— Sitä suuremmalla syyllä sinun pitäisi järjestää asiasi, jos suinkin mahdollista, sanoi Dolly.
— Niin, jos mahdollista, sanoi Anna yhtäkkiä aivan toisenlaisella, hiljaisella ja surullisella äänellä.
— Eikö avioero sitten ole mahdollinen? Minulle on kerrottu, että miehesi olisi suostuvainen.
— Dolly, minä en tahtoisi puhua siitä.
— No, ei puhuta, kiiruhti Darja Aleksandrovna sanomaan huomatessaan kärsivän ilmeen Annan kasvoilla. — Minä vain luulen, että sinä katsot asioita liian synkässä valossa.
— Minäkö? En ollenkaan. Minä olen hyvin iloinen ja tyytyväinen. Etkö ole huomannut, je fais des passions[68]. Veslovski…
— Totta puhuakseni en pitänyt Veslovskin käytöstavasta, sanoi DarjaAleksandrovna koettaen vaihtaa puheenaihetta.
— Oh, mitäs siitä! Se vain hiukan kutkuttaa Alekseita. Veslovski on vielä poikapahanen ja kokonaan minun käsissäni; minä ohjaan häntä kokonaan tahtoni mukaan. Hän on niin kuin sinun Grishasi. Dolly! hän muutti äkkiä puheenaihetta, — sinä sanot minun katselevan asioita liian synkässä valossa. Sinä et voi sitä käsittää. Se on liian kauheata. Minä koetan olla kokonaan katsomatta.
— Mutta minun ymmärtääkseni pitäisi koettaa tehdä kaikki mitä voi.
— Mutta kun ei voi mitään! Sinä neuvot menemään avioliittoon Aleksein kanssa ja sanot, etten minä ajattele sitä. Enkö minä ole sitä ajatellut! hän sanoi, ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hän nousi, oikaisi vartaloaan, huoahti syvään ja alkoi kävellä kevyttä käyntiään edestakaisin lattialla, väliin seisahdellen. — Enkö ole ajatellut? Ei ole päivää eikä tuntia, jona en ajattelisi ja soimaisi itseäni siitä, sillä sen ajatteleminen voi viedä järjen. Voi viedä järjen, toisti hän. — Kun ajattelen sitä, en saa unta ilman morfiinia. No niin. Koetetaan puhua siitä tyynesti. Minulle sanotaan: ottakaa avioero. Mutta ensinnäkään hän ei antaisi minulle sitä. Hän on nyt kreivitär Lidia Ivanovnan vaikutusvallan alla.
Darja Aleksandrovna nojasi tuolin selustaan ja seurasi kärsivän myötätuntoisin kasvoin Annan kävelyä kääntäen päätään sen mukaan.
— Täytyisi yrittää, hän sanoi hiljaa.
— No oletetaan, että minä yrittäisin. Mitä se merkitsisi? esitti hän nähtävästi lukemattomat kerrat miettimäänsä ja ulkoa oppimaansa ajatusta. — Se merkitsisi sitä, että minun, joka vihaan häntä, mutta joka silti tunnustan tehneeni väärin häntä kohtaan ja tunnen hänen ylevämielisyytensä, että minun pitäisi alentua kirjoittamaan hänelle… No hyvä, oletetaanpa, että minä voitan itseni ja teen sen. Minä saan joko loukkaavan tai myöntävän vastauksen. No niin, kuvitelkaamme, että hän olisi suostuvainen, Anna oli paraikaa huoneen kauemmassa päässä ja pysähtyi sinne sormeilemaan ikkunaverhoa. — Minä saisin suostumuksen, mutta poi… entä poikani? Häntä ei kuitenkaan annettaisi minulle. Hän kasvaa suureksi minun hylkäämäni isän luona ja oppii halveksimaan minua. Voitko käsittää, että minä rakastan kahta olentoa luullakseni yhtä paljon ja kumpaakin enemmän kuin itseäni — Serjozhaa ja Alekseita.
Hän tuli keskelle huonetta ja pysähtyi Dollyn eteen kädet rintaansa vasten painettuina. Valkeassa yönutussaan hän näytti erityisen pitkältä ja rotevalta. Hän painoi päänsä alas ja katseli sädehtivin, kostein silmin kulmiensa alta pientä, laihaa Dollyä, joka näytti niin säälittävältä istuessaan siinä paikatussa yönutussaan ja yömyssyssään, kiihtymyksestä vavahdellen.
— Vain näitä kahta olentoa minä rakastan, ja toinen tekee mahdottomaksi toisen. Minä en voi saattaa heitä yhteen, ja se on ainoa kaipuuni. Ja kun niin ei voi tehdä, on kaikki yhdentekevää. Kaikki, kaikki on yhdentekevää. Joskus tämä päättyy, ja siksi minä en voi enkä halua puhua siitä. Älä siis syytä äläkä tuomitse minua mistään. Sinä et voi viattomassa puhtaudessasi ymmärtää kaikkea sitä, minkä vuoksi minä kärsin.
Hän tuli Dollyn luo, istui hänen viereensä ja otti häntä kädestä katsoen häntä syyllisen näköisenä silmiin.
— Mitä sinä mietit? Mitä sinä ajattelet minusta? Älä halveksi minua. Minä en ansaitse halveksuntaa. Olen nimenomaan onneton. Jos kuka on onneton, niin minä, hän sanoi, käänsi kasvonsa pois ja hyrähti itkemään.
Jäätyään yksin Dolly rukoili ja paneutui vuoteeseen. Hän oli sydämensä pohjasta säälinyt Annaa keskustellessaan tämän kanssa; mutta nyt hän ei saanut ajatuksiaan pysymään tässä. Koti ja lapset tulivat hänen mieleensä erityisen kutsuvina ja viehättävinä ja jonkin uuden valon kirkastamina. Hänen oma maailmansa tuntui hänestä nyt niin kallisarvoiselta ja rakkaalta, ettei hän olisi mistään hinnasta tahtonut viettää toista päivää erossa siitä, ja siksi hän päätti varmasti lähteä huomenna paluumatkalle.
Sillä välin Anna palasi kamariinsa, otti viinilasin, kaatoi siihen muutaman tipan lääkettä, jossa oli huomattava määrä morfiinia, joi sen ja istuttuaan jonkin aikaa liikkumattomana lähti tyynenä ja iloisena makuuhuoneeseen.
Kun hän astui sisään, Vronski katsoi häneen tarkasti hakien jälkiä siitä keskustelusta, jonka hän arvasi tapahtuneen Dollyyn huoneessa, koska Anna oli viipynyt siellä niin kauan. Mutta hän ei löytänyt Annan kiihkeän hillitystä ja jotain salaavasta ilmeestä mitään muuta kuin tutun, yhä kiehtovan kauneuden, tietoisuuden siitä ja halun vaikuttaa häneen. Vronski ei tahtonut kysyä, mitä he olivat puhuneet, vaan toivoi Annan itsensä ottavan asian puheeksi. Mutta Anna sanoi vain:
— Olen hyvilläni siitä, että pidät Dollystä. Etkö pidäkin?
— Minähän olen tuntenut hänet jo kauan. Hän on luullakseni oikein hyväluontoinen, mais excessivement terre-à-terre.[69] Olen kuitenkin hyvin iloinen hänen tulostaan.
Vronski otti Annaa kädestä ja katsoi häntä kysyvästi silmiin. Anna käsitti hänen katseensa toisin ja hymyili vastaan.
* * * * *
Seuraavana aamuna Darja Aleksandrovna laittautui kotimatkalle isäntäväen hartaista pyynnöistä huolimatta. Levinin kuski ajoi sekavärisen valjakkonsa vetämät, kuomustaan paikatut vaunut hiekoitetulle pihalle, katetun pääoven eteen, ja näytti vanhassa kauhtanassaan ja virkaheitossa lakissaan perin synkältä ja päättäväiseltä.
Darja Aleksandrovnalla oli epämiellyttävä olo, kun hän hyvästeli ruhtinatar Varvaran ja herrat. Päivän yhdessäolon jälkeen sekä hän että talonväki tunsivat, etteivät he sopineet yhteen ja että oli parempi pysytellä erillään. Vain Anna oli suruissaan. Hän tiesi, että Dollyn lähdettyä ei enää kukaan tulisi nostattamaan hänen sielussaan niitä tunteita, jotka Dolly oli tulollaan herättänyt. Niiden herättäminen tuotti hänelle kipua; mutta hän tiesi kuitenkin, että ne olivat hänen sielunsa paras osa ja että se puoli hänen sielussaan oli kasvamassa nopeasti umpeen siinä elämässä, jota hän eli.
Päästyään avarille pelloille Darja Aleksandrovna tunsi mielensä keventyneeksi ja aikoi kysyä miehiltä, miten nämä olivat viihtyneet Vronskin luona, kun kuski Filipp yhtäkkiä sanoi:
— Rikkaita ovat, rikkaita, mutta tuskin kolmea mittaa hevoselle kauroja piisasi. Jo hyvän aikaa ennen kukonnousua oli joka jyvä lopussa. Mihinkäs se riittää? Ei muuta kuin maistiaisiksi. Meillä sitä annetaan vieraan hevoselle niin paljon kuin syödä jaksaa.
— Saita herra, vahvisti kirjanpitäjä.
— No mitäs hevosista piditte? kysyi Dolly.
— Hevoset ovat hyvät. Ja ruoka on hyvä. Mutta ikäväpä tahtoi tulla, Darja Aleksandrovna; en tiedä miten teistä, hän sanoi kääntäen Dollyä kohti kauniit, hyväntahtoiset kasvonsa.
— Niin tuntui minustakin. Luuletteko, että ehdimme illaksi kotiin?
— Onhan se ehdittävä.
Palattuaan kotiin, missä kaikki oli hyvin, Darja Aleksandrovna kertoili innostuneena matkastaan, hyvästä vastaanotosta, Vronskien elämän komeudesta ja aistikkuudesta ja heidän hauskoista huvituksistaan eikä antanut kenenkään sanoa sanaakaan heitä vastaan.
