Koko sen päivän Anna vietti kotona, toisin sanoen Oblonskeilla, eikä ottanut ketään vastaan, vaikkakin jotkut hänen tuttavistaan saatuaan tietää hänen saapumisensa heti samana päivänä olivat kiiruhtaneet häntä tapaamaan. Anna oli viettänyt koko aamupäivän Dollyn ja lasten seurassa. Hän oli vain lähettänyt kirjelapun veljelleen, jotta tämä ehdottomasti tulisi kotiin päivälliselle. "Tule kotiin, Jumalan avulla kaikki käy hyvin", kirjoitti hän.
Oblonski söi päivällistä kotona; keskustelu liikkui yleisissä asioissa, ja Dolly puhui hänen kanssaan jälleen sinutellen häntä, mitä ei ollut viime aikoina tapahtunut. Miehen ja vaimon suhde oli edelleen etäinen, mutta enää ei ollut puhetta erosta, ja Stepan Arkadjevitsh näki mahdollisuuksia selvittelyyn ja sovinnontekoon.
Heti päivällisen jälkeen tuli Kitty. Hän tunsi kyllä Anna Arkadjevnan, mutta kovin pinnallisesti, ja tuli nyt sisarensa luo jännittäen hiukan sitä, miten tuo kaikkien kehuma pietarilainen seurapiirinainen ottaisi hänet vastaan. Mutta hän miellytti Anna Arkadjevnaa, sen hän huomasi heti. Anna ihaili silminnähtävästi hänen kauneuttaan ja nuoruuttaan, eikä Kitty ollut vielä ehtinyt toipua jännityksestään, kun hän jo tunsi joutuneensa Annan vaikutuksen alaiseksi, vieläpä suorastaan rakastuneensa häneen, kuten nuoret tytöt voivat rakastua naimisissa oleviin ja vanhempiin naisiin. Anna ei ollut sen näköinen kuin seurapiirinaisen ja kahdeksanvuotiaan pojan äidin olisi luullut olevan. Pikemminkin hän olisi muistuttanut kaksikymmenvuotiasta tyttöä liikkeittensä notkeuden, raikkautensa ja milloin hymyssä, milloin katseessa pilkahtavan eloisuutensa vuoksi, ellei hänen silmissään olisi ollut vakavaa, väliin surullista ilmettä, joka kummastutti ja viehätti Kittyä. Kitty tunsi, että Anna oli täysin suora eikä peitellyt mitään, mutta että hänessä oli jokin toinen, korkeampi, monimutkaisten ja runollisten intressien maailma, joka pysyi Kittyltä salassa.
Kun Dolly päivällisen jälkeen oli mennyt huoneeseensa, nousi Anna nopeasti sohvalta ja meni veljensä luo, joka sytytteli sikariaan.
— Stiva, hän sanoi iskien veljelleen iloisesti silmää, siunaten hänet ristinmerkillä ja viitaten katsellaan oveen, — mene, ja Herra sinua auttakoon.
Stepan Arkadjevitsh ymmärsi sisarensa tarkoituksen, pani pois sikarin ja katosi oven taakse.
Kun hän oli mennyt, Anna palasi takaisin sohvalle, missä oli istunut lasten ympäröimänä. Siksikö, että lapset olivat huomanneet äidin pitävän tuosta tädistä, vai siksikö, että he itse vaistosivat hänen erityisen viehätysvoimansa, molemmat vanhemmat lapset ja näiden perässä myös nuoremmat, kuten lasten usein oli tapana, kiintyivät jo ennen päivällistä uuteen tätiin eivätkä jättäneet häntä rauhaan. Ja heidän kesken sukeutui jokin leikin tapainen: kuka saisi istua lähimpänä tätiä, koskettaa häntä, pidellä hänen pientä kättään, suudella häntä, leikkiä hänen sormuksellaan tai koskettaa edes hänen hameensa reunaa.
— No niin, kuinkas me äsken istuimmekaan, sanoi Anna Arkadjevna istuutuen paikalleen.
Ja Grisha pisti taas päänsä tädin käsivarren alle ja nojasi hänen vaatteitaan vasten säteillen ylpeydestä ja onnesta.
— Niin, koska ne tanssiaiset nyt ovat? kääntyi Anna Kittyn puoleen.
— Tulevalla viikolla, ja hyvät ovatkin. Sellaiset tanssiaiset, joissa on aina hauskaa.
— On siis sellaisiakin, joissa aina on hauskaa? Anna sanoi kevyen pilkallinen hymy huulillaan.
— On, omituista kyllä. Bobrishtsheveillä on aina hauskaa, Nikitineillä samoin, mutta Mezkoveilla on aina ikävää. Ettekö te sitten ole sitä huomannut?
— En, kultaseni, minä en enää usko olevan tanssiaisia, joissa olisi hauskaa, Anna sanoi, ja Kitty huomasi hänen silmissään sen erikoisen maailman, joka ei vielä ollut avoinna hänelle. — Minä tiedän vain sellaisia, joissa on vähemmän kuivaa ja ikävää…
— Kuinka teillä voisi olla ikävää tanssiaisissa?
— Miksi sitten ei minulla voisi olla ikävää tanssiaisissa? kysyiAnna. Kitty huomasi, että Anna tiesi, millaisen vastauksen kuulisi.
— Siksi, että te olette aina kaikkein kaunein.
Annalla oli kyky punastua. Hän punastui ja sanoi:
— Ensinnäkään, en koskaan; ja toiseksi, jos niin olisikin, niin mitä iloa siitä minulle olisi?
— Tuletteko näihin tanssiaisiin? kysyi Kitty.
— Luulen, että on mahdotonta jäädä pois. Ota tämä tästä, hän sanoi Tanjalle, joka veti helposti liikkuvaa sormusta hänen valkeasta, kapeapäisestä sormestaan.
— Olen hyvin iloissani, jos tulette. Minä niin tahtoisin nähdä teidät tanssiaisissa.
— No, jos minun täytyy lähteä sinne, niin saan lohdutusta siitä, että tiedän tuottavani teille huvia… Grisha, annahan niitten hiusten olla, ne ovat jo muutenkin pörröiset, hän sanoi työntäen paikoilleen alas valahtaneen hiuskiharan, jolla Grisha leikitteli.
— Minä kuvittelen teidän tulevan tanssiaisiin violetinvärisessä puvussa.
— Miksi juuri violetin? kysyi Anna hymyillen. — No lapset, menkäähän nyt. Kuuletteko? Neiti Hull kutsuu teetä juomaan, — hän sanoi, irrotteli lapset ympäriltään ja lähetti heidät sitten ruokasaliin.
— Minäpä tiedän, miksi te pyydätte minua tanssiaisiin. Te odotatte paljon noista kutsuista ja tahdotte, että kaikki olisivat siellä iloitsemassa kanssanne.
— Mistä te sen tiedätte? Niin odotankin.
— Oi, kuinka ihanaa aikaa te elätte, jatkoi Anna. — Muistan ja tunnen sen sinertävän autereen, samantapaisen kuin Sveitsin vuoristossa. Tuon autereen, joka verhoaa kaiken sinä onnekkaana aikana, jolloin lapsuus on juuri päättymässä; ja siitä suuresta, onnellisesta, iloisesta piiristä tie kapenee kapenemistaan, ja on hauskaa, mutta samalla jännittävää käydä sisälle tuohon huoneriviin, vaikka se näyttääkin valoisalta ja ihanalta… Kukapa ei olisi käynyt tätä läpi?
Kitty hymyili vaieten. "Mutta kuinka hän on mahtanut käydä sen läpi?Miten mielelläni tahtoisinkaan tietää koko hänen tarinansa", ajatteliKitty muistellen hänen miehensä Aleksei Aleksandrovitshin arkistaulkomuotoa.
— Minä tiedän yhtä ja toista. Stiva on kertonut minulle ja minä onnittelen teitä, hän miellytti minua kovasti, jatkoi Anna, — minä tapasin Vronskin rautatieasemalla.
— Oliko hän siellä? kysyi Kitty punastuen. — Mitä Stiva on sanonut teille?
— Hän on lörpötellyt minulle kaikki. Ja minä olisin oikein hyvilläni… Minä matkustin yhdessä Vronskin äidin kanssa, jatkoi hän, — ja äiti puhui minulle lakkaamatta hänestä, poika on hänen lemmikkinsä. Minä tiedän, että äidit ovat puolueellisia, mutta…
— Mitä hänen äitinsä kertoi teille?
— Oh, paljon! Minä tiedän, että hän on äidin lemmikki, mutta silti näkyi, että hänessä on ritaria… No, hän kertoi esimerkiksi, että poika oli tahtonut antaa koko omaisuutensa veljelleen, että hän jo lapsuudessaan oli tehnyt jotain ihmeellistä, pelastanut naisen hukkumasta. Sanalla sanoen, sankari, Anna sanoi hymyillen ja muistellen niitä kahtasataa ruplaa, jotka Vronski oli antanut asemalla.
Niistä kahdestasadasta ruplasta hän ei kuitenkaan puhunut. Mikä lienee ollut syynä, mutta hänestä tuntui pahalta muistella sitä. Hän tunsi, että siinä oli jotain joka koski häntä ja jota ei olisi pitänyt olla.
