— No, oliko hauskaa? kysyi Anna mennen häntä vastaan syyllisyydentuntoisen ja leppeän näköisenä.
— Niin kuin tavallisesti, vastasi Vronski huomaten heti ensimmäisellä katseella, että Anna oli hyvällä tuulella. Hän oli jo tottunut noihin mielialan vaihteluihin ja oli siitä nyt erityisen hyvillään, sillä oli nyt itsekin mitä parhaassa mielentilassa.
— Mitä minä näen! Hyvä juttu! sanoi Vronski osoittaen eteisessä olevia arkkuja.
— Niin, kyllä nyt täytyy jo muuttaa. Minä kävin ajelemassa ja oli niin kaunista, että tuli ikävä maalle. Ei kai sinua mikään pidättele?
— En toki muuta toivokaan. Tulen heti, käyn vain vaihtamassa takin.Pyydä tuomaan teetä.
Ja Vronski meni kamariinsa.
Oli jotain loukkaavaa siinä, että hän sanoi: "Hyvä juttu", niin kuin sanotaan lapselle, kun se on lakannut kiukuttelemasta, ja vielä loukkaavammalta Annasta tuntui vastakohtaisuus hänen syyllisyydentuntoisen ja Vronskin itsetietoisen äänensävyn välillä. Hänessä kuohahti hetkeksi taistelunhalu; mutta hän voitti itsensä, sai halunsa tukahdutetuksi ja oli Vronskin tullessa yhtä iloinen kuin äskenkin.
Kun Vronski oli tullut hänen luokseen, hän kertoi osaksi jo valmiiksi miettimillään sanoilla päivänsä vietosta ja maallemuuttosuunnitelmistaan.
— Tiedätkö, että minä olen kuin inspiraation vallassa, puhui hän. — Mitä me täällä rupeamme odottamaan eron saantia? Yhtä hyvähän on maallakin. En voi odottaa pitempään. En tahdo toivoa enkä kuulla puhuttavan koko avioerosta. Olen päättänyt, ettei sillä tule olemaan vaikutusta minun elämääni. Oletko sinäkin samaa mieltä?
— Olen, olen! sanoi Vronski katsahtaen levottoman Annan kiihottuneisiin kasvoihin.
— Mitä te teitte siellä? Keitä kaikkia oli? kysyi Anna oltuaan hetkisen vaiti.
Vronski sanoi vieraiden nimet. — Päivällinen oli mainio, ja venekulkue ja kaikki muu oli oikein viehättävä, mutta Moskovassahan kaikkeen pitää sotkea jotain naurettavaa. Joku nainen, Ruotsin kuningattaren uimaopettaja, esitteli taitojaan.
— Kuinka? Uiko hän? kysyi Anna kasvot synkistyen.
— Ui. Jossain punaisessa uimapuvussa, vanha, ruma nainen. No, koska me siis lähdemme?
— Mikä tyhmä päähänpisto! Uiko hän jotenkin erityisesti? sanoi Anna vastaamatta Vronskin kysymykseen.
— Siinä ei ollut kerrassaan mitään erikoista. Sitähän minä juuri sanon, kauhean tyhmää. Niin, koska sinä olet ajatellut että lähdemme?
Anna ravisti päätään ikään kuin karkottaakseen ikävän ajatuksen.
— Milloin lähdemme? Mitä pikemmin, sen parempi. Huomenna emme ehdi.Ylihuomenna.
— Niin… odotas. Ylihuomenna on sunnuntai, minun täytyy käydä äitini luona, sanoi Vronski ja hämmästyi, sillä tuskin hän oli ehtinyt sanoa äitinsä nimen, kun hän jo tunsi Annan katsovan häntä tiiviisti ja epäluuloisesti. Vronskin hämmennys antoi varmuutta Annan epäluuloille. Hän sävähti punaiseksi ja vetäytyi kauemmaksi Vronskista. Ruotsin kuningattaren uimaopettajattaren sijasta hänen mieleensä tuli nyt ruhtinatar Sorokina, joka asui maalla lähellä Moskovaa kreivitär Vronskin kanssa.
— Siellä sinä voit käydä huomenna, sanoi Anna.
— Enpäs voi. Minun pitää saada sieltä valtakirja ja rahaa ja niitä ei saa vielä huomenna, vastasi Vronski.
— Jos niin on, niin emme lähde ollenkaan.
— No mutta miksi?
— Minä en lähde myöhemmin. Maanantaina tai ei koskaan!
— Miksi juuri niin? kysyi Vronski kuin ihmeissään. — Eihän siinä ole mitään järkeä.
— Sinun mielestäsi siinä ei ole järkeä, sillä sinä et välitä minusta vähääkään. Sinä et tahdo ymmärtää minun elämääni. Ainoa, mikä on vähänkin pitänyt täällä mieltäni virkeänä, on Hanna. Sinä pidät sitä teeskentelynä. Sinähän sanoit eilen, etten minä pidä tyttärestäni, vaan teeskentelen pitäväni kasvatistani ja että se on luonnotonta. Minä tahtoisin tietää, millainen elämä täällä voisi olla minulle luonnollista.
Hetkeksi hän tointui ja kauhistui, kun huomasi pettäneensä äskeiset aikeensa. Mutta vaikka hän tiesikin kulkevansa tuhoaan kohti, hän ei voinut hillitä itseään, olla näyttämättä, kuinka väärässä Vronski oli, eikä alistua hänen tahtonsa alle.
— Minä en ole koskaan sanonut niin. Minä sanoin, etten pidä tuosta oudosta kiintymyksestäsi.
— Miksi sinä et puhu totta, vaikka kerskailet suoruudellasi?
— Minä en kerskaile koskaan enkä myöskään valehtele koskaan, Sanoi Vronski pidätellen vihaa, joka kohosi hänen sielussaan. — On hyvin ikävää, jollet sinä kunnioita…
— Kunnioitus on keksitty sen tyhjän paikan peitoksi, missä rakkauden pitäisi olla. Ja jollet sinä enää rakasta minua, niin on parempi ja rehellisempi sanoa se suoraan.
— Ei, tämä käy jo sietämättömäksi! huudahti Vronski nousten tuoliltaan. Hän pysähtyi Annan eteen ja lausui hitaasti: — Minkä tähden sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni? Hän näytti siltä kuin olisi voinut sanoa vielä paljon muutakin, mutta olisi hillinnyt itsensä. — Sillä on rajansa.
— Mitä te sillä tarkoitatte? huudahti Anna katsoen kauhuissaan sitä selvää vihan ilmettä, mikä näkyi Vronskin kasvoista ja varsinkin hänen julmista, uhkaavista silmistään.
— Minä tarkoitan… Vronski aloitti, mutta pysähtyi. — Minun täytyy kysyä: mitä te minusta tahdotte?
— Mitä minä voin tahtoa? Minä voin tahtoa vain sitä, ettette jättäisi minua, eikö niin? sanoi Anna ymmärtäen kaiken, minkä Vronski oli jättänyt sanomatta loppuun. — Mutta sitä minä en tahdo, se on toisarvoista. Minä tahdon rakkautta, mutta sitä ei ole. Se on kaikki lopussa.
Hän lähti ovea kohti.
— Älähän mene! sanoi Vronski hellittämättä kulmiensa synkkää poimua, mutta pidätellen häntä kädestä. — Mistä on kyse? Minä sanoin, että matkaa on lykättävä päivää myöhemmäksi, ja sinä sanoit siihen, että minä valehtelen ja olen epärehellinen ihminen.
— Niin, ja minä toistan vielä, että mies, joka soimaa minua siitä, että on uhrannut kaikkensa minulle, hän sanoi muistellen aikaisemmassa riidassa lausuttuja sanoja, — on pahempi kuin epärehellinen mies. Hän on sydämetön mies.
— Ei, kärsimykselläkin on rajansa! Vronski huudahti ja päästi nopeasti hänen kätensä irti.
"Hän vihaa minua, se on selvä", ajatteli Anna ja lähti vaiti, epävarmoin askelin pois huoneesta. "Hän rakastaa toista, se on vieläkin selvempi", hän vakuutti itselleen tultuaan huoneeseensa. "Minä etsin rakkautta, mutta sitä ei ole. Siis kaikki on lopussa", toisti hän äsken lausumansa sanat, "ja täytyy lopettaa."
"Mutta miten?" kysyi hän itseltään ja istuutui nojatuoliin peilin luo.
