Kun Levin pöydästä noustuaan lähti Gaginin kanssa korkeiden huoneiden poikki kohti biljardisalia, hän tunsi käsiensä heiluvan erityisen tasaisesti ja kevyesti kävelyn tahdissa. Suuressa salissa hän tapasi appensa.
— No, mitäs pidät meidän joutilaisuuden temppelistä? kysyi ruhtinas ottaen häntä käsikoukusta. — Lähdetäänpäs katselemaan.
— Niin juuri aioinkin tehdä. On mukava katsella.
— Niin kai. Mutta minua se huvittaa jo toiselta kannalta kuin sinua. Sinä katselet noita ukonköriläitä, sanoi ruhtinas osoittaen kumaraista, riippuhuulista vanhaa herraa, joka lyhyin askelin tulla tepsutteli heitä vastaan pehmeissä kengissään, — ja luulet niiden syntyneenkin hyytyneiksi.
— Hyytyneiksi?
— Niin, sinä et tiedäkään sitä nimitystä. Se kuuluu meidän klubimme sanastoon. Tiedäthän, että jos munaa pääsiäisleikeissä vieritellään pitkään maassa, se hyytyy. Niin on meikäläisenkin laita: sitä käy ja käy klubissa ja aikanaan hyytyy. Niin, sinä vain naurat, mutta meikäläinen miettii jo, koska joutuu itse hyytyneiden kirjoihin. Tunnethan Tshetshenskin? ruhtinas kysyi, ja Levin näki, että hän aikoi kertoa jotain lystikästä.
— Ei, en tunne.
— Et tunne! No se tunnettu ruhtinas Tshetshenski. Kova biljardinpelaaja… No yhdentekevää, vaikket tunnekaan. Kolmisen vuotta sitten hän ei vielä kuulunut hyytyneisiin, ylpeili siitä ja nimitti muita sillä nimellä. Mutta sitten kerran, kun hän taas tulee tänne, on ovella vastassa Vasili, tiedäthän? Se meidän tanakka ovenvartijamme, mainio leikinlaskija. Tshetshenski tulee ja kysyy: "No, Vasili, keitä ja keitä on tullut? Onko hyytyneitä?" Vasili vastaa: "Vasta olette kolmas." Kas sillä lailla se käy, veliseni!
Puhutellen ja tervehtien tuttuja vastaantulijoita ruhtinas ja Levin kulkivat huoneesta toiseen, läpi korttisalin, jonka pöytien ääressä hääräili jo innokkaimpia pelaajia, läpi shakkihuoneen, jossa Sergei Ivanovitsh istui puhelemassa erään herran kanssa, ja biljardihuoneen, jonka nurkassa olevan sohvan luo oli kokoontunut iloinen samppanjaseurue, Gagin sen joukossa. He vilkaisivat myös "infernoon", missä erään pöydän ääressä istui Jashvin, joukko arpapelin harrastajia ympärillään. Hiljaa ja varovasti he astuivat hämärään lukuhuoneeseen, missä nuori, äkäisennäköinen mies istui kupulamppujen ääressä selaillen nopeasti aikakauskirjoja, ja lukemiseen syventynyt kaljupää kenraali. Mentiin myös siihen huoneeseen, jota ruhtinas nimitti viisaaksi. Siinä huoneessa oli kolme herraa, jotka keskustelivat innokkaasti viimeisistä valtiollisista tempauksista.
— Ettekö tule jo, ruhtinas, kaikki on valmista? sanoi eräs ruhtinaan pelitovereista löytäessään etsimänsä. Ruhtinas meni ja Levin jäi vähäksi aikaa istumaan. Mutta hänen mieleensä muistuivat kaikki tämänpäiväiset keskustelut ja hänen tuli yhtäkkiä kauhean ikävä. Hän nousi kiireesti ja lähti etsimään Oblonskia ja Turovtsynia, joiden seurassa oli hauskaa.
Turovtsyn istui biljardisalin korkealla sohvalla, ryyppylasi edessään, ja Stepan Arkadjevitsh ja Vronski puhelivat jostain oven luona, huoneen peränurkassa.
— Ei hän oikeastaan niinkään ikävöi, mutta se epämääräinen ja epävarma asema, Levin kuuli ja aikoi kiiruhtaa pois, mutta Stepan Arkadjevitsh kutsui häntä.
— Levin! huudahti Stepan Arkadjevitsh, ja Levin huomasi, että hänen silmänsä olivat kosteat kuten aina kun hän oli juonut liikaa tai liikuttunut. Nyt hän oli kumpaakin. — Levin, älähän mene, hän sanoi ja tarttui lujasti Levinin kyynärvarteen tahtoen nähtävästi kaikin mokomin pidätellä häntä.
— Hän on minun vilpitön ja miltei paras ystäväni, hän sanoi Vronskille. — Sinä taas olet minulle vieläkin läheisempi ja rakkaampi. Minä tahdon ja tiedän, että teidänkin pitää olla läheisiä ystäviä keskenänne, sillä te olette kumpikin hyviä ihmisiä.
— No ei kai meillä sitten ole muuta neuvoa kuin syleillä toisiamme, sanoi Vronski hyvänsävyisen leikillisesti ja ojensi Levinille kätensä.
Levin tarttui nopeasti tarjottuun käteen ja puristi sitä lujasti.
— Olen hyvin iloinen, sanoi Levin puristaessaan hänen kättään.
— Tuokaa pullo samppanjaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh lakeijalle.
— Minä olen myös hyvin iloissani, sanoi Vronski.
Mutta huolimatta Stepan Arkadjevitshin ja myös heidän keskinäisestä toivomuksestaan heillä ei ollut mitään puhumista keskenään, ja kumpikin tunsi sen.
— Tiedätkö, että hän ei ole tuttu Annan kanssa? sanoi Stepan Arkadjevitsh Vronskille. — Minun pitää välttämättä viedä hänet Annan luo. Lähdethän, Levin?
— Tosiaanko? sanoi Vronski. — Hän tulee hyvin iloiseksi. Minä lähtisin myös mielelläni kotiin nyt heti, lisäsi hän, — mutta Jashvin ei suo minulle rauhaa, ja minun täytyy jäädä tänne, kunnes hän lopettaa.
— Meneekö huonosti?
— Häviää häviämistään, ja vain minä voin pidättää häntä.
— Entäs meidän "pyramidimme"! Levin, pelaathan sinä myös? No hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Aseta pyramidi, lisäsi hän pelimerkitsijälle.
— On jo kauan ollut valmiina, vastasi merkitsijä, joka oli jo asettanut pallot kolmioon ja huvikseen kieritteli punaista.
— No, alkakaamme sitten.
Biljardin jälkeen Vronski ja Levin istuutuivat Gaginin pöytään ja Stepan Arkadjevitshin ehdotuksesta pelattiin ässää. Vronski puheli väliin tuttaviensa kanssa, joita tuontuostakin tuli pöydän ääreen, ja väliin taas kävi "infernossa" katsomassa Jashvinia. Levin tunsi olevansa suloisessa levossa aamupäivän henkisen väsymyksen jälkeen. Häntä ilahdutti Vronskin kanssa tehty sovinto, eikä tyyneyden, yleisen sopivaisuuden ja mielihyvän tunnelma jättänyt häntä.
Kun peli oli loppunut, Stepan Arkadjevitsh otti Leviniä kädestä.
— No, lähdetään nyt Annan luo. Nyt heti, vai mitä? Hän on kotona. Minä olen jo kauan sitten luvannut hänelle tuoda sinut joskus mukanani. Minne sinä aioit illalla?
— En oikeastaan minnekään. Lupasin vain Svijazhskille tulla maatalousseuran kokoukseen. Lähdetään sitten, sanoi Levin.
— No hyvä, lähdetään! Kysypäs, ovatko minun vaununi tulleet, sanoiStepan Arkadjevitsh lakeijalle.
Levin meni pöydän luo, maksoi "ässässä" menettämänsä neljäkymmentä ruplaa ja suoritti kaikki klubikulunkinsa oven luona seisovalle ylilakeijalle, joka jollain salaperäisellä tavalla tiesi tarkalleen, mitä kukin oli kuluttanut. Sitten hän lähti erikoisesti käsiään heilutellen salien poikki eteiseen.
"Oblonskin vaunut!" ärjäisi ovenvartija äkäisellä bassoäänellä. Vaunut tulivat ja he istuutuivat niihin. Vain niin kauan kuin vaunut olivat klubin pihalla, Levin pysyi äskeisen klubimielialan vallassa nauttien sen levosta ja epäämättömän säädyllisyyden tunteesta. Mutta heti kun vaunut olivat tulleet kadulle ja Levin alkoi tuntea vaunujen keinuvan epätasaisella tiellä, kuuli vastaan tulleen ajurin äkäisen ärjäisyn ja näki sumeassa valaistuksessa kapakan ja puodin punaisen kilven, tämä mieliala häipyi. Hän alkoi miettiä tekojaan ja kysyi itseltään, tekikö oikein menemällä Annan luo. Mitä Kitty siihen sanoisi? Mutta Stepan Arkadjevitsh ei antanut hänen miettiä, vaan ikään kuin arvaten hänen epäilyksensä kiiruhti rohkaisemaan häntä.
— Olen niin hyvilläni siitä, hän sanoi, — että sinä tutustut häneen. Tiedätkö, Dolly on jo kauan toivonut sitä. Onhan Lvovkin käynyt ja käy yhä edelleenkin hänen luonaan. Vaikka hän onkin sisareni, jatkoi Stepan Arkadjevitsh — voin arvelematta sanoa, että hän on harvinaislaatuinen nainen. Saat itse nähdä. Hänen asemansa on hyvin raskas, varsinkin nyt.
— Miksi juuri nyt?