— Kreivitär Vronskaja pyysi hartaasti minua tulemaan luokseen, jatkoi Anna, — ja mukavaahan häntä on nähdä; menenkin huomenna häntä katsomaan. Luojan kiitos, Stiva näkyy viipyvän kauan Dollyn luona, lisäsi Anna vaihtaen keskustelunaihetta, nousi ylös, ja Kittystä näytti ikään kuin hän olisi ollut tyytymätön johonkin.
— Ei, minäpäs ensin! Ei, minäpäs! huusivat lapset päätettyään teenjuontinsa ja juosten takaisin Anna-tädin luo.
— Kaikki yhtaikaa! Anna sanoi, juoksi nauraen heitä vastaan ja sulki syliinsä ja kellahdutti kumoon koko tuon kihisevän ja vikisevän lapsilauman.
Aikuisille katettuun teepöytään tuli Dollykin huoneestaan. Stepan Arkadjevitshia ei kuulunut. Hän oli nähtävästi poistunut vaimonsa huoneesta takatietä.
— Minä pelkään, että sinun tulee kylmä ylhäällä, huomautti Dolly kääntyen Annan puoleen, — minä tahtoisin siirtää sinut alakertaan. Olisimme lähempänä toisiamme.
— Oi, älkää huolehtiko minusta, hyvät ystävät, vastasi Anna tarkkaillen Dollyn kasvoja ja koettaen arvata, oliko sovinto tehty vai eikö.
— Täällä on sinulle liian valoisaa, vastasi käly.
— Sanoinhan sinulle, että minä nukun aina ja kaikkialla kuin murmeli.
— Mistä on kysymys? kysyi vaimoltaan Stepan Arkadjevitsh joka astui työhuoneestaan saliin.
Hänen äänensävystään sekä Kitty että Anna heti huomasivat että sovinto oli tehty.
— Minä tahdon Annan tänne alas, mutta täytyy vaihtaa ikkunaverhot. Sitä ei osaa tehdä kukaan, teen sen itse, vastasi Dolly kääntyen mieheensä päin.
"Herra ties ovatko kokonaan sopineet", mietti Anna kuullessaan Dollyn kylmän ja tyynen äänensävyn.
— Aina sinä, Dolly, vaivaat itseäsi, sanoi mies. — Anna minun tehdä se…
"Kai ne sentään ovat sopineet", arveli Anna.
— Tiedän kyllä, miten sinä sen teet, vastasi Dolly, käsket Matvein tekemään jotain mahdotonta, ja itse lähdet tiehesi, ja hän sotkee kaikki ja entisenlainen pilkallinen hymy karehti Dollyn suupielissä, kun hän sanoi tämän.
"Täysi, täysi sovinto, täysi sovinto", päätteli Anna. "Luojan kiitos!" ja iloiten siitä, että hän oli saanut sen aikaan, hän meni Dollyn luo ja suuteli tätä.
— Ei sinne päinkään: miksi sinä niin ylenkatsot Matveita ja minua? Stepan Arkadjevitsh sanoi tuskin huomattavasti hymyillen ja katsoi vaimoonsa päin.
Koko illan Dolly oli tavalliseen tapaansa hieman ivallinen miehelleen, Stepan Arkadjevitsh taas tyytyväinen ja iloinen, ei kuitenkaan niin paljon, että olisi näyttänyt, että hän anteeksi saatuaan oli heti unohtanut syyllisyytensä.
Puoli kymmenen tienoissa erityisen hauskaa ja kodikasta perheen iltakeskustelua Oblonskien teepöydän ääressä häiritsi näennäisesti aivan tavallinen tapaus, joka kuitenkin tuntui kaikista oudolta. Keskusteltaessa parhaillaan yhteisistä pietarilaisista tuttavista, nousi Anna nopeasti paikaltaan.
— Hänen valokuvansa on minun albumissani, hän sanoi, — ja samallapa näytänkin teille Serjozhani, lisäsi hän, äidin ylpeä hymy huulillaan.
Kellon lähestyessä kymmentä, jolloin hän tavallisesti sanoi hyvää yötä pojalleen ja pani hänet usein itse ennen kutsuihin lähtöään vuoteeseen, hänestä oli alkanut tuntua surulliselta, että hän oli niin kaukana pojastaan, ja mistä ikinä puhuttiinkin, palasivat hänen ajatuksensa alinomaa kiharapäisen Serjozhan luo. Hänen teki mielensä katsahtaa pojan valokuvaan ja puhua hänestä. Käyttäen hyväkseen ensimmäistä tekosyytä hän nousi ja lähti kevein, varmoin askelin hakemaan albumiaan. Hänen huoneeseensa yläkertaan noustiin lämpimän pääportaikon tasanteelta alkavia portaita pitkin.
Samaan aikaan kun hän lähti vierashuoneesta, kuului eteisen ovikellon soitto.
— Kuka se mahtaa olla? Dolly sanoi.
— Minun kotiinhakijakseni se on liian aikainen, muuksi tulijaksi liian myöhäinen, huomautti Kitty.
— Nähtävästi asiapaperien tuoja, sanoi Stepan Arkadjevitsh ja Annan mennessä porraskäytävän ohi juoksi palvelija ylös ilmoittamaan vieraan, joka seisoi itse alhaalla lampun luona. Anna vilkaisi alas ja tunsi tulijan heti Vronskiksi, ja omituinen mielihyvän ja samalla ikään kuin pelon tunne sykähti hänen sydämessään. Vronski seisoi päällystakki yllään ja otti jotain taskustaan. Annan noustessa portaita käytävän keskikohdan yli kohotti Vronski katseensa, näki hänet ja hänen ilmeessään sävähti jotain häpeän ja pelästyksen tapaista. Pää hieman kumarassa Anna jatkoi matkaa, ja kohta sen jälkeen kuului Stepan Arkadjevitshin kova ääni, joka kehotti Vronskia astumaan sisään, ja vastustelevan Vronskin hiljainen, pehmeä ja tyyni ääni.
Kun Anna palasi albumeineen, hän oli jo mennyt ja Stepan Arkadjevitsh kertoi hänen käyneen tiedustelemassa päivällisistä, jotka he aikoivat järjestää seuraavana päivänä Moskovaan saapuneelle merkkihenkilölle. — Eikä millään ehdolla tahtonut tulla sisään, lisäsi Stepan Arkadjevitsh — kyllä hän on outo.
Kitty punastui. Hän luuli ainoana käsittävänsä syyn, miksi Vronski oli käynyt ja miksi hän ei ollut tullut sisään. "Hän on ollut meillä", ajatteli Kitty, "ja kun ei tavannut minua kotona, arveli minun olevan täällä; mutta ei tullut sisään, kun ajatteli että on myöhä ja kun Annakin on täällä."
Kaikki katsahtivat toisiinsa ja alkoivat mitään sanomatta selaillaAnnan albumia.
Ei ollut mitään tavatonta eikä outoa siinä, että mies puoli kymmenen ajoissa pistäytyi ystävänsä luo ottamaan tarkempaa selkoa tulossa olevista päivällisistä eikä tullut sisään; mutta siitä huolimatta se tuntui kaikista oudolta. Kaikkein oudoimmalta ja pahimmalta se tuntui Annasta.
Tanssiaiset olivat vastikään alkaneet, kun Kitty äitinsä kanssa astui suureen, kukkasilla koristettuun, kirkkaasti valaistuun portaikkoon, jossa vilisi puuteroituja lakeijoita. Saleista kuului keskeytymätön liikehdinnän humu, tasainen kuin mehiläispesän surina. Sillä aikaa kun äiti ja tytär korjailivat hiuksiaan ja vaatteitaan käytävän peilin ääressä, kajahtivat salista ensimmäistä valssia aloittavan orkesterin varovaisen selkeät viulunäänet. Siviiliasuinen hajuvedeltä lemuava vanha herra, joka oli korjaillut harmaita ohimohiuksiaan toisen peilin luona, lähti äkkiä salia kohti, mutta astui sivulle, ilmiselvästi ihaillen hänelle tuntematonta Kittyä. Parraton, harvinaisen avonaisiin liiveihin sonnustautunut nuorukainen — eräs niistä hienoista nuorista herroista, joita vanha Shtsherbatski nimitti pipanoiksi — tuli heitä kohti korjaillen kävellessään valkeaa solmukettaan, kumarsi heille, ja jo ohi kiiruhdettuaan kääntyi takaisin ja pyysi Kittyä katrilliin. Ensimmäisen katrillin Kitty oli jo luvannut Vronskille, tälle nuorukaiselle hänen täytyi luvata toinen. Hansikastaan napittava sotilashenkilö vetäytyi syrjään ovelta ja ihasteli viiksiään sivellen vaaleanpuna-asuista Kittyä.
Vaikka pukeutuminen, kampaus ja muut tanssiaisvalmistelut olivat vaatineet Kittyltä paljon vaivaa ja harkintaa, hän astui nyt taidokkaassa vaaleanpunaisessa tyllipuvussaan tanssiaisiin niin vapaasti ja luontevasti kuin mitkään solmukkeet, pitsit ja muut puvun yksityiskohdat eivät olisi tuottaneet hänelle ja hänen kotiväelleen hetkenkään huolta, kuin hän olisi syntynyt tuossa tyllipuvussa, ruusu ja pari sen lehteä päälaellaan.
Kun vanha ruhtinatar tahtoi ennen saliin menoa korjata hänen vyönsä sivulle kääntynyttä nauhaa, hän väisti kevyesti: hän tunsi, että kaiken täytyi itsestään näyttää sievältä ja sirolta hänen yllään ja ettei mitään tarvinnut korjata.
