Kun Levin ajatteli, mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten eli, hän ei löytänyt vastausta ja oli epätoivoissaan; mutta aina kun hän lakkasi kyselemästä sitä itseltään, hän ikään kuin tiesi, mitä hän oli ja mitä varten eli, sillä hän toimi ja eli varmasti ja selkeästi; hänen elämänsä oli viime aikoina ollut jopa entistä varmempaa ja selkeämpää.
Palattuaan kesäkuun alussa maalle hän ryhtyi jälleen tavallisiin toimiinsa. Maatalous, suhteet talonpoikiin ja naapureihin, kotitalous, sisaren ja velipuolen asiat, jotka olivat hänen hoidettavinaan, suhde vaimoon ja sukulaisiin, huolet lapsesta sekä mehiläishoito, josta hän tänä keväänä oli innostunut, nielivät kaiken hänen aikansa.
Hän ei enää koettanutkaan perustella toimiaan millään yleisillä mielipiteillä, kuten oli tehnyt ennen, päinvastoin. Koska hän oli pettynyt yleishyödyllisten yritystensä huonoon menestykseen ja oli lisäksi siinä määrin omien ajatustensa ja joka taholta päälle kaatuvan työmäärän rasittama, hän oli jättänyt kokonaan yleishyödyllisten toimien pohdinnan ja tehnyt työtään vain siksi, että koki sen velvollisuudekseen eikä voinut toimia toisin.
Kun hän aiemmin (miltei lapsuusvuosista täyteen miehuusikään saakka) oli koettanut tehdä jotain sellaista, mikä tuottaisi hyvää kaikille, ihmiskunnalle, Venäjälle ja koko maalaisväestölle, hän oli huomannut, että sitä oli miellyttävää ajatella; mutta itse toiminta oli aina ollut hatarasti perusteltua. Hänellä ei ollut ollut täyttä varmuutta ajamansa asian tarpeellisuudesta, ja alkuun niin suurisuuntaiselta näyttänyt toimintakin oli kaiken aikaa supistunut kutistuakseen olemattomiin. Sitä vastoin nyt, kun hän naimisiinmenonsa jälkeen oli yhä enemmän ruvennut elämään itseään varten, hän ei enää tuntenut mitään iloa omaa toimintaansa ajatellessaan, mutta tiesi työnsä välttämättömäksi, näki sen sujuvan paljon paremmin kuin ennen ja laajenevan koko ajan entisestään.
Väkisinkin hän painautui kuin aura yhä syvemmälle maahan eikä voinut irtautua vääristämättä vakoa.
Hänen perheensä täytyi epäilemättä saada elää niin kuin isät ja esi-isät olivat eläneet, samoissa sivistys- ja kasvatusoloissa. Se oli yhtä tärkeää kuin saada ruokaa nälän tullessa; ja sitä varten oli välttämätöntä käyttää Pokrovskojen talouskoneistoa niin, että olisi tuloja. Yhtä välttämätöntä kuin velan maksaminen oli kotitilan pitäminen siinä kunnossa, että poika periessään sen voisi kiittää isäänsä siitä, kuten Levin kiitteli isoisäänsä kaikesta, mitä tämä oli rakentanut ja istuttanut. Sitä varten täytyi itse toimia isäntänä, hoitaa karjaa ja lannoittaa peltoja, istuttaa metsiä ja olla antamatta maata vuokralle.
Eihän hän voinut olla hoitamatta Sergei Ivanovitshin, ulkomailla asuvan sisaren ja neuvoa hakevien talonpoikien asioita, niin kuin ei voi hylätä lasta, jota jo pitää sylissään. Täytyi pitää huolta kesävieraaksi kutsutun kälyn ja tämän lasten mukavuudesta ja omasta vaimosta ja lapsesta, eikä voinut olla viettämättä edes pientä osaa päivästä heidän parissaan.
Kaikki tämä ja sen lisäksi vielä metsästysretket ja mehiläishoito täyttivät Levinin koko elämän, jossa hän itse ei nähnyt mitään tarkoitusta sitä ajatellessaan.
Mutta sen lisäksi, että Levin tiesi selvästi mitä hänen tuli tehdä, hän tiesi myös kuinka hänen tuli kaikki tehdä ja mikä työ oli tärkeämpää kuin toinen.
Hän tiesi, että työväkeä piti koettaa saada niin huokealla kuin mahdollista; mutta täytyi välttää työväen kahlehtimista etukäteen annetulla nälkäpalkalla, niin edullista kuin se olisi ollutkin. Rehun puutteen aikana voi kyllä myydä talonpojille olkia, vaikka olikin sääli ottaa siitä maksua; mutta majatalo ja kapakka piti hävittää, vaikka ne tuottivatkin tuloja. Metsänhakkuusta täytyi vaatia mitä ankarinta rangaistusta; mutta vieraan karjan tulosta tilan heinämaille ei voinut rangaista: elukoita ei voinut olla luovuttamatta takaisin omistajilleen, vaikka vartijat olivatkin siitä pahoillaan ja vaikka rangaistuksen pelko siten hävisikin.
Pjotrille, joka maksoi koronkiskurille kymmenen prosenttia kuussa, täytyi antaa rahaa lainaksi, että hän pääsisi vapaaksi; mutta maksukyvyttömien talonpoikien päivätyöveroja ei voinut jättää sikseen tai lykätä tuonnemmaksi. Ei voinut myöskään jättää sikseen sitä seikkaa, ettei työnjohtaja ollut korjannut heinää pieneltä syrjäniityltä, jossa kyllä olisi ollut korjattavaa; mutta se kahdeksankymmenen desjatiinan ala, johon oli istutettu nuorta metsää, sai kyllä jäädä niittämättä. Ei voinut myöskään antaa anteeksi rengille, joka oli kiireisimpänä työaikana lähtenyt kotiinsa, kun hänen isänsä oli kuollut, ja — niin sääli kuin olikin — hänen palkkaansa täytyi vähentää laiminlyötyjen kalliitten kesäkuukausien ajalta; mutta talon entisiä palvelijoita ei voinut jättää ilman kuukausimuonaa, vaikkei heistä enää ollutkaan mitään apua.
Levin tiesi myös, että kotiin palatessaan hänen oli ensin mentävä vaimonsa luo, joka oli sairaana, ja että talonpojat, jotka olivat odottaneet häntä kolme tuntia, saattoivat vielä odottaa hiukan, ja hän tiesi myös, että talonpoikien tullessaan mehiläistarhaan hänen puheilleen täytyi jättää mehiläisten hoitaminen, joka oli hänen suurimpia huvejaan, apumiehen tehtäväksi ja mennä juttelemaan talonpoikien kanssa.
Hän ei tiennyt, tekikö hän oikein vai väärin, ja hän koetti olla ajattelematta sitä ja puhumatta siitä.
Mietiskely saattoi hänet vain epäilyksen valtaan ja esti näkemästä, mitä piti ja mitä ei pitänyt tehdä. Kun hän ei ajatellut, vaan eli, hän tunsi herkeämättä sielussaan erehtymättömän tuomarin läsnäolon, joka ratkaisi kumpi kahdesta mahdollisesta menettelytavasta oli parempi ja kumpi huonompi, ja hän vaistosi heti, jos oli tehnyt jotain toisin kuin olisi pitänyt.
Niin hän eli, tietämättä mitä hän oikeastaan oli ja mitä varten maailmassa eli, kärsien tuosta tietämättömyydestään siinä määrin, että pelkäsi tekevänsä itsemurhan, ja raivasi samalla päättäväisesti omaa erityistä elämäntietään.
Päivä, jolloin Sergei Ivanovitsh tuli Pokrovskojeen, oli Levinin vaikeimpia.
Oli kiireisin työaika, jolloin kansa osoittaa työssään poikkeuksellisen uhrautuvaa ponnistelua, jollaista ei näe missään muissa elämänoloissa, ja joka arvioitaisiin suureksi, jos ne ihmiset, joissa nuo ominaisuudet ilmenevät, itse korostaisivat niiden arvoa, ja jollei se toistuisi joka vuosi ja jolleivät tuon ponnistelun seuraukset olisi niin yksinkertaisia.
Niittää, sitoa ja kuljettaa pois rukiit ja kaurat, niittää keskenjääneet niityt, kerrata kesannot, puida siemenet ja tehdä syyskylvöt, — kaikki tuo näyttää kovin yksinkertaiselta ja tavalliselta; mutta että se kaikki tulisi tehdyksi, täytyy kaikkien maalaisten, nuorten ja vanhojen, tehdä noiden kolmen neljän viikon ajan lakkaamatta kolme kertaa enemmän työtä kuin tavallisesti, ravintonaan kalja, sipuli ja musta leipä, yökaudet puiden ja lyhteitä kuljettaen, uhraamatta unelle enempää kuin pari kolme tuntia vuorokaudessa. Näin tapahtuu joka vuosi kautta koko Venäjänmaan.
Levin, joka oli elänyt suurimman osan ikäänsä maalla läheisissä tekemisissä kansan kanssa, tunsi aina tuona kiireisenä työaikana kansan yhteisen innostuksen tarttuvan häneenkin.
Tänä aamuna hän oli käynyt aloittamassa rukiinkylvön ja valvomassa aumojen tekoa kaurapellolla, juonut sitten vasta heränneiden vaimonsa ja kälynsä seurassa aamukahvit ja lähtenyt jalkaisin ulkokartanolle, jossa aikoi tänään käyttää uutta puimakonetta siemenviljan puintiin.
Koko päivän Levin oli, niin puhutellessaan työnjohtajaa ja talonpoikia kuin puhellessaan kotona vaimonsa, appensa, Dollyn ja tämän lasten kanssa, ajatellut vain yhtä ja samaa asiaa, joka vaivasi häntä taloushuolten keskelläkin, ja etsinyt kaikesta valaistusta kysymykseen: "Mitä minä olen? Ja missä olen? Ja miksi olen täällä?"
