oppi, joka uskalsi esittää muutamia uusia selitystapoja, oli ollut hänelle periaatteellisesti vastenmielinen juuri sen vuoksi, että se avasi ovet väittelylle ja erittelylle. Hän oli ennen ollut kylmäkiskoinen, jopa vihamielinenkin tuota uutta oppia kohtaan, joskaan ei ollut kertaakaan antautunut siitä väittelyyn kreivitär Lidia Ivanovnan kanssa, joka harrasti sitä erityisesti ja joka oli koettanut vaikuttaa häneenkin. Nyt hän kuitenkin kuunteli kreivittären sanoja mielihyvää tuntien, haluamatta sanoa vastaan.
— Olen hyvin, hyvin kiitollinen teille sekä teoistanne että sanoistanne, hän sanoi, kun Lidia Ivanovna oli lakannut rukoilemasta.
Kreivitär puristi vielä kerran ystävänsä molempia käsiä.
— Nyt minä ryhdyn toimeen, hän sanoi hetken vaitiolon jälkeen hymyillen ja pyyhkien kasvoiltaan kyynelten jäljet.
— Minä menen Serjozhan luo. Ainoastaan poikkeustapauksissa käännyn teidän puoleenne. Ja hän nousi ja lähti.
Kreivitär Lidia Ivanovna meni Serjozhan huoneisiin, valeli säikähtäneen pojan posket kyynelillään ja sanoi tälle, että hänen isänsä on pyhä mies ja että hänen äitinsä on kuollut.
* * * * *
Kreivitär täytti lupauksensa. Hän otti tosiaankin huolekseen kaikki järjestystä ja taloudenpitoa koskevat toimet Aleksei Aleksandrovitshin talossa. Mutta hän ei ollut liioitellut sanoessaan olevansa heikko käytännön asioissa. Kaikki hänen määräyksensä täytyi muuttaa, koska niitä oli mahdoton täyttää, ja muutokset teki Kornei, Aleksei Aleksandrovitshin kamaripalvelija, joka nyt kenenkään huomaamatta ohjasi koko Kareninin taloa, ilmoittaen aina tyynesti ja varovasti herralleen tämän pukeutuessa, mitä kulloinkin tarvittiin. Mutta Lidia Ivanovnan apu oli kuitenkin varsin tehokasta; Aleksei Aleksandrovitsh sai moraalista tukea hänen rakkaudestaan ja kunnioituksestaan ja siitä uskonsuunnasta, johon kreivitär oli onnistunut hänet käännyttämään; kreivitär ei suotta iloinnut, että oli miltei käännyttänyt hänet kristinuskoon, kun oli saanut hänet välinpitämättömästä ja veltosti uskovasta muuttumaan pääkaupungissa levinneen uuden uskonsuunnan innokkaaksi ja vakaaksi kannattajaksi. Aleksei Aleksandrovitshin oli ollut helppo omaksua tuo uusi suunta. Häneltä, samoin kuin Lidia Ivanovnalta ja muilta saman suunnan kannattajilta, puuttui kokonaan se mielikuvituksen syvyys, sielullinen kyky, jonka vaikutuksesta mielikuvituksen synnyttämät kuvat tulevat niin todellisiksi, että vaativat täyttä yhdenmukaisuutta toisten näkemysten ja todellisuuden kanssa. Hän ei huomannut mitään mahdotonta ja järjetöntä siinä käsityksessä, että kuolemaa, joka oli olemassa epäuskoisille, ei hänelle ollut olemassa, ja että hän oman mittapuunsa mukaan täyden uskon omaksuttuaan oli sisäisesti puhdistunut synnistä ja saavutti jo tässä elämässä täyden autuuden.
