Kitty oli päivällisen jälkeen, ennen illanvieton alkua, samantapaisen tunteen vallassa, jota nuorukainen tuntee taistelun edellä. Hänen sydämensä sykki kovasti ja ajatukset harhailivat.
Hän tunsi, että tämä ilta, jolloin molemmat miehet ensimmäisen kerran tapaisivat toisensa, olisi ratkaiseva hänen kohtalolleen. Ja hän kuvitteli lakkaamatta mielessään milloin kumpaakin erikseen, milloin molempia yhdessä. Ajatellessaan menneitä aikoja hän muisteli suhdettaan Leviniin ilomielin ja hellyyttä tuntien. Muistot lapsuudesta ja Levinin ystävyydestä velivainajan kanssa antoivat hänen ja Levinin väliselle suhteelle runollisen erityishohteen. Levinin häntä kohtaan tuntema rakkaus, josta hän, Kitty, oli varma, herätti hänessä iloa ja ylpeyttä. Ja hänen oli helppo muistella Leviniä. Muistoihin Vronskista taas sekoittui jotain kiusallista, vaikka tämä olikin mitä suurimmassa määrin tyyni maailmanmies. Oli kuin olisi ollut jotain väärää, ei Vronskissa, — tämä oli hyvin suora ja herttainen, — vaan Kittyssä itsessään, kun hän taas Levinin seurassa tunsi olevansa täysin suora ja kirkas. Mutta kun hän vain ajatteli tulevaisuuttaan Vronskin vaimona, avautui hänen eteensä säteilevän onnekas näkymä; Levinin toverina tulevaisuus taas näytti sumuiselta.
Noustuaan yläkertaan pukeutumaan iltaa varten ja katsahdettuaan peiliin hän huomasi ilokseen, että tämä oli hänen parhaita päiviään; hän tunsi täysin hallitsevansa kaikkia voimiaan, ja se oli hänelle aivan välttämätöntä tänä iltana: hän koki olevansa sisäisesti tyyni ja liikehtivänsä sulokkaan vapautuneesti.
Puoli kahdeksalta, juuri kun hän oli tullut alas vierassaliin, ilmoitti lakeija: "Konstantin Dmitrish Levin". Vanha ruhtinatar oli vielä omassa huoneessaan, eikä ruhtinaskaan ollut vielä tullut. "Niin se kävi", arveli Kitty, ja kaikki veri pakeni sydäntä kohti. Hän kauhistui kalpeuttaan vilkaistessaan peiliin.
Hän tiesi nyt varmasti, että Levin juuri siksi tuli aikaisemmin, että tapaisi hänet yksin ja tekisi tunnustuksensa. Ja vasta nyt hän näki asian ensimmäisen kerran kokonaan toiselta, uudelta puolelta. Nyt vasta hän käsitti, että kysymys ei koskenut yksin häntä, — kenen kanssa hän tulisi onnelliseksi ja ketä rakasti, — vaan että hän tuossa tuokiossa loukkaisi miestä, josta piti. Ja loukkaisi syvästi… Minkä vuoksi? Siksi että tuo miespoloinen rakasti häntä, oli rakastunut häneen. Mutta mikäs auttoi, niin täytyi käydä.
"Hyvä Jumala, pitääkö minun itse sanoa se hänelle? — Voinko minä sanoa hänelle, etten rakasta häntä? Sehän olisi valetta. Mitä minä sanon hänelle? Sanonko, että rakastan toista? Ei, se on mahdotonta. Minä menen pois, minä menen pois."
Hän oli jo oven luona, kun kuuli Levinin askeleet. "Ei, se ei ole rehellistä. Mitä minä pelkään? Enhän ole tehnyt mitään pahaa. Tuli mitä tuli! Sanon suoraan. Hänen seurassaan ei voi syntyä kiusallista tilannetta. Siinä hän on", hän sanoi itsekseen nähdessään Levinin voimakkaan ja ujon olemuksen sekä välkkyvät, häntä kohti suunnatut silmät. Hän katsahti Leviniä kasvoihin ikään kuin rukoillen armoa ja ojensi kätensä.
— Tulen nähtävästi liian aikaisin, Levin sanoi vilkaisten yli tyhjän salin. Kun hän huomasi, että hänen toiveensa oli toteutunut, ettei mikään estänyt häntä lausumasta julki aikeitaan, hän kävi synkän näköiseksi.
— Oi ei, Kitty sanoi ja istuutui pöydän ääreen.
— Minä tahdoinkin juuri tavata teitä yksin, aloitti Levin istuutumatta ja katsomatta Kittyyn, jottei kadottaisi rohkeuttaan.
— Äiti tulee heti. Hän väsyi eilen niin. Eilen…
Kitty puhui, tietämättä itse mitä huulet sanoivat ja irrottamattaLevinistä armoa anovaa ja hellää katsettaan.
Levin katsahti Kittyyn; tämä punastui ja vaikeni.
— Minä sanoin teille, etten tiedä, kauaksiko aikaa olen tullut… että se riippuu teistä.
Kitty painoi päänsä yhä alemmaksi ja alemmaksi tietämättä itse, mitä vastaisi siihen, mikä oli tulossa.
— Että se riippuu teistä, toisti Levin. — Minä tarkoitan… tarkoitan… Olen tullut sitä varten… että… Tulla minun vaimokseni! sai hän sanotuksi, tietämättä mitä puhui; mutta kun hän tunsi sanoneensa kaikkein kauheimman, hän pysähtyi ja vilkaisi Kittyyn.
Kitty hengitti raskaasti eikä katsonut häneen. Kitty tunsi riemua. Hänen sielunsa oli täynnä onnea. Hän ei ollut voinut odottaa, että Levinin rakkaudentunnustus tekisi häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Mutta sitä kesti vain hetkisen. Hän muisti Vronskin. Hän loi Leviniin valoisat, rehelliset silmänsä ja nähdessään tämän epätoivoiset kasvot vastasi kiireesti:
— Se on mahdotonta… antakaa minulle anteeksi.
Miten läheinen Kitty hetki sitten oli ollut Levinille, miten tärkeä hänen elämälleen! Ja miten vieraaksi ja kaukaiseksi tämä nyt muuttui!
— Toisin ei voinut käydä, Levin sanoi katsomatta Kittyyn. Hän kumarsi ja aikoi poistua.
Mutta juuri samaan aikaan tuli ruhtinatar. Hänen kasvoistaan kuvastui kauhu, kun hän huomasi heidän olevan yksin ja näki heidän hämmentyneet kasvonsa. Levin kumarsi eikä sanonut mitään. Kitty oli vaiti ja katsoi alas. "Luojan kiitos, rukkaset antoi", päätteli äiti, ja hänen kasvoilleen puhkesi se päivänpaisteinen hymy, jolla hänen oli tapana ottaa vastaan vieraansa torstai-iltaisin. Hän istuutui ja alkoi kysellä Leviniltä hänen elämästään maalla. Levin istuutui taas ja odotteli vieraiden saapumista voidakseen huomaamatta poistua.
Viiden minuutin kuluttua tuli Kittyn ystävätär, viime talvena naimisiin mennyt kreivitär Nordston.
Tämä oli luiseva, kellertäväihoinen, sairaalloinen ja hermostunut nainen, jolla oli mustat kiiluvat silmät. Hän piti Kittystä ja hänen rakkautensa tätä kohtaan, kuten naimisissa olevien naisten rakkaus tyttöjä kohtaan yleensäkin, ilmeni haluna saada Kitty onnenihanteensa mukaisiin naimisiin: hän toivoi Kittyn menevän Vronskille. Levin, jonka hän usein alkutalvella oli tavannut Shtsherbatskeilla, oli hänestä aina ollut epämiellyttävä. Hänen erityisenä mielityönään oli laskea leikkiä Levinistä, mihin hän ryhtyi aina tämän nähdessään.
— Minusta on niin hauskaa, kun hän katsoo minuun majesteettisesta korkeudestaan: joko hän katkaisee viisaat puheet kanssani alkuunsa, koska minä olen tyhmä, tai sitten hän alentuu puhumaan kanssani. Se huvittaa minua kovasti, tuo hänen alentuvuutensa. Olen hyvin iloinen siitä, ettei hän voi sietää minua, hän sanoi Levinistä.
Hän oli oikeassa, sillä Levin ei tosiaankaan voinut sietää häntä. Levin halveksi hänessä juuri sitä, mistä tuo nainen itse ylpeili ja minkä hän katsoi erityiseksi ansiokseen, — hänen hermostuneisuuttaan, hänen hienostunutta ylenkatsettaan ja välinpitämättömyyttään kaikkea karkeampaa ja tosielämään kuuluvaa kohtaan.
Kreivitär Nordstonin ja Levinin kesken oli muodostunut sellainen seuramaailmassa varsin tavallinen suhde, että kaksi ihmistä pysyttelee ulkonaisesti ystävällisissä väleissä, mutta ylenkatsoo toisiaan siinä määrin, ettei voi vakavasti seurustella toistensa kanssa eikä voi edes loukkaantua toisilleen.
Kreivitär Nordston syöksähti heti Levinin kimppuun.
— Aa! Konstantin Dmitrish! Olette taaskin tullut meidän irstaaseen Babyloniimme, — hän sanoi ojentaen Levinille pienen keltaisen kätensä ja muistellen tämän kerran alkutalvella lausumia sanoja, että Moskova on Babylon. — Onko Babylon parantunut vai oletteko te turmeltunut? lisäsi hän ivan hymy kasvoillaan Kittyyn vilkaisten.