Levin seisoi vastakatetussa, vilpoisessa riihessä, jonka pähkinäpensaista punotut ristikkoseinät karisemattomine lehtineen ja olkikaton kuoritut haapaiset riu'ut tuoksuivat vielä tuoreuttaan, ja katseli milloin korkeassa oviaukossa väreilevää kuivaa ja karvasta riihipölyä, milloin helteisen auringon valaisemaa puimatannerta ja vastikään tuotuja tuoreita olkikupoja, milloin valkorintaisia pääskyjä, jotka viserrellen lentelivät katoksen alla ja pysähtelivät siipiään räpyttäen oviaukon kohdalla, milloin taas pimeässä, pölyisessä riihessä kihisevää työväkeä, ja hänen päässään kierteli omituisia ajatuksia:
"Miksi kaikkea tätä tehdään?" ajatteli hän. "Miksi minä seison tässä ja pakotan heidät tekemään työtä? Miksi he kaikki hääräilevät ja koettavat näyttää minulle uutteruuttaan? Miksi tuo Matrjona-muori noin pinnistelee? Häntähän minä lääkitsin, kun palava hirsi putosi hänen päälleen tulipalossa", ajatteli Levin katsellen laihaa eukkoa, joka viljaa haravoidessaan asteli epätasaisella tantereella paljaita, mustaksi päivettyneitä jalkojaan jännittäen. "Silloin hän parani, mutta jos ei tänään tai huomenna niin ehkä kymmenen vuoden päästä hänet lasketaan hautaan, hänestä ei jää mitään jäljelle kuten ei tuostakaan punaliinaisesta keikistelijästä, joka noin ketterästi ja sievästi kerää tähkiä akanoiden seasta. Hänetkin peitetään hautaan, ja tuo kirjava ruuna kuopataan jo piankin", hän ajatteli katsellen raskaasti astelevaa ja avartunein sieraimin huohottavaa hevosta, joka työnsi taaksepäin kaltevia lavakärryjä. "Samoin kuopataan tuo Fjodorkin, jonka kähärä parta on nyt täynnä akanoita ja jonka paita on repeytynyt olkapäästä. Mutta hän vain päästelee lyhteitä, komentelee ja ärjyy naisille ja korjailee rivakoin liikkein vauhtipyörän hihnaa… Eikä ainoastaan heitä, vaan myös minut peitetään multaan, eikä mitään jää jäljelle. Mitä varten?"
Hän ajatteli sitä ja katseli samalla kelloaan laskeakseen, kuinka paljon puitiin tunnissa. Hän tahtoi tietää sen voidakseen määrätä päivän työt sen mukaan.
"Pian on kulunut tunti ja menossa on vasta kolmas kuhilas", ajatteli Levin, meni lyhteensyöttäjän luo ja huutaen niin kovasti, että se kuului koneen jyskeen yli, pyysi tätä harventamaan tahtiaan.
— Syötät liian paljon kerralla, Fjodor! Näetkö, se tukkeutuu ja siksi menee hitaasti. Pane tasaisemmin!
Kasvot mustina hikeen tarttuneesta pölystä Fjodor huusi jotain vastaukseksi, mutta teki yhä eri tavalla kuin Levin olisi tahtonut.
Levin meni koneen luo ja ryhtyi itse syöttämään lyhteitä.
Tehtyään työtä talonpoikien päivällisaikaan saakka hän lähti riihestä Fjodorin kera ja pysähtyi juttelemaan tämän kanssa puimatantereelle tehdyn, siemenviljaksi tarkoitetun, säännöllisen muotoisen keltaisen ruisauman viereen.
Tämä talonpoika oli siitä syrjäkylästä, missä Levin oli aiemmin luovuttanut maansa talonpoikien viljeltäväksi yhtiöperusteilla. Nyt se oli vuokrattuna eräälle talolliselle.
Levin johtui keskustelemaan Fjodorin kanssa tuosta maasta ja kysyi häneltä, eikö Platon, samasta kylästä oleva varakas ja hyvä talonpoika, aikonut ottaa sitä ensi vuodeksi.
— Kallis vuokra, mistäpä Platon sen maksaa, Konstantin Dmitritsh, vastasi talonpoika karistellen tähkiä hikiseltä poveltaan.
— Maksaahan Kirillovkin!
— Mitjuha (niin nimitti ukko ylenkatseellisesti talollista) on toista maata, Konstantin Dmitritsh! Se mies kiristää rahat pois eikä sääli tätä talonpoikia. Mutta Fokanytsh-setä (niin hän nimitti Platon-ukkoa) ei rupea nylkemään toista. Milloin jättää velaksi, milloin heittää koko saatavat sikseen. Pitää ihmisenä köyhempäänsäkin.
— Mitä varten hän jättää saataviaan perimättä?
— No se on niin, että ihmisiäkin on niin monenlaisia. Toinen, niin kuin se Mitjuhakin, elää vain omat tarpeet mielessään ja ahtaa vatsansa täyteen, mutta Fokanyts — se on rehti ukko. Se elää sieluaan varten. Pitää Jumalan mielessään.
— Mitenkä niin… Jumalan mielessään? Sieluaan varten? sanoi Levin melkein huudahtaen.
— Mitenkäkö? Totuudessa, Jumalan mielen mukaan. Niitä on monenlaisia ihmisiä. Niinhän te itsekin; ettehän tekään toiselle vääryyttä tee…
— Niin, niin, hyvästi nyt! sanoi Levin kiihtymyksestä hengästyneenä, kääntyi ottamaan keppinsä ja lähti nopein askelin kotia kohti. Talonpojan lausumat sanat, että Fokanyts eli sieluaan varten, totuudessa ja Jumalan mielen mukaan, olivat herättäneet hänessä joukon ajatuksia, jotka olivat ikään kuin murtautuneet lukkojen takaa vapauteen ja lähtivät nyt samaan päämäärään pyrkien kiertämään hänen päässään, hänet valollaan häikäisten.
Levin asteli pitkin askelin maantietä ja kuulosteli enemmänkin uutta mielentilaansa, jollaista ei ollut koskaan ennen kokenut, kuin ajatuksiaan, joita ei osannut vielä selvitellä.
Talonpojan lausumat sanat olivat vaikuttaneet hänen sielussaan kuin sähkökipinä, yhtäkkiä kirkastaen ja kooten yhteen kokonaisen lauman hajanaisia, voimattomia, erillään olleita ajatuksia, jotka eivät koskaan olleet lakanneet askartelemasta hänen mielessään. Nämä ajatukset olivat liikkuneet hänen mielessään silloinkin, kun hän oli puhunut maan vuokraamisesta.
Hän tunsi sielussaan jotain uutta ja tunnusteli sitä nauttien, tietämättä vielä mitä se oli.
"Elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten. Mitä ihmeen Jumalaa? Voiko sanoa mitään järjettömämpää kuin mitä Fjodor sanoi? Hän sanoi, ettei pidä elää omia tarpeitaan varten, toisin sanoen, ei sitä varten, mitä me käsitämme ja mihin meitä vetää, mitä me haluaisimme, vaan pitää elää jotain käsittämätöntä varten, Jumalaa varten, jota kukaan ei voi käsittää eikä määritellä. Ja kuinkas oli? Enkö minä sittenkin ymmärtänyt noita Fjodorin järjettömiä sanoja? Ja epäilinkö minä niiden totuutta, pidinkö niitä tyhminä, epäselvinä tai harhaanjohtavina?"
"Ei, minä ymmärsin ja aivan samalla tavalla kuin hänkin, täysin selvästi, selvemmin kuin mitään koko elämässäni, enkä ole koskaan eläessäni epäillyt enkä voi epäillä sitä. Enkä minä yksin, vaan kaikki, koko maailma ymmärtää täydellisesti vain tämän ainoan asian, ei epäile sitä ja on siitä aina yhtä mieltä."
"Fjodor sanoi, että Kirillov, tilallinen, elää vatsaansa varten. Se on käsitettävää ja järjellistä. Emmehän me järjelliset olennot voi muuten elää kuin vatsaamme varten. Yhtäkkiä tuo samainen Fjodor sanoo, että on paha elää vatsaansa varten, että pitää elää totuutta ja Jumalaa varten, ja minä ymmärrän sen heti ensimmäisestä viittauksesta! Niin minä kuin miljoonat vuosisatoja sitten eläneet ja nykyään elävät ihmiset, henkisesti köyhät talonpojat ja asiaa ajatelleet ja siitä kirjoittaneet viisaat, jotka puhuvat samaa omalla epäselvällä kielellään, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, mitä varten on elettävä ja mikä on hyvää. Kaikilla ihmisillä on kuten minullakin vain yksi ainoa luja, epäilemätön ja selvä tieto; eikä sitä tietoa voi järjellä selittää: se on järjen ulkopuolella eikä sillä ole mitään syitä eikä sillä myöskään voi olla mitään seurauksia."
"Jos hyvällä on syynsä, se ei enää ole hyvää; jos sillä on seurauksensa, palkkansa, ei se myöskään enää ole hyvää. Hyvä on siis syiden ja seurausten ketjun ulkopuolella."
"Ja senhän minä tiedän, ja me kaikki tiedämme sen. Voiko olla mitään suurempaa ihmettä kuin se?"
"Ja minä kun etsin ihmeitä ja pahoittelin, etten nähnyt ihmettä, joka olisi saanut minut vakuuttuneeksi! Mutta tässähän on se ainoa mahdollinen, aina olemassa oleva, minua joka puolelta ympäröivä ihme, enkä minä ole sitä huomannut."
"Mikä ihme voi olla tätä suurempi?"