— Vasta kun tuntee heidät molemmat hyvin — Vronskia itseään minä opin nyt enemmän tuntemaan —, voi ymmärtää, miten herttaisia ja liikuttavia he ovat, Dolly puhui täysin vilpittömästi unohtaen kokonaan sen epämääräisen tyytymättömyyden ja nolouden tunteen, joka oli vaivannut häntä vierailun aikana.
Yhä samoissa olosuhteissa eläen ja tekemättä mitään avioeron hankkimiseksi Vronski ja Anna olivat viettäneet maalla koko kesän ja osan syksyä. He olivat päättäneet olla lähtemättä mihinkään; mutta mitä pitemmälle syksy ehti ja mitä kauemmin he elivät keskenään, ilman vieraita, sitä selvemmäksi heille kävi, etteivät he kestäisi tätä elämää ja että muutos oli välttämätön.
Pinnalta katsoen heidän elämänsä näytti vastaavan vaativimpiakin toiveita. Olihan talossa kaikkea kyllälti, oli terveyttä, oli lapsi, ja heillä kummallakin oli omat askareensa. Anna huolehti ulkonäöstään samoin kuin vieraidenkin aikana ja lueskeli paljon romaaneja sekä muodissa olevia vakavampiakin kirjoja. Hän tilasi kaikki ne kirjat, joita kiiteltiin hänelle tulevissa ulkomaisissa sanoma- ja aikakauslehdissä, ja luki ne tarkkaan läpi niin kuin ainoastaan yksinäisyydessä luetaan. Lisäksi hän tutki kirjoista ja ammattilehdistä kaikkia niitä asioita, joita Vronski harrasti, joten Vronski sai usein turvautua hänen tietoihinsa maanviljelys- ja rakennusasioissa, vieläpä hevoshoitoa ja urheiluakin koskevissa kysymyksissä. Vronski ihmetteli hänen tietojaan ja muistiaan, mutta ei aluksi uskaltanut täydellisesti luottaa niihin; silloin Anna tavallisesti näytti hänelle kirjoista saman vastauksen.
Sairaalan järjestelytyöt kuuluivat myös Annan harrastuksiin. Siellä hän ei ainoastaan auttanut, vaan keksi ja järjesteli itse monia asioita. Mutta hänen päähuolenpitonsa kohdistui kuitenkin häneen itseensä, siihen, missä määrin hän oli Vronskille rakas ja miten saattoi korvata tälle kaiken sen, minkä tämä oli jättänyt taakseen. Vronski antoi kyllä arvoa sille, että Anna tahtoi kaikessa miellyttää ja palvella häntä, mutta samalla häntä vaivasivat ne rakkauden verkot, joihin Anna koetti hänet kietoa. Mitä pitemmän aikaa kului, sitä useammin Vronski näki itsensä kiedottuna noihin verkkoihin ja sitä enemmän hän halusi, jos nyt ei päästä niistä, niin koetella, eivätkö ne häirinneet hänen vapauttaan. Jollei olisi ollut tuota yhä kasvavaa vapaudenhalua ja kohtauksia, jotka toistuivat joka kerran, kun hänen oli lähdettävä kaupunkiin kokoukseen tai kilpa-ajoihin, Vronski olisi ollut täysin tyytyväinen elämäänsä. Hänen valitsemansa osa, sellaisen rikkaan maanomistajan osa, jollaisten oli määrä muodostaa Venäjän ylimystön ydinjoukko, oli hänen maalla viettämänsä puolen vuoden aikana tuottanut hänelle yhä kasvavaa tyydytystä. Ja hänen asiansa, jotka kiinnostivat häntä yhä enemmän, luistivat hyvin. Huolimatta niistä suunnattomista rahasummista, joita meni sairaalaan, koneisiin, Sveitsistä tilattuihin lehmiin ja paljoon muuhun, hän oli varma siitä, että hänen varallisuutensa oli tästä vain lisääntynyt. Kun oli kyse tuloista, metsän, viljan ja villan myynnistä tai maan vuokraamisesta, Vronski oli kova kuin piikivi ja osasi ottaa hyvän hinnan. Suuremmissa maatalousasioissa Vronski noudatti sekä tällä että muilla tiloillaan mitä tavallisimpia ja vaarattomimpia menettelytapoja ja oli erittäin säästeliäs ja tarkka taloudellisissa pikkuseikoissa. Niin taitavasti ja ovelasti kuin saksalainen tilanhoitaja viekoittelikin häntä ostoksiin, tehden kaikki arviolaskunsa niin, että ensin näytti aina tarvittavan paljon suurempia summia ja vasta sitten harkittaessa ilmeni, että saman voi tehdä paljon halvemmallakin ja hyötyä siitä heti, Vronski ei taipunut. Hän kuunteli ja kyseli tarkasti ja myöntyi tilanhoitajan ehdotukseen vain silloin, kun oli kysymyksessä jokin Venäjällä vielä tuntematon uutuus, joka saattoi herättää ihmettelyä. Eikä hän hyväksynyt suuria menoeriä kuin silloin, jos hänellä sattui olemaan ylimääräistä rahaa, ja tällöinkin hän piti tarkkaa huolta siitä, että tavara oli hyvää.
Lokakuussa pidettiin aateliston vaalipäivät Kashinin läänissä, jossa Vronskin, Svijazhskin ja Koznyzevin maatilat ja pieni osa Levinin tiluksia olivat.
Nämä vaalipäivät olivat monista syistä yleisen huomion kohteena. Niistä oli puhuttu paljon ja niihin oli valmistauduttu innokkaasti. Monet pietarilaiset, moskovalaiset ja ulkomaalaiset, jotka eivät olleet koskaan käyneet aateliston kokouksissa, saapuivat katsomaan näitä vaalipäiviä.
Vronski oli jo kesällä sanonut Svijazhskille tulevansa kokoukseen.
Vähän ennen vaalipäivien alkua saapui Svijazhski, joka kävi useinVronskin luona, Vozdvizhenskojeen häntä hakemaan.
Edellisenä päivänä Vronskin ja Annan kesken oli ollut vähällä syntyä riita Vronskin matkan vuoksi. Oli meneillään yksitoikkoinen syksyn aika, joka tuntui maalla kovin painostavalta, ja siksi Vronski arvatessaan, että tulisi riita, oli ilmoittanut Annalle matkastaan ankaramman ja kylmemmän näköisenä kuin koskaan ennen. Mutta hänen hämmästyksekseen Anna oli ottanut tiedon vastaan hyvin tyynesti ja kysynyt vain, koska hän palaisi. Vronski oli katsonut Annaa tarkasti silmiin käsittämättä tuota tyyneyttä. Mutta Anna oli vain hymyillyt. Vronski tiesi, että Anna osasi sulkeutua itseensä ja teki sen tavallisesti silloin, kun oli päättänyt jotain eikä kertonut hänelle suunnitelmiaan. Vronski pelkäsi sitä; mutta hän tahtoi niin kovasti välttää kohtauksia, että oli uskovinaan Annan järkevyyteen, ja osaksi hän siihen todella uskoikin, koska niin teki mieli tehdä.
— Toivottavasti sinulle ei tule ikävä?
— Toivottavasti ei, Anna sanoi. — Minä sain eilen kirjalaatikonGautier'ltä. Ei minulle tule ikävä.
"Hän tahtoo koettaa tuota sävyä. Sitä parempi", ajatteli Vronski, "eipähän ole aina yhtä ja samaa."
Siispä Vronski lähti vaalipäiville pyytämättä ja saamatta Annalta avomielistä selitystä. Koskaan ennen he eivät olleet eronneet toisilleen avautumatta. Se huolestutti Vronskia toisaalta, mutta toisaalta hän taas arveli sen olevan hyvä merkki. "Aluksi siinä on jotain epäselvää ja salattua, kuten nyt, mutta sitten hän tottuu. Joka tapauksessa voin antaa hänelle kaiken muun, paitsi miehistä riippumattomuuttani", ajatteli hän.
Levin oli muuttanut syyskuussa Moskovaan Kittyn tilan vuoksi. Hän oli jo asunut siellä toimettomana kokonaisen kuukauden, kun Sergei Ivanovitsh jolla oli Kashinin läänissä maatila ja jota tulevat vaalit suuresti kiinnostivat, pyysi häntä mukaansa vaalipäiville, koska hänelläkin oli siellä äänestysoikeus. Lisäksi Levinin oli toimitettava Kashinissa eräs hyvin tärkeä holhousta ja lunastusrahoja koskeva asia, jonka hänen ulkomailla asuva sisarensa oli jättänyt hänen valvottavakseen.
Levin epäröi kauan, mutta Kitty, joka oli nähnyt hänen ikävystyvän Moskovassa, neuvoi häntä lähtemään ja tilasi omin päin hänelle aatelispuvun, joka maksoi kahdeksankymmentä ruplaa. Ja nuo juhlapuvusta maksetut kahdeksankymmentä ruplaa olivat pääsyynä siihen, että Levin lähti.