— Minulle on hyvin mairittelevaa, kreivitär, että te niin muistatte minun sanani, vastasi Levin, joka oli ehtinyt toipua ja tavoitti heti vanhasta tottumuksesta leikillisvihamielisen sävynsä suhteessaan kreivitär Nordstoniin. — Varmaankin ne syvästi vaikuttavat teihin.
— Oo, kuinkas muuten! Minä kirjoitan kaikki muistiin. Oletko, Kitty, taas käynyt luistelemassa?
Ja hän alkoi puhua Kittyn kanssa. Niin nololta kuin Levinistä tuntuikin lähteä nyt pois, hänen olisi kuitenkin ollut helpompi tehdä niin kuin jäädä koko illaksi näkemään Kittyä, joka väliin vilkaisi häneen ja vältteli hänen katsettaan. Hän aikoi nousta, mutta vanha ruhtinatar kääntyi hänen puoleensa huomatessaan hänen olevan vaiti.
— Oletteko tullut pitkäksi aikaa Moskovaan? Tehän muistaakseni toimitte zemstvon rauhantuomarina ja teidän on mahdoton olla kauan pois.
— Ei, ruhtinatar, minä en enää toimi zemstvossa, Levin sanoi. —Tulin muutamaksi päiväksi.
"Mikähän hänen tänään oikein on", mietti kreivitär Nordston tarkastellen hänen ankaria, vakavia kasvojaan, "hän ei näy antautuvan arvostelemaan kaikkea tavalliseen tapaansa. Mutta minäpä suututan hänet. On hirveän hauskaa saada hänet narriksi Kittyn nähden, ja sen minä teen."
— Konstantin Dmitrish, hän sanoi Levinille, — selittäkäähän minulle, olkaa hyvä, mitä se merkitsee, — tehän sen kaiken tiedätte, — kun Kalugan alueen tilamme kaikki talonpojat, ukot ja akat, ovat juoneet kerrassaan kaiken, mitä heillä oli, eivätkä nyt maksa meille mitään. Mitä se semmoinen on? Te olette aina niin kehunut talonpoikia.
Samaan aikaan uusi naisvieras tuli huoneeseen, ja Levin nousi.
— Suokaa anteeksi, kreivitär, minä en todellakaan tiedä siitä mitään enkä voi teille mitään sanoa, Levin sanoi ja katsahti vallasnaisen jäljessä tulevaan sotilashenkilöön.
"Se on varmaankin Vronski", arveli Levin ja päästäkseen varmuuteen asiasta vilkaisi Kittyyn. Tämä oli jo ehtinyt katsahtaa Vronskiin päin. Hänen silmänsä kirkastuivat tahtomattaan, ja tuosta katseesta Levin ymmärsi hänen rakastavan tuota miestä, ymmärsi yhtä varmasti kuin jos Kitty olisi sen hänelle sanonut. Mutta millainen tuo mies oli?
Nyt Levin ei enää — olipa se sitten hyvä tai paha — voinut lähteä; hänen oli pakko saada tietää, millainen oli mies, johon hän oli rakastunut.
On ihmisiä, jotka tavatessaan onnekkaamman kilpailijansa, olipa ala mikä hyvänsä, ovat heti valmiit kääntämään selkänsä kaikelle hyvälle, mitä hänessä on, ja näkevät hänessä pelkkää pahaa; on taas ihmisiä, jotka päinvastoin ennen kaikkea haluavat havaita onnellisessa kilpailijassaan ominaisuuksia, joilla tämä on voittanut heidät, ja etsivät hänestä, tuskan kaiherrus sydämessään, pelkkää hyvää. Levin kuului sellaisten ihmisten joukkoon. Eikä hänen ollut vaikea havaita, että Vronskissa oli paljonkin hyvää ja miellyttävää. Se pisti heti silmään. Vronski oli keskikokoinen, tanakkarakenteinen, tummaverinen mies, kasvot hyväntahtoisen kauniit, äärimmäisen tyynet ja lujapiirteiset. Hänen kasvoissaan ja koko olemuksessaan, lyhyeksi leikatusta mustasta tukasta ja vasta-ajellusta leuasta leveään uudenuutukaiseen sotilastakkiin saakka, oli kaikki korutonta ja samalla hienostunutta. Annettuaan tietä sisään astuvalle vallasnaiselle Vronski astui vanhan ruhtinattaren ja sitten Kittyn luo.
Hänen lähestyessään jälkimmäistä hänen kauniit silmänsä saivat erityisen hellän välkkeen, ja tuskin huomattavasti, onnellisesti ja vaatimattoman voitonriemuisesti hymyillen — niin Levinistä ainakin näytti — hän ojensi Kittylle pienen, mutta leveän kätensä kunnioittavasti ja varovasti kumartaen.
Tervehdittyään kaikkia ja sanottuaan muutaman sanan hän istuutui katsahtamatta kertaakaan Leviniin, joka ei hellittänyt hänestä katsettaan.
— Sallikaa minun esitellä, sanoi vanha ruhtinatar viitaten Leviniin:— Konstantin Dmitrish Levin. Kreivi Aleksei Kirillovitsh Vronski.
Vronski nousi ja katsoen ystävällisesti Leviniin puristi tämän kättä.
— Jos muistan oikein, minun piti kerran tänä talvena syödä päivällistä kanssanne, hän sanoi vilpittömästi ja avomielisesti hymyillen, — mutta te lähdittekin yhtäkkiä maalle.
— Konstantin Dmitrish halveksii ja vihaa kaupunkia ja meitä kaupunkilaisia, sanoi kreivitär Nordston.
— Varmaankin minun sanani vaikuttavat teihin syvästi, kun te muistatte ne niin hyvin, Levin sanoi ja punastui muistaessaan jo sanoneensa saman lauseen.
Vronski katsahti Leviniin ja kreivitär Nordstoniin ja hymyili.
— Asutteko vakinaisesti maalla? kysyi hän. — Eikö siellä talvella sentään ole ikävä?
— Ei ole, jos on työtä, eikä muutenkaan, Levin vastasi korottaen ääntään.
— Minä pidän maalaiselämästä, Vronski sanoi huomaten Levinin äänensävyn, mutta olematta sitä huomaavinaan.
— Mutta toivoakseni te, kreivi, ette suostuisi jatkuvasti asumaan maalla, sanoi kreivitär Nordston.
— En tiedä, en ole koettanut pidempää aikaa. Minulla on ollut omituinen kokemus, jatkoi hän. — En ole missään niin kaivannut maalaiselämää, venäläistä maalaiskylää virsuineen ja talonpoikineen, kuin viettäessäni äitini kanssa talven Nizzassa. Nizzahan on oikeastaan ikävä paikka, kuten tiedätte. Ja Napoli ja Sorrentokin viehättävät vain lyhyen ajan. Ja juuri siellä muistuu erityisen elävästi mieleen Venäjä ja varsinkin sen maaseutu. Ne ovat aivan kuin…
Hän puhui sekä Kittylle ja Levinille luoden vuoroin kumpaankin tyynen ja ystävällisen katseensa ja sanoi nähtävästi, mitä mieleen johtui.
Huomatessaan, että kreivitär Nordston halusi sanoa jotain, hän keskeytti puheensa ja paneutui kuuntelemaan tätä.
Keskustelu ei vaiennut hetkeksikään, joten vanhan ruhtinattaren, jolla oli aina varastossa keskustelunaiheen puutteen varalta kaksi jykevää tykkiä, klassinen ja reaalisivistys ja yleinen asevelvollisuus, ei tarvinnut tuoda niitä tuleen, eikä kreivitär Nordston saanutkaan tilaisuutta Levinin härnäämiseen.
Levin ei voinut yhtyä yleiseen keskusteluun, vaikka olisi tahtonut. Hän toisteli itselleen joka hetki: "Lähde nyt", ei hän kuitenkaan lähtenyt, vaan ikään kuin odotti jotain.
Keskustelu osui itsestään pyöriviin pöytiin ja henkimaailmaan, ja kreivitär, joka uskoi spiritismiin, alkoi kertoa näkemiään ihmeitä.
— Voi, hyvä kreivitär, viekää minut Herran tähden ihmeessä sinne! Minä en ole koskaan nähnyt mitään ihmeellistä, vaikka olen etsinyt kaikkialta, Vronski sanoi hymyillen.
— Hyvä, ensi lauantaina, vastasi kreivitär Nordston. — Entä te,Konstantin Dmitrish, uskotteko te? kysyi hän Leviniltä.
— Miksi te sitä minulta kysytte? Tehän tiedätte minun vastaukseni.
— Minä tahdon kuulla teidän mielipiteenne.
— Minun mielipiteeni on vain se, Levin vastasi, — että nuo pyöreät pöydät todistavat, ettei niin sanottu sivistynyt säätyläisluokka ole talonpoikia korkeammalla. He uskovat pahaan silmään, taikoihin ja loihtimisiin, me taas…
— Te ette siis usko?
— En saata uskoa, kreivitär.
— Entä jos olen itse nähnyt?
— Maalaismuijatkin kertovat, kuinka he ovat itse nähneet kummituksia.
— Teidän mielestänne minä siis valehtelen?
Ja hän naurahti katkerasti.
