Kellon käydessä kymmentä istuivat vanha ruhtinas Sergei Ivanovitsh ja Stepan Arkadjevitsh Levinin luona jutellen perhetapahtumasta ja kaikenlaisista muista asioista. Levin kuunteli heidän puheitaan, mutta hänen ajatuksensa olivat viime vuorokauden aikaisissa kokemuksissa. Kun hän muisteli, millainen hän oli ollut ennen tätä aamua, vielä eilenkin, tuntui kuin siitä olisi kulunut sata vuotta. Hän tunsi olevansa saavuttamattomissa korkeuksissa, joista laskeutui varoen alas ollakseen loukkaamatta niitä, joiden kanssa puhui. Puhuessaan hän ajatteli lakkaamatta vaimoaan, tämän nykyistä vointia ja poikaansa, jonka olemassaolon ajatukseen hän koetti totutella. Koko naismaailma, joka oli hänen naimisiin mentyään avautunut hänelle uudessa valossa ja saanut ennen tuntemattoman merkityksen, oli nyt hänen käsityksissään kohonnut saavuttamattoman korkealle. Hän kuuli puhuttavan eilisistä klubipäivällisistä ja ajatteli: "Kuinkahan hän nyt voi? Nukkuukohan hän? Miltähän hänestä tuntuu? Mitä hän ajattelee? Huutaako Dmitripoika?" Ja kesken keskustelua, lausetta loppuun kuuntelematta, hän hypähti paikaltaan ja lähti huoneesta.
— Lähetä minulle sana, saanko tulla sinne, sanoi ruhtinas.
— Kyllä, heti, Levin vastasi pysähtymättä mennessään.
Kitty ei nukkunut, vaan puheli hiljaa äitinsä kanssa tehden ristiäissuunnitelmia.
Kitty makasi vuoteessaan puhtaana ja kammattuna, kaunis vaaleansinisellä kirjailtu myssy päässään, kädet suorina peitteellä. Nähdessään miehensä hän ikään kuin veti tätä katseellaan luokseen. Hänen muutenkin valoisa katseensa kirkastui yhä enemmän sitä mukaa kuin Levin lähestyi häntä. Hänen kasvonsa hohtivat samaa muutosta maallisesta ylimaalliseen, joka näkyy vainajien kasvoilla; mutta niistä näkyy hyvästijättö; näistä kuvastui tervehdys. Sama liikutus, jota Levin oli tuntenut lapsen syntyessä, puristi taas hänen sydäntään. Kitty tarttui häntä kädestä ja kysyi, oliko hän nukkunut yhtään. Hän ei voinut vastata, vaan käänsi päänsä pois tuntien heikkoutensa.
— Minäpä kävin sikiunessa, Kostja! sanoi Kitty. — Nyt minun on oikein hyvä olla.
Hän katsoi mieheensä, mutta yhtäkkiä hänen ilmeensä muuttui.
— Antakaa lapsi minulle, hän sanoi kuullessaan lapsen vikinän. —Antakaa, Jelizaveta Petrovna, niin hänkin saa katsoa.
— No niin, näytetäänpä isällekin, sanoi kätilö, nosti ylös jonkin punaisen, omituisen ja liikehtivän otuksen ja toi sen lähemmäs. — Odottakaas, kun siistiydymme vähän, ja hän asetti sen punaisen ja liikehtivän vuoteelle, alkoi päästellä auki ja kääriä uudelleen kapaloita kohennellen ja käännellen lasta yhdellä sormellaan ja ripotellen jotain sen päälle.
Levin katseli tuota säälittävää pikku olentoa ja ponnisteli turhaan löytääkseen sielustaan minkäänlaisia merkkejä isäntunteesta. Hän tunsi sitä kohtaan vain pahoinvoinnin tapaista vastenmielisyyttä. Mutta kun kapalot oli riisuttu ja hienonhienot kädet ja sahraminväriset pikku jalat, joissa oli oikeat varpaat ja jopa muista eroava isovarvaskin, vilahtivat esiin, ja kun Levin näki, miten Jelizaveta Petrovna kapaloita kääriessään paineli noita törröttäviä kätösiä kuin mitäkin vietereitä, hänen tuli pikku olentoa niin sääli, ja pelko sen vahingoittumisesta kävi niin voimakkaaksi, että hän pysäytti kätilön käden. Kätilö nauroi.
— Älkää pelätkö, älkää pelätkö!
Kun Jelizaveta Petrovna oli saanut lapsen kuntoon ja käännyt sen kovaksi paketiksi, hän heilautti sen ilmaan kuin ylpeillen työstään ja vetäytyi taaemmas, että Levin voisi nähdä poikansa koko kauneuden.
Kitty katsoi hellittämättä lasta kohti. — Antakaa, antakaa! hän sanoi ja alkoi kohottautua.
— Mitä te, Katerina Aleksandrovna, ei saa sellaisia liikkeitä! Kyllä minä annan. Tässä vain ensin isälle näytetään, miten uljas poika sitä ollaan.
Jelizaveta Petrovna nosti toisella kädellään (vain toisen käden sormet tukivat huojahtelevaa niskaa) Levinin luo tuon oudon, liikehtivän ja punakan olennon, jonka pää piileskeli kapalon reunojen takana. Mutta sillä oli kuin olikin nenä, pälyilevät silmät ja maiskuttavat huulet.
— Kaunis lapsi! sanoi Jelizaveta Petrovna.
Levin huoahti murheellisesti. Tuo kaunis lapsi herätti hänessä vain vastenmielisyyden ja säälin tunteen. Se oli kokonaan toinen tunne kuin mitä hän oli odottanut.
Levin kääntyi poispäin, kun Jelizaveta asetteli lasta äidin tottumattomille rinnoille.
Yhtäkkiä Levin kuuli naurua ja kohotti päänsä. Kitty nauroi. Lapsi oli alkanut imeä.
— No riittää, riittää! sanoi Jelizaveta Petrovna, mutta Kitty ei antanut lasta. Se oli nukahtanut hänen syliinsä.
— Katsopas nyt, sanoi Kitty kääntäen lapsen miestään kohti, niin että tämä saattoi nähdä sen. Pienet ukkomaiset kasvot menivät äkkiä vielä enemmän kurttuun ja lapsi aivasti.
Hymyillen ja liikutuksen kyyneleitä vaivoin pidätellen Levin suuteli vaimoaan ja lähti pimeästä huoneesta.
Se mitä hän tunsi tuota pientä olentoa kohtaan, oli aivan muuta kuin mitä hän oli odottanut. Siinä tunteessa ei ollut mitään iloista ja riemukasta; päinvastoin, siinä oli uutta, tuskallista pelkoa. Hän tunsi, että hänen sielussaan oli avautunut uusi, arka, helposti haavoittuva alue. Se tunne oli alussa niin tuskallinen, ja pelko tuon avuttoman olennon puolesta niin voimakas, ettei Levin sen takaa huomannutkaan sitä omituista järjettömän ilon — vieläpä ylpeydenkin — tunnetta, jota hän oli tuntenut lapsen aivastaessa.
Stepan Arkadjevitshin asiat olivat huonolla tolalla.
Kaksi kolmannesta metsän hinnasta oli jo kulutettu, ja hän oli ottanut melkein koko viimeisen kolmanneksen kauppiaalta etukäteen kymmenen prosentin vähennystä vastaan. Kauppias ei enää antanut rahaa, semminkin kun Darja Aleksandrovna, joka tänä talvena oli ensimmäisen kerran ilmaissut pitävänsä kiinni omistusoikeudestaan, oli kieltäytynyt kirjoittamasta sopimukseen kuittausta viimeisen kolmanneksen saannista. Koko palkka kului kotoisiin menoihin ja pienten velkojen maksuun. Rahaa ei siis ollut ollenkaan.
Se oli ikävää ja noloa, eikä tällainen saanut Stepan Arkadjevitshin mielestä jatkua pitempään. Tilanne johtui hänen mielestään siitä, että hänellä oli liian pieni palkka. Hänen virkansa oli kyllä ollut varsin hyvä noin viisi vuotta sitten, mutta nyt olivat asiat toisin. Petrov sai pankinjohtajana 12 000 ruplaa; Sventitski erään yhtiön jäsenenä sai 17 000. Mitin sai perustettuaan pankin 50 000. "Minä olen nähtävästi uinahtanut ja minut on unohdettu", Stepan Arkadjevitsh ajatteli itsekseen. Hän alkoi kuulostella ja katsella ympärilleen ja sai kevättalvella näköpiiriinsä sangen hyvän paikan. Hän ryhtyi rynnäkköön ensin Moskovasta käsin tätien, setien ja ystävien avulla ja sitten, kun asia oli kypsynyt, hän lähti itse keväällä Pietariin. Se oli niitä paikkoja, joita nykyään on entisaikojen lihavia lahjuspaikkoja enemmän ja joissa palkka vaihtelee suuresti — 1.000:sta 50.000:een ruplaan vuodessa —; se oli jäsenen paikka "Etelä-Venäjän rautateiden ja pankkilaitosten keskinäisen luottotaseen yhdystoimiston komiteassa". Tämä paikka, kuten kaikki sentapaiset paikat, vaati niin suunnatonta tietomäärää ja toimintaa, että sellaista ei juuri yhdestä miehestä löytynyt. Kun sellaista miestä ei siis ollut, niin olihan joka tapauksessa parempi, että paikan saisi rehellinen kuin epärehellinen mies. Eikä Stepan Arkadjevitsh ollut ainoastaan rehellinen mies (ilman korostusta), vaan rehellinen mies (korostettuna) siinä erityismerkityksessä, joka tällä sanalla on Moskovassa kun sanotaan "rehellinen työntekijä, rehellinen kirjailija, rehellinen aikakauslehti, rehellinen laitos ja rehellinen suunta" ja joka ei suinkaan merkitse ainoastaan sitä, että se ja se ihminen tai laitos ei ole epärehellinen, vaan myös sitä, että ne voivat tarpeen tullen piikitellä hallitusta. Stepan Arkadjevitsh seurusteli Moskovassa niissä piireissä, joissa tätä sanaa käytettiin, ja häntä pidettiin niissä rehellisenä miehenä, ja siksi hänellä oli muita paremmat oikeudet tuohon paikkaan.