Tämä päivä kuului Kittyn parhaimpiin. Puku ei ahdistanut mistään, pitsinen olkareunus ei ollut painunut, solmukkeet olivat sileät ja paikoillaan; vaaleanpunaiset kengät korkeine, kaartuvine korkoineen eivät puristaneet, vaan ilahduttivat jalkaa. Tuuheat vaaleat tekosuortuvat kietoutuivat pienen pään ympärille kuin omat hiukset. Pitkävartisten hansikkaiden kaikki kolme nappia menivät kiinni irtautumatta, ja hansikas verhosi kättä tiukasti, vääristämättä sen muotoa. Medaljongin musta samettinauha ympäröi kaulaa erityisen viehkeästi. Tuo samettinauha oli ihana; jo kotona kaulaansa peilistä katsellessaan Kitty oli tuntenut tuon samettinauhan tehon. Kaikesta muusta saattoi vielä olla epäilystä, mutta samettinauha oli ihana. Täällä tanssiaisissakin Kitty hymyili vilkaistessaan siihen peilistä. Paljaissa olkapäissään ja käsivarsissaan Kitty tunsi kylmän marmorisuuden — tunteen, josta hän erityisesti piti. Silmät loistivat, ja punaiset huulet eivät voineet olla hymyilemättä oman viehättävyytensä tunnosta. Hän ei ollut vielä ehtinyt astua saliin ja päästä tanssikutsua odottavaan, tylleissä, nauhoissa, kukissa ja pitsissä kuhisevaan värikkääseen naisjoukkoon (Kitty ei koskaan joutunut seisoskelemaan tuossa joukossa), kun hänet jo pyydettiin valssiin, ja pyytäjä oli tanssimaailman paras kavaljeeri, tanssiaisten kuuluisa johtaja, seremoniamestari, kaunis, ryhdikäs, naimisissa oleva mies, Jegorushka Korsunski. Erottuaan vastikään kreivitär Baninasta, jonka kanssa hän oli tehnyt ensimmäisen valssikierroksensa, hän oli valtakuntaansa eli muutamia tanssiin lähteneitä pareja silmäillessään nähnyt Kittyn sisääntulon ja kiiruhtanut häntä vastaan erityisin, huolettomasti keinahtelevin askelin, jotka ovat ominaiset ainoastaan tanssiaisten johtajille. Kumarrettuaan hän kietoi kätensä Kittyn kapealle uumalle edes kysymättä, halusiko hän tanssia. Kitty vilkaisi taakseen etsien jotakuta, jolle antaisi viuhkansa, ja talon emäntä otti sen häneltä hymyillen.
— Kuinka hauskaa, että tulitte ajoissa, sanoi Korsunski pitäen häntä vyötäisistä, — miten tyhmää onkaan aina myöhästyä.
Kitty asetti vasemman kätensä hänen olalleen, ja vaaleanpunaisten kenkien verhoamat jalat lähtivät soiton tahtiin nopeasti, kevyesti ja tasaisesti kaartelemaan liukkaalla parketilla.
— On todellista lepoa tanssia kanssanne, Korsunski sanoi hänelle ottaessaan ensimmäisiä hitaita valssiaskeleita. — Ihastuttavaa tuo teidän keveytenne, precision, hän puhui Kittylle, kuten melkein kaikille hyville tuttavilleen.
Kitty hymyili hänen kiitokselleen ja tarkasteli yhä salia hänen olkansa yli. Hän ei ollut ensikertalainen, jonka silmissä kaikki kasvot sulautuvat yhdeksi lumoavaksi näyksi; hän ei myöskään ollut tanssiaisten kuluttama neitonen, jolle kaikki kasvot olivat ikävystyttävän tuttuja, vaan hän oli näitten kahden keskiväliltä, — hän oli ihastunut, mutta hallitsi kuitenkin siinä määrin omia tunteitaan, että saattoi tehdä huomioita ympäristöstään. Hienoimman seurapiiriväen hän näki ryhmittyneen salin vasempaan nurkkaan. Siellä oli mahdottoman paljastavassa puvussa kaunotar Lydia, Korsunskin vaimo, siellä oli talon emäntä, siellä seurapiirin kermaan takertunut Krivin kiiltävine kaljuineen; sinne katselivat nuorukaiset uskaltamatta lähestyä, ja siellä hän huomasi myös Stivan ja sitten Annan ihanan pään ja mustan samettipukuisen vartalon. Ja hän oli myöskin siellä. Kitty ei ollut nähnyt häntä sen illan jälkeen, jolloin oli antanut rukkaset Levinille. Tarkoilla silmillään Kitty tunnisti hänet heti, ja huomasi myös miehen katselevan suoraan häntä kohti.
— Kierros vielä? Vai oletteko väsynyt? sanoi Korsunski hiukan hengästyneenä.
— Ei kiitos!
— Mihin saan viedä teidät?
— Karenina on luullakseni tuolla… viekää minut sinne.
— Kuten käskette.
Ja Korsunski alkoi vauhtiaan hidastaen tanssia suoraan salin vasemmassa kulmassa olevaa joukkoa kohti lausuen yhtämittaa: "pardon, mesdames, pardon, pardon, mesdames"; ja pitsien, tyllien ja nauhojen lomitse luovien, hiventäkään takertumatta, hän äkkiä kiepautti pariaan, niin että tämän sorjat, läpinäkyvien sukkien verhoamat sääret vilahtivat näkyviin ja laahus lehahti viuhkan tavoin laskeutuen Krivinin polville. Korsunski kumarsi, suoristi valkean rintamuksensa ja tarjosi käsivartensa saattaakseen hänet Anna Arkadjevnan luo. Tulipunaiseksi lehahtanut Kitty vetäisi laahuksensa Krivinin polvilta ja katsahti hiukan pyörryksissä ympärilleen Annaa etsien. Anna ei ollut violetissa asussa, niin kuin Kitty oli kovasti toivonut, vaan mustassa syvään uurretussa samettipuvussa, joka paljasti täyteläiset, kuin vanhasta norsunluusta kaiverretut olkapäät ja rinnan sekä pyöreät käsivarret hentoine ranteineen. Koko pukua reunusti venetsialainen gipyripitsi. Hänen mustassa tukassaan, jossa ei ollut tekohiuksia, oli pieni kiehkura orvokkeja, samoin vyön mustassa nauhassa valkeiden pitsien välissä. Hänen kampauksensa ei ollut mitenkään huomiota herättävä. Hänen tukkansa kaunistuksena olivat nuo lyhyet, vallattomat kiharakiehkurat, joita aina soljahteli niskaan ja ohimoille. Hienopiirteistä, lujaa kaulaa ympäröi helminauha.
Kitty oli joka päivä nähnyt Annan, oli rakastunut häneen ja mielikuvituksessaan ehdottomasti pukenut hänet violettiin. Mutta nähtyään hänet nyt mustassa hän huomasi heti, ettei hän ollut ymmärtänyt Annan koko ihanuutta. Kitty näki hänet nyt aivan uudessa ja odottamattomassa valossa. Hän ymmärsi nyt, ettei Anna voinut olla violetissa ja että hänen ihanuutensa piili juuri siinä, että hän aina erottautui puvustaan, ettei puku koskaan saanut näkyä hänen yllään. Tuokaan musta puku komeine pitseineen ei näkynyt hänen yllään; se oli vain kehys, ja näkyvissä oli vain hän itse, koruttomana, luonnollisena, kauniina ja samalla iloisena ja vilkkaana.
Hän seisoi kuten aina harvinaisen suorana, ja Kittyn lähestyessä tätä ryhmää hän puheli talon isännän kanssa, pää hiukan häneen päin kääntyneenä.
— Ei, minä en heitä kiveä, vastasi hän johonkin isännän väitteeseen, — joskaan en voi ymmärtää sitä, jatkoi hän kohauttaen olkapäitään ja kääntyi samassa Kittyn puoleen hellän suojeleva hymy huulillaan. Silmäiltyään hänen pukuaan nopein naisenkatsein Anna soi sille sekä Kittyn kauneudelle pienen hyväksyvän nyökkäyksen, jonka Kitty ymmärsi. — Te astutte saliinkin tanssiaskelin, virkkoi hän.
— Ruhtinatar on minun uskollisimpia auttajattariani, sanoi Korsunski kumartaen Anna Arkadjevnalle, jota ei vielä ollut nähnyt. — Hänen avullaan saan järjestettyä hauskat ja mainiot tanssiaiset. Anna Arkadjevna, saanko kierroksen, hän sanoi kumartaen.
— Oletteko jo tuttuja, kysyi isäntä.
— Kenen kanssa me emme olisi tuttuja? Minä ja vaimoni olemme kuin valkeat sudet, meidät tuntevat kaikki, vastasi Korsunski. — Kierros valssia, Anna Arkadjevna?
— Minä en tanssi, jos vain saan olla tanssimatta, Anna sanoi.
— Mutta nyt ei saa, vastasi Korsunski. Samaan aikaan lähestyiVronski.
— No, jollei tänään saa olla tanssimatta, niin mennään sitten, Anna sanoi huomaamatta Vronskin kumarrusta ja kohotti nopeasti kätensä Korsunskin olalle.