Ajatukset kiersivät nopeasti hänen päässään. Minne hän nyt lähtisi, tädinkö luo, joka oli hänet kasvattanut, vaiko Dollyn luo, vai lähtisikö hän ypöyksin ulkomaille? Mitä Vronski nyt mahtoi tehdä yksin työhuoneessaan! Olikohan tämä lopullinen riita, vai olisiko sopu vielä mahdollinen? Mitähän hänen entiset pietarilaistuttavansa nyt sanoisivat ja mitenkähän Aleksei Aleksandrovitsh ottaisi vastaan tiedon heidän väliensä rikkoutumisesta?… Näitä ja muita ajatuksia kierteli hänen päässään, mutta hän ei antautunut koko sielullaan niiden valtaan. Hänen sielussaan oli jokin epäselvä ajatus, ainoa asia, joka kiinnosti häntä, mutta hän ei kyennyt tiedostamaan sitä selkeästi. Muistettuaan vielä kerran Aleksei Aleksandrovitshin hän muisti myös viimeistä lapsivuodettaan seuranneen sairautensa ja sen tunteen, joka silloin oli pitänyt häntä vallassaan. "Miksi en saanut kuolla?" hän muisti silloin lausumansa sanat ja silloisen tunteensa. Ja hän ymmärsi yhtäkkiä, mitä hänen sielussaan liikkui. Niin, se oli se ajatus, joka yksin ratkaisi kaiken. "Kuolla!…"
"Kuolema pyyhkii pois kaiken — Aleksei Aleksandrovitshia ja Serjozhaa painavan häpeän ja minun oman kauhean häpeäni. Ja silloin hänkin katuu, säälii ja rakastaa minua ja tuntee tuskaa tähteni." Hän istui nojatuolissa, itsesäälin hymy kasvoilleen jähmettyneenä, ja irrotteli ja työnteli takaisin vasemman kätensä sormuksia, kuvitellen elävästi Vronskin tunteita hänen kuolemansa jälkeen.
Vronskin lähestyvät askeleet herättivät hänet ajatuksistaan. Hän oli panevinaan pois sormuksiaan eikä edes kääntynyt tulijaan päin.
Vronski tuli hänen luokseen, otti häntä kädestä ja sanoi hiljaa:
— Anna, lähdetään huomenna, jos sinä tahdot. Olen suostuvainen kaikkeen.
Anna oli vaiti.
— Mitä? kysyi Vronski.
— Itsehän tiedät, sanoi Anna ja voimatta enää pidättyä purskahti itkemään.
— Hylkää minut, hylkää! nyyhkytti hän. — Minä matkustan huomenna pois… Teen vielä muutakin. Kuka minä olen? turmeltunut nainen, kivi sinun kaulassasi. En tahdo kiusata sinua, en! Päästän sinut vapaaksi. Sinä et rakasta minua, sinä rakastat toista!
Vronski rukoili häntä rauhoittumaan ja vakuutti, ettei hänen mustasukkaisuudellaan ollut perustan häivääkään, ettei hän koskaan ollut lakannut rakastamasta Annaa, vaan rakasti nyt vielä enemmän kuin ennen.
— Anna, miksi sinä kidutat noin itseäsi ja minua? Vronski puheli suudellen hänen käsiään. Vronskin kasvoista kuvastui hellyys, ja Anna luuli kuulleensa kyynelten vivahteen hänen äänessään ja tunsi kyynelten kosteutta kädellään. Ja yhtäkkiä muuttui hurja mustasukkaisuus hurjaksi, kiihkeäksi hellyydeksi; hän syleili Vronskia peittäen suudelmin tämän pään, kaulan ja kädet.
Tuntien, että täysi sovinto oli aikaansaatu, ryhtyi Anna aamusta alkaen valmistautumaan matkaan. Vaikkei ollutkaan päätetty, lähtisivätkö he maanantaina vai tiistaina, koska kumpikin oli eilen antanut toisilleen periksi, Anna teki innokkaasti muuttovalmisteluja tuntien olevansa täysin välinpitämätön siitä, lähtisivätkö he päivää aiemmin vai myöhemmin. Hän seisoi huoneessa avoimen arkun ääressä järjestellen tavaroitaan, kun Vronski tuli tavallista aikaisemmin hänen luokseen täysissä pukeissa.
— Minä lähden heti äidin luo, hän saa lähettää minulle rahat Jegorin välityksellä. Ja huomenna olen valmis matkaan, hän sanoi.
Niin hyvällä tuulella kuin Anna olikin, hän tunsi Vronskin matkan kreivittären huvilalle sittenkin vaivaavan mieltään.
— Enhän minä itsekään ehdi valmiiksi siihen mennessä, sanoi Anna ja ajatteli samassa: "Olisipas siis kuitenkin voinut tehdä niin kuin minä tahdoin." — Ei, tee sinä vain niin kuin aioit. Mene ruokasaliin, minä tulen heti pantuani vain pois nämä tarpeettomat tavarat, hän sanoi lisäten vielä Annushkan sylissä olevaa vaatekuormaa.
Vronski söi pihviään, kun Anna astui ruokasaliin.
— Sinä et usko kuinka minua kyllästyttävät nämä huoneet, sanoi Anna istuutuen Vronskin viereen juomaan kahviaan. — Ei ole mitään kauheampaa kuin tällaiset chambres garnies. Niissä ei ole mitään ilmettä eikä sielua. Tuo kello, ikkunaverhot ja varsinkin tapetit ovat kuin mikäkin painajainen. Minä ajattelen Vozdvizenskojea kuin luvattua maata. Ethän sinä lähetä vielä hevosia?
— En, ne saavat tulla jäljestäpäin. Aiotko ajaa jonnekin?
— Aion käydä Wilsonilla. Minun täytyy viedä sinne vaatteitani. Siis varmastiko huomenna? hän sanoi iloisella äänellä; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat.
Vronskin kamaripalvelija tuli pyytämään Pietarista tulleen sähkösanoman kuittia. Siinä, että Vronski oli saanut sähkösanoman, ei ollut mitään erikoista, mutta näytti siltä kuin hän koettaisi salata jotain. Hän sanoi kuitin olevan kirjoituspöydällä ja kääntyi kiireesti Annan puoleen:
— Huomenna saan varmasti kaikki asiat toimitetuksi.
— Keneltä on tullut sähkösanoma? kysyi Anna kuuntelematta hänen sanojaan.
— Stivalta, vastasi Vronski vastahakoisesti.
— Miksi et ole näyttänyt minulle? Mitä salaisuuksia voi olla Stivan ja minun välillä?
Vronski huusi kamaripalvelijan takaisin ja käski tuomaan sähkösanoman.
— Minä en tahtonut näyttää, sillä Stivalla on tapana lähetellä sähkösanomia ilman aikojaan; ei ollut syytä tehdä sitä nytkään, kun mitään ei vielä ole päätetty.
— Onko se avioerosta?
— On, hän ilmoittaa, ettei ole vielä saanut mitään aikaan ja että ratkaiseva vastaus on luvattu antaa näinä päivinä. Niin, lue itse.
Vapisevin käsin Anna otti sähkösanoman, ja luki, mitä Vronski oli sanonut. Lopussa oli vielä lisää: "Toivoa vähän, mutta koetan kaikkia mahdollisia ja mahdottomia keinoja."
— Minä sanoin eilen, että minulle on aivan yhdentekevä, koska saan tai saanko ensinkään avioeron, sanoi Anna punastuneena. — Ei ollut mitään syytä salata sitä minulta. "Samalla lailla hän voi salata ja sälääkin minulta kirjeenvaihtonsa naisten kanssa", ajatteli Anna.
— Jashvin aikoi tulla tänään aamupäivällä tänne Voitovin kanssa, sanoi Vronski, — luullakseni hän on voittanut Pevtsovilta kaiken ja kenties enemmänkin kuin mitä se mies voi maksaa, — lähes kuusikymmentä tuhatta.
— Ei, sanoi Anna hermostuen siitä, että Vronski puheenaihetta vaihtamalla osoitti niin ilmiselvästi pelkäävänsä hänen ärtymystään, — miksi sinä luulet tuon tiedon niin koskevan minuun, että se piti salata? Minähän sanoin, etten tahdo ajatella sitä, ja toivoisin, ettet sinäkään välittäisi asiasta sen enempää.
— Minä välitän vain siksi, että pidän selvyydestä, sanoi Vronski.
— Selvyys ei riipu muodoista, vaan rakkaudesta, sanoi Anna hermostuen yhä enemmän Vronskin viileän ja rauhallisen sävyn vuoksi. — Miksi sinä haluat sitä niin kovasti?
"Oi, hyvä Jumala! Taas rakkaudesta!", ajatteli Vronski rypistäen kulmiaan.
— Sinähän tiedät miksi: sinua ja tulevia lapsiamme varten, sanoiVronski.
— Muita lapsia ei meillä tule olemaan.
— Se on hyvin ikävää, Vronski sanoi.
— Sinä tahdot sitä lapsia varten; mutta minua sinä et ajattele, sanoi Anna kuurona sille, että Vronski oli sanonut: sinua ja lapsiamme varten.
Kysymys tulevista lapsista oli kauan ollut eripuran aiheena heidän välillään, ja se hermostutti Annaa nytkin. Vronskin halu saada lapsia merkitsi Annan mielestä sitä, ettei Vronski pitänyt arvossa hänen kauneuttaan.
— Oi, minähän sanoin, että sinuakin varten. Ennen kaikkea juuri sinua varten, hän toisti rypistäen kasvojaan kuin kivusta, — sillä olen varma siitä, että sinun hermostuneisuutesi suurimmaksi osaksi johtuu tilanteen epämääräisyydestä.