Se tuotti seitsemästä kymmeneen tuhanteen vuodessa, ja Oblonski voisi hoitaa sen jättämättä valtionvirkaansa. Sen saanti riippui kahdesta ministeriöstä, yhdestä hienostonaisesta ja kahdesta juutalaisesta, ja vaikka hän olikin jo hankkiutunut noiden henkilöiden tietoisuuteen, hänen täytyi käydä heidän puheillaan Pietarissa. Sitä paitsi hän oli luvannut sisarelleen Annalle hankkia Kareninilta lopullisen vastauksen avioeroasioissa. Niinpä hän pyysi Dollyltä viisikymmentä ruplaa ja lähti Pietariin.
Istuessaan Kareninin työhuoneessa ja kuunnellessaan hänen pitkää mietintöään Venäjän raha-asiain huonon tilan syistä Stepan Arkadjevitsh odotti vain, milloin Karenin lopettaisi, jotta voisi puhua omasta asiastaan ja Annasta.
— Se on kyllä aivan totta, hän sanoi, kun Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut nenältään lasit, joita ilman hän ei enää voinut lukea, ja luonut entiseen lankoonsa kysyvän katseen, — se on yksityiskohdiltaan aivan oikein, mutta meidän aikamme periaate on kuitenkin vapaus.
— Niin, mutta minä esitän toisen periaatteen, joka sisältää senkin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh korostaen sanaa "sisältää" ja pani taas lasit nenälleen lukeakseen uudelleen sen kohdan, missä se oli sanottu.
Ja lehteiltyään hetken kauniisti kirjoitettua, leveämarginaalista käsikirjoitustaan Aleksei Aleksandrovitsh luki uudelleen tuon vakuuttavan kohdan.
— Minä en tahdo holhousjärjestelmää yksityishenkilöiden eduksi, vaan yleiseksi hyväksi niin ylemmille kuin alemmillekin yhteiskuntaluokille, puhui hän katsoen lasien yli Oblonskiin. — Mutta ne eivät voi käsittää sitä, niillä on päämääränään vain henkilökohtainen etu ja niitä viehättävät vain korulauseet.
Stepan Arkadjevitsh tiesi, että Kareninin nyt alettua puhua siitä, miten toimivat ja ajattelevat hänen suunnitelmiensa vastustajat, jotka ovat kaiken pahan alku ja juuri Venäjällä, tämä pian lopettaisi, ja siksi hän nyt mielihyvin perääntyi vapausperiaatteesta ja oli täysin samaa mieltä. Aleksei Aleksandrovitsh vaikeni ja lehteili mietteissään käsikirjoitustaan.
— Muistaessani tahtoisin pyytää sinua, sanoi Stepan Arkadjevitsh — kun satut tapaamaan Pomorskin, sanomaan hänelle pari sanaa siitä, että tahtoisin kovasti saada vapautumassa olevan jäsenen paikan Etelä-Venäjän rautateiden keskinäistaseen yhdystoimiston komiteassa. Stepan Arkadjevitsh oli jo tottunut lausumaan tuon hänen sydämelleen läheisen paikan nimen ja lausui sen nytkin erehtymättä alusta loppuun.
Aleksei Aleksandrovitsh kysyi, mitä tuon uuden komitean toiminta piti sisällään, ja vaipui mietteisiin. Hän ajatteli, olisiko tuon komitean toiminnassa mitään mikä sotisi hänen ehdotuksiaan vastaan. Mutta koska tuon uuden laitoksen toiminta oli hyvin monimutkaista ja hänen lakiehdotuksensa ulottuivat sangen laajalle, hän ei päässyt heti varmuuteen asiasta, ja sanoi ottaen lasit nenältään:
— Epäilemättä, voinhan kyllä sanoa: mutta mitä varten sinä oikeastaan haluat tuota tointa?
— Siinä on hyvä palkka, lähes yhdeksän tuhatta, ja minun varani…
— Yhdeksän tuhatta, toisti Aleksei Aleksandrovitsh ja rypisti kulmiaan.
Tuo korkea luku muistutti hänelle, että siltä kannalta Stepan Arkadjevitshin haluama paikka oli ristiriidassa hänen säästäväisyyteen pyrkivien ehdotustensa kanssa.
— Minun mielestäni — olen kirjoittanut siitä erillisen muistutuksenkin — aikamme suuret virkapaikat todistavat hallintomme väärää taloudellista assiette'ia[83].
— Kuinka sinä tahtoisit asian olevan? sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Saahan esimerkiksi pankinjohtaja kymmenen tuhatta ja kyllä hän on sen ansainnut. Tai insinööri saa kaksikymmentä tuhatta. Totista työtä, sano mitä sanot.
— Minun mielestäni palkka on maksusuoritus tavarasta ja sen täytyy olla kysynnän ja tarjonnan lain alainen. Jos palkan määräämisessä poiketaan tästä laista, kuten esimerkiksi tapahtuu, kun kahdesta saman opiston käyneestä yhtä etevästä insinööristä toinen saa neljäkymmentätuhatta ja toinen saa tyytyä pariin tuhanteen, tai kun pankinjohtajaksi määrätään juristeja ja husaareja, joilla ei ole mitään erityisansioita niissä asioissa, ja heille annetaan suunnattomat palkat, niin silloin minulla on oikeus päätellä, että palkka ei ole määräytynyt kysynnän ja tarjonnan lain mukaan vaan suorastaan puolueellisesti. Siinä on kyse jo itsessään vaarallisesta väärinkäytöksestä, joka lisäksi vaikuttaa vahingollisesti valtionvirkoihin. Minun mielestäni…
Stepan Arkadjevitsh kiiruhti keskeyttämään lankonsa.
— Niin, mutta täytyyhän sinun myöntää, että on kysymyksessä, uusi, epäilemättä tärkeä laitos. Halusit tai et, se vaatii totista työtä! Kuuluvat arvostavan erityisesti sitä, että työ tehdään rehellisesti, sanoi Stepan Arkadjevitsh korostaen viimeistä sanaa.
Mutta Aleksei Aleksandrovitsh ei ymmärtänyt rehellinen-sanaa moskovalaisessa merkityksessä.
— Rehellisyys on vain kielteinen ominaisuus, hän sanoi.
— Mutta minulle sinä tekisit suuren palveluksen, sanoi Stepan Arkadjevitsh — jos virkkaisit pari sanaa Pomorskille. Noin vain, muun puheen lomassa.
— Mutta luullakseni se riippuukin enemmän Bolgarinovista, arveliAleksei Aleksandrovitsh.
— Bolgarinov on omasta puolestaan täysin suostuvainen, sanoi StepanArkadjevitsh punastuen.
Stepan Arkadjevitsh punastui, sillä hän oli tänä aamuna käynyt mainitun juutalaisen luona, ja tästä käynnistä oli jäänyt epämieluisa muisto.
Stepan Arkadjevitsh tiesi kyllä vallan hyvin tahtovansa palvella uutta ja rehellistä asiaa; mutta tänä aamuna, kun Bolgarinov nähtävästi tahallaan oli antanut hänen odottaa pari tuntia toisten anojien kanssa odotushuoneessa, hänestä oli alkanut tuntua pahalta.
Vaivasiko häntä se seikka, että hän, Rurikin jälkeläinen, ruhtinas Oblonski, sai odottaa kaksi tuntia juutalaisen odotushuoneessa, vai sekö, että hän ensimmäisen kerran poikkeaisi esi-isien poluilta, hallituksen toimivallan alueilta, uudelle alalle, — joka tapauksessa hänellä oli kiusallisen paha olla. Noiden kahden tunnin aikana Stepan Arkadjevitsh oli reippaasti astellut edestakaisin odotushuoneessa poskipartaansa sivellen, jutellut toisten anojien kanssa ja miettinyt jotain vitsiä juutalaisen luona käynnistään, salaten noloutensa tarkoin niin muilta kuin itseltäänkin. Mutta koko ajan häntä oli nolostuttanut ja harmittanut ties mistä syystä; siitäkö, ettei vitsistä tahtonut tulla mitään, vai jostain muusta. Kun Bolgarinov vihdoin oli erinomaisen kohteliaasti ottanut hänet vastaan ilmeisesti riemuiten hänen nöyryytyksestään ja antanut hänelle miltei kieltävän vastauksen, Stepan Arkadjevitsh oli kiiruhtanut unohtamaan koko käyntinsä niin pian kuin suinkin. Nyt vasta hän muisti sen ja punastui.
— Minulla olisi vielä toinenkin asia. Kuten arvaat, se koskee Annaa, sanoi Stepan Arkadjevitsh hetkisen äänettömyyden jälkeen, ravistaen mielestään tuon epämieluisan muiston.