— Ei, Masha, Konstantin Dmitrish sanoo, että hänen on mahdoton uskoa, Kitty sanoi punastuen Levinin puolesta; ja Levin käsitti sen, hermostui enemmän ja aikoi vastata, kun Vronski samassa avomielisesti ja iloisesti hymyillen puuttui keskusteluun, joka uhkasi muuttua ikäväksi.
— Ettekö myönnä minkäänlaista mahdollisuutta? kysyi hän. — Miksi ei? Mehän myönnämme sähkön olemassaolon, vaikka emme tunne sitä; miksi ei voisi olla olemassa jokin uusi voima, jota emme tunne ja joka…
— Kun sähkö keksittiin, keskeytti Levin nopeasti, — niin keksittiin vain ilmiö eikä tiedetty, mistä se johtui ja mitä se tuotti, ja vasta vuosisatojen kuluttua ruvettiin ajattelemaan sen soveltamista käytäntöön. Spiritistit taas päinvastoin aloittivat siitä, että pöydät kirjoittavat heille ja henget tulevat heidän luokseen, ja sitten vasta rupesivat puhumaan, että se on tuntematon voima.
Vronski kuunteli Leviniä tapansa mukaan tarkasti, seuraten hänen sanojaan silminnähtävästi kiinnostuneena.
— Niin, mutta spiritistit sanovat nyt: me emme tiedä, mikä voima siinä on, mutta on olemassa voima, joka toimii niissä ja niissä olosuhteissa. Ja selvittäkööt oppineet, mikä se voima on. Ei, minä en käsitä, miksi siinä ei voisi olla uusi voima, jos se…
— Siksi, keskeytti Levin taas, — että sähkössä ilmenee määrätty ilmiö joka kerta, kun hierotaan pihkaa villaista vasten, mutta tässäpä ei tapahdu joka kerta, se ei siis ole luonnon ilmiö.
Vronski koki luultavasti, että keskustelu kävi vierassalongin tyyliin liian vakavasävyiseksi, mutta ei väittänyt vastaan, vaan hymyili iloisesti ja kääntyi naisten puoleen vaihtaakseen puheenaihetta.
— Emmekö koettaisi heti, kreivitär, alkoi hän; mutta Levin tahtoi sanoa ajatuksensa loppuun.
— Minä luulen, jatkoi hän, — että spiritistien yritys keksiä jokin uusi voima ihmeittensä selitykseksi on aivan epäonnistunut. He mainitsevat suoraan henkisen voiman ja tahtovat koetella sitä aineellisin menetelmin.
Kaikki odottivat milloin hän lopettaisi, ja hän tunsi sen.
— Minäpä luulen, että teistä tulee mainio meedio, sanoi kreivitärNordston, — teissä on jotain innoittuvaa.
Levin avasi suunsa, aikoi sanoa jotain, punastui eikä sanonut mitään.
— Ryhtykäämme heti kokeilemaan pöytiä; olkaa niin hyvät, Vronski sanoi. — Sallittehan ruhtinatar?
Ja Vronski nousi etsien silmillään pientä pöytää.
Kitty nousi pöydän äärestä ja ohi kulkiessaan kohtasi Levinin katseen. Hänen oli sydämen pohjasta sääli Leviniä, sitä enemmän, kun hän tunsi itse olevansa syynä toisen onnettomuuteen. "Jos minulle voi antaa anteeksi, niin antakaa" — sanoi Kittyn katse, — "olen niin onnellinen".
"Vihaan kaikkia, sekä teitä että itseäni", Levinin katse vastasi, ja hän tarttui hattuunsa. Mutta kohtalo ei sallinut hänen poistua. Juuri kun aiottiin asettua pöydän ympärille ja Levin teki lähtöä, astui vanha ruhtinas saliin ja tervehdittyään naisvieraita kääntyi Levinin puoleen.
— Ahaa! alkoi hän iloissaan. — Koskas sinä olet tullut? En ole tiennytkään sinun olevan kaupungissa. Erittäin hauska tavata teitä.
Vanha ruhtinas milloin sinutteli, milloin teititteli Leviniä. Hän syleili tätä ja puhellessaan tämän kanssa ei huomannut Vronskia, joka oli noussut seisomaan ja odotti tyynesti ruhtinaan kääntyvän häneen päin.
Kitty tunsi, kuinka raskasta isän suuri ystävällisyys oli Levinille kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Hän näki myös miten kylmästi isä viimein vastasi Vronskin kumarrukseen ja miten Vronski, ystävällinen neuvottomuuden ilme kasvoillaan, katsahti isään koettaen turhaan ymmärtää, kuinka ja minkä vuoksi tämä saattoi olla nurjamielinen häntä kohtaan; ja Kitty punastui.
— Päästäkää, ruhtinas, Konstantin Dmitrish tänne, sanoi kreivitärNordston. — Me tahdomme kokeilla.
— Mitä kokeilla? Pöytiä pyörittää? Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, mutta minusta sormusleikkikin on hauskempaa, sanoi vanha ruhtinas ja katsoi Vronskiin arvaten hänen keksineen tämän. — Sormusleikissä on sentään vielä jotain järkeä.
Vronski loi ruhtinaaseen lujan, ihmettelevän katseen, hymyili hieman ja ryhtyi heti keskustelemaan kreivitär Nordstonin kanssa tulevalla viikolla pidettävistä suurista tanssiaisista.
— Toivoakseni tekin tulette? kääntyi hän Kittyn puoleen.
Heti kun vanha ruhtinas kääntyi pois Levinin luota, tämä poistui huomaamatta, ja viimeisenä vaikutelmana tästä illasta hänen mielessään välkkyivät Kittyn hymyilevät, onnelliset kasvot, kun hän vastasi Vronskille tämän kysymykseen tanssiaisista.
Illanvieton jälkeen Kitty kertoi äidilleen keskustelustaan Levinin kanssa, ja huolimatta kaikesta säälistä, jota hän tunsi Leviniä kohtaan, häntä ilahdutti ajatus, että häntä oli kosittu. Hän ei epäillyt lainkaan, ettei hän ollut menetellyt niin kuin pitikin. Mutta vuoteeseen mentyään hän ei pitkään aikaan saanut unta. Muuan vaikutelma vainosi häntä hellittämättä: Levinin kasvot rypistyneine kulmineen ja niitten alta synkän alakuloisesti katsovine luotettavine silmineen, kun hän isän puheita kuunnellen oli seisonut siinä ja silmäillyt häntä ja Vronskia. Ja hänen tuli niin sääli tuota miestä, että kyyneleet kohosivat silmiin. Mutta samassa hän muisti tuon toisen, johon oli vaihtanut Levinin. Hän muisti elävästi nuo miehekkäät, lujat kasvot, jalon tyyneyden ja miehen koko olemuksesta heijastuvan hyvyyden kaikkia kohtaan. Muisti hänen ja oman rakkautensa, ja ilo pulpahti taas hänen sieluunsa, ja onnen hymy kasvoillaan hän painautui tyynyä vasten. "Sääli on, sääli on, mutta minkä sille voi? Eihän se ole minun syyni", puheli hän itsekseen; mutta sisäinen ääni hän sanoi hänelle toista. Katuiko hän sitä, että oli herättänyt toiveita Levinissä, vaiko sitä, että oli antanut rukkaset, ei hän itse tiennyt. Mutta hänen onneensa sekoittui epäilyksen karvas pisara. "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!" puheli hän itsekseen kunnes vaipui uneen.
Samaan aikaan alhaalla, ruhtinaan pienessä työhuoneessa, vanhemmat ottivat jälleen kerran yhteen rakastetun tyttärensä tähden.
— Mitäkö? Sitä! huusi ruhtinas huitoen käsiään ja leiskautti samassa kiinni oravannahkaisen aamuviittansa. — Sitä, ettei teissä ole ylpeyttä eikä arvokkuutta, että te häpäisette ja turmelette tytön tuolla alhaisella, narrimaisella kosiskelullanne!
— Mutta Jumalan tähden, ruhtinas, mitä minä sitten olen tehnyt? kysyi ruhtinatar miltei itkien.
Keskusteltuaan tyttärensä kanssa hän oli onnellisena ja tyytyväisenä tullut tapansa mukaan ruhtinaan luo sanomaan hyvää yötä, ja vaikka hän ei ollutkaan aikonut kertoa miehelleen Levinin kosinnasta ja Kittyn kieltävästä vastauksesta, puhui hän kuitenkin jotain sensuuntaista, että hänestä Vronskin asia näytti nyt päätetyltä ja ratkaisu saataisiin varmaan heti, kun vain tämän äiti saapuisi. Enempää ei tarvittu, kun ruhtinas jo tulistui ja alkoi kiljua sopimattomia sanoja.
— Mitäkö te olette tehnyt? Kas sitä, että ensiksikin te viekoittelette luoksenne sulhasen, niin että kohta koko Moskova puhuu siitä, ja syystä kyllä. Jos te pidätte illanviettoja, niin kutsukaa kaikki eikä vain valittuja sulhaskokelaita. Kutsukaa kaikki nuo pipanat, — niin nimitti ruhtinas moskovalaisia nuoria herroja, — kutsukaa soittaja, ja sen kuin tanssivat, eikä niin kuin tänään, että vain sulhaskokelaat tulevat paritusta varten. Minua iljettää jo nähdäkin moista. Ja te olette saanut tyttöparan pään pyörälle, niin kuin olette tahtonutkin. Levin on tuhat kertaa parempi mies. Tuollainen pietarilainen keikari, niitä on tusinoittain, ne ovat kaikki yhtä maata ja kaikki roskaa. Ja vaikka hänessä olisi prinssin verta, minun tyttäreni ei ole sellaisen tarpeessa.