— Parhaillaan neuvotellaan hänen avioerostaan. Karenin on suostuvainen; mutta siinä on vaikeuksia pojan vuoksi, ja tuo asia, jonka olisi pitänyt päättyä jo lähes kolme kuukautta sitten, pitkittyy yhä. Heti kun erolupa tulee, Vronski ja Anna menevät naimisiin. Tyhmä se on kiertelyineen ja veisuineen koko vihkitoimitus. Ei siihen kukaan usko ja se on ihmisten onnen tiellä! huomautti Stepan Arkadjevitsh. — Niin, ja sen jälkeen heidän asemansa tulee yhtä selväksi kuin minun tai sinun.
— Mikä siinä tuottaa vaikeuksia?
— Oi, se on pitkä ja ikävä juttu! Meillähän on kaikki niin epämääräistä. Mutta voithan kuvitella, millaista hänen on ollut asua sellaisissa olosuhteissa kolme kuukautta Moskovassa, jossa kaikki tuntevat hänet. Hän ei käy missään eikä tapaa ketään naistuttaviaan paitsi Dollya, sillä hän ei tahdo, ymmärräthän, että hänen luokseen tultaisiin armosta. Se hölmö ruhtinatar Varvarakin lähti tiehensä säädyllisyyssyistä. Tuossa asemassa jonkun muun naisen olisi ollut mahdoton pitää päänsä pystyssä. Mutta saatpa nähdä miten hän on osannut järjestää elämänsä, miten tyyni ja arvokas hän on. Vasemmalle poikkikadulle, vastapäätä kirkkoa! huusi Stepan Arkadjevitsh vaunujen ikkunasta. — Huh, miten kuuma! hän sanoi aukaisten jo ennestään avonaisen turkkinsa kahdentoista asteen pakkasesta huolimatta vieläkin leveämmälle.
— Mutta hänellähän on tytär, kai hän hoitaa sitä, sanoi Levin.
— Sinä näytät käsittävän jokaisen naisen vain naaraaksi, une couveuse[77], sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinä kuvittelet, että jos nainen tekee jotain, hän tekee sen ehdottomasti aina lastensa tähden. Luullakseni hän kyllä kasvattaa tytärtään hyvin, mutta siitä ei puhuta. Ensinnäkin Annan aikaa vie se, että hän kirjoittaa. Näen kyllä, että hymyilet ivallisesti, mutta suotta sinä niin teet. Hän kirjoittaa lastenkirjaa eikä puhu siitä kenellekään, mutta minulle hän on sitä lukenut, ja minä annoin käsikirjoituksen Vorkujeville… tiedäthän sen kustantajan… hän taitaa olla myös kirjailija. Vorkujev ymmärtää näitä asioita ja hän sanoo, että se on merkittävä teos. Sinä luulet varmaan, että Anna onkin jonkinlainen naiskirjailija? Ei vähääkään. Hän on ennen kaikkea nainen, jolla on sydän, kuten heti saat nähdä. Nyt hänellä on englantilainen tyttö ja kokonainen perhe hoidossaan.
— Onko se jotain hyväntekeväisyyttä, filantropiaa?
— Miksi sinä heti tahdot nähdä siinä pahaa? Ei mitään hyväntekeväisyyttä, vaan sydämen työtä. Heillä, Vronskilla nimittäin, oli englantilainen hevosten kouluttaja, taitava mies, mutta juoppo. Hän joi itsensä juoppohulluksi ja perhe joutui puille paljaille. Anna ryhtyi auttamaan heitä ja nyt koko perhe on hänen hoivissaan. Hän valmistaa poikia kymnaasiin ja tytön hän on ottanut luokseen, niin ettei tässä suinkaan ole kyse pelkästä armollisesta raha-avustuksesta. No niin, kohtahan hänet näet.
Vaunut ajoivat pihan puolella olevalle ovelle, jonka luona odotti reki, ja Stepan Arkadjevitsh soitti voimakkaasti ovikelloa.
Kysymättä ovenvartijalta, oliko Anna kotona, Stepan Arkadjevitsh astui eteiseen. Levin meni hänen jäljestään yhä epätietoisempana siitä, tekikö hän oikein vai väärin.
Vilkaistessaan peiliin Levin huomasi olevansa punainen, mutta oli varma siitä, ettei ollut päissään, ja astui ystävänsä jäljessä matolla verhottuja portaita ylös. Yläeteisessä Stepan Arkadjevitsh kysyi syvään kumartavalta, tutulta lakeijalta, ketä vieraita Anna Arkadjevnan luona oli, ja sai vastaukseksi, että siellä oli herra Vorkujev.
— Missä he ovat?
— Kirjastohuoneessa.
Kuljettuaan pienen, tummalla puulla paneloidun ruokasalin poikki Stepan Arkadjevitsh ja Levin astelivat pehmeää mattoa hämärään, tummakupuisen lampun valaisemaan kirjastohuoneeseen. Seinällä paloi toinen heijastinlamppu, joka valaisi suuren, luonnollista kokoa olevan naisen muotokuvan, johon Levin tahtomattaan heti kiinnitti huomionsa. Se oli Mihailovin Italiassa maalaama Annan kuva. Sillaikaa kun Stepan Arkadjevitsh kiersi ristikon taakse ja sieltä kuulunut miesääni vaikeni, Levin katseli kirkkaan valaistuksen elävöittämää muotokuvaa voimatta irtautua siitä. Hän ei muistanut missä oli eikä kuullut mitä puhuttiin, seisoi vain ja katseli hievahtamatta ihmeellistä muotokuvaa. Se ei ollut enää kuva, se oli ilmielävä, ihana, mustakiharainen nainen, joka hartiat ja käsivarret paljaina ja mietiskelevä hymyntapainen kuin hienon untuvan peittämillä huulillaan loi voitokkaan ja hellän katseen hämmentyneeseen Leviniin. Ilmielävästä se erosi vain siinä, että se oli kauniimpi kuin elävä voi olla.
— Kuinka hauskaa, Levin kuuli äkkiä vierestään ihailemansa muotokuvan naisen äänen. Anna oli tullut häntä vastaan ristikon takaa, ja Levin näki huoneen himmeässä valossa saman, muotokuvan kuvaaman naisen tummassa, sinisenkirjavassa puvussa, toisessa asennossa ja toisenlaisin ilmein, mutta yhtä täydellisen kauniina kuin taiteilija oli hänet esittänyt. Hän oli todellisessa olomuodossaan vähemmän häikäisevä, mutta hänen olemuksessaan oli jotain sellaista uutta ja viehättävää, niitä muotokuvassa ei ollut.
Anna otti Levinin vastaan salaamatta iloaan hänen tulostaan. Siitä, miten tyynesti Anna ojensi hänelle pienen, tarmokkaan kätensä ja esitteli hänelle Vorkujevin ja käsityö kädessä istuvan sievännäköisen, punertavatukkaisen kasvattityttönsä, Levin tunnisti välittömästi aidon seurapiiridaamin aina tyynen ja luonnollisen käytöstavan, joka miellytti häntä.
— Tämäpä vasta hauskaa, toisti Anna, ja nuo yksinkertaiset sanat saivat hänen lausuminaan Levinin sielussa erityisen merkityksen. — Olen jo kauan tuntenut teidät ja pitänyt teistä sekä Stivan että vaimonne vuoksi… minun tuttavuuteni hänen kanssaan oli hyvin lyhytaikainen, mutta hän teki minuun samanlaisen vaikutuksen kuin ihana kukka, juuri kukka. Ja hän tulee nyt pian äidiksi!
Hän puhui vapaasti ja hätäilemättä, katsoen milloin Leviniin, milloin veljeensä. Levin tunsi tehneensä Annaan edullisen vaikutuksen, ja hänen oli tämän seurassa niin kevyt ja hyvä olla kuin hän olisi lapsuudestaan saakka tuntenut tämän.
— Ivan Petrovitsh ja minä asetuimme juuri tupakanpolton vuoksi tänne Aleksein työhuoneeseen, sanoi Anna vastaukseksi Stepan Arkadjevitshin kysymykseen, saiko huoneessa tupakoida. Hän vilkaisi Leviniin, mutta ei kysynyt, polttiko tämä, vaan veti luokseen kilpikonnanluisen savukekotelon ja otti siitä itse hienon pachitos-savukkeen.
— Kuinka sinä voit nykyään? kysyi veli.
— Niin kuin ennenkin. Hermostunut olen kuten aina.
— Eikö se ole tosiaankin harvinaisen hyvä? kysyi Stepan Arkadjevitsh huomatessaan Levinin yhä silmäilevän muotokuvaa.
— En ole koskaan nähnyt parempaa muotokuvaa.
— Näköisyys on erinomaisesti saatu esiin, eikö olekin? sanoiVorkujev.
Levin katsahti muotokuvasta sen malliin. Erityinen hohde valaisi Annan kasvot, kun hän tunsi Levinin silmäilyn. Levin punastui ja aikoi hämminkinsä salatakseen kysyä, oliko Anna Arkadjevna äskettäin tavannut Darja Aleksandrovnaa, mutta Anna alkoikin samassa puhua:
— Me puhelimme juuri Ivan Petrovitshin kanssa Vashtshenkovin viimeisistä tauluista. Oletteko nähnyt niitä?
— Olen kyllä, vastasi Levin.
— Mutta anteeksi, minä keskeytin teidät, te aioitte sanoa… Levin kysyi, koska hän oli viimeksi tavannut Dollyn.
— Hän oli eilen luonani, hän on hyvin suuttunut kymnaasiin Grishan tähden. Latinan opettaja oli nähtävästi tehnyt vääryyttä.
— Niin, ne taulut olen kyllä nähnyt, mutta en pitänyt niistä, palasiLevin aloitettuun keskustelunaiheeseen.
Levinin puheissa ei ollut nyt enää ollenkaan samanlaista virallista sävyä kuin hänen aamupäiväisissä keskusteluissaan. Jokainen sana sai keskustelussa Annan kanssa erityisen merkityksen. Hänestä oli hauskaa jutella ja vielä hauskempi kuunnella, mitä Anna sanoi.