Heti kun Oblonski oli lausunut Annan nimen, Aleksei Aleksandrovitshin kasvot muuttuivat kokonaan: entisen eloisuuden sijasta ne muuttuivat väsyneiksi ja elottomiksi.
— Mitä te siis tahdotte minulta? hän sanoi kääntyillen tuolissaan ja taittaen kokoon silmälasinsa.
— Ratkaisua, jotain ratkaisua, Aleksei Aleksandrovitsh. Minä en nyt puhu, Stepan Arkadjevitsh aikoi sanoa "loukatulle aviomiehelle", mutta peläten pilaavansa asian vaihtoi sen toiseen, tilanteeseen soveltumattomaan sanaan: — valtiomiehelle, vaan pelkästään ihmiselle ja kristitylle. Sinun täytyy armahtaa häntä, hän sanoi.
— Missä suhteessa? sanoi Karenin hiljaa.
— Niin, armahtaa häntä. Jos sinä olisit seurannut häntä niin kuin minä — olen koko talven ollut hänen kanssaan tekemisissä —, niin olisit varmasti säälinyt häntä. Hänen asemansa on kauhea, niin juuri, kauhea.
— Minä olen luullut, vastasi Aleksei Aleksandrovitsh vielä korkeammalla, melkein vinkuvalla äänellä, — että Anna Arkadjevnalla on kaikki, mitä hän on itse tahtonut.
— Oi, Aleksei Aleksandrovitsh älkäämme herran tähden ruvetko enää pitämään tutkintoja! Mikä on mennyttä, se on mennyttä, ja sinä tiedät, mitä hän tahtoo — avioeroa.
— Mutta minä olen olettanut, että Anna Arkadjevna kieltäytyy avioerosta, kun minä panen ehdoksi pojan jättämisen minulle. Niin olen vastannutkin ja pitänyt asiaa päättyneenä. Minun nähdäkseni asia on loppuun käsitelty, vingahti Aleksei Aleksandrovitsh.
— Mutta älä nyt herran tähden kiivastu, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen lankoaan polveen. — Asia ei ole loppuun käsitelty. Kenties sallit minun lyhyesti esittää, kuinka asia on. Kun tienne erosivat, sinä olit niin jalo ja ylevämielinen kuin kukaan voi olla; sinä olit valmis antamaan hänelle kaiken — vapauden, vieläpä avioeronkin. Hän ymmärsi kyllä sinun hyvyytesi. Niin, niin, saat olla varma siitä. Hän ymmärsi sen siinä määrin hyvin, ettei hän heti alkuun, tuntiessaan tehneensä väärin sinua kohtaan, voinut ajatella eikä päättää mitään. Hän kieltäytyi kaikesta. Mutta todellisuus ja aika ovat näyttäneet, että hänen asemansa on kiusallinen ja mahdoton.
— Anna Arkadjevnan elämä ei voi kiinnostaa minua, keskeytti AlekseiAleksandrovitsh kohottaen kulmiaan.
— Salli minun epäillä sitä, väitti Stepan Arkadjevitsh pehmeästi. — Hänen asemansa on piinallinen hänelle itselleen, eikä siitä ole kenellekään etua. Sinä sanot, että hän on ansainnut kohtalonsa. Hän tietää sen eikä pyydä sinulta mitään; hän sanoo itse suoraan, ettei uskalla pyytää mitään. Mutta minä ja muut omaiset, kaikki me jotka pidämme hänestä, pyydämme ja rukoilemme sinua. Miksi hänen pitää kitua? Kenelle siitä on etua?
— Totta tosiaan. Näköjään panette minut syytetyn asemaan, lausuiAleksei Aleksandrovitsh.
— Eihän, ei tosiaankaan, koeta nyt toki ymmärtää, sanoi Stepan Arkadjevitsh koskettaen taaskin hänen kättään ikään kuin olisi ollut varma siitä, että tuo kosketus hellyttää langon sydämen. — Minä sanon vain, että hänen asemansa on kiduttava ja että sinä voisit helpottaa sitä mitään itse menettämättä. Minä järjestän asian niin, ettet sinä huomaakaan, kun se on selvä. Sinähän lupasit.
— Se on senaikainen lupaus. Ja minä olen olettanut, ettäkysymys pojasta ratkaisi asian. Olisin sitä paitsi toivonut AnnaArkadjevnalta sen verran jalomielisyyttä… änkytti AlekseiAleksandrovitsh kalpeana, huulet vavisten.
— Hän jättää kaiken sinun jalomielisyytesi varaan. Hän pyytää ja rukoilee vain sitä, että hänet päästettäisiin siitä mahdottomasta asemasta, jossa hän nyt on. Hän ei enää pyydäkään poikaansa. Aleksei Aleksandrovitsh sinä olet hyvä ihminen. Asetu hetkeksi hänen asemaansa. Avioerokysymys on siinä asemassa olevalle ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Jollet sinä olisi aikaisemmin luvannut, hän olisi kai tyytynyt asemaansa ja jäänyt maalle. Mutta sinä olit luvannut, hän kirjoitti sinulle ja muutti Moskovaan. Ja nyt hän on asunut Moskovassa, jossa jokaisen tuttavan kohtaaminen on hänelle kuin puukon isku sydämeen, lähes kuusi kuukautta, joka päivä odottaen ratkaisua. Sehän on samaa kuin pitää kuolemaan tuomittua kuukausimääriä silmukka kaulassa, yhtä suuri kuoleman kuin armahduksenkin mahdollisuus edessään. Armahda häntä, ja minä kyllä otan kaikki järjestääkseni… Vos scrupules[84]…
— Enhän minä puhu siitä, en ollenkaan siitä… keskeytti Aleksei Aleksandrovitsh tuntien voivansa pahoin. — Mutta kenties minä lupasin sellaista, mitä minulla ei ollut oikeutta luvata.
— Sinä otat siis lupauksesi takaisin?
— En ole koskaan kieltäytynyt täyttämästä sitä, mikä se on mahdollista, mutta minä tahdon aikaa miettiäkseni, onko lupaamani mahdollista.
— Ei, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti Oblonski hypähtäen pystyyn, — minä en voi uskoa sitä! Hän on niin onneton kuin vain nainen voi olla, ja sinä saattaisit kieltää häneltä sellaisen…
— Jos lupaamani ei ole mahdollista. Vous professez d'être un libre penseur[85]. Mutta uskovaisena ihmisenä en voi niin tärkeässä asiassa menetellä vastoin kristillisyyden lakia.
— Mutta kristillisessä yhteiskunnassa ja meillä, mikäli minä tiedän, on avioero sallittu, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Meidänkin kirkkomme myöntää sen. Ja me näemme…
— Myöntää, mutta ei siinä mielessä.
— Aleksei Aleksandrovitsh minä en tunne sinua samaksi, sanoi Oblonski oltuaan hetkisen vaiti. — Me emme ole unohtaneet, kuinka sinä silloin annoit kaikki anteeksi ja juuri kristillisen tunteen liikuttamana. Sinähän itse sanoit, että annat viittasikin, kun ottavat paidan, mutta nyt…
— Minä pyydän, Aleksei Aleksandrovitsh huudahti ja nousi pystyyn kalpeana ja leukapielet vavahdellen, — pyydän teitä lopettamaan, lopettamaan… tämän keskustelun.
— Oi, miksi? No, anna anteeksi, anna anteeksi, jos pahoitin mielesi, sanoi Stepan Arkadjevitsh ojentaen hänelle kätensä ja hymyillen hämillään, — mutta lähettinä minun täytyi sanoa asia, joka minulle oli uskottu.
Aleksei Aleksandrovitsh antoi kätensä, mietti hetkisen ja sanoi:
— Minun täytyy miettiä ja hakea johdatusta. Ylihuomenna annan teille ratkaisevan vastauksen.
Stepan Arkadjevitsh oli jo lähtemäisillään, kun Kornei tuli ilmoittamaan:
— Sergei Aleksejevitsh!
— Kuka se on? aikoi hän kysyä, mutta samalla hän muistikin.
— Ai, Serjozha! hän sanoi. "Sergei Aleksejevitsh. Minä luulin, että se oli toimituskunnan päällikkö. Annahan pyysikin minua koettamaan tavata häntä", muisti hän.
Ja hän muisti samassa Annan aran, säälittävän ilmeen, kun Anna häntä saattaessaan sanoi: "Sinä saat varmaan nähdä hänet. Kysele tarkoin, missä hän on ja kuka häntä hoitaa. Ja Stiva… jos olisi mahdollista? Ei kai se ole mahdotonta?" Stepan Arkadjevitsh ymmärsi, mitä tuo "jos olisi mahdollista" merkitsi: jos olisi mahdollista järjestää avioero niin, että hän saisi pojan…
Aleksei Aleksandrovitsh huomautti langolleen, että pojalle ei koskaan puhuttu äidistä, ja pyysi olemaan mainitsematta hänestä sanaakaan.
— Hän oli hyvin sairas äitinsä tapaamisen jälkeen, mitä me emme osanneet varoa, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh. — Me jo pelkäsimme hänen kuolevan. Mutta järkevä lääkärinhoito ja merikylvyt ovat parantaneet hänen terveytensä, ja nyt minä olen lääkärin kehotuksesta pannut hänet kouluun. Toverien vaikutus on todellakin osoittautunut terveelliseksi ja nyt hän on hyvissä voimissa ja koulussa menee hyvin.
