Pohtiessaan asemaansa Anna oli ymmärtänyt, että ne riidat, jotka hänen ja Vronskin kesken toistuivat aina kun Vronskin oli jonnekin lähdettävä, voisivat ajan pitkään vain kylmentää Vronskia häntä kohtaan, ja siksi hän oli Vronskin lähtiessä vaalipäiville päättänyt tyynesti kestää eron katkeruuden, maksoi mitä maksoi. Mutta Vronski oli silmäillyt häntä niin kylmästi ja ankarasti tullessaan ilmoittamaan lähdöstään, että se oli loukannut häntä, ja jo ennen Vronskin lähtöä oli Annan mielenrauha särkynyt.
Haudottuaan yksin jäätyään katsetta, jolla Vronski oli puolustanut vapautensa oikeuksia, Anna oli jälleen kerran tiedostanut alentavan asemansa. "Hänellä on oikeus lähteä milloin ja minne hän haluaa ja vaikka kokonaan jättää minut. Hänellä on kaikki oikeudet, minulla ei mitään. Hänhän tietää sen, ja siksi hänen ei olisi pitänyt tehdä niin. Mutta mitä hän sitten teki?… Hän katsoi minuun niin kylmästi ja ankarasti. Se ei tietenkään ollut selvää ja kouriintuntuvaa, mutta ennen hänellä ei ollut sellaista katsetta ja se merkitsee paljon", mietti Anna. "Se katse osoittaa, että kylmeneminen alkaa."
Vaikka hän nyt olikin varma siitä, että kylmeneminen oli alkamassa, hän ei kuitenkaan voinut tehdä mitään eikä millään tavoin muuttaa suhdettaan häneen. Nyt niin kuin tähänkin asti hän pystyi pitämään Vronskin luonaan ainoastaan rakkaudellaan ja viehätysvoimallaan, ei millään muulla. Niin kuin tähänkin asti hän saattoi vain päivänsä askareissa viettämällä ja öisin morfiinia ottamalla tukahduttaa kauheat ajatukset siitä, mitä seuraisi, kun Vronski ei enää rakastaisi häntä. Oli tosin vielä yksi keino: olla pidättelemättä häntä, mutta päästä niin lähelle häntä ja siihen asemaan, ettei mies jättäisi häntä. Sen aseman turvaisi vain avioero ja oikea avioliitto. Hän alkoi toivoa sitä ja päätti antaa siihen suostumuksensa heti kun Vronski tai Stiva ottaisi asian puheeksi.
Sellaisissa ajatuksissa Anna oli viettänyt ne viisi päivää, jotkaVronskin oli määrä viipyä vaalipäivillä.
Kävelyt, juttelu ruhtinatar Varvaran kanssa, sairaalassa käynnit ja ennen kaikkea lukeminen, kirjan ahmiminen toisensa jälkeen, oli täyttänyt hänen aikansa. Mutta kuudentena päivänä, kun kuski oli palannut asemalta ilman Vronskia, hän ei voinut enää millään tukahduttaa rauhattomia ajatuksiaan. Samaan aikaan hänen tyttärensä oli sattunut sairastumaan. Anna ryhtyi hoitamaan lasta, mutta sekään ei tyynnyttänyt häntä, semminkin kun sairaus oli vaaratonta. Hän ei voinut rakastaa tätä tytärtään, vaikka olisi kuinka koettanut, eikä hän voinut teeskennellä rakkautta. Sen päivän iltana Annan valtasi sellainen pelko Vronskin menettämisestä, että hän miltei jo päätti lähteä kaupunkiin, mutta mietittyään asiaa tarkoin kirjoitti vain sen ristiriitaisen kirjeen, jonka Vronski sai, ja lukematta sitä edes läpi lähetti sen pikalähetin mukana kaupunkiin. Seuraavana aamuna hän sai Vronskin kirjeen ja katui omaa kirjettään. Hän odotti kauhuissaan sen ankaran katseen toistumista, jonka Vronski oli luonut häneen lähtiessään ja jonka hän pelkäsi näkevänsä uudelleen, kun Vronski saisi tietää, ettei tyttö ollutkaan sen vakavammin sairaana. Mutta hän oli kuitenkin hyvillään siitä, että oli kirjoittanut. Vaikka Anna aavistelikin olevansa Vronskille rasitukseksi ja vaikka hän tiesi, että Vronskin oli sääli jättää vapauttaan palatakseen hänen luokseen, hän silti iloitsi tämän tulosta. Olkoon, että Vronski oli väsynyt häneen, — tämä olisi kuitenkin hänen luonaan, hän saisi aina nähdä tämän, tuntea jokaisen tämän liikkeen.