Anna ei puhunut ainoastaan luonnollisesti ja järkevästi, vaan viisaasti ja huolettomasti, tekemättä mitään suurta numeroa omista ajatuksistaan ja antaen suuren arvon puhetoverinsa ajatuksille.
Keskusteltiin uudesta taidesuunnasta, erään ranskalaisen taiteilijan uudesta raamatunkuvituksesta. Vorkujev syytti taiteilijaa liiallisesta, raakuuteen luisuneesta realismista. Levin sanoi, että ranskalaiset olivat olleet sovinnaisempia taiteessa kuin ketkään muut ja että he siksi pitivät realismiin palaamista erityisenä ansiona. He näkivät runoutta jo pelkästään siitä, etteivät valehdelleet.
Yksikään toinen Levinin lausuma viisas ajatus ei tuottanut hänelle itselleen niin suurta mielihyvää kuin tämä. Annan kasvot aivan sädehtivät, kun hän ymmärsi tuon ajatuksen todenmukaisuuden. Hän herahti nauramaan.
— Minä nauran, hän sanoi, — niin kuin naurattaa, kun näkee oikein hyvän muotokuvan. Se, mitä te sanoitte, luonnehtii täydellisesti koko nykyistä ranskalaista taidetta, sekä maalausta että myös kirjallisuutta: Zolaa, Daudet'ta. Mutta kenties on aina niin, että ensin tehdään omia sepitelmiä, conceptions, keksityistä hahmoista, ja kun kaikki yhdistelmät, combinaisons, on tehty ja keksityt kuvat ovat alkaneet tympäistä, aletaan etsiä luonnollisempia, oikeita hahmoja.
— Niin se juuri on! sanoi Vorkujev.
— Te siis olitte klubilla? kääntyi Anna veljensä puoleen ja kumartui lähemmäksi häntä.
"Niin, niin, kas siinä on nainen!" Levin ajatteli unohtuen katselemaan hänen kauniita, eloisia kasvojaan, jotka nyt yhtäkkiä kokonaan muuttuivat. Levin ei kuullut, mitä Anna puhui veljelleen, mutta ihmetteli hänen ilmeensä muutosta. Hänen äsken niin tyynet kasvonsa kuvastivat nyt omituista uteliaisuutta, vihaa ja ylpeyttä. Mutta hetkisen vain. Hän siristi silmiään kuin jotakin muistaakseen.
— No niin, ketäpä se kiinnostaa, hän sanoi ja kääntyi englantilaisen tytön puoleen: — Please order the tea in the drawing-room[78].
Tyttö nousi ja meni.
— No suoriutuiko hän tutkinnossa hyvin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Mainiosti. Hän on hyvin lahjakas tyttö ja miellyttävä luonne.
— Kohta sinä rakastat häntä enemmän kuin omaa tytärtäsi.
— Vain mies voi sanoa noin. Rakkaudessa ei ole mitään enempää eikä vähempää. Rakastan tytärtäni ihan toisella tavoin kuin häntä.
— Minä tässä sanoin Anna Arkadjevnalle, sanoi Vorkujev, — että jos hän olisi uhrannut venäläisten lasten yleiseen kasvatukseen sadannenkaan osan sitä tarmoa kuin tuon englantilaisen tytön hyväksi, hän olisi tehnyt suuren ja hyödyllisen teon.
— Mutta sitä en ole parhaalla tahdollanikaan voinut tehdä. Kreivi Aleksei Kirillovitsh (lausuessaan tuon nimen Anna katsahti kysyvän arasti Leviniin, ja tahtomattaan tämä vastasi kunnioittavin ja myötätuntoisin katsein) koetti maalla innostaa minua koulutyöhön. Minä kävin muutaman kerran opettamassa. Lapset olivat hyvin kilttejä, mutta minä en voinut innostua siihen työhön. Te puhuitte minun tarmostani. Tarmo perustuu rakkauteen. Mutta rakkaus ei tule käskemällä. Tuota tyttöä minä rakastan tietämättä itse, miksi.
Taas Anna katsahti Leviniin. Sekä hänen hymynsä että katseensa sanoi, että hän puhui vain Levinille, pitäen arvossa tämän mielipidettä ja tietäen jo edeltä käsin, että he ymmärsivät toinen toistaan.
— Minä ymmärrän sen varsin hyvin, Levin vastasi. — Kouluihin ja sentapaisiin laitoksiin ei voi kiinnittää sydäntään, ja minä luulen, että nuo filantrooppiset laitokset juuri siksi tuottavat niin vähän tuloksia.
Anna oli hetkisen vaiti ja puhkesi sitten hymyyn. — Niin, niin, vahvisti hän. — Minä en ole koskaan kyennyt siihen. Je n'ai pas le cocur assez large[79] voidakseni rakastaa kokonaista turvakotia kaikkine iljettävine tytönletukkoineen. Cela ne m'a jamais réussi[80]. On paljon naisia, jotka ovat luoneet sillä itselleen position sociale[81]. Etenkään nyt, hän lisäsi surullisen ja luottavaisen näköisenä, näennäisesti veljelleen puhuen, mutta suuntasi ilmiselvästi sanansa vain Levinille, — vaikka tarvitsisin niin kovasti jotain tekemistä, en voi tehdä mitään sellaista. Yhtäkkiä hän rypisti kulmiaan (Levin ymmärsi, että Anna teki niin omille sanoilleen) ja vaihtoi keskustelunaihetta. — Minä olen kuullut, hän sanoi Levinille, — että te olette huono kansalainen, ja minä olen puolustanut teitä kykyni mukaan.
— Kuinka te olette minua puolustanut?
— Aina hyökkäysten mukaan. Mutta emmekö menisi juomaan teetä? Anna nousi ja otti käteensä safiaanikantisen vihon.
— Antakaa se minulle, Anna Arkadjevna, sanoi Vorkujev osoittaen kirjaa. — Se ansaitsee sen hyvin.
— Oi ei, sehän on aivan viimeistelemätöntä.
— Minä kerroin siitä hänelle, sanoi Stepan Arkadjevitsh sisarelleen osoittaen Leviniä.
— Suotta sen teit. Minun kirjoitukseni ovat niin kuin ne pikku korit ja puuleikkaukset, joita Liza Merkalova joskus ennen aikaan toi minulle kaupaksi vankiloista. Hän kävi vankiloissa hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsenenä, kertoi Anna Levinille. — Ne onnettomat tekivät kärsivällisyyden ihmetöitä.
Levin huomasi vielä yhden uuden piirteen tuossa naisessa, johon oli niin kovasti mieltynyt. Älyn, sulokkuuden ja kauneuden lisäksi hänessä oli myös totuudellisuutta. Hän ei salannut Leviniltä asemansa tukaluutta.
Anna huokasi, ja hänen kasvonsa saivat äkkiä ankaran, ikään kuin kivettyneen ilmeen. Sellainen ilme kasvoillaan hän oli vielä kauniimpi kuin ennen; mutta tämä ilme oli uusi; se oli kaukana siitä onnea säteilevästä ja onnea synnyttävästä ilmeestä, jonka maalari oli tavoittanut Annan muotokuvaa tehdessään. Levin katsahti vielä kerran kuvaa ja Annaa, joka lähti veljensä käsipuolessa korkeaa ovea kohti, ja hän tunsi Annaa kohtaan hellyyttä ja sääliä, jotka ihmetyttivät häntä itseään.
Anna pyysi Leviniä ja Vorkujevia astumaan vierassaliin ja jäi itse hetkeksi puhumaan jostain veljensä kanssa. "Avioerosta, Vronskista, siitä, mitä hän klubilla tekee, minusta", ajatteli Levin. Ja kysymys siitä, mitä Anna puhui Stepan Arkadjevitshille, kuohutti häntä niin, ettei hän kuunnellut juuri ollenkaan, kun Vorkujev kertoi hänelle Anna Arkadjevnan kirjoittaman lastenromaanin ansioista.
Teepöydässä keskustelu jatkui yhtä miellyttävänä ja sisältörikkaana. Kertaakaan ei jouduttu hakemaan keskustelunaihetta; päinvastoin tuntui siltä, ettei ehtinyt sanoa kaikkea, mitä olisi tahtonut ja pidättyi mielellään kuunnellakseen mitä toinen sanoisi. Levinistä tuntui kuin kaikki pöydässä puhuttu olisi saanut erityisen merkityksen, kun Anna kuunteli keskustelua ja teki huomautuksiaan.
Seuratessaan mielenkiintoista keskustelua Levin ihaili koko ajan Annan kauneutta, älyä ja sivistyneisyyttä, hänen koruttomuuttaan ja sydämellisyyttään. Levin kuunteli ja puhui ja ajatteli koko ajan häntä, hänen sisäistä elämäänsä, ja koetti arvata hänen tunteitaan. Ja hän, Levin, joka oli ennen niin ankarasti tuominnut Annan, alkoi nyt omituisen ajatuskulun johdosta puolustella ja sääliä häntä ja pelätä, että Vronski ei kenties täysin ymmärtänyt Annaa. Kun Stepan Arkadjevitsh kellon käydessä yhdettätoista nousi lähteäkseen (Vorkujev oli lähtenyt jo aikaisemmin), Levinistä tuntui kuin he olisivat tulleet vastikään. Hän nousi vastahakoisesti.
— Hyvästi, Anna sanoi pitäen häntä kädestä ja katsoen häntä hellyttävästi silmiin. — Olen hyvin iloinen, que la glace est rompue[82].
Anna päästi hänen kätensä ja kurtisti kulmiaan.