"Miksikähän Anna on tyytymätön häneen", mietti Kitty, joka oli huomannut, että Anna oli tahallaan vastaamatta Vronskin kumarrukseen. Vronski tuli Kittyn luo muistuttaen häntä ensimmäisestä katrillista ja pahoitellen, ettei hänellä ollut pitkään aikaan ollut iloa nähdä häntä. Kitty katsoi ihastuneena Annan tanssia ja kuunteli Vronskin puheita. Kitty odotti, että Vronski pyytäisi hänet valssiin, mutta tämä ei pyytänyt, ja Kitty vilkaisi häneen ihmetellen. Vronski punastui ja pyysi hänet kiireesti valssiin, mutta oli tuskin ehtinyt laskea kätensä hänen hienoille vyötäisilleen, kun soitto äkkiä taukosi. Kitty katsahti häntä kasvoihin aivan läheltä, ja tämä rakkauden täyttämä katse, johon mies ei vastannut, kaihersi kauan, vuosikausien jälkeenkin, kirvelevänä häpeänä Kittyn sydämessä.
— Pardon, pardon! Valssia, valssia! huusi Korsunski salin toiselta puolen, sieppasi parikseen ensimmäisen tielle sattuvan neidin ja lähti itse tanssimaan.
Vronski tanssi Kittyn kanssa muutaman kierroksen. Valssin jälkeen Kitty meni äitinsä luo ja oli tuskin ehtinyt vaihtaa muutaman sanan Nordstonin kanssa, kun Vronski jo tuli hakemaan häntä ensimmäiseen katrilliin. Katrillin aikana ei mitään sanottu mitään merkittävämpää, keskustelu oli katkonaista ja koski milloin Korsunskeja, sekä miestä että vaimoa, joita Vronski sangen hupaisasti kuvasi herttaisiksi nelikymmenvuotiaiksi lapsiksi, milloin perusteilla olevaa yhteiskunnallista teatteria, ja ainoastaan yhden kerran hipaisi se Kittyä lähempää, kun Vronski kysyi, oliko Levin kaupungissa, ja lisäsi pitäneensä hänestä paljon. Kitty ei ollut odottanutkaan enempää katrillista. Hän odotti sydän kurkussa masurkkaa. Hänestä tuntui, että masurkka oli ratkaiseva kaiken. Se, ettei Vronski katrillin aikana pyytänyt häntä masurkkaan, ei häntä huolettanut. Hän tiesi varmasti tanssivansa masurkkaa hänen kanssaan, kuten edellisissäkin tanssiaisissa, ja antoi rukkaset viidelle pyytäjälle sanoen, että hänellä oli jo pari. Viimeiseen katrilliin asti olivat tanssiaiset Kittylle pelkkää iloisten värien, sävelten ja liikkeitten taianomaista unta. Hän oli tanssimatta vain silloin, kun tunsi olevansa liian väsynyt ja pyysi lepoa. Mutta tanssiessaan viimeistä katrillia erään ikävän nuorukaisen kanssa, jolle oli ollut mahdoton antaa kieltävää vastausta, hän sattui joutumaan Vronskin ja Annan vastapariksi. Kitty oli joutunut Annan läheisyyteen vain tanssiaisten alussa ja näki hänet nyt äkkiä taas aivan uutena ja ennen aavistamattomana. Hän havaitsi tässä menestyksen synnyttämän huuman, joka oli niin tuttu hänelle itselleen. Hän näki Annan päihtyneen herättämänsä ihastuksen viinistä. Hän tunsi tunteen ja tiesi sen tuntomerkit ja näki ne nyt Annassa, näki silmien väräjävän, leimahtelevan loiston, huulilla väkisinkin kareilevan onnen ja innostuksen hymyn ja liikkeitten selkeän sirouden, varmuuden ja keveyden.
"Kuka?" kysyi hän itseltään. "Kaikkiko vai yksi?" Ja auttamatta parinaan olevaa nuorukaisparkaa keskustelussa, jonka langanpään nuorukainen oli hukannut ja josta hän ei saanut enää kiinni, ja ulkonaisesti alistuen Korsunskin iloisen äänekkäisiin käskyihin, jotka komensivat milloin isoon piiriin, milloin ketjuun, hän teki huomioitaan, ja hänen sydäntään kouristi yhä enemmän ja enemmän. "Ei, joukon ihailu ei ole päihdyttänyt häntä, vaan yhden ihastus. Ja se yksi — olisiko se todellakin hän?" Joka kerta kun Vronski puhui Annan kanssa, välähti Annan silmissä iloinen loiste, ja hänen punaisilla huulillaan väreili onnellinen hymy. Hän ikään kuin pinnisteli ollakseen paljastamatta noita ilon merkkejä, mutta ne tulivat itsestään hänen kasvoilleen. "Entä hän?" Kitty katsoi Vronskiin ja kauhistui. Sen, mitä Kitty niin selvästi oli nähnyt Annan kasvoilla, hän huomasi nyt Vronskissa. Mihin oli joutunut hänen alati tyyni ja varma käytöksensä ja kasvojen huolettoman rauhallinen ilme? Nyt hän joka kerta Annan puoleen kääntyessään taivutti päätään kuin tahtoen langeta tämän eteen, ja hänen katseessaan näkyi pelkän nöyryyden ja pelon ilme. "Minä en tahdo loukata", — tuntui hänen katseensa joka kerran sanovan, — "mutta tahdon pelastautua enkä tiedä miten". Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jota Kitty ei ollut koskaan nähnyt.
He puhelivat yhteisistä tuttavista eikä heidän keskustelunsa ollut mitenkään merkillistä, mutta Kittystä jokainen heidän lausumansa sana näytti ratkaisevalta heidän ja hänen kohtalolleen. Ja — outoa kyllä — oli heidän sanoillaan, vaikka he puhuivat vain siitä, miten naurettava Ivan Ivanovitsh oli ranskankielineen ja että Jeletskajalle olisi voinut löytää paremman aviomiehen, sittenkin merkitystä heihin itseensä nähden, ja he tunsivat sen yhtä hyvin kuin Kittykin. Koko tanssisali, koko maailma sumeni Kittyn sielussa. Häntä piti enää pystyssä vain kasvatuksen ankara koulu, jonka hän oli käynyt; se pakotti hänet tekemään, mitä häneltä vaadittiin: tanssimaan, vastaamaan kysymyksiin, puhelemaan, vieläpä hymyilemäänkin. Mutta ennen masurkan alkua, kun jo alettiin järjestellä tuoleja ja muutamia pareja siirtyi pienemmistä huoneista tanssisaliin, yllätti Kittyn epätoivon ja kauhun hetki. Hän oli antanut viidelle kavaljeerille kieltävän vastauksen ja jäi nyt pois masurkasta. Ei ollut edes toivoa, että häntä enää pyydettäisiin, sillä hänellä oli seuraelämässä niin suuri menestys, ettei kenenkään mieleen olisi voinut juolahtaa, ettei häntä vielä ollut pyydetty tanssiin. Olisi pitänyt sanoa äidille, että oli sairas ja lähteä kotiin, mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Hän tunsi itsensä muserretuksi.
Hän meni pienen vierashuoneen perälle ja heittäytyi nojatuoliin; ilmava hame hulmahti pilvenä hänen hoikan vartalonsa ympäri. Toinen paljas, siro ja hento neidonkäsi vajosi voimattomana vaaleanpunaisen tyllin poimuihin; toisessa hän piti viuhkaa ja vilvoitteli nopein, pienin liikkein kuumentuneita kasvojaan. Mutta vaikka hän siinä istuessaan näytti perhoselta, joka juuri on istuutunut korren päähän ja on tuossa tuokiossa valmis levittämään sateenkaaren väriset siipensä ja pyrähtämään lentoon, kaihersi kauhea epätoivo hänen sydäntään.
"Kenties minä sittenkin erehdyin, kenties ei ollutkaan niin?" Ja hän muisteli taas kaikkea, mitä oli nähnyt.
— Kitty, mitä tämä merkitsee? — sanoi kreivitär Nordston tullen kuulumattomasti mattoa pitkin hänen luokseen. — Minä en ymmärrä tätä.
Kittyn alahuuli vavahti; hän nousi nopeasti pystyyn.
— Kitty, etkö sinä tanssikaan masurkkaa?
— En, en, Kitty sanoi itkusta värisevällä äänellä.
— Minä näin, kun hän pyysi toista masurkkaan, sanoi Nordston tietäen Kittyn ymmärtävän, kenestä oli kysymys. — Karenina sanoi: ettekö te sitten tanssikaan ruhtinatar Shtsherbatskajan kanssa?
— Oh, mitä minä siitä! vastasi Kitty.
Ei kukaan käsittänyt hänen asemaansa, kukaan ei tiennyt, että hän äskettäin oli antanut rukkaset miehelle, jota kenties rakasti, ja antanut ne siksi, että uskoi toiseen.
Kreivitär Nordston haki Korsunskia, joka oli pyytänyt hänet masurkkaan, ja käski tämän pyytää Kittyä.