"Nyt hän on lakannut teeskentelemästä ja hänen kylmä vihansa minua kohtaan näkyy selvästi", ajatteli Anna; hän ei kuunnellut Vronskin sanoja, vaan katseli kauhuissaan sitä kylmää ja armotonta tuomaria, joka ärsyttävänä katsoi Vronskin silmistä.
— Se ei ole syy, sanoi Anna, — enkä minä edes ymmärrä, kuinka minun hermostuneisuuteni syynä, kuten sinä sanot, voisi olla se, että minä olen kokonaan sinun vallassasi. Siinä ei ole mitään tilanteen epämääräisyyttä, päinvastoin…
— On hyvin ikävää, ettet tahdo ymmärtää sitä, Vronski keskeytti hänet haluten itsepäisesti saada ajatuksensa lausutuksi, — epämääräisyys on siinä, että sinä luulet minun olevan vapaa.
— Sen suhteen voit olla täysin rauhallinen, sanoi Anna kääntyen sivuttain Vronskiin ja ryhtyi juomaan kahviaan.
Hän tarttui kuppiinsa pikkusormi harallaan ja kohotti sen huulilleen. Juotuaan muutamia kulauksia hän katsahti Vronskiin ja ymmärsi selvästi tämän ilmeestä, että Vronskia inhotti hänen kädenliikkeensä ja hänen siemailustaan syntyvä ääni.
— Minulle on aivan yhdentekevää, mitä sinun äitisi ajattelee ja millaisiin naimisiin hän sinut tahtoo, sanoi Anna laskien kupin vapisevin käsin teevadille.
— Mutta emmehän me siitä puhu.
— Juuri siitä. Ja saat olla varma, ettei kukaan sydäntä vailla oleva nainen, olipa hän vanha tai nuori, äitisi tai vieras, liikuta minua vähääkään.
— Anna, minä pyydän, ettei puhuisi loukkaavasti äidistäni.
— Nainen, joka ei ole sydämellään arvannut, mikä on hänen poikansa onni ja kunnia, on vailla sydäntä.
— Minä toistan pyyntöni, ettet puhuisi loukkaavasti äidistäni, jota minä kunnioitan, sanoi Vronski korottaen äänensä ja katsoen ankarasti häntä silmiin.
Anna ei vastannut. Katsellessaan kiinteästi Vronskia, tämän kasvoja ja käsiä, hän muisti yksityiskohtia myöten eilisen sovinnonteon ja tämän kiihkeät hyväilyt. "Samanlaisia hyväilyjä hän on tuhlannut ja tulee tuhlaamaan toisillekin naisille!" ajatteli hän.
— Sinä et pidä äidistäsi. Nuo puheet ovat pelkkiä korulauseita! hän sanoi katsoen vihaisesti Vronskiin.
— Jos niin on, niin täytyy…
— Täytyy tehdä ratkaisu, ja minä olen sen tehnyt, sanoi Anna ja aikoi lähteä huoneesta, mutta samassa tuli Jashvin sisään. Anna tervehti vierasta ja pysähtyi.
Miksi hänen, jonka sielussa myrskysi ja joka tunsi seisovansa elämänsä tienkäänteessä, miksi hänen piti tällä hetkellä teeskennellä vieraalle ihmiselle, joka ennemmin tai myöhemmin saisi tietää kaiken, sitä Anna ei itsekään ymmärtänyt. Mutta hän tukahdutti heti sisäisen myrskynsä ja istuutui puhelemaan vieraan kanssa.
— No kuinka ovat asianne? Oletteko jo saanut velkanne? kysyi hänJashvinilta.
— Nähtävästi en saakaan kaikkea, ja perjantaina minun täytyy lähteä. Entä koskas te? sanoi Jashvin katsellen silmät sirissä Vronskia ja arvaten, mitä oli tapahtunut.
— Luultavasti ylihuomenna, sanoi Vronski.
— Tehän olette jo kauan tehneet lähtöä.
— Mutta nyt päätös on varma, sanoi Anna katsoen Vronskia suoraan silmiin tavalla, joka sanoi, ettei sovinnon mahdollisuutta kannattanut toivoakaan.
— Eikö teidän todellakaan ole sääli tuota Pevtsov-raukkaa? jatkoiAnna keskusteluaan Jashvinin kanssa.
— En ole koskaan kysynyt itseltäni, Anna Arkadjevna, onko sääli vai eikö. Minun koko omaisuutenihan on tässä, hän osoitti povitaskuaan, — ja nyt minä olen rikas mies; mutta tänään menen taas klubille ja palaan kenties keppikerjäläisenä. Tahtoohan jokainen, joka istuutuu pelaamaan minun kanssani, riistää paidankin minun yltäni, ja samoin minä hänen. Ja me ottelemme, ja siinähän se huvi onkin.
— Mutta entä jos olisitte naimisissa, sanoi Anna, — millaista olisi teidän vaimonne elämä?
Jashvin nauroi.
— Senpä tähden nähtävästi en ole joutunutkaan naimisiin enkä ole koskaan aikonutkaan.
— Entäs Helsingissä? sanoi Vronski yhtyen keskusteluun ja katsahtaen hymyilevään Annaan. Kohdatessaan hänen katseensa Anna otti kasvoilleen kylmän, ankaran ilmeen, kuin tahtoen sanoa: "Ei ole unohdettu. Kaikki on niin kuin äskenkin."
— Oletteko tosiaan ollut rakastunut? hän sanoi Jashvinille.
— Voi, hyvä isä, kuinka monta kertaa! Mutta niin kuin toinen voi istuutua korttien ääreen ollakseen aina valmis nousemaan, kun tulee rendez-vous'n hetki, niin minäkin voin antautua rakkauden valtaan, mutta en silti myöhästy illalla, kun peli alkaa. Ja niin olen tehnytkin.
— En minä puhu sellaisesta vaan oikeasta rakkaudesta, Anna sanoi aikoen kysyä, mitä oli tapahtunut Helsingissä, mutta ei tahtonut toistaa Vronskin lausumaa sanaa.
Huoneeseen astui Voitov, joka ostatteli oria; Anna nousi ja poistui huoneesta.
Ennen kaupungille lähtöään Vronski poikkesi Annan huoneeseen. Anna oli etsivinään jotain pöydältä, mutta häpesi teeskentelyään ja katsahti kylmästi Vronskia suoraan silmiin.
— Mitä te tahdotte? kysyi hän ranskaksi.
— Otan "Gambertan" kantakirjan; minä myin sen, sanoi Vronski sillä äänellä, joka selvemmin kuin sanat ilmaisi: "Minulla ei ole aikaa selvittelyihin eivätkä ne mitään auta."
"Minä en ole tehnyt mitään ", ajatteli Vronski, "Jos hän tahtoo rangaista itseään, tant pis pour elle".[98] Mutta huoneesta lähtiessään hän luuli Annan sanoneen jotain, ja hänen sydämensä värähti yhtäkkiä säälistä häntä kohtaan.
— Mitä, Anna? hän sanoi.
— Ei mitään, Anna vastasi yhtä kylmästi ja tyynesti.
— "Jollei mitään, niin tant pis", ajatteli Vronski kylmeten jälleen ja kääntyi pois. Huoneesta lähtiessään hän näki Annan kalpeat kasvot ja värähtelevät huulet. Hän olisi tahtonut pysähtyä ja sanoa Annalle lohduttavia sanoja, mutta jalat veivät pois huoneesta ennen kuin hän ehti ajatella mitä sanoisi. Koko tämän päivän hän oli poissa kotoa, ja kun hän illalla myöhään palasi, sanoi palvelustyttö, että Anna Arkadjevnan päätä särki ja että tämä oli pyytänyt, ettei tämän huoneeseen tultaisi.
Koskaan ennen koko päivä ei ollut kulunut riidan merkeissä. Nyt se oli tapahtunut ensimmäisen kerran. Se ei ollut enää pelkkää riitaa. Se oli jo täydellisen kylmenemisen selvää tunnustamista. Kuinka Vronski saattoikaan katsahtaa häneen sillä lailla kuin oli katsonut tullessaan ottamaan kantakirjaa? Katsoa ja nähdä, että hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan epätoivosta, ja mennä kuitenkin mykkänä ja tyynen välinpitämättömänä ohitse. Se ei ollut pelkkää kylmyyttä, se oli suoranaista vihaa häntä kohtaan, ja syynä siihen oli rakkaus toiseen naiseen, — se oli selvä.
Ja muistellessaan Vronskin lausumia säälimättömiä sanoja Anna ajatteli, mitä kaikkea muutakin Vronski olisi voinut ja tahtonut hänelle sanoa, ja ärtyi yhä enemmän.
"Minä en pidättele teitä", hän olisi voinut sanoa. "Te voitte mennä minne tahdotte. Varmaankaan ette ole tahtonut avioeroa miehestänne siksi, että voisitte palata hänen luokseen. Palatkaa. Jos tarvitsette rahaa, niin minä annan. Paljonko ruplia tarvitsette?"