"Olenko tosiaan löytänyt kaiken ratkaisun, ovatko kärsimykseni nyt lopussa?" Levin ajatteli astellen pitkin pölyistä tietä huomaamatta kuumuutta tai väsymystä ja tuntien vain kärsimystensä päättyneen. Tämä tunne oli niin riemukas, ettei hän tahtonut voida uskoa siihen. Hän huohotti kiihtymyksestä, poikkesi tieltä metsään jaksamatta kävellä kauemmas ja istuutui haapojen varjoon niittämättömälle nurmelle. Hän otti hatun hikisestä päästään ja paneutui pitkälleen kyynärpäittensä varaan vehmaaseen metsäheinikkoon.
"Niin, täytyy tulla järkiinsä ja miettiä asiaa", hän ajatteli tuijottaen edessään olevaa lakoontumatonta heinää ja seuraten vihreää koppakuoriaista, joka kiipesi saran vartta pitkin, mutta pysähtyi nousussaan vuohenputken lehden estämänä. "Mitä minä olen löytänyt?" kysyi hän itseltään kääntäen vuohenputken lehteä sivuun, ettei se estäisi koppakuoriaisen kulkua, ja taivuttaen toisen heinänkorren saran luo, että koppakuoriainen voisi siirtyä siihen. "Mikä minua ilahduttaa? Mitä minä olen löytänyt?"
"Ennen minä sanoin, että minun kehossani, tuon ruohon ja tuon koppakuoriaisen ruumiissa (kas, sepä ei tahtonutkaan siirtyä, vaan levitti siipensä ja lensi pois) tapahtuu fyysisten, kemiallisten ja fysiologisten lakien mukainen aineenvaihdos; ja että kaikissa meissä — haavoissa, pilvissä ja pilvenhattaroissakin — tapahtuu kehitystä. Mitä kehitystä? Mistä mihin? Ikuinen kehitys ja taistelu… Ikään kuin ikuisuudessa voisi olla mitään suuntaa ja taistelua. Ja minä ihmettelin, etten minä ajatusponnistuksistani huolimatta löytänyt siltä tieltä elämän järkeä, omien mielihalujeni ja pyrkimysteni tarkoitusta. Nyt minä voin sanoa tietäväni elämäni tarkoituksen: se on elää Jumalaa ja sielua varten.
"Enhän minä ole löytänyt mitään uutta. Minä olen vain saanut tietää mitä tiedän. Minä olen oppinut ymmärtämään sen voiman, joka on menneisyydestä antanut minulle elämän ja antaa vieläkin. Minä olen päässyt petoksen vallasta, olen saanut tietää kuka on isäntä."
Hän kertasi lyhyesti mielessään koko parin viime vuoden aikaisen ajatuskulkunsa, jonka lähtökohtana oli ollut parantumattomasti sairaan, rakkaan veljen näkemisen herättämä selvä, torjumaton kuolemanajatus.
Silloin hän oli ensimmäisen kerran selvästi ymmärtänyt, että hänellä ja jokaisella ihmisellä oli edessään pelkkää kärsimystä, kuolemaa ja ikuista unohdusta, ja päättänyt, että niin oli mahdoton elää ja että täytyi saada elämälleen sellainen selitys, ettei se näyttäisi vain pahan hengen ilkeältä pilalta, tai ampua itsensä.
Mutta hän ei ollut tehnyt kumpaakaan, vaan oli yhä elänyt elämäänsä mietteineen ja tunteineen, olipa mennyt naimisiinkin ja saanut kokea paljon iloja ja ollut onnellinen, kun ei ollut ajatellut elämänsä merkitystä.
Mitä se merkitsi? Se merkitsi sitä, että hän oli elänyt hyvin, mutta ajatellut kehnosti.
Hän oli (sitä tiedostamatta) elänyt niistä henkisistä totuuksista, jotka oli imenyt jo äidinmaidossa, mutta ei ollut tunnustanut niitä ajattelussaan vaan karttanut niitä tarkasti.
Nyt hänelle oli selvää, että hän oli voinut elää vain niiden vakaumusten varassa, jotka hänelle oli kasvatuksessa annettu.
"Mitähän minusta olisi tullut ja kuinkahan olisin elämäni elänyt, jollei minulla olisi ollut noita uskonvakaumuksia, jollen olisi tiennyt, että täytyy elää Jumalaa eikä omia tarpeitaan varten? Minä olisin ryöstänyt, valehdellut ja murhannut. Minulla ei olisi ollut mitään siitä, mikä on ollut elämäni suurin ilo." Hän pinnisti mielikuvitustaan, mutta ei kuitenkaan voinut kuvitella mielessään sitä petomaista olentoa, joka hän olisi ollut, jollei olisi tiennyt, mitä varten eli.
"Minä etsin vastausta kysymykseeni. Mutta en saanut vastausta siihen ajatuksen tietä, — ajatus ei ole yhteismitallinen sen kysymyksen kanssa. Vastauksen kysymykseeni antoi elämä itse minun tiedossani siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa. Enkä minä ole sitä tietoa mitenkään itse hankkinut, vaan se on annettu minulle ja kaikille muille, annettu siksi, etten olisi voinut ottaa sitä mistään.
"Mistä minä olisin sen ottanut? Olisinko järjelläni päässyt siihen, että pitää rakastaa lähimmäistään eikä kuristaa häntä? Se sanottiin minulle, kun olin pieni, ja minä uskoin sen iloisesti, sillä minulla oli se sama tieto sielussani. Mutta kuka sen on keksinyt? Ei järki. Järki on löytänyt olemassaolon taistelun ja lain, joka käskee kuristamaan kaikki ne, jotka ovat minun halujeni tyydytyksen esteenä. Sellainen on järjen päätelmä. Mutta lähimmäisenrakkautta järki ei ole voinut löytää, sillä sehän ei ole järjellistä."
"Mutta se on se ylpeys…" hän sanoi itselleen, kääntyi vatsalleen ja alkoi solmia heinänkorsia yhteen koettaen olla taittamatta niitä.
"Eikä se ole ainoastaan ihmisälyn ylpeyttä, vaan älyn tyhmyyttä. Ja ennen kaikkea se on älyn huijausta, juuri huijausta. Niin, juuri älyn vehkeilyä", toisti hän.
Levinin mieleen muistui eräs äskeinen Dollyn ja hänen lastensa kesken sattunut kohtaus. Lapset olivat yksin ollessaan ruvenneet paistamaan vadelmia kynttilän päällä ja kaatamaan maitoa ylhäältä toistensa suuhun. Dolly, joka oli yllättänyt heidät siinä työssä, oli alkanut Levinin kuullen selittää heille, kuinka paljon työtä aikuisille koitui kaikesta, mitä he tuolla tavoin rikkoivat, että se työ tehtiin heidän eteensä, ja että jos he rikkovat kuppeja, he saavat jäädä ilman teetä, koska ei ole astioita mistä juoda, ja kuinka he kaatamalla maitoa maahan jäävät ilman ruokaa ja saavat kuolla nälkään.
Leviniä oli kummastuttanut lasten kylmä ja alakuloinen epäusko näiden kuunnellessa äitinsä sanoja. He olivat nähtävästi vain pahoillaan siitä, että heidän hauska leikkinsä oli keskeytetty, eivätkä uskoneet mitään siitä, mitä äiti puhui. Eivätkä he voineetkaan uskoa, sillä eiväthän he voineet kuvitella, kuinka paljon he saivat osakseen, eivätkä sen vuoksi voineet käsittää, että se, mitä he hävittivät, oli juuri sitä, mistä he elivät.
"Sehän on kaikki selvää", ajattelivat he, "eikä siinä ole mitään hauskaa eikä merkillistä, sehän on aina ollut olemassa ja on vastakin. Se on aina vain yhtä ja samaa. Mitä me siitä, sehän on valmista; me tahdomme keksiä jotain omaa ja uutta. Me keksimme panna vadelmia kuppiin ja paahtaa sitä kynttilän päällä ja kaataa maitoa suihkuna toistemme suuhun. Se on hauskaa ja uutta ja aivan yhtä mainiota kuin juoda kupistakin."
"Emmekö me tee samoin, enkö minäkin ole tehnyt niin tutkiskellessani järjelläni luonnonvoimien merkitystä ja ihmisen elämän tarkoitusta?" Levin jatkoi mietteitään.
"Eivätkö kaikki filosofiset teoriat tee samoin johdattaessaan ihmistä outoa, hänelle epätavallista ajatuksen tietä sen tietämiseen, mitä hän jo ammoisista ajoista on tiennyt ja tietää niin varmasti, ettei voisi elääkään ilman sitä. Eikö jokaisen filosofin teorian kehittelyssä näy selvästi, että hän tietää edeltä käsin yhtä varmasti kuin talonpoika Fjodorkin — eikä yhtään sen selvemmin — elämän päätarkoituksen, ja tahtoo vain epäilyttävää järkeilyn tietä palata siihen, minkä kaikki tietävät?"
"Jospa koettaisi jättää lapset omiin hoteisiinsa ja antaa heidän itsensä hankkia ja tehdä astiansa, lypsää maitonsa ja niin edelleen. Rupeaisivatkohan he silloin riehumaan? He kuolisivat nälkään. Entä jos heidät jätettäisiin intohimojemme ja ajatustemme valtaan ilman mitään käsitystä ainoasta Jumalasta ja luojasta, ilman käsitystä siitä, mikä on hyvää ja ilman moraalisen pahan selitystä!"
"Koettakaa vain rakentaa jotain ilman näitä käsitteitä!"
"Me vain hajotamme, sillä olemme henkisesti ravitut. Lapsia todellakin!"
"Mistä minä olen saanut tuon talonpojalle ja minulle yhteisen riemullisen tiedon, joka yksin antaa minulle mielenrauhan? Mistä olen ottanut sen?"