Kitty tanssi ensimmäisessä parissa eikä onnekseen joutunut puhumaan, sillä Korsunski hoiteli koko ajan kiireisenä johtajan velvollisuuksiaan. Vronski ja Anna istuivat melkein häntä vastapäätä. Kitty näki heidät kaukaa tarkkanäköisillä silmillään ja myös lähempää parien yhtyessä, ja mitä enemmän hän näki, sitä varmemmin hän tiesi onnettomuuden tapahtuneen. Hän huomasi, että he tunsivat olevansa kahden tässä täydessä salissa. Ja hän näki Vronskin tavallisesti niin lujilla ja itsenäisillä kasvoilla hämmästyttävän ujouden ja nöyryyden ilmeen, joka muistutti syyllisyytensä tuntevan viisaan koiran ilmettä.
Anna hymyili — ja hymy tarttui Vronskiin. Anna vaipui miettimään — ja Vronski muuttui vakavaksi. Kitty ei saanut silmiään irti Annasta, vaan tuijotti tämän kasvoihin kuin noiduttuna. Anna oli ihastuttava koruttomassa mustassa puvussaan, hänen täyteläiset kätensä rannerenkaineen olivat ihanat, samoin luja kaula aitoine helmineen, ihanat kampauksesta irronneitten hiusten kiharat, ihanat pienten jalkojen ja käsien sirot kevyet liikkeet, ihanat nuo kauniit eloisat kasvot, mutta hänen ihanuudessaan oli jotain kaameaa ja julmaa.
Kitty ihaili häntä vielä enemmän kuin ennen ja kärsi yhä enemmän ja enemmän. Kitty tunsi itsensä murskatuksi, ja hänen kasvonsa kertoivat sen. Kun Vronski näki hänet yhtyessään hänen kanssaan masurkassa, ei hän heti tuntenut häntä, Kitty oli muuttunut niin kovasti.
— Ihanat tanssiaiset! Vronski sanoi hänelle jotain sanoakseen.
— Niin ovat, vastasi Kitty.
Masurkan keskivaiheilla, kun kerrattiin Korsunskin vastikään keksimää monimutkaista kuviota, Anna meni piirin keskelle, otti kaksi kavaljeeria ja kutsui luokseen Kittyn ja erään toisen neidin. Pelästyneenä Kitty katsoi häntä lähestyessään. Anna katsahti häneen siristetyin silmin ja hymyili puristaessaan hänen kättään. Mutta huomattuaan, että Kittyn kasvot vastasivat hänen hymyynsä pelkällä epätoivolla ja ihmetyksellä, hän kääntyi toisaalle ja alkoi iloisesti puhella toisen naisen kanssa.
"Hänessä on jotain outoa taikavoimaista ja ihanaa", ajatteli Kitty itsekseen.
Anna ei tahtonut jäädä illallisille, mutta isäntä alkoi pyytää häntä.
— Mitä joutavia, Anna Arkadjevna, Korsunski sanoi pistäen hänen paljaan käsivartensa hännystakkinsa alle. — Kuulkaahan millainen kotiljongi-idea minulla on! Un bijou!
Ja hän liikkui hiljaa eteenpäin koettaen saada Annaa jäämään. Isäntä hymyili hyväksyvästi.
— Ei, en minä jää, Anna vastasi hymyillen, mutta hymystä huolimatta sekä Korsunski että isäntä ymmärsivät hänen vastauksensa päättäväisestä sävystä, että hän ei jäisi. — Ei, olen muutenkin jo tanssinut teidän yksissä tanssiaisissanne Moskovassa enemmän kuin Pietarissa koko talvena, Anna sanoi vilkaisten vieressään seisovaan Vronskiin. — Täytyy levätä matkaa varten.
— Lähdettekö tosiaankin huomenna? kysyi Vronski.
— Luullakseni, Anna sanoi ikään kuin ihmetellen hänen kysymyksensä rohkeutta. Mutta Annan silmien ja hymyn hillitsemätön, väräjävä loiste poltti häntä Annan näin sanoessa.
Anna Arkadjevna ei jäänyt illallisille, vaan lähti pois.
"Niin, minussa on jotain vastenmielistä, vieroittavaa", mietti Levin tullessaan Shtsherbatskeilta ja taivaltaessaan jalkaisin veljensä luo. "Enkä minä kelpaa muille ihmisille. Sanovat sitä ylpeydeksi. Mutta ei minussa ole ylpeyttä. Jos olisi ollut ylpeyttä, en olisi saattanut itseäni sellaiseen asemaan." Ja hän ajatteli Vronskia, joka oli niin onnellinen, hyvä, viisas ja tyyni ja joka ei ollut varmaan milloinkaan ollut niin kauheassa asemassa kuin hän tänä iltana. "Niin, hän ei voinut olla valitsematta Vronskia. Se on välttämättömyys ja minun on turha syyttää ketään tai mitään. Olen itse syypää. Mikä oikeus minulla oli ajatella, että hän tahtoisi yhdistää elämänsä minun elämääni? Kuka minä olen ja mikä minä olen? Mitätön mies, joka ei ole kenellekään eikä mihinkään tarpeellinen." Ja hän muisti Nikolai-veljensä ja pysähtyi hyvillään ajattelemaan häntä. "Eikö hän puhunut totta, että kaikki maailmassa on pahaa ja inhottavaa? Ja tuskinpa me olemme oikein arvostelleet Nikolai-veljeämme. Tietysti hän on kurja mies Prokofin näkökannalta, hän kun on nähnyt Nikolain repaleisessa turkissa ja juovuksissa, mutta minä tunnen hänet toiselta puolelta. Minä tunnen hänen sielunsa ja tiedän, että meissä, hänessä ja minussa, on jotain yhteistä. Mutta sen sijaan, että olisin mennyt häntä tapaamaan, menin syömään päivällistä ja sitten sinne." Levin meni lyhdyn luo, luki veljensä osoitteen, joka oli hänen lompakossaan, ja kutsui ajurin. Koko pitkän matkan veljensä asuntoon saakka muisteli Levin tapauksia Nikolai-veljensä elämästä. Hän muisteli, kuinka tämä oli yliopistossa ollessaan ja sen jälkeisenä vuotena, toveriensa pilkasta välittämättä, elänyt kuin munkki, ankarasti noudattaen kaikkia uskonnollisia menoja, jumalisuutta ja paastoja sekä karttaen kaikkia huvituksia ja varsinkin naisia; ja kuinka hän oli sitten ikään kuin särkenyt patonsa, kiintynyt kaikkein inhottavimpiin ihmisiin ja heittäytynyt mitä irstaimpaan hurjasteluun. Hän muisteli sitten, kuinka Nikolai-veli oli ottanut maalta pojan kasvatikseen ja vihan puuskassa piessyt tätä niin, että oli saanut haasteen fyysisen vamman tuottamisesta. Sitten hän muisteli selkkausta pelipetturin kanssa, jolle veli oli hävinnyt rahansa ja antanut vekselin ja jota vastaan sitten oli nostanut kanteen väittäen tämän pettäneen pelissä. (Juuri ne rahat oli Sergei Ivanovitsh saanut maksaa.) Hän muisti myös, miten veli oli saanut viettää yön poliisiosastossa meluisan käytöksensä takia; sen miten tämä oli nostanut häpeällisen oikeusjutun velipuoltaan Sergei Ivanovitshia vastaan, koska tämä muka ei ollut maksanut hänelle äidin maatilasta tulevaa osuutta, ja viimeisen oikeusjutun, kun hän oli saanut viran Länsi-Venäjällä ja siellä joutunut oikeuteen esimiehensä pieksemisestä… Tämä kaikki oli hyvin iljettävää, mutta Levinistä se ei tuntunut niin ilkeältä kuin olisi varmaankin tuntunut niistä, jotka eivät tunteneet Nikolaita, koko hänen elämäntarinaansa ja hänen sydäntään.
Levin muisti, miten sinä aikana, jolloin Nikolai oli jumalisuuden, paastojen, munkkien ja kirkollisten jumalanpalvelusmenojen ankara harrastaja, jolloin hän etsi uskonnosta turvaa, ohjaksia intohimoiselle luonteelleen, kukaan ei ollut tukenut häntä, vaan kaikki, myöskin Levin itse, olivat nauraneet hänelle. Häntä oli härnätty, sanottu Nooaksi, munkiksi; ja kun hän oli päästänyt itsensä valloilleen, kukaan ei ollut auttanut häntä, vaan kaikki olivat kauhistuen ja inhoten kääntäneet hänelle selkänsä.
Levin tunsi, ettei Nikolai-veli sielussaan, sen syvimmässä sopukassa, ollut viheliäisestä elämästään huolimatta tehnyt mitään sen pahempaa kuin ne ihmiset, jotka häntä halveksivat. Eihän hän ollut syypää siihen, että oli syntyessään saanut hillittömän luonteen ja ahdistusta tuntevan mielen. Ja hänhän oli aina tahtonut olla hyvä. "Sanon hänelle kaikki suoraan ja pakotan hänet tunnustamaan kaikki ja näytän, että pidän hänestä ja ymmärrän häntä", päätti Levin itsekseen; kun hän kellon käydessä yhdettätoista saapui osoitteessa ilmoitetun hotellin luo.
— Ylhäällä, kahdes- ja kolmastoista huone, vastasi ovenvartijaLevinin kysymykseen.
— Onko hän sisällä?
— Pitäisi olla.
Huoneen kaksitoista raollaan olevasta ovesta paistoi valoviiru; sieltä virtasi huonon tupakan sakeaa savua ja kuului tuntemattoman äänen puhetta; mutta samassa Levin huomasi veljensäkin olevan huoneessa: tämä kuului yskivän.