Hän kuvitteli Vronskin lausuneen hänelle kaikki julmimmat sanat, mitä karkea ihminen olisi voinut sanoa, eikä voinut antaa niitä tälle anteeksi, aivan kuin Vronski olisi todellakin sanonut ne.
"Mutta eikö hän eilen vastikään vannonut minulle rakkauttaan, hän, suora ja rehellinen mies? Olenhan minä niin monesti ennenkin ollut turhaan epätoivoissani", hän puhui itselleen pian sen jälkeen.
Koko sen päivän, lukuun ottamatta Wilsonilla käyntiä, joka vei kaksi tuntia, Anna oli viettänyt epäilyksissä ja epätietoisuudessa siitä, oliko kaikki jo lopussa vai oliko vielä sovinnon toivoa, olisiko heti pitänyt lähteä vai pitikö vielä kerran tavata Vronskia. Hän oli odottanut koko päivän, ja kun hän illalla huoneeseensa poistuessaan käski palvelustyttöään sanomaan, että hänen päätään särki, hän päätteli: "Jos hän tulee välittämättä palvelijattaren sanoista, niin hän rakastaa vielä. Jollei, kaikki on lopussa, ja silloin minä päätän mitä minun on tehtävä!…"
Hän kuuli illalla Vronskin vaunujen tärinän, niiden pysähtymisen, ovikellon soiton ja hänen askeleensa ja sananvaihtonsa palvelijattaren kanssa: Vronski uskoi mitä hänelle sanottiin eikä välittänyt tiedustella enempää. Siis nyt kaikki oli lopussa.
Kuolema näyttäytyi Annalle nyt elävästi ja kirkkaasti ainoana keinona, joka voisi elvyttää entisen rakkauden Vronskin sydämessä, jolla voisi rangaista häntä ja voittaa siinä taistelussa, jota Annan sydämeen asettunut paha henki ei päästänyt sammumaan.
Nyt oli yhdentekevää, lähdettäisiinkö maalle vai eikö, samoin kuin sekin, saataisiinko avioero vai eikö — se oli kaikki tarpeetonta. Täytyi vain rangaista häntä.
Kun hän kaatoi itselleen tavanomaisen määrän oopiumia ja ajatteli, että tarvitsisi vain juoda koko pullollinen ja kuolisi, se näytti hänestä niin helpolta ja yksinkertaiselta, että hän alkoi jälleen nautinnolla ajatella, mitä tuskia Vronski tuntisi, kuinka katkerasti tämä katuisi ja rakastaisi hänen muistoaan, kun kaikki olisi jo myöhäistä. Hän makasi vuoteessaan silmät avoinna, katseli loppumaisillaan olevan kynttilän valossa katon reunakoristetta ja sille ulottuvaa vuodeverhon varjoa ja kuvitteli elävästi Vronskin tunteita, kun ei häntä enää olisi. "Kuinka minä saatoin sanoa hänelle ne sydämettömät sanat?" sanoisi Vronski silloin. "Kuinka minä saatoin lähteä huoneesta sanomatta hänelle mitään? Nyt hän on poissa. Hän on iäksi mennyt meiltä pois. Hän on siellä…"
Yhtäkkiä vuodeverhon varjo alkoi häilähdellä vallaten koko katonreunuksen ja katon, toiset varjot kiitivät toiselta puolen vastaan, pakenivat hetkeksi pois, mutta kiisivät jälleen entistä nopeampina esiin, häilähtelivät, sulautuivat yhteen ja kaikki pimeni. "Kuolema!" ajatteli Anna. Hänet valtasi sellainen kauhu, ettei hän pitkään aikaan voinut käsittää missä oli, ei ollut löytää tikkuja eikä saada vapisevin käsin sytytetyksi toista kynttilää loppuun palaneen ja sammuneen sijaan. "Ei, olkoon mitä hyvänsä, kun vain saa elää! Minähän rakastan häntä. Ja hänhän rakastaa minua! Pitää unohtaa tämä", ajatteli hän tuntien kyynelten vierivän poskiaan pitkin elämään palaamisen ilosta. Päästäkseen pelostaan hän meni kiireesti Vronskin kamariin.
Vronski nukkui sikeästi. Anna meni hänen luokseen ja katseli häntä kauan aikaa hänen kasvojaan ylhäältä valaisten. Nyt kun hän nukkui, Anna rakasti häntä niin, ettei voinut pidättää hellyyden kyyneliä häntä katsellessaan; mutta hän tiesi, että herätessään Vronski katsoisi Annaa kylmin, itsetietoisen syyttömin katsein, ja ennen kuin hän voisi puhua Vronskille rakkaudestaan, hänen täytyisi osoittaa, kuinka väärin tämä oli häntä kohdellut. Anna ei herättänyt miestä vaan palasi kamariinsa, ja toisen kerran oopiumia otettuaan hän vajosi aamuyöllä painostavaan puolihorrokseen, tiedostaen silti tilansa koko ajan.
Aamulla hän näki hirveän painajaisen, joka silloin tällöin oli vaivannut häntä jo ennen kuin hän oli alkanut elää Vronskin kanssa, ja hän heräsi siihen. Pörröpäinen ukonkänttyrä teki jotain kumartuneena raudan ääreen, lasketellen järjettömiä ranskalaisia sanoja, ja kuten aina tässä painajaisessa Anna tunsi nytkin kauhukseen, ettei ukko kiinnittänyt häneen mitään huomiota, vaan teki rautoineen jotain hirveää hänen päänsä lähellä, ja se hirveä tehtiin hänelle. Hän heräsi koko keho kylmässä hiessä.
Kun hän oli noussut, hän muisti eilispäivän kuin sumun läpi.
"Oli riita, niin kuin niin usein ennenkin. Minä sanoin päätäni kivistävän, eikä hän tullut katsomaan. Huomenna me lähdemme, täytyy tavata hänet ja valmistautua lähtemään", hän sanoi itselleen. Ja saatuaan tietää Vronskin olevan työhuoneessaan Anna lähti hänen luokseen. Mennessään salin poikki hän kuuli rattaiden pysähtyvän pääovelle. Ikkunaan vilkaistessaan hän näki suljetut vaunut, joista kurkisti nuori nainen syreeninvärinen hattu päässään. Hän puhui jotain ovikelloa soittavalle lakeijalle. Alhaalta kuului puhetta, minkä jälkeen joku tuli portaita ylös, ja pian kuuluivat salin viereisestä huoneesta Vronskin askeleet: hän meni nopeasti eteiseen ja portaita alas. Anna meni taas ikkunan luo. Nuori nainen, jolla oli syreeninvärinen hattu, antoi hänelle käärön. Vronski sanoi hänelle jotain hymyillen. Vaunut lähtivät, ja Vronski juoksi nopeasti takaisin portaita ylös.
Sumu, joka Annan sielussa oli peittänyt kaiken, hajaantui äkkiä. Eiliset tunteet pusersivat kipeää sydäntä uusin voimin. Hän ei voinut enää käsittää, kuinka oli voinut alentua olemaan kokonaisen päivän Vronskin talossa. Hän meni Vronskin huoneeseen ilmoittaakseen tälle päätöksensä.
— Ruhtinatar Sorokina kävi tyttärensä kanssa tuomassa minulle äidin lähettämät rahat ja paperit. En saanut niitä eilen. Onko pääsi jo terveempi? sanoi Vronski tyynesti koettaen olla näkemättä ja ymmärtämättä Annan kasvojen synkkää ja ilkkuvaa ilmettä.
Anna seisoi keskellä lattiaa ja katsoi häneen kiinteästi eikä sanonut mitään. Vronski vilkaisi häneen, rypisti kasvojaan ja luki edelleen kirjettään. Anna kääntyi ja lähti hitaasti pois huoneesta. Vronski olisi vielä voinut saada hänet kääntymään, mutta Anna oli jo lähellä ovea ja Vronski oli yhä vaiti; vain paperiarkki kahisi hänen kääntäessään kirjeen.
— Niin, muuten, sanoi Vronski, kun Anna oli jo ovella, — huomenna me siis varmasti lähdemme? Eikö niin?
— Te, mutta en minä, sanoi Anna kääntyen häneen päin.
— Anna, näinhän ei voi elää…
— Te, mutta en minä, toisti Anna.
— Tämä käy jo sietämättömäksi!
— Te… te saatte vielä katua, sanoi Anna ja poistui.
Annan epätoivoisen ilmeen pelästyttämänä Vronski hypähti pystyyn ja aikoi kiiruhtaa hänen jälkeensä, mutta malttoi mielensä ja istuutui jälleen puristaen hampaansa yhteen ja rypistäen kulmiaan. Tuo hänen mielestään sopimaton uhkailu hermostutti häntä. "Minä olen koettanut kaikkea", ajatteli hän, "tästedes on parasta olla kiinnittämättä huomiota asiaan." Hän valmistautui lähtemään kaupungille ja uudelleen äitinsä luo, jonka allekirjoitus hänen täytyi saada valtakirjaansa.