Hän istui vierashuoneessa lampun ääressä, luki Taine'in uutta teosta, kuunteli tuulen temmellystä pihalla ja odotti joka hetki vaunujen saapumista. Hän luuli monesti kuulleensa rattaitten tärinää, mutta erehtyi. Lopulta kuului selvästi rattaanpyörien kolke, pian kuski huusi ja sora rahisi katetun pääsisäänkäynnin edessä. Ruhtinatar Varvarakin, joka oli istunut korttiensa ääressä, kuuli sen, ja Anna nousi punastuneena tuoliltaan, mutta sen sijaan, että olisi mennyt alas, kuten oli tehnyt jo kahdesti, hän pysähtyi paikoilleen. Hänet valtasi äkkiä häpeä petoksensa vuoksi ja pelko siitä, miten Vronski ottaisi hänet vastaan. Loukkauksen tunne oli jo hävinnyt; hän pelkäsi vain tämän tyytymätöntä ilmettä. Hän muisti, että tyttö oli jo toista päivää ollut aivan terve. Häntä harmitti, että tytön pitikin parantua juuri silloin, kun kirje lähetettiin. Sitten hän muisti, että hänen rakastettunsa oli nyt saapunut, että tämä oli taas läsnä kokonaan, käsineen ja silmineen. Hän kuuli Vronskin äänen. Ja unohtaen kaikki hän juoksi riemuissaan tätä vastaan.
— No miten Ani voi? kysyi Vronski arasti katsoen portaita alas kiiruhtavaan Annaan.
Hän istui tuolilla, ja lakeija kiskoi lämmennyttä saapasta hänen jalastaan.
— Hän voi jo paremmin.
— Entä sinä? kysyi Vronski nousten tuolilta ja ravistaen itseään.
Anna otti häntä kädestä molemmin käsin ja veti sen vyötäisilleen, irrottamatta hänestä katsettaan.
— No sehän on hyvä, sanoi Vronski silmäillen kylmästi Annaa, tämän kampausta ja vaatteita, jotka hän tiesi Annan panneen ylleen häntä varten.
Kaikki se miellytti häntä, mutta oli miellyttänyt jo niin monesti ennenkin. Hänen kasvoilleen pysähtyi se ankaran kivinen ilme, jota Anna niin pelkäsi.
— Sehän on hyvä. Kuinkas sinä itse voit? sanoi Vronski, pyyhki nenäliinallaan märän partansa ja suuteli Annan kättä.
"Yhdentekevää", ajatteli Anna, "kunhan hän vain on luonani, niin hän ei voi, hän ei saa olla rakastamatta minua."
Ilta kului onnellisesti ja iloisesti ruhtinatar Varvaran seurassa, joka kanteli Vronskille, että Anna oli hänen poissa ollessaan ottanut morfiinia.
— Mitä minä sille voin? En saanut unta… Ajatukset häiritsivät.Hänen kotona ollessaan en ota sitä koskaan. En juuri koskaan.
Vronski kertoi vaalipäivistä, ja Anna osasi kysymyksillään johdattaa hänet siihen, mikä häntä eniten ilahdutti eli hänen omaan menestykseensä. Anna puolestaan kertoi kaikki kotiasiat, jotka saattoivat kiinnostaa häntä. Kaikki uutiset olivat hyviä.