Tosin Aleksei Aleksandrovitsh vainusi tuossa uskonkäsityksessään jotain liian keveää ja erheellistä. Hän muisti, että antautuessaan välittömästi anteeksiannon tunteen valtaan, vähääkään ajattelematta sen olevan korkeamman voiman vaikutusta, hän oli tuntenut suurempaa onnea kuin nyt, jolloin hän joka hetki ajatteli, että hänen sielussaan asui Kristus ja että hän papereita allekirjoittaessaan täytti Hänen tahtoaan. Mutta hänen oli pakko saada ajatella niin; hänelle oli niin tärkeää päästä alennuksestaan tuohon vaikkakin vain kuviteltuun korkeuteen, josta hän kaikkien halveksimana saattoi halveksia muita, että hän piti siitä kiinni kuin pelastusankkuristaan.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli hyvin nuorena, helposti innostuvana tyttönä joutunut naimisiin rikkaan ylhäissukuisen ja hyväluontoisen irstailijan kanssa. Mutta he olivat olleet tuskin kuukauttakaan yhdessä, kun mies jo jätti hänet torjuen ivallisesti ja jopa vihamielisesti kaikki hänen haltioituneet vakuuttelunsa rakkaudestaan. Ihmiset, jotka tunsivat kreivin hyvän sydämen eivätkä nähneet intomielisessä Lidiassa mitään puutteita, eivät mitenkään voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. Siitä asti puolisot olivat eläneet erillään ilman laillista avioeroa, ja aina kun mies tapasi vaimonsa, hän kohteli tätä samalla myrkyllisellä ivalla, jonka syytä oli mahdoton ymmärtää.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo aikoja sitten lakannut rakastamasta miestään, mutta oli siitä saakka ollut lakkaamatta rakastunut johonkuhun. Hän oli väliin rakastunut useampiin yhtaikaa, sekä miehiin että naisiin, ja hän oli ollut rakastunut melkein kaikkiin jollain lailla merkittäviin ihmisiin. Hän oli ollut rakastunut kaikkiin uusiin prinsseihin ja prinsessoihin, jotka joutuivat sukulaisuussuhteisiin keisarillisen perheen kanssa, yhteen metropoliittaan, yhteen piispaan ja yhteen pappiin, yhteen sanomalehtimieheen, kolmeen slaaviheimoveljeen ja Komisaroviin, yhteen ministeriin, yhteen lääkäriin, erääseen englantilaiseen lähetyssaarnaajaan ja Kareniniin.
Kaikki nämä rakkaudet, jotka milloin heikkenivät, milloin lujittuivat, eivät estäneet häntä ylläpitämästä laajoja ja monimutkaisia ystävyyssuhteitaan seuramaailman ja hovinkin piirissä. Mutta siitä asti kun hän Kareninia kohdanneen onnettomuuden jälkeen oli ottanut tämän erityiseen suojelukseensa ja alkanut työskennellä tämän hyväksi, hän tunsi, ettei yksikään entisistä rakkauksista ollut oikeaa ja että nyt hän oli toden teolla rakastunut vain Kareniniin. Hänen tunteensa Kareninia kohtaan oli hänen mielestään kaikkia entisiä tunteita voimakkaampi. Eritellessään tunnettaan ja verratessaan sitä entisiin hän huomasi selvästi, ettei hän olisi ollutkaan rakastunut Komisaroviin, jollei tämä olisi pelastanut tsaarin henkeä, eikä myöskään Ristich-Kudzickiin, jollei olisi ollut slaavilaiskysymystä; mutta Kareninia hän tunsi rakastavansa tämän itsensä, tämän ylevän ja käsittämättömän sielun vuoksi, tämän ohuen, kreivittären mielestä niin herttaisen, sanoja omituisesti venyttävän äänen ja väsyneen katseen vuoksi, tämän luonteen sekä pehmeiden, valkeiden ja pulleasuonisten käsien vuoksi. Hän ei ainoastaan iloinnut tämän tapaamisesta, vaan tutkiskeli Kareninin kasvoista, minkä vaikutuksen hän itse tähän teki. Hän tahtoi miellyttää miestä paitsi puheillaan myös koko olemuksellaan. Kareninin tähden hän piti nyt entistä suurempaa huolta pukeutumisestaankin. Hän tapasi itsensä haaveilemasta, miten olisikaan käynyt, jollei hän itse olisi ollut naimisissa ja Karenin olisi ollut vapaa. Hän punastui levottomana, kun Karenin astui huoneeseen, eikä voinut pidättää riemun hymyä, kun Karenin puhui hänelle jotain mieluisaa.