Hänen astuessaan ovelle tuntematon ääni sanoi:
— Kaikki riippuu siitä, miten järkevästi ja tietoisesti asiaa ajetaan.
Konstantin Levin vilkaisi ovenraosta ja näki, että puhuja oli suunnattoman tuuheatukkainen nuori mies, jolla oli talonpoikaisliivit yllään; sohvalla taas istui nuori, rokonarpinen nainen kalvosimettomassa ja kauluksettomassa villapuvussa. Veljeä ei näkynyt. Konstantinin sydäntä kouraisi kipeästi, kun hän ajatteli, millaisten ihmisten seurassa hänen veljensä eli. Kukaan ei kuullut hänen tuloaan, ja riisuessaan kalosseja jalastaan Konstantin kuunteli liiveihin pukeutuneen herran puhetta. Se koski jotain yritystä.
— Piru periköön nuo etuoikeutetut luokat, lausui veli selvittäen kurkkuaan. — Masha, hankihan sinä meille illallista ja tuo viiniä, jos vielä on; jollei, niin lähetä hakemaan.
Nainen nousi, meni väliseinän taakse ja huomasi Konstantinin.
— Täällä on eräs herra, Nikolai Dmitrish, hän sanoi.
— Ketä etsitte? kuului Nikolai Levinin vihainen ääni.
— Minä täällä olen, vastasi Konstantin Levin astuen valoon.
— Kuka minä? toisti Nikolain ääni vielä vihaisemmin. Kuului miten hän nousi nopeasti ylös ottaen jostain tukea, ja Levin näki edessään oviaukossa veljen tutun ja kuitenkin villiydessään ja sairaalloisuudessaan hämmästyttävän, suuren, laihan ja kumaraharteisen hahmon; silmät olivat suuret ja säikähtäneen näköiset.
Hän oli vielä laihempi kuin kolme vuotta sitten, Konstantin Levinin viimeksi tavatessa hänet. Hänen yllään oli lyhyt takki. Kädet ja leveät luut näyttivät siksi vielä tavallistakin suuremmilta. Hiukset olivat harvenneet, ylähuulta peittivät samaiset suorat viikset, samat silmät katsoivat oudosti ja lapsekkaasti tulijaan.
— Kas, Kostja! lausahti hän äkkiä tuntien veljensä, ja silmät välähtivät ilosta. Mutta samassa hän vilkaisi nuoreen mieheen ja teki päällään ja kaulallaan Konstantinille hyvin tutun, kouristuksentapaisen liikkeen, ikään kuin kaulaliina olisi häntä puristanut; ja hänen laihoille kasvoilleen jähmettyi kokonaan toinen — hurja, kärsivä ja säälimätön ilme.
— Minä olen kirjoittanut sekä teille että Sergei Ivanovitshille, etten tunne teitä enkä halua tuntea. Mitä sinä, mitä te täältä haette?
Hän ei ollut ollenkaan sellainen kuin Levin oli kuvitellut. Ajatellessaan häntä Konstantin Levin oli unohtanut kaikkein raskaimman ja pahimman puolen hänen luonteessaan, sen, mikä teki kanssakäymisen hänen kanssaan niin vaikeaksi. Nähdessään nyt hänen kasvonsa ja etenkin tuon kouristuksentapaisen päännytkähdyksen hän muisti tuon kaiken.
— En minä minkään asian vuoksi ole tullut tapaamaan, vastasi hän arasti. — Tulin yksinkertaisesti katsomaan sinua.
Veljen arkuus tyynnytti Nikolaita silminnähden. Hänen huulensa vavahtivat.
— Tulit siis muuten vain? hän sanoi. — No, käy sisään, istu. Tahdotko illallista? Masha, tuo kolme annosta. Ei, odotahan. Tiedätkö kuka tämä on? — kysyi hän veljeltään viitaten liiveihin pukeutuneeseen herraan. — Hän on herra Kritski, minun ystäväni Kiovan ajoilta, sangen merkittävä mies. Asiaan kuuluu, että poliisi vainoaa häntä sen tähden, että hän ei ole roisto.
Ja hän katsahti tapansa mukaan kaikkiin huoneessa olijoihin. Nähdessään, että ovella seisova nainen aikoi lähteä, huudahti hän: "Odota, minä sanoin." Ja Konstantinille ennestään tutulla, kömpelöllä ja katkonaisella tavallaan, läsnäolijoita edelleen vilkuillen, hän alkoi kertoa veljelleen Kritskin elämäntarinaa: miten hänet oli erotettu yliopistosta köyhien ylioppilaiden avustusyhdistyksen ja sunnuntaikoulujen takia, ja miten hän sitten oli ruvennut kansakoulunopettajaksi ja kuinka hänet siitäkin oli erotettu ja sitten jostain syystä tuomittu.
— Te olette Kiovan yliopistosta? sanoi Konstantin Levin Kritskille keskeyttääkseen nolon äänettömyyden.
— Niin olen, virkkoi Kritski äkäisesti, rypistäen kulmiaan.
— Ja tuo nainen, Nikolai Levin keskeytti hänet osoittaen ovella seisovaa naista, — on elämäntoverini, Marja Nikolajevna. Minä olen ottanut hänet ilotalosta, ja hän nytkäytti kaulaansa puhuessaan. — Mutta rakastan ja kunnioitan häntä, ja pyydän jokaista, joka tahtoo tuntea minut, lisäsi hän korottaen ääntään ja käyden uhkaavan näköiseksi, — pitämään häntä arvossa ja kunniassa. Hän on kuin vaimoni, niin on asia. Tiedät siis nyt, kenen kanssa olet tekemisissä. Ja jos luulet alentuvasi, niin tuossa on ovi.
Ja taaskin hän pälyili kysyvin silmin huoneessa olijoita.
— Miksi minä alentuisin, sitä en käsitä.
— No, käske siis, Masha, tuoda illallista: kolme annosta, viinaa ja viiniä… Ei, odotas… Ei sentään tarvitse… Mene.
— No niin, jatkoi Nikolai Levin, otsa vaivalloisesti kurtussa ja koko ruumis nytkähdellen.
Hänen oli nähtävästi vaikea tietää, mitä sanoisi ja tekisi.
— Näetkös… hän osoitti huoneen nurkassa olevia nyöreillä yhteen sidottuja kovasimentapaisia rautoja. — Näetkös noita? Ne ovat alkua uudelle asialle, jota rupeamme ajamaan. Se asia on tuotanto-osuuskunta, artteli…
Konstantin ei juuri kuunnellut. Hän tarkasteli veljensä sairaita, rintataudin kalvamia kasvoja yhä suuremman säälin vallassa, eikä hän voinut pakottaa itseään kuuntelemaan veljensä esitelmää arttelista. Hän huomasi, että artteli oli tälle vain pelastava ankkuri, joka esti tätä halveksimasta itseään. Nikolai Levin jatkoi puhettaan:
— Sinä tiedät, että pääoma painaa työmiestä. Työmiehet, meillä siis talonpojat, ovat suunnattoman työtaakan painamia ja siinä asemassa, että tekivätpä miten paljon työtä hyvänsä, he eivät pääse elukan asemasta. Kaiken työn tuottaman voiton, jolla he voisivat hankkia vapaata aikaa ja sen myötä myös sivistystä, kapitalistit riistävät heiltä. Ja yhteiskunta on muodostunut sellaiseksi, että mitä enemmän he tekevät työtä, sitä enemmän kauppiaat ja maanomistajat lihovat, ja työväki jää iäkseen elukan asemaan. Mutta se järjestys on muutettava, lopetti hän ja katsahti kysyvästi veljeensä.
— Niin tietysti, Konstantin sanoi katsellen veljen korkeiden poskipäiden alle noussutta punaa.
— Ja me tässä nyt järjestämme lukkoseppäarttelia, jossa kaikki tuotanto, sekä voitto että suuremmat tuotantovälineet, kaikki tulee olemaan yhteistä.
— Missä se artteli tulee olemaan?
— Vozdremon kylässä Kazanin läänissä.
— Mutta minkä ihmeen tähden kylässä? Maalla on nähdäkseni paljon muutakin työtä. Mitä varten lukkoseppäarttelia maakylään?
— Sitä varten, että talonpojat ovat nykyisin yhtä lailla orjia kuin ennenkin, ja se sinua ja Sergei Ivanovitshia harmittaa, että heidät tahdotaan vapauttaa orjuudestaan, sanoi Nikolai Levin ärtyneenä vastaväitteestä.
Konstantin Levin huoahti luoden samalla silmäyksen synkkään ja likaiseen huoneeseen. Tuo huokaus näytti hermostuttavan Nikolaita vielä enemmän.
— Tiedän kyllä, millaisia aristokraatteja sinä ja Sergei Ivanovitsh olette mielipiteiltänne. Kyllä minä tiedän, että hän käyttää kaikki henkensä voimat keksiäkseen puolustuksia olemassa olevalle pahalle.
— Minkä takia sinä puhut Sergei Ivanovitshista? virkkoi Levin hymyillen.
— Sergei Ivanovitshista? No sen takia! kiljahti Nikolai äkkiä Sergei Ivanovitshin nimeä mainittaessa, — Sen takia juuri!… Mitä tässä puhumaan. Sitä minä vain, että… miksi sinä minun luokseni tulit? Sinä ylenkatsot tätä, ja sen kun teet niin. Ala jo mennä, herran nimessä, mene pois! huusi hän nousten tuoliltaan, — mene tiehesi, kuuletko!