— Kas vain, mikä uljas mies! Eipä olekaan enää Serjozha, vaan kokonainen Sergei Aleksejevitsh! sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen katsellessaan kaunista, leveäharteista poikaa, joka sininen pusero ja pitkät housut yllään tuli reippaasti ja rennosti huoneeseen. Poika oli terveen ja iloisen näköinen. Hän kumarsi enolle kuin vieraalle, mutta tunnisti tämän samassa, punastui ja kääntyi kiireesti pois kuin jostain loukkaantuneena. Poika meni isänsä luo ja antoi hänelle arvosteluvihkonsa.
— Hyvä on, sanoi isä, — saat mennä.
— Hän on laihtunut ja kasvanut ja muuttunut lapsesta pojaksi. Siitä minä pidän, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Muistatko vielä minua?
— Muistan, mon oncle[86], vastasi poika katsahtaen enoonsa ja painoi taas päänsä alas.
Eno pyysi pojan luokseen ja otti häntä kädestä.
— No mitäs kuuluu? hän sanoi koettaen päästä puheisiin tämän kanssa, mutta tietämättä mitä sanoisi.
Punastuen ja vastaamatta poika veti varovasti kätensä pois enon kädestä. Heti kun Stepan Arkadjevitsh oli päästänyt hänen kätensä irti, poika vilkaisi kysyvästi isäänsä ja poistui huoneesta nopein askelin, kuin vapauteen päästetty lintu.
Oli kulunut vuosi siitä, kun Serjozha oli viimeksi nähnyt äitinsä. Sen jälkeen hän ei ollut kertaakaan kuullut tästä mitään. Tänä vuonna hänet oli pantu kouluun, ja hän oli tutustunut ja mieltynyt uuteen toverimaailmaansa. Ne äitiä koskevat haaveet ja muistot, jotka äidin käynnin jälkeen olivat tehneet Serjozhan sairaaksi, eivät enää kiinnostaneet häntä. Kun ne tulivat mieleen, hän karkotti ne huolellisesti mielestään pitäen niitä häpeällisinä ja vain tytöille eikä pojalle ja toverille ominaisina. Hän tiesi, että isän ja äidin välillä oli ollut riita, joka oli erottanut heidät, ja että hänen oli ollut jäätävä isän luo, ja hän koetti tottua siihen ajatukseen.
Kun hän näki äidin näköisen enon, hänen tuli paha olla, sillä se herätti hänessä juuri niitä muistoja, joita hän piti häpeällisinä. Muutamista ovelta kuulemistaan sanoista ja varsinkin isän ja enon ilmeistä hän arvasi, että heillä oli juuri ollut puhe äidistä, ja se teki hänen olonsa vieläkin vaikeammaksi. Ollakseen tuomitsematta isää, jonka luona asui ja josta oli riippuvainen, ja ollakseen ennen kaikkea antautumatta niin alentavana pitämänsä tunteilun valtaan, Serjozha koetti olla katsomatta enoon, joka oli tullut häiritsemään hänen rauhaansa ja ajattelematta sitä, mitä tämä toi mieleen.
Mutta kun Stepan Arkadjevitsh pian sen jälkeen talosta lähtiessään tapasi Serjozhan portaikossa ja kysyi, miten hän vietti aikansa välitunneilla koulussa, hän innostui juttelemaan enon kanssa, kun isä ei ollut läsnä.
— Meillä on nyt rautatie, hän sanoi vastaten enon kysymykseen. — Tiedättekö millaista se on? Kaksi istuutuu penkille. Ne ovat matkustajia. Yksi asettuu seisomaan samalle penkille. Ja kaikki tarttuvat toisiinsa kiinni. Saa ottaa käsistä tai vyöstä, ja sitten annetaan mennä aika kyytiä kaikkien salien läpi. Ovet avataan jo edeltäpäin. Ja siinä on vaikea olla junailijana.
— Onko se se, joka seisoo? kysyi Stepan Arkadjevitsh hymyillen.
— On. Siinä pitää olla uskallusta ja ketteryyttä, varsinkin jos äkkiä pysähdytään tai joku sattuu kaatumaan.
— Se ei ole leikintekoa, sanoi Stepan Arkadjevitsh katsoen surumielin noihin eloisiin, äidiltä perittyihin silmiin, jotka eivät enää olleet täysin viattomat lapsensilmät. Ja vaikka hän oli luvannutkin Aleksei Aleksandrovitshille olla puhumatta pojalle Annasta, hän ei malttanut.
— Muistatko vielä äitiäsi? kysyi hän äkkiä.
— En, en muista, sanoi Serjozha sävähtäen tulipunaiseksi ja painaen päänsä alas. Eikä eno saanut häneltä urkituksi enää mitään.
Puoli tuntia myöhemmin slaavilainen kotiopettaja tapasi holhokkinsa porraskäytävässä eikä pitkään aikaan voinut saada selvää, itkikö hän vai oliko vain muuten kiukuissaan.
— Varmaankin olette koulussa kaatunut ja loukannut itsenne? sanoi kotiopettaja. — Minähän olen sanonut, että se on vaarallista leikkiä. Täytyy puhua rehtorille.
— Jos olisin loukannut itseni, niin sitä ei olisi kukaan huomannut.Se on varma.
— No mikäs teitä vaivaa?
— Antakaa minun olla!… Muistanko vai enkö muista… Mitä se häneen kuuluu? Antakaa minun olla rauhassa! hän sanoi tarkoittaen ei ainoastaan kotiopettajaa, vaan koko maailmaa.
Stepan Arkadjevitsh ei antanut aikansa Pietarissa mennä hukkaan. Paitsi asioidensa toimittamiseen hän tahtoi käyttää Pietarin-matkaansa virkistäytyäkseen — kuten hän sanoi — Moskovan ummehtuneisuudesta.
Huolimatta café chantant'eistaan ja raitioteistään Moskova oli kuitenkin kuin seisova vesi. Stepan Arkadjevitsh tunsi sen koko ajan. Viipyessään Moskovassa vähänkin aikaa, varsinkin perheensä lähettyvillä, hän tunsi mielialansa laskevan. Jos hän oli pitempään matkustamatta minnekään, hän saattoi joutua sellaiseen mielentilaan, että alkoi kiinnittää huomiota vaimonsa huonoon tuuleen ja nuhteisiin, rupesi huolehtimaan lastensa terveydestä, vieläpä pienistä virka-asioistaankin; sekin, että hänellä oli velkoja, saattoi vaivata häntä. Mutta ei tarvinnut muuta kuin matkustaa Pietariin ja joutua hetkeksikin niihin piireihin, joissa hän seurusteli ja joissa tosiaankin elettiin eikä värjötelty kuten Moskovassa, niin kaikki sellaiset ajatukset hävisivät sulaen kuin vaha tulen läheisyydessä.
Vaimo?… Juuri tänään hän oli puhunut siitä ruhtinas Tshetshenskin kanssa. Ruhtinas Tshetshenskillä oli vaimo ja perhe — täysikasvuisia, jo paasheiksi ehtineitä lapsia; ja toinen, laiton perhe, jossa hänellä niin ikään oli lapsia. Vaikka edellinen perhe oli kyllä hyvä sekin, ruhtinas Tshetshenski tunsi itsensä onnellisemmaksi toisessa perheessään. Hän sanoi käyttäneensä vanhinta poikaansakin toisen perheen luona ja sanoi pitävänsä sitä hyödyllisenä pojan kehitykselle. Mitähän siitä olisikaan arveltu Moskovassa?
Entä lapset?… Pietarissa lapset eivät häirinneet isiensä elämää. Lapset kasvatettiin oppilaitoksissa eikä ollut sitä Moskovassa yhä yleisemmäksi tulevaa — esimerkiksi Lvovin edustamaa — hurjaa käsitystä, että kaikki elämän mukavuudet kuuluivat lapsille ja vanhemmille kuului vain työ ja vaiva. Täällä käsitettiin, että ihmisen tuli elää itseään varten, niin kuin sivistyneen ihmisen sopii.
Entä virka sitten?… Sekään ei ollut täällä sitä sitkeää, palkitsematonta raadantaa, jota se oli Moskovassa; siinäkin oli jotain mielenkiintoista. Jokin kohteliaisuus, pikku palvelus, sattuva sana, hyvä kertomis- tai matkimiskyky — ja niin oli miehellä kädenkäänteessä loistava ura, kuten Brjantsevilla, jonka Stepan Arkadjevitsh oli eilen tavannut ja joka nyt oli ylimpiä virkamiehiä. Sellainen virassaolo kyllä kelpasi.
Erityisesti pietarilainen käsitys raha-asioista rauhoitti Stepan Arkadjevitshia. Bartnjanski, joka kulutti vähintään viisikymmentä tuhatta ruplaa vuodessa pitääkseen yllä tiettyä elämäntapaansa, oli eilen antanut hänelle mainion esimerkin tästä suhtautumistavasta. Heidän jutellessaan ennen päivällistä Stepan Arkadjevitsh oli sanonut Bartnjanskille:
— Sinähän taidat olla hyvä tuttu Mordvinskin kanssa; sinä voisit tehdä minulle palveluksen. Ole hyvä ja sano hänelle sananen minun puolestani. On eräs paikka, jota minä tähtäilen. Etelä-Venäjän rautateiden ja…
— En minä sitä nimeä kuitenkaan muista. Mutta mikä halu sinulla on sekaantua noihin juutalaisten rautatieasioihin? Sano mitä sanot, iljettävää se sittenkin on.
Stepan Arkadjevitsh ei sanonut, että se oli totista työtä, silläBartnjanski ei olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt.
— Tarvitsen rahaa, ei ole millä elää.
— Näytätpähän elävän.
— Elän, mutta on velkoja.