— No, mitä minä sitten olen tehnyt?
— No sitä… ärjähti ruhtinas vihaisesti.
— Tiedän kyllä, että jos sinua rupeaa kuuntelemaan, keskeytti ruhtinatar, — ei tyttäremme koskaan pääse naimisiin. Jos tarkoitus on se, niin on parempi muuttaa maalle.
— Niin onkin.
— Kuulehan. Olenko minä sitten mielistellyt. En ole vähääkään mielistellyt. Nuori mies, ja sangen kunnollinen, on rakastunut ja tyttö näyttää…
— Aina teistä näyttää! Entä kun tyttö todenteolla rakastuu, ja miehellä ei ole niitä aikeitakaan enemmän kuin minulla tässä? Oi! kun pääsisin näkemästä sitä ilveilyä! "Ah, spiritismi! Ah, Nizza! Ah, tanssiaisissa…" — Ja ruhtinas kyykisteli joka sanan kohdalla matkien vaimoaan. — Ja silloin me vasta teemme Katjenkamme onnettomaksi, kun tyttö tosiaan rupeaa kuvittelemaan…
— Miksi sinä niin luulet?
— Minä en luule, vaan tiedän: sitä varten meillä on silmät, toisin kuin akkaväellä. Minä näen miehen, jolla on vakavat aikeet: sellainen on Levin; ja näen peltopyyn, sellaisen kuin tuo vätys, joka vain etsii huviaan.
— Kaikkea sinä kuvittelet…
— Kyllä vielä saat nähdä, vaikka sitten on myöhäistä; mitenkäs käviDashenkamme!
— No hyvä, hyvä, jättäkäämme siihen, keskeytti ruhtinatar muistaessaan onnettoman Dollynsä.
— Parasta onkin, ja hyvää yötä!
Ja siunattuaan toisensa ristinmerkein ja suudelmaan toisiaan erosivat puolisot kumpikin haaralleen, tuntien kumpikin pysyvänsä omassa mielipiteessään.
Ruhtinatar oli alkuun ollut lujasti vakuuttunut siitä, että tämä ilta oli ratkaissut Kittyn kohtalon ja ettei Vronskin aikeista voinut olla epäilystäkään. Mutta ruhtinaan sanat olivat saaneet hänet rauhattomaksi. Tuntematon tulevaisuus kauhistutti häntä, ja palattuaan huoneeseensa hän toisti Kittyn lailla sielussaan useita kertoja: "Herra armahda, Herra armahda, Herra armahda!"
Vronski ei ollut koskaan saanut viettää perhe-elämää. Hänen äitinsä oli nuoruudessaan ollut loistava maailmannainen, jonka lukuisat rakkaustarinat avioliiton ja varsinkin sen jälkeisten vuosien ajoilta olivat yleisesti tunnetut. Isävainajastaan Vronskilla ei ollut juuri mitään muistoa, ja kasvatuksensa hän oli saanut paashikoulussa.
Päästyään koulusta sangen nuorena ja loistavana upseerina hän oli heti joutunut rikkaiden pietarilaisten sotilaitten tavanmukaiselle ladulle. Jos hän joskus olikin käynyt Pietarin hienoston seurapiireissä, olivat kaikki hänen lempiharrastuksensa kuuluneet seuraelämän ulkopuolelle.
Moskovassa hän oli ensimmäisen kerran ylellisen ja karkean Pietarin-elämänsä jälkeen saanut kokea, miten viehättävää oli lähestyä suloista ja viatonta seurapiirityttöä, joka lisäksi oli kiintynyt häneen. Hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että hänen suhteessaan Kittyyn olisi voinut olla mitään paheksuttavaa. Hän oli pannut parastaan tanssiessaan Kittyn kanssa tanssiaisissa ja käynyt vieraisilla hänen kotonaan. Hän oli jutellut Kittylle kaikenlaista, mitä seuramaailmassa tavallisesti puhutaan: enimmäkseen lorua, mutta tämä loru oli hänen tahtomattaan saanut Kittyn mielessä erityisen arvon. Vaikkakaan hän ei ollut sanonut Kittylle mitään sellaista, mitä ei olisi voinut sanoa kaikkien kuullen, tunsi hän Kittyn tulevan yhä riippuvaisemmaksi hänestä, ja mitä selvemmin hän sen tunsi, sitä mieluisampaa se hänestä oli, ja hänen tunteensa Kittyä kohtaan tulivat yhä hellemmiksi. Hän ei tiennyt, että hänen käyttäytymisellään oli oma määritelty nimensä, että se oli neitosten viekoittelemista ilman avioliittotarkoitusta ja että tuollainen viekoitteleminen oli hänen kaltaistensa komeitten nuorten herrojen tavallisimpia pahoja tekoja. Hän luuli ensimmäisenä keksineensä tuon huvin ja nautti löydöstään.
Jos hän olisi saanut kuulla, mitä tytön vanhemmat puhuivat tuona iltana, jos hän olisi voinut asettua perheen kannalle ja saanut tietää, että Kitty tulee onnettomaksi, jollei hän mene naimisiin tämän kanssa, hän olisi hämmästynyt kovasti eikä olisi voinut uskoa, että se, mikä tuotti niin suurta ja mieluisaa huvia hänelle ja varsinkin Kittylle, oli jotenkin pahaa. Vielä vähemmän hän olisi voinut uskoa, että hänen oli mentävä naimisiin.
Avioliittoa Vronski ei ollut koskaan katsonut mahdolliseksi itselleen. Paitsi että hän ei välittänyt lainkaan perhe-elämästä, hänen kuten koko häntä ympäröivän poikamiesmaailman katsantokannan mukaan perheessä ja varsinkin aviomiehessä oli jopa jotain vierasta, vastenmielistä ja ennen kaikkea naurettavaa. Mutta vaikka Vronski ei aavistanutkaan, mitä vanhemmat puhuivat, tunsi hän lähtiessään tuona iltana Shtsherbatskeilta, että se henkinen side, joka oli olemassa hänen ja Kittyn välillä, oli sinä iltana tullut niin vahvaksi, että jotain olisi pitänyt tehdä. Mutta mitä hän olisi voinut ja mitä hänen olisi pitänyt tehdä, sitä hän ei keksinyt.
"Se se onkin ihanaa" hän ajatteli palatessaan Shtsherbatskeilta, mielessään suloinen puhtauden ja tuoreuden tunne, joka hänellä oli joka kerran heillä oltuaan ja joka johtui osaksi siitä, ettei hän ollut tupakoinut koko iltana, ja samalla myös uusi hellyyden tunne, jonka Kittyn rakkauden muisto hänessä herätti, — "se se on ihanaa, ettemme kumpikaan, en minä eikä hän, ole mitään sanoneet julki, mutta olemme kuitenkin niin hyvin ymmärtäneet toisiamme tuossa katseitten ja äänenpainojen näkymättömässä keskustelussa, että hän tänään selvemmin kuin koskaan ilmaisi minulle rakastavansa minua. Ja miten suloisesti, suoraan ja luottavaisesti! Tunnen itse tulleeni paremmaksi ja puhtaammaksi. Tunnen, että minulla on sydän ja että minussa on paljon hyvää. Nuo suloiset rakastuneet silmät! Kun hän sanoi: paljonkin…"
"No entä sitten? Mikäpä siinä! Minun on hyvä ja hänen on hyvä." Ja hän alkoi miettiä, missä viettäisi lopun iltaa.
Hän ajatteli mielessään niitä paikkoja, jonne olisi voinut mennä. "Klubi, bésigue-peli ja samppanja Ignatovin seurassa? Ei, en mene. Château des fleurs, Oblonski, kupletit, cancan? Ei, kyllästyttää. Juuri siksi minä pidän Shtsherbatskeista, että heidän luonaan tulen itse paremmaksi. Ajan kotiin." Majapaikassaan hän käveli suoraan huoneeseensa, käski tuoda illallista ja sitten riisuuduttuaan ehti tuskin painaa päänsä tyynyyn, kun jo vaipui sikeään uneen.
Seuraavana päivänä yhdentoista aikaan aamulla Vronski ajoi Pietarinradan asemalle äitiään vastaan, ja ensimmäinen ihminen, jonka hän pääportaissa näki, oli Oblonski, joka odotti sisartaan tulevaksi samassa junassa.
— Kas! Teidän kreivillinen ylhäisyytennekö täällä! huudahtiOblonski. — Ketä sinä odotat?
— Äitiäni, vastasi Vronski, puristi hänen kättään hymyillen kuten kaikki, jotka tapasivat Oblonskin, ja lähti hänen kanssaan portaita ylös. — Pitäisi tänään tulla Pietarista.
— Minä kun odotin sinua kahteen asti. Minne sinä menitShtsherbatskien luota?
— Kotiin, vastasi Vronski. — Totta puhuakseni minun oli niin hyvä mieli eilen Shtsherbatskeilta tullessani, ettei haluttanut enää mikään.
— Mä tunnen jalot ratsut omista merkeistään ja rakastuneet miehet mä tunnen silmistään, deklamoi Stepan Arkadjevitsh samoin kuin eilen Levinille.