Levin oli jo kuudetta päivää Kashinissa ja kävi joka päivä kokouksessa ajaen samalla sisarensa asioita, jotka eivät ottaneet luontuakseen. Esimiehet olivat vaalipäivillä ja oli mahdoton saada järjestelyksi mitä yksinkertaisinta holhouskunnasta riippuvaa asiaa. Samanlaiset esteet kohtasivat toistakin asiaa, joka koski rahansaantia. Pitkän vaivannäön jälkeen rahat olivat valmiit luovutettavaksi: mutta notaari, mitä kohteliain ja palvelevaisin herra, ei voinut antaa talonkia, kun siitä puuttui esimiehen allekirjoitus, ja esimies taas oli vaalipäivillä. Kaikki nämä puuhat, juoksentelu paikasta toiseen, keskustelut noiden kunnon ihmisten kanssa, jotka hyvin ymmärsivät hänen ikävän asemansa, mutta eivät voineet auttaa asiaa, koko tuo pitkä, tulokseton jännitys — tämä kaikki synnytti Levinissä samantapaisen harmillisen voimattomuuden tunteen kuin tahtoessaan unessa käyttää fyysistä voimaa eikä voi. Tämän piinallisen tunteen vallassa hän oli usein puhuessaan erittäin hyväluontoisen asianajajansa kanssa. Tuo asianajaja näytti kyllä tekevän kaiken voitavansa ja panevan koko älynsä liikkeelle auttaakseen häntä pulasta. "Koettakaapa sitä keinoa", ehdotteli asianajaja milloin mitäkin, "menkää sinne ja sinne", ja hän teki perusteellisen suunnitelman, miten voisi kiertää sen kohtalokkaan seikan, joka oli esteenä kaikelle. Mutta samassa hän lisäsi: "Eivät varmaan päästä; mutta voihan sitä koettaa." Niinpä Levin koetti ja kävi jos missäkin. Kaikki olivat hyviä ja kohteliaita, mutta kierretty vastus tuli loppujen lopuksi taas eteen ja salpasi tien. Kiusallisinta oli, ettei Levin mitenkään voinut käsittää, ketä vastaan hän taisteli ja kenelle oli hyötyä siitä, että hänen asiansa pitkittyi. Sitä ei näyttänyt tietävän kukaan, ei asianajajakaan. Jos Levin olisi voinut ymmärtää sen, niin kuin hän esimerkiksi ymmärsi, miksi rautatieasemalla ei päässyt lippuluukulle muuten kuin asettumalla jonoon, hän ei olisi harmitellut eikä kiusaantunut; mutta syytä niiden esteiden olemassaoloon, joita hän näissä asioissa kohtasi, ei kukaan osannut hänelle selittää.
Mutta Levin oli muuttunut paljon naimisiin mentyään; hän oli kärsivällinen, ja jollei hän aina ymmärtänytkään tämän elämän järjestystä, hän päätteli, että varmaan oli joitakin pakottavia seikkoja, joita hän ei tiennyt, ja koetti olla kiukuttelematta.
Myös vaalipäivillä hän pidättyi tuomitsemasta ja kiistelemästä ja koetti mahdollisuuden mukaan päästä perille asioista, joita hänen kunnioittamansa rehelliset ja hyvät ihmiset niin vakavina ja innostuneina pohtivat. Naimisiinmenonsa jälkeen Levin oli havainnut elämässä niin paljon uusia, vakavia puolia, jotka ennen pinnalta katsottuina olivat näyttäneet joutavilta, että hän oletti vaalipäivilläkin olevan vakavaa merkitystä ja koetti löytää sen.
Sergei Ivanovitsh oli selittänyt hänelle, mikä tärkeä uudistus näillä vaalipäivillä oli suunniteltu tapahtuvaksi. Lääninmarsalkka Snetkov, josta lain mukaan riippui moni tärkeä yhteiskunnallinen asia, kuten holhouslaitos, aateliston rahastot, tyttö-, poika- ja sotilaskoulut, kansanvalistus ja zemstvolaitos, oli vanhanaikainen, suuren omaisuutensa kuluttanut aatelisherra, tavallaan kylläkin hyvä ja rehellinen, mutta kokonaan ajastaan jälkeen jäänyt mies. Hän piti kaikessa aateliston puolta, vastusti kansanvalistusta ja koetti antaa zemstvolle, jolla oli määrä olla niin merkittävä rooli, säätylaitoksen luonteen. Hänet oli välttämättä vaihdettava uuteen, nuorempaan, nykyaikaiseen, pystyvään mieheen, ja asiat oli järjestettävä niin, että voitaisiin hyödyntää kaikki itsehallinnolliset edut, joihin aateliston — ei aatelistona, vaan zemstvon osana — saamat oikeudet antoivat mahdollisuuden. Rikkaalla Kashinin läänillä, joka oli aina ollut toisten edelläkävijänä, oli nyt käytettävänään sellaisia voimia, että jos asia nyt täällä ajettaisiin oikein, se voisi olla hyvänä esikuvana koko Venäjälle. Siksi koko asialla oli suuri merkitys. Lääninmarsalkaksi Snetkovin sijaan ajateltiin joko Svijazhskia tai entistä professori Nevedovskia, joka oli harvinaisen viisas mies ja Sergei Ivanovitshin hyvä ystävä.
Kokouksen avasi kuvernööri pitämällä aatelistolle puheen, jossa hän kehotti tätä valitsemaan luottamushenkilönsä puolueettomasti, ansioiden mukaan, päämääränään isänmaan onni, ja lausui toivovansa, että Kashinin jalosukuinen aatelisto nyt, kuten entisinäkin vaalipäivinä, oli pyhästi täyttävä velvollisuutensa ja osoittava olevansa yksinvaltiaan hallitsijan korkean luottamuksen arvoinen.
Lopetettuaan puheensa kuvernööri lähti salista, ja aatelisherrat seurasivat häntä iloisen äänekkäinä, jopa innostuneinakin, ja ympäröivät hänet, kun hän pani turkkia ylleen ja puheli lääninmarsalkan kanssa. Levin, joka halusi päästä perille kaikesta, seurasi joukon mukana ja kuuli kuvernöörin sanovan: "Olkaa hyvä ja sanokaa Marja Ivanovnalle, että vaimoni tulee olemaan hyvin pahoillaan siitä, ettei hän voi nyt tulla." Ja sen jälkeen aatelisherrat ottivat iloisina turkkinsa ja lähtivät kirkkoon.
Seuraten toisten esimerkkiä ja kohottaen kätensä ylös Levin vannoi toisten keralla ylipapin sanelun mukaan mitä hirveimmät valat kaiken sen täyttämisestä, mitä kuvernööri oli toivonut. Kirkonmenot olivat aina vaikuttaneet Leviniin, ja nytkin lausuessaan sanat "suutelen ristiä" ja katsahtaessaan tuohon samoja sanoja toistavaan nuorten ja vanhain joukkoon hän tunsi liikutusta mielessään.
Toisena ja kolmantena päivänä keskusteltiin aateliston rahastoista ja naiskymnaaseista. Nämä eivät Sergei Ivanovitshin selityksen mukaan olleet tärkeitä asioita, ja Levin, jolla oli niin paljon puuhaa sisarensa asiain selvittämisessä, ei niinä päivinä ottanut osaa istuntoihin. Neljäntenä päivänä oli esillä lääninrahaston tilien tarkastus. Ja tässä istunnossa tapahtui ensimmäinen yhteentörmäys uuden ja vanhan puolueen välillä. Komitea, jonka tehtäväksi oli jätetty rahastojen tarkastaminen, ilmoitti että rahastot olivat kunnossa. Lääninmarsalkka nousi ja kiitti aatelistoa luottamuksesta kyynelsilmin. Aatelisto tervehti häntä äänekkäästi ja monet puristivat hänen kättään. Mutta samaan aikaan eräs Sergei Ivanovitshin puolueeseen kuuluva aatelismies sanoi kuulleensa, ettei komitea ollutkaan tarkastanut rahasummia, se kun piti sellaista tarkastusta loukkauksena lääninmarsalkkaa kohtaan. Eräs komitean jäsenistä myönsi varomattomuudessaan asianlaidan olevan niin. Silloin alkoi eräs pieni, hyvin nuoren näköinen, mutta hyvin myrkyllinen herra puhua, että lääninmarsalkka olisi luultavasti hyvinkin mielellään tehnyt tiliä rahainhoidostaan ja että komitean jäsenten liiallinen hienotunteisuus oli riistänyt häneltä sen siveellisen tyydytyksen. Silloin komitean jäsenet peruuttivat ilmoituksensa, ja Sergei Ivanovitsh alkoi loogisesti todistella, että täytyi myöntää toinen kahdesta: joko että rahastot oli tarkastettu tai että niitä ei ollut tarkastettu, ja kehitteli yksityiskohtaisesti tuota päätelmäänsä. Sergei Ivanovitshille vastasi vastapuolueen puhuja. Sitten puhui Svijazhski ja taas se myrkyllinen herra. Väiteltiin kauan eikä sittenkään tultu mihinkään tulokseen. Levin ihmetteli pitkää kiistelyä, sillä kun hän kysyi Sergei Ivanovitshilta, luuliko tämä, että rahoja oli käytetty väärin, Sergei Ivanovitsh vastasi:
— Eikö mitä. Hän on rehellinen mies. Piti vain hieman horjuttaa tuota vanhanaikaista perheenomaista tapaa, jolla aateliston asioita on tähän asti hoidettu.
Viidentenä päivänä oli kihlakuntamarsalkkojen vaalit. Muutamissa kihlakunnissa vaali muodostui melko myrskyisäksi. Seleznjevin kihlakunnasta valittiin Svijazhski yksimielisesti ilman äänestystä, ja sinä päivänä hän tarjosi päivälliset.
Kuudenneksi päiväksi oli määrätty koko lääniä koskevat vaalit. Suuret ja pienet salit olivat täynnä juhlapukuista aatelistoa. Monet olivat saapuneet vasta täksi päiväksi. Monet vanhat tuttavat, jotka eivät olleet pitkään aikaan nähneet toisiaan tapasivat nyt toisensa aatelisklubin saleissa, kuka Krimiltä, kuka Pietarista, kuka ulkomailta tulleena. Keskustelu tapahtui läänisalissa, ja kukin puhuja esitti ajatuksensa katederilta, keisarin muotokuvan alta.