Kreivitär Lidia Ivanovna oli jo useita päiviä ollut kovin jännittynyt: hän oli saanut tietää, että Anna ja Vronski olivat Pietarissa. Täytyi pelastaa Aleksei Aleksandrovitsh kohtaamasta Annaa, täytyi suojella häntä jo siltä piinalliselta tiedolta, että tuo kauhea nainen oli samassa kaupungissa kuin hän ja saattoi joka hetki tulla häntä vastaan.
Lidia Ivanovna vakoili tuttaviensa välityksellä, mitä nuo inhottavat ihmiset, kuten hän nimitti Annaa ja Vronskia, aikoivat, ja koetti noina päivinä valvoa kaikkia ystävänsä askelia, ettei tämä vain tapaisi heitä. Nuori adjutantti, Vronskin ystävä, joka toimitti Lidia Ivanovnalle tietoja heistä toivoen saavansa kreivittären kautta erään myönnytyksen, kertoi, että he aikoivat seuraavana päivänä lähteä pois Pietarista. Lidia Ivanovna oli alkanut jo rauhoittua, kun hänelle seuraavana aamuna äkkiä tuotiin kirje, jonka käsialan hän kauhuissaan tunnisti. Se oli Annan. Kuori oli niininpaksuista paperia, pitkulaisella keltaisella paperiarkilla oli suuri monogrammi ja kirje tuoksui hyvältä.
— Kuka toi?
— Eräs hotellilähetti.
Kreivitär Lidia Ivanovna ei pitkään aikaan voinut istuutua lukemaan kirjettään. Hän sai mielenliikutuksesta hengenahdistuksen, joka muutenkin helposti vaivasi häntä. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, hän luki seuraavan ranskankielisen kirjeen.
/#'Madame la Comtesse, kristilliset tunteet, jotka täyttävätteidän sydämenne, antavat minulle anteeksiantamattoman rohkeudenkirjoittaa teille. Pitkällinen ero pojastani tekee minutonnettomaksi. Minä pyydän teiltä lupaa saada nähdä häntä vainkerran ennen lähtöä. Antakaa anteeksi, että muistutan teilleitsestäni. Käännyn teidän enkä Aleksei Aleksandrovitshin puoleenvain sen vuoksi, etten tahdo tuottaa tuolle jalomielisellemiehelle kärsimyksiä muistuttamalla olemassaolostani. Tuntienteidän ystävyytenne häntä kohtaan uskon teidän ymmärtävänminua. Lähetättekö te Serjozhan minun luokseni vai tulenkominä määrättynä aikana hänen kotiinsa, vai ilmoitatteko missäja milloin saisin tavata häntä kodin ulkopuolella? Minä en voiolla odottamatta myöntävää vastausta tuntiessani sen henkilönjalomielisyyden, josta asia riippuu. Te ette voi kuvitella,kuinka janoan nähdä häntä, ettekä käsittää, minkä kiitollisuudentunteen teidän apunne on minussa herättävä.
Anna.'#/
Kaikki tuossa kirjeessä hermostutti kreivitär Lidia Ivanovnaa: sen koko sisältö, viittaus jalomielisyyteen ja varsinkin sen vapaa ja — kuten hänestä tuntui — huoleton sävy.
— Sano ettei vastausta tule, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna, avasi kirjoitusalustan ja kirjoitti heti Aleksei Aleksandrovitshille, että toivoi tapaavansa hänet ennen kello yhtä palatsissa järjestettävässä onnitteluseremoniassa.
"Minun täytyy saada puhua kanssanne tärkeästä ja surullisesta asiasta. Siellä voimme sopia, missä sen teemme. Parasta olisi minun luonani; käsken valmistamaan sitä teetä, josta te pidätte. Asia on tärkeä. Hän antaa ristin, mutta Hän antaa myös voimia", lisäsi hän valmistaakseen Aleksei Aleksandrovitshia edes jonkin verran kohtaamaan asian.
Kreivitär Lidia Ivanovna kirjoitti tavallisesti Aleksei Aleksandrovitshille kaksi, jopa kolmekin kirjelappua päivässä. Hän piti tuosta yhteydenpitokeinosta, jossa oli sekä hienostuneisuutta että salaperäisyyttä, mitä hänen henkilökohtaisista suhteistaan puuttui.