Anna katseli Dollyn laihoja, kuihtuneita ja pölyisiä kasvoja ja aikoi sanoa, että Dolly oli vanhentunut; mutta muistaessaan itse kaunistuneensa ja huomatessaan Dollyn ihastuneen katseen hän huoahti ja alkoi puhua omasta itsestään.
— Sinä katselet minua, hän sanoi, — ja ajattelet, voinko minä olla onnellinen nykyisessä asemassani. No niin. Häpeä tunnustaa, mutta minä… minä olen anteeksiantamattoman onnellinen. On aivan kuin olisin ollut loihdittuna tai nähnyt hirveää, kammottavaa unta ja yhtäkkiä herännyt ja huomannut, ettei noita kauheuksia olekaan. Minä olen saanut kestää paljon piinallista ja kauheata, mutta nyt olen jo kauan aikaa, varsinkin siitä saakka, kun tulimme tänne, ollut kovin onnellinen!… hän sanoi katsoen Dollyyn arasteleva, kysyvä hymy huulillaan.
— Onpa hauska kuulla! sanoi Dolly hymyillen, mutta kylmemmin kuin olisi tahtonut. — Olen kovin iloinen puolestasi. Miksi et ole kirjoittanut minulle?
— Miksikö?… Siksi, etten ole rohjennut… sinä unohdat minun asemani…
— Et rohjennut? Minulle? Jos sinä tietäisit kuinka minä… Minusta on…
Dolly alkoi kertoa tämänaamuisia mietteitä, mutta se ei tuntunut hänestä sillä hetkellä oikein sopivalta.
— No, siitä ehdimme puhua myöhemmin. Mitä rakennuksia nuo kaikki ovat? hän kysyi tahtoen vaihtaa puheenaihetta ja osoittaen vihantojen akaasia- ja sireeniaitojen takaa näkyviä punaisia ja vihreitä kattoja. — Aivan kuin pieni kaupunki.
Mutta Anna ei vastannut hänen kysymykseensä.
— Ei, ei! Mitä mieltä sinä olet minun asemastani, mitä sinä ajattelet siitä, sano? kysyi hän.
— Minun mielestäni, Dolly aloitti, mutta samassa vaunujen ohitse nelisti naistensatulassaan raskaasti keinahteleva Vasenka Veslovski, joka oli saanut ratsun laukkaamaan tahtonsa mukaan. "Hyvin menee, Anna Arkadjevna!" hän huudahti. Anna ei edes vilkaissut häneen päin; mutta Dollystä tuntui taaskin vaikealta ryhtyä täällä maantiellä tuohon pitkään keskusteluun, ja siksi hän supisti sanottavansa muutamaan lauseeseen.
— En ajattele mitään, hän sanoi, — minä olen aina pitänyt sinusta, ja jos oikein pitää jostain ihmisestä, niin pitää hänestä kokonaisena, sellaisena kuin hän on, eikä vain sellaisena kuin tahtoisi hänen olevan.
Anna käänsi katseensa pois silmiään siristäen — se oli uusi tapa, jota Dolly ei ollut ennen huomannut — ja vaipui hetkeksi mietteisiin voidakseen ymmärtää Dollyn sanojen koko merkityksen. Päästyään perille niistä hän katsahti Dollyyn.
— Jos sinulla olisi joitakin syntejä, hän sanoi, — niin ne kaikki annettaisiin sinulle anteeksi tulosi ja noiden sanojesi tähden.
Ja Dolly näki, kuinka kyyneleet kihosivat Annan silmiin. Hän puristi vaiti Annan kättä.
— Niin, mitä rakennuksia nuo ovat? Kylläpä niitä on paljon! toisti hän hetken vaitiolon jälkeen äskeisen kysymyksensä.
— Ne ovat työväen ja virkailijoiden asuntoja, tehdasrakennuksia ja hevostalleja. Tuosta alkaa puisto. Kaikki oli päässyt rappeutumaan, mutta Aleksei on korjauttanut kaiken. Hän pitää niin tästä maatilastaan ja on hyvin innostunut maataloudesta, mitä en ollenkaan osannut odottaa. Hän on niin monipuolinen luonne! Mihin ikinä hän ryhtyy, hän tekee kaikki loistavasti. Hän ei ikävöi vähääkään, päinvastoin, hän nauttii työstään. Mikäli minä ymmärrän, hänestä on tullut mainio, harkitseva isäntä, taloudenpidossaan melkein itara. Mutta ainoastaan siinä. Kun on kysymys kymmenistä tuhansista, silloin hän ei laske, Anna puhui kasvoillaan se salaperäisen iloinen veitikkamainen hymy, jollainen naisilla usein on heidän puhuessaan rakastamansa miehen salaisista ominaisuuksista, joista vain he ovat päässeet perille. — Tuo suuri rakennus tuolla, näethän, on uusi sairaala. Minä luulen sen tulevan maksamaan toistasataatuhatta ruplaa. Se on hänen lempilapsensa nykyään. Ja tiedätkö miten se sai alkunsa? Talonpojat pyysivät häntä luovuttamaan heille heinämaata halvempaan hintaan, mutta hän ei suostunut, ja minä moitin häntä saituudesta. Ei tietenkään yksinomaan siitä syystä, mutta osaksi kuitenkin, hän ryhtyi puuhaamaan tuota sairaalaansa näyttääkseen, ettei ole saita, ymmärräthän. Totta kyllä c'est une petisesse[38]; mutta minä rakastan häntä vieläkin enemmän sen vuoksi. Nyt saat heti nähdä asuinrakennuksen. Se on hänen isoisänsä ajoilta eikä sitä ole vähääkään muutettu.
— Kuinka kaunis! sanoi Dolly ihastuen väkisinkin, kun komea pylväskoristeinen talo tuli näkyviin puutarhan vanhojen puiden monivivahteisen vihannuuden takaa.
— Niin, eikö olekin? Yläkerrasta on ihastuttava näköala.
He ajoivat hiekoitetulle, kukkapenkereiden koristamalle pihamaalle, missä kaksi miestä paraikaa asetteli särmikkäitä kiviä möyhennetyn kukkapenkin ympärille, ja pysähtyivät katetun pääoven eteen.
— Ahaa, he ovat jo tulleet! sanoi Anna nähdessään ratsuhevosia paraikaa vietävän pois pihasta. — Eikö tuo hevonen olekin kaunis. Se on englantilainen cob. Minun lemmikkini. Tuokaa se tänne ja antakaa sokeria. Missä kreivi on? hän kysyi kahdelta juhlapukuiselta lakeijalta, jotka kiiruhtivat ottamaan heitä vastaan. — Kas, sieltähän hän tulee! hän lisäsi nähdessään myös Vronskin ja Veslovskin tulevan vastaan.
— Mihin te tahdotte sijoittaa ruhtinattaren? kysyi Vronski ranskaksiAnnalta ja vastausta odottamatta tervehti vielä kerran DarjaAleksandrovnaa hänen kättään suudellen. — Isoon parvekehuoneeseenko?
— Oi ei, se on niin kaukana! Ennemminkin kulmahuoneeseen, niin saamme olla enemmän yhdessä. No, käydäänpä sisään, sanoi Anna annettuaan hevoselleen lakeijan tuomat sokeripalaset.
— Et vous oubliez votre devoir[39], hän sanoi Veslovskille, joka oli myös tullut kuistille.
— Pardon, j'en ai tout plein des poches[40], vastasi Veslovski hymyillen, työntäen sormensa liivintaskuihin.
— Mais vous venez trop tard[41], sanoi Anna pyyhkien liinalla hevosen syöttämisestä kastunutta kättään.
Anna kääntyi Dollyn puoleen: — Tokihan sinä nyt jäät pitemmäksi aikaa. Yhdeksi päiväksikö? Sehän on mahdotonta.
— Lupasin niin kotona, ja lapsetkin… sanoi Dolly ujostellen pölyisiä kasvojaan ja käsilaukkuaan.
— Ei, Dolly kulta… No, katsotaan. Mennään, mennään! Anna sanoi vieden Dollyä huoneeseen.
Se ei ollut se vierashuone, jota Vronski oli ehdottanut, vaan toinen, jonka puutteet Anna sanoi Dollyn kyllä antavan anteeksi. Ja tämä huone, jota ei voitu tarjota anteeksi pyytämättä, oli niin hieno, ettei Dolly ollut koskaan asunut sellaisessa. Huone toi hänen mieleensä parhaat ulkomaiset hotellit.
— Voi, rakkaani, kuinka onnellinen olen tulostasi! sanoi Anna istuutuen ratsastuspuvussaan hetkeksi Dollyn viereen. — Kerro minulle kotiväestäsi. Stivaa olen vilaukselta tavannut. Mutta eihän hän osaa kertoa lapsistaan. Kuinka minun Tanja-lemmikkini jaksaa? Hän on kai iso tyttö jo?
— Niin, isohan hän on, vastasi Darja Aleksandrovna lyhyesti ja ihmetteli itsekin omaa kylmyyttään. — Meillä on niin mukavaa, kun asumme Levinien luona, lisäsi hän.
— Jospa minä olisin tiennyt, sanoi Anna, — ettet sinä halveksi minua… Teidän olisi pitänyt tulla meille kesäksi. Onhan Stiva Aleksein vanha hyvä ystävä, hän lisäsi ja punastui äkkiä.
— Niin, mutta meidän on siellä niin hyvä… sanoi Dolly hämillään.
— Oi, olen niin iloinen, että puhun tyhmyyksiä. Kuinka hyvin sinä teit! Anna sanoi suudellen häntä taas. — Sinä et ole vielä sanonut minulle, mitä mieltä olet minusta, mutta minäpä tahdon tietää kaikki. Olen joka tapauksessa iloinen siitä, että saat nähdä millainen olen. Minä en tahdo kenenkään luulevan, että minun tarkoitukseni on osoittaa jotakin. Minä en tahdo osoittaa enkä todistaa mitään, tahdon vain elää tekemättä pahaa kenellekään paitsi itselleni. Siihen kai minulla on oikeus, vai mitä? Se on kuin onkin pitkä kysymys, puhutaan siitä myöhemmin perin pohjin. Minä menen nyt pukeutumaan ja lähetän kamarineidon avuksesi.