— Mitä ihmettä? Onko paljonkin? sanoi Bartnjanski osaaottavasti.
— Hyvin paljon, parikymmentä tuhatta. Bartnjanski remahti iloiseen nauruun.
— Oi, onnellinen ihminen! hän sanoi. — Minulla on puolitoista miljoonaa ja elää voi, kuten näet, varsin hyvin.
Ja Stepan Arkadjevitsh näki tosiaankin niin olevan. Zhivahovilla oli kolmesataa tuhatta velkoja eikä kopeekkaakaan säästöjä, mutta elipäs vain ja millä lailla eli! Kreivi Krivtsovia oli jo kauan pidetty perikadon omana, mutta hän kustansi edelleen kahden rakastajattarensa elämän. Petrovski oli pannut menemään viisi miljoonaa ja eli yhä niin kuin ennenkin, oli jopa raha-asiain hoitajana ja nautti kahdenkymmenen tuhannen vuosipalkkaa. Kaiken muun lisäksi Pietari virkisti Stepan Arkadjevitshia fyysisesti. Se nuorensi häntä. Moskovassa hän saattoi välillä katsella harmaita hiuksiaan, nukkua päivällisen jälkeen, venytellä jäseniään ja kiivetä hiljaa ja huohottaen portaita ylös, hän saattoi tuntea ikävää nuorten naisten seurassa ja olla tanssimatta tanssiaisissa. Pietarissa hän tunsi aina tulevansa kymmenen vuotta nuoremmaksi.
Hän tunsi Pietarissa samaa, mitä kuusikymmenvuotias ruhtinas PjotrOblonski oli kertonut hänelle ulkomailta palatessaan:
— Me emme täällä osaa elää, oli Pjotr Oblonski sanonut. — Tiedätkö, kun minä vietin kesän Badenissa, minä totta tosiaan tunsin itseni aivan nuoreksi mieheksi. Kun vain näinkin nuoren naisen, niin mieleni syttyi heti… Aina kun olin syönyt ja maistellut viinejä, tunsin kehossani voimaa ja virkeyttä. Mutta kun tulin Venäjälle, minun täytyi mennä vaimoni luo ja lisäksi vielä maalle, ja, usko tai älä, kahden viikon perästä rupesin liikuskelemaan aamutakissani enkä enää pukeutunut päivällisellekään. Mikä siinä enää neitosia ajatteli! Muutuin kuin muuminkin ukoksi. Oli jäljellä enää vain sielun pelastus. Mutta kun läksin Pariisiin, nuorruin taas.
Stepan Arkadjevitsh sai tuntea aivan samanlaisen muutoksen.Moskovassa hän meni niin alaspäin, että hän totta tosiaan olisiajan pitkään voinut ruveta ajattelemaan vaikka sielunsa pelastusta:Pietarissa hän taas tunsi olevansa oikea ihminen.
Ruhtinatar Betsy Tverskajan ja Stepan Arkadjevitshin välillä vallitsivat omituiset suhteet. Stepan Arkadjevitsh oli aina liehittelevinään häntä ja puhui hänelle piloillaan kaikenlaisia säädyttömyyksiä, koska tiesi ruhtinattaren eniten pitävän siitä. Kun hän seuraavana päivänä Kareninin luona käyntinsä jälkeen tuli ruhtinatar Betsyn luo, hän tunsi itsensä niin nuoreksi, että meni tässä liehittelyssään ja lörpöttelyssään vahingossa liian pitkälle eikä enää tiennyt kuinka perääntyä; tosiasiassa hän ei näet pitänyt ruhtinattaresta vähääkään, vaan päinvastoin inhosi tätä. Tuo heidän välisensä seurustelutapa oli päässyt valtaan siksi, että ruhtinatar oli hyvin mieltynyt Stepan Arkadjevitshiin. Stepan Arkadjevitsh oli hyvin iloinen, kun ruhtinatar Mjahkaja tulollaan keskeytti heidän kahdenkeskisen yhdessäolonsa.
— Kas, tekin täällä, sanoi ruhtinatar Mjahkaja nähdessään hänet. — No, kuinka teidän sisarparkanne jaksaa? Älkää katsoko minuun noin, lisäsi hän. — Siitä alkaen, kun kaikki alkoivat hyökkäillä hänen kimppuunsa, vaikka itse ovat satatuhatta kertaa häntä huonompia, olen ollut sitä mieltä, että hän teki aivan oikein. Minä en voi antaa Vronskille anteeksi sitä, ettei hän antanut tietoa, kun Anna oli Pietarissa. Minä olisin mennyt hänen luokseen ja käynyt hänen kanssaan missä hyvänsä. Olkaa hyvä ja kertokaa hänelle, että pidän hänestä. No, kertokaahan hänestä.
— Niin, hänen asemansa on raskas, hän… Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa käsittäen sielunsa yksinkertaisuudessa ruhtinattaren sanat täydestä todesta. Ruhtinatar keskeytti hänet heti ja alkoi itse kertoa.
— Hän teki sen mitä kaikki, minua lukuun ottamatta, tekevät, vaikka pitävät salassa; mutta hän ei tahtonut pettää ja teki niin kuin pitikin. Hän teki mainiosti hylätessään tuon teidän puolihullun lankonne. Suokaa anteeksi, että puhun suoraan. Kaikki sanoivat, että se mies on viisas, viisas, minä yksin sanoin, että hän on tyhmä. Nyt, kun hän on liittynyt Lidia Ivanovnaan ja Landauhun, kaikki sanovat, että hän on puolihullu, ja niin mielelläni kuin minä vastustaisinkin yleistä mielipidettä, en tällä kertaa voi olla olematta samaa mieltä.
— Kuulkaa, selittäkää minulle, olkaa hyvä, sanoi Stepan Arkadjevitsh — mitä tämä merkitsee? Eilen olin Kareninin luona pyytämässä ratkaisevaa vastausta sisareni avioeroasiassa. Hän ei sitä antanut, vaan sanoi miettivänsä asiaa, ja tänä aamuna sain vastauksen sijasta kutsun tulla Lidia Ivanovnan luo tänä iltana.
— No niin, niin! huudahti kreivitär Mjahkaja hyvillään. — Ne kysyvät Landaulta, mitä hän sanoo.
— Keneltä Landaulta? Mitä varten?
— Kuinka, ettekö tiedä kuka on Jules Landau, le fameux Jules Landau, le clairvoyant[87]? Hän on niin ikään puolihullu, mutta hänestä riippuu teidän sisarparkanne kohtalo. Niin käy, kun asuu maaseudulla… ei tiedä mitään. Landau, näettekös, oli apulaisena eräässä Pariisin kauppaliikkeessä ja tuli kerran lääkärille. Lääkärin vastaanottohuoneessa hän nukahti ja alkoi unissaan antaa neuvoja sairaille. Ne olivat varsin poikkeuksellisia neuvoja. Kai te tunnette sen sairaan Juri Meledinskin? Hänen vaimonsa oli saanut kuulla tuosta Landausta ja ottanut hänet miehensä luo tätä parantamaan. Mitään hyötyä hänestä ei minun tietääkseni ole ollut, sillä Meledinski on yhä yhtä heikko, mutta ne uskovat häneen ja kuljettavat häntä mukanaan. Ne ne ovat tuoneet hänet Venäjälle. Täällä kaikki ryntäsivät hänen luokseen, ja hän on nyt kaikkien parantajana. Kreivitär Bezzubovin hän on parantanut ja kreivitär on niin ihastunut häneen, että on adoptoinut hänet.
— Kuinka ihmeen lailla?
— Niin, niin, ottanut pojakseen. Hän ei ole enää Landau, vaan kreivi Bezzubov. Ja nyt on tietysti kreivitär Lidia Ivanovna — pidän hänestä paljon, mutta hän ei ole aivan täysipäinen — rynnännyt tuon Landaun luo, eivätkä hän ja Aleksei Aleksandrovitsh ratkaise ainoatakaan asiaa ilman hänen neuvoaan, ja siksi teidän sisarenne kohtalo on nyt tuon Landaun, toisin sanoen, kreivi Bezzubovin käsissä.
Nautittuaan Barnjanskin luona oivan päivällisen ja runsaasti konjakkia Stepan Arkadjevitsh tuli hiukan myöhästyneenä kreivitär Lidia Ivanovnan luo.
— Ketä muita on kreivittären luona? Onko ranskalainen? kysyi Stepan Arkadjevitsh ovenvartijalta katsellen Aleksei Aleksandrovitshin tuttua päällystakkia ja toista omituisen lapsekasta, soijilla varustettua päällystakkia.
— Aleksei Aleksandrovitsh Karenin ja kreivi Bezzubov, vastasi ovenvartija ankarasti.
"Ruhtinatar Mjahkaja arvasi siis oikein", ajatteli StepanArkadjevitsh astuen portaita ylös. "Omituista! Olisi sentään hyväpäästä kreivitär Lidian ystävyyteen. Hänellä on suuri vaikutusvalta.Jos hän sanoo vain sanankin Pomorskille, niin asiani on varma."
Ulkona oli vielä täysi päivä, mutta kreivitär Lidia Ivanovnan pienessä vierashuoneessa ikkunaverhot oli suljettu ja lamput sytytetty.
Pyöreän pöydän luona lampun ääressä istuivat kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh hiljaa puhellen. Lyhyenpuoleinen, laiha mies, jolla oli naisen lantio ja sisäänkääntyneet polvet, seisoi huoneen toisessa päässä katsellen seinällä olevia kuvia. Hän oli hyvin kalpea mutta kaunis kirkkaine silmineen ja tuuheine, takin kaulukselle ulottuvine hiuksineen. Tervehdittyään emäntää ja Aleksei Aleksandrovitshia Stepan Arkadjevitsh katsahti tahtomattaankin vieraaseen.