— Sanokaa rouvallenne, että pidän hänestä niin kuin ennenkin, ja jollei hän voi antaa minulle anteeksi asemaani, toivon, ettei hän koskaan joutuisi sitä tekemäänkään. On vaikea antaa anteeksi, ellei ole kokenut sitä, mitä minä olen kokenut, ja Jumala häntä siitä varjelkoon.
— Kyllä… kyllä minä sanon… vastasi Levin punastuen.
"Miten ihmeellinen, rakastettava ja säälittävä nainen", ajatteliLevin tullessaan Stepan Arkadjevitshin kanssa pakkasilmaan.
— No eikös ollut niin kuin minä sanoin, sanoi Stepan Arkadjevitsh joka näki, että Levin oli täydellisesti voitettu.
— Oli, vastasi Levin mietteissään, — harvinainen nainen! Sekä älykäs että ihmeellisen sydämellinen. On kauhean sääli häntä!
— Jos Jumala suo, niin pian kaikki käy parhain päin. Siinä näet, ettei pidä tuomita etukäteen, Stepan Arkadjevitsh sanoi avaten vaunujensa oven. — Tässä kai meidän tiemme eroavat. Hyvästi sitten.
Ajaessaan kotiin Levin ajatteli koko matkan Annaa ja niitä varsin tavallisia asioita, joista hänen luonaan oli keskusteltu, palauttaen samalla tarkasti mieleensä Annan eri ilmeitä. Mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä enemmän hän asettui Annan asemaan ja sitä suurempaa sääliä hän tunsi Annaa kohtaan.
Kotona Kuzma ilmoitti hänelle, että Katerina Aleksandrovna voi hyvin ja että sukulaisvieraat olivat vastikään lähteneet, ja antoi Levinille kaksi kirjettä. Niistä päästäkseen Levin luki ne jo eteisessä. Toinen oli Sokolovilta, työnjohtajalta. Sokolov kirjoitti, ettei vehnää voinut myydä, koska siitä luvattiin vain viisi ja puoli ruplaa neljännekseltä, ja ettei ollut enää mistä ottaa rahaa. Toinen kirje oli sisarelta. Hän nuhteli Leviniä siitä, että hänen asiansa oli yhä vielä hoitamatta.
"No, myydään viidestä ja puolesta, kun eivät kerran anna enempää", Levin ratkaisi heti tavattoman keveästi ensimmäisen kysymyksen, joka ennen olisi näyttänyt hänestä niin vaikealta. "Ihme, kuinka täällä aika menee", ajatteli hän toisen kirjeen johdosta. Hän tunsi syyllisyyttä, kun ei ollut vielä tehnyt niin kuin sisar oli pyytänyt. "En tullut tänäänkään käyneeksi oikeudessa, mutta tänään on ollutkin erityisen kiire." Ja päätettyään tehdä sen huomenna hän lähti vaimonsa luo. Mennessään hän loi mielessään nopean silmäyksen kuluneeseen päivään. Koko päivä tuntui olleen pelkkiä keskusteluja, — keskusteluja, joita hän oli kuunnellut ja joihin hän oli ottanut osaa. Ne olivat kaikki käsitelleet aiheita, jotka eivät olisi vähääkään kiinnostaneet häntä maalla, mutta täällä ne tuntuivat hyvin mielenkiintoisilta. Ja kaikista niistä oli jäänyt hyvä muisto; oli vain kaksi kohtaa, jotka hiukan vaivasivat häntä… Toinen oli se, mitä hän oli sanonut hauesta, ja toinen piili siinä hellässä säälissä, jota hän oli tuntenut Annaa kohtaan.
Levin tapasi vaimonsa surullisena ja ikävissään. Sisarusten päivällinen olisi muuten mennyt hyvinkin iloisesti, mutta sitten oli ruvettu odottamaan Leviniä kotiin ja odotettu niin kauan, että kaikki olivat jo ikävystyneet. Viimein sisaret olivat lähteneet tiehensä, ja Kitty oli jäänyt yksin.
— No, mitä sinä olet tehnyt? Kitty kysyi katsoen miestään silmiin, jotka loistivat omituisen epäilyttävästi. Mutta antaakseen hänen kertoa itse kaiken Kitty salasi tarkkaavaisuutensa ja kuunteli hyväksyvästi hymyillen miehensä kertomusta päivän vietosta.
— Olen hyvilläni, että tapasin Vronskin. Hänen seuransa ei enää vähääkään vaivannut minua. Ymmärräthän, että koetan tästä lähtien olla tapaamatta häntä, mutta se nolouskin saa nyt olla lopullisesti ohi, sanoi Levin ja punastui, sillä sanoessaan koettavansa olla koskaan enää tapaamatta Vronskia hän muisti käyntinsä Annan luona. — Sanotaan aina, että kansa juo, mutta en tiedä kumpi juo enemmän — kansa vaiko meidän säätymme; vaikka kansa juo juhlapäivinä, mutta…
Mutta Kittyä ei huvittanut esitelmä kansan juomisesta. Hän näki miehensä punastuksen ja tahtoi tietää syyn siihen.
— No, missä sinä sitten olit?
— Stiva pyysi niin kauheasti lähtemään Anna Arkadjevnan luo.
Ja tämän sanottuaan Levin punastui vieläkin enemmän, ja hänen epätietoisuutensa siitä, oli hän tehnyt oikein vai väärin menemällä Annan luo, haihtui samalla hetkellä. Hän tiesi nyt, ettei hänen olisi pitänyt tehdä niin.
Kittyn silmät laajenivat ja välähtivät, kun hän kuuli Annan nimen. Mutta hän hillitsi itsensä, salasi kiihtymyksensä ja onnistui petkuttamaan miestään.
— Vai niin, hän sanoi vain.
— Et kai sinä pahastu, että minä menin. Stiva niin pyysi, jaDollykin toivoi sitä, jatkoi Levin.
— En toki, Kitty sanoi, mutta Levin näki hänen silmissään hillityn palon, joka ei tiennyt hyvää.
— Hän on hyvin herttainen, hyvin säälittävä ja hyvä nainen, jatkoiLevin kertoen Annan töistä ja välittäen Kittylle hänen terveisensä.
— Tietysti on hyvin sääli häntä, sanoi Kitty, kun Levin oli lopettanut.
— Keneltä sait kirjeen?
Levin sanoi keltä kirje oli ja — uskoen Kittyn tyyneen äänensävyyn — meni toiseen huoneeseen riisuutumaan.
Palatessaan Levin tapasi Kittyn samassa nojatuolissa. Kun hän meni tämän luo, Kitty katsahti häneen ja purskahti itkemään ääneen.
— Mitä? Mikä sinun on? kysyi Levin tietäen edeltä käsin mikä hänen oli.
— Sinä olet rakastunut siihen inhottavaan naiseen, hän on lumonnut sinut. Minä näen sen sinun silmistäsi. Niin, niin! Mitä siitä vielä tuleekaan! Ensin sinä klubissa juot ja pelaat ja menet sitten… kenen luo? Ei, lähdetään pois täältä… Huomenna minä lähden.
Levin ei pitkään aikaan saanut vaimoaan tyyntymään. Tämä rauhoittui vasta sitten, kun Levin oli tunnustanut, että säälin tunne ja viini oli vienyt hänet harhaan ja altistanut hänet Annan viekkaalle vaikutukselle, ja kun hän oli luvannut vastedes välttää Annaa. Vilpitöntä hänen tunnustuksessaan oli se seikka, että hän oli hullaantunut elettyään niin kauan Moskovassa pelkästään keskustelujen, ruoan ja juoman varassa. He juttelivat kello kolmeen saakka yöllä. Vasta kolmen aikaan he olivat siinä määrin leppyneet, että saattoivat nukkua.
Vieraiden lähdettyä Anna alkoi kävellä edestakaisin huoneessaan. Vaikka hän olikin vaistomaisesti (kuten hän viime aikoina oli menetellyt kaikkien nuorten miesten suhteen) koko illan tehnyt kaiken voitavansa herättääkseen Levinin rakkauden itseään kohtaan ja vaikka hän tiesikin sen saavuttaneensa, sikäli kuin se yhden ainoan illan aikana ja naimisissa olevan rehellisen miehen suhteen oli mahdollista, ja vaikka Levin olikin suuresti miellyttänyt häntä (niin perin erilaisia kuin Vronski ja Levin miehiseltä näkökannalta olivatkin, näki Anna naisena kummassakin sen molemmille yhteisen puolen, joka oli saanut Kittyn rakastumaan sekä Vronskiin että Leviniin), hän lakkasi heti Levinin lähdettyä ajattelemasta tätä.
Yksi ja sama ajatus vainosi häntä milloin missäkin muodossa hellittämättä. "Jos minä vaikutan sillä tavoin toisiin, jopa tuohon perheelliseen, vaimoaan rakastavaan mieheen, miksi hän sitten on niin kylmä minulle?… Eikä oikeastaan kylmäkään, hän rakastaa minua, tiedän sen. Mutta jotain uutta on tullut meidän välillemme. Miksi häntä ei kuulu koko iltana kotiin? Hän oli käskenyt Stivaa sanomaan, ettei hän voi jättää Jashvinia, vaan että hänen täytyy seurata tämän peliä. Onko Jashvin mikään lapsi? Mutta kenties se on totta. Hän ei koskaan valehtele. Mutta on siinä muutakin. Hän on hyvillään, kun saa tilaisuuden näyttää, että hänellä on muitakin velvollisuuksia. Minähän tiedän sen ja myönnän sen. Miksi hänen pitää todistella minulle sitä? Hän tahtoo osoittaa, ettei hänen rakkautensa minuun saa häiritä hänen vapauttaan. Mutta minä en tarvitse todisteluja, minä tarvitsen rakkautta. Hänen olisi pitänyt ymmärtää, kuinka raskasta minun elämäni täällä Moskovassa on ollut. Mitä elämää se on? Olen vain odottanut ratkaisua, joka viipyy yhä. Ei vastausta vieläkään! ja Stiva sanoo, ettei hän voi mennä Aleksei Aleksandrovitshin luo. Enkä minä voi enää kirjoittaa hänelle. En osaa tehdä mitään, en aloittaa mitään uutta enkä muuttaa vanhaa, koetan vain kestää, odotan ja keksin itselleni kaikenlaisia huvituksia: hoitelen tuota englantilaisperhettä, kirjoittelen ja luen, mutta se on kaikki petosta, samaa morfiinia kaikki. Hänen pitäisi sääliä minua", Anna päätteli tuntien kyynelten kiertyvän silmiin säälistä omaa itseään kohtaan.