"Minä, Jumalakäsitykseen kasvatettu kristitty, jonka koko elämä on ollut täynnä sitä henkistä hyvää, mitä kristinusko on minulle antanut, joka on elänyt ja elää sen hyvän varassa, minä tahtoisin lasten tavoin ymmärtämättömyydessäni hävittää sen, mistä elän. Mutta aina kun elämässäni koittaa merkittävä hetki, menen viluisten ja nälkäisten lasten tavoin Hänen luokseen ja tunnen vielä varmemmin kuin lapset, joita äiti toruu heidän vallattomuudestaan, ettei lapsekkaita, elämän ylenpalttisuudesta johtuvia hurjasteluyrityksiäni lueta minulle viaksi."
"Sitä tietoa, joka minulle on annettu, en ole saanut järjen tietä, vaan se on annettu minulle, ilmaistu minulle, ja minä tiedän sen sydämelläni, uskollani siihen tärkeimpään, mitä kirkkokin ensi sijassa tunnustaa."
"Kirkkoko? Kirkko!" toisti Levin itsekseen, kääntyi toiselle puolelle ja nojaten toiseen kyynärpäähänsä alkoi katsella kaukana joen takana kuljeskelevaa karjaa, joka laskeutui jokea kohti.
"Mutta voinko minä uskoa kaikkeen, mitä kirkko opettaa?" mietti hän koetellen itseään ja palauttaen mieleensä kaikkea sellaista, mikä voisi rikkoa hänen tämänhetkisen rauhansa. Hän alkoi varta vasten muistella niitä kirkon opinkappaleita, jotka olivat aina tuntuneet hänestä kaikkein oudoimmilta ja vietelleet häntä epäuskoon. "Luominen? Entä kuinka minä olen olemassaolon selittänyt? Olemassaolon kauttako? Vai tyhjästäkö? Entä perkele ja synti? Miten minä selitän pahan?… Vapahtaja?…"
"Mutta minähän en tiedä mitään muuta kuin sen, mikä minulle on annettu tiedoksi samoin kuin kaikille ihmisille."
Hänestä tuntui nyt siltä, ettei kirkon opissa ollut ainoaakaan kohtaa, joka olisi loukannut pääasiaa — uskoa Jumalaan ja hyvään, ihmisen ainoaa kutsumusta.
Jokaiseen kirkon opinkappaleeseen saattoi sovittaa uskon totuuden palvelemiseen, omien tarpeidensa palvelemisen vastakohtana. Eikä yksikään niistä estänyt sitä, vaan oli päinvastoin tarpeellinenkin, jotta voisi tapahtua se maan päällä alituisesti havaittava ihme, että kukin yksittäinen ihminen miljoonien mitä erilaisimpien ihmisten kera — tietäjien tai vähämielisten, lasten tai vanhusten, talonpoika Fjodorin, lankomies Lvovin, Kittyn, kerjäläisten tai kuninkaiden kera — voi ymmärtää varmasti saman totuuden ja tavoitella samaa sielunelämää, jota varten yksin kannattaa elää ja jota me yksin pidämme arvossa.
Hän makasi nyt selällään ja katseli korkeaa pilvetöntä taivasta. "Minä tiedän kyllä, että siellä on ääretön avaruus eikä mikään kaartuva kansi. Mutta vaikka kuinka siristäisin silmiäni ja terästäisin katsettani, en voi nähdä sitä muuna kuin kaartuvana ja rajallisena, ja vaikka tiedänkin avaruuden olevan ääretön, olen epäilemättä oikeassa nähdessäni siellä lujan sinertävän taivaankannen, enemmän oikeassa kuin pinnistäessäni silmiäni nähdäkseni sitä kauemmas."
Levin oli jo lakannut miettimästä ja ikään kuin kuunteli vain salaperäisiä ääniä, jotka puhelivat jotain keskenään yhtaikaa iloisina ja huolissaan.
"Onko tämä tosiaan uskoa?" ajatteli hän eikä tahtonut tohtia uskoa onneensa. "Kiitos sinulle, Jumalani!" hän sanoi niellen kohoavat nyyhkytykset ja pyyhkien molemmin käsin kyyneleitä, joita hänen silmänsä olivat täynnä.
Levin katsoi eteensä ja huomasi karjalauman ja näki sitten omat rattaansa ja niiden eteen valjastetun Mustan sekä kuskin, joka karjan luo saavuttuaan puheli jotain paimenen kanssa; sitten hän kuuli jo läheltä rattaitten rätinän ja kylläisen hevosen pärskynnän. Mutta hän oli niin mietteidensä vallassa, ettei hänen mieleensäkään tullut ajatus, miksi kuski tuli häntä vastaan.
Hän muisti sen vasta silloin, kun kuski tultuaan hänen kohdalleen huusi hänen nimensä.
— Rouva lähetti hakemaan. Tuli vieraita, herran veli ja kuka lie toinen herra.
Levin istuutui rattaille ja otti ohjat.
Hän oli kuin unesta herännyt eikä tointunut pitkään aikaan. Hän katseli lihavaa hevosta, joka oli reisien välistä ja kaulasta ohuessa vaahdossa, katseli vieressä istuvaa Ivan-kuskia, muisteli odottaneensa veljeään ja päätteli vaimonsa olevan huolissaan, kun häntä ei kuulunut kotiin. Hän koetti arvata kuka oli se vieras, joka oli tullut hänen veljensä kanssa. Sekä veli että vaimo ja tuo tietymätön vieraskin tuntuivat hänestä nyt erilaisilta kuin ennen. Hän luuli kaikkien suhteidensa olevan vastedes erilaisia.
"Sergein ja minun välillä ei enää tule olemaan tähänastista vierautta eikä väittelyä. Kittyn kanssa en enää koskaan riitele, koetan olla hyvä ja ystävällinen vieraalle, olipa se kuka hyvänsä, ja työväkeä, Ivania, kaikkia tulen kohtelemaan toisin kuin ennen."
Levin hillitsi kirein ohjaksin malttamattomuudesta korskuvaa, vauhtiin pyrkivää hyvää hevosta ja vilkuili vieressään istuvaa Ivania koettaen päästä keskusteluun hänen kanssaan. Ivan ei näyttänyt tietävän, mitä tekisi toimettomiksi jääneillä käsillään, ja paineli vähän väliä tuulessa lehahtelevaa paitaansa. Levin aikoi sanoa, että Ivan oli suotta sitonut kannatinhihnan niin korkealle, mutta se olisi voinut näyttää nuhteelta ja hän tahtoi päinvastoin puhutella renkiään ystävän tavoin. Mutta mitään muuta ei tullut hänen mieleensä.
— Vetäiskää vähän oikealle, muuten menee kantoa vasten, sanoi kuski ja vetäisi toisesta ohjaksesta.
— Ole hyvä ja pysy paikallasi äläkä opeta minua! sanoi Levin harmistuneena tuosta kuskin sekaantumisesta hänen asioihinsa. Aivan kuin aina ennenkin tuo puuttuminen sai hänet nytkin närkästymään, ja hän huomasi heti surukseen, kuinka suuresti oli erehtynyt luullessaan, että uusi mieliala saattaisi heti muuttaa hänet hänen joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa.
Tultuaan noin neljännesvirstan päähän kotoaan Levin näki Grishan jaTanjan juoksevan vastaan.
— Kostja-eno! Äiti ja isoisä tulevat myös ja Sergei Ivanovitsh ja vielä eräs vieras, kertoivat he kiiveten rattaille.
— Kuka?
— Kauhean pelottava mies! Tekee tällä lailla käsillään, sanoi Tanja matkien Katavasovia.
— Vanha vai nuori? Levin kysyi nauraen Tanjan esitykselle, joka toi hänelle mieleen jonkun.
"Oi, kunpa vain ei olisi epämieluinen vieras", ajatteli Levin.
Heti kun oli tultu tien käänteeseen, Levin näki vastaantulijat ja tunnisti Katavasovin, joka käveli olkihattu päässä heiluttaen käsiään juuri niin kuin Tanja oli näyttänyt.
Katavasov puhui mielellään filosofiasta, vaikka olikin saanut käsityksensä siitä vain luonnontutkijoilta, jotka eivät olleet koskaan opiskelleet filosofiaa, ja Moskovassa Levin oli viime aikoina väitellyt paljon hänen kanssaan.
Ja heti tunnistettuaan hänet Levin muisti erään sellaisen väittelyn, jossa Katavasov ilmeisesti luuli päässeensä voitolle.
"Ei, en rupea enää mistään hinnasta kiistelemään tai lausumaan kevytmielisesti ajatuksiani", hän ajatteli.
Hypättyään alas rattailta ja tervehdittyään veljeään ja KatavasoviaLevin kysyi vaimoaan.
— Hän vei Mitjan hakaan. Aikoi laittaa hänet nukkumaan sinne, kun sisällä on niin kuuma, sanoi Dolly. Levin oli aina varoittanut viemästä lasta metsään, hän kun piti sitä vaarallisena, ja tuo tieto pahoitti hänen mielensä.
— Kantelee sitä paikasta toiseen, sanoi ruhtinas hymyillen. — Minä neuvoin kokeeksi viemään jääkellariin.
— Hän aikoi tulla mehiläistarhalle. Hän luuli sinun olevan siellä.Me olemme sinne menossa, sanoi Dolly.
— No, mitäs sinä harrastelet? kysyi Sergei Ivanovitsh jääden veljensä kanssa hiukan jäljemmäksi muista.
— Enpä mitään erityistä. Taloushommia niin kuin ennenkin, vastasi Levin. — Kai sinä nyt tulit pitemmäksi aikaa? Me olemme sinua niin odottaneet.