Jäätyään yksin Darja Aleksandrovna tarkasteli huonetta emännän silmin. Kaikessa, mitä hän oli nähnyt kartanoon tullessaan ja astuessaan sisään ja mitä hän nyt näki huoneessaan, oli ihmetyttävää yltäkylläisyyttä ja keikarimaisuutta sekä sellaista uutta eurooppalaista upeutta, johon hän oli tutustunut vain englantilaisten romaanien välityksellä, mutta jota hän ei ollut vielä koskaan nähnyt Venäjällä, varsinkaan maalla. Kaikki oli uutta alkaen uusista ranskalaisista tapeteista koko lattiaa verhoavaan mattoon saakka. Joustinsänky patjoineen, erillisine päätyineen ja pienine silkkipäällystyynyineen, marmorinen pesupöytä, peili, leposohva, pöydät, uunilla oleva pronssinen kello, ikkuna- ja oviverhot — kaikki oli kallista ja uudenaikaista.
Yhtä uudenaikainen ja kallisarvoinen kuin koko huone oli myös hieno kamarineito, joka tuli tarjoamaan Dollylle palveluksiaan. Tyttö oli sekä kampaukseltaan että puvultaan muodikkaampi kuin Dolly itse, ja vaikka Dolly pitikin tämän kohteliaisuudesta, siisteydestä ja palvelualttiudesta, hän ei voinut olla täysin luonteva tämän seurassa. Aivan kuin kiusalla Dollylle oli sattunut mukaan paikattu kampausnuttu, ja ne samat paikatut ja parsitut kohdat, joista hän kotona ylpeili, vaivasivat nyt häntä. Kotona oli selvää, että kuuteen nuttuun tarvittiin kaksikymmentäneljä arsinaa 65 kopeekan kangasta, mikä teki lisätarvikkeita ja työpalkkaa lukuunottamatta yli 15 ruplaa, ja ne 15 ruplaa olivat säästyneet. Mutta palvelijan nähden tuntui kiusalliselta olla paikatussa nutussa.
Darja Aleksandrovnan tuli paljon keveämpi olla, kun huoneeseen tuli Annan vanha tuttu palvelijatar Annuska. Keikarimaista kamarineitoa tarvittiin rouvan luo, ja Annuska jäi Darja Aleksandrovnan avuksi. Annuska oli nähtävästi hyvin iloinen vieraan tulosta ja puheli lakkaamatta. Dolly huomasi, että Annuskan teki mieli lausua ajatuksensa rouvastaan ja puhua kreivin rakkaudesta ja uskollisuudesta Anna Arkadjevnaa kohtaan, mutta Dolly hillitsi taitavasti hänen yrityksensä.
— Minä olen kasvavasta tytöstä asti ollut Anna Arkadjevnan luona ja hän on minulle rakkaampi kuin kukaan muu. Eihän se meidän asiamme ole ruveta arvostelemaan. Kun sillä lailla rakastaa…
— Niin, ole hyvä, ja anna pestäväksi, jos mahdollista, keskeyttiDarja Aleksandrovna.
— Kyllä, rouva. Meillä on varta vasten pyykinpesijöinä kaksi naisihmistä, ja liinavaatteet pestään kaikki koneella. Kreivi itse pitää kaikkea silmällä. On siinä sellainen mies…
Dollyn iloksi Anna tuli huoneeseen tehden siten lopun Annuskan lörpöttelystä.
Anna oli pukeutunut hyvin yksinkertaiseen batistipukuun. Dolly silmäili tarkasti tuota yksinkertaista pukua. Hän tiesi, mitä tuo yksinkertaisuus merkitsi ja millaisia summia se vaati.
— Vanha tuttu, sanoi Anna tarkoittaen Annuskaa.
Anna ei enää ujostellut. Hän oli täysin vapautunut ja rauhallinen. Dolly näki, että Anna oli täysin toipunut hänen tulonsa herättämästä alkuhämmennyksestä ja ottanut käyttöön pinnallisen ja välinpitämättömän sävyn. Ovi siihen osastoon, mihin tunteet ja syvemmät ajatukset oli kätketty, tuntui nyt olevan lukittu.
— No, kuinka sinun pikku tyttösi voi? kysyi Dolly.
— Aniko (näin hän kutsui tytärtään Annaa)? Hän voi oikein hyvin. Tahtoisitko nähdä hänet? Mennään, niin minä näytän. Hoitajien hankkimisessa on ollut kauhea vaiva, alkoi hän kertoa. — Meillä on ollut italialaisnainen imettäjänä. Muuten hyvä, mutta kauhean tyhmä. Me aioimme jo lähettää hänet pois, mutta tyttö on niin tottunut häneen, että pidämme häntä vielä.
— Mutta kuinka te olette järjestäneet…? Dolly aikoi kysyä, kenen nimi tytöllä tulisi olemaan, mutta huomatessaan Annan kasvojen äkkiä synkistyvän hän muutti kysymyksensä toiseksi. — Kuinka te olette tehneet? Onko hänet jo vieroitettu?
Mutta Anna oli ymmärtänyt.
— Sinä aioit kysyä muuta. Sinä aioit kysyä hänen sukunimeään, eikö niin? Se kiusaa Alekseita. Tyttö on ilman sukunimeä, tarkoitan, että hän on Karenina, sanoi Anna painaen silmäluomensa niin alas, että silmiä ei näkynyt laskettujen ripsien takaa. — No, puhutaan siitä kaikesta myöhemmin, hänen kasvonsa kirkastuivat taas, — Mennään, minä näytän hänet sinulle. Elle est très gentille[42]. Liikkuu jo.
Lastenkamarissa ylellisyys oli vielä silmiinpistävämpää kuin muualla. Siellä oli Englannista tilattuja pikku kärryjä, apuvälineitä kävelyn harjoitteluun, erityinen biljardipöydän tapainen konttausikäisen leikkikehä, keinuja ja uudenaikaisia kylpyammeita, kaikki lujaa, englantilaista, laadukasta ja nähtävästi hyvin kallista tavaraa. Huone oli suuri, korkea ja valoisa.
Heidän astuessaan sisään tyttö istui paitasillaan korkeassa syöttötuolissaan pöydän ääressä ja söi lihalientä, jota hän oli valuttanut aika lailla ruokalapulleen. Lasta syötti tämän kanssa nähtävästi yhdessä aterioiva venäläinen kamarineiti. Imettäjää ja hoitajaa ei näkynyt; he olivat viereisessä huoneessa ja kuuluivat solkkaavan siellä outoa ranskaansa, ainoaa kieltä, jonka avulla saattoivat vähänkään ymmärtää toisiaan.
Annan äänen kuultuaan koreasti pukeutunut, isokokoinen ja epämiellyttävän näköinen englantilainen hoitajatar tuli ovesta sisään, heilautti valkeita kiharoitaan ja alkoi heti puolustautua, vaikkei Anna syyttänytkään häntä mistään. Jokaiseen Annan sanaan hän vastasi nopeasti ja toistamalla useampaan kertaan: 'Yes, my lady'[43].
Pikku tyttö oli punaposkinen, mustakulmainen ja -tukkainen, ja sen punakka vartalo näytti hyvin vankalta. Lapsi miellytti Darja Aleksandrovnaa kovasti, vaikka se katselikin vierasta jokseenkin jurosti. Hänen kävi oikein kateeksi tuon lapsen terve ulkonäkö. Sen liikkumistapakin miellytti häntä. Yksikään hänen lapsistaan ei ollut liikkunut niin. Kun tyttö pantiin istumaan matolle ja pikku mekon helmat nostettiin ylös häiritsemästä, sen toimia oli kerrassaan herttaista katsella. Lapsi katseli välähtelevin mustin silmin ympärilleen kuin pieni metsänpeto ja hymyili, ilmeisesti hyvillään osakseen saamasta ihailusta, nojautui sitten jalat haralla tarmokkaasti käsiinsä ja veti nopeasti takaruumiinsa eteenpäin, siirsi kätensä kauemmaksi ja jatkoi kulkuaan.
Mutta lastenkamarin yleinen henki ei miellyttänyt Darja Aleksandrovnaa. Varsinkin englantilaishoitajatar oli hänestä vastenmielinen. Kun Anna hyvästä ihmistuntemuksestaan huolimatta oli ottanut lapselleen noin epämiellyttävän hoitajan, Dolly käsitti asian johtuvan ainoastaan siitä, että hyviä lastenhoitajia oli vaikea saada tulemaan niin epätavalliseen perheeseen kuin Annan oli. Lisäksi Darja Aleksandrovna ymmärsi pian, etteivät Anna, imettäjä, hoitaja ja lapsi oikein sopineet yhteen ja että äidin käynti lastenhuoneessa oli harvinainen tapaus. Anna tahtoi antaa tyttärelleen erään leikkikalun, mutta ei löytänytkään sitä.
Kaikkein ihmeellisintä oli se, että Anna erehtyi vastatessaan, montako hammasta lapsella oli, eikä tiennyt mitään kahden viimeisen hampaan ilmestymisestä.
— Minusta tuntuu välillä raskaalta se, että olen täällä kuin liikaa, sanoi Anna lähtiessään lastenkamarista laahus koholla, jottei kaataisi oven luona olevia leikkikaluja. — Toisin oli ensimmäisen lapseni kamarissa.
— Minä luulin päinvastoin, sanoi Darja Aleksandrovna arasti.