Suuriin ja pieniin saleihin oli muodostunut eri leirejä, ja karsaista ja epäluuloisista silmäyksistä, kiihkeästä puheensorinasta, joka vaikeni aina vieraan lähestyessä, ja muutamien kuiskailevien pikkuryhmien vetäytymisestä aina kaukaiseen peräkäytävään saakka näkyi selvästi, että kukin puolue salasi jotain toiselta. Ulkonäöltään aatelisto jakaantui jyrkästi kahteen lajiin; nuoriin ja vanhoihin. Vanhat olivat enimmäkseen joko ahtaissa, vanhanaikaisissa, puhvihihaisissa ja kiinni napitetuissa aatelispuvuissaan tai erikoisissa täysinpalvelleiden meri-, ratsu- tai jalkaväenupseerien virkapuvuissa. Nuoret taas olivat avonaisissa, lyhytselkäisissä ja leveäharteisissa aatelispuvuissa ja valkeissa liiveissä tai oikeusministeriön laakerikirjailulla koristelluissa mustakauluksisissa virkapuvuissa. Olipa jokunen hovipukukin koristamassa joukkoa.
Mutta puolueryhmitys oli täysin riippumaton nuoruudesta tai vanhuudesta. Monet nuorista kuuluivat vanhaan puolueeseen, ja muutamat kaikkein vanhimmista herroista kuiskailivat Svijazhskin kansa ja olivat nähtävästi uuden puolueen innokkaimpia kannattajia.
Levin seisoi pienessä ravintolasalissa oman ryhmänsä luona kuunnellen, mitä puhuttiin, ja pinnisti turhaan kaikki henkiset voimansa ymmärtääkseen, mitä tarkoitettiin. Sergei Ivanovitsh oli ryhmänsä keskellä ja kuunteli Svijazhskin ja Hljustovin, toisen kihlakunnan marsalkan, keskustelua. Hljustov ei tahtonut suostua menemään kihlakuntineen pyytämään Snetkovia ehdokkaaksi, mutta Svijazhski kehotteli häntä tekemään niin, ja Sergei Ivanovitsh hyväksyi tuon suunnitelman. Levin ei käsittänyt, miksi tämän puolueen piti pyytää ehdokkaaksi sitä marsalkkaa, jonka he tahtoivat saada syrjäytetyksi.
Stepan Arkadjevitsh joka vastikään oli haukannut voileipää ja ottanut viinaryypyn ja jolla oli yllään kamariherran virkapuku, astui samaan joukkoon pyyhkien suutaan hienolla batistisella nenäliinallaan.
— Varustaudutaan hyökkäykseen, hän sanoi silitellen poskipartaansa.
Ja kuunneltuaan keskustelua hän antoi täyden kannatuksensaSvijazhskin ehdotukselle.
— Yksikin kihlakunta riittää, ja Svijazhski on jo ilmeinen vastavoima, hän sanoi, ja näiden sanojen merkitys oli selvä kaikille paitsi Levinille.
— No, Kostja, sinäkin näytät päässeen makuun, lisäsi hän kääntyen Levinin puoleen ja ottaen häntä käsivarresta. Levinillä ei olisi ollut mitään makuun pääsemistä vastaan, jos hän vain olisi voinut ymmärtää, mistä oli kyse; ja astuttuaan Stepan Arkadjevitshin kanssa hiukan sivummalle muista hän ilmaisi tälle ihmettelynsä, miksi vanhaa marsalkkaa sittenkin oli pyydettävä.
— O sancta simplicitas! Stepan Arkadjevitsh sanoi ja selitti hänelle lyhyesti ja selvästi, kuinka asia oli.
Jos kaikki kihlakunnat olisivat entiseen tapaansa pyytäneet vanhaa marsalkkaa, olisi hänet valittu yksimielisesti. Niin ei saanut käydä. Nyt suostui kahdeksan kihlakuntaa pyytämään häntä; jos kaksi kieltäytyisi sitä tekemästä, voisi Snetkov luopua ehdokkuudesta. Silloin saattaisi vanha puolue valita toisen omistaan, koska koko toivo menisi hukkaan. Mutta jos ainoastaan Svijazhskin kihlakunta oli häntä pyytämättä, suostuisi hän ehdokkaaksi. Hänet valitaankin ja hänelle annetaan tahallaan niin paljon ääniä, että vastapuolue menee sekaisin, ja kun sitten meidän puoleltamme asetetaan ehdokas, antavat he myös äänensä hänelle. Levin ei vielä sittenkään oikein käsittänyt asiaa ja aikoi tehdä muutamia kysymyksiä, kun yhtäkkiä kaikki alkoivat puhua ja hälisten siirtyä suureen saliin.
— Mitä? Ketä sitten? — Valtakirja? Kenelle? — Hylätäänkö? — Ei ole valtakirjaa. — Flerovia eivät päästä. Mitä siitä, jos on syytteen alainen. — Sitenhän voivat evätä kenet tahansa. Se on katalaa.
— Laki! kuuli Levin joka puolelta ja siirtyi hätäilevän joukon mukana toisten tukemana suureen saliin ja lähestyi puhemiehen pöytää, jonka luona lääninmarsalkka, Svijazhski ja muut puheenjohtajat väittelivät jostain kiivaasti.
Levin seisoi melko kaukana. Hänen vieressään olevan aatelismiehen raskas ja rahiseva hengitys ja toisen, edessä seisovan herran paksujen anturoiden narina esti häntä kuulemasta selvästi, mitä puhuttiin. Kuului vain lääninmarsalkan kaukainen, pehmeäsointinen ääni, jota seurasi myrkyllisen aatelisherran vinkuva puheennuotti ja Svijazhskin tyynempi jatko. Väiteltiin, mikäli Levin ymmärsi, jonkin lakipykälän tulkitsemisesta ja siitä, kuinka oli käsitettävä sanat: "tutkimuksen alaisena oleva".
Joukko väistyi syrjään antaakseen tietä puhujapöytää kohti astuvalle Sergei Ivanovitshille. Tämä ehdotti, että turvauduttaisiin lakipykälään, jonka mukaan erimielisyyden sattuessa asia ratkaistiin äänestyksellä.
Hän luki lakipykälän ja alkoi selittää sen merkitystä. Mutta silloin eräs pitkä, vankka ja kumaraharteinen tilanomistaja, jolla oli värjätyt viikset ja tiukassa puvussaan korkea, niskaa tukeva kaulus, keskeytti hänet. Hän meni pöydän luo, löi siihen kantasormuksellaan ja kiljaisi:
— Ottakaa äänestyspallot. Ei se keskustelulla parane!
Samassa useat äänet sekaantuivat puheeseen ja iso kantasormuksinen aatelismies kiukustui ja huusi yhä enemmän. Mutta oli mahdotonta saada selvää, mitä hän sanoi.
Hän ehdotti samaa kuin Sergei Ivanovitshkin; mutta kaikesta päättäen vihasi tätä ja koko tämän puoluetta, ja tuo viha tarttui koko puolueeseen ja herätti samanlaisen, joskin säädyllisemmän vihastuksen toisella puolen. Kuului huutoja, ja kaikki sekaantui hetkeksi, niin että lääninmarsalkan täytyi pyytää kokoontuneita noudattamaan järjestystä.
— Äänestetään! Äänestetään! Joka on aatelismies, se ymmärtää. — Me annamme veremmekin… Hallitsijan luottamus… Lääninmarsalkka ei ole mikään puotipoika… Eihän siitä ole puhe… Ottakaa pallot! kuului kiukkuisia huutoja joka puolelta. Kasvot ja silmäykset olivat vieläkin raivokkaampia kuin sanat. Ne kuvastivat leppymätöntä vihaa. Levin ei ollenkaan käsittänyt, kuinka kysymys siitä, oliko Flerovin äänioikeusasia ratkaistava äänestämällä vai ilman, saattoi herättää sellaisen intohimojen myrskyn. Hän ei muistanut sitä syllogismia (jonka Sergei Ivanovitsh jälkeenpäin hänelle selitti), että yhteinen etu vaati lääninmarsalkan kukistamista; hänen kukistamisekseen taas tarvittiin äänten enemmistö; äänten enemmistön saamiseksi täytyi taas Fleroville antaa äänioikeus; ja Flerovin päteväksi tunnustamista varten taas oli välttämätöntä selittää, kuinka lakipykälä oli käsitettävä.
— Yksi ääni voi ratkaista koko asian ja täytyy olla ankara ja johdonmukainen, jos tahtoo palvella yhteistä asiaa, selitti Sergei Ivanovitsh.
Mutta Levin ei nyt muistanut sitä ja hänen oli ikävä nähdä noita arvossa pitämiään hyviä ihmisiä noin ilkeän kiihkon vallassa. Vapautuakseen kiusallisesta vaikutelmastaan hän meni ennen keskustelun loppua tyhjään ravintolasaliin, jonka tarjoilupöydän ääressä hääräili muutamia lakeijoita. Nähdessään noiden astioita pyyhkivien ja lautasia ja ryyppylaseja järjestelevien lakeijoiden tyynen eloisat kasvot Levin tunsi odottamatta mielensä kevenevän, aivan kuin olisi päässyt löyhkäävästä huoneesta raittiiseen ilmaan. Hän alkoi kävellä edestakaisin katsellen huvikseen lakeijoita. Hänestä oli hyvin hauskaa seurata, miten muuan harmaantunut, poskipartainen lakeija osoitti halveksuntaansa nuoremmille, häntä kiusoitteleville lakeijoille, ja näytti heille, miten lautasliinat piti taitella. Levin aikoi juuri ruveta juttelemaan lakeijavanhuksen kanssa, kun aatelisen holhouskunnan sihteeri, vanha mies, jonka erityisalana oli tietää läänin kaikkien aatelismiesten ristimä- ja isännimet, kutsui häntä.
— Konstantin Dmitritsh, olkaa hyvä, hän sanoi, — veljenne hakee teitä. Äänestetään lakipykälän tulkitsemistavasta.
Levin meni isoon saliin, sai pienen valkean pallon ja astui veljensä jäljessä pöydän luo, jonka ääressä Svijazhski istui kasvoillaan ivallinen ilme, haroen ja nuuskien partaansa. Sergei Ivanovitsh pani kätensä laatikkoon, pisti pallonsa jonnekin ja pysähtyi pöydän ääreen odottamaan Leviniä. Levin tuli perästä, mutta unohti kokonaan mitä oli tehtävä ja kysyi sekaannuksissaan Sergei Ivanovitshilta: "Mihin tämä on pantava?" Hän kysyi hiljaa toivoen, etteivät ympärillä puhelevat henkilöt sitä kuulisi. Mutta puhelu vaikeni ja hänen sopimaton kysymyksensä kuultiin. Sergei Ivanovitsh rypisti kulmiaan.