— Pariksi viikoksi. On paljon työtä Moskovassa.
Veljesten katseet kohtasivat. Vaikka Levin aina ja erityisesti nyt halusi päästä hyviin ja ennen kaikkea välittömiin suhteisiin velipuolensa kanssa, hän tunsi nytkin, että hänen oli vaikea katsoa tätä silmiin. Levin loi katseensa maahan eikä tiennyt mitä sanoa.
Mietittyään sellaista keskustelun aihetta, joka miellyttäisi Sergei Ivanovitshia ja kääntäisi hänen huomionsa pois Serbian sodasta ja slaavilaiskysymyksestä, joihin hän oli viitannut mainitessaan Moskovan töistään, Levin alkoi puhua Sergei Ivanovitshin kanssa tämän kirjasta.
— No onko ollut arvosteluja kirjastasi? kysyi hän.
Sergei Ivanovitsh myhähti tuon kysymyksen tahallisuudelle.
— Kukaan ei piittaa sellaisesta, minä kaikkein vähiten, hän sanoi. — Katsokaas, Darja Aleksandrovna, tulee sade, lisäsi hän osoittaen sateenvarjollaan haapojen latvojen yllä häämöttäviä vaaleita ukkospilviä.
Enempää ei tarvittu: kylmyys, jota Levin oli niin tahtonut välttää, pääsi taas vallalle veljesten kesken. Levin meni Katavasovin luo.
— Teitte oikein, kun tulitte, hän sanoi vieraalleen.
— Olin jo kauan aikonut tulla. Nyt saamme jutella ja tarkastella maailmaa. Oletteko jo lukenut Spencerin?
— En, en kokonaan, sanoi Levin. — Enkä minä hänellä enää mitään tee.
— Miten niin? Sehän on mielenkiintoista. Miksi ei?
— Niin, minä olen lopullisesti tullut vakuuttuneeksi siitä, etten saa häneltä enkä hänen kaltaisiltaan ratkaisua niihin kysymyksiin, jotka minua kiinnostavat. Nyt…
Mutta häntä ällistytti Katavasovin kasvojen tyyni ja iloinen ilme, ja hänen tuli sääli omaa mielialaansa, joka ilmeisesti olisi häiriytynyt näistä asioista keskustellessa; ja hän keskeytti puheensa.
— No niin, puhutaan siitä myöhemmin, lisäsi hän. — Jos aiotaan mehiläistarhalle, on mentävä tätä polkua, hän sanoi koko seurueelle.
Kun oli tultu kapeaa polkua pitkin niittämättömälle aukealle, joka oli toiselta puolen kirkkaana kukkivan horsman ja sen seassa rehottavan tummanvihreän pärskäjuuren peitossa, Levin pyysi vieraitaan istumaan nuorten haapojen sankkaan, vilpoiseen siimekseen, johon oli varta vasten asetettu penkkejä ja pölkkyjä mehiläisiä pelkäävien vieraiden varalle, ja meni itse tarhaan hakemaan lapsille ja aikuisille leipää, kurkkuja ja tuoretta hunajaa.
Koettaen liikkua niin rauhallisesti kuin suinkin ja kuulostellen yhä useammin ohi lentävien mehiläisten surinaa hän tuli polkua pitkin tuvalle. Eteisen ovella muuan mehiläinen sotkeutui hänen partaansa ja alkoi pöristä, mutta Levin päästi sen varovasti irti. Tultuaan viileään eteiseen hän otti seinältä puunaulaan ripustetun suojaharsonsa, pani sen päälleen ja meni kädet taskussa aidattuun tarhaan, jossa vanhat mehiläispesät olivat säännöllisissä riveissä niitetyn paikan keskellä, niinillä seipäisiin sidottuina. Kullakin niistä oli oma, Levinille tuttu historiansa. Punotun säleaidan seinämillä sijaitsivat nuoret, tämänvuotiset pesät. Mehiläispesien suulla vilisi kierteleviä, paikallaan tungeksivia ja tanssivia mehiläisiä ja kuhnureita, ja metsänlaidassa kukkivalta lehmukselta saalista noutavat työmehiläiset lentelivät koko ajan edestakaisin niiden lomitse.
Korvissa surisi lakkaamatta, ja tämä surina oli milloin uutteran, ohi lentävän työmehiläisen, milloin toimettomana juhlivan kuhnurin, milloin taas hätääntyneiden, omaisuuttaan viholliselta suojaavien, pistämään valmiiden vahtimehiläisten. Esteaidan luona istuva ukko, joka veisteli vannetta, ei huomannut Leviniä. Levin pysähtyi keskelle tarhaa eikä sanonut mitään.
Hän oli hyvillään, että voi olla yksin ja ottaa hieman etäisyyttä todellisuuteen, joka oli jo ehtinyt madaltaa hänen mielialaansa.
Hän muisti, että oli jo ehtinyt suuttua Ivaniin, ilmaista kylmäkiskoisuutta veljeään kohtaan ja puhua kevytmielisesti Katavasovin kanssa.
"Oliko se sittenkin vain hetken tunnelma, joka menee ohi jälkeä jättämättä?" hän ajatteli.
Mutta keskittyessään mielialaansa hän huomasi ilokseen, että hänessä oli tapahtunut jotain uutta ja tärkeää. Todellisuus oli vain hetkeksi samentanut sen mielenrauhan, jonka hän oli löytänyt, mutta se oli vielä ehyenä hänessä.
Niin kuin mehiläiset, joita nyt liiteli hänen ympärillään uhaten ja häiriten häntä, eivät suoneet hänelle täyttä fyysistä rauhaa vaan pakottivat hänen kyykistelemään ja vetäytymään syrjään, eivät myöskään huolet, jotka olivat saartaneet hänet sinä hetkenä, kun hän oli istuutunut rattailleen, suoneet hänelle sisäistä vapautta; mutta sitä kesti vain niin kauan kuin hän oli niiden keskellä. Kuten hänen fyysiset voimansa mehiläisistä huolimatta olivat täydet ja ehyet, hänessä oli säilynyt ehyenä myös se henkinen voima, josta hän oli äsken tullut tietoiseksi.
— Tiedätkö, Kostja, kenet Sergei Ivanovitsh tapasi junassa tänne tullessaan? sanoi Dolly annettuaan lapsille kurkkua ja hunajaa. — Vronskin! Hän oli matkalla Serbiaan!
— Eikä hän mene yksin, vaan vie kokonaisen ratsuosaston omalla kustannuksellaan! huomautti Katavasov.
— Se sopii hänelle, sanoi Levin. — Yhäkö niitä vapaaehtoisia menee sinne? hän lisäsi katsahtaen Sergei Ivanovitshiin.
Sergei Ivanovitsh auttoi tylsällä veitsellä pois kupista hunajaan tarttunutta elävää mehiläistä eikä vastannut.
— Nythän niitä vasta meneekin! Olisittepa nähneet millaista eilenkin oli asemalla! sanoi Katavasov narskutellen kurkkua.
— Miten se on ymmärrettävä? Sergei Ivanovitsh selittäkää minulle herran tähden, minne ne vapaaehtoiset matkustavat ja ketä vastaan taistelevat? vanha ruhtinas kysyi jatkaen nähtävästi keskustelua, joka oli alkanut Levinin poissa ollessa.
— Turkkilaisia, vastasi Sergei Ivanovitsh hymyillen tyynesti ja työnsi hunajasta mustuneen ja avuttomasti jalkojaan liikuttelevan mehiläisen veitsen terältä kovalle haavanlehdelle.
— Kuka sitten on julistanut sodan turkkilaisia vastaan? IvanIvanovitsh Ragozov ja rouva Stahl?
— Ei kukaan ole julistanut sotaa, mutta ihmiset tuntevat osanottoa lähimmäistensä kärsimyksiä kohtaan ja tahtovat auttaa heitä, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Ruhtinashan puhuu sodasta eikä avusta, sanoi Levin puolustaen appeaan. — Ruhtinaan mielestä yksityiset eivät voi ottaa osaa sotaan ilman hallituksen päätöstä.
— Kostja, katso, mehiläinen tulee! Saattepa nähdä, että ne vielä pistävät meitä! sanoi Dolly huitoen ampiaista käsillään.
— Sehän on ampiainen eikä mehiläinen, sanoi Levin.
— No sanokaahan mikä on teidän teorianne, Katavasov sanoi hymyillen Levinille, nähtävästi haastaen häntä väittelyyn. — Miksi yksityisillä ei ole oikeutta siihen?
— Minun teoriani on tämä: sota on ensinnäkin niin eläimellistä, julmaa ja kauheaa, ettei yksikään ihminen, saati sitten kristitty, voi ottaa tunnolleen sodan aloittamista, vaan sen voi tehdä ainoastaan hallitus, joka on haastettu siihen ja joka ei voi sitä estää. Toiseksi sekä tiede että terve järki sanovat, että valtiollisissa asioissa, varsinkin sodassa, kansalaiset luopuvat persoonallisesta tahdostaan.
Sergei Ivanovitshilla ja Katavasovilla oli vastaväitteet heti valmiina.
— Siinäpä se onkin, että voi sattua tapauksia, jolloin hallitus ei täytä kansalaisten tahtoa, ja silloin yleisö ilmaisee itse tahtonsa, sanoi Katavasov.
Mutta Sergei Ivanovitsh ei nähtävästi hyväksynyt tätä vastausta. Hän rypisti kulmiaan Katavasovin sanoille ja ryhtyi itse selittämään asiaa.