— En ylenkatso yhtään, Levin vastasi arasti. — Enhän edes väitä vastaan.
Samassa Marja Nikolajevna palasi. Nikolai Levin vilkaisi häneen kiukkuisesti. Nainen astui nopeasti Nikolain luo ja kuiskasi jotain.
— Olen hiukan sairas ja hermostunut, Nikolai Levin sanoi tyyntyen ja raskaasti hengittäen, — ja sinä vielä puhut Sergei Ivanovitshista ja hänen kirjoituksestaan. Se on täyttä roskaa, valhetta ja itsepetosta koko kirjoitus. Mitä voi kirjoittaa oikeudentunnosta mies, jolla ei sitä ole? Oletteko lukenut hänen artikkelinsa? kääntyi hän Kritskin puoleen, istuutui jälleen pöydän luo ja tilaa raivatakseen siirsi puoleksi täytetyt savukkeet pois pöydältä.
— En ole lukenut, sanoi Kritski synkästi näyttäen haluttomalta keskusteluun.
— Mistä syystä? tiukkasi Nikolai Levin hermostuneesti Kritskiltä.
— Siitä syystä, etten katso tarpeelliseksi hukata aikaa siihen.
— Mistä te, hyvä herra, tiedätte, että aikanne siinä hukkaantuu?Monista se artikkeli on käsittämätön, se menee yli ymmärryksen.
— Mutta minä, joka näen kaikki hänen ajatuksensa ja tiedän, miksi se on heikko, olen toista mieltä.
Kaikki vaikenivat. Kritski nousi hitaasti paikaltaan ja otti lakkinsa.
— Ettekö tahdokaan illallista? No, hyvästi. Tulkaa huomenna lukkosepän kanssa.
Heti kun Kritski oli lähtenyt huoneesta, Nikolai Levin hymyili ja iski silmää.
— Ei ole hänestäkään, virkkoi hän. — Kyllä minä näen. — Mutta samassa Kritski kutsui häntä ovelta.
— Mitä vielä? hän sanoi ja meni Kritskin luokse käytävään. Jäätyään kahden Marja Nikolajevnan kanssa Levin kääntyi tämän puoleen.
— Oletteko jo kauan ollut veljeni kanssa? kysyi hän.
— Jo toista vuotta. Nikolai Dmitrishin terveys on käynyt kovin heikoksi. Juo niin paljon, sanoi Marja Nikolajevna.
— Mitä juo?
— Viinaa, ja se on hänelle haitaksi.
— Oikeinko paljon? kuiskasi Levin.
— Paljon, sanoi nainen pälyillen arasti ovelle, jonne Nikolai Levin ilmaantui.
— Mistä te puhuitte? hän kysyi otsa kurtussa ja vilkuili pelästynein silmin vuoroin kumpaakin. — Mistä?
— Ei mistään, vastasi Konstantin hämillään.
— Jos ette tahdo sanoa, niin olkaa sanomatta. Vaikka suotta sinä hänen kanssaan puhut. Hänhän on piikatyttö ja sinä herra, virkkoi hän kaula nytkähdellen. — Sinähän olet muka ymmärtänyt kaiken, arvioinut tilanteen oikein ja suhtaudut säälien minun harhailuihini, kyllä minä sen näen, aloitti Nikolai Dmitrish uudelleen, korottaen ääntään.
— Nikolai Dmitrish, Nikolai Dmitrish, Marja Nikolajevna kuiskasi taas lähestyen häntä.
— No hyvä, hyvä!… Kuinkas on illallisen laita? Kas sieltähän se tulee, virkkoi Nikolai nähtyään lakeijan tarjottimineen. — Pane tänne, tänne, hän sanoi äkäisesti, tarttui heti viinapulloon, kaatoi ryypyn ja kulautti sen ahnaasti. — Otatko ryypyn? kysyi hän veljeltään tullen heti paremmalle tuulelle. Jättäkäämme Sergei Ivanovitsh sikseen. On sentään hauska nähdä sinua. Sano mitä sanot, mutta veri on vettä sakeampaa. No, ryyppäisit nyt sinäkin. Kerrohan hommistasi, hän jatkoi pureskellen ahnaasti leipäpalaa ja kaatoi uuden ryypyn. — Miten sinä elelet?
— Elelen yksin maalla, kuten ennenkin, ja hoidan taloutta, Levin vastasi, ja tarkkaili kauhistuneena, miten ahnaasti veli söi ja joi. Hän koetti salata kiinnostuksensa.
— Miksi et mene naimisiin?
— Ei ole tullut eteen, — sanoi Konstantin punastuen.
— Mistä syystä? Minä kyllä olen mennyttä, minä. Sanon sen minkä olen sanonut ennenkin, että jos minulle olisi annettu osani silloin, kun sitä tarvitsin, koko elämäni olisi muodostunut toisenlaiseksi.
Konstantin kiiruhti ohjaamaan keskustelua toisaalle.
— Tiedätkö sinä, että sinun Vanjushkasi on minulla Pokrovskojessa konttoristina? hän sanoi.
Nikolai nytkäytti kaulaansa ja vaipui mietteisiinsä.
— Niin, kerrohan minulle, mitä Pokrovskojeen kuuluu? Onko talo yhä paikoillaan ja koivut ja luokkahuoneemme? Ja vieläkö puutarhuri Filip on elossa? Miten hyvin minä muistan huvimajan ja puutarhapenkin!… Katsokin, ettet muuta mitään talossa, vaan menet pian naimisiin ja panet elämän entiselle tolalleen. Silloin tulen luoksesi, jos vain vaimosi on hyvännäköinen.
— Tulisit nyt heti, Levin sanoi. — Laittaisimme elämän oikein mukavaksi!
— Minä tulisin luoksesi, jos tietäisin, etten tapaa SergeiIvanovitshia.
— Sinä et tapaa häntä. Minä asun kokonaan erillään hänestä.
— Niin, mutta sano mitä sanot, sinun on valittava minun ja hänen välillään, sanoi Nikolai katsoen arasti veljeään silmiin.
Tuo arkuus liikutti Konstantinia.
— Jos tahdot tietää minun kantani siinä suhteessa, niin sanon sinulle, etten teidän riidassanne pidä kummankaan puolta. Te olette molemmat väärässä. Sinä olet väärässä enemmän ulkonaisella tavalla, Sergei Ivanovitsh enemmän sisäisesti.
— Ahaa! Sinä olet siis ymmärtänyt sen? huudahti Nikolai iloissaan.
— Mutta minä itse, jos haluat sen tietää, välitän enemmän sinun ystävyydestäsi, sillä…
— Miksi, miksi?
Konstantin ei voinut sanoa välittävänsä siitä siksi, että Nikolai oli onneton ja tarvitsi ystävyyttä. Mutta Nikolai ymmärsi hänen tarkoittavan juuri sitä ja tarttui taas synkkänä viinapulloon.
— Riittää, Nikolai Dmitrish sanoi Marja Nikolajevna ojentaen paljaan turpean kätensä pulloa kohti.
— Anna olla! Älä koske! Taikka lyön! kiljaisi Nikolai.
Marja Nikolajevnan lempeä ja hyväntahtoinen hymy tarttui myösNikolaihin, ja tämä antoi pois viinapullon.
— Luuletko sinä, ettei hän ymmärrä mitään? sanoi Nikolai. — Hän ymmärtää kaiken paremmin kuin me. Eikö hänessä olekin jotain sievää ja herttaista?
— Ettekö ole ennen koskaan ollut Moskovassa? sanoi Konstantin naiselle jotain sanoakseen.
— Älä sinä teitittele. Hän pelkää sitä. Häntä ei ole ikinä teititellyt kukaan muu kuin rauhantuomari, kun hän oli tuomiolla siitä, että oli aikonut karata ilotalosta. Hyvä Jumala sentään tämän elämän järjettömyyttä! kiljahti Nikolai äkkiä. — Nuo uudet laitokset, rauhanoikeudet, zemstvot — mitä järjettömyyttä ne kaikki ovat!
Ja hän alkoi kertoa selkkauksistaan uusien laitosten kanssa.
Konstantin Levin kuunteli häntä, ja se kaikkien yhteiskunnallisten laitosten järjellisyyden kieltäminen, jota hän itse kannatti ja usein saarnasi muille, tuntui hänestä nyt, veljen esittämänä, epämieluisalta.
— Toisessa maailmassa se kaikki selviää, hän sanoi leikillään.
— Toisessa maailmassa? Oh, minä en pidä toisesta maailmasta. En pidä, sanoi Nikolai kiinnittäen hurjan, pelokkaan katseensa veljensä kasvoihin. — Luulisi, että sitä kiittäisi onneaan päästessään kaikesta tästä viheliäisyydestä ja sekasotkusta, niin vieraasta kuin omastaan, mutta minäpä pelkään kuolemaa, pelkään kamalasti. — Hän vavahti. — Juohan nyt jotain. Tahdotko samppanjaa? Tai mennään jonnekin. Lähdetään mustalaisten luo! Tiedätkö, että minä olen kovasti ihastunut mustalaisiin ja venäläisiin lauluihin.
Hänen kielensä alkoi sammaltaa, ja hän alkoi hyppelehtiä asiasta toiseen. Mashan avulla Konstantin sai suostuteltua hänet jäämään kotiin ja paneutumaan vuoteeseen, johon hän juopuneena nukahti.