— Se riippuu kunkin vakaumuksesta, hän sanoi ankarasti. Monien suut menivät hymyyn. Levin punastui, pisti hätäisesti kätensä veran alle ja pani pallon oikealle, koska se oli hänen oikeassa kädessään. Mutta samassa hän muisti, että toinenkin käsi oli pistettävä veran alle, ja pisti sen hätäisesti perästä, mutta myöhään, ja hämmentyi siitä vielä enemmän ja poistui nolostuneena perimmäisten tuolirivien taakse.
— Satakaksikymmentäkuusi myöntävää! Yhdeksänkymmentäkahdeksan kieltävää! kajahti sihteerin ääni. Sitten kuului naurua: laatikosta löytyi nappi ja kaksi pähkinää. Uusi puolue oli voittanut, kyseenalainen äänioikeus myönnettiin.
Mutta vanha puolue ei katsonut itseään voitetuksi. Levin kuuli, että Snetkovia pyydettiin ehdokkaaksi, ja hän näki suuren joukon aatelismiehiä kokoontuvan lääninmarsalkan ympärille. Astuessaan lähemmäksi Levin kuuli Snetkovin puhuvan. Vastaten ehdokkuuspyyntöön hän puhui aateliston luottamuksesta, rakkaudesta, jota hän ei ollut ansainnut, sillä hänen ainoa ansionsa oli uskollisuus aatelistoa kohtaan, jolle hän oli omistanut kaksitoistavuotisen palveluksensa. "Olen koettanut palvella sitä voimieni mukaan, uskossa ja totuudessa, ja kiitän luottamuksestanne", toisti hän pari kertaa saman lauseen ja pysähtyi äkkiä nyyhkytysten ahdistamana ja poistui salista. Johtuivatpa nuo kyyneleet hänelle tapahtuvan vääryyden tunnosta, rakkaudesta aatelistoa kohtaan tai hänen asemansa hankaluudesta, kun hän tunsi olevansa vihollisten ympäröimä, liikutus tarttui, suuri osa aatelistoa heltyi ja Levininkin mielessä värähti hellyys Snetkovia kohtaan.
Lääninmarsalkka sattui ovessa tönäisemään Leviniä.
— Anteeksi, suokaa anteeksi, hän sanoi kuin vieraalle. Huomatessaan, että se oli Levin, hän hymyili arasti, kuin aikoen sanoa jotain, mutta ei kyennyt sanomaan mitään liikutukseltaan. Ritarimerkit rinnassa ja valkeat kultakaluunaiset housut jalassa hän kiirehti pois väkijoukon keskeltä, muistuttaen ilmeeltään ja koko juhlapukuiselta hahmoltaan saarrettua petoa, joka näkee asioidensa olevan huonosti. Tuo ilme liikutti Leviniä erityisesti, sillä hän oli vasta eilen käynyt lääninmarsalkan luona holhousasian vuoksi ja nähnyt hänet silloin hyvän perheellisen miehen täydessä kunnianhohteessa. Hänen iso, vanhanaikaisesti sisustettu kotinsa, keikailemattomat, hieman epäsiistit, mutta kohteliaat vanhat lakeijat, jotka nähtävästi orjuuden ajoista saakka olivat palvelleet samaa isäntää, lihava, hyväluontoinen, pitsimyssyä ja turkkilaista hartialiinaa käyttävä rouva, joka niin hellästi hyväili pientä tyttärentytärtään, talon uljas poika, kuudesluokkalainen, joka tullessaan kotiin kymnaasista suuteli tervehdykseksi isän suurta kättä, isännän herttaiset, vilpittömät puheet ja eleet — kaikki se oli eilen herättänyt Levinissä ehdotonta kunnioitusta ja myötätuntoa. Tuo vanhus liikutti ja säälitti nyt Leviniä, ja hänen teki mieli sanoa tälle jotain ystävällistä.
— Te kai tulette siis vastedeskin olemaan meidän esimiehenämme, hän sanoi.
— Tuskin, sanoi marsalkka vilkaisten arasti taakseen. — Minä olen jo vanha ja väsynyt. On ansiokkaampia ja nuorempia, palvelkoot he nyt.
Ja marsalkka poistui sivuovesta.
Seurasi mitä juhlallisin hetki. Oli heti ryhdyttävä vaaleihin.Kummankin puolueen johtajat laskivat joukkojaan.
Väittelyt Flerovista olivat hankkineet uudelle puolueelle Flerovin äänen, ja sitä paitsi oli voitettu aikaa. Näin ollen paikalle voitiin tuoda kolme aatelismiestä, joilta vanha puolue oli vehkeilyllään koettanut riistää mahdollisuuden ottaa osaa vaaleihin. Kaksi herraa, jotka olivat persoja viinille, oli nimittäin vastapuolueen toimesta juotettu humalaan, ja kolmannelta oli viety juhlapuku.
Saatuaan tietää tämän uusi puolue oli keskustelun aikana ehtinyt lähettää erään tilanomistajan noutamaan ajurilla viimeksi mainitulle aatelismiehelle juhlapuvun ja tuomaan toisen humalaan juotetuista aatelisklubille.
— Toisen toin, heitin vettä niskaan, sanoi hakija tullen Svijazhskin luo. — Ei hätää, kyllä hänestä äänestäjä tulee.
— Eihän vain kaadu? sanoi Svijazhski heiluttaen päätään.
— Ei, seisoo kuin nuori urho. Kun eivät täällä vain juottaisi…Minä sanoin ravintoloitsijalle, ettei saa antaa missään nimessä.
Kapea ravintolasali oli täynnä aatelistoa. Jännitys oli yhä kasvamassa, ja kaikki näyttivät rauhattomilta. Varsinkin johtajat, jotka tunsivat kaikki asiainhaarat, olivat jännittyneitä. He olivat alkavan taistelun järjestäjiä. Muut olivat kuin sotamiehet taistelun edellä, valmiina taisteluun, mutta hakivat pientä virkistystä ennen sen alkamista. Toiset söivät voileipiä tarjoilupöydän luona, toiset kävelivät edestakaisin soikeassa huoneessa poltellen savukkeita ja tarinoiden vanhojen ystäviensä kanssa, joita eivät olleet pitkään aikaan tavanneet.
Levinin ei tehnyt mieli syödä, eikä hän ollut tupakkamies. Hänen ei myöskään tehnyt mieli mennä Sergei Ivanovitshin, Stepan Arkadjevitshin ja Svijazhskin joukkoon, koska heidän parissaan seisoi tallimestarin virkapuvussa oleva Vronski vilkkaasti jutellen. Jo eilen Levin oli nähnyt hänet vaalipäivillä ja koettanut olla tapaamatta häntä. Levin istuutui ikkunan luo, katseli eri ryhmiä ja kuunteli mitä ympärillä puhuttiin. Häntä painoi alakuloisuus varsinkin sen vuoksi, että hän huomasi kaikkien olevan vilkkaita, huolestuneita ja toimeliaita, ja vain hän yksin lähistölle istuutuneen meriupseeripuvussa olevan vanhan, hampaattoman ukon kanssa oli toimeton ja innoton.
— Se on sellainen vekkuli! Vaikka minä sille puhuin, niin mitä vielä! Ei niihin ole luottamista, puhui innostuneesti lyhyenläntä kumaraharteinen tilanomistaja, jonka voideltu tukka ulottui aatelispuvun kirjaillulle kaulukselle saakka ja jonka uudet, nähtävästi vaalipäiviksi tehdyt saappaat kopisivat kuuluvasti. Hän loi Leviniin tyytymättömän silmäyksen ja kääntyi jyrkästi ympäri.
— Huonoa peliä pelaavat, sanoi hänen pienikasvuinen, ohutääninen toverinsa.
Heidän jälkeensä Leviniä kohti kiiruhti kokonainen joukko tilanomistajia, lihava kenraali keskellään. He näyttivät etsivän paikkaa, missä olisivat saaneet keskustella toisten kuulematta heidän puheitaan.
— Kuinka hän uskaltaa sanoa, että minä olen käskenyt varastamaan häneltä housut. On kai itse juonut ne. Vähät minä hänen ruhtinaallisuudestaan! On sikamaista mennä puhumaan sillä tavoin!
— Mutta ne nojaavat lakipykälään, puheltiin toisessa ryhmässä, — vaimon täytyy olla aateliston kirjoissa.
— Hittoa minä lakipykälistä! Minä puhun niin kuin sydän käskee. Sitä vartenhan tässä jalosukuista aatelistoa ollaan, että olisi luottamusta.
— Saanko tarjota teidän ylhäisyydellenne hiukan finechampagne'ia?
Toinen joukko seurasi erästä äänekkäästi huutelevaa aatelismiestä; se oli toinen humalaan juotetuista.
— Minä olen aina neuvonut Marja Semjonovnaa antamaan tilansa vuokralle, sillä näin se on hänelle vain vahingoksi, puhui vanhan pääesikunnan aikaisessa everstinpuvussa oleva harmaaviiksinen tilanomistaja miellyttävällä äänellä. Se oli sama mies, jonka Levin oli tavannut Svijazhskin luona. Levin tunsi hänet heti. Tilanomistajakin kiinnitti katseensa Leviniin ja he tervehtivät.
— Hauska tavata. Kyllä, kyllä. Muistan hyvinkin. Viime vuonnaNikolai Ivanovitshin luona tutustuttiin.
— No kuinka teidän maanviljelyksenne luistaa? kysyi Levin.