— Monsieur Landau! sanoi kreivitär ihmeteltävän pehmeästi ja hellävaraisesti. Ja hän esitteli heidät toisilleen.
Landau katsahti kiireesti sivulleen, astui Oblonskia vastaan ja huulet hiukan hymyssä ojensi Stepan Arkadjevitshille jähmeän, hikisen kätensä ja siirtyi heti takaisin katselemaan muotokuvia. Kreivitär ja Aleksei Aleksandrovitsh katsahtivat toisiinsa.
— On hyvin hauska nähdä teitä, varsinkin juuri tänään, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna osoittaen Stepan Arkadjevitshille paikan Kareninin vierestä.
— Minä esittelin hänet Landauna, jatkoi kreivitär hiljaisella äänellä katsahtaen ranskalaiseen ja heti sen jälkeen Aleksei Aleksandrovitshiin, — mutta oikeastaan hän on kreivi Bezzubov, kuten te varmaankin tiedätte. Hän vain ei pidä tuosta arvonimestä.
— Niin, olen kuullut hänestä, sanoi Stepan Arkadjevitsh. —Kerrotaan hänen parantaneen täydellisesti kreivitär Bezzubovan.
— Kreivitär Bezzubova kävi tänään luonani. Hän on niin ikävissään! kääntyi kreivitär Aleksei Aleksandrovitshin puoleen. — Ero on hänelle kauhea isku.
— Lähteekö hän siis ehdottomasti? kysyi Aleksei Aleksandrovitsh tarkoittaen ranskalaista.
— Kyllä, hän lähtee Pariisiin. Hän kuuli eilen äänen, sanoi kreivitär katsahtaen Stepan Arkadjevitshiin.
— Vai äänen! toisti Oblonski tuntien, että täytyi olla mahdollisimman varovainen tässä seurassa, jossa tapahtui tai oli tapahtuvinaan jotain sellaista, mihin hänellä ei vielä ollut avainta.
Seurasi hetken hiljaisuus, jonka jälkeen kreivitär Lidia Ivanovna kääntyi Oblonskin puoleen hivenen hymyillen, siten osoittaen tulevansa keskustelussa pääasiaan.
— Olen jo kauan tuntenut teidät ja olen iloinen saadessani lähemmin tutustua teihin. Les amis de nos amis sont nos amis[88]. Mutta jos mielii olla oikea ystävä, täytyy syventyä toisen sieluntilaan, ja minä pelkään, että te ette ole tehnyt sitä Aleksei Aleksandrovitshiin nähden. Ymmärrättekö mitä minä tarkoitan? sanoi kreivitär kohottaen kauniit, haaveelliset silmänsä.
— Osittain kyllä, kreivitär, ymmärrän että Aleksei Aleksandrovitshin asema… sanoi Oblonski ymmärtämättä oikein mistä oli puhe ja pysytellen siksi ylimalkaisuuksissa.
— Muutos ei koske hänen ulkonaista asemaansa, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna ankaran vakavasti, seuraten samalla rakastunein katsein Aleksei Aleksandrovitshia, joka oli noussut ja mennyt Landaun luo, — hänen sydämensä on muuttunut ja hän on saanut uuden sydämen, ja minä pelkään, ettette te ole tarpeeksi syventynyt siihen muutokseen, joka hänessä on tapahtunut.
— Niin, yleispiirtein minä kyllä voin kuvitella sen muutoksen laadun. Me olemme aina olleet hyviä ystäviä ja nytkin… sanoi Stepan Arkadjevitsh vastaten hellin katsein kreivittären katseeseen ja miettien, kummanko ministerin kanssa kreivitär mahtoi olla läheisemmissä ystävyyssuhteissa, voidakseen päättää, kummalle tämä voisi häntä suositella.
— Se muutos, joka hänessä on tapahtunut, ei voi heikentää hänen lähimmäisenrakkauttaan; päinvastoin sen täytyy vain lisätä hänessä rakkautta. Mutta pelkään, että ette ymmärrä minua. Saanko tarjota teetä? sanoi kreivitär vilkaisten lakeijaan, joka kantoi tarjottimella teetä.
— En kokonaan, kreivitär. Tietenkin hänen onnettomuutensa…
— Niin, tuo onnettomuus, joka on kääntynyt korkeimmaksi onneksi, kun sydän on tullut uudeksi ja täyttynyt Hänestä, sanoi kreivitär katsoen rakastuneesti Stepan Arkadjevitshiin.
"Luulen, että häntä voi pyytää puhumaan kummallekin", arveli StepanArkadjevitsh.
— Niin kyllä, kreivitär, hän sanoi, — mutta minä luulen, että nuo muutokset ovat niin sisäisiä ja intiimejä, ettei kukaan, ei läheisinkään ihminen puhu niistä mielellään.
— Päinvastoin! Meidän pitää puhua niistä keskenämme ja koettaa auttaa toinen toisiamme.
— Niin, epäilemättä, mutta on niin erilaisia vakaumuksia, ja toiseksi… sanoi Oblonski pehmeästi hymyillen.
— Pyhän totuuden asiassa ei voi olla eri vakaumuksia.
— Niin, ei tietysti, mutta… ja Stepan Arkadjevitsh vaikeni nolostuneena. Hän ymmärsi, että oli kysymys uskonnosta.
— Minä luulen, että hän nukahtaa pian, Aleksei Aleksandrovitsh sanoi tullessaan Lidian luo.
Stepan Arkadjevitsh katsahti sivulleen. Landau istui ikkunan ääressä nojaten pää painuksissa nojatuolin kaiteeseen ja selustaan. Huomatessaan toisten tarkkailevat katseet hän kohotti päänsä ja hymyili lapsellisen naiivia hymyä.
— Älkää olko näkevinänne, sanoi Lidia Ivanovna työntäen kevyesti tuolin Aleksei Aleksandrovitshille. — Minä olen huomannut… hän ehti aloittaa, kun huoneeseen tuli lakeija tuoden kirjeen. Lidia Ivanovna silmäili nopeasti kirjeen läpi ja pyytäen vierailtaan anteeksi kirjoitti ihmeteltävän nopeasti vastauksen, antoi sen lakeijalle ja palasi pöydän luo.
— Minä olen huomannut, hän jatkoi aloittamaansa keskustelua, — että moskovalaiset, varsinkin miehet, ovat hyvin välinpitämättömiä uskonnollisissa asioissa.
— Eihän toki, kreivitär. Minun käsittääkseni moskovalaisia pidetään kaikkein lujimpina uskossaan, vastasi Stepan Arkadjevitsh.
— Sikäli kuin tiedän, te kuulutte valitettavasti välinpitämättömiin, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh kääntyen lankonsa puoleen väsyneesti hymyillen.
— Kuinka voi olla välinpitämätön! sanoi Lidia Ivanovna.
— En ole oikeastaan välinpitämätönkään, vaan pikemminkin odottavalla kannalla, sanoi Stepan Arkadjevitsh hymyillen anteeksipyytävästi.
— En usko, että minulle vielä on koittanut niiden kysymysten aika.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat toisiinsa.
— Emmehän me voi koskaan tietää, onko meidän aikamme tullut vai eikö, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh ankarasti. — Me emme saa ajatella, olemmeko valmiita vai emmekö; armo ei ole riippuvainen ihmisen aivoituksista. Se jää usein tulematta kilvoitteleville ja tulee valmistumattomille, kuten Saulille.
— Ei, ei ihan vielä, sanoi Lidia Ivanovna, joka oli sillaikaa seurannut ranskalaisen liikkeitä. Landau nousi ja tuli heidän luokseen.
— Sallitteko minun kuunnella? kysyi hän.
— Olkaa hyvä. Minä en tahtonut häiritä teitä, sanoi Lidia Ivanovna katsoen häneen hellästi, — istuutukaa tänne.
— Täytyy vain olla ummistamatta silmiään, jotta voisi tulla valosta osalliseksi, jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh.
— Ah, jospa te tuntisitte sen onnen, jota me saamme nauttia tuntiessamme Hänen alituisen läsnäolonsa sielussamme, sanoi Lidia Ivanovna autuaasti hymyillen.
— Mutta ihminen voi väliin tuntea olevansa kykenemätön nousemaan siihen korkeuteen, sanoi Stepan Arkadjevitsh tuntien viekastelevansa tunnustaessaan uskonnollisen korkeuden ja tarkoin salatessaan vapaa-ajattelunsa henkilöltä, jonka pari sanaa Pomorskille saattoi hankkia hänelle toivotun paikan.
— Tarkoitatte kai, että synti estää häntä? sanoi Lidia Ivanovna. — Mutta se on väärä ajatus. Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, synti on lunastettu. Pardon, lisäsi hän nähdessään lakeijan taas tuovan kirjettä. Hän luki kirjelapun ja vastasi surullisesti: — Huomenna, suuriruhtinattaren luona, sanokaa niin… Uskovaisiin nähden ei ole syntiä, jatkoi hän keskustelua.
— Niin, mutta usko ilman tekoja on kuollut, sanoi Stepan Arkadjevitsh muistaen katkismuksesta tuon lauseen ja puolustellen riippumattomuuttaan enää vain pelkällä hymyllä.