Hän kuuli Vronskin lyhyen soiton ja pyyhki kiireesti kyyneleet pois. Samassa hän istuutui lampun ääreen ja avasi kirjan koettaen näyttää täysin rauhalliselta. Hänen täytyi osoittaa olevansa tyytymätön siihen, ettei Vronski ollut tullut niin kuin oli luvannut, — mutta ainoastaan tyytymätön; omaa surua ja itsesääliä miehelle ei missään nimessä saanut näyttää. Hän, Anna, saattoi kyllä sääliä itseään, mutta Vronski ei saanut sääliä häntä. Anna ei tahtonut taistelua, hän paheksui Vronskin taistelunhalua, mutta asettui itse tahtomattaan taisteluasentoon.
— Ei kai sinulla ole ollut ikävä? sanoi Vronski vilkkaasti ja iloisesti ja astui Annan luo. — Pelihimo on sitten hirveä intohimo!
— Ei, ei ollut ikävä, olen jo kauan sitten oppinut olemaan ikävöimättä. Stiva ja Levin kävivät täällä.
— Niin, he sanoivat lähtevänsä tänne. No mitäs pidit Levinistä? sanoi Vronski istuutuen Annan viereen.
— Pidin kovasti. Lähtivät juuri. Miten Jashvinin kävi?
— Oli voittanut jo seitsemäntoista tuhatta. Pyysin häntä tulemaan pois. Hän olikin jo aivan lähtemäisillään. Mutta kääntyi takaisin ja on nyt häviön puolella.
— Miksi sinä sitten jäit? kysyi Anna kohottaen äkkiä katseensaVronskiin. Annan ilme oli kylmä ja tyly.
— Sinähän sanoit Stivalle jääväsi sitä varten, että veisit Jashvinin pois. Mutta sinähän jätit hänet kuitenkin.
Vronskinkin kasvoille tuli kylmä taisteluvalmiuden ilme.
— Ensinnäkään en ole pyytänyt Stivaa kertomaan sinulle mitään; toiseksi minulla on aina ollut tapana puhua totta. Kun tahdoin jäädä, niin jäin, hän sanoi synkkänä. — Anna, miksi, miksi? lisäsi hän hetken vaitiolon jälkeen, kumartuen Annan puoleen ja avasi kätensä toivoen tämän panevan siihen omansa.
Anna iloitsi tuosta hellyydenosoituksesta. Mutta jokin omituinen pahuuden voima esti häntä antautumasta mielitekonsa valtaan, ikään kuin taisteluehdot eivät olisi sallineet sitä.
— Niin tietysti! Sinä tahdoit jäädä ja jäit. Sinä teet aina niin kuin itse tahdot. Mutta miksi sinä puhut siitä minulle? Miksi? sanoi Anna tulistuen yhä enemmän. — Onko kukaan tahtonut kiistellä sinun oikeuksistasi? Sinä vain tahdot näyttää olevasi oikeassa, ja ole sitten!
Vronskin käsi sulkeutui ja hän vetäytyi takaisin vielä entistä itsepintaisempi ilme kasvoillaan.
— Se on sinussa pelkkää itsepäisyyttä, sanoi Anna katsahtaen tarkkaavaisesti Vronskiin ja keksien yhtäkkiä nimen tuolle ärsyttävälle ilmeelle, — niin juuri, itsepäisyyttä. Sinulle on pääasia se, että sinä suoriudut voittajana, mutta minulle… Taaskin hänen tuli sääli itseään ja hän oli vähällä purskahtaa itkuun. — Jos sinä tietäisit, mikä minulle tässä asiassa on kipeää! Jos sinä tietäisit mitä se minulle merkitsee, kun minä tunnen kuten nyt, että sinä suhtaudut minuun vihamielisesti, niin juuri, vihamielisesti! Jospa sinä tietäisit, kuinka lähellä onnettomuutta minä olen tällaisina hetkinä, kuinka minä pelkään, pelkään itseäni! Ja hän käänsi päänsä pois salaten nyyhkytyksensä.
— Mistä me riitelemme? sanoi Vronski kauhistuen Annan epätoivon ilmettä, ja kumartuen jälleen hänen puoleensa otti hänen kätensä ja suuteli sitä. — Minkä vuoksi? Olenko minä sitten etsinyt muita huvituksia? Enkö minä ole vältellyt naisten seuraa?
— Se vielä puuttuisi, sanoi Anna.
— No sano, mitä minun pitää tehdä, että sinä olisit rauhallinen? Minä olen valmis tekemään kaikkeni, että sinä olisit onnellinen, puhui Vronski Annan epätoivon liikuttamana. — Teen mitä hyvänsä, kunhan vain saan sinut vapaaksi tuon surusi vallasta, Anna! hän sanoi.
— Ei se ole mitään! sanoi Anna. — En tiedä itsekään mikä minun on. Yksinäinen elämäkö vai hermotko… Mutta jättäkäämme tämä asia. No, miten kävi kilpa-ajoissa? Et ole vielä kertonutkaan, Anna kysyi koettaen salata iloaan saavuttamastaan voitosta.
Vronski pyysi illallista ja alkoi kertoa Annalle tarkasti kilpa-ajoista; mutta tämän äänensävystä ja yhä kylmemmiksi käyneistä silmäyksistä Anna näki, ettei tämä antanut anteeksi hänen voittoaan ja että sama itsepintaisuus, jota vastaan Anna oli taistellut, oli taaskin saanut hänessä vallan. Hän oli Annaa kohtaan kylmempi kuin ennen, ikään kuin olisi katunut äskeistä alistumistaan. Anna ymmärsi, että sanat: "Olen lähellä kauheaa onnettomuutta ja pelkään itseäni", jotka olivat hankkineet hänelle voiton, olivat vaarallinen ase, jota ei saanut käyttää toista kertaa. Hän tunsi, että heitä yhteenliittävän rakkauden rinnalle oli heidän välilleen asettunut jokin taistelun paha henki, jota hän ei voinut ajaa pois omasta eikä rakastettunsa sydämestä.
Ei ole olosuhteita, joihin ihminen ei saattaisi tottua, varsinkin, jos hän näkee koko ympäröivän maailman elävän niissä. Levin ei olisi kolme kuukautta sitten uskonut, että saattaisi nukkua rauhallisesti niissä olosuhteissa, joissa hän nyt oli. Hän ei olisi uskonut, että tarkoituksetonta, järjetöntä ja varojensa yli menevää elämää vietettyään, juopoteltuaan (muulla tavoin hän ei voinut nimittää ajanviettoa klubissa), jouduttuaan outoon ystävyyden hierontaan vaimonsa entisen rakastetun kanssa sekä tehtyään vielä oudomman käynnin tuon langenneen naisen luo, ihastuttuaan häneen ja tuotettuaan murhetta vaimolleen, — että hän kaikesta huolimatta olisi voinut nukkua rauhassa. Mutta väsymyksen, valvomisen ja viinin vaikutuksesta hän nukkui sikeästi ja rauhallisesti.
Viiden aikaan hän heräsi oven narahdukseen, hypähti istumaan ja katseli ympärilleen. Vieressä oleva Kittyn vuode oli tyhjä. Mutta väliseinän takaa näkyi liikkuvaa valoa ja kuului Kittyn askeleita.
— Mitä?… Mikä on? sanoi Levin unisena. — Kitty! Mikä on?
— Ei mikään, sanoi Kitty tullen kynttilä kädessä väliseinän takaa. — Oli hieman huono olo, hän lisäsi hymyillen herttaista, merkitsevää hymyään.
— Mitä, joko alkaa? kysyi Levin säikähtäneenä, — täytyy lähettää hakemaan, ja hän alkoi kiireesti pukeutua.
— Vielä mitä! sanoi Kitty hymyillen ja pidätellen häntä kädellään. — Se ei varmaankaan ole mitään. Tuli vain hieman huono olo. Mutta nyt se on jo ohi.
Kitty meni vuoteensa luo, sammutti kynttilän, laskeutui pitkälleen ja vaikeni. Vaikka Levinistä tuntuikin epäilyttävältä tuo ikään kuin pidätetyn hengityksen hiljaisuus ja varsinkin Kittyn erityisen hellä ja kiihkeä sävy tämän vastatessa hänelle väliseinän takaa tullessaan, häntä nukutti niin, että hän vaipui pian uneen. Vasta myöhemmin hän muisti Kittyn hengityksen hiljaisuuden ja ymmärsi, mitä kaikkea tämän rakkaassa, herttaisessa sielussa tapahtui Kittyn tuolloin maatessa hievahtamatta hänen vieressään odottaen naisen elämän suurinta tapahtumaa. Seitsemän aikaan Levin heräsi siihen, että tunsi Kittyn varovaisen kosketuksen olkapäässään, ja kuuli hiljaista kuisketta. Kittyn oli sääli herättää häntä, mutta hän tarvitsi miehensä apua.
— Kostja, älä pelästy. Ei se ole mitään. Mutta nyt tuntuu… Täytyy lähteä hakemaan Jelizaveta Petrovnaa.
Kynttilässä oli taas tuli. Kitty istui vuoteellaan ja piti kädessään neuletta, jota hän oli viime päivinä neulonut.