Masha lupasi kirjoittaa Konstantinille tarpeen vaatiessa sekä suostutella Nikolai Leviniä lähtemään maalle veljensä luo asumaan.
Aamulla Konstantin Levin lähti Moskovasta ja saapui illalla kotiinsa. Junavaunussa hän puheli naapurien kanssa politiikasta ja uusista rautateistä ja — samoin kuin Moskovassa — tunsi taas sekaannusta käsityksissään, tyytymättömyyttä itseensä ja jotain epämääräistä häpeää. Mutta kun hän astui junasta omalle asemalleen ja huomasi silmäpuolen kuskinsa Ignatin odottamassa, kauhtanan kaulus pystyssä, ja kun hän näki aseman ikkunoista lankeavassa himmeässä valossa oman ryijyllä peitetyn rekensä ja omat hevosensa renkain ja helyin koristelluissa valjaissaan, hännät solmussa, ja kun Ignat-kuski heidän jo rekeen asettautuessaan alkoi kertoa uutisia maalta, urakoitsijan tulosta ja Paava-lehmän poikimisesta, — hän tunsi, että sekasorto alkoi vähitellen selvetä ja häpeä ja tyytymättömyys itseen haihtua. Jo pelkkä Ignatin ja hevosten näkeminen riitti synnyttämään tämän tunteen, mutta kun hän puki ylleen kotoa lähetetyn lammasnahkaturkkinsa, istuutui lämpimästi kääriytyneenä rekeen ja kun hän liikkeelle päästyään vaipui miettimään tulevia toimiaan ja katselemaan uupumuksestaan huolimatta raisua sivuhevosta, entistä donilaista ratsua, hän alkoi ymmärtää äskeisiä kokemuksiaan aivan uudelta näkökannalta. Hän tunsi olevansa oma itsensä eikä tahtonut olla muuta. Hän tahtoi nyt vain tulla paremmaksi kuin ennen. Ensinnäkin hän päätti tästä päivästä alkaen olla toivomatta avioliitolta mitään tavatonta onnea ja pitää enemmän kiinni nykyhetkestä. Toiseksi hän ei enää koskaan antautuisi sen inhottavan intohimon pauloihin, jonka muisteleminen oli niin kirvellyt häntä hänen valmistautuessaan kosintaan. Sitten hän muisteli Nikolai-veljeään ja päätti mielessään, ettei enää koskaan unohtaisi tätä eikä päästäisi tätä näkyvistään, ja olisi valmis auttamaan häntä hädän tullen. Ja hän tunsi sen hetken tulevan pian. Myös veljen puheet kommunismista, joihin hän ei ollut silloin suhtautunut vakavasti, saivat hänet mietteisiin. Hän piti taloudellisten olojen uudelleenjärjestelyä roskapuheena, mutta koki aina, että hänen oma yltäkylläisyytensä ei ollut oikeutettua rahvaan köyhyyden rinnalla, ja päätti nyt itsekseen, että hän asemansa täysin oikeaksi tunteakseen tekee entistä enemmän työtä ja hyväksyy elämässään yhä vähemmän ylellisyyttä, vaikkei hän ennenkään ollut laiskotellut eikä elänyt ylellisesti. Ja tuo kaikki tuntui hänestä niin helpolta, että koko matka vierähti mainioiden haaveiden merkeissä. Rinnassaan reipas toivo uudesta, paremmasta elämästä hän saapui illalla, kellon käydessä yhdeksää, kartanonsa pihaan.
Taloudenhoitajattarena toimivan entisen lastenhoitajattaren Agafja Mihailovnan ikkunasta lankesi valo pihamaan lumelle. Hän ei ollut vielä paneutunut maata. Hän herätti Kuzman, joka juoksi unisena ja paljasjaloin kuistin portaille. Lintukoira Laska hyppäsi myös esiin ja oli vähällä kaataa Kuzman kumoon; vinkuen se hieroi itseään Levinin jalkoihin ja hyppeli pystyyn tahtoen panna etukäpälänsä isäntänsä rintaa vasten, uskaltamatta kuitenkaan tehdä sitä.
— Pianhan te sieltä takaisin tulittekin, sanoi Agafja Mihailovna.
— Tuli jo ikävä kotiin, Agafja Mihailovna. Oma koti kullankallis,Levin vastasi ja meni työhuoneeseensa.
Sisään tuotu kynttilä valaisi vähitellen huoneen. Tulivat näkyviin tutut esineet: hirvensarvet, kirjahyllyt, peili, uuni pelteineen, joka jo kauan sitten olisi kaivannut korjausta, isävainajan sohva, iso pöytä, pöydällä avoin kirja, rikkinäinen tuhkakuppi ja hänen omalla käsialallaan kirjoitettu vihko. Kaiken tuon nähdessään hän joutui hetkisen epäilemään kotimatkalla kuvittelemansa uuden elämän toteutumismahdollisuuksia. Tuntui siltä kuin nämä kaikki hänen elämänsä jäljet olisivat kietoneet hänet syliinsä ja sanoneet hänelle: "Ei, et sinä meistä pääse etkä muutu toiseksi, vaan pysyt sellaisena kuin olet ollutkin epäilyksinesi, ikuisesti tyytymättömänä itseesi, turhaan yrität tehdä parannusta, lankeat aina ja odotat ikuisesti onnea, jota et ole saavuttanut ja joka on sinulle mahdoton."
Mutta se oli hänen tavaroidensa puhetta; toinen ääni sielussa sanoi, ettei pidä alistua menneisyyden valtaan ja että ihminen voi tehdä itsestään mitä hyvänsä. Ja sitä ääntä kuunnellen hän meni nurkkaan, jossa hänellä oli kaksi puudan painoista punnusta, ja alkoi nostella niitä saadakseen itsensä virkeäksi. Oven takaa kuului askelten narinaa. Hän pani kiireesti painot pois.
Työnjohtaja tuli sisään ja kertoi, että luojan kiitos kaikki oli hyvin, vain tattari oli uudessa kuivurissa palanut piloille. Uutinen hermostutti Leviniä. Uusi kuivuri oli Levinin rakentama ja osaksi hänen keksimänsäkin. Työnjohtaja oli aina ollut tuota kuivuria vastaan ja julisti nyt salassa voitonriemua tuntien, että tattari oli palanut. Levin puolestaan oli varma, että jos tattari oli palanut, se johtui yksinomaan siitä, ett'ei ollut noudatettu niitä varotoimia, joita hän satoja kertoja oli käskenyt noudattamaan. Häntä harmitti, ja hän nuhteli työnjohtajaansa. Mutta oli yksi tärkeä ja iloinen tapaus: Paava, paras ja kallein näyttelystä ostettu lehmä, oli poikinut.
— Kuzma, anna lammasturkki. Ja te voitte käskeä tuomaan lyhdyn, minä menen vilkaisemaan lehmää, — hän sanoi työnjohtajalle.
Kalliiden lehmien navetta oli heti tallin takana. Kuljettuaan syreenipensaan luo kasaantuneen nietoksen ohitse pihan poikki hän tuli navetan ovelle. Huurteisen oven avautuessa lemahti vastaan lämmin lannanhajuinen höyry, ja lehmät alkoivat liikahdella oljillaan outoa lyhdynvaloa kummastellen. Yhtäällä vilahti hollantilaislehmän sileä, mustankirjava ja leveä selkä. Uljas Berkut-sonni makasi rengas sieraimissaan, aikoi nousta, mutta ei viitsinytkään ja ainoastaan huokasi kaksi kertaa, kun sen ohi kuljettiin. Punainen kaunotar Paava, suuri kuin virtahepo, oli kääntänyt tulijoille takamuksensa suojatakseen näiltä vasikkaansa, jota haisteli.
Levin meni karsinaan, katseli Paavaa ja nosti punaisenkirjavan vasikan seisomaan sen pitkien hintelien jalkojen varaan. Hätääntynyt Paava alkoi jo ynistä, mutta rauhoittui heti, kun Levin siirsi vasikan lähemmäs sitä, päästi syvän huokauksen ja alkoi nuoleksia sitä karhealla kielellään. Vasikka työnteli etsivästi turpaansa emän kupeen alle ja kieputti häntäänsä.
— Näytähän tänne tulta, Feodor, tänne lyhty, puheli Levin katsellen vasikkaa. — Emoonsa on tullut! Vaikka karvaltaan onkin isänsä värinen. Totisesti kaunis. Pitkä ja vahvakupeinen. Vasili Feodorovitsh eikö ole kaunis? kääntyi hän työnjohtajan puoleen, unohtaen vasikan tuottaman ilon vuoksi kokonaan tattarin kärventymisen.
— Kehenkäs siitä olisi voinut huono tulla? Niin, se urakoitsija Semjon tuli seuraavana päivänä lähtönne jälkeen. Pitäisi sopia hänen kanssaan, Konstantin Dmitrish, sanoi työnjohtaja. — Siitä koneestahan minä jo sanoin teille.
Tämä maininta johdatti Levinin taas suuren ja monimutkaisen talouden yksityiskohtiin, ja hän meni navetasta suoraan konttoriin, ja siellä työnjohtajansa ja Semjon-urakoitsijan kanssa jutelmaan hän palasi kotiin ja meni yläkerran vierashuoneeseen.