Vronski hymyili sen näköisenä kuin ei tahtoisi väittää vastaan ja käänsi heti keskustelun toisaalle.
— Entä ketä sinä olet vastassa? kysyi hän.
— Minäkö? Sievännäköistä naista, sanoi Oblonski.
— Vai niin!
— Honni soit qui mal y pense! Anna-siskoani.
— Ahaa, Kareninaa! Vronski sanoi.
— Sinä varmaan tunnetkin hänet?
— Luullakseni! Vai enkö… En tosiaan muista, vastasi Vronski hajamielisesti, kuvitellen hämärästi Kareninan nimen yhteydessä jotain korskeaa ja ikävää.
— Mutta Aleksei Aleksandrovitshin, minun kuuluisan lankoni, sinä varmaan tunnet. Hänet tuntee koko maailma.
— Niin, tunnen kyllä hänen kuuluisan nimensä. Tiedän, että hän on viisas, oppinut, jumalainen, mikä liekin… Mutta tiedäthän etten minä semmoisesta… not in my line.
— Niin, hän on sangen huomattava mies; hieman vanhoillinen, mutta kunnon mies, huomautti Stepan Arkadjevitsh — kunnon mies.
— No sen parempi hänelle, Vronski sanoi hymyillen. — Jaa, olethan sinäkin täällä, hän huomasi oven luona seisovan äitinsä pitkän ja vanhan lakeijan; — tule sisään.
Stepan Arkadjevitsh miellytti Vronskia kuten yleensäkin kaikkia, mutta viime aikoina hän oli tuntenut tätä kohtaan erityistä kiintymystä siksi, että Oblonski hänen mielessään yhdistyi Kittyyn.
— No niin, sunnuntaina siis tarjoamme illalliset diivalle, vai kuinka? hän sanoi ottaen hymyillen häntä käsikoukusta.
— Ehdottomasti. Minä kokoan nimiä listaan. Tutustuitko muuten eilen ystävääni Leviniin? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Kyllä. Mutta hän lähti kovin pian pois.
— Hän on herttainen poika, jatkoi Oblonski. — Eikö olekin?
— En tiedä, vastasi Vronski, — minkä tähden kaikissa moskovalaisissa, tietysti lukuun ottamatta niitä, jolle tässä puhun, — pisti hän leikkisästi väliin, on jotain jyrkkää. He kavahtavat alinomaa takajaloilleen, ovat suutuksissaan, ikään kuin tahtoisivat ilmaista mieltään.
— Taitaapa olla, taitaapa tosiaankin olla… Stepan Arkadjevitsh sanoi iloisesti nauraen.
— Joko tulee? kysyi Vronski rautatievirkailijalta.
— Juna on tulossa, vastasi virkailija.
Junan tulosta kertoi yhä kiireisempi touhu asemalla, tavarankantajien juoksu, santarmien ja virkailijain ilmaantuminen ja vastaanottajien saapuminen. Pakkassumun läpi näkyi lyhyisiin turkkeihin ja pehmeisiin huovikkaisiin sonnustautuneita työmiehiä kulkemassa kaartelevien raiteiden yli. Kauempaa kiskoilta kantautui veturin vihellys, ja jotain raskasta kuului vyöryvän eteenpäin.
— Ei, sanoi Stepan Arkadjevitsh jonka teki kovasti mieli kertoa Vronskille Levinin aikeista Kittyn suhteen. — Sinä et arvioinut oikein minun Leviniäni. Hän on hyvin hermostunut ihminen ja sen tähden joskus ikävä, mutta toisinaan hän taas on hyvin herttainen. Kovin rehti ja vakaa luonne, ja sydän kultaa. Eilen oli erityisiä syitä, jatkoi Stepan Arkadjevitsh merkitsevästi hymyillen ja unohtaen kokonaan sen vilpittömän myötätunnon, jota hän eilen oli tuntenut ystäväänsä kohtaan — nyt hän tunsi samaa Vronskia kohtaan. — Niin, oli olemassa syy, jonka vuoksi hän saattoi olla joko erityisen onnellinen tai erityisen onneton. Vronski pysähtyi ja kysyi suoraan:
— Mikä niin? Vai kosiko hän eilen kälyäsi?
— Kenties, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Jotain sentapaista minä eilen vainusin. Niin, jos hän lähti aikaisin pois ja lisäksi vielä huonolla tuulella, on asia selvä… Hän on jo kauan ollut rakastunut, ja minun on sääli häntä.
— Vai niin!… Luulen muuten, että kälysi voisi toivoa parempaakin naimakauppaa, Vronski sanoi, oikaisi rintaansa ja jatkoi matkaa.
Toden totta, veturi vihelsi jo etäällä. Muutaman minuutin kuluttua alkoi asemasilta vapista, ja veturi vieri asemalle pakkasen alas painamaa höyryä puhkuen, keskirattaan vipu koukistui ja ojentui hitaasti ja tahdikkaasti; yhä hitaammin, tärinää voimistaen, läheni hiilivaunun jälkeinen matkatavaravaunu, jossa vikisi koira; ja viimein, ennen pysähtymistään nytkähdellen, saapuivat matkustajavaunut.
Uljaan näköinen junailija vihelsi vauhdissa pilliinsä ja hypähti pois junasta, ja sen jälkeen siitä alkoi yksitellen laskeutua kiirehtiviä matkustajia: suoraryhtinen kaartin upseeri, joka pälyili ankarasti ympärilleen; iloisesti hymyilevä ketterä pikku kauppias laukku kädessä; talonpoika säkki olalla.
Vronski katseli vaunuja ja tulijoita Oblonskin rinnalla seisten ja unohti kokonaan äitinsä. Se, mitä hän juuri oli kuullut Kittystä, sai hänen mielensä iloiseen vireeseen. Hänen rintansa oikeni kuin itsestään ja silmät välkkyivät. Hän tunsi itsensä voittajaksi.
— Kreivitär Vronskaja on tuossa osastossa, sanoi uljaannäköinen junailija tullen Vronskin luo.
Junailijan sanat herättivät hänet haaveista ja palauttivat mieleen äidin sekä lähestyvän kohtaamisen hänen kanssaan. Vronski ei sydämensä sisimmässä kunnioittanut äitiään eikä — syistä hän ei ollut tehnyt selkoa itselleen — pitänyt hänestä. Silti hänen tuli omien piiriensä näkökannan ja saamansa kasvatuksen nojalla suhtautua äitiinsä mitä suurimmassa määrin nöyrästi ja kunnioittavasti, vieläpä sitä enemmän, mitä vähemmän hän tätä sydämessään kunnioitti ja rakasti.
Vronski lähti junailijan jäljessä vaunuun, mutta pysähtyi vaunuosaston ovelle antaakseen tietä ulos tulevalle naishenkilölle.
Tottuneena maailmanmiehenä Vronski huomasi heti, luotuaan yhden ainoan silmäyksen tuon vallasnaisen ulkoasuun, hänen kuuluvan korkeimpaan seurapiiriin. Vronski pyysi anteeksi ja oli jo menossa vaunuun, mutta tunsi pakottavaa tarvetta katsahtaa häneen vielä kerran — ei niinkään hänen harvinaisen kauneutensa eikä hänen olemuksensa hienostuneisuuden ja koruttoman sulouden vuoksi kuin siksi, että noiden suloisten kasvojen ilmeessä oli jotain erikoisen hyväilevää ja hellää. Vronskin katsoessa häneen käänsi hänkin päänsä sinnepäin. Välkkyvät, tiheitten ripsien vuoksi tummilta näyttävät harmaat silmät pysähtyivät ystävällisinä ja tarkkaavaisina katsomaan Vronskia ikään kuin tunnustellen häntä, mutta kääntyivät pian ohikulkevaa joukkoa kohti kuin etsien jotain. Tuosta pikaisesta katseesta Vronski ehti huomata, että naisen kasvot väreilivät pidätettyä vilkkautta, joka lehahteli välkkyvien silmien ja hienoiseen hymyyn kaartuvien punaisten huulten välillä. Hänen koko olemuksensa näytti olevan tulvillaan eräänlaista yltäkylläisyyttä, joka hänen tahtomattaankin pulpahteli esiin milloin silmien välkkeessä, milloin hymyssä. Hän sammutti tahallaan valon silmistään, mutta se kajasteli hänen tahtomattaankin hiljaisessa hymyssä.
Vronski meni vaunuun. Hänen äitinsä, mustasilmäinen ja tekokiharainen luiseva vanha rouva, tarkasteli poikaansa silmät sirrillään ja ohuet huulet kevyessä hymyssä. Noustuaan vaununsohvalta ja annettuaan matkalaukkunsa kamarineitsyelleen hän ojensi pojalleen pienen luisevan kätensä, jota tämä suuteli. Itse hän suuteli poikaansa poskelle.
— Sinä sait sähkösanoman? Oletko ollut terve? Luojan kiitos.
— Hyvinkö matka meni? sanoi poika istuutuen hänen viereensä ja tahtomattaan kuulostellen oven takaa kuuluvaa naisääntä. Hän tiesi äänen kuuluvan samalle vallasnaiselle, jonka hän oli tavannut vaunun oven luona.
— En ole kuitenkaan yhtä mieltä kanssanne, sanoi naisääni.
— Se on pietarilainen katsantokanta, hyvä rouva.
— Ei pietarilainen, vaan yksinkertaisesti naisen kanta, vastasi nainen.