Mutta myöhään illalla, kun he olivat jääneet kahden, Anna, joka tunsi taas täydellisesti valloittaneensa hänet, tahtoi pyyhkiä pois kirjeestä johtuneen silmäyksen raskaan vaikutelman ja sanoi:
— Tunnusta pois, että sinua harmitti, kun kirjeeni tuli, ja että sinä et uskonut minua.
Tuskin Anna oli ehtinyt sen sanoa, kun hän jo ymmärsi, että niin rakkautta täynnä kuin Vronski häntä kohtaan olikin, tämä ei antanut kirjettä hänelle anteeksi.
— Niin, sanoi Vronski. — Kirje oli niin omituinen; toisessa kohtaaAni oli sairas, toisessa sinä taas aioit tulla kaupunkiin.
— Se on kaikki totta.
— Enhän minä sitä ole epäillytkään.
— Oletpas. Minä näen, että sinä olet tyytymätön.
— En hetkeäkään. Minä olen vain pahoillani siitä, että sinä ikään kuin et tahdo myöntää, että on velvollisuuksia…
— Velvollisuuksia mennä konserttiin…
— Ei ruveta puhumaan siitä, sanoi Vronski.
— Miksi siitä ei voi puhua? sanoi Anna.
— Minä vain tahdoin sanoa, että voi ilmetä välttämättömiä asioita.Minun täytyy esimerkiksi pian lähteä Moskovaan talomme asioissa…Voi, Anna, miksi sinä olet niin ärtyisä! Tiedäthän sinä, etten minävoi elää ilman sinua.
— Jos niin on, sanoi Anna äkkiä muuttuneella äänellä, — niin varmaan tämä elämä rasittaa sinua… Niin, sinä tulet vain päiväksi, ja lähdet taas, kuten tehdään…
— Anna, tuo on julmaa. Olen valmis antamaan koko elämäni… MuttaAnna ei kuunnellut häntä.
— Jos sinä lähdet Moskovaan, minäkin lähden. Minä en jää tänne.Meidän täytyy joko erota tai elää yhdessä.
— Tiedäthän sinä, että se on ainoa toivoni. Mutta sitä varten…
— Täytyy ottaa avioero? Minä kirjoitan hänelle. Minä ymmärrän, etten voi elää näin… Mutta minä lähden sinun kanssasi Moskovaan.
— Aivan kuin tuo olisi jokin uhkaus! Minähän en tahdo mitään muuta niin paljon, kuin että ei tarvitsisi olla erossa sinusta, sanoi Vronski hymyillen.
Mutta hänen silmissään välähti vainotun ja suututetun ihmisen tyly katse, kun hän sanoi nuo hellät sanat.
Anna näki tuon katseen ja arvasi oikein sen merkityksen.
"Jos niin on, se on onnettomuudeksi!" se katse sanoi. Se oli vain hetken vaikutelma, mutta Anna ei enää koskaan unohtanut sitä.
Anna kirjoitti miehelleen pyytäen häneltä avioeroa, ja marraskuun lopussa, erottuaan ruhtinatar Varvarasta, jonka täytyi lähteä Pietariin, hän muutti Vronskin kanssa Moskovaan. Odottaen joka päivä Aleksei Aleksandrovitshin vastausta ja sitä seuraavaa avioeroa he asettuivat nyt puolisoiden tavoin asumaan yhteen.
Levinit olivat asuneet jo kolmatta kuukautta Moskovassa. Se aika, jolloin Kittyn olisi näitä asioita tuntevien ihmisten varmojen laskelmien mukaan pitänyt synnyttää, oli mennyt ohi jo kauan sitten; mutta hän oli yhä raskaana eikä mistään voinut päätellä, että synnytys olisi nyt ollut lähempänä kuin kaksi kuukautta sitten. Lääkäri ja kätilö, kuten myös Dolly ja vanha ruhtinatar ja varsinkin Levin, joka ei voinut ajatella lähestyvää tapahtumaa kauhua tuntematta, alkoivat jo käydä hermostuneiksi ja rauhattomiksi; vain Kitty tunsi olevansa täysin tyyni ja onnellinen.