— Älä yhtään pelästy, ei ole mitään hätää. Minä en pelkää vähääkään, hän sanoi nähdessään miehensä säikähtäneet kasvot, tarttui tämän käteen ja painoi sen rintaansa ja sitten huuliaan vasten.
Levin hypähti kiireesti ylös ja päästämättä katsettaan Kittystä veti aamutakin ylleen ja pysähtyi, yhä vain häneen katsoen. Olisi pitänyt lähteä, mutta hän ei voinut irrottautua Kittyn katseesta. Niin paljon kuin hän oli rakastanutkin noita kasvoja, niin hyvin kuin hän tunsikin Kittyn ilmeet ja katseet, hän ei ollut koskaan nähnyt vaimoaan sellaisena. Kuinka inhottavaksi ja kauheaksi Levin tunsikaan itsensä hänen edessään muistaessaan, mitä mielipahaa oli eilen hänelle tuottanut! Kittyn punehtuneet, yömyssyn alta esiin pistävien pehmeiden hiusten kehystämät kasvot säteilivät iloa ja varmuutta.
Niin vähän kuin Kittyn luonteessa yleensäkin oli luonnottomuutta ja sovinnaisuutta, Levin ei voinut olla hämmästymättä nähdessään hänet nyt, kun kaikki verhot olivat poissa ja hänen sielunsa ydin heijastui paljaana ja väärentämättömänä hänen silmistään. Siinä näkyi yksinkertaisuudessaan ja koruttomuudessaan se Kitty, jota hän, Levin, rakasti vielä entistä enemmän. Kitty katsoi häneen hymyillen; mutta äkkiä hänen kulmakarvansa värähtivät, pää kohosi ja hän astui nopeasti miehensä luo, otti häntä kädestä ja painautui kokonaan häntä vasten, niin että Levin tunsi kasvoillaan hänen kuuman hengityksensä. Kitty kärsi ja ikään kuin valitti hänelle kärsimyksiään. Ensin Levinistä tuntui kuin syy olisi ollut hänen, kuten tavallisesti ennenkin. Mutta Kittyn katseessa oli hellyyttä, joka sanoi, ettei hän nuhdellut, vaan rakasti häntä noiden kärsimysten tähden. "Kenen syy se sitten on, jollei minun?" Levin ajatteli hakien väkisinkin kärsimysten aiheuttajaa rangaistakseen häntä; mutta syyllistä ei ollut. Kitty kärsi, valitti ja riemuitsi noista kärsimyksistään, iloitsi niistä ja rakasti niitä. Levin näki, että hänen sielussaan tapahtui jotain ihanaa, mutta mitä — sitä hän ei voinut käsittää. Se meni yli hänen käsityskykynsä.
— Minä lähetin noutamaan äitiä. Lähde sinä heti hakemaan JelizavetaPetrovnaa… Kostja!… Ei mitään, se meni ohitse.
Kitty meni soittamaan kelloa.
— No, mene nyt vain, Pasha tulee. Ei ole mitään hätää.
Ja Levin näki ihmeekseen, että hän otti neuleensa ja alkoi taas neuloa.
Poistuessaan toisesta ovesta Levin kuuli palvelustytön tulevan sisään toisesta. Levin pysähtyi oven luo ja kuuli, miten Kitty antoi tytölle seikkaperäisiä käskyjä ja alkoi yhdessä tämän kanssa siirtää sänkyä.
Levin pukeutui, ja sillaikaa kun hevosia valjastettiin, koska ajureita ei vielä ollut, hän juoksi taas makuukamariin tuntien liikkuvansa kuin siivillä. Kaksi palvelustyttöä hääräili ja järjesteli siellä jotain. Kitty neuloi kävellessään niin että silmukat vilisivät ja antoi samalla määräyksiä.
— Lähden heti lääkärin luo. Jelizaveta Petrovnaa on jo lähetetty hakemaan, mutta minä poikkean sinne vielä. Etkö tarvitse mitään? Mutta Dollyhän ei ole saanut sanaa?
Kitty katsahti häneen ilmeisestikin kuuntelematta, mitä hän puhui.
— Niin, niin, mene nyt vain, sanoi hän nopeasti kulmiaan rypistäen ja heilauttaen kättään.
Levin kiiruhti juuri vierashuoneen poikki, kun makuukamarista kuului äkkiä surkea voihkaisu, joka samassa taukosi. Hän pysähtyi voimatta pitkään aikaan käsittää mitään.
"Hän se oli", Levin sanoi itsekseen, tarttui päähänsä ja juoksi portaita alas.
— Herra armahda! Anna anteeksi, auta! hoki hän jostain yhtäkkiä suuhun tulleita sanoja. Ja hän, epäuskoinen ihminen, toisti niitä sanoja ei vain suullaan, vaan koko sydämellään. Sinä hetkenä hän tiesi, etteivät hänen mitkään epäilyksensä, ei edes se järkeen perustuva uskon mahdottomuus, jonka hän tiesi sielussaan olevan, vähääkään estäneet häntä kääntymästä Jumalan puoleen. Se oli nyt kaikki tomuna haihtunut hänen sielustaan. Kenen muun puoleen hän olisi voinut kääntyä kuin Sen, jonka käsissä hän tunsi itsensä, sielunsa ja rakkautensa olevan.
Hevonen ei ollut vielä valmiina, mutta Levin oli fyysisesti ja henkisesti niin jännittynyt ja pelkäsi niin kovasti tuhlata hetkeäkään, ettei ruvennut odottamaan, vaan lähti edeltäpäin kävelemään ja käski Kuzman tulla hevosella perässä.
Kadunkulmassa tuli yöajuri ajaen kiireesti häntä vastaan. Pienessä reessä istui Jelizaveta Petrovna, hihaton samettivaippa yllään ja valkea villaliina päässään. "Luojan kiitos, Luojan kiitos!" sanoi Levin riemuissaan, kun tunnisti hänen pienet vaaleat kasvonsa, joilla nyt oli erityisen vakava, melkeinpä ankara ilme. Käskemättä ajuria pysähtymään Levin lähti juoksemaan sen rinnalla takaisin asuntoaan kohti.
— Noin pari tuntia siis? Ei enempää? kysyi Jelizaveta Petrovna. — Te tavoitatte kyllä Pjotr Dmitrijevitshin kotoa, älkää vain liiaksi kiirehtikö häntä. Ja ottakaa apteekista oopiumia.
— Te siis luulette, että se voi sujua onnellisesti? Voi hyvä Jumala, auta! sanoi Levin nähden samassa hevosensa tulevan portista kadulle. Hypättyään rekeen Kuzman viereen hän käski ajaa lääkärille.
Lääkäri ei ollut vielä noussut, ja lakeija sanoi hänen panneen maata myöhään ja käskeneen olla herättämättä, mutta arveli hänen sentään kohta nousevan. Lakeija puhdisti lampunlaseja ja näytti kokonaan uppoutuneen työhönsä. Levinistä tuntui aluksi oudolta lakeijan huolenpito laseista ja välinpitämättömyys siitä, mitä Levinin luona tapahtui, mutta hetken mietittyään hän ymmärsi, ettei kukaan tiennyt eikä ollut velvollinen tietämään hänen tunteitaan ja että sen vuoksi oli toimittava tyynesti, harkitusti ja varmasti, jotta saisi puhkaistua välinpitämättömyyden muurin ja pääsisi määränpäähänsä. "Ei pidä hätäillä eikä laiminlyödä mitään", päätteli Levin tuntien fyysisten voimiensa yhä kasvavan ja tarkkaavaisuutensa keskittyvän yhä enemmän siihen, mitä oli tehtävä. Useista mieleen tulleista suunnitelmista Levin valitsi seuraavan: Kuzma oli lähetettävä viemään kirjelappua toiselle lääkärille ja hänen itsensä oli mentävä apteekkiin ostamaan oopiumia, ja jollei lääkäri hänen palatessaan olisi vielä noussut, hän lahjoisi lakeijan tai, jollei tämä suostuisi, herättäisi lääkärin väkisin, tuli mitä tuli.
Apteekissa laiha proviisori sulki paperisinetillä pulverikuoria niitä odottelemaan jääneelle kuskille. Hän oli yhtä välinpitämätön kuin laseja puhdistanut lakeija ja kieltäytyi antamasta oopiumia. Koettaen olla hätäilemättä ja kiivastumatta Levin selitti, mihin oopiumia tarvittiin, mainitsi lääkärin ja kätilön nimet ja koetti taivutella häntä. Proviisori kysyi saksaksi joltakulta, saisiko antaa, sai väliseinän takaa luvan, otti pullon ja suppilon, kaatoi hitaasti suuresta pullosta pieneen, liimasi nimilapun, sitoi leimalapun korkin päälle, vaikka Levin pyysi jättämään sen tekemättä, ja aikoi vielä kääriä pullon pakettiin. Sitä ei Levin enää voinut kestää; hän suorastaan riisti pullon proviisorin kädestä ja juoksi suuresta lasiovesta ulos. Lääkäri ei ollut noussut vielä, ja lakeija, joka nyt asetteli mattoja lattialle, kieltäytyi herättämästä häntä. Levin otti hätäilemättä esiin kymmenen ruplan setelin, pisti rahan lakeijan käteen ja selitti hitaasti, joskin aikaa hukkaamatta, että Pjotr Dmitrijevitsh (kuinka suurelta ja merkittävältä ennen niin vähäpätöiseltä vaikuttanut Pjotr Dmitrijevitsh nyt Levinistä näyttikään!) oli luvannut tulla mihin aikaan hyvänsä eikä varmastikaan suuttuisi herättämisestä ja pyysi sen vuoksi tekemään sen heti.
Lakeija suostui, meni sisälle ja pyysi Leviniä istuutumaan odotushuoneeseen.