— Oi ei! Tiedätkö, että minä tapasin hänet, Serjozhan, sanoi Anna siristäen silmiään kuin katsellen jotain kaukana siintävää. — Siitä voimme puhua myöhemmin. Et voi uskoa, minä olen kuin nälkiintynyt, jolle yhtäkkiä onkin katettu kukkurainen päivällispöytä ja joka ei tiedä mihin kävisi käsiksi. Kukkurainen päivällispöytä olet sinä ja kaikki ne asiat, joista saan nyt puhella kanssasi. Minullahan ei ole ollut ketään, jonka kanssa olisin saanut niistä jutella. En vain tiedä mistä aloittaisin. Mais je ne vous ferai grâce de rien[44]. Minun täytyy saada kertoa sinulle kaikki. Niin, täytyy kai ensin antaa sinulle yleiskatsaus siitä seurueesta, jonka täällä tapaat, aloitti hän. — Aloitan naisista. Ruhtinatar Varvara. Sinä tunnet hänet ja minä tiedän, mitä mieltä sinä ja Stiva olette hänestä. Stiva sanoo, että koko hänen elämänsä tarkoituksena on näyttää, että hän on täti Katerina Pavlovnan yläpuolella. Se kaikki on totta; mutta hän on hyväluontoinen ja minä olen hänelle niin kiitollinen. Tietyllä hetkellä Pietarissa un chaperon[45] oli minulle välttämätön. Ja hän sattui juuri silloin paikalle. Hän on tosiaan hyväluontoinen. Hän on helpottanut asemaani paljon. Huomaan, ettet sinä käsitä minun asemani tukaluutta… siellä Pietarissa nimittäin, lisäsi hän. — Täällä minä olen aivan rauhallinen ja onnellinen. No, siitä myöhemmin. Täytyy ensin luetella muutkin. Svijazhski on aatelismarsalkka ja hyvin kunnollinen ihminen, mutta näyttää tarvitsevan Alekseita liikaa. Ymmärräthän, että niin varakkaalla miehellä kuin Alekseilla voi täällä maalla olla sangen suuri vaikutusvalta. Sitten Tushkevitsh olet kai sinä nähnyt hänet, hänhän oli Betsyn kumppani. Nyt hänet on pantu viralta ja hän tuli meille. Hän on, kuten Aleksei sanoo, niitä ihmisiä, jotka ovat varsin miellyttäviä, jos heitä pitää sellaisina, jollaisilta he tahtovat näyttää, et puis, il est comme il faut[46], kuten ruhtinatar Varvara sanoo. Sitten Veslovski… hänethän sinä tunnet. Sangen herttainen poika, hän sanoi, ja veitikkamainen hymy väreili hänen huulillaan. — Mitä hullua Levinillä tapahtui? Veslovski on kertonut siitä Alekseille, mutta meidän on vaikea uskoa. Il est très gentil et naif[47], lisäsi hän samalla lailla hymyillen. — Miehet tarvitsevat ajanvietettä ja Aleksei tarvitsee seuraa, sen vuoksi minäkin koetan pitää arvossa pientä piiriämme. Onhan hyvä, että meillä on elämää ja iloa ympärillämme, ettei Alekseikaan rupea kaipaamaan mitään uutta. Sitten saat myös nähdä saksalaisen tilanhoitajamme. Hän on hyvin kunnollinen ja osaava mies. Aleksei pitää hänestä paljon. Sitten meillä on tohtori, nuori mies, ei ihan nihilistikään, mutta tiedätkö, syö veitsellä… oikein hyvä lääkäri tosin. Sitten vielä arkkitehti… Une petite cour[48].
— No, ruhtinatar, tässä on nyt Dolly, jota te olette niin halunnut tavata, sanoi Anna astuen Darja Aleksandrovnan kanssa suurelle kiviselle ulkoparvekkeelle, jonka varjoisammalla puolella ruhtinatar Varvara istui ompelukehyksensä ääressä kirjailemassa tuolinpäällystä kreivi Aleksei Kirillovitshille. — Hän sanoo, että ei tahdo mitään ennen päivällistä, mutta käskekää sentään tuomaan aamiaista; minä menen hakemaan Alekseita ja tuon heidät kaikki tänne.
Ruhtinatar Varvara otti Dollyn ystävällisesti ja hieman holhoavasti vastaan ja alkoi heti selittää asettuneensa Annan luo siitä syystä, että oli aina pitänyt hänestä enemmän kuin Katerina-sisko eli ruhtinatar Katerina Pavlovna, joka oli kasvattanut Annan, ja että nyt, kun kaikki olivat hylänneet Annan, hän piti velvollisuutenaan auttaa tätä tänä mitä vaikeimpana ajanjaksona.
— Kun hän saa avioeron, minä poistun takaisin yksinäisyyteeni, mutta nyt minä voin olla hyödyksi, ja täytän velvollisuuteni, niin raskasta kuin se minulle onkin, toisin kuin muutamat muut. Kuinka herttaisesti sinä teit kun tulit! He elävät aivan kuin kaikkein parhaimmat aviopuolisot; Jumala olkoon heidän tuomarinsa, se ei ole meidän ihmisten asia. Ovatko he muka ensimmäiset? Entäs Birjuzovski ja rouva Avenjeva… Itse Nikandrovkin, ja Vasiljev ja rouva Mamonova, ja Liza Neptunova… Eikä kukaan puhunut mitään. Loppujen lopuksi kaikki avasivat heille ovensa. Ja toiseksi, c'est un intérieur si joli, si comme il faut. Tout-á-fait à l'anglaise. On se ré-unit le matin au breakfeast et puis on se sépare[49]. Ennen päivällistä saa jokainen tehdä mitä tahtoo. Päivällinen on kello 7. Stiva teki oikein kiltisti lähettäessään sinut. Hänen ei pidä halveksia heitä. Tiedätkö, kreivi Vronski voi äitinsä ja veljensä avulla saada aikaan mitä hyvänsä. He tekevät täällä paljon hyvää. Eikö hän ole puhunut sinulle sairaalastaan? Ce sera admirable[50], kaikki on tuotu Pariisista.
Puhelu keskeytyi, kun Anna, joka oli löytänyt herrat biljardihuoneesta, palasi heidän seurassaan parvekkeelle. Päivälliseen oli vielä aikaa, ilma oli ihana, ja siksi tehtiin useampia ehdotuksia jäljellä olevien kahden tunnin viettämiseksi. Ajanviettotapoja oli Vozdvizhenskojessa hyvin paljon, ja ne olivat kokonaan toisenlaisia kuin Pokrovskojessa.
— Une partie de lawn tennis[51], Veslovski ehdotti hymyillen kaunista hymyään. — Me rupeamme taas samalle puolelle, Anna Arkadjevna.
— On liian kuuma. Emmekö mieluummin kävelisi hiukan puutarhassa ja menisi sitten soutelemaan näyttääksemme Darja Aleksandrovnalle rantoja, ehdotti Vronski.
— Minä suostun kaikkeen, sanoi Svijazhski.
— Luullakseni Dollykin tahtoisi mieluummin kävellä, eikö niin?Sitten menemme vähän soutelemaan, sanoi Anna.
Niin päätettiinkin. Veslovski ja Tushkevitsh lähtivät edellä uimahuoneelle laittamaan veneitä kuntoon.
Toiset lähtivät hiljalleen kävelemään pitkin puutarhakäytävää; Anna ja Svijazhski kulkivat edellä, Dolly ja Vronski jäljessä. Dollyä kahlitsi ja masensi hiukan tämä kokonaan uusi ympäristö, johon hän oli joutunut. Teoreettisesti järkeilemällä hän saattoi puolustaa Annan tekoa, jopa suorastaan hyväksyäkin sen. Kuten monet siveellisen elämän yksitoikkoisuuteen väsyneet, nuhteettoman siveelliset naiset, hänkin oli välimatkan päästä täysin suvaitsevainen rikollista rakkautta kohtaan ja tunsi miltei kadehtivansa sitä. Sitä paitsi hän sydämestään rakasti Annaa. Mutta kun hän nyt näki tämän ilmielävänä noiden hänelle vieraiden, nykyajan tapaan käyttäytyvien ihmisten parissa, hänen tuli paha olla. Erityisesti häntä vaivasi ruhtinatar Varvara, joka antoi kaiken anteeksi niiden mukavuuksien takia, joista sai nyt nauttia.
Ylipäätään Dolly hyväksyi Annan teon abstraktilla tasolla, mutta silti hänestä tuntui epämiellyttävältä nähdä miestä, jonka tähden Anna oli toiminut sillä tavoin. Sitä paitsi hän ei ollut koskaan pitänyt Vronskista. Tämä oli Dollyn mielestä ylpeä ilman mitään syytä ylpeilyyn, ellei otettu lukuun rikkautta. Täällä kotonaan hän teki Dollyyn vielä mahtailevamman vaikutuksen kuin ennen, eikä Dolly voinut olla vapautunut hänen seurassaan. Dollyä vaivasi samanlainen tunne kuin paikatussa nutussa kamarineidon edessä seisoessa. Silloin häntä olivat kiusanneet nutun paikat, nyt hänen oli paha olla oman itsensä tähden.
Dolly tunsi näyttävänsä nololta ja haki puheenaihetta. Vaikka hän arvelikin, ettei niin ylpeä mies kuin Vronski pitäisi siitä, että hänen taloaan ja puutarhaansa kehuttaisiin, hän mainitsi paremman aiheen puutteessa olevansa niihin hyvin ihastunut.
— Niin, se on hyvin kaunis rakennus ja hyvää, vanhanaikaista tyyliä, vastasi Vronski.
— Pidin kovasti kuistin edessä olevasta pihamaasta. Onko se ollut sellainen ennenkin?
— Ei toki! sanoi Vronski ja hänen kasvonsa kirkastuivat mielihyvästä. — Jospa te olisitte nähnyt sen nyt keväällä!
Ja hän alkoi ensin varovasti ja sitten yhä enemmän ja enemmän innostuen kiinnittää vieraan huomiota talon ja puutarhan koristeiden yksityiskohtiin. Näkyi, että Vronski, joka oli uhrannut niin paljon vaivaa kartanonsa parantamiseen ja kaunistamiseen, oli kaivannut tilaisuutta saadakseen hieman kerskailla siitä vieraalle ja että hän iloitsi vieraan kehuista sydämestään.
— Jos haluatte vilkaista sairaalaa ettekä ole väsynyt, niin se on tässä lähellä. Menemmekö? hän sanoi katsahtaen Dollya silmiin vakuuttuakseen siitä, ettei se ikävystyttänyt tätä.
— Lähdetkö, Anna? lisäsi hän kääntyen Annan puoleen.