— Tuottaa tappiota niin kuin ennenkin, vastasi tilanomistaja nöyrästi hymyillen, kasvoillaan tyyni vakaumuksen ilme, ikään kuin asiat olisivat sujuneet niin kuin pitikin, ja asettui Levinin viereen. — Kuinka te olette osunut meidän lääniimme? kysyi hän. — Tulitte kai ottamaan osaa coup d'état'han[70]? hän sanoi ääntäen ranskalaiset sanat varmasti, mutta huonosti. — Koko Venäjä on koolla: kamariherroja, miltei ministerejäkin. Hän osoitti erään kenraalin seurassa valkeissa housuissa ja kamariherranpuvussaan astelevan Stepan Arkadjevitshin komeaa hahmoa.
— Minun täytyy tunnustaa, että en oikein ymmärrä aateliston vaalipäivien merkitystä, sanoi Levin.
Tilanomistaja katsahti häneen.
— Mitä ymmärtämistä siinä on? Ei niillä ole mitään merkitystä. Vanhentunut laitos, joka liikkuu enää vain inertian voimasta. Katsokaapa noita pukuja — nekin ilmaisevat, että tämä on rauhantuomarien ja kaikenlaisten virka- ja toimikuntien jäsenten eikä aateliston kokous.
— Miksi tekin sitten käytte niissä? kysyi Levin.
— Vanhasta tottumuksesta. Ja ystävyyssuhteiden ylläpitämiseksi. Se on tavallaan siveellinen velvollisuus sekin. Onhan siinä totta puhuen muutamia etunäkökohtiakin. Täytyy äänestää lankomiestä vakinaiseksi jäseneksi; köyhää väkeä, tarvitsevat tuloja. Mutta mitäs ne nuo herrat täällä tekevät? hän sanoi osoittaen sitä myrkyllistä herrasmiestä, joka oli puhunut kokouksessa.
— Se on uutta aatelispolvea.
— Uuttapa hyvinkin. Mutta ei aatelia. Ne ovat maanomistajia, ja me olemme tilallisia. Moiset aateliset tuottavat vain vahinkoa itselleen.
— Mutta tehän sanoitte itse, että tämä on vanhentunut laitos.
— Vanhentunutpa tietenkin, mutta kunnioittavamman kohtelun se silti ansaitsisi. Esimerkiksi tuo Snetkov… Olimmepa me hyviä tai huonoja, me olemme kasvaneet tuhat vuotta. Jos esimerkiksi talon eteen on raivattava puutarha ja siinä sattuu kasvamaan satavuotinen puu… Olkoon, että se on rosoinen ja vanha, mutta vanhusta ei pidä kaataa kukkapengermän vuoksi, vaan pitää järjestää kukkapenkereet niin, että voi käyttää hyväkseen puutakin. Sellaista ei vuodessa saa nousemaan, hän sanoi varovasti ja vaihtoi samassa keskustelunaihetta. — No kuinkas teidän maatilallanne asiat luistavat?
— Huononlaisesta Ehkä noin viisi prosenttia tuottaa.
— Niin, mutta te ette ota itseänne lukuun. Maksaa kai teidänkin työnne jotain. Tiedän omasta kokemuksestani. Siihen aikaan kun olin virassa enkä hoitanut maatilaani, sain palkkaa kolmetuhatta ruplaa. Nyt minä teen työtä paljon enemmän kuin virassani ja saan, kuten tekin, viisi prosenttia ja senkin nipin napin. Ja omat vaivani jäävät palkitsematta.
— Miksi te sitten teette sitä, jos se on vain tappioksi?
— Teen kuitenkin. Mitäs tässä muuta? Kun on tottunut siihen ja tietää, että niin täytyy. Lisäksi voin sanoa senkin, jatkoi hän nojaten kyynärpäällään ikkunaa vasten, — että poikani ei näytä välittävän koko maatyöstä. Hänestä taitaa tulla tiedemies. Niin ettei ole jatkajaa. Ja niinpä sitä sitten tekee. Äskettäin laitoin puutarhan.
— Niin, niin, sanoi Levin, — niin se juuri on. Minä tunnen aina, ettei minun maatalouteni oikeastaan kannata, mutta teen kuitenkin. On jonkinmoinen velvollisuudentunto maata kohtaan.
— Kävi tässä äskettäin naapurikauppias luonani, jatkoi tilanomistaja. — Kävelimme katselemassa viljelyksiä ja puutarhaa. "Ei", sanoo kauppias, "kaikki muu on teillä järjestyksessä, Stepan Vasiljevitsh mutta puutarha on rappiolla". Vaikka juuri se on hyvässä kunnossa. "Pois pitäisi tuo lehmus hakata", sanoo. "Tulisi hyvää niintä, se on nyt vahvassa hinnassa, ja puut voisi käyttää rakennuksiin."
— Ja niillä rahoilla hän ostaisi karjaa tai maata polkuhinnasta ja vuokraisi sen monessa osassa talonpojille, jatkoi hymyillen Levin, joka oli nähtävästi useamman kerran tutustunut sellaisiin laskelmiin. — Ja hän kyllä hankkii itselleen rikkauksia. Mutta te ja minä saamme kiittää luojaamme, jos pystymme pitämään omamme koossa ja jättämään lapsillemme.
— Tehän kuulutte olevan naimisissa? sanoi tilanomistaja.
— Olen, vastasi Levin iloisen ylpeänä. — Niin, omituista se on, jatkoi hän. — Niin, me elämme ilman voiton toivoa. Voisi luulla, että meidät on asetettu vaalimaan jotain tulta niin kuin muinaiset Vestan neitsyet.
Tilanomistaja hymähti harmaiden viiksiensä takaa.
— Onhan meidän joukossamme semmoisiakin, niin kuin ystävämme Nikolai Ivanovitsh tai äskettäin maalle muuttanut kreivi Vronski, jotka tahtovat kokeilla maanviljelystä elinkeinona; mutta ainakin tähän asti se on ollut vain pääoman hukkaan heittoa eikä mitään muuta.
— Mutta miksi me emme tee niin kuin kauppiaat? Miksi emme hakkaa puistoamme niineksi? sanoi Levin palaten äskeiseen ajatukseensa.
— Sitä tulta vaaliaksemme, niin kuin te äsken sanoitte. Ei se ole aatelisten tehtävä. Eikä aateliston työtä suoriteta näissä aateliskokouksissakaan, vaan kukin tekee sitä omassa nurkassaan. On olemassa säätyvaisto, joka sanoo mitä pitää ja mitä ei pidä tehdä. Olen nähnyt samaa talonpojissakin. Kun sattuu oikea talonpoika, niin se kyntää ja perkaa niin huonot kuin hyvätkin maat. Ei katso kannattaako. Suoraan tappiokseen.
— Niin mekin, sanoi Levin. — Oli erittäin hauska tavata, lisäsi hän nähdessään Svijazhskin tulevan.
— Me tässä tapasimme toisemme ensimmäisen kerran sen jälkeen kun teillä tutustuimme, sanoi tilanomistaja, — ja yllyimme juttelemaan.
— No, oletteko kovastikin haukkuneet uutta maailmanmenoa? sanoiSvijazhski hymyillen.
— Eipä muutenkaan.
— Saitte keventää mieltänne.
Svijazhski otti Leviniä käsikoukusta ja lähti hänen kanssaan toisten luo.
Nyt hänen oli mahdotonta välttyä tapaamasta Vronskia. Tämä seisoi Stepan Arkadjevitshin ja Sergei Ivanovitshin rinnalla ja katsoi suoraan Leviniin, kun tämä lähestyi.
— Hauska nähdä. Minulla on ollut ilo tavata teitä ennenkin… muistaakseni ruhtinatar Shtsherbatskajan luona, hän sanoi ojentaessaan kätensä Levinille.
— Niin, muistan tapaamisemme varsin hyvin, sanoi Levin sävähtäen tulipunaiseksi ja kääntyi heti puhelemaan veljensä kanssa.
Vronski jäi puhelemaan Svijazhskin kanssa suu hienoisessa hymyssä eikä hänellä näyttänyt olevan vähintäkään halua puhutella Leviniä. Mutta Levin, joka puheli veljensä kanssa, vilkuili häneen lakkaamatta ja mietti, mitä sanoisi hänelle selittääkseen äskeisen karkeutensa.
— Mikä asia on seuraavana? Levin kysyi katsoen Svijazhskiin jaVronskiin.
— Snetkovin vaali. Hänen on joko kieltäydyttävä tai myönnyttävä, vastasi Svijazhski.
— No onko hän suostunut vai ei?
— Sepä se, hän ei ole tehnyt kumpaakaan, sanoi Vronski.
— Kenestä sitten äänestetään, jos hän kieltäytyy? kysyi Levin katsoen Vronskiin.
— Siitä joka suostuu, sanoi Svijazhski.
— Rupeatteko te? kysyi Levin.
— En minä ainakaan, sanoi Svijazhski luoden pelästyneen katseen sivulleen Sergei Ivanovitshin vieressä seisovaan myrkylliseen herraan.
— Kuka sitten? Nevedovskiko? sanoi Levin hämmentyneenä. Mutta se oli vielä pahemmin sanottu. Nevedovski ja Svijazhski olivat molemmat ehdokkaita.
— Minä en missään tapauksessa, vastasi myrkyllinen herra. Se oli itse Nevedovski. Svijazhski esitti hänet Levinille.
— Onpas tämä saanut sinutkin innostumaan! sanoi Stepan Arkadjevits iskien silmää Vronskille. — Eikös olekin kuin kilparatsastuksessa? Voisi lyödä vetoakin.
— Niin, innostuu sitä tähänkin, sanoi Vronski. — Ja kun on kerran ryhtynyt asiaan, tekee mieli viedä se loppuun asti. Taistelua! hän sanoi rypistäen kulmiaan ja purren yhteen voimakkaita leukapieliään.
— Mainio lakimies tuo Svijazhski! Hänellä on kaikki selvänä.
— Niin on, sanoi Vronski hajamielisesti.