Levin kuuli oven takaa, kuinka lääkäri ryki, käveli, peseytyi ja puheli jotain. Kului kolme minuuttia; Levinistä tuntui kuin kokonainen tunti olisi kulunut. Hän ei voinut odottaa enää.
— Pjotr Dmitrijevitsh! aneli hän rukoilevalla äänellä avoimesta ovesta. — Antakaa herran tähden anteeksi, mutta saan kai tulla… Olen odottanut jo kolmatta tuntia.
— Ihan kohta! vastasi ääni, ja Levin kuuli hämmästyksekseen, että lääkäri hymyili sen sanoessaan.
— Hetkeksi vain.
— Hetki vain.
Kului vielä pari minuuttia, kun lääkäri pani kengät jalkaansa, ja vielä pari minuuttia, kun hän pani liivit ja takin ylleen ja kampasi tukkansa.
— Pjotr Dmitrijevitsh! aloitti Levin taas surkealla äänellä, mutta samassa lääkäri jo tulikin pukeutuneena ja kammattuna. "Tunnottomia ihmisiä!" ajatteli Levin. "Kampaavat tukkaansa kun toiset tekevät kuolemaa!"
— Hyvää huomenta, sanoi lääkäri antaen hänelle kättä ja ikään kuin ärsyttäen häntä tyyneydellään. — Älkää hätäilkö. No, mitä kuuluu?
Levin alkoi kertoa tarpeettoman yksityiskohtaisesti vaimonsa tilasta, mutta keskeytti kertomuksensa useaan otteeseen pyydellen lääkäriä lähtemään heti.
— Älkää hätäilkö. Te ette tunne näitä asioita. Minua ei luultavasti tarvita, mutta minä olen luvannut tulla ja luultavasti tulen. Mutta ei ole kiirettä. Istuutukaa, olkaa hyvä, ettekö joisi kahvia?
Levin katsahti häneen kysyen katseellaan, tekikö lääkäri hänestä, pilaa. Mutta mitään pilaa lääkäri ei ollut ajatellutkaan tehdä.
— Kyllä minä tiedän, sanoi lääkäri hymyillen, — olenhan minäkin perheellinen mies. Mutta me aviomiehet olemme niinä hetkinä kaikkein surkeimpia olentoja. Minulla on eräs tuttava rouva, jonka mies lapsen syntyessä aina pakenee talliin.
— Mutta mitä te luulette, Pjotr Dmitrijevitsh? Luuletteko, että kaikki voi mennä hyvin?
— Ei ole mitään syytä otaksua muuta…
— Te siis tulette heti? sanoi Levin katsoen vihaisesti palvelijaan, joka toi kahvia.
— Tunnin kuluttua.
— Ei, Jumalan tähden!
— No, antakaahan kun ensin juon aamukahvini.
Tohtori otti kuppinsa. Molemmat olivat vaiti.
— Kovastipas antavat selkään turkkilaisille. Olette kai lukenut eilisen sähkösanoman? sanoi lääkäri pureskellen vehnästään.
— Ei, minä en kestä! sanoi Levin hypähtäen pystyyn. — Te siis tulette neljännestunnin kuluttua?
— Puolen tunnin perästä.
— Kunniasana?
Kun Levin palasi kotiin, hän kuuli ruhtinattaren tulleen äsken ja tavoitti tämän makuukamarin ovella. Ruhtinattarella oli kyyneleet silmissä, ja hänen kätensä vapisivat. Nähdessään Levinin hän syleili tätä ja pillahti itkuun.
— No, kuinkas on, kultaseni Jelizaveta Petrovna? sanoi ruhtinatar tarttuen kädestä vastaantulevaa kätilöä, jonka ilme oli juhlallisen toimelias.
— Hyvin menee, tämä sanoi, — koettakaa vain saada hänet vuoteeseen.
Siitä hetkestä saakka, kun Levin oli herännyt ja käsittänyt, millainen tilanne oli, hän oli valmistautunut kestämään tulevat tapahtumat lujana, mitään mietiskelemättä ja arvailematta, kaikki omat ajatuksensa ja tunteensa kätkien; olemaan hermostuttamatta vaimoaan ja päinvastoin rauhoittelemaan häntä ja ylläpitämään hänen rohkeuttaan. Hän ei ollut lainkaan antautunut ajattelemaan, mitä tapahtuisi ja miten kaikki päättyisi; hän oli vain mielessään valmistautunut kestämään ja pitämään sydäntään kurissa noin viisi kuusi tuntia, minkä verran hän muiden puheista päätellen arveli synnytyksen kestävän. Mutta kun hän oli palannut lääkärin luota ja saanut taas nähdä vaimonsa kärsivän, hän alkoi toistella yhä useammin: "Herra armahda, auta"; huokailla ja kohotella silmiään ylös, ja hänet valtasi pelko, että hän ei kestäkään vaan purskahtaa itkemään tai pakenee jonnekin — niin tuskalliselta hänestä tuntui. Ja vain tunti oli kulunut.
Mutta sen jälkeen kului toinen, kolmas ja neljäs tunti, — koko se aika, jonka hän oli asettanut kärsimyksensä enimmäiskestoksi, mutta tilanne oli sama kuin ennenkin. Hän kärsi edelleen, sillä ei voinut tehdä mitään muuta, ja joka hetki hän ajatteli tulleensa kärsimyksen äärimmäisille rajoille ja sydämensä pakahtuvan säälistä.
Mutta kului vielä minuutteja, tunteja, taas tunteja, ja kärsimyksen- ja kauhuntunteet voimistuivat ja jännittyivät hänessä yhä.
Kaikki ne tavalliset elämänolot, joita ilman ei voi kuvitella tai käsittää mitään, olivat häipyneet Levinin tajunnasta. Hän oli kadottanut ajan tajun. Aina kun Kitty kutsui hänet luokseen ja hän piteli Kittyn hikistä kättä, joka milloin puristi hänen kättään tavattoman voimakkaasti, milloin taas työnsi sen pois, minuutit tuntuivat hänestä tunneilta, välillä taas tunnit menivät kuin minuutit. Häntä ihmetytti, kun Jelizaveta Petrovna pyysi häntä sytyttämään kynttilän verhon taa ja hän sai kuulla kellon olevan viisi. Jos hänelle olisi sanottu, että kello oli vasta kymmenen ja että oli vielä aamu, ei hän olisi ihmetellyt sen enempää. Hän tiesi olinpaikkansa yhtä huonosti kuin sen, mitä milloinkin tapahtui. Hän näki vaimonsa hehkuvat kasvot, joissa kuvastui milloin neuvottomuus ja tuska, milloin hymy ja rauhoittelun halu. Hän näki myös ruhtinattaren kasvot punaisina ja jännittyneinä, harmaat kiharat epäjärjestyksessä, kyyneleet silmissä taistelevan itkuaan vastaan, näki Dollyn, paksuja savukkeita polttelevan lääkärin ja lujan, päättäväisen ja rauhoittavan näköisen Jelizaveta Petrovnan ja salissa synkän näköisenä astelevan vanhan ruhtinaan. Mutta mistä he tulivat ja minne menivät, hän ei tiennyt. Välillä ruhtinatar oli lääkärin kanssa makuukamarissa, välillä kirjastohuoneessa, johon oli ilmaantunut katettu pöytä, välillä siellä taas olivat Dolly ja ruhtinatar. Sitten Levin muisti, että hänet oli lähetetty jonnekin. Kerran hänet oli lähetetty siirtämään pöytää ja sohvaa. Hän teki sen huolellisesti luullen Kittyn tarvitsevan sitä, kunnes myöhemmin sai kuulla, että se olikin aiottu hänelle itselleen yösijaksi. Sitten hänet oli lähetetty kirjastohuoneeseen kysymään jotain lääkäriltä. Lääkäri oli vastannut ja ruvennut heti puhumaan kaupunginduumassa tapahtuneista selkkauksista. Sitten hänet oli lähetetty Shtsherbatskille, hakemaan hopeakehyksistä pyhäinkuvaa, ja hän oli vanhan palvelijattaren kanssa kiivennyt ruhtinattaren makuukamarin lipastolle ottamaan sitä ja särkenyt kuvan edessä olevan lampukan ja palvelijatar oli koettanut rauhoitella häntä sekä rouvan että lampukan suhteen; ja hän oli tuonut pyhäinkuvan ja asettanut sen Kittyn pääpuoleen pistäen sen huolellisesti tyynyjen taa. Mutta missä, koska ja miksi se kaikki tapahtui, hän ei tiennyt. Hän ei edes käsittänyt, miksi ruhtinatar oli ottanut häntä kädestä, katsonut häneen säälivästi ja pyytänyt rauhoittumaan, miksi Dolly oli pyytänyt häntä syömään ja kuljettanut pois huoneesta, ja miksi lääkärikin katseli häntä vakavan ja säälivän näköisenä ja tarjosi hänelle lääkkeitä.
Hän tiesi ja tunsi vain, että se, mitä nyt tapahtui, oli samantapaista kuin se, mitä oli tapahtunut lähes vuosi sitten lääninkaupungin hotellissa Nikolai-veljen kuolinvuoteella. Se vain oli ollut surua, tämä oli iloa. Mutta sekä se suru että tämä ilo olivat yhtä lailla kuin tavallisen elämän aukkoja, joiden läpi näkyi jotain korkeampaa. Yhtä lailla raskaasti ja tuskallisesti tapahtui se, minkä oli määrä tapahtua, ja yhtä käsittämättömällä tavalla sielu tuota korkeampaa katsellessa kohosi sellaisiin korkeuksiin, joita se ei ollut koskaan ennen ymmärtänyt ja jonne järki ei enää voinut seurata sitä.
"Jumala, anna anteeksi ja auta", hoki hän lakkaamatta itsekseen, ja tunsi niin pitkäaikaisesta ja niin täydelliseltä näyttäneestä vieroksunnastaan huolimatta kääntyvänsä Jumalan puoleen aivan yhtä luottavaisesti ja luonnollisesti kuin lapsuutensa ja varhaisemman nuoruutensa aikana.