— Lähdemme kai. Vai mitä? kysyi Anna Svijazhskilta. — Mais il ne faut pas laisser le pauvre Veslovski et Tushkevitsh se morfondre là dans le bateau[52]. Täytyy lähettää sanomaan… Niin, se on muistomerkki, jonka hän jättää jälkeensä, sanoi Anna kääntyen Dollyn puoleen, huulillaan samanlainen veikeän tietävä hymy kuin aikaisemminkin hänen puhuessaan sairaalasta.
— Se on suurtyö! sanoi Svijazhski. Mutta jottei näyttäisi siltä, että hän tahtoo mairitella Vronskia, hän lisäsi huudahdukseensa pienen moitteen tapaisen huomautuksen. — Minä en voi olla ihmettelemättä, kreivi, hän sanoi, — kuinka te, joka terveydellisessä suhteessa teette niin paljon kansan hyväksi, olette niin välinpitämätön kouluista.
— C'est devenu tellement commun, les écoles[53], sanoi Vronski. —Ei nyt oikeastaan siitäkään syystä, mutta minä innostuin nyt tähän,ymmärrättehän. Tästä pääsemme suorinta tietä sairaalaan, hän sanoiDarja Aleksandrovnalle osoittaen puistotiestä haarautuvaa käytävää.
Naiset avasivat päivänvarjonsa ja kääntyivät sivukäytävälle, joka muutaman mutkan jälkeen johti pienelle portille. Tultuaan portista Darja Aleksandrovna näki edessään suuren, punaisen, monimutkaisen rakennuksen. Se oli jo melkein valmis ja sen maalaamaton peltikatto välkkyi häikäisevänä kirkkaassa päivänpaisteessa. Sen rinnalla kohosi keskeneräinen telineiden ympäröimä rakennus. Esiliinoin itsensä suojanneet työmiehet seisoivat telineillä ja asettelivat tiiliä paikoilleen, ammensivat ämpäreistä muurauslaastia ja tasoittelivat kerrosta muurauslaudoilla.
— Nopeastipa teillä työ edistyy! sanoi Svijazhski. — Kun viimeksi kävin, ei ollut kattoakaan.
— Syksyksi valmistuu kokonaan. Sisältä on jo melkein kaikki kunnossa, sanoi Anna.
— Mikä tuo toinen rakennus on?
— Siihen tulee lääkärin asunto ja apteekki, vastasi Vronski. Samassa hän näki, että lyhyeen takkiin sonnustautunut arkkitehti käveli heitä kohti. Vronski pyysi naisilta anteeksi ja lähti häntä vastaan.
Kierrettyään kalkkikuopan, josta työmiehet ottivat kalkkia, hän ja arkkitehti pysähtyivät, ja Vronski alkoi kiivaasti puhua jotakin.
— Päätykolmiosta tulee sittenkin matalampi, hän vastasi Annalle, joka kysyi, mistä he puhuivat.
— Minähän sanoin, että olisi pitänyt kohottaa perustusta, sanoi Anna.
— Niin olisi tietenkin ollut parasta, Anna Arkadjevna, sanoi arkkitehti, — mutta nyt on jo myöhäistä.
— Niin, se kiinnostaa minua kovasti, vastasi Anna Svijazhskille, joka ihmetteli hänen arkkitektonisia tietojaan. — Uudisrakennuksen tulisi olla sopusuhdassa sairaalan kanssa. Mutta se on myöhemmin keksitty ja pantu alulle ilman suunnitelmaa.
Keskusteltuaan arkkitehdin kanssa Vronski tuli taas naisten luo ja vei heidät sisään sairaalaan.
Vaikka ulkona vielä viimeisteltiinkin räystäslistoja ja alakerrassa maalattiin, oli yläkerrassa melkein kaikki jo kunnossa. Noustuaan leveitä kiviportaita ylös he tulivat ensimmäiseen suureen huoneeseen. Seinät olivat marmorinvärisiksi kalkitut, suuret, yksiruutuiset ikkunat olivat jo paikoillaan, ainoastaan parkettilattia oli vielä keskeneräinen, ja neliöitä höyläävät puusepät jättivät työnsä ja vetäisivät siteet pois tukastaan tervehtiäkseen herrasväkeä.
— Tämä on vastaanottohuone, sanoi Vronski. — Tänne tulee lukupulpetti, pöytä ja kaappi eikä mitään muuta.
— Sitten menemme tänne. Älä mene lähelle ikkunaa, sanoi Anna ja koetti, oliko maali jo kuivunut. — Aleksei, maali on jo kuivunut, lisäsi hän.
Vastaanottohuoneesta he tulivat käytävään, missä Vronski selitti heille uudenaikaisen tuuletusjärjestelmänsä. Sieltä hän vei heidät katsomaan marmorisia kylpyammeita ja erikoisjousin varustettuja vuoteita. Sitten hän näytti heille kaikki potilashuoneet, säilytys- ja pesuhuoneet, uudenaikaisen leivinuunin, käytävissä käytettävät työntörattaat, joilla voi kolisuttamatta kuljettaa tarvittavia tavaroita, ja paljon muuta. Svijazhski kiitteli kaikkea ja esiintyi joka paikassa edistyksen uusimpien saavutusten erikoistuntijana. Dolly vain ihmetteli näitä kaikkia ennennäkemättömiä ihmeitä ja kyseli tarkasti kaikkea, mikä tuotti Vronskille ilmeistä iloa.
— Niin, luulen, että tämä tulee olemaan ainoa täysin ajanmukaisesti järjestetty sairaala koko Venäjällä, sanoi Svijazhski.
— Tuleeko teillä olemaan erillinen synnytysosasto? kysyi Dolly. —Se on tarpeellinen maalla. On usein…
Kohteliaisuudestaan huolimatta Vronski keskeytti hänet:
— Tämä ei ole synnytyslaitos, vaan sairaala, joka on avoinna kaikille sairaille paitsi tartuntatautisille, hän sanoi. — Katsokaas tätä… ja hän työnsi Darja Aleksandrovnan eteen äskettäin saapuneen toipilastuolin. — Katsokaahan. Hän istuutui tuoliin ja alkoi itse kuljettaa sitä. — Sairas ei voi kävellä, hän on vielä heikko tai hänen jalkansa ovat kipeät, mutta hän kaipaa raitista ilmaa ja ajelee tällä…
Darja Aleksandrovnaa huvitti ja miellytti kaikki, mutta eniten häntä miellytti Vronskin luonnollinen, lapsekas innostus. "Kuinka herttainen, hyvä ihminen", hän ajatteli väliin eikä kuunnellut Vronskin sanoja, katseli vain tätä, tutki tämän ilmettä ja asettui ajatuksissaan Annan sijalle. Hän oli nyt niin ihastunut tuohon innostuneeseen Vronskiin, että ymmärsi, kuinka Anna oli voinut rakastua häneen.
— Minä luulen, että ruhtinatar on väsynyt, ja tuskinpa hevoset huvittavat häntä, sanoi Vronski Annalle, joka ehdotti, että mentäisiin hevostalleille, koska Svijazhski halusi nähdä Vronskin uuden orin. — Menkää te, minä saatan ruhtinattaren kotiin, niin saamme vähän puhella, hän sanoi, — jos niin sallitte? hän sanoi Dollylle.
— Hyvin mielelläni. Minulla ei tosiaan ole juurikaan käsitystä hevosista, sanoi Darja Aleksandrovna hiukan ihmetellen.
Hän huomasi Vronskin kasvoista, että tämä tahtoi puhutella häntä kahden kesken. Eikä hän erehtynyt. Heti kun he olivat päässeet pikkuportin kautta takaisin puutarhaan, Vronski vilkaisi Annaan päin ja huomattuaan, ettei tämä enää voinut kuulla eikä nähdä heitä, aloitti:
— Te arvasitte, että minä tahdoin puhua kanssanne, hän sanoi katsoen Dollyyn nauravin silmin. — Minä en erehdy pitäessäni teitä Annan ystävänä. Hän otti hatun päästään ja pyyhki nenäliinallaan yhä kaljummaksi käyvää päätään.
Darja Aleksandrovna ei vastannut mitään, katsahti vain arasti Vronskiin. Kun hän oli jäänyt kahden tämän kanssa, oli hänet äkkiä vallannut pelko: nauravat silmät ja kasvojen ankara ilme pelottivat häntä.
Dollyn mielessä välähteli monenlaisia otaksumia siitä, mistä Vronski aikoi hänelle puhua: "Hän pyytää minua lapsineni tulemaan heille loppukesäksi, ja minun täytyy kieltäytyä; tai hän pyytää minua Moskovassa hankkimaan Annalle sopivaa seuraa… Tai kenties hän puhuu Vasenka Veslovskista ja hänen suhteestaan Annaan. Vai Kittystäkö ja omasta syyllisyydestään?" Hän odotti kaikenlaista ikävää, mutta ei kuitenkaan arvannut Vronskin tarkoitusta.
— Teillä on niin suuri vaikutusvalta Annaan, hän pitää teistä hyvin paljon, hän sanoi, — auttakaa minua.
Darja Aleksandrovna katsoi aran kysyvästi hänen tarmokkaita kasvojaan, jotka milloin kokonaan, milloin osaksi tulivat lehmusten varjosta päivänvaloon, ja odotti miten hän jatkaisi; mutta Vronski kulki äänettömänä hänen rinnallaan piirrellen kepillään vakoja käytävän soraan.
— Koska te olette Annan entisistä ystävättäristä ainoa, joka on uskaltanut tulla meille — minä en ota lukuun ruhtinatar Varvaraa — ymmärrän käyntinne niin, ettette suinkaan ole sillä tahtonut osoittaa pitävänne meidän asemaamme normaalina, vaan että te, käsittäen tämän tilanteen koko raskauden, yhä pidätte ystävästänne ja tahdotte auttaa häntä. Eikö asia ole niin? kysyi hän katsahtaen Dollyyn.
— Niin, niin, vastasi Darja Aleksandrovna, — mutta…
— Ei, keskeytti Vronski ja pysähtyi unohtaen, että hän siten saattoi noloon asemaan puhetoverinsa, jonka myös täytyi pysähtyä. — Kukaan ei tunne Annan asemaan tukaluutta kipeämmin kuin minä. Ja senhän te ymmärrätte, jos voitte pitää minua ihmisenä, jolla on sydän. Minä olen kaikkeen syypää ja siksi minä tunnen sen niin kipeästi.