Hän tunsi nyt selvästi, kuinka hänessä heräsi uusi rakkaus tulevaa — hänelle jo osaksi todellista — lastaan kohtaan, ja hän tarkkaili nautinnolla tätä tunnettaan. Lapsi ei enää kokonaan ollut osa häntä, vaan eli jo välillä omaa riippumatonta elämäänsä. Usein se koski häneen, mutta samalla hänen teki mieli nauraa uudesta, oudosta ilosta.
Kaikki, joita hän rakasti, olivat hänen luonaan, ja kaikki olivat niin hyviä ja auttavaisia ja koettivat siinä määrin kaikin tavoin sulostuttaa hänen elämäänsä, ettei hän olisi voinut toivoa mitään parempaa, jollei olisi tiennyt, ettei sellaista voinut kestää kauan. Tämän elämän viehätystä vähensi vain se seikka, ettei hänen miehensä ollut sellainen kuin oli ollut maalla, jollaisena Kitty häntä eniten rakasti.
Maalla Levin oli ollut tyyni, ystävällinen ja vieraanvarainen. Kaupungissa hän sitä vastoin aina näytti rauhattomalta ja varovaiselta, aivan kuin hän olisi pelännyt jonkun loukkaavan häntä tai hänen vaimoaan. Maalla hän nähtävästi tunsi olevansa oikealla paikallaan, ei koskaan hätäillyt eikä koskaan ollut toimeton. Täällä kaupungissa hänellä oli aina kiire, ikään kuin hän olisi pelännyt myöhästyvänsä jostain, eikä hän osannut tehdä täällä mitään. Ja Kittyn oli sääli häntä. Hän tiesi kyllä, ettei Levin muista näyttänyt säälittävältä; päinvastoin. Joskus Kitty katseli häntä isommassa seurassa koettaen kuvitella hänet vieraaksi ihmiseksi, kuten rakastettua joskus katsellaan, jotta päästäisiin selville siitä vaikutelmasta, jonka tämä muissa herättää. Silloin häntä miltei pelotti nähdä, missä määrin Levin oli kaikkea muuta kuin säälittävä: hänen nuhteeton käytöstapansa, hiukan vanhanaikainen, ujo kohteliaisuutensa naisia kohtaan, hänen voimakas vartalonsa, ja, kuten Kittystä näytti, erityisen ilmeikkäät kasvonsa tekivät hänet Kittyn mielestä melkein vaarallisen puoleensavetäväksi. Mutta Kitty näki hänen sisimpäänsä ja ymmärsi, ettei Levin ollut täällä oma itsensä; muuten Kitty ei osannut määritellä miehensä tilaa. Väliin hän sielussaan soimasi Leviniä siitä, ettei tämä osannut elää kaupungissa; väliin hän taas tunsi, että Levinin oli tosiaan vaikea järjestää täällä elämäänsä niin, että olisi voinut olla siihen tyytyväinen.
Mitä hän oikeastaan olisi voinut tehdä? Korttipelistä hän ei pitänyt. Klubissa hän ei käynyt. Kitty tiesi jo, mitä olisi merkinnyt antautuminen Oblonskin tapaisten iloisten herrojen seuraan… se olisi merkinnyt juopottelua ja jonnekin menoa juopottelun jälkeen. Eikä Kitty voinut kauhistumatta ajatella, missä herrat noilla matkoillaan kävivät. Seurapiirielämääkään Kitty ei voinut miehelleen suositella. Hän tiesi, että nuorten naisten liehittely oli sen välttämätön osa, eikä hän toivonut miehensä viehättyvän siitä. Mutta ikävähän hänen oli aina istua kotonakin vaimonsa, anoppinsa ja kälyjensä seurassa. Niin paljon kuin Kitty itse pitikin tuosta aina samanlaisesta "tilulilusta" — kuten vanha ruhtinas nimitti sisarusten väsymätöntä pakinointia — hän ymmärsi, että sen täytyi ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi hänen miehelleen. Mitä hän sitten saattoi tehdä? Jatkaa kirjansa kirjoittamista? Levin oli koettanut tehdä niin ja käynyt aluksi kirjastossa työtään varten, mutta — kuten hän oli Kittylle sanonut — mitä joutilaampi hän oli, sitä vähemmän hänellä oli aikaa. Ja sitä paitsi Levin valitti, että hän tuli täällä puhuneeksi teoksestaan liian paljon, minkä vuoksi ajatukset sotkeentuivat ja kadottivat entisen mielenkiintonsa.