Koko tuona aikana Levinillä oli kaksi erillistä tunnelmaa. Toisen valtaan hän joutui viivähtäessään poissa Kittyn luota, paksuja savukkeita myötäänsä polttelevan lääkärin, Dollyn ja vanhan ruhtinaan seurassa, missä puhuttiin päivällisistä, politiikasta, Marja Petrovnan sairaudesta ja muusta sellaisesta. Täällä Levin saattoi hetkeksi kokonaan unohtaa, mitä parhaillaan tapahtui ja tuntea itsensä kuin unesta heränneeksi. Toisen tunnelman vallassa hän oli Kittyn luona, tämän sängynpäädyn ääressä, missä sydän oli pakahtua eikä kuitenkaan pakahtunut, ja missä hän lakkaamatta rukoili. Aina kun makuuhuoneesta kuuluva huuto ravisti hänet turtumuksesta, hänet valtasi sama omituinen harhaluulo kuin silloin, kun hän oli kuullut Kittyn ensimmäisen huudon. Hän hypähti pystyyn kiiruhtaakseen puolustautumaan, muisti matkalla, ettei ollutkaan syyllinen, ja hänessä syttyi halu suojella ja auttaa. Hän toisteli kauhun vallassa: "Herra, anna anteeksi ja auta." Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä voimakkaammaksi kumpikin tunnelma kävi: sitä täydellisemmin hän unohti Kittyn ja sitä rauhallisemmaksi kävi ollessaan poissa vaimonsa luota, ja sitä tuskallisempaa hänen oli nähdä tämän kärsimyksiä ja tuntea oma voimattomuutensa. Väliin hän hypähti pystyyn, tahtoi paeta jonnekin ja juoksi taas vaimonsa luo.
Kun Kitty välillä yhtä mittaa kutsui häntä luokseen, hän soimasi tätä. Mutta nähdessään hänen nöyrät, hymyilevät kasvonsa, ja kuullessaan sanat: "Minä olen aivan näännyttänyt sinut", hän soimasi Jumalaa; mutta muistaessaan Jumalan pyysi heti anteeksi ja rukoili apua.
Levin ei tiennyt oliko myöhäistä vai varhaista. Kynttilät olivat jo loppumaisillaan. Dolly oli vastikään käynyt kirjastohuoneessa ja pyytänyt lääkäriä rupeamaan pitkäkseen. Levin istui ja kuunteli lääkärin kertomusta magnetisoijapuoskarista ja katseli savukkeidensa tuhkaa. Oli lepohetki, hän oli vaipunut turtumuksen valtaan ja unohtanut kokonaan, mitä paraikaa oli meneillään. Yhtäkkiä kuului vihlaiseva parahdus. Se oli niin kauhea, ettei Levin edes hypähtänyt pystyyn, vaan katsahti henkeään pidättäen säikähtäneen kysyvästi lääkäriin. Lääkäri kallisti päätään, kuulosteli ja puhkesi hymyilemään hyväksyvästi. Kaikki oli niin outoa, ettei Leviniä ihmetyttänyt enää mikään. "Varmaan se kuuluu asiaan", ajatteli hän ja istui paikallaan. Kenen huuto se oli? Hän hypähti pystyyn, juoksi varpaisillaan makuukamariin, kiersi Jelizaveta Petrovnan ja ruhtinattaren ohi ja asettui omalle paikalleen, päänalusen ääreen. Huuto oli vaiennut, mutta jotain oli nyt toisin kuin ennen. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt mitä se oli eikä tahtonut nähdä eikä ymmärtää. Mutta hän huomasi sen Jelizaveta Petrovnan kasvoista, jotka olivat ankarat ja kalpeat, mutta yhtä päättäväiset kuin ennenkin, joskin hänen leukapielensä värähtelivät hiukan ja silmänsä tarkkailivat Kittyä tiiviisti. Kittyn kuumeiset, rasittuneet kasvot, joiden hikiselle otsalle oli takertunut hiussuortuvia, kääntyivät Leviniä kohti etsien hänen katsettaan. Kohotetut kädet pyysivät hänen käsiään. Tartuttuaan hikisin käsin Levinin kylmiin käsiin Kitty alkoi painella niitä kasvojaan vasten. — Älä mene pois, älä mene pois! En minä pelkää, en pelkää! hän puhui nopeasti. — Äiti, ottakaa pois korvarenkaat, ne ahdistavat. Pelkäätkö sinä? Heti, Jelizaveta Petrovna…
Hän puhui hyvin nopeasti ja tahtoi hymyillä. Mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa vääntyivät ja hän työnsi miehensä pois.
— Ei, tämä on kauheaa! Minä kuolen, kuolen! Mene, mene! hän huudahti, ja taas kuului sama hirvittävä parkaisu.
Levin tarttui päähänsä ja juoksi ulos huoneesta.
— Ei mitään hätää, kaikki on hyvin! Dolly sanoi hänen jälkeensä.
Mutta sanoivatpa he mitä hyvänsä, Levin tiesi, että kaikki oli nyt lopussa. Hän seisoi viereisessä huoneessa pää oven kamanaa vasten; kuuli jonkin oudon, vieraalta kuuluvan äänen vinkuvan ja parkuvan, ja hän tiesi, että siellä parkui se, mikä ennen oli ollut Kitty. Lasta hän ei ollut toivonut enää pitkään aikaan. Hän vihasi nyt koko lasta. Hän ei edes toivonut enää, että Kitty jäisi eloon, hän toivoi vain noiden kauheiden kärsimysten loppua.
— Tohtori! Mitä se on? Hyvä Jumala! hän sanoi tarttuen huoneeseen tulleen lääkärin käteen.
— On jo lopuillaan, sanoi lääkäri. Ja lääkäri oli niin vakavan näköinen näin sanoessaan, että Levin ymmärsi lopuillaan-sanan tarkoittavan, että Kitty teki kuolemaa.
Poissa tolaltaan hän juoksi makuuhuoneeseen. Ensimmäisenä hän kohtasi Jelizaveta Petrovnan kasvot. Ne olivat vielä synkemmät ja ankarammat kuin äsken. Kittyn kasvot olivat poissa. Siinä, missä ne olivat olleet, oli jotain hirveää, sekä kireydellään että parkunallaan pelottavaa. Levin painoi päänsä sängynlaitaa vasten tuntien sydämensä halkeavan. Kauhea huuto ei tauonnut, vaan kävi yhä kauhistuttavammaksi, ja vaikeni yhtäkkiä ikään kuin äärirajansa saavuttaen. Levin ei tahtonut uskoa korviaan, mutta siitä ei ollut epäilystä: huuto oli tauonnut ja kuului vain hiljaisen puuhailun ääniä, kahinaa ja kiireistä huohotusta, ja Kittyn lausui hiljaa katkonaisella elävällä, vienolla ja onnellisella äänellä: "Nyt se on ohi."
Levin kohotti päänsä. Siinä hän makasi ihanana ja hiljaisena, kädet voimattomina peitteellä, katsellen häntä vaiti ja koettaen hymyillä jaksamatta sitä tehdä.
Ja yhtäkkiä Levin tunsi siirtyneensä siitä salaperäisestä ja kauheasta toisesta maailmasta, jossa oli elänyt nämä kaksikymmentäkaksi tuntia, entiseen, tuttuun maailmaan, joka nyt säteili sellaista uutta onnen valoa, ettei hän kestänyt sitä. Kiristyneet kielet katkesivat. Ilon nyyhkytykset ja kyyneleet joita hän ei mitenkään ollut aavistanut, vavahduttivat hänen koko kehoaan niin voimakkaasti, ettei hän pitkään voinut puhua mitään.
Langeten polvilleen vuoteen ääreen hän piti vaimonsa kättä huultensa edessä ja suuteli sitä, ja käsi vastasi heikoin sormien liikkein hänen suudelmiinsa. Mutta samaan aikaan vuoteen jalkopäässä, Jelizaveta Petrovnan ketterissä käsissä, häilyi kynttilän liekin lailla uuden inhimillisen olennon elämä. Se oli olento, jota ei koskaan ollut ennen ollut olemassa ja joka samalla tavoin, yhtäläisin oikeuksin, yhtä merkitsevänä itselleen tulisi elämään elämäänsä ja levittämään sukuaan.
— Elossa on! Ja poika vielä! Ei huolta! Levin kuuli Jelizaveca Petrovnan äänen ja tämän vapisevan käden keveät läimäykset lapsen selkään.
— Äiti, onko se totta? sanoi Kittyn ääni. Ruhtinatar vastasi pelkin nyyhkytyksin.
Ja varmana vastauksena äidin kysymykseen kuului äänettömyyden keskeltä ääni, joka erosi kokonaan muiden huoneessa olijoiden hillityistä äänistä. Se oli uuden, ties mistä ilmestyneen ihmisolennon rohkea, häikäilemätön huuto.
Jos Levinille olisi aiemmin sanottu, että Kitty oli kuollut ja että hän itse oli kuollut tämän kanssa ja että heillä oli enkeleitä lapsina ja että Jumala oli siinä heidän edessään, hän ei olisi ihmetellyt yhtään; mutta nyt todellisuuteen palattuaan hän sai ankarasti pinnistää järkeään ymmärtääkseen, että Kitty oli elossa ja terve ja että tuo hurjasti kirkuva olento oli hänen oma poikansa. Kitty oli elossa, kärsimykset olivat päättyneet. Levin oli sanomattoman onnellinen. Hän käsitti sen, ja oli siitä täysin onnellinen. Mutta lapsi? Mistä, mitä varten, kuka se oli?… Hän ei mitenkään voinut tottua siihen ajatukseen. Se oli hänestä jotain liiallista ja joutavaa, mihin hän ei pitkään aikaan voinut tottua.