— No hyvästi sitten. Sallikaa minun suudella kättänne.
— Näkemiin, Ivan Petrovitsh. Katselkaahan, eikö veljeni ole siellä, ja lähettäkää hänet minun luokseni, sanoi vallasnainen aivan oven vieressä ja tuli uudelleen vaunuosastoon.
— Oletteko löytänyt veljenne? kysyi Vronskaja kääntyen vallasnaisen puoleen.
Vronski huomasi nyt, että se oli Karenina.
— Veljenne on täällä, hän sanoi nousten seisomaan. — Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä, mutta olihan meidän tuttavuutemme niin lyhytaikainen, Vronski sanoi kumartaen, — ettette varmaankaan enää muista minua.
— Oi ei! sanoi Karenina, — minä kyllä olisin teidät tuntenut, mehän olemme teidän äitinne kanssa puhuneet koko matkan melkein yksinomaan teistä, hän sanoi ja antoi esiin pyrkivän eloisuuden viimeinkin näkyä hymyssään. — Mutta veljeänipä ei näy.
— Käy hakemassa hänet, Aljosha, sanoi kreivitär. Vronski meni asemasillalle ja huudahti:
— Oblonski! Täällä!
Mutta Karenina ei odottanut veljensä tuloa, vaan nähtyään tämän astui varmoin, kevein askelin ulos vaunusta. Ja heti kun veli saapui hänen luokseen, hän kietoi vasemman kätensä kaulaan, taivutti tämän nopeasti luokseen ja suuteli tätä kiihkeästi. Vronski katseli häntä hellittämättä, hämmästeli hänen liikkeidensä varmuutta ja siroutta ja hymyili, syytä siihen tietämättä. Mutta muistaessaan äitinsä odottavan hän meni takaisin vaunuun.
— Eikö hän tosiaankin ole hyvin herttainen? sanoi kreivitär Kareninasta. — Hänen miehensä ohjasi hänet vierustoverikseni, ja minä olen hyvin hyvilläni siitä. Me olemme puhelleet koko matkan. No niin, sinunhan sanotaan… vous filez le parfait amour. Tant mieux, mon cher, tant mieux.
— En tiedä, mitä te tarkoitatte, maman, vastasi poika kylmästi. —No emmekö lähde, maman?
Karenina tuli vielä kerran vaunuun sanoakseen hyvästi kreivittärelle.
— No niin, kreivitär, te olette tavannut poikanne ja minä veljeni, hän sanoi iloisesti. — Ja kaikki minun tarinani ovat loppuneet, ei olisi enää mitään kerrottavaa.
— Eikö mitä, sanoi kreivitär tarttuen hänen käteensä, — matkustaisin teidän kanssanne vaikka maailman ympäri ikävystymättä. Te olette niitä viehättäviä naisia, joitten kanssa on hauska sekä puhua että olla vaiti. Älkääkä turhaan huolehtiko pojastanne: täytyyhän sentään voida erota edes vähäksi aikaa.
Anna Karenina seisoi liikkumatta, vartalo harvinaisen suorana, ja hänen silmänsä hymyilivät.
— Anna Arkadjevnalla, kreivitär selitti pojalleen, — on pikku poika, kahdeksanvuotias muistaakseni, eivätkä he ole koskaan olleet erossa toisistaan, ja Anna Arkadjevnan on nyt paha olla, kun jätti hänet.
— Niin, me olemme koko ajan kreivittären kanssa puhuneet: minä omasta pojastani ja hän omastaan, sanoi Karenina, ja taaskin hänen kasvonsa valaisi hymy, hellä, Vronskille suunnattu hymy.
— Luultavasti se on kyllästyttänyt teitä kovasti, Vronski sanoi tavoittaen heti lennosta hänelle heitetyn liehakoinnin pallon. Karenina ei nähtävästi kuitenkaan tahtonut jatkaa keskustelua siinä äänilajissa, vaan kääntyi kreivittären puoleen: — Suuri kiitos teille. Eilinen päivä kului aivan huomaamatta. Näkemiin, kreivitär.
— Hyvästi, ystäväiseni, vastasi kreivitär. — Antakaa minun suudella suloisia kasvojanne. Sanon suoraan, kursailematta, niin kuin vanhojen on tapana, että olen kiintynyt teihin.
Niin virallinen kuin tuo lause olikin, Karenina uskoi siihen nähtävästi sydämestään ja iloitsi siitä. Hän punastui, kumartui kevyesti ja painoi kasvonsa kreivittären huulia vasten, ja kun hän sitten nousi ojentaen kätensä Vronskille, huulten ja silmien vaiheilla karehti jo tuttu hymy. Tämä tarttui pieneen käteen ja ilostui aivan erityisesti havaitessaan, miten tarmokkaasti, lujasti ja rohkeasti tuo käsi pudisti hänen kättään. Karenina poistui nopein askelin, jotka niin kumman keveästi kannattivat hänen melko täyteläistä vartaloaan.
— Hyvin suloinen, sanoi vanha rouva.
Samaa ajatteli poikakin. Vronski seurasi Kareninaa silmillään, kunnes tämän siro vartalo katosi, ja hymy pysähtyi hänen huulilleen. Ikkunasta hän näki, miten Karenina meni veljensä luo, tarttui tämän käteen ja alkoi vilkkaasti puhua jotain, jolla ei nähtävästi ollut mitään yhteyttä hänen, Vronskin, kanssa, ja se tuntui hänestä ikävältä.
— Oletteko, maman, ollut aivan terve? toisti Vronski kääntyen äitinsä puoleen.
— Kaikki olemme voineet mitä parhaiten. Alexandre on ollut hyvin herttainen. Ja Marie on niin kaunistunut. Hän on hyvin miellyttävä.
Ja hän alkoi taaskin puhua siitä, mikä eniten kaikesta huvitti häntä: pojanpoikansa ristiäisistä, joita varten hän oli tehnyt matkan Pietariin, ja hallitsijan erityisestä suosionosoituksesta hänen vanhempaa poikaansa kohtaan.
— Tuossa on Lavrentikin, Vronski sanoi katsoen ikkunaan, — lähtekäämme nyt, jos suvaitsette.
Talon vanha hovimestari, joka oli matkustanut kreivittären mukana, tuli vaunuun sanomaan, että kaikki oli valmiina, ja kreivitär nousi lähteäkseen.
— Menkäämme, nyt on vähän väkeä, Vronski sanoi. Kamarineiti otti käsilaukun ja sylikoiran, hovimestari ja kantaja muut tavarat. Vronski talutti äitiään käsikoukusta; mutta juuri kun he tulivat ulos vaunusta, juoksi muutamia miehiä säikähtyneen näköisinä ohitse. Myös asemapäällikkö oudonvärisessä virkalakissaan juoksi. Nähtävästi oli jotain erikoista tapahtunut. Junassa saapunut yleisö kiiruhti takaisin.
"Mitä?…Mitä?…Missä?…Heittäytyi!… Jäi alle!…" kuului ohikulkijain joukosta.
Stepan Arkadjevitsh palasi myös käsikoukussa sisarensa kanssa, ja säikähtyneen näköisinä he pysähtyivät äskeisen vaunun viereen vältellen väkijoukkoa.
Naiset menivät vaunuun, ja Vronski lähti Stepan Arkadjevitshin kanssa väkijoukon perään tiedustellakseen onnettomuuden yksityiskohtia.
Ratavahti oli kenties ollut juovuksissa tai suojannut päänsä liiankin tiiviisti pakkaselta eikä ollut kuullut takaperin tulleen junan tärinää, vaan jäänyt alle.
Jo ennen kuin Vronski ja Oblonski palasivat, olivat naiset saaneet hovimestarilta tietää nämä yksityiskohdat.
Oblonski ja Vronski olivat kumpikin nähneet silpoutuneen ruumiin. Oblonski kärsi silminnähtävästi. Hän rypisteli kasvojaan ja näytti olevan itkemäisillään.
— Oi, miten kauheaa! Oi, Anna, jos sinä olisit nähnyt! Voi, miten kauheaa! puheli hän.
Vronski oli vaiti, ja hänen kauniit kasvonsa olivat vakavat, mutta aivan tyynet.
— Oi jos te olisitte nähnyt, kreivitär, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Hänen vaimonsakin oli siinä… Kauheaa oli nähdä häntä… Hän heittäytyi ruumiin päälle. Kuuluu olleen suuren perheen isä. Kauheata!
— Eikö voitaisi tehdä mitään vaimoraukan hyväksi? kuiskasi Karenina kiihtyneenä.
Vronski katsahti häneen ja lähti samassa ulos vaunusta.
— Minä tulen heti, maman, virkkoi hän kääntyen ovessa.
Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi, keskusteli Stepan Arkadjevitsh jo kreivittären kanssa uudesta laulajattaresta, ja kreivitär vilkuili kärsimättömästi ovea kohti odottaen poikaansa.
— Lähtekäämme nyt, Vronski sanoi tullen vaunuun.
He lähtivät yhdessä. Vronski kulki edellä äitinsä kanssa. Karenina veljineen kulki jäljessä. Aseman ulko-ovella Vronskin tavoitti asemapäällikkö, joka oli kiiruhtanut hänen jäljestään.
— Te annoitte apulaiselleni kaksisataa ruplaa. Olkaa niin hyvä ja merkitkää, kenelle te ne määräätte.