Anna kuuli hänen askeltensa äänen työhuoneesta ja ruokasalista. Vierassalissa Vronski pysähtyi. Mutta hän ei poikennut Annan luo, käski vain jättää oriin Voitoville. Sitten Anna kuuli kuinka rattaat tulivat pääovelle, ovi avautui ja Vronski poistui. Mutta nyt Vronski tuli uudelleen ovelle, ja joku juoksi ylös. Se oli kamaripalvelija, joka kiiruhti hakemaan Vronskin hansikkaita. Anna meni ikkunan luo ja näki, kuinka Vronski otti hansikkaat ylös katsomatta. Sitten hän kosketti kädellään kuskin selkää ja sanoi tälle jotain. Ikkunoihin vilkaisematta Vronski istuutui vaunuihin tavalliseen asentoonsa, nostaen jalan toisen polven päälle. Vaunujen kääntyessä nurkan taakse hän veti hansikasta käteensä.
"Lähti! Loppu tuli!" sanoi Anna itsekseen seisten ikkunan luona, ja kuin vastakaikuna näihin sanoihin sammuneen kynttilän ja kamalan unen yhteisvaikutelman kylmä kauhu täytti hänen sydämensä.
— Ei, se on mahdotonta! hän huudahti ja huoneeseensa kiiruhdettuaan soitti lujasti kelloa. Hänestä tuntui nyt niin kauhealta olla yksin, ettei hän voinut odottaa palvelijan tuloa, vaan meni itse vastaan.
— Tiedustelkaa, minne kreivi meni, hän sanoi. Palvelija vastasi, että kreivi oli lähtenyt hevostalleille.
— Kreivi käski sanomaan, että jos tahdotte mennä ajelemaan, vaunut tulevat heti takaisin.
— Hyvä. Odottakaa hetki. Minä kirjoitan heti kirjelapun. LähettäkääMihailo viemään sitä tallille. Nopeasti.
Anna istuutui kirjoittamaan.
/# "Olen syypää. Tule kotiin, täytyy selvittää asiat. Tule Jumalan tähden, minua niin pelottaa." #/
Hän sulki kirjeen ja antoi sen palvelijalle.
Häntä pelotti jäädä yksin, joten hän lähti palvelijan jäljessä huoneesta ja meni lastenkamariin.
"Ei se ole hän, ei läheskään hän! Missä ovat hänen siniset silmänsä ja herttainen, ujo hymynsä?" oli Annan ensimmäinen ajatus, kun hän näki pullean, punaposkisen, mustakiharaisen tyttärensä eikä Serjozhaa, jonka hän sekaannuksissaan oli luullut tapaavansa lastenkamarissa. Tyttö istui pöydän ääressä ja koputteli kovaäänisesti ja itsepintaisesti pöydän pintaa vesikarahvin tulpalla. Hänen mustat nappisilmänsä tuijottivat äitiä. Vastattuaan englantilaiselle hoitajattarelle olevansa täysin terve ja lähtevänsä huomenna maalle Anna istuutui tyttärensä viereen ja alkoi pyöritellä karahvin tulppaa sen edessä. Mutta lapsen äänekäs, heleä nauru ja kulmakarvojen värähdys toivat niin elävästi hänen mieleensä Vronskin, että hän kiiruhti pois huoneesta itku kurkussa. "Onko tosiaan kaikki lopussa? Ei, se on mahdotonta", ajatteli Anna. "Hän tulee takaisin. Mutta kuinka hän voi selittää minulle tuon hymynsä ja sen, miksi hän niin vilkastui puhellessaan tuon naisen kanssa? Mutta vaikkei hän saisikaan sitä selitetyksi, minun täytyy koettaa uskoa. Jollen usko, niin jäljellä on vain… mutta sitä minä en tahdo."
Anna katsahti kelloon. Kaksitoista minuuttia oli kulunut. "Nyt hän on saanut kirjelapun ja on tulossa takaisin. Vain kymmenen minuuttia enää… Mutta entä jollei hän tulekaan! Ei, tuleehan hän. Hän ei saa nähdä, että olen itkenyt. Menen pesemään kasvoni. Niin, olenko minä jo kammannut hiukseni vai enkö?" hän kysyi itseltään eikä voinut muistaa. Hän koetti kädellään päätänsä. "Kai minä olen kammannut, mutta en mitenkään muista milloin sen tein." Hän ei vielä uskonut kättään, vaan meni suuren peilin luo nähdäkseen, oliko tukka todellakin kammattu vai eikö. Tukka oli kammattu, mutta hän ei voinut muistaa koska oli sen tehnyt. "Kuka tuo on?" ajatteli hän katsoen kuumeisia kasvojaan ja oudosti välähteleviä silmiä, jotka tuijottivat peilistä häntä vastaan. "Niin, minähän se olenkin", ymmärsi hän yhtäkkiä, ja katsellessaan koko kuvaansa hän tunsi äkkiä hänen suudelmansa kaulallaan ja hänen hartiansa värähtivät. Sitten hän kohotti kätensä huulilleen ja suuteli sitä.
"Mitä tämä on? Minä olen tullut hulluksi", ja hän meni makuukamariin, missä Annushka järjesteli huonetta.
— Annushka, hän sanoi pysähtyen palvelustytön eteen ja katsoen häneen tietämättä mitä sanoisi.
— Darja Aleksandrovnan luohan te aioitte, sanoi palvelustyttö ikään kuin ymmärtäen.
— Darja Aleksandrovnanko luo? Niin, minä lähden. "Viisitoista minuuttia sinne, viisitoista minuuttia takaisin. Hän on jo tulossa, hän tulee heti." Anna otti kellon ja katsoi sitä. "Mutta kuinka hän saattoi lähteä ja jättää minut tällaiseen tilaan? Kuinka hän voi elää tekemättä sovintoa minun kanssani!" Hän meni ikkunan luo ja alkoi katsoa kadulle. Ajan puolesta Vronskin olisi jo pitänyt ehtiä. Mutta arvio saattoi olla väärä, ja Anna alkoi uudelleen muistella, milloin Vronski oli lähtenyt kotoa, ja laskea minuutteja.
Sillä välin kun Anna kävi ruokasalin seinäkellon mukaan tarkistamassa kelloaan, joku ajoi oven eteen. Anna kiiruhti ikkunaan ja näki Vronskin vaunut. Mutta kukaan ei kuulunut tulevan portaita ylös, ja alhaalta kuului puhetta. Lähetti oli tullut vaunuilla takaisin. Anna meni häntä vastaan.
— En tavannut kreiviä; oli lähtenyt Nizegorodskin rautatietä.
— Mitä hän sanoi?… Anna uteli punakalta, iloiselta Mihailolta, joka antoi hänelle kirjelapun takaisin.
"Mutta hänhän ei saanut sitä", muisti hän.
— Mene viemään tämä sama kirje kreivitär Vronskajan huvilaan, tiedäthän? Ja tuo heti vastaus, hän sanoi lähetille.
"Mutta minä itse, mitäs minä teen?" ajatteli hän. "Niin, minä lähden Dollyn luo tosiaankin, muuten tulen hulluksi. Niin, minähän voin sitä paitsi lähettää sähkösanoman." Ja hän kirjoitti sen:
/# "Minun on välttämätöntä saada puhua kanssanne, tulkaa heti." #/
Lähetettyään sähkösanoman hän meni pukeutumaan. Kun hän oli pukeutunut ja pannut hatun päähänsä, hän katsahti taas rauhalliseen, hyvinvoivaan Annushkaansa. Annushkan pienistä, harmaista hyväntahtoisista silmistä kuvastui selvästi säälivä osanotto.
— Annushka rakas, mitä minä teen? nyyhkytti Anna vaipuen voimattomana tuolille.
— Mitä te nyt niin huolehditte, Anna Arkadjevna? Sattuuhan sitä kaikenlaista. Menkää ajelemaan, niin virkistytte, neuvoi palvelijatar.
— Niin, minä menen, Anna sanoi tointuen ja nousi. — Jos minun poissa ollessani tulee sähkösanoma, lähettäkää se Darja Aleksandrovnan luo… Ei, minä tulen itse pian takaisin.
"Niin, ei pidä ajatella, pitää tehdä jotain, lähteä jonnekin, ennen kaikkea lähteä tästä talosta", hän päätteli kuunnellen kauhuissaan sydämensä hirveää jyskettä, lähti kiireesti ulos ja istuutui vaunuihin.
— Minne käskette? kysyi Pjotr asettuessaan kuskinpukille.
— Znamenkalle, Oblonskille.
Ilma oli selkeä. Koko aamun oli sataa tihuuttanut, mutta nyt taivas oli seestynyt. Peltikatot, jalkakäytävien laatat, ajotien mukulakivet, ajoneuvojen pyörät, nahat ja metalliosat välkkyivät toukokuun auringossa. Oli puolenpäivän aika ja liikenne kaduilla vilkkaimmillaan.