Seurasi äänettömyys, jonka aikana Vronski alkoi ajankulukseen tarkastella Levinin jalkoja ja pukua, vilkaisi sitten tätä kasvoihin ja kohtasi Levinin synkät silmät, ja sanoi jotain sanoakseen:
— Kuinka te, vakinainen maalla-asuja, ette ole rauhantuomarina?Ainakaan ette ole rauhantuomarin virkapuvussa.
— En ole, sillä pidän rauhanoikeutta hölmöläisten laitoksena, vastasi Levin, joka oli koko ajan odottanut tilaisuutta keskusteluun Vronskin kanssa voidakseen sovittaa äskeisen tahdittomuutensa.
— Minä luulisin päinvastoin, sanoi Vronski tyynesti kummeksuen synkkää arviota.
— Se on narrinpeliä, keskeytti Levin. — Me emme tarvitse rauhantuomareja. Minulla ei ole kahdeksaan vuoteen ollut ainoatakaan oikeusjuttua. Ne mitä oli sitä ennen, ratkaistiin kaikki päin mäntyä. Rauhantuomari asuu neljänkymmenen virstan päässä meiltä. Parin ruplan asian vuoksi täytyy lähettää asiamies, joka maksaa viisitoista ruplaa.
Ja hän kertoi, kuinka talonpoika oli varastanut mylläriltä jauhoja, ja kun mylläri sanoi tälle siitä, mies nosti haasteen parjauksesta. Kaikki tämä oli sopimatonta ja tyhmää, ja Levin tunsi sen puhuessaan itsekin.
— Oo, siinä meillä on originelli mies! sanoi Stepan Arkadjevitsh suu makeassa hymyssä. — Mutta mennäänpä katsomaan, eikö siellä aleta jo äänestää…
Ja he erosivat.
— Minä en käsitä, sanoi Sergei Ivanovitsh, joka oli huomannut veljensä nolon intoilun, — en käsitä, kuinka joku voi olla niin kokonaan vailla vähäisintäkin poliittista tahdikkuutta. Sitä meiltä venäläisiltä näyttää puuttuvan. Lääninmarsalkka on meidän vastustajamme, ja sinä olet hänen kanssaan ami cochon[71], ja pyydät häntä suostumaan ehdokkaaksi. Mutta kreivi Vronski… minä en hankkiudu hänen ystäväkseen; vaikka hän pyysi päivällisille, minä en mene; mutta hän on meikäläisiä, miksi hänestä pitää tehdä vihamies. Sitten sinä kysyt Nevedovskilta, tuleeko hän ehdokkaaksi. Sellainen ei sovi.
— Voi, enhän minä tajua mitään! Nuohan ovat kaikki pikkuasioita, vastasi Levin.
— Niinhän sinä sanot, mutta heti kun rupeat johonkin, sekoitat kaiken.
Levin vaikeni, ja he menivät yhdessä suureen saliin.
Lääninmarsalkka oli päättänyt ruveta ehdokkaaksi, vaikka hän tunsikin ilmassa salajuonia itseään vastaan ja vaikka kaikki eivät olleet häntä pyytäneet. Humu vaikeni salissa, sihteeri luki juhlallisella äänellä, että nyt alkoi äänestys kaartin ratsumestari Mihail Stepanovitsh Snetkovin valitsemisesta lääninmarsalkan toimeen.
Kihlakunnanmarsalkat menivät äänestyspallolautasineen omien pöytiensä luota puhemiehen pöydän luo, ja vaalit alkoivat.
— Pistä oikealle, kuiskasi Stepan Arkadjevitsh Levinille, kun hän veljensä mukana astui kihlakunnanmarsalkan jäljessä pöydän luo. Mutta Levin oli unohtanut sen laskelman, joka hänelle oli selitetty, ja pelkäsi Stepan Arkadjevitshin erehtyneen sanoessaan "oikealle". Snetkovhan oli vihollinen. Tullessaan laatikon luo piti Levin palloa oikeassa kädessään, mutta luullessaan erehtyneensä hän siirsi sen vain laatikon ääressä vasempaan käteensä ja pani sen sitten nähtävästi vasemmalle. Asiantuntija, joka seisoi laatikon luona ja joka pelkästä kyynärpään liikahduksesta tiesi, kuka minnekin pani, nyrpisti tyytymättömästi nenäänsä. Hänen ei tarvinnut ollenkaan käyttää tarkkanäköisyyttään.
Humu vaikeni ja pallot laskettiin. Sitten yksinäinen ääni ilmoitti puoltavien ja hylkäävien lukumäärän.
Marsalkka valittiin suurella ääntenenemmistöllä. Syntyi rähinä ja joukko ryntäsi ovelle. Snetkov tuli sisään ja onnitteleva aatelisto saartoi hänet.
— No nytkö kaikki on tehty? kysyi Levin Sergei Ivanovitshilta.
— Vasta alkua tämä on, sanoi Svijazhski hymyillen SergeiIvanovitshin takaa. — Varaehdokas voi saada enemmän ääniä.
Levin oli taas kokonaan unohtanut sen. Nyt vasta hän muisti, että asiassa olikin jokin mutkikas menettely, mutta häntä ikävystytti muistella, millainen se oli. Hänet valtasi alakulo, ja hänen teki mielensä lähteä pois tästä joukosta.
Koska kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota eikä kukaan näyttänyt häntä tarvitsevan, hän poistui hiljaa kapeaan ravintolasaliin ja tunsi suurta helpotusta nähdessään taas lakeijat. Harmaantunut lakeija pyysi saada tarjota hänelle ruokaa, ja hän suostui. Syötyään kotletin papujen kera ja jutelmaan lakeijan kanssa entisaikojen herrasväestä Levin lähti parvekkeille kävelemään, sillä hänestä tuntui ikävältä mennä takaisin suureen saliin.
Parvekkeet olivat täpötäynnä upeasti pukeutuneita naisia, jotka kurottautuivat reunakaiteiden yli ja koettivat olla hukkaamatta ainoatakaan alhaalla lausuttua sanaa. Naisten takana istui juhlapukuisia asianajajia, kymnaasinopettajia silmälasit nenällä ja upseereja. Kaikkialla puhuttiin vaaleista ja siitä, miten väsynyt marsalkka mahtoi olla ja miten kiinnostavia väittelyt olivat; erään ryhmän keskuudessa Levin kuuli kiiteltävän veljeään. Muuan nainen puhui asianajajalle:
— Olen niin iloinen siitä, että sain kuulla Koznyshevin puhuvan. Sen vuoksi kannattaa nähdä hiukan nälkääkin. Kuinka äärettömän selvästi ja kuuluvasti hän sanoo kaiken! Teillä oikeudessa kukaan ei puhu sillä tavoin. Maidel puhuu vähän siihen tapaan, mutta ei läheskään niin kaunopuheisesti.
Löydettyään vapaan paikan kaiteen vierestä Levin istuutui katsomaan ja kuuntelemaan kyynärvarret kaiteita vasten.
Kaikki aatelismiehet istuivat omissa kihlakunnissaan. Keskellä salia seisoi virkapukuinen mies ja julisti kimeällä äänellä:
— Lääninmarsalkaksi on ehdotettu esikunnan ratsumestari JevgeniIvanovitsh Opuhtinia!
Seurasi kuolemanhiljaisuus, ja kuului vain heikko vanhuksen ääni:
— Kieltäytyy.
— Ehdokkaana on hovineuvos Pjotr Petrovitsh Boll, jatkoi kimeä ääni.
— Kieltäytyy! kajahti vinkuva vastaus.
Taas ilmoitettiin uusi ehdokas, joka taas "kieltäytyi". Niin jatkui lähes tunnin ajan. Levin nojasi kaiteeseen ja katseli ja kuunteli. Ensin hän ihmetteli ja koetti käsittää, mitä se merkitsi; mutta pian hän huomasi, ettei voinut käsittää sitä, ja häntä alkoi vaivata ikävä. Kun hän sitten muisti, millaisen mielenkuohun ja kiukun hän oli nähnyt noiden ihmisten kasvoilla, hänen tuli paha olla: hän päätti lähteä pois ja meni alas. Tullessaan parvekkeen eteisen poikki hän näki siellä yksinäisen kymnaasilaisen, joka käveli edestakaisin alakuloisena ja silmänalukset turvonneina. Portaissa tuli vastaan pariskunta: nainen kiiruhti edellä, korkeat kengänkannat tiuhaan kopisten, ja mies, syyttäjän apulainen, seurasi jäljessä.
— Sanoinhan minä, ettette myöhästy, sanoi mies Levinin päästäessä rouvan ohitseen.
Levin oli jo eteisessä ja tunnusteli paraikaa liivintaskustaan turkkinsa numeroa, kun sihteeri tavoitti hänet. — Joutukaa, Konstantin Dmitritsh, äänestetään.
Ehdokas, josta äänestettiin, oli tuo äsken niin varmasti kieltäytynytNevedovski.
Levin astui salin ovelle: se oli suljettu. Sihteeri koputti; ovi aukeni ja kaksi tulipunaista tilanomistajaa puikahti ovesta Leviniä vastaan.
— En kestä, sanoi toinen raskaasti puhaltaen.
Samassa ilmestyi lääninmarsalkka ovelle. Hänen kasvonsa olivat pelon ja nääntymyksen vääristämät.
— Minähän sanoin, ettei ketään saa laskea ulos! ärjäisi hän vartijalle.
— Minä laskin sisään, teidän ylhäisyytenne!
— Oi, hyvä isä! sanoi lääninmarsalkka ja huokaisi raskaasti. Sitten hän lähti pää kumarassa ja valkeat housut vilkkuen pujottelemaan väsyneesti salin poikki ison pöydän luo.
Nevedovski sai eniten ääniä, niin kuin oli suunniteltukin, ja hänestä tuli lääninmarsalkka. Monet olivat iloisia, monet tyytyväisiä ja onnellisia, toiset olivat riemuissaan, toiset tyytymättömiä ja onnettomia. Lääninmarsalkka oli epätoivoissaan eikä voinut salata sitä. Kun Nevedovski lähti salista, väkijoukko ympäröi hänet ja seurasi häntä riemusaatossa, niin kuin se oli avajaispäivänä saatellut kuvernööriä ja niin kuin se oli saattanut Snetkovia, kun hänet oli valittu.