— Leskelle, Vronski sanoi kohauttaen olkapäitään, — minä en käsitä mitä kyselemistä siinä on.
— Tekö annoitte? huudahti Oblonski takaapäin ja puristaen sisarensa käsivartta lisäsi: — Se oli hyvin tehty, oikein hyvin tehty! Eikö ole kunnon mies? Jääkää hyvästi, kreivitär.
Ja hän pysähtyi sisarensa kanssa etsiskelemään tämän kamarineitoa.Kun he tulivat aseman edustalle, Vronskin vaunut olivat jo menneet.Kulkijat puhelivat yhä äskeisestä tapahtumasta.
— Siinä vasta kamala kuolema, sanoi muuan herra ohi kulkiessaan. —Sanovat menneen kahdeksi kappaleeksi.
— Minä taas luulen, että se on kaikkein helpoin ja pikaisin, huomautti toinen.
— Kuinka niillä ei ole varokeinoja, sanoi kolmas
Karenina istuutui vaunuihin, ja Stepan Arkadjevitsh huomasi hämmästyksekseen hänen huultensa vapisevan ja hänen olevan itkuun purskahtamaisillaan.
— Mikä sinun on, Anna? kysyi hän, kun he olivat ajaneet muutamia satoja sylejä.
— Paha enne, sanoi sisar.
— Mitä hullutusta, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Sinä pääsit perille, vähät muusta. Et voi kuvitella, miten paljon toivoa panen sinuun.
— Oletko sinä jo kauan ollut tuttu Vronskin kanssa? kysyi sisar.
— Olen. Tiedätkö, me toivomme hänen naivan Kittyn.
— Niinkö? Anna sanoi hiljaa. — No niin, puhutaanpa nyt sinusta, lisäsi hän ravistaen päätään ikään kuin olisi tahtonut karkottaa ruumiistaan jotain vierasta ja häiritsevää. — Miten sinun asiasi ovat? Sain kirjeesi, ja tässä olen nyt.
— Niin, olet ainoa toivoni, sanoi Stepan Arkadjevitsh.
— Kerro minulle kaikki.
Ja Stepan Arkadjevitsh alkoi kertoa.
Kun oli tultu perille, auttoi Oblonski sisarensa ulos vaunuista, puristi hänen kättään ja lähti virastoonsa.
Kun Anna astui sisään, istui Dolly pienessä vierashuoneessa, sylissään valkotukkainen, pullea poika, joka jo nyt oli isänsä näköinen, ja kuulusteli pojan ranskanläksyä. Poika luki nypläten kädellään puseronsa putoamaisillaan olevaa nappia ja koettaen nyhtää sitä irti. Äiti oli jo useita kertoja vetänyt käden pois, mutta pullea kätönen kävi taas napin kimppuun. Äiti nyhtäisi napin irti ja pani sen taskuunsa.
— Koetapa pitää kätesi aloillaan, Grisha, hän sanoi ja ryhtyi taas jatkamaan peitettään, jota hän oli jo kauan kutonut ottaen sen aina esille vaikeina hetkinään. Nyt hän kutoi hermostuneesti, sormi nytkähdellen, ja laski silmukoita. Vaikka hän olikin eilen käskenyt sanomaan miehelleen, ettei häntä liikuttanut, tuliko tämän sisar vai oli tulematta, oli hän pannut kaikki kuntoon kälynsä tulon varalta ja odotteli tätä jännittyneenä.
Dolly oli surunsa masentama ja kokonaan sen vallassa. Mutta hän muisti sentään, että Anna, hänen kälynsä, oli hyvin huomatun pietarilaisen henkilön puoliso ja pietarilainen grande dame. Ja sen vuoksi hän ei tehnyt niin kuin oli miehelleen uhannut eikä unohtanut kälynsä tuloa. "Ja eihän Anna oikeastaan ole mihinkään syypää", ajatteli Dolly, "minä en tiedä hänestä mitään muuta kuin hyvää, ja minua kohtaan hän on aina osoittanut pelkkää hyvyyttä ja ystävällisyyttä." Totta kyllä, mikäli hän saattoi muistaa vaikutelmaansa Kareninien luota Pietarista, itse heidän kotinsa ei häntä miellyttänyt: koko heidän perhe-elämänsä luonteessa oli jotain valheellista. "Mutta miksi minä en ottaisi häntä vastaan? Kunhan hän vain ei rupeaisi lohduttelemaan minua!" ajatteli Dolly. "Kaikki lohduttelut, neuvot ja kristilliset anteeksiannot, — kaiken sen olen jo tuhannesti miettinyt, eikä niistä ole iloa."
Kaikki nämä päivät Dolly oli ollut yksin lastensa kanssa. Surustaan hän ei tahtonut puhua, mutta tuo suru sydämessä hän ei voinut puhua muustakaan. Hän tiesi tavalla tai toisella sanovansa Annalle kaiken, ja väliin häntä ilahdutti ajatus, miten hän sen sanoisi, väliin kiukutti, että hänen oli pakko puhua nöyryytyksestään miehensä sisarelle ja kuulla tältä neuvon ja lohdutuksen valmiita korulauseita.
Dolly oli, kuten usein sattuu, kelloa katsellen odottanut Annaa joka hetki tulevaksi ja herpaantunut juuri siksi hetkeksi, jolloin vieras oli tullut, niin ettei ollut huomannutkaan soittoa.
Kuultuaan vaatteiden kahinaa ja keveitä askelia ovelta hän katsahti sinnepäin, ja hänen riutuneille kasvoilleen sävähti väkisinkin hämmästys eikä ilo. Hän nousi ja syleili kälyään.
— Joko sinä olet tullut? hän sanoi suudellen Annaa.
— Dolly, miten hauska nähdä sinua!
— Ja minusta sinua, Dolly sanoi kevyesti hymyillen ja koettaen päätellä Annan ilmeestä, tiesikö tämä. "Varmaankin tietää", arveli hän huomatessaan myötätuntoisen ilmeen Annan kasvoilla. — Mennään, minä saatan sinut huoneeseesi, jatkoi hän koettaen lykätä selvittelyn hetkeä mahdollisimman pitkään.
— Onko tämä Grisha? Hyvänen aika, kuinka hän on kasvanut! Anna sanoi ja suudeltuaan poikaa katsoi Dollyä pitkään ja punastui. — Ei, kuule, salli minun olla täällä.
Hän otti liinan ja hatun päästään, ja kun hattu takertui mustien, kaikkialla kiemurtelevien hiusten kiharaan, hän irrotti sen pään pudistuksella.
— Ja sinä se vain loistat onnea ja terveyttä! Dolly sanoi miltei kadehtien.
— Minäkö?… Niin, Anna sanoi. — No hyvänen aika, Tanja! Minun Serjozhani ikätoveri, lisäsi hän kääntyen sisään juoksevan tytön puoleen. Hän otti tämän syliinsä ja suuteli. — Suloinen tyttö, voi kuinka suloinen! Näytä minulle heidät kaikki.
Hän mainitsi heidän nimensä, muisti jopa kaikkien lasten syntymävuodet ja kuukaudet, luonteet ja sairaudetkin, eikä Dolly voinut olla antamatta arvoa sille.
— No menkäämme katsomaan, hän sanoi. — Vahinko, että Vasja nukkuu.
Katseltuaan lapsia he istuutuivat kahden vierassaliin kahvia juomaan.Anna tarttui tarjottimeen ja siirsi sen sitten kauemmaksi.
— Dolly, hän sanoi, — hän kertoi minulle.
Dolly katsoi kylmästi Annaan. Hän odotti nyt saavansa kuulla teeskennellyn myötätuntoisia korulauseita; mutta Anna ei sanonut mitään sellaista.
— Dolly rakas! hän sanoi, — minä en tahdo puhua sinulle hänen puolestaan enkä lohdutella sinua; se on mahdotonta. Mutta minun on vain niin sääli sinua, niin sydämen pohjasta sääli sinua, rakas ystävä!
Hänen loistavien silmiensä tiheitten ripsien lomasta kihosi kyyneleitä. Hän siirtyi lähemmäksi kälyään ja otti hänen kätensä omaan pieneen tarmokkaaseen käteensä. Dolly ei vastustanut, mutta hänen kasvojensa kuiva ilme ei muuttunut. Hän sanoi:
— Minua on turha lohduttaa. Kaikki on mennyttä sen jälkeen, mitä on tapahtunut… kaikki on hukassa!
Mutta heti kun hän oli sen sanonut, hänen kasvojensa ilme lauhtui.Anna otti Dollyn kuivan, laihan käden, suuteli sitä ja sanoi:
— Mitä olisi tehtävä, Dolly, mitä olisi tehtävä? Miten olisi parasta menetellä tässä kauheassa tilanteessa? — Sitä pitäisi miettiä.
— Kaikki on lopussa eikä siitä enää muutu, Dolly sanoi. — Ja pahinta kaikesta on se, ymmärrätkö, että minä en voi jättää häntä: olen sidottu lasten vuoksi. Ja hänen kanssaan minä taas en voi elää, minun on tuskallista nähdäkin häntä.
— Dolly, kultaseni, hän on kertonut minulle, mutta minä tahtoisin kuulla sen sinulta, kerro sinä minulle kaikki.
Dolly katsahti häneen kysyvästi.
Annan kasvoista kuvastui teeskentelemätön osanotto ja rakkaus.