— Siinä on taas se lause Jaakobin epistolasta, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh jonkinlainen nuhde äänessään, ja katsoi Lidia Ivanovnaan kuin tuo kysymys olisi jo monet kerrat ollut heidän käsiteltävänään. — Kuinka paljon pahaa tuon kohdan väärä tulkinta on aikaansaanut! Ei mikään vieroita ihmisiä oikeasta uskosta siinä määrin kuin tuo tulkinta. "Minulla ei ole tekoja, minä en voi uskoa", eihän sellaista ole missään sanottu. Mutta päinvastoin on.
— Tehdä työtä Jumalalle teoilla ja paastolla pelastaakseen sielunsa, sanoi kreivitär näyttäen ilkeän halveksuvalta, — se on meidän munkkiemme alkukantainen näkemys… Eihän niin ole missään sanottu. Kaikki on paljon yksinkertaisempaa ja helpompaa, hän lisäsi katsoen Oblonskiin kasvoillaan sama rohkaiseva hymy, jolla hän hovissa rohkaisi nuoria, uusiin oloihin tottumattomia hovineitejä.
— Kristus on lunastanut meidät kärsimällä meidän tähtemme, toistiAleksei Aleksandrovitsh hyväksyvästi vilkaisten kreivittäreen.
— Vous comprenez l'anglais[89]? kysyi kreivitär Lidia Ivanovna ja saatuaan myöntävän vastauksen nousi ja meni pienen hyllykön luo. — Minä tahtoisin lukea teille Safe and Happy[90] tai Under the wing[91], hän sanoi katsahtaen kysyvästi Kareniniin. Ja löydettyään kirjan hän istuutui jälleen ja avasi sen. — Tämä ei ole pitkä. Tässä on kuvattu se tie, jota kulkien usko saavutetaan, ja se kaikkea maallista ylempi onni, joka tällöin täyttää sydämen. Uskova ihminen ei voi olla onneton, sillä hän ei ole yksin. Niin, tästähän saatte kuulla. Hän aikoi juuri ryhtyä lukemaan, kun lakeija taas tuli huoneeseen. — Onko se rouva Borozdina? Sanokaa, että huomenna kello kaksi. Niin, hän sanoi pannen sormensa kirjan lehdelle ja katsahti huoaten eteensä haaveellisin silmin. — Niin vaikuttaa oikea usko. Tehän tunnette Marie Saninan? Olette kai kuullut hänen onnettomuutensa. Hän menetti ainoan lapsensa. Hän oli epätoivoissaan. Entä kuinka sitten kävi? Hän löysi tämän lohdutuksen ja kiittää nyt Jumalaa lapsensa kuolemasta. Sellaisen onnen antaa usko!
— Niin, niin, se on hyvin… sanoi Stepan Arkadjevitsh hyvillään siitä, että ruvettiin lukemaan ja annettiin siten hänelle ajattelemisen aikaa. "Taitaa olla parasta, etten pyydä häneltä mitään tänään", ajatteli hän, "kun vain pääsisin täältä pois sotkematta asioita."
— Teitä se kenties ikävystyttää, sanoi kreivitär Lidia Ivanovna kääntyen Landaun puoleen, — te kun ette ymmärrä englantia, mutta tämä luku on aivan lyhyt.
— Oo, kyllä minä ymmärrän, sanoi Landau yhä samalla tavoin hymyillen ja sulki silmänsä.
Aleksei Aleksandrovitsh ja Lidia Ivanovna katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, ja kreivitär alkoi lukea.
Stepan Arkadjevitsh oli aivan ällistynyt noista omituisista puheista, jotka olivat hänelle aivan outoja. Pietarin elämän moninaisuus vaikutti häneen yleensä kiihottavasti Moskovan yksitoikkoisuuden jälkeen. Hän piti läheisten ja tuttujen piirien ajatustapojen kirjavuudesta ja ymmärsi sitä. Mutta tässä vieraassa piirissä hän ällistyi ja joutui hämilleen eikä voinut käsittää kaikkea. Kuunnellessaan kreivitär Lidia Ivanovnaa ja tuntien kasvoillaan Landaun kauniiden silmien — hän ei oikein tiennyt lapsellistenko vai veijarimaisten — katseen Stepan Arkadjevitsh tunsi päänsä käyvän omituisen raskaaksi.
Mitä erilaisimmat ajatukset kiertelivät hänen päässään. "Marie Sanina iloitsee siitä, että hänen lapsensa on kuollut… Kun saisi vetäistä henkisavut… Täytyy vain uskoa tullakseen pelastetuksi, ja munkit eivät tiedä miten se on tehtävä; kreivitär Lidia Ivanovna tietää… Miksi minun pääni on niin raskas? Konjakistako vai noista kummallisista puheista? En ole sentään tainnut tehdä vielä mitään sopimatonta. Mutta se pyytäminen minun täytyy jättää. Sanovat, että niillä on tapana panna rukoilemaan. Kun eivät vain pakottaisi siihen minuakin. Se olisi jo liian tyhmää. Mitä roskaa hän lukenee, mutta ääntää hyvin. Landau — Bezzubov, miksi hän on Bezzubov?" Yhtäkkiä Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen leukansa alkoi väkisinkin vetäytyä haukotukseen. Hän siveli poskipartaansa peittäen haukotuksensa ja ravistautui hereille. Mutta pian sen jälkeen hän tunsi jo nukkuvansa ja olevansa kuorsaamaisillaan. Hän havahtui kuullessaan kreivitär Lidia Ivanovnan äänen sanovan: "Hän nukkuu."
Stepan Arkadjevitsh säpsähti tuntien joutuneensa kiinni rikoksesta. Mutta samassa hän huomasi lohdutuksekseen, että sanat "hän nukkuu" tarkoittivat Landauta eikä häntä. Ranskalainen oli vaipunut uneen samoin kuin Stepan Arkadjevitshkin. Mutta kun Stepan Arkadjevitshin uni, kuten hän itse arveli, olisi loukannut heitä (eikä hän oikeastaan osannut arvella sitäkään, niin outoa kaikki hänestä oli), Landaun uni sen sijaan ilahdutti heitä suuresti, varsinkin kreivitärtä.
— Mon ami[92], Lidia Ivanovna sanoi, kohotti varovasti silkkihameensa poimuja, etteivät ne kahisisi, ja kutsui kiihdyksissään Kareninia mon ami'ksi, — donnez lui la main. Vous voyez[93]? Ssh! suhisi hän lakeijalle, joka taas ilmaantui huoneeseen. — Ei oteta vastaan.
Ranskalainen nukkui tai teeskenteli nukkuvansa, pää nojatuolin selustaa vasten, ja liikutteli polvella retkottavaa hikistä kättään kuin tavoitellen jotakin. Aleksei Aleksandrovitsh nousi varovasti ylös, mutta satutti jalkansa pöydän jalkaan, meni ranskalaisen luo ja otti häntä kädestä. Stepan Arkadjevitsh nousi myös ja katseli silmät selällään kumpaakin koettaen havahtua, jos nukkui. Mutta se ei ollut unta. Stepan Arkadjevitsh tunsi, että hänen päähänsä tuli yhä tukalampi olo.
— Que la personne qui est arrivée la dernière, celle qui demande, qu'elle sorte. Qu'elle sorte[94]! lausui ranskalainen avaamatta silmiään.
— Vous m'excuserez, mais vous voyez. Revenez vers dix heures, encore mieux demain[95], kuiskasi ruhtinatar.
— Qu'elle sorte![96] toisti ranskalainen kärsimättömästi.
— C'est moi, n'est ce pas[97]? ja saatuaan myöntävän vastauksen lähti Stepan Arkadjevitsh varpaillaan huoneesta unohtaen sekä oman että sisarensa asian ja haluten vain päästä sieltä pois kuin mistäkin saastutetusta talosta. Kiiruhdettuaan kadulle hän jutteli kauan ja laski leikkiä ajurin kanssa koettaen mahdollisimman nopeasti päästä ennalleen.
Ranskalaisessa teatterissa, johon hän ehti vähän ennen viimeistä näytöstä, ja sitten ravintolassa samppanjamaljojen ääressä hän hengitti taas omaa ilmaansa. Mutta sittenkin hän oli koko illan huonolla tuulella.
Palattuaan Pjotr Oblonskin luo, jonka kodissa hän Pietarissa majaili, Stepan Arkadjevitsh sai kirjelapun Betsyltä. Tämä kirjoitti kovasti haluavansa jatkaa eilistä keskustelua ja pyysi häntä huomenna tulemaan luokseen. Tuskin hän oli ehtinyt lukea kirjelappua ja nyrpistää sille nenäänsä, kun alhaalta kuului jotain raskasta kantavien ihmisten askelten töminää.
Stepan Arkadjevitsh meni katsomaan. Siellä tuotiin kotiin nuortunutta Pjotr Oblonskia. Hän oli niin juovuksissa, ettei voinut astua portaita ylös. Mutta nähtyään Stepan Arkadjevitshin hän käski asettaa itsensä jaloilleen. Vieraansa tuella hän meni tämän makuukamariin, missä alkoi kertoilla illanvietostaan ja nukahti siihen.
Stepan Arkadjevitsh oli alakuloisella tuulella, mitä hänelle sattui harvoin, eikä voinut pitkään aikaan saada unta. Mitä ikinä hän muistelikin, kaikki oli iljettävää, mutta kaikkein iljettävimpänä, aivan kuin häpeän tahraamana, hänen mieltään kaiveli kreivitär Lidia Ivanovnan luona vietetty ilta.