— Suotta sinä asetat kysymyksen niin. Tässä ei ole kysymys sodan julistamisesta, vaan yksinkertaisesti inhimillisen kristillisen tunteen ilmaisusta. Heimolaisiamme ja uskonveljiämme murhataan. Tai vaikkapa ei veljiämmekään, vaan yksinkertaisesti lapsia, naisia ja vanhuksia; venäläisten sisu kuohahtaa, ja he kiiruhtavat edesauttamaan noiden kauhujen lopettamista. Ajatteles, että kulkisit kadulla ja näkisit juopuneen lyövän naista tai lasta. Minä luulen, ettet sinä rupeaisi kysymään, onko tuota miestä vastaan julistettu sota vai eikö, vaan hyökkäisit hänen kimppuunsa ja suojelisit loukattua.
— Mutta en tappaisi, sanoi Levin.
— Kyllä tappaisitkin.
— En tiedä. Jos näkisin sellaista, niin antautuisin välittömän tunteeni valtaan; edeltäpäin en voi sanoa. Mutta sellaista välitöntä tunnetta slaavilaisten osaksi tullutta sortoa kohtaan ei ole eikä voi olla.
— Kenties sinussa ei ole. Mutta toisissa on, Sergei Ivanovitsh sanoi rypistäen tyytymättömästi kulmiaan. — Kansan keskuudessa elävät yhä tarut oikeauskoisista ihmisistä, jotka kärsivät jumalattomien muhamettilaisten ikeen alla. Kansa on saanut kuulla veljiensä kärsimyksistä ja ilmaissut mielipiteensä.
— Kenties, myönsi Levin, — mutta minä en ainakaan ole nähnyt sitä; olenhan minäkin kansaa enkä tunne mitään sellaista.
— Samoin on minun laitani, sanoi ruhtinas. — Olin ulkomailla, luin sanomalehtiä ja jo ennen Bulgarian kauhuja olin aivan ymmällä siitä, miksi kaikki venäläiset olivat yhtäkkiä niin kiintyneet slaavilaisveljiinsä, kun minä taas en tuntenut mitään rakkautta heitä kohtaan. Olin hyvin pahoillani siitä, luulin, että olin jokin sekasikiö tai että Karlsbad oli turmellut minut. Mutta kotiin tultuani rauhoituin; näkyipä niitä olevan muitakin venäläisiä, joita kiinnostaa vain Venäjä eikä slaavilaisveljet. Esimerkiksi Konstantin.
— Yksityiset mielipiteet eivät merkitse siinä mitään, sanoi Sergei Ivanovitsh — mitä yksityisistä mielipiteistä, kun koko Venäjä, kansa itse, on ilmaissut tahtonsa!
— Suokaa anteeksi, mutta minä en ole sitä nähnyt. Kansa ei ole tietääkseenkään, sanoi ruhtinas.
— Ei, isä… kuinka niin? Entäs sunnuntaina kirkossa? sanoi Dolly, joka oli kuunnellut keskustelua. — Ole hyvä ja anna pyyheliina, hän sanoi ukolle, joka hymyillen katseli lapsia. — Totta kai nyt sentään kansa…
— No mitäs siellä kirkossa oli? Papin oli käsketty lukea jokin kehotus. Hän luki. Kansa ei ymmärtänyt mitään, huokaili vain kuin jokaista muutakin saarnaa kuullessaan, jatkoi ruhtinas. — Sitten heille sanottiin, että kootaan kolehti "sielunpelastusasian" hyväksi, ja kukin otti kopeekan taskustaan ja antoi sen, mutta mihin tarkoitukseen, sitä he eivät itsekään tienneet.
— Kansa ei voi olla sitä tietämättä; kansalla on aina tietoisuus omista kohtaloistaan, ja tämän kaltaisina hetkinä se selkenee sille itselleen, Sergei Ivanovitsh väitti katsahtaen mehiläishoitajaukkoon.
Pitkäkasvuinen, uljas ukko, jonka musta parta alkoi jo harmaantua ja jonka tukka oli hopeanhohtava, seisoi liikkumatta, hunajakuppi kädessä, ja katseli herrasväkeä ystävällisesti ja rauhallisesti, nähtävästi ymmärtämättä ja haluamattakaan ymmärtää mitään.
— Oikein sanottu, sanoi ukko Sergei Ivanovitshin sanoihin heilauttaen merkitsevästi päätään.
— Niin, kysykääpäs häneltä. Hän ei tiedä koko asiasta eikä välitä siitä, sanoi Levin. — Oletko kuullut, Mihailytsh, sodasta mitään? kääntyi hän ukon puoleen. — Siitä, mistä kirkossa luettiin? Mitäs sinä arvelet? Onko meidän käytävä sotaa kristittyjen puolesta?
— Mitäpäs minä arvelisin? Keisari Aleksandr Nikolajevitsh on harkinnut meidän puolestamme, ja hän se harkitsee vastakin joka asian. Hänhän ne paremmin näkee… Pitääkös leipää lisää? Eikös tuoda vielä pojalle lisää? hän kysyi Darja Aleksandrovnalta osoittaen Grishaa, joka söi leivänkuorta.
— Minun ei tarvitse kysyä, sanoi Sergei Ivanovitsh — me olemme nähneet ja näemme satoja ja taas satoja ihmisiä, jotka jättävät kaiken palvellakseen oikeaa asiaa, tulevat Venäjän eri ääriltä ja ilmaisevat suoraan ja selvästi ajatuksensa ja tarkoituksensa. Tuovat roponsa tai menevät itse ja sanovat suoraan minkä vuoksi. Mitä se merkitsee?
— Minun mielestäni se merkitsee sitä, sanoi Levin, joka alkoi jo tulistua, — että kahdeksankymmenmiljoonaisessa kansassa on aina… ei ainoastaan satoja, kuten nyt, vaan kymmeniä tuhansia yhteiskunnallisen asemansa menettäneitä, rauhattomia ihmisiä, jotka ovat aina valmiita Pugatshovin rosvojoukkoon, Khivaan tai Serbiaan…
— Minähän sanoin, että niitä on enemmän kuin satoja ja ne eivät ole mitään rauhattomia yhteiskunnan hylkiöitä vaan kansan parhaita edustajia! sanoi Sergei Ivanovitsh niin hermostuneesti kuin olisi puolustanut viimeistä omaisuuttaan. — Entä uhraukset ja lahjoitukset? Siinä on suorastaan koko kansa ilmaissut tahtonsa.
— Tuo sama "kansa" on hyvin epämääräinen, sanoi Levin. — Kyläkirjurit, opettajat, ja ehkä yksi tuhannesta talonpojasta tietää kenties mistä on kysymys. Muilta kahdeksaltakymmeneltä miljoonalta, kuten Mihailytshilta, on turha odottaa mitään kansan tahdon ilmaisua, he kun eivät edes aavista, mistä heidän pitäisi ilmaista tahtonsa. Mikä oikeus meillä silloin on puhua kansan tahdosta?
Rupeamatta suorastaan väittämään vastaan Sergei Ivanovitsh ohjasi tottuneen väittelijän tavoin keskustelun heti toiseen suuntaan.
— Jos sinä tahdot aritmeettista tietä ottaa selvää kansan hengestä, se on tietenkin sangen vaikeasti tavoitettavissa. Äänioikeutta meillä ei ole olemassa eikä tule vastakaan olemaan, sillä se ei ilmaise kansan tahtoa: mutta siihen on muitakin teitä. Se tuntuu ilmassa, sen tuntee sydämellään. Minä en puhu niistä vedenalaisista virtauksista, jotka ovat liikkuneet kansan seisovassa meressä ja jotka jokaisen ennakkoluulottoman ihmiset täytyy tunnustaa; tahdon viitata vain sivistyneistön elämään. Kaikki eri puolueet, jotka ennen olivat niin vihamielisiä keskenään, ovat nyt sulautuneet yhteen. Kaikki eripura on loppunut, kaikki yhteiskunnalliset äänenkannattajat puhuvat samaa, kaikki tuntevat sen luonnonvoiman, joka heidät on vallannut ja vie heitä samaan suuntaan.
— Niin kyllä, sanomalehdet puhuvat kaikki samaa, sanoi ruhtinas.
— Se on totta. Niin yhtä ja samaa kuin sammakot ukonilman edellä.Niiden takiahan sitä ei mitään muuta kuulekaan.
— Olivatpa ne sammakkoja tai ei, minä en sanomalehtiä julkaise enkä tahdo niitä puolustaa; mutta minä puhun sivistyneistön yksimielisyydestä, sanoi Sergei Ivanovitsh kääntyen veljeensä päin. Levin aikoi vastata, mutta vanha ruhtinas ehti ennemmin.
— No, siitä yksimielisyydestä voi sanoa vielä muutakin, sanoi ruhtinas. — Minä otan esimerkiksi vävyni Stepan Arkadjevitshin, te tunnette hänet. Hän saa nyt paikan jonkin herra ties minkänimisen toimiston komiteassa. Mitään työtä siinä ei ole — Dolly, ei kai se ole salaisuus — mutta palkka on kahdeksan tuhatta ruplaa. Koettakaas kysyä häneltä, onko hänen uusi virkansa hyödyllinen, niin hän todistaa teille, että sen on mitä kipeimmin tarpeen vaatima. Ja hän on rehellinen mies; mutta eihän sitä voi olla uskomatta kahdeksan tuhannen hyötyyn.
— Niin, hän pyysi minua ilmoittamaan paikan saannistaan Darja Aleksandrovnalle, Sergei Ivanovitsh sanoi tyytymättömänä, katsoen ruhtinaan poikkeavan aiheesta.
— Sellaista se on sanomalehdenkin yksimielisyys. Minä kyllä tiedän ne asiat: kun vain on sota, niillä on kaksikertaiset tulot. Tietenkin ne silloin ovat sitä mieltä, että kansan ja slaavilaisten kohtalot… ja niin edespäin.