Anna istui kimmoisien jousiensa varassa rauhallisen kevyesti keinuvien vaunujen nurkassa ja mietti uudelleen viime päivän tapahtumia. Ympäriltä kuului rattaiden lakkaamaton räminä, vaikutelmat vaihtuivat nopeasti raikkaassa ulkoilmassa; ja nyt Anna näki asemansa aivan toisessa valossa kuin ennen kotoa lähtöään. Nyt ajatus kuolemastakaan ei tuntunut hänestä enää niin hirvittävältä ja selkeältä eikä kuolema näyttänyt enää välttämättömältä. Nyt hän soimasi itseään siitä alennustilasta, mihin oli itsensä päästänyt. "Minä rukoilen häneltä anteeksi. Olen antautunut hänen armoilleen. Tunnustanut itseni syylliseksi. Miksi? Enkö minä sitten voi elää ilman häntä?" Ja vastaamatta tähän kysymykseen Anna alkoi lukea ilmoituskilpiä. "Konttori ja varasto. Hammaslääkäri… Minä kerron Dollylle kaiken. Hän ei pidä Vronskista. Se kyllä kirvelee, mutta minä sanon kuitenkin hänelle kaiken. Hän pitää minusta ja minä seuraan hänen neuvoaan… Minä en alistu enkä antaudu hänen kasvatettavakseen. Filippov… Filippovin sämpylät… Sanovat heidän vievän täältä taikinaa Pietariin. Moskovan vesi on niin hyvää. Entä Mytishtshinon kaivovesi ja blinit." Ja hän muisti, miten hän kauan, kauan sitten, kun hän oli vasta seitsemäntoista ikäinen, kävi tätinsä kanssa Troitsassa. "Hevosilla vielä ajettiin. Olinko se tosiaan minä punaisine käsineni?… Kuinka paljon siitä, mikä silloin näytti niin ihanalta ja saavuttamattomalta, on käynyt mitättömäksi; mitä silloin oli, on iäksi mennyttä. Olisinko minä silloin uskonut joutuvani tällaiseen alennustilaan? Kuinka hän tulee ylpeäksi ja tyytyväiseksi saadessaan minun kirjelappuni! Mutta minä näytän hänelle!… Miten pahalta tuo maali haisee! Mitä varten ne aina maalaavat ja rakentavat! Muoti- ja pukuliike", hän luki. Joku mies tervehti häntä. Se oli Annushkan mies. "Meidän loisiamme", muisti hän Vronskin sanat. "Meidän? Miksi meidän? On kauheaa, ettei voi nyhtää menneisyyttä juurineen. Ei voi nyhtää, mutta voi haudata sen muiston. Ja sen minä teen." Ja samassa hän muisti Aleksei Aleksandrovitshin kanssa viettämänsä vuodet ja huomasi pyyhkäisseensä ne muististaan. "Dolly arvelee, että minähän jätän jo toisen mieheni, ja katsoo minun sen vuoksi olevan vaarassa. Enkä minä tahdokaan olla oikeassa. Mutta minä en voi muuta!" hän sanoi ja oli vähällä itkeä. Samassa hän jo mietti, mille nuo kaksi tyttöä noin mahtoivat hymyillä. "Luultavasti rakkausasioille. He eivät tiedä kuinka ilotonta, kuinka alhaista se on… Lapsia bulevardilla. Pojat leikkivät hevosta. Serjozha! Minä kadotan kaikkeni enkä saa häntä takaisin. Niin, kaikki on mennyttä, jollei hän palaa. Voi olla, että hän on myöhästynyt junasta ja palannut jo kotiin. Taaskin tahdot alentua", hän sanoi omalle itselleen. "Ei, minä menen Dollyn luo ja sanon hänelle suoraan että olen onneton; olen ansainnut sen ja olen syypää siihen, mutta olen niin onneton, auta minua. Nuo hevoset ja nämä vaunut — kuinka minä inhoan itseäni näissä vaunuissa — kaikki on hänen; mutta minä en enää näe häntä."
Anna astui portaita ylös miettien sanoja, joilla kertoisi kaikenDollylle, ja tahallaan ärsyttäen niillä sydäntään.
— Onko ketään vieraita? kysyi hän eteisessä.
— Katerina Aleksandrovna Levina, vastasi lakeija.
"Kitty! Se samainen Kitty, johon Vronski on ollut rakastunut", ajatteli Anna, "ja jota hän kai vieläkin rakkaudella muistelee. Harmittelee, ettei ottanut häntä. Mutta minua hän vihaa ja harmittelee, että liitti elämänsä minun elämääni."
Annan tullessa sisarukset olivat paraikaa neuvottelemassa lapsen imetyksestä. Dolly lähti yksin ottamaan vastaan vierasta, joka tuli häiritsemään heidän keskusteluaan.
— Etkö sinä siis ole lähtenyt vielä? Aioin tänä iltana tulla sinun luoksesi, sanoi Dolly, — kertomaan Stivan kirjeestä, jonka vastikään sain.
— Me saimme myös sähkösanoman, vastasi Anna katsellen ympärilleen nähdäkseen Kittyn.
— Hän kirjoittaa, ettei voi käsittää mitä Aleksei Aleksandrovitsh oikeastaan tahtoo, mutta ettei hän lähde ilman vastausta.
— Minä luulin, että täällä oli joku. Saanko lukea kirjeen?
— Niin, onhan täällä Kitty, sanoi Dolly hämillään, — hän jäi lastenkamariin. Hän on ollut hyvin sairaana.
— Minä kuulin. Saanko lukea kirjeen?
— Minä tuon sen heti. Ei siinä sanota, ettei eroa saa. Stiva sanoo päinvastoin, että on toiveita, sanoi Dolly pysähtyen ovelle.
— Minä en tahdokaan, sanoi Anna.
"Kitty pitää alentavana tulla tapaamaan minua", ajatteli Anna jäätyään yksin. "Kenties hänellä on oikeus tehdä niin. Mutta hänen, joka itse on ollut rakastunut Vronskiin, hänen ei pitäisi näyttää sitä minulle, vaikka niin olisikin. Minä tiedän, ettei yksikään kunnollinen nainen voi ottaa minua vastaan tässä asemassani. Minä tiedän, että ensimmäisestä hetkestä asti uhrasin hänelle kaikkeni. Ja tämä on palkkani! Voi kuinka minä vihaan häntä! Ja miksi minun piti tulla tänne. On vain vielä raskaampi ja pahempi olla." Hän kuuli sisarusten äänen toisesta huoneesta. "Mitä minä sanon Dollylle? Rupeanko Kittyn lohduksi kertomaan, kuinka onneton olen, ja alistunko hänen suojeltavakseen? En ikinä. Eikä Dollykään siitä mitään ymmärtäisi. Ja mitä minä hänelle sanoisin. Olisi vain hauska saada nähdä Kittyä ja näyttää hänelle, kuinka minä halveksin kaikkia ja kaikkea ja kuinka kaikki on minulle nyt yhdentekevää."
Dolly tuli kirje kädessään. Anna luki sen ja antoi Dollylle.
— Minä tiesin kaiken, hän sanoi. — Eikä se liikuta minua vähääkään.
— Miten niin? Minä kyllä toivon parasta, sanoi Dolly katsoen uteliaana Annaan. Hän ei ollut koskaan nähnyt Annaa noin kummallisen hermostuneessa tilassa. — Koska sinä lähdet? kysyi hän.
Anna siristi silmiään ja katsoi vastaamatta eteensä.
— Miksi Kitty piiloutuu minulta? hän sanoi katsoen oveen ja punastuen.
— Mitä hullutuksia! Hän imettää itse lastaan, ja kun se ei tahtonut oikein luonnistua, minä neuvoin häntä… Hän on hyvillään, että saa nähdä sinua. Hän tulee heti, puheli nolostunut Dolly, joka ei ollut tottunut valehtelemaan. — Kas siinä hän tulee.
Kuullessaan Annan tulleen Kitty oli aikonut pysytellä lastenkamarissa; mutta Dolly oli houkutellut hänet muuttamaan mielensä. Kooten voimansa Kitty astui saliin, meni punastuen Annan luo ja ojensi kätensä.
— Hauska nähdä, hän sanoi ääni väristen.
Kitty oli hämmentynyt taistelusta sielussaan: toisaalta hän suhtautui tuohon huonoon naiseen vihamielisesti, toisaalta tahtoi olla tälle ystävällinen. Mutta heti kun hän näki Annan kauniit, puoleensavetävät kasvot, vihamielisyys katosi.
— Minä en olisi ihmetellyt, vaikkette olisi tahtonutkaan tavata minua. Olen niin tottunut kaikkeen. Te olette ollut sairaana? Niin, te olette muuttunut, sanoi Anna.
Kitty tunsi, että Anna suhtautui häneen pahansuovasti. Hän selitti pahansuopaisuutta kiusallisella asemalla, jossa Anna, hänen entinen suojelijansa, tunsi nyt olevansa häneen nähden, ja hänen tuli tätä sääli.
He puhelivat Kittyn sairaudesta, hänen lapsestaan ja Stivasta, mutta mikään ei näyttänyt kiinnostavan Annaa.
— Minä tulin sanomaan sinulle jäähyväisiä, sanoi Anna nousten tuoliltaan.