— Minä ymmärrän, sanoi Darja Aleksandrovna väkisinkin ihaillen hänen sanojensa varmuutta ja vilpittömyyttä. — Mutta juuri siksi, että te tunnette olevanne syypää, te luultavasti kuvittelette asianne pahemmaksi kuin se onkaan, sanoi Dolly. — Seurapiirien keskuudessa hänen asemansa tietenkin on vaikea.
— Suorastaan helvetillinen! sanoi Vronski rypistäen kulmiaan synkästi. — Ei voi kuvitella pahempia henkisiä kärsimyksiä kuin mitä hän sai kokea Pietarissa viipyessämme siellä pari viikkoa… voitte uskoa sen.
— Niin, mutta täällä maalla, niin kauan kuin Anna tai te ette kaipaa seuraelämää…
— Kaipaa sitä! sanoi Vronski ylenkatseellisesti. — Mitä minä sillä teen?
— Niin kauan — ja sitähän voi kestää koko elinikänne — te olette onnellisia eikä teitä häiritse kukaan. Minä näen Annasta, että hän on onnellinen, täysin onnellinen; hän on jo ehtinyt sanoakin sen minulle, sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen; ja tuli niin sanoessaan vasten tahtoaan ajatelleeksi, mahtoiko Anna sentään olla kovin onnellinen.
— Niin kyllä, sanoi Vronski. — Minä tiedän, että hän on kuin vironnut uuteen elämään monien kärsimysten jälkeen; hän on onnellinen. Hän on onnellinen nykyhetkestä. Mutta minä?… Tulevaisuus pelottaa minua… Anteeksi, tahdotteko kävellä?
— Minulle on yhdentekevää.
— Istutaan sitten tähän.
Darja Aleksandrovna istuutui lehtokujan kulmassa olevalle penkille.Vronski pysähtyi hänen eteensä.
— Minä näen, että hän on onnellinen, Vronski toisti, ja epäilys siitä, oliko Anna tosiaan onnellinen, tuli entistä voimakkaampana Darja Aleksandrovnan mieleen. — Mutta kauanko tällaista voi jatkua? On kokonaan eri asia, olemmeko tehneet oikein vai väärin; mutta arpa on heitetty, hän sanoi siirtyen venäjästä ranskan kieleen, — ja me olemme iäksi sidotut yhteen. Kaikkein pyhimmät rakkauden siteet liittävät meitä toisiimme. Meillä on lapsi ja ehkä saamme lisääkin lapsia. Mutta laki ja meidän asemamme ovat sellaiset, että ne tuottavat tuhansia sotkuja, joita hän, levätessään koko sielullaan kaikkien kärsimystensä ja koettelemustensa jälkeen, ei näe eikä tahdo nähdä. Ja sen voi kyllä ymmärtää. Mutta minä en voi olla niitä näkemättä. Minun tyttäreni on lain mukaan Kareninin eikä minun. En siedä tällaista valheellisuutta! hän sanoi tehden kädellään tarmokkaan, torjuvan eleen ja katsahtaen Darja Aleksandrovnaan synkästi ja kysyvästi.
Darja Aleksandrovna vain katsoi häneen eikä vastannut mitään. Vronski jatkoi:
— Jos huomenna syntyy poika, minun poikani, on hänkin lain mukaan Karenin; hän ei peri minun nimeäni eikä omaisuuttani, ja olipa meidän perhe-elämämme kuinka onnellista hyvänsä ja olipa meillä lapsia kuinka paljon tahansa, minun ja heidän välillään ei ole mitään yhdistävää sidettä. He ovat Karenineja. Voitteko käsittää, miten tukala ja kauhea asemani on! Minä olen koettanut puhua siitä Annalle. Se hermostuttaa häntä. Hän ei ymmärrä enkä minä voi sanoa hänelle kaikkea. Asiaa voi katsoa vielä toiseltakin puolen. Minä olen onnellinen, onnellinen hänen rakkaudestaan, mutta minulla täytyy olla työtä. Minä olen löytänyt täällä työsarkani, ylpeilen siitä ja pidän sitä entisten toverieni hovi- ja virkatehtäviä ylevämpänä toimintana. Enkä varmastikaan vaihda työtäni heidän työhönsä. Minä työskentelen täällä pysyen paikoillani ja olen onnellinen ja tyytyväinen, emmekä me mitään muuta kaipaa onneksemme. Minä pidän tästä työstä. Cela n'est pas un pis-aller[54], päinvastoin…
Darja Aleksandrovna huomasi, että Vronski hieman sekosi ajatuksissaan, eikä hän oikein ymmärtänyt tämän syrjähypyn tarkoitusta. Hän tunsi kuitenkin, että Vronski nyt, alettuaan puhua sydämenasioistaan, joista hän ei voinut suoraan puhua Annalle, tahtoi sanoa kaiken sanottavansa ja että kysymys hänen toiminnastaan täällä maalla kuului samaan sydämenosastoon kuin kysymys hänen suhteestaan Annaan.
— Niin, mutta ei siinä kaikki, sanoi Vronski havahtuen mietteistään. — Pääasia työssä on varma tieto siitä, etteivät minun tekoni kuole minun mukanani, että minulla tulee olemaan perillisiä, — mutta sitä varmuutta ei minulla ole. Kuvitelkaa sen ihmisen asemaa, joka tietää edeltä käsin, että hänen ja hänen rakastamansa naisen lapsia ei tulla pitämään hänen lapsinaan, vaan jonkun toisen, joka vihaa heitä eikä tahdo tietää heistä mitään. Onhan se kauheata!
Vronski vaikeni nähtävästi syvästi liikuttuneena. — On tietysti, minä ymmärrän sen. Mutta mitä Anna sille voi? kysyi Darja Aleksandrovna.
— Niin, minä tulen nyt siihen, mihin olen tällä keskustelullamme pyrkinyt, sanoi Vronski koettaen tyynnyttää mieltään. — Anna voi, se riippuu hänestä… Jo sitäkin varten, että voisi hallitsijalta pyytää oikeutta lapsen adoptointiin, on avioero välttämätön. Ja se riippuu Annasta. Hänen miehensä oli aikanaan suostuvainen eroon, ja teidän puolisonne oli jo saada asian järjestetyksi. Minä tiedän, että hän suostuisi nytkin, kun hänelle vain kirjoittaisi. Hänhän vastasi silloin suoraan, että jos Anna haluaa sitä, hän ei tahdo kieltää. Tietenkin se on niitä farisealaisia julmuuksia, lisäsi hän synkästi, — joita vain sellaiset sydämettömät ihmiset voivat tehdä. Hän tietää, kuinka paljon jokainen muisto hänestä kiusaa Annaa ja tietäen sen vaatii tältä kirjettä. Minä kyllä käsitän, että se on Annalle piinallista. Mutta syyt ovat niin tärkeät, että täytyy passer pardessus toutes ces finesses de sentiment. Il y va du bonheur et le l'existence d'Anna et ses enfants[55]. En puhu itsestäni, vaikka kärsinkin, kärsin kovasti, hän sanoi, ja hänen ilmeestään kuvastui uhka sitä ihmistä kohtaan, joka oli hänen kärsimyksensä syynä. — Niin, ruhtinatar, takerrun teihin häpeämättä, kuin pelastuksen enkeliin. Auttakaa minua, koettakaa saada hänet kirjoittamaan sille miehelle ja vaatimaan avioeroa.
— Kyllä, tietysti, sanoi Darja Aleksandrovna muistaen elävästi viimeisen keskustelunsa Kareninin kanssa. — Kyllä, tietysti, toisti hän päättävästi muistaessaan Annan.
— Käyttäkää vaikutusvaltaanne, koettakaa saada hänet kirjoittamaan.Minä en tahdo ja tuskinpa voisinkaan puhua hänelle siitä.
— Hyvä, minä puhun. Mutta miksi hän ei itse ajattele sitä? sanoi Darja Aleksandrovna, ja Annan uusi, outo silmiensiristämistapa tuli taas äkkiä hänen mieleensä. Ja hän muisti, että Anna siristeli silmiään juuri silloin, kun tuli kysymys hänen elämänsä aremmista sisäisistä puolista. "Aivan kuin hän siten koettaisi päästä näkemästä elämänsä kaikkia puolia", ajatteli Dolly. — Puhun varmasti, sekä itseni että hänen takiaan, sanoi Darja Aleksandrovna vastauksena Vronskin kiitolliseen ilmeeseen.
He nousivat ja lähtivät kotiin.
Kun Anna kotiin tultuaan tapasi Dollyn, hän katsoi tätä tarkasti silmiin ikään kuin udellen, mitä Vronski oli hänelle puhunut, mutta ei kysynyt mitään.
— Pian on varmaan jo aika mennä päivälliselle, sanoi Anna. — Emme ole vielä oikein ehtineet nähdäkään toisiamme. No, juttelemme sitten illalla. Olemme kaikki lianneet itsemme siellä rakennuksella.
Dolly meni huoneeseensa ja häntä nauratti. Hänellä oli jo paras puku yllään eikä hän voinut vaihtaa sitä enää mihinkään; mutta valmistautuakseen jollain tavoin päivällistä varten hän pyysi kamarineitoa puhdistamaan vaatteet, otti uudet kalvosimet ja pani pitsikoristeen päähänsä.
— Tätä enempää en voinut tehdä, hän sanoi hymyillen Annalle, joka tuli häntä vastaan jo kolmannessa, taaskin tavattoman yksinkertaisessa puvussa.
— Niin, me keikaroimme täällä aika lailla, Anna sanoi ikään kuin pyytäen anteeksi liikaa hienouttaan. — Aleksei on niin iloinen tulostasi. Hän on suorastaan rakastunut sinuun, lisäsi hän. — Mutta etkö sinä ole väsynyt?
Ennen päivällistä ei ollut enää aikaa jutteluun. Astuessaan ruokasaliin he tapasivat siellä jo ruhtinatar Varvaran ja pitkiin takkeihin pukeutuneet herrat. Arkkitehti oli hännystakissa. Vronski esitteli vieraalle lääkärin ja tilanhoitajan. Arkkitehdin hän oli esitellyt jo sairaalassa.