— On useita lehtiä, joista en pidä, mutta tuo on epäoikeutettua, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Minä panisin vain yhden ehdon, jatkoi ruhtinas. — Alphonse Karr kirjoitti siitä erinomaisesti ennen Preussin sotaa. "Teidän mielestänne sota on välttämätön? Hyvä. Se joka saarnaa sotaa, mars erityiseen etujoukkoon, joka aina ensimmäisenä johtaa muita rynnäkköön ja hyökkäykseen."
— Olisi toimittajilla hiki hatussa! sanoi Katavasov ja remahti nauramaan kuvitellessaan tuntemansa toimittajat tuollaisen valiolegioonan sotilaina.
— Nehän tietysti pakenisivat, huomautti Dolly, — ja häiritsisivät muita.
— Jos pakenisivat, niin hauleja selkään tai kasakat ruoskineen ajamaan takaa, sanoi ruhtinas.
— Tuo on huonoa pilaa, suokaa anteeksi, ruhtinas, Sergei Ivanovitsh sanoi.
— Minä en näe siinä mitään pilaa, että… Levin aloitti, muttaSergei Ivanovitsh keskeytti hänet.
— Kullakin yhteiskunnan jäsenellä on oma tehtävänsä, hän sanoi. — Ajatuksen miehet täyttävät tehtävänsä yleisen mielipiteen ilmaisijoina. Yleisen mielipiteen yksimielinen ja täydellinen julkituominen on sanomalehdistön ansio ja ilahduttava ilmiö. Parikymmentä vuotta takaperin me olisimme vaienneet, mutta nyt kuuluu Venäjän kansan ääni, ja se kansa on valmis nousemaan yhtenä miehenä ja uhraamaan itsensä sorrettujen veljiensä puolesta; se on suuri edistysaskel ja varma voiman merkki.
— Mutta eihän ole kyse pelkästä uhrautumisesta, vaan myös turkkilaisten murhaamisesta, Levin sanoi arasti. — Kansa uhrautuu ja on aina valmis sen tekemään oman sielunsa hyväksi, mutta ei toisten tappamiseksi, hän lisäsi yhdistäen tahtomattaan keskustelun niihin ajatuksiin, jotka häntä niin kovasti kiinnostivat.
— Sielunsa hyväksi? Se käsite, ymmärrättehän, on luonnontieteilijälle hämärä. Mitä te sielulla tarkoitatte? sanoi Katavasov hymyillen.
— Kyllä te sen tiedätte.
— Minulla ei totisesti ole siitä pienintäkään aavistusta! väittiKatavasov äänekkäästi nauraen.
— En rauhaa, vaan miekan minä toin teille, sanoo Kristus, Sergei Ivanovitsh nosti yksinkertaisesti ja kuin aivan selvänä asiana esiin juuri sen raamatunkohdan, joka oli aina eniten vaivannut ja kummastuttanut Leviniä.
— Oikein sanottu, sanoi taaempana seisova ukko jälleen vastaukseksi sattumalta häneen luotuun katseeseen.
— Hävisitte, veliseni, oikein pahasti hävisitte, huudahti Katavasov iloisesti.
Levin punastui harmista — ei sen vuoksi, että oli joutunut tappiolle, vaan siksi, että oli antautunut väittelyyn.
"Ei, minä en voi väitellä heidän kanssaan", ajatteli hän, "heillä on läpitunkemattomat panssarinsa, mutta minä olen alaston."
Hän näki, että Sergei Ivanovitshia ja Katavasovia oli mahdoton saada muuttamaan kantaansa ja hänen itsensä oli vielä mahdottomampi luopua vakaumuksestaan. Se, mitä he saarnasivat, oli sitä samaa järjen ylpeyttä, joka oli ollut vähällä viedä hänet turmioon. Hänen mielestään muutamilla kymmenillä ihmisillä, joukossa hänen veljensäkin, ei voinut olla oikeutta väittää sen nojalla, mitä muutamat sadat pääkaupunkeihin saapuneet suurisuiset vapaaehtoiset kertoivat, että he sanomalehtineen olivat kansan tahdon ja ajatustavan julkituojia, ajatustavan, joka sai ilmaisunsa kostona ja murhana. Hän ei voinut hyväksyä sitä, koska ei ollut nähnyt sellaisten ajatusten ilmauksia kansassa, jonka keskuudessa hän eli, eikä havainnut niitä omassa itsessään (eikä hän voinut pitää itseään muuna kuin yhtenä niistä ihmisistä, jotka muodostivat Venäjän kansan); ennen kaikkea tuo näkökanta oli hänelle vieras siksi, että hän samoin kuin kansakin tiesi varmasti, että yhteinen hyvä, missä ikinä se piilikin, oli saavutettavissa vain ankarasti noudattamalla sitä hyvyyden lakia, joka on jokaiselle ilmoitettu, eikä hän siis voinut toivoa sotaa eikä saarnata minkäänlaisten yhteisten tarkoitusperien puolesta. Hän kannatti Mihailytshia ja koko kansaa, joka oli ilmaissut ajatuksensa varjagien hallitsijoiksi kutsumista koskevassa tarussa: "Ruhtinoikaa ja hallitkaa meitä. Me lupaamme ilomielin täydellistä nöyryyttä. Kaiken vaivannäön, kaikki nöyryytykset, kaikki uhraukset me otamme niskoillemme; mutta tuomitseminen ja päättäminen ei kuulu meille." Nyt kansa olisi Sergei Ivanovitshin sanojen mukaan luopumassa tuosta niin kalliilla hinnalla ostetusta oikeudestaan.
Levin olisi vielä tahtonut sanoa, että jos yleinen mielipide oli erehtymätön tuomari, niin mikseivät myös vallankumous tai kommuuni olisi yhtä oikeutettuja kuin liike slaavilaisten hyväksi. Mutta kaikki nämä olivat ajatuksia, jotka eivät vieneet mihinkään tulokseen. Sitä paitsi näkyi aivan selvästi, että tällä hetkellä väittely hermostutti Sergei Ivanovitshia, ja siksi väittely oli pahaa. Levin ei vastannut mitään, kiinnitti vain vieraidensa huomion tiheneviin pilviin ja ehdotti, että lähdettäisiin kotiin ennen kuin sade ehtisi.
Ruhtinas ja Sergei Ivanovitsh istuutuivat rattaille ja lähtivät ajamaan kotia kohti; muu seurue kiiruhti jalkaisin heidän jäljestään.
Mutta vuoroin vaaleneva, vuoroin tummeneva ukkospilvi nousi niin nopeasti, että jalkamiesten täytyi vielä lisätä vauhtia ehtiäkseen kotiin ennen sadetta. Pilviröykkiön etureuna vyöryi taivaalla matalalla kuin musta nokisavu. Oli vielä parisataa askelta kotiin, kun tuuli jo nousi ja rankkasade saattoi puhjeta joka hetki.
Lapset juoksivat edellä kirkuen pelosta ja ilosta. Darja Aleksandrovna tuli juoksujalkaa jäljestä päästämättä heistä katsettaan ja taistellen hameitaan vastaan, joita tuuli hulmutti ja kääri hänen sääriensä ympäri. Herrat harppoivat pitkin askelin, pidellen hattujaan. He olivat jo aivan kuistin edessä, kun suuri pisara iskeytyi läiskähtäen rautaisen vesikourun reunaan. Lapset ja aikuiset juoksivat iloisesti hälisten katon suojaan.
— Missä on Katerina Aleksandrovna? kysyi Levin Agafja Mihailovnalta, joka tuli eteisessä vastaan, kasa liinoja ja vaippoja käsivarrellaan.
— Eikös hän teidän kanssanne ollutkaan?
— Entä Mitja?
— Haassa varmaankin hoitajan kanssa. Levin sieppasi vaipat ja juoksi hakaan.
Tuona lyhyenä aikana pilvi oli jo ehtinyt kokonaan peittää auringon, ja oli tullut pimeää kuin auringonpimennyksen aikana. Tuuli temmelsi väkivaltaisesti pakottaen Levinin väliin pysähtymään: se repi lehtiä ja kukkia lehmuksesta, paljasti rumasti ja oudosti koivujen valkeat oksat ja taivutti kaiken samaan suuntaan: akaasiat, kukat, takiaiset, heinän ja puiden latvat. Puutarhatyössä olleet palvelustytöt juoksivat kirkuen tuvan katon alle. Rankkasateen valkea esirippu peitti jo kaukaisen metsän ja puolet läheistä peltoa ja lähestyi nopeasti hakaa. Tiheinä pisaroina lankeavan sateen kostea tuoksu täytti ilman.
Painaen päätään eteenpäin ja taistellen tuulta vastaan, joka tahtoi riistää häneltä liinat, Levin lähestyi hakaa ja näki jo jotain valkeaa tammen takana, kun koko maailma äkkiä välähti häikäisevään leimahdukseen ja oli kuin taivaankansi olisi räjähtänyt rikki. Kun Levin avasi valon hetkeksi sokaisemat silmänsä ja katsoi häntä haasta erottavan sankan sadeverhon läpi, hän huomasi heti kauhukseen, että metsän keskellä kasvavan tutun tammen vihreä latva oli omituisesti muuttanut asentoaan. "Onkohan salama murskannut sen?" Levinin mielessä välähti, kun tammen latva yhä kiihtyvällä vauhdilla painui toisten puiden taa, ja samassa kuului toisten puitten päälle kaatuvan ison puun ryske.
Salaman leimahdus, ukkosen jyrinä ja kylmä, kostea tuntu, joka äkkiä ympäröi Levinin, sulautuivat hänen sielussaan yhdeksi kauhun tunteeksi.
— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Kunhan ei vain heidän päälleen! sopersi hän.
Ja vaikka hän heti tuli ajatelleeksi, miten järjetön hänen rukouksensa oli, koska tammi oli jo kaatunut, hän toisti sen tietäen, ettei kuitenkaan osannut tehdä mitään parempaa kuin toistaa tuota mieletöntä rukousta.