— Koska te lähdette?
Mutta Anna ei taaskaan vastannut, vaan kääntyi Kittyn puoleen.
— Olen hyvin iloinen siitä, että sain nähdä teidät, hän sanoi ohuesti hymyillen. — Olen kuullut teistä niin paljon joka puolelta, myös teidän mieheltänne. Hän kävi luonani ja minä pidin hänestä kovasti, hän lisäsi ilmiselvästi pahaa tarkoittaen. — Missä hän on nyt?
— Hän lähti maalle, sanoi Kitty punastuen.
— Sanokaa hänelle terveisiä minulta, sanokaa ehdottomasti.
— Ehdottomasti, toisti Kitty naiivisti katsoen häntä osaaottavasti silmiin.
— No, hyvästi Dolly, ja suudelmaan Dollyä ja puristettuaan Kittyn kättä Anna poistui kiireesti huoneesta.
— Yhtä viehättävä kuin ennenkin. Kaunis hän on! Kitty sanoi jäätyään sisarensa kanssa kahden. — Mutta hänessä on jotain säälittävää. Kauhean säälittävää!
— Tänään hänessä oli jotain erikoista, sanoi Dolly. — Kun saatoin häntä eteiseen, minusta näytti kuin hän olisi ollut itkuun purskahtamaisillaan.
Anna istuutui vaunuihin vielä tukalammassa mielentilassa kuin oli ollut kotoa lähtiessään. Entisiin kärsimyksiin oli nyt liittynyt loukatuksi ja hylätyksi joutumisen tunne, jonka Kittyn näkeminen oli hänessä synnyttänyt.
— Minne käskette? Kotiinko? kysyi Pjotr.
— Niin, kotiin, sanoi Anna ajattelematta enää minne ajaisi.
"Ne katsoivat minuun kuin johonkin hirveään, käsittämättömään ja eriskummalliseen. Mitähän tuo mies noin innokkaasti kertoo toiselle?" ajatteli hän katsellen kahta ohikulkijaa. "Ikään kuin voisi sanoa toiselle mitä tuntee! Minä aioin kertoa Dollylle, mutta oli hyvä, etten kertonut. Kuinka hän olisi iloinnut onnettomuudestani! Hän olisi kyllä salannut sen; mutta sielun pohjalla olisi ollut ilo siitä, että minä olen saanut rangaistuksen niistä nautinnoistani, joita hän on aina kadehtinut. Entä Kitty sitten: hän olisi ollut vielä enemmän iloissaan. Minä näin hänen lävitseen. Hän tietää, että minä olin hänen miehelleen tavallista ystävällisempi. Ja hän on mustasukkainen ja vihaa minua. Vieläpä halveksiikin. Minä olen hänen silmissään siveetön nainen. Jos olisin ollut siveetön nainen, olisin kyllä voinut saada hänen miehensä rakastumaan itseeni… jos olisin tahtonut. Ja tahdoinkin. Onpas tuo tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsoen vastaan ajavaa lihavaa, punakkaa herraa, joka luuli häntä tuttavakseen ja kohotti kiiltävää hattuaan kaljusta, kiiltävästä päästään, mutta huomasikin samassa erehtyneensä. "Hän luuli tuntevansa minut. Mutta hän tunsi minua yhtä vähän kuin kukaan koko maailmassa tuntee minua. En tunne itsekään. Minä tunnen omat mielihaluni, mes appétits, kuten ranskalaiset sanovat. Nuo haluavat tuota likaista jäätelöä. Sen he tuntevat varmasti ", ajatteli hän katsoen kahta poikaa ja heidän vieressään seisovaa jäätelökauppiasta, joka laski läkkipeltiastian alas päälaeltaan ja hankasi pyyheliinansa reunalla hikisiä kasvojaan. "Kaikkien mieli tekee makeaa. Kun ei ole makeisia, ottavat likaista jäätelöä. Niin Kittykin: kun ei saanut Vronskia, otti Levinin. Ja hän kadehtii minua. Ja vihaa minua. Kaikki me vihaamme toinen toistamme. Minä Kittyä, Kitty minua. Se on tosiasia. Tjutkin coiffeur[99]… je me fais coiffer par Tjutkin… Minä sanon tämän hänelle, kun hän tulee kotiin", ajatteli hän hymyillen. Mutta samassa hän muisti, ettei hänellä enää ollut ketään, jolle olisi voinut sanoa mitään huvittavaa. "Eikä mitään hupaisaa eikä hauskaa ole olemassakaan. Kaikki on iljettävää. Soitetaan iltakirkkoon, ja tuo kauppias tekee ristinmerkkejä niin huolellisesti kuin pelkäisi pudottavansa jotain. Mitä varten nuo kirkot, kellojen soitto ja koko tuo valhe? Vain siksi ettei näkyisi, että me vihaamme toinen toistamme kuten nuo ajurit, jotka niin kiukkuisesti ärhentelevät toisilleen. Jashvin sanoi, että tahtovat riistää paidankin hänen yltään samoin kuin hänkin toisten yltä. Se on totta se!"
Nämä ajatukset olivat vallanneet hänet niin, ettei hän muistanut ajatellakaan omaa asemaansa, kun vaunut äkkiä pysähtyivät kotioven eteen. Vasta nähdessään ovenvartijan tulevan vastaan hän muisti, että oli lähettänyt kirjeen ja sähkösanoman.
— Onko tullut vastausta? hän kysyi.
— Katson heti, ovenvartija vastasi. Hän katsahti pöydälleen, otti sieltä ohuen neliskulmaisen sähkösanoman ja antoi sen Annalle. "En voi tulla ennen kello kymmentä. Vronski", luki hän.
— Eikö lähetti ole vielä tullut?
— Ei suinkaan, vastasi ovenvartija.
"Voi, jos niin on asianlaita, niin mitä tiedän mitä teen", sanoi Anna itsekseen ja kiiruhti ylös tuntien epämääräisen vihan ja kostonhalun kuohuvan sydämessään. "Minä lähden itse hänen luokseen. Minä sanon hänelle kaiken ennen kuin lähden iäksi hänen luotaan. En ole koskaan vihannut ketään niin kuin sitä ihmistä!" ajatteli Anna. Hän värähti inhosta, kun näki Vronskin hatun naulapuussa. Hän ei ajatellut sitä, että saapunut sähkösanoma oli vastaus hänen omaan sähkösanomaansa ja ettei Vronski ollut vielä saanut hänen kirjettään. Hän näki vain mielessään, kuinka Vronski tyynenä jutteli äitinsä ja neiti Sorokinan kanssa iloiten hänen kärsimyksestään. "Täytyy lähteä niin pian kuin suinkin", hän sanoi itselleen tietämättä vielä minne lähtisi. Hän tahtoi mitä pikimmin paeta niitä tunteita, joita hän tunsi tässä kauheassa talossa. Tämän talon palvelusväki, seinät ja esineet herättivät hänessä vain inhoa ja vihaa ja ahdistivat häntä kiusallisena taakkana.
"Niin, täytyy lähteä asemalle, ja jollei häntä näy, pitää matkustaa sinne ja yllättää hänet." Anna katsoi sanomalehdestä junien kulkua. Iltajuna lähtisi kello 8.02. "Siihen minä ehdin." Hän käski valjastaa toiset hevoset ja ryhtyi sullomaan matkalaukkuunsa kaikkein tarpeellisimpia tavaroita. Hän tiesi, ettei enää palaisi tähän taloon. Kaikenlaisia suunnitelmia tulvi mieleen, ja yksi niistä oli hämärä päätös matkustaa asemalla tai kreivittären huvilalla tapahtuvan kohtaamisen jälkeen Nizegorodskin rautatietä ensimmäiseen kaupunkiin ja jäädä sinne.
Päivällinen odotti ruokasalin pöydällä; Anna meni pöydän luo, nuuhkaisi leipää ja juustoa, mutta huomasi heti, että kaiken ruoan haju oli hänelle vastenmielinen, ja käski ajaa vaunut oven eteen. Hänen tullessaan ulos rakennuksen varjo ulottui jo yli koko kadun, ja oli selkeä ja lämmin ilta. Sekä Annushka, joka kantoi hänen tavaroitaan, Pjotr, joka asetteli niitä vaunuihin, että tyytymättömältä näyttävä kuskikin tuntuivat hänestä vastenmielisiltä ja hermostuttivat häntä sanoillaan ja liikkeillään.
— Sinua ei tarvita siellä, Pjotr.
— Kukas lipun ostaa?
— No samantekevää, tule sitten, sanoi Anna harmissaan.
Pjotr hyppäsi kuskin viereen, pani kädet lanteille ja käski ajaa asemalle.
"Taas olen täällä! Taas ymmärrän kaiken", sanoi Anna itselleen, kun vaunut olivat kumisten ja keinuen lähteneet liikkumaan pienikivistä katua pitkin, ja vaikutelmat alkoivat taas seurata toisiaan.