Lihava hovimestari, jonka pyöreät, parrattomat kasvot kiilsivät kilpaa hänen tärkätyn valkean solmukkeensa kanssa, ilmoitti että pöytä oli katettu, ja naiset nousivat. Vronski pyysi Svijazhskia tarjoamaan kätensä Annalle ja itse hän saattoi Dollyn pöytään. Veslovski ehti ennen Tushkevitshia tarjota kätensä ruhtinatar Varvaralle, ja paria vaille jääneet Tushkevitsh tilanhoitaja, arkkitehti ja lääkäri tulivat heidän jäljessään.
Päivällinen, ruokasali, astiasto, palvelus, ruoat ja viinit vastasivat täysin muualla talossa vallitsevaa ylellisyyttä, ja näyttivät jopa voittavan sen komeudessa ja uutuudessa. Darja Aleksandrovna tarkkaili tuota komeutta emännän katsein, ja vaikkei hän aikonutkaan soveltaa sitä omaan talouteensa — sen verran kaukana se oli hänen elämäntavastaan —, syventyi hän väkisinkin ajattelemaan, mistä se kaikki oli peräisin ja kuka sen kaiken teki. Vasenka Veslovski, Stiva, Svijazhski ja monet muut hänen tuntemansa ihmiset eivät koskaan ajatelleet näitä asioita, vaan pitäytyivät siinä jokaisen kunnon isännän vierailleen uskottelemassa käsityksessä, että talon aineellinen hyvinvointi on syntynyt itsestään ilman pienintäkään vaivannäköä isännältä. Darja Aleksandrovna tiesi, ettei edes lasten aamiaisvelli tullut ilmaiseksi ja että näin monimutkainen ja komea päivällinen vaati erityistä, huolellista harkintaa. Siitä, miten Vronski silmäili pöytää, miten hän antoi merkkejä hovimestarille ja kysyi Darja Aleksandrovnalta, kumpaako saisi tarjota, botvinjaa[56] vaiko lihalientä, Darja Aleksandrovna huomasi, että isäntä itse valvoi ja piti huolen kaikesta. Nähtävästi Anna ei ollut siihen osallinen sen enempää kuin Veslovskikaan. Hän, Svijazhski, ruhtinatar Varvara ja Veslovski olivat siinä suhteessa yhtälailla vieraita, jotka käyttivät iloisesti hyväkseen sitä, mitä heille tarjottiin.
Anna toimi emäntänä ainoastaan sikäli, että ohjasi keskustelua. Tämä tehtävä oli sangen vaativa: pienen pöydän ympärillä istui täysin eri maailmaan kuuluvia henkilöitä kuten tilanhoitaja ja arkkitehti, jotka koettivat vain olla näyttämättä tottumattomuuttaan pöydässä vallitsevaan ylellisyyteen eivätkä osanneet ottaa pitemmälti osaa yleiseen keskusteluun, mutta Anna suoriutui tilanteesta tavallisella tahdikkuudellaan, hienosti, luontevasti, vieläpä iloisestikin.
Kun oli ensin puhuttu siitä, miten Tushkevitsh ja Veslovski olivat soudelleet kahden, Tushkevitsh alkoi kertoa Pietarin pursiklubin viime kilpailusta. Mutta ensimmäisen vaitiolon koittaessa Anna kääntyi arkkitehdin puoleen saadakseen hänetkin mukaan keskusteluun.
— Nikolai Ivanovitsh ihmetteli kovasti, hän sanoi puhuen Svijazhskista, — kuinka uusi rakennus on edistynyt siitä asti kun hän viimeksi oli täällä: mutta minä käyn joka päivä katsomassa rakennusta ja ihmettelen joka kerta, miten se edistyy.
— Herra kreivin kanssa on hyvä työskennellä, sanoi arkkitehti hymyillen. Hän oli arvonsa tunteva, kohtelias ja tyyni mies. — Ei ole mitään lääninviranomaisia jarruttamassa. Ne laatisivat kokonaisen riisin asiakirjoja siitä, mistä me selviämme parilla kolmella sanalla.
— Amerikkalaiset tavat, huomautti Svijazhski hymyillen.
— Niin, siellä rakennetaan järkiperäisesti…
Keskustelu siirtyi Yhdysvaltojen hallintoviranomaisten väärinkäytöksiin, mutta Anna suuntasi sen kohta toiseen aiheeseen saadakseen tilanhoitajankin mukaan.
— Oletko koskaan nähnyt elonkorjuukonetta? Anna kysyi Darja Aleksandrovnalta. — Me tulimme juuri sitä katsomasta, kun sinä tulit. Minäkin näin sen ensimmäisen kerran.
— Kuinka se toimii? kysyi Dolly.
— Aivan kuin sakset. Lauta ja paljon pieniä saksia. Tällä tavoin.
Anna otti veitsen ja haarukan kauniisiin, valkeisiin ja sormusten koristamiin käsiinsä ja alkoi esittää koneen toimintaa. Hän tajusi kyllä, ettei hänen selityksistään varmaankaan voisi käsittää mitään, mutta hän tiesi puhuvansa miellyttävästi ja käyttelevänsä sirosti kauniita käsiään ja jatkoi selittelyään.
— Pikemminkin ne muistuttavat kynäveitsiä, sanoi Veslovski katsoen ihastuneena Annaan.
Anna hymyili tuskin huomattavasti, mutta ei vastannut mitään. — Eivätkö ne olekin kuin sakset, Karl Fjodorovitsh? kääntyi hän tilanhoitajan puoleen.
— Oo jaa, vastasi saksalainen. — Es ist ein ganz einfachesDing[57], ja alkoi selittää koneen rakennetta.
— Vahinko, ettei kone samalla sido. Minä näin Wienin näyttelyssä koneen, joka myös sitoi rautalangalla, sanoi Svijazhski. — Sellaiset olisivat edullisempia.
— Es kommt drauf an… Der Preis vom Draht muss ausgerechnet werden[58]. Ja äänettömyydestään herätetty saksalainen kääntyi Vronskin puoleen. — Das lässt sich ausrechnen, Erlaucht[59] Ja saksalainen pani jo käden povitaskuunsa ottaakseen esiin lyijykynän ja muistikirjan, johon hän teki laskunsa, mutta malttoi mielensä, kun näki Vronskin kylmän katseen ja muisti istuvansa ruokapöydässä. — Zu kompliziert, macht zu viel Klopot[60], päätteli hän.
— Wünscht man Dochots, so hat man auch Klopots[61], sanoi Vasenka Veslovski pitäen saksalaista pilanaan. J'adore l'allemand[62], kääntyi hän taas hymyillen Annan puoleen.
— Cessez[63], sanoi Anna leikillisen ankarasti.
— Me luulimme tapaavamme teidät pellolla, Vasili Semjonitsh, Anna sanoi sairaalloisen näköiselle lääkärille, kävittekö siellä?
— Minä kävin siellä mutta livistin pian takaisin, vastasi lääkäri synkän leikillisesti.
— Te olette siis ollut paljon liikkeellä.
— Riittävästi!
— No miten on sen mummon laita? Ei kai se ole lavantautia?
— Ei juuri parempaakaan, vaikkei ihan sitä.
— Kuinka ikävää! sanoi Anna ja osoitettuaan siten kohteliaisuuttaan talon virkailijoille hän kääntyi oman piirinsä puoleen.
— Olisi kyllä ollut vaikea rakentaa konetta teidän selityksenne perusteella, Anna Arkadjevna, sanoi Svijazhski leikillään.
— Kuinka niin? Anna sanoi suu hymyssä, mistä näkyi, että hän tiesi selityksessään olleen jotain viehättävää, minkä Svijazhskikin oli huomannut. Tuo nuorekas keimailu oli Annassa uusi piirre, joka ihmetytti Dollyä.
— Mutta sen sijaan Anna Arkadjevnalla on ihmeteltävät tiedot arkkitehtuurissa, sanoi Tushkevitsh.
— Eilenkin minä kuulin Anna Arkadjevnan puhuva kattoansaista ja vuoliaisista, sanoi Veslovski.
— Mikä ihme se on, kun saa niin paljon nähdä ja kuulla, sanoi Anna.— Te ette varmaankaan tiedä edes mistä taloja tehdään?
Darja Aleksandrovna huomasi, ettei Anna oikein pitänyt Veslovskin leikittelevästä sävystä tämän puhutellessa häntä, mutta tavallaan hän kuitenkin itse antoi tukea tuolle keveälle liehittelylle.
Vronski menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin Levin. Hän piti nähtävästi Veslovskin puheita aivan merkityksettöminä ja leikillään yllytti tätä itsekin.
— No sanokaapas, Veslovski, millä kivet liitetään yhteen?
— Tietysti sementillä.
— Bravo! Ja mitä on sementti?
— Jonkinlaista velliä… ei, kittiä, sanoi Veslovski saaden kaikki nauramaan.
Keskustelu sujui nyt isäntäväen ja varsinaisten vieraiden kesken. Lääkäri, arkkitehti ja tilanhoitajan olivat synkkinä vaiti. Puheensorina oli taukoamaton, ja väliin jotakuta läsnäolijoista hipaistiin arkaan kohtaan. Kerran niin kävi Darja Aleksandrovnallekin, ja se sai hänet punastumaan ja kiivastumaan niin, että jälkeenpäin hän häpesi itseään. Svijazhski oli alkanut puhua Levinistä ja kertoa hänen omituisista mielipiteistään, joiden mukaan koneet olivat vain vahingoksi Venäjän maataloudessa.
— Minulla ei ole kunnia tuntea herra Leviniä, sanoi Vronski hymyillen, — mutta luultavasti hän ei ole koskaan nähnyt niitä koneita, jotka hän tuomitsee. Tai jos on nähnyt ja kokeillut joitakin, niin varmaankin sellaisia, jotka ovat venäläistä eikä ulkomaista tekoa. Ja mitä mielipiteitä niistä silloin voi muodostaa?
— Turkkilaisia mielipiteitä, huomautti Veslovski hymyillen Annalle.