Toisena päivänä hän sai Aleksei Aleksandrovitshilta tiukan kieltävän vastauksen Annan avioeropyyntöön ja ymmärsi, että päätös perustui siihen, mitä ranskalainen oli eilen sanonut todellisessa tai teeskennellyssä unessaan.
Siihen, että perhe-elämässä voitaisiin saada jotain aikaan, tarvitaan joko täysi eripuraisuus tai rakkaudellinen sopu. Kun puolisoiden suhteet ovat epämääräiset eikä vallitse kumpikaan näistä tiloista, ei voi ryhtyä mihinkään.
Monet perheet jähmettyvät vuosikausiksi vanhoihin, kumpaakin puolisoa tympäiseviin asemiin vain sen tähden, ettei ole täyttä eripuraa eikä täyttä sopua.
Sekä Annalle että Vronskille oli elämä Moskovan kesäisen auringon synnyttämässä kuumuudessa ja pölyssä, joka oli jo ehtinyt painaa leimansa myös bulevardien puiden nuoriin lehtiin, aivan sietämätöntä. Mutta vaikka olikin jo aikoja sitten päätetty muuttaa maalle Vozdvizenskojeen, asuivat he yhä molemmille tukalaksi käyneessä Moskovassa, koska heidän välillään ei ollut viime aikoina vallinnut yksimielisyyttä.
Siihen ärtymykseen, joka heidät erotti, ei ollut mitään ulkonaista syytä, ja kaikki selvittely-yritykset olivat vain pahentaneet sitä. Se oli sisäistä laatua ja perustui siihen, että Anna vaistosi Vronskin rakkauden vähenevän, Vronski taas katui siitä, että oli saattanut itsensä Annan takia niin tukalaan asemaan, jota tämä ei edes koettanut huojentaa, vaan päinvastoin vaikeutti yhä enemmän. Kumpikaan ei ilmaissut ärtymyksensä syytä, vaan katsoi toisen tekevän väärin ja koetti jokaisessa sopivassa tilaisuudessa todistaa sitä toiselle.
Annalle Vronski oli kaikkine tottumuksineen, ajatuksineen, haluineen, koko sielullisine ja fyysisine olemuksineen pelkkää rakkautta naisiin, ja tämän rakkauden olisi Annan käsityksen mukaan pitänyt kohdistua vain häneen. Tämä rakkaus oli vähentynyt; siispä Vronskin oli täytynyt kohdistaa osa rakkaudestaan toisille tai toiselle naiselle, Anna arveli ja oli mustasukkainen. Tämä mustasukkaisuus ei kohdistunut vielä kehenkään erityiseen naiseen, vaan Vronskin rakkauden vähenemiseen, mutta etsiskeli alituisesti kohdettaan siirtyen pienimmästäkin viittauksesta kohteesta toiseen. Hän oli mustasukkainen milloin niille karkeille naisille, joiden kanssa Vronski naimattomien ystäviensä houkuttelemana helposti saattoi joutua kosketuksiin, milloin seurapiirien naisille, joita Vronski saattoi tavata, milloin taas kuvitellulle nuorelle naiselle, jonka kanssa Vronski aikoi mennä naimisiin hyläten hänet. Viimeksi mainittu mustasukkaisuus vaivasi Annaa kaikkein eniten varsinkin siksi, että Vronski oli itse avomielisenä hetkenä varomattomasti kertonut Annalle, kuinka vähän hänen äitinsä ymmärsi häntä, kun saattoi yrittääkään houkutella häntä naimisiin ruhtinatar Sorokinan kanssa.
Mustasukkaisuudessaan Anna vihasi Vronskia ja haki kaikesta aihetta vihalleen. Hän syytti Vronskia kaikesta, mikä häntä vaivasi ja painoi hänen nykyisessä asemassaan: Vronski oli syypää hänen kiusalliseen odotuksen tilaansa, jossa hän oli koko Moskovan-aikansa elänyt, Aleksei Aleksandrovitshin vitkasteluun ja epäröintiin ja hänen ikävään ja yksinäiseen erakkoelämäänsä. Jos Vronski olisi rakastanut, hän olisi ymmärtänyt Annan aseman raskauden ja pelastanut tämän siitä. Juuri Vronskin takiahan oli muutettu pois maalta, missä Anna olisi tahtonut olla, ja asetuttu Moskovaan, jonka seuraelämää Vronski kaipasi. Näin Vronski oli saattanut hänet kauheaan asemaan, jonka raskautta ei itse tahtonut käsittää. Hänhän oli syypää siihenkin, että Anna oli iäksi erotettu pojastaan.
Myöskään heidän välisensä harvat hellät hetket eivät tyynnyttäneet Annaa; hän huomasi nyt Vronskin hellyydessä sellaisen tyyneyden ja varmuuden vivahteen, mitä ei ollut ennen ollut ja mikä hermostutti häntä.
Oli jo hämärä. Odotellen Vronskia kotiin poikamiespäivällisiltä Anna käveli edestakaisin Vronskin työhuoneessa, mihin vähiten kuului kadun humina, ja hautoi mielessään eilisen riidan kirvelevää muistoa. Hän koetti johdattaa mieleensä riidan aihetta, mutta ei tahtonut päästä irtautumaan muistiin syöpyneistä loukkaavista sanoista, joita oli molemmin puolin lausuttu. Viimein hän muisti riidan syyn eikä pitkään aikaan voinut uskoa, että eripura oli saanut alkunsa niin viattomasta ja toisarvoisesta asiasta. Niin se kuitenkin oli. Kaikki oli alkanut siitä, että Vronski oli puhunut ivallisesti naiskymnaaseista pitäen niitä tarpeettomina, ja Anna oli puolustanut niitä. Vronski ei yleensäkään antanut suurta arvoa naisten sivistykselle ja hän oli sanonut, ettei Hanna, Annan englantilainen kasvatti, tarvinnut fysiikan tietoja.
Se oli ärsyttänyt Annaa. Hän oli nähnyt siinä vihjeen omiin töihinsä kohdistuvasta ylenkatseesta. Niinpä hän oli miettinyt lauseen, jonka piti olla kosto.
— Minä en enää odotakaan, että te ottaisitte minun tunteeni huomioon niin kuin rakastava ihminen voi tehdä, mutta olin kuitenkin toivonut enemmän hienotunteisuutta, hän oli sanonut.
Ja Vronski oli tosiaankin punastunut harmista ja sanonut jotain katkeraa. Anna ei muistanut mitä hän itse oli vastannut, mutta silloin Vronski oli lausunut jotain, minkä silminnähtävänä tarkoituksena oli loukata häntä:
— Minä en tosiaankaan pidä teidän kiintymyksestänne tuohon tyttöön, sillä minä näen, että se on luonnotonta, Vronski oli sanonut.
Tuo kovuus, jolla Vronski koetti särkeä sen maailman, jonka Anna oli niin suurella vaivalla rakentanut itselleen raskaan elämänsä kärsimykset kestääkseen, ja se vääryys, joka ilmeni hänen syytöksessään, kun hän sanoi Annan teeskentelevän, sai Annan suunniltaan.
— On ikävä, että yksistään karkea ja aineellinen on teistä luonnollista ja ymmärrettävää, oli Anna sanonut ja lähtenyt huoneesta.
Kun Vronski eilisiltana oli tullut hänen luokseen, he eivät olleet maininneet sanaakaan tuosta riidasta. Silti kumpikin oli tuntenut, että riita oli sovittu mutta ei unohdettu.
Tänään Vronski oli ollut koko päivän poissa kotoa, ja Annasta tuntui niin yksinäiseltä ja niin ikävältä olla epäsovussa Vronskin kanssa, että hän halusi unohtaa kaiken, antaa anteeksi ja sopia tämän kanssa, syyttää itseään ja tunnustaa hänet syyttömäksi.
"Minä olen itse syypää. Olen ärtyisä ja järjettömän mustasukkainen. Minä teen sovinnon hänen kanssaan ja me lähdemme maalle, siellä minä rauhoitun jälleen", hän puheli itselleen.
"Luonnotonta", hän muisti yhtäkkiä tuon sanan, jolla hän ymmärsi Vronskin tahtoneen haavoittaa häntä. "Minä tiedän mitä hän tarkoitti; hän tahtoi sanoa, että on luonnotonta rakastaa vierasta lasta eikä omaansa. Mitä hän tietää äidinrakkaudesta, minun rakkaudestani Serjozhaan, jonka minä uhrasin hänen takiaan! Mutta miksi hän tahtoi haavoittaa minua. Ei, hän rakastaa toista naista, toisin ei voi olla."
Ja huomatessaan, että koettaessaan rauhoittaa itseään hän oli taas tehnyt saman kierroksen kuin niin monesti ennenkin ja palannut entiseen ärtymykseensä, hän kauhistui itseään. "Onko se tosiaankin mahdotonta? Enkö minä todellakaan voi ottaa syytä niskoilleni?" hän kysyi itseltään ja aloitti taas alusta. "Hän on vilpitön ja rehellinen ja rakastaa minua. Minä rakastan häntä ja pian tulee avioeropäätös. Mitä minä enää muuta tahdon? Minä tarvitsen lepoa ja luottamusta ja minä otan syyn niskoilleni. Niin, nyt kun hän tulee kotiin, sanon, että syy oli minun, vaikkei se minun ollutkaan, ja me lähdemme maalle."
Ja välttääkseen enempää ajattelua ja uutta ärtymystä hän soitti kelloa, käski tuoda arkut sisään ja alkoi pakata maallemuuttoa varten.
Vronski tuli kotiin kymmenen aikaan.