"Mitäs minä viimeksi niin hartaasti ajattelinkaan", koetti hän muistaa. "Tjutkin coiffeur? Ei se siitä ollut. Ai niin, se olikin niistä Jashvinin sanoista, että taistelu olemassaolosta on ainoa, mikä ihmisiä yhdistää. Turhaan te sinne menette", hän kääntyi ajatuksissaan nelivaljakossa ajavan seurueen puoleen, joka nähtävästi oli matkalla jonnekin huvittelemaan. "Eikä koirakaan, jota te kuljetatte mukananne, auta teitä. Itseänne ette kuitenkaan pääse pakoon." Luotuaan katseensa sille puolelle, minne Pjotr katsoi, hän näki ajurinrattailla tunnottomana retkottavan juopuneen tehdastyömiehen, jota poliisivartija vei jonnekin. "Tuo kenties pikemminkin", ajatteli hän. "Emme mekään, kreivi Vronski ja minä, sitä mielihyvää löytäneet, vaikka siltä niin paljon odotimme." Ensimmäisen kerran Anna kohdisti sen kirkkaan valon, jossa hän nyt kaiken näki, heidän keskinäisiin suhteisiinsa, joiden ajattelemista hän tähän asti oli karttanut. "Mitä hän minusta etsi? Ei niinkään rakkautta kuin tyydytystä turhamaisuudelleen." Hän muisteli Vronskin sanoja heidän suhteensa alkuajoilta ja tämän silloista ilmettä, joka muistutti nöyrää lintukoiraa. Kaikki tuki nyt hänen arvelujaan. "Niin, hänessä oli turhamaisen menestyksen voitonriemua. Oli tietysti rakkauttakin, mutta suurin osa oli menestyksen ylpeyttä. Hän kerskaili minulla. Nyt kaikki on mennyttä. Ei ole enää mitään ylpeiltävää, vaan hävettävää. Hän on ottanut minulta kaiken, mitä on voinut, ja nyt minä olen hänelle tarpeeton. Minä olen hänelle taakaksi, mutta hän koettaa kuitenkin noudattaa minun suhteeni kunniallisuuden vaatimuksia. Eilen hän tuli huomaamattaan ilmaisseeksi, että tahtoo minun avioeroani ja meidän avioliittoamme polttaakseen laivansa. Hän pitää minusta, mutta miten? The zest is gone[100]. Tuo näyttää tahtovan ihastuttaa kaikkia ja on hyvin tyytyväinen itseensä", ajatteli Anna katsellessaan punakkaa kauppapalvelijaa, joka ratsasti maneesihevosella. "Niin, minussa ei ole enää sitä entistä viehätystä. Jos lähden hänen luotaan pois, hän on siitä sisimmässään iloinen."
Tämä ei ollut mikään oletus — hän näki asian nyt selvästi siinä luovassa valossa, joka avasi hänelle nyt elämän ja ihmisen suhteitten sisäisen merkityksen.
"Minun rakkauteni käy yhä kiihkeämmäksi ja omahyväisemmäksi, hänen taas tekee koko ajan sammumistaan, ja siksi meidän täytyy erota", hän jatkoi mietteitään. "Sitä ei voi auttaa. Hän on minulle kaikki kaikessa ja minä tahdon, että hän antautuisi minulle yhä täydellisemmin. Hän taas tahtoo yhä enemmän päästä minusta irti. Me kuljimme tosiaankin toisiamme kohti ennen suhteemme alkua, mutta sen jälkeen olemme koko ajan kulkeneet eri suuntiin. Sitä ei voi muuttaa muuksi. Hän sanoo minua järjettömän mustasukkaiseksi, ja olenhan itsekin sanonut niin itselleni; mutta niin ei ole laita. En ole mustasukkainen vaan tyytymätön. Mutta…" äkkiä mieleen tullut ajatus sai hänet avaamaan suunsa ja siirrähtämään vaunuissa. "Jos voisin olla muuta kuin pelkkä rakastajatar, joka intohimoisesti rakastaa vain hänen hyväilyjään; mutta minä en voi enkä tahdo olla mitään muuta. Juuri sillä minä herätän hänessä inhoa ja hän minussa vihaa, eikä toisin voi ollakaan. Tiedän kyllä, ettei hän olisi ruvennut pettämään minua ja ettei hän ajattelisi Sorokinaa eikä ole rakastunut Kittyyn; minä uskon ja tiedän kaiken sen. Mutta se ei kevennä oloani. Jollei hän rakasta minua, vaan on hyvä ja hellä minua kohtaan pelkästä velvollisuudesta, se on pahempi, tuhat kertaa pahempi kuin viha! Se on helvetti. Niin se juuri on. Hän ei ole enää pitkään aikaan rakastanut minua. Ja missä rakkaus loppuu, siellä alkaa viha… Näitä katuja minä en tunne lainkaan. Joitakin penkereitä ja aina vain taloja ja taloja… Ja niissä aina vain ihmisiä ja ihmisiä… Kuinka äärettömästi niitä on, ja kaikki vihaavat toisiaan. No, minä kuvittelen, mitä minulla pitäisi olla tullakseni onnelliseksi. No? Minä saan avioeron, Aleksei Aleksandrovitsh antaa minulle Serjozhan, ja minä menen avioliittoon Vronskin kanssa." Muistaessaan Aleksei Aleksandrovitshin hän näki heti edessään ilmi elävänä tämän leppeät, elottomat, sammuneet silmät, valkeat, sinisuoniset kädet, erikoisen äänenpainon ja sormien naksuttelun, ja muistaessaan sen tunteen, joka oli heitä yhdistänyt ja jota myös nimitettiin rakkaudeksi, hän värähti inhosta.
"No, minä saan avioeron ja minusta tulee Vronskin vaimo. Entä sitten? Lakkaako Kitty katsomasta minuun sillä tavoin kuin tänään? Ei. Entä lakkaako Serjozha kyselemästä tai ajattelemasta minun kahta miestäni? Entä minkä uuden tunteen minä keksin Vronskin ja minun välille? Onko mikään siedettävä suhde enää mahdollinen, onnesta puhumattakaan? Ei ole", hän vastasi ilman pienintäkään epäilystä. "Mahdotonta kaikki. Koko elämä vie meitä erilleen, minä teen hänet onnettomaksi ja hän minut, eikä kumpaakaan meistä voi muuttaa toiseksi. Kaikki keinot on koetettu, turha vaiva… Tuossa on kerjäläisnainen lapsi sylissä. Luulee, että häntä säälitään. Kaikkihan me olemme heitetyt maailmaan vain vihaamaan toinen toisiamme ja kiduttamaan sen vuoksi toisiamme ja itseämme. Tuossa menee kymnasisteja — nauravat. Serjozha?" muisti hän. "Minäkin luulin niin rakastavani häntä ja ajattelin liikuttuneena omaa hellyyttäni. Mutta niin vain olen elänyt ilman häntäkin. Vaihdoin hänet toiseen rakkauteen enkä pahoitellut vaihtoani niin kauan kuin sain tyydytystä tuosta toisesta rakkaudestani." Inhoten hän muisti nyt, miksi tuo toinen rakkaus oli tullut. Häntä ilahdutti se, että hän näki nyt niin selvästi oman elämänsä ja kaikkien ihmisten elämän. "Samoin on minun ja Pjotrin ja kuski Fjodorin ja tuon kauppiaan laita ja kaikkien niiden ihmisten laita, jotka asuvat siellä Volgan varsilla, minne nuo ilmoitukset kutsuvat, ja niin on joka paikassa", hän ajatteli, kun vaunut saapuivat jo Nizegorodskin matalan asemarakennuksen luo ja kantajia kiiruhti vastaan.
— Obiralovkaanko käskette ostamaan lipun? kysyi Pjotr.
Anna oli aivan unohtanut minne matkusti ja hänen täytyi pinnistellä ankarasti ennen kuin hän ymmärsi, mistä oli kysymys.
— Niin, hän sanoi antaen Pjotrille rahakukkaronsa ja nousi rattailta pieni punainen laukku kädessä.
Astuessaan joukon läpi ensimmäisen luokan odotussaliin hän muisti vähitellen asemansa kaikki yksityiskohdat ja ne päätökset, joiden välillä hän oli horjunut. Vanhoja kirveleviä kohtia viiltelevät toivo ja epätoivo alkoivat vuoroin raastaa hänen nääntyneen, hirvittävästi värisevän sydämensä haavoja. Hän istui tähdenmuotoisella sohvalla odottamassa junaa, katseli inhoten ohikulkijoita, jotka kaikki olivat hänestä vastenmielisiä, ja ajatteli milloin saapumistaan asemalle ja kirjelappua, jonka hän sieltä lähettäisi Vronskille, milloin taas sitä, miten hän Vronskin paraikaa valittaessa äidilleen asemansa vaikeutta (toisen kärsimyksiä ymmärtämättä) astuisi huoneeseen ja mitä sanoisi hänelle. Väliin hän taas ajatteli sitä, kuinka elämä voisi vielä olla onnellista ja kuinka kipeästi hän rakasti ja vihasi Vronskia ja kuinka hirveästi hänen sydämensä tykytti.