— Jos tahdot, hän sanoi äkkiä. — Minä kerron alusta asti. Sinä tiedät millaisena minä menin naimisiin. Sen kasvatuksen ansiosta, jonka maman antoi minulle, en ollut ainoastaan viaton, vaan suorastaan tyhmäkin. Minä en tiennyt mitään. Aviomiehet kuuluvat kertovan vaimoilleen entisen elämänsä, mutta Stiva — hän korjasi — Stepan Arkadjevitsh ei puhunut minulle mitään. Et varmaan usko, että minä tähän saakka olin luullut olevani ainoa nainen, jonka hän on tuntenut! Niin olin elänyt kahdeksan vuotta. Voitko käsittää, etten ollenkaan aavistanut minkäänlaista uskottomuutta ja että pidin sitä suorastaan mahdottomanakin! Ja sitten, voitko kuvitella, millaista on, kun sellaisessa luulossa oltuaan saa yhtäkkiä tietää asian koko kauheuden ja koko iljettävyyden… Koeta ymmärtää minua. Olla varma onnestaan ja yhtäkkiä…, jatkoi Dolly pidättäen itkuaan, — ja saada kirje… hänen kirjeensä hänen rakastajattarelleen, kotiopettajattarellemme. Ei, se on liian kauheata! Hän otti kiireesti nenäliinansa ja peitti kasvonsa. Minä käsitän vielä ihastuksen, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen, mutta ruveta nyt harkitusti, kavalasti pettämään minua… ja kenen kanssa sitten!… Olla minun mieheni ja samalla elää hänen kanssaan… se on kauheata! Sinä et voi sitä ymmärtää…
— Voi ei, minä ymmärrän! Ymmärrän, rakas Dolly, ymmärrän, puheliAnna puristaen hänen kättään.
— Ja sinä luulet hänen käsittävän minun asemani koko kauheuden? jatkoi Dolly. — Ei ollenkaan. Hän on onnellinen ja tyytyväinen.
— Ei, ei keskeytti Anna nopeasti, — hän on onneton ja katumuksen musertama…
— Osaako hän katua? keskeytti Dolly katsoen tarkkaavasti kälyään silmiin.
— Kyllä, minä tunnen hänet. En voinut katsoa häntä säälimättä. Me tunnemme hänet kumpikin. Hän on hyväluontoinen, mutta samalla ylpeä ja ymmärtää nykyisen alennuksensa. Mikä minua eniten liikutti… (ja Anna arvasi oikein, mikä eniten liikuttaisi Dollyä) häntä näkyi kiusaavan kaksi asiaa: häpeä lastensa edessä ja se, että hän rakastaessaan sinua… niin, niin, rakastaessaan enemmän kuin mitään maailmassa, hän torjui kiireesti Dollyn vastaväitteet, on tuottanut sinulle kipua, on musertanut sinut. "Ei, ei, hän ei voi antaa anteeksi", hän sanoi minulle vähän väliä sinusta.
Dolly katsoi mietteissään kälynsä ohi kuunnellen hänen sanojaan.
— Minä kyllä käsitän, että hänen asemansa on kauhea: syyllisen on pahempi kuin syyttömän, hän sanoi, — jos hän tuntee, että koko onnettomuus on hänen syytään. Mutta kuinka voin antaa anteeksi, ruveta jälleen hänen vaimokseen sen toisen jälkeen? Elämä hänen kanssaan tulee minulle tästä lähin olemaan tuskaa juuri sen vuoksi, että minä rakastan entistä rakkauttani häneen…
Ja nyyhkytykset katkaisivat hänen sanansa.
Mutta aina kun hän oli heltymäisillään, alkoi hän taas, ikään kuin tahallaan, puhua siitä, mikä oli omiaan hermostuttamaan häntä.
— Se nainenhan on nuori ja kaunis, jatkoi hän. — Ja sinä tiedät, Anna, että minun nuoruuteni ja kauneuteni ovat menneet… ja kenelle? Hänelle ja hänen lapsilleen. Minä olen palvellut häntä aikani, ja siinä palveluksessa on minulta mennyt kaikki, ja nyt tuo nuori, mauton olento on tietenkin hänelle mieleisempi. He ovat varmaan puhuneet keskenään minusta, tai, vielä pahempi, vaikenemalla sivuuttaneet… Ymmärrätkö sinä?
Taas syntyi hänen silmiinsä vihan hehku.
— Ja kaiken tämän jälkeen hän tulee puhumaan minulle… Ja minun pitäisi uskoa häntä? Ei koskaan. Ei, kaikki on mennyttä, kaikki, mikä ennen oli lohtuna ja palkkana työstä ja vaivoista… Voitko käsittää? Juuri äsken opetin Grishaa: ennen tein sen ilomielin, nyt se on minulle tuskaa. Mitä varten nuo lapset? On kauheaa, kun sydän tuntuu yhtäkkiä kääntyneen nurin, ja rakkauden ja hellyyden sijasta tunnen nyt häntä kohtaan vain vihaa, niin, vihaa. Minä tappaisin hänet ja…
— Kultaseni, Dolly, minä käsitän, mutta älä kiusaa itseäsi. Sinä olet niin syvästi loukkaantunut ja kiihkoissasi, ettet näe kaikkea oikeassa valossa.
Dolly vaikeni, ja he olivat parisen minuuttia ääneti.
— Mitä minun on tehtävä, sano Anna, auta minua. Minä olen miettinyt kaikkea moneen kertaan enkä käsitä mitään.
Anna ei voinut keksiä apua, mutta hänen sydämensä tulvi vastakaikua kälyn jokaiselle sanalle ja ilmeelle.
— Sen vain sanon, aloitti Anna, — minä olen hänen sisarensa ja tunnen hänen luonteensa, tuon kyvyn unohtaa kerrassaan kaikki (hän teki kädellään liikkeen otsansa editse), tuon kyvyn ihastua perinpohjin, mutta myöskin kyvyn katua sydämensä pohjasta. Nyt hän ei voi käsittää, kuinka hän on voinut tehdä niin kuin on tehnyt.
— Ei, hän käsittää ja on käsittänyt! keskeytti Dolly. — Mutta minä… sinä unohdat minut… onko minun silti sen helpompi olla?
— Odota hiukan. Kun hän kertoi minulle, minä en, tunnustan sen sinulle suoraan, vielä käsittänyt sinun asemasi kauheutta. Näin vain hänet ja rikkoutuneen perheen; minun oli sääli häntä. Mutta puhuttuani sinun kanssasi näen naisena asian toisen puolen; minä näen sinun kärsimyksesi enkä osaa sanoakaan miten sääli minun on sinua! Dolly, kultaseni, minä käsitän täydellisesti sinun kärsimyksesi, sitä vain en tiedä, onko sinussa… en tiedä paljonko sydämessäsi on vielä jäljellä rakkautta häneen. Sinä itse tiedät, onko sitä niin paljon, että voit antaa hänelle anteeksi. Jos on, niin anna!
— Ei, aloitti Dolly; mutta Anna keskeytti hänet suudellen vielä kerran hänen kättään.
— Minä tunnen maailmaa enemmän kuin sinä, hän sanoi. — Minä tunnen nuo Stivan kaltaiset miehet ja tiedän, miten he katsovat näitä asioita. Sinä sanoit, että hän on sen naisen kanssa puhunut sinusta. Niin ei ole laita. Ne ihmiset ovat uskottomia, mutta kotiliesi ja vaimo ovat heille pyhättö. Jollain tavoin he kuitenkin halveksivat noita naisia eivätkä anna niiden sekoittaa perhe-elämäänsä. He vetävät jonkin näkymättömän viivan perheen ja niiden välille. Minä en sitä käsitä, mutta niin on asia.
— Niin, mutta hän on suudellut tuota naista…
— Kuules, Dolly rakas. Minä muistan Stivan, kun hän oli rakastunut sinuun. Minä muistan tuon ajan, kun hän kävi luonani ja itki puhuessaan sinusta, ja sen millaista runoutta ja ylevyyttä hän sinussa näki, ja minä tiedän, että mitä kauemmin hän on sinun kanssasi elänyt, sitä korkeammalle hän on sinut asettanut. Mehän monesti nauroimme hänelle ennen, kun hän joka sanaan lisäsi: "Dolly on ihmeellinen nainen". Sinä olet aina ollut ja pysyt hänen silmissään jumalattarena, kun taas tuo ihastus ei ole sielullista…
— Mutta jos se ihastus uusiutuu?
— Se ei voi toistua, mikäli minä ymmärrän.
— Mutta antaisitko sinä anteeksi?
— En tiedä, en voi asettua asemaasi… Ei, voin kyllä, Anna sanoi hetken mietittyään, ja johdatettuaan mieleensä kälynsä aseman ja punnittuaan sitä sisäisessä vaa'assa hän lisäsi: — Ei, voin, voin, voin. Kyllä minä antaisin anteeksi. Minä en olisi enää sama, niin, mutta antaisin anteeksi ja niin täydellisesti kuin ei mitään olisi koskaan ollutkaan…
— Niin, tietysti, katkaisi Dolly nopeasti, ikään kuin olisi puhunut monesti ajattelemastaan asiasta, — muutenhan se ei olisi mikään anteeksianto. No niin, mennäänpä nyt, minä saatan sinut huoneeseesi, hän sanoi nousten tuoliltaan ja syleillen Annaa mennessään. — Rakkaani, kuinka minä olen iloinen, että tulit. Minulla on nyt paljon kevyempi olo.