Hän juoksi sille paikalle, jossa he tavallisesti olivat, mutta ei löytänyt heitä.
He olivat lehdon toisessa laidassa, vanhan lehmuksen alla, ja kutsuivat häntä. Kaksi tummaa hahmoa (ennen ne olivat olleet valkeita) seisoi kumartuneena jonkin esineen ääressä. Ne olivat Kitty ja lapsenhoitaja. Sade harveni jo ja päivä alkoi taas valjeta, kun Levin ehti heidän luokseen. Hoitajan hameen helmus oli kuiva, mutta Kittyn vaatteet olivat läpimärät ja painautuneet kiinni vartaloon. Vaikka sade oli jo ohi, he seisoivat yhä samassa asennossa, jossa olivat olleet ukonilman alkaessa: kumpikin kumartuneena vihreän päivänvarjon peittämien pikku rattaiden ääreen.
— Kaikki hengissä? Ja vahingoittumattomina? Jumalan kiitos, Levin huudahti ja kiiruhti heidän luokseen lätäkköisen ruohon poikki, vettä täynnä olevat kengät litisten.
Kittyn punaiset, märät kasvot hymyilivät arasti hänelle muotoaan muuttaneen hatun alta.
— Eikö sinua hävetä! En käsitä, kuinka voit olla niin varomaton! ryhtyi Levin harmistuneena nuhtelemaan vaimoaan.
— Se ei ollut minun syyni. Olin juuri aikeissa lähteä täältä, kun poika kävi levottomaksi. Hänet täytyi vaihtaa kuiviin. Olimme juuri… Kitty alkoi puolustautua.
Mitjalla ei ollut mitään hätää, hän ei ollut edes kastunut, hän nukkui kaikessa rauhassa.
— No, Jumalan kiitos! Minä en tiedä mitä puhun.
Märät vaipat ja liinat koottiin; lapsenhoitaja otti pojan syliinsä ja lähti. Levin kulki vaimonsa rinnalla ja puristi salaa hänen kättään pyytäen siten anteeksi äskeistä kiivastumistaan.
Levin osallistui tuon päivän mittaan moniin keskusteluihin ikään kuin älynsä ulkoisella puolella, ja vaikka hän joutuikin pettymään sen muutoksen suhteen, jonka oli luullut itsessään tapahtuneen, aisti hän kuitenkin iloisena sydämensä täyteyden.
Sateen jälkeen oli liian märkää mennä kävelemään; sitä paitsi etäämpänä taivaalla näkyi yhä ukkospilviä ja välillä jyrisikin. Koko seurue vietti jäljellä olevan osan päivästä kotona.
Väittelyä ei enää syntynyt, päinvastoin kaikki olivat päivällisen jälkeen mitä parhaimmalla tuulella.
Aluksi Katavasov huvitti naisia omituisilla sutkauksillaan, jotka aina kovasti miellyttivät hänen uusia tuttaviaan, ja kertoi sitten Sergei Ivanovitshin kehotuksesta mielenkiintoisia huomioitaan uros- ja naaraspuolisten huonekärpästen luonteiden ja ulkonäön eroavaisuuksista ja niiden elämästä yleensä. Sergei Ivanovitsh oli myös iloinen ja esitti teepöydässä veljensä pyynnöstä kantansa idän kysymyksen tulevaisuudesta ja teki sen niin hyvin, että kaikki syventyivät kuuntelemaan häntä.
Kitty vain ei voinut kuunnella loppuun asti: hänen täytyi mennä kylvettämään Mitjaa.
Muutamia minuutteja myöhemmin kutsuttiin Leviniäkin hänen luokseen lastenkamariin.
Levin jätti teensä ja lähti harmitellen, että täytyi jättää kesken niin mielenkiintoinen keskustelu. Hän ihmetteli hieman levottomana, miksi hänet oli kutsuttu, sillä sellaista oli ennen sattunut vain kaikkein tärkeimmissä tapauksissa.
Joskin Sergei Ivanovitshin suunnitelma siitä, kuinka nelikymmenmiljoonainen slaavilainen heimokunta vapauduttuaan aloittaisi Venäjän kanssa historiassa uuden ajanjakson, kiinnosti häntä suuresti uutuudellaan, ja joskin häntä vaivasi epätietoisuus siitä, miksi hänet oli kutsuttu lapsen luo, hän muisti heti salista lähdettyään ja yksinäisyyteen päästyään kaikki aamuiset ajatuksensa. Kaikki nuo mietteet slaavilaisuuden merkityksestä maailmanhistoriassa kävivät niin mitättömiksi hänen sisäisen sieluntilansa rinnalla, että hän unohti heti ne kaikki ja siirtyi aamuiseen mielialaansa.
Hän ei enää muistellut silloista ajatuskulkuaan. Hän tavoitti ilman sitäkin heti sen tunteen, joka oli johtanut häntä ja ollut hänen silloisten ajatustensa pohjana, ja huomasi sen käyneen sielussaan vielä entistä voimakkaammaksi ja selvemmäksi. Nyt hänen ei tarvinnut, kuten ennen mielenrauhaa tavoitellessaan, seurata tarkasti entistä ajatuskulkuaan löytääkseen häipyneen tunteensa. Nyt sielun täytti taas entistä elävämpänä ilon ja rauhan tunne, mutta ajatus ei pysynyt perässä.
Hän kulki kuistin poikki ja katsoi kahta tummenneella taivaalla erottuvaa tähteä ja muisti äkkiä: "Niin, minä katsoin taivasta ja ajattelin, että taivaankansi, jonka minä näen pääni päällä, ei ole valhetta… mutta siinä jäi jotain kesken, minä salasin jotain itseltäni", hän ajatteli. "Mutta olipa mitä hyvänsä, sitä vastaan se ei voi todistaa. Kunhan mietin, niin kaikki selkenee!"
Lähestyessään lastenkamaria hän jo muistikin, minkä ajatuksen hän oli itseltään salannut. Se oli se ajatus, että jos jumaluuden päätodisteena on Hänen ilmoituksensa siitä, mitä hyvä on, niin miksi tuo ilmoitus rajoittuu ainoastaan kristillisen kirkon piiriin. Missä suhteessa tuohon ilmoitukseen ovat buddhalaiset ja muhamettilaiset uskonnot, jotka myös tunnustavat ja tekevät hyvää?
Hän luuli löytäneensä vastauksen tähän kysymykseen, mutta ei ehtinyt vielä päästä selville siitä, kun tuli jo lastenkamariin.
Kitty seisoi hihat käärittynä pienen kylpyammeen luona. Miehensä askeleet kuullessaan hän käänsi kasvonsa tätä kohti ja kutsui tätä hymyllään luokseen. Toisella kädellään hän kannatti vedessä selällään kellottavan ja jaloillaan harottelevan lapsen päätä, toisen käsivarren lihas supistui rytmikkäästi, kun hän puristeli sienestä vettä lapsen päälle.
— Kuules, katsohan, katsohan! hän sanoi, kun Levin oli tullut hänen luokseen. — Agafja Mihailovna on oikeassa: se tunnistaa.
Asia oli niin, että Mitja näytti todellakin tästä päivästä alkaen tuntevan kaikki omaisensa.
Heti kun Levin oli astunut ammeen luo, hänelle näytettiin koe, joka onnistui täydellisesti. Varta vasten huoneeseen kutsuttu kyökkipiika kumartui lapsen luo. Poika rypisti kulmiaan ja pudisti hyljeksivästi päätään. Kitty kumartui ammeen yli ja pojan kasvot seestyivät hymyyn, hän kurotteli käsiään pesusientä kohti ja purskutti huuliaan niin tyytyväisesti ja erikoisesti, että Kittyn ja lastenhoitajan ohella myös Levin joutui odottamattoman ihastuksen valtaan.
Lapsi nostettiin ammeesta, huuhdeltiin, käärittiin lakanaan, kuivattiin ja annettiin kimeästi huutavana äidilleen.
— Olen niin hyvilläni, kun sinäkin alat pitää hänestä, sanoi Kitty miehelleen istuuduttuaan rauhallisena, lapsi rinnoillaan, tavalliselle paikalleen. — Olen niin iloinen siitä. Se alkoikin jo surettaa minua, tiedätkö. Sinä kun sanoit, ettet tunne häntä kohtaan mitään.
— En suinkaan minä niin sanonut, etten tunne. Minä vain sanoin jollain tavoin pettyneeni.
— Kuinka niin?
— Ei häneen, vaan omaan tunteeseeni; olin odottanut enemmän. Olin luullut, että minussa puhkeaa yllättäen jokin uusi suloinen tunne. Mutta tulikin vastenmielisyyden ja säälin tunne…
Kitty kuunteli häntä tarkasti imettäessään ja pisteli samalla kylvetyksen ajaksi riisumiaan sormuksia takaisin kapeisiin sormiinsa.
— Ennen kaikkea siihen liittyy paljon enemmän pelkoa ja sääliä kuin mielihyvää. Tänään, tuon ukonilman synnyttämän pelon jälkeen, tajusin, kuinka paljon rakastan häntä.
Kittyn kasvot valaisi säteilevä hymy.
— Säikähditkö sinä kovastikin? hän sanoi. — Minä myös, mutta minusta tuntuu vielä hirveämmältä nyt, kun kaikki on ohi. Minä menen katsomaan sitä tammea… Kyllä tuo Katavasov sitten on herttainen! Niin, ja koko päivän on muutenkin ollut niin mukava olo. Sinäkin osaat olla Sergei Ivanovitshia kohtaan oikein kiltti, kun vain tahdot… No, mene nyt toisten luo. Täällä tulee aina niin kuumakin kylvyn jälkeen…