Vastavalittu lääninmarsalkka ja monet voitostaan riemuitsevan uuden puolueen jäsenistä oli sinä päivänä kutsuttu Vronskin järjestämille juhlapäivällisille.
Vronski oli tullut vaalipäiville monestakin syystä. Hän oli ollut ikävystynyt maalla ja hän oli tahtonut osoittaa Annalle, että hänellä täytyi olla oikeus käyttää vapauttaan. Sitä paitsi hän oli katsonut velvollisuudekseen vaaleissa kannattaa Svijazhskia, joka oli puhunut zemstvon kokouksissa niin paljon hänen hyväkseen. Tärkein syy hänen osanottoonsa oli kuitenkin se, että hän tahtoi tarkasti täyttää ne velvollisuudet, joita katsoi maanomistaja-aatelistolla olevan.
Mutta hän ei ollut voinut aavistaakaan, että vaaliasiat voisivat innostaa häntä siinä määrin ja että hän pystyisi hoitamaan niitä niin hyvin. Hän oli aivan uusi tulokas tässä aateliston piirissä, mutta saavutti ilmeistä menestystä eikä erehtynyt, kun arveli jo saaneensa vaikutusvaltaa sen keskuudessa. Siihen vaikuttivat monet tekijät: hänen rikkautensa ja ylhäisyytensä; komea kaupunkiasuntonsa, jonka hän oli saanut käyttöönsä vanhalta tuttavaltaan Sirkovilta, joka oli rahamies ja Kashinin kukoistavan pankin perustaja; oivallinen kokki, jonka hän oli tuonut maatilaltaan; ystävyys kuvernöörin kanssa, joka oli aikoinaan ollut hänen toverinsa ja jopa suojattinsakin; ja ennen kaikkea hänen suora, kaikkia kohtaan tasaveroinen käytöksensä, joka sai aateliston valtaosan pian muuttamaan mielensä hänen luullusta ylpeydestään. Vronski tunsi itse, että ellei otettu lukuun tuota Kitty Shtshertbatskajan kanssa naimisissa olevaa mieletöntä herraa, joka à propos de bottes[72] oli raivokkaan vihaisena ladellut hänelle aivan tarkoituksettomia tyhmyyksiä, hän oli saanut puolelleen jokaisen aatelismiehen, johon hän oli tutustunut. Hän näki selvästi ja toisetkin myönsivät sen, että Nevedovskin vaalimenestys oli suureksi osaksi hänen ansiotaan. Juhliessaan nyt päivällispöydässään Nevedovskin valintaa Vronski tunsi suloista voitonriemua valitun puolesta. Vaalit olivat niin kovasti Vronskin mieleen, että hän päätti itsekseen, että jos hän olisi naimisissa kolmen vuoden päästä, jolloin taas tulisi uudet vaalit, hän suostuisi itsekin ehdokkaaksi, — samoin kuin hänen usein teki mieli ratsastaa itse oman ratsurengin voitettua kilpailut.
Mutta nyt juhlittiin ratsurengin voittoa. Vronski istui pöydän päässä. Hänen oikealla puolellaan istui läänin nuori kuvernööri, seuruekenraali. Kaikki vieraat kohtelivat vaalipäivät juhlallisesti avannutta kuvernööriä kuten ainakin läänin isäntää, ja Vronski huomasi orjamaista kunnioitusta häntä kohtaan; Vronskille hän sen sijaan oli pelkkä Katka Maslov — kuten häntä paashikoulussa oli nimitetty —, joka ujosteli hänen edessään ja jota Vronski koetti mettre à son aise[73]. Vasemmalla istui Nevedovski nuorekkaine, järkkymättömine ja myrkyllisine kasvoineen. Häntä Vronski kohteli arvokkaasti ja kunnioittavasti.
Svijazhski kesti iloisesti tappionsa. Eikä se ollutkaan hänelle tappio, kuten hän itse sanoi, malja kädessä Nevedovskin puoleen kääntyen: tätä parempaa edustajaa se uusi suunta, jota aateliston tuli seurata, ei olisi voinut löytää. Ja siksi kaikki rehelliset voimat, kuten hän sanoi, olivat tämänpäiväisen voiton puolella ja riemuitsivat siitä.
Stepan Arkadjevitsh oli myös hyvillään, kun oli saanut viettää aikaansa miellyttävästi ja kun kaikki olivat tyytyväisiä. Erinomaisen hienon aterian aikana muisteltiin vaaleissa sattuneita kohtauksia. Svijazhski esitti koomisesti marsalkan kyynelehtivää puhetta ja huomautti Nevedovskille, että hänen ylhäisyytensä joutuu valitsemaan hiukan konstikkaamman rahastojen-tilitystavan kuin pelkät kyyneleet. Toinen leikkisä aatelismies kertoi, että lääninmarsalkan juhliin oli tilattu sukkajalkaisia lakeijoita ja että ne oli nyt lähetettävä takaisin, jollei uusi lääninmarsalkka järjestäisi juhlia, joissa sukkajalkaisia tarvittiin.
Aterian kestäessä Nevedovskia puhuteltiin kaiken aikaa sanoilla "meidän lääninmarsalkkamme" ja "teidän ylhäisyytenne". Noita nimityksiä käytettiin yhtä mielellään kuin nuorta aviovaimoa puhutellaan miehen sukunimellä. Nevedovski koetti näyttää siltä kuin hän olisi ollut täysin välinpitämätön kunniavirastaan, jopa halveksinutkin sitä, mutta näkyi selvästi, että hän oli onnellinen ja piteli itseään aisoissa ollakseen ilmaisematta riemuaan. Se ei olisi sopinut tyyliin siinä uudessa, vapaamielisessä piirissä, johon kaikki kuuluivat.
Päivällisiltä lähetettiin useita sähkösanomia henkilöille, jotka seurasivat kiinnostuneina vaalien sujumista. Ja Stepan Arkadjevitsh joka oli jo kovin iloisella tuulella, lähetti Darja Aleksandrovnalle näin kuuluvan sähkösanoman: "Nevedovski valittu kahdenkymmenen äänen enemmistöllä. Onnittelen. Kerro muillekin." Stepan Arkadjevitsh luki sen ääneen ja sanoi: "Täytyy heitä ilahduttaa." Mutta kun Darja Aleksandrovna sai sähkösanoman, hän vain huokasi sen ruplan takia, joka siihenkin oli mennyt, ja arvasi miehensä taas olleen juhlapäivällisillä. Hän tiesi, että Stivalla oli päivällisten lopussa taipumus "faire jouer le télégraphe".[74]
Kaikki oli hienostunutta, korutonta ja iloista, niin itse päivällinen ulkomaisine viineineen kuin pöytäseurustelukin. Svijazhski oli valinnut pöydässä istuvan kaksikymmenhenkisen seurueen uuden vapaamieliseen puolueen piiristä, sen älykkäimmistä ja parhaimmista aineksista. Juotiin maljoja, puoleksi leikillisiäkin, uuden lääninmarsalkan, kuvernöörin, pankinjohtajan ja "vieraanvaraisen isännän" menestykseksi.
Vronski oli tyytyväinen. Hän ei ollut mitenkään voinut odottaa tapaavansa täällä maaseudulla niin miellyttävää seuraa.
Päivällisten päättyessä seurasi vieläkin hauskempaa. Kuvernööri pyysi Vronskia tulemaan konserttiin, jonka hänen vaimonsa järjesti veljeskansan hyväksi; hän sanoi vaimonsa haluavan tutustua Vronskiin.
— Lopussa on tanssiaiset ja sinä saat nähdä meidän parhaan kaunottaremme. Hän on tosiaan jotain.
— Not in my line[75], vastasi Vronski, joka piti tuosta sanontatavasta, mutta hymyili ja lupasi tulla.
Istuttiin vielä pöydässä ja poltettiin sikareja ja savukkeita, kunVronskin kamaripalvelija toi herralleen tarjottimella kirjeen.
— Pikalähetti Vozdvizhenskojesta, sanoi kamaripalvelija merkitsevä ilme kasvoillaan.
— Hän on tavattomasti syyttäjän apulaisen Sventitskin näköinen, sanoi eräs vieras ranskaksi silmäillen kamaripalvelijaa, kun Vronski kulmat kurtussa luki kirjettä.
Kirje oli Annalta. Vronski tiesi sen sisällön jo ennen kuin oli lukenutkaan. Hän oli luullut kokouksen kestävän vain viisi päivää ja luvannut tulla kotiin perjantaina. Nyt oli lauantai, ja hän tiesi, että kirje sisältäisi nuhteita siitä, ettei hän ollut palannut aikanaan. Kirje, jonka hän oli eilen lähettänyt, ei luultavasti ollut vielä saapunut perille.
Sisällys oli sellainen kuin hän oli odottanutkin, mutta muoto oli odottamaton ja vaikutti hyvin ikävästi. "Ani on hyvin kipeä, lääkäri sanoo, että voi tulla tulehdus. Olen yksinäni aivan neuvoton. Ruhtinatar Varvara on enemmän haitaksi kuin avuksi. Odotin sinua toissapäivänä ja eilen ja lähetän nyt tiedustelemaan, missä olet ja mikä sinun on. Aioin tulla itse, mutta arvelin sinun pahastuvan. Anna jokin vastaus, että tiedän mitä tehdä."
Lapsi sairaana ja aikoi itse tulla tänne… Lapsi sairaana ja tuo vihamielinen sävy…
Vaalipäivien viaton ilo ja tuo synkkä, raskas rakkaus, johon hänen täytyi palata, tuntuivat Vronskista viiltävän vastakkaisilta. Mutta täytyi lähteä, ja hän matkusti ensimmäisessä yöjunassa.