— Minä en kykene puolustamaan hänen mielipiteitään, sanoi Darja Aleksandrovna sävähtäen punaiseksi, — mutta sen minä voin sanoa, että hän on hyvin sivistynyt ihminen, ja jos hän olisi läsnä, hän kyllä tietäisi mitä vastata; mutta minä en osaa.
— Minä pidän hänestä paljon, ja me olemme hyvät ystävykset keskenämme, sanoi Svijazhski. — Mais pardon, il est un petit peu toque[64]; hän väittää esimerkiksi, että zemstvot ja rauhantuomarit ovat vallan tarpeettomia, eikä tahdo ottaa mihinkään osaa.
— Se on meidän venäläistä välinpitämättömyyttämme, sanoi Vronski kaataen jääkylmästä karahvista vettä ohueen jalalliseen lasiin. — Ei tunneta, että meidän oikeutemme asettavat meille myös velvollisuuksia, ja siksi ei niitä myöskään tunnusteta olevan.
— Minä en tunne ketään, joka täyttäisi velvollisuutensa tunnollisemmin kuin hän, sanoi Darja Aleksandrovna, jota hermostutti Vronskin ylemmyydentuntoinen sävy.
— Minä taas, jatkoi Vronski, jolle tämä kysymys näytti olevan jostain syystä kipeä, — minä taas, millainen muuten lienenkin, olen hyvin kiitollinen kunniasta, jota minulle on osoitettu, kun minut — kiitos Nikolai Ivanovitshin (hän viittasi Svijazhskiin) — on valittu rauhantuomariksi. Kokouksissa käyminen ja talonpojan hevosjutun harkitseminen on minulle yhtä tärkeä velvollisuus kuin mikä muu työ hyvänsä. Ja jos minut valitaan valtuustoon, pidän sitä kunniana. Sehän on ainoa tapa, jolla voin maksaa niistä eduista, joita minulla tilanomistajana on. Ikävä vain, että meillä ymmärretään niin huonosti, mikä merkitys suurtilallisilla tulisi ja voisi olla valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa elämässämme.
Darja Aleksandrovna ihmetteli, kuinka tyynen varma Vronski oli asiansa oikeudesta siinä oman pöytänsä ääressä puhuessaan. Hän muisti päinvastaista mieltä olevan Levinin esittävän yhtä varmasti omaa kantaansa omassa pöydässään. Mutta hän piti Levinistä ja oli siksi tämän puolella.
— Teitä, kreivi, on siis lupa odottaa seuraavaan vaalikokoukseen? sanoi Svijazhski. — Mutta täytyy matkustaa aikaisemmin, jos mieli ehtiä sinne kahdeksanneksi päiväksi. Jospa te tekisitte minulle sen kunnian, että tulisitte luokseni.
— Mutta minäpä olen hiukan samaa mieltä sinun lankosi kanssa, sanoi Anna hymyillen, — joskaan en ole yhtä jyrkkä, lisäsi hän hymyillen. — Minä pelkään, että meille on viime aikoina karttunut liikaa noita yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kuten ennen oli niin paljon virkamiehiä, ettei missään asiassa päässyt eteenpäin ilman niitä, niin nyt on yhtä paljon yhteiskunnallisia toimihenkilöitä. Aleksei on nyt ollut täällä kuusi kuukautta, ja hän on jo viiden tai kuuden eri toimi- ja lautakunnan jäsen — hän on rauhantuomari ja valamies ja kuuluu holhouslautakuntaan, valtuuskuntaan ja johonkin hevosten jalostusyhdistykseen. Du train que cela va[65], kaikki aika menee siihen. Ja minä luulen, että ne, kun niitä on niin paljon, jäävät pelkäksi muodollisuudeksi. Kuinka monessa paikassa te, Nikolai Ivanovitsh olettekaan jäsenenä? Yli kymmenessä, jollen väärin muista?
Anna puhui leikillisesti, mutta hänen äänensävystään kuulsi hermostus. Darja Aleksandrovna, joka seurasi tarkkaavaisesti Annaa ja Vronskia, huomasi sen heti. Hän huomasi myös, että Annan puhuessa Vronskin kasvot saivat äkkiä vakavan ja itsepäisen ilmeen. Nämä huomiot kuten myös se, että ruhtinatar Varvara puheenaihetta vaihtaakseen kiiruhti puhumaan pietarilaisista tuttavista, sekä muisto siitä, kuinka odottamatta Vronski äsken puutarhassa oli siirtynyt puhumaan omasta toiminnastaan, kertoivat Dollylle, että yhteiskunnallista toimintaa koskevaan kysymykseen liittyi jokin Annan ja Vronskin välinen salainen riita.
Päivällinen, viinit, palvelu — kaikki oli hyvää, mutta sellaista, mitä Darja Aleksandrovna oli nähnyt vain päivälliskutsuilla ja muissa juhlissa, joista hän oli jo vieraantunut; kaikki oli yhtä persoonatonta ja pingotettua, ja se tuntui hänestä ikävältä ja painostavalta näin kotioloissa, pienen piirin kesken.
Päivällisen jälkeen istuttiin vähän aikaa parvekkeella. Sitten ruvettiin pelaamaan tennistä. Jakaannuttuaan kahteen joukkueeseen pelaajat asettuivat huolellisesti tasoitetulle ja kitketylle krokettikentälle, kireäksi vedetyn, kullattujen paalujen välisen verkon kahden puolen. Darja Aleksandrovna koetti ottaa osaa peliin, mutta ei pitkään aikaan oppinut ymmärtämään pelin menoa; ja kun hän viimein pääsi siitä selville, hän oli jo niin väsynyt, ettei jaksanut muuta kuin istua ja katsoa toisten pelaamista. Samalla puolella ollut Tushkevitsh erosi myös pelistä, mutta toiset jatkoivat. Svijazhski ja Vronski pelasivat hyvin taitavasti ja tosissaan. He seurasivat tarkasti pallon lentoa, juoksivat hätäilemättä ja vitkastelematta sitä vastaan, vahtivat sen pompahdusta ja lennättivät sen sattuvalla ja varmalla mailanlyönnillä verkon toiselle puolen. Veslovski pelasi huonommin kuin muut. Hän hätäili liikaa, mutta piti äänekkäällä ilollaan yllä innostusta peliin. Hän oli kuten toisetkin herrat naisten suostumuksella ottanut takin yltään, ja tuo iso, komea mies valkeine paidanhihoineen, hikisine, punoittavine kasvoineen ja äkkinäisine liikkeineen painui selkeänä katsojan mieleen.
Kun Darja Aleksandrovna sinä iltana paneutui nukkumaan, hän näki ummistaessaan silmänsä Vasenka Veslovskin hyöriskelevän edessään krokettikentällä.
Peli ei huvittanut Darja Aleksandrovnaa. Vasenka Veslovskin ja Annan välinen leikillinen liehakointi kyllästytti häntä, ja hänestä tuntui luonnottomalta, että aikuiset pelasivat keskenään, ilman lapsia, lasten peliä. Mutta ollakseen turmelematta toisten iloa ja saadakseen paremmin aikansa kulumaan hän liittyi vähän aikaa levättyään uudelleen peliin ja oli olevinaan siitä innostunut. Koko päivän hänestä oli tuon tuostakin tuntunut kuin hän olisi näytellyt häntä itseään parempien näyttelijöiden kanssa ja kuin hänen huono näyttelemisensä olisi turmellut koko asian.
Hän oli aikonut viipyä täällä kaksi päivää. Mutta jo illalla pelin aikana hän päätti seuraavana päivänä lähteä takaisin. Ne tuskastuttavat äidin huolet, joita hän oli niin vihannut tulomatkalla, näyttäytyivät nyt, ilman niitä vietetyn päivän jälkeen, kokonaan toisessa valossa ja houkuttelivat häntä luokseen.
Kun Darja Aleksandrovna iltateen ja öisen veneretken jälkeen oli tullut kamariinsa, riisunut vaatteensa ja istuutunut järjestämään ohuita hiuksiaan yökuntoon, hän tunsi suurta kevennystä mielessään.
Hän melkein toivoi, ettei Anna enää olisi tullut hänen luokseen. Hän olisi tahtonut olla yksin omine ajatuksineen.
Dolly oli jo paneutumaisillaan vuoteeseen, kun Anna yöpuvussaan tuli huoneeseen.
Päivän kuluessa Anna oli useamman kerran alkanut puhua Dollylle sisimmistä ajatuksistaan ja jäänyt joka kerta ensimmäisiin sanoihin. "Puhutaan niistä sitten, kun pääsemme kahden kesken. Minulla on niin paljon sanottavaa", hän oli sanonut.
Nyt he olivat kahden, eikä Anna tiennyt mistä puhuisi. Hän istui ikkunan luona ja katseli Dollyä etsien muististaan noita ehtymättömiltä näyttäneitä tärkeitä puheenaiheita eikä tahtonut löytää mitään. Sinä hetkenä hänestä tuntui kuin kaikki olisi jo sanottu.
— No, kuinka Kitty jaksaa? hän sanoi raskaasti huoaten ja katsoen Dollyyn syyllisen näköisenä. — Sanohan, Dolly, todella, eikö hän ole kiukuissaan minulle?
— Kiukuissaan? Ei! sanoi Darja Aleksandrovna hymyillen.
— Mutta kai hän sentään vihaa ja halveksii minua?
— Eikö mitä! Mutta tiedäthän, ettei niitä asioita unohdeta.
— Niin, niin, sanoi Anna kääntyen avointa ikkunaa kohti. — Mutta minun syyni se ei ollut. Ja kuka oikeastaan on syyllinen? Mitä on syyllinen? Olisiko voinut käydä toisin? Mitä sinä luulet? Olisitko sinä esimerkiksi voinut olla joutumatta Stivan vaimoksi?
— En tosiaan osaa sanoa. Mutta kerrohan sinä…
— Kyllä, kyllä, mutta vielä pari sanaa Kittystä. Onko hän onnellinen? Hänen miehensä sanotaan olevan kunnon mies.
— Se on liian vähän sanottu. Minä ainakaan en tunne parempaa miestä kuin hän.
— Sehän on hauskaa! Oikein hauskaa!
Dolly hymyili.
— Mutta kerrohan nyt itsestäsi. Olisi niin paljon asioita. Mehän puhuimme… Dolly ei tiennyt miten nimittäisi Vronskia. Sekä "kreivi" että "Aleksei Kirillovitsh" tuntui hänestä kankealta.
— Aleksein kanssa, sanoi Anna, — minä tiedän, että te puhuitte jostain. Mutta minä aioin kysyä sinulta suoraan, mitä sinä ajattelet minusta ja minun elämästäni?
— On vaikea niin äkkiä sanoa. En tosiaan tiedä.
— Ei, sano nyt sentään… Sinä olet nähnyt minun elämäni. Mutta älä unohda, että olet nähnyt meidät kesällä, jolloin emme ole yksin… Me tulimme tänne varhain keväällä, asuimme aivan keskenämme ja tulemme tekemään niin vastakin, enkä toivo mitään sen parempaa. Mutta kuvittelehan, että minun pitäisi asua yksin ilman häntä, ja sellaistahan sattuu… Minä näen kaikesta, että niin tulee useinkin käymään ja että hän tulee olemaan puolet ajasta poissa kotoa, sanoi Anna nousten ja istuutuen lähemmäksi Dollyä. — Minä en tietystikään, keskeytti hän Dollyn, joka aikoi väittää vastaan, — en tietystikään rupea väkisin häntä pidättelemään. Enkä minä estelekään häntä. Pidetään kilpa-ajoja, siellä on hänen hevosiaan, ja hän menee. Ja menköön kun tahtoo. Mutta ajattelehan minun asemaani… Mutta mitäpä siitä kannattaa puhua! Hän hymyili. — Niin, mitä hän sanoi sinulle?
— Hän puhui siitä, mistä minä itse aioin sinulle puhua, ja minun on helppo olla hänen asianajajanaan; siitä, eikö olisi mahdollista… Darja Aleksandrovna takelteli sanoissaan, — korjata, parantaa sinun asemaasi… Sinähän tiedät minun kantani… Mutta sittenkin, jos suinkin mahdollista, olisi mentävä naimisiin…
— Siis hankittava avioero? sanoi Anna. — Tiedätkö, että ainoa nainen, joka Pietarissa kävi minua tervehtimässä, oli Betsy Tverskaja. Sinähän tunnet hänet? Au fond c'est la femme la plus dépravée qui existe[66]. Hän eli Tushkevitshin kanssa pettäen miestään mitä iljettävimmin Ja hän sanoi minulle, ettei hän tahdo tietää tuttavuudestani niin kauan kuin asemani on laiton. Älä luule, että minä vertaisin sinua häneen… Minä tunnen sinut, rakkaani. Se vain johtui tässä mieleeni… Niin, mitä Aleksei sanoi sinulle? toisti hän.
— Hän sanoi kärsivänsä sinun ja itsensä vuoksi. Sinä kenties sanot sitä itsekkyydeksi, mutta se on luonnollista ja jaloa itsekkyyttä. Hän tahtoisi ensinnäkin laillistuttaa tyttärensä ja tulla mieheksesi, jolla olisi täysi oikeus sinuun.
— Voiko kukaan aviovaimo olla siinä määrin orja kuin minä nykyisessä asemassani? keskeytti Anna synkästi.
— Ennen kaikkea hän tahtoisi… tahtoisi, ettet sinä kärsisi.
— Se on mahdotonta! Entä sitten?
— Ja mikä on kaikkein luonnollisinta: hän tahtoo, että hänen lapsensa saisivat oikean nimensä.
— Mitkä lapset? kysyi Anna katsoen syrjään silmiään siristäen.
— Ani ja tulevat.
— Niistä hän saa olla huoleti: muita lapsia ei minulla tule olemaan.
— Kuinka sinä voit sen niin varmasti sanoa?
— Ei tule, koska minä en tahdo.
Kiihtymyksestään huolimatta Annan ei voinut olla hymyilemättä sille lapsekkaan uteliaisuuden, ihmettelyn ja kauhun ilmeelle, joka kuvastui Dollyn kasvoista.
— Lääkäri sanoi minulle sairauteni jälkeen…
— Onko se mahdollista! sanoi Dolly silmät selällään.
Hän oli saanut kuulla sellaista, jonka laajalle kantavia johtopäätöksiä hän ei heti alkuun voinut selvästi käsittää, mutta tunsi saavansa paljon, paljon miettimisen aihetta.
Tuo tieto, joka äkkiä selitti hänelle kaikki nuo ennen niin arvoitukselliset yksi- ja kaksilapsiset perheet, herätti hänessä niin paljon ajatuksia ja ristiriitaisia tunteita, ettei hän osannut sanoa mitään, katsoi vain Annaan ihmetyksestä suurentunein silmin. Samasta asiasta hän itsekin oli tänne tullessaan haaveillut, mutta saatuaan nyt tietää sen olevan mahdollista, hän oli siitä kauhuissaan. Hän tunsi, että se ratkaisi liian yksinkertaisesti tuon monimutkaisen kysymyksen.
— N'est ce pas immoral[67]? hän sanoi oltuaan hetkisen vaiti.
— Miksi niin? On kai minulla vapaus valita kumpaako tahdon: tahdonko olla raskaana, toisin sanoen sairaana, vai tahdonko pysyä mieheni ystävänä ja toverina olemalla kuitenkin hänen vaimonsa, sanoi Anna tahallisen pintapuolisella ja kevytmielisellä äänensävyllä.
— No niin, miksei, sanoi Darja Aleksandrovna kuunnellen samoja todisteita, joita oli itsekin ajatellut, mutta enää niillä ei ollut entistä vaikutusvoimaa.
— Sinusta ja muista, jatkoi Anna, ikään kuin arvaten Dollyn ajatukset, — asia vielä voi näyttää epäilyksenalaiselta, mutta minun kohdallani se on selvä… Voit varmaan ymmärtää sen. Minä en ole aviovaimo; hän rakastaa minua niin kauan kuin rakastaa. Ja millä minä voin ylläpitää hänen rakkauttaan? Tällä näin?
Hän ojensi valkeat käsivartensa.
Ajatukset ja muistot kiersivät Darja Aleksandrovnan päässä tavattoman nopeasti, kuten kiihtymyksen hetkinä on tavallista. "Minä en", ajatteli hän, "houkutellut Stivaa; hän meni minun luotani toisten luo, ja se ensimmäinen, jonka tähden hän oli uskoton minulle, ei pystynyt pidättämään häntä sillä, että oli aina kaunis ja iloinen. Stiva hylkäsi hänet ja otti toisen. Voikohan Anna sitten sillä saada kreivi Vronskin ajan pitkään pysymään luonaan? Jos Vronski sitä hakee, löytää hän varmaan vieläkin viehättävämpiä ja parempia pukeutumis- ja käytöstapoja. Ja niin valkeat ja sirot kuin hänen paljaat käsivartensa ovatkin, niin kaunis kuin koko hänen täyteläinen vartalonsa onkin, Vronski löytää vieläkin kauniimpia, niin kuin minun inhottava, säälittävä ja herttainen Stivani."
Dolly huoahti vain eikä vastannut mitään. Anna huomasi tuon huoahduksen, joka ilmaisi erimielisyyttä, ja jatkoi selittelyään. Hän tahtoi tuoda esiin sellaisia näkökohtia, jotka tekisivät kaikki vastaväitteet mahdottomiksi.
— Sinä pidät sitä pahana, eikö niin? hän kysyi.
— Mutta ajattele vähän, hän jatkoi. — Sinä unohdat missä asemassa minä olen. Kuinka minä voisin toivoa lapsia? Minä en puhu kärsimyksistä; niitä minä en pelkää. Ajattelehan, mitä minun lapsistani tulisi. Onnettomia raukkoja, joilla olisi vieraan nimi. Jo pelkän syntymänsä vuoksi heidän täytyisi hävetä äitiään ja isäänsä ja koko syntymäänsä.
— Mutta sitä vartenhan avioero juuri onkin välttämätön.
Mutta Anna ei kuunnellut. Hän tahtoi esittää loppuun saakka ne päätelmät, joita hän niin monet kerrat oli toistanut mielessään.
— Miksi minulle on annettu järki, jollen minä käytä sitä siihen, etten tuota maailmaan onnettomia ihmisiä?
Hän katsahti Dollyyn, mutta ei odottanut vastausta, vaan jatkoi:
— Minä tuntisin itseni aina syylliseksi onnettomien lasteni edessä, hän sanoi. — Jollei niitä ole, ne eivät ainakaan ole onnettomia, ja jos ne ovat onnettomia, olen minä yksin syypää siihen.
Samantapaisia näkökohtia oli liikkunut Darja Aleksandrovnankin mielessä; mutta nyt hän ei niitä ymmärtänyt. "Kuinka voi olla syyllinen sellaisten olentojen edessä, joita ei ole olemassakaan?" mietti hän. Ja yhtäkkiä hänen mieleensä tuli, olisiko hänen lempilapselleen Grishalle ollut parempi, jollei tätä koskaan olisi ollut olemassa? Ja se tuntui hänestä niin oudolta ja hurjalta, että hänen täytyi ravistaa päätään karkottaakseen tuon järjettömien ajatusten sekasotkun pois mielestään.
— Ei, en tiedä, paha se on, hän sanoi vain, vastenmielisyyden ilme kasvoillaan.
— Niin, mutta älä unohda, mitä sinä olet ja mitä minä olen… Ja sitä paitsi, Anna lisäsi ikään kuin tuntien omat runsaat todisteensa sittenkin köykäisiksi Dollyn vähäisten todisteiden rinnalla, — sinun tulee muistaa, etten minä ole nyt samassa asemassa kuin sinä. Sinuun nähden kysymys kuuluu näin: tahdotko olla saamatta useampia lapsia, mutta minuun nähden se kuuluu: tahdonko minä saada lapsia. Ja siinä on suuri ero. Ymmärräthän, etten minä voi toivoa niitä tässä asemassa ollessani.
Darja Aleksandrovna ei väittänyt vastaan. Hän tunsi joutuneensa kauas Annasta; heidän välillään oli kysymyksiä, joista he eivät koskaan voineet tulla yksimielisiksi ja joista oli paras olla puhumatta.