Tämän kaupunkilaiselämän ainoa etu oli se, että täällä heidän välilleen ei koskaan tullut riitaa. Olivatpa siihen sitten syynä eri olosuhteet tai puolisoiden entistä suurempi varovaisuus ja järkevyys, Moskovassa heille ei syntynyt niitä mustasukkaisuudesta johtuvia riitoja, joita he olivat niin pelänneet kaupunkiin muuttaessaan.
Siinä suhteessa oli sattunut eräs hyvinkin tärkeä tapaus, nimittäinKittyn ja Vronskin kohtaaminen.
Kittyn kummi, vanha ruhtinatar Marja Borisovna, joka oli aina erityisesti pitänyt Kittystä, oli välttämättä tahtonut tavata entistä kummitytärtään. Kitty, joka ei tilansa takia käynyt juuri missään, lähti isänsä kanssa kunnianarvoisan vanhan tädin luo ja kohtasi siellä Vronskin.
Kun Kitty huomasi, kuka tuo siviilipukuinen mies oli, hänen hengityksensä salpautui, veri tulvahti sydämeen ja hän tunsi hehkuvan punan nousevan kasvoilleen. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Vanha ruhtinas, joka oli tahallaan ryhtynyt äänekkäästi keskustelemaan Vronskin kanssa, ei ollut ehtinyt vaihtaa montakaan katsetta, kun Kitty oli jo täysin valmis katsomaan Vronskiin ja tarpeen vaatiessa puhumaan hänen kanssaan samalla tavoin kuin Marja Borisovnankin kanssa ja vieläpä niin, että hänen miehensä, jonka näkymättömän läsnäolon hän sinä hetkenä selvästi tunsi, olisi voinut hyväksyä hänen jokaisen äänenvivahteensa ja hymynsä.
Kitty vaihtoi Vronskin kanssa muutaman sanan, vieläpä hymyilikin hiukan, kun Vronski leikillään nimitti vaalipäiviä "meidän parlamentiksemme". (Hymyllään Kitty tahtoi osoittaa ymmärtäneensä leikin.) Mutta samassa hän jo kääntyikin ruhtinatar Marja Borisovnan puoleen eikä vilkaissut Vronskiin kertaakaan ennen kuin tämä nousi sanomaan hyvästiä; silloin Kitty katsahti häneen, mutta ilmeisesti vain siksi, että on epäkohteliasta olla katsomatta, kun toinen kumartaa.
Kitty oli isälleen kiitollinen siitä, ettei tämä puhunut mitään tuosta odottamattomasta tapaamisesta; mutta isän erityisestä hellyydestä vierailun jälkeisen kävelyn aikana Kitty tunsi, että isä oli tyytyväinen hänen käytökseensä. Ja Kitty oli siihen itsekin tyytyväinen. Hän ei ollut lainkaan uskonut, että jaksaisi niin hyvin pidättää jossain sielunsa pohjalla kaikki entisen rakkautensa muistot ja pysyä täysin välinpitämättömänä ja tyynenä Vronskin tavatessaan.
Paljon pahemmin punastui Levin, kun Kitty sanoi hänelle tavanneensa Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona. Kittyn oli hyvin vaikea sanoa sitä, mutta vielä vaikeampi hänen oli kertoa tapaamisen yksityiskohdista, kun Levin ei kysynyt mitään ja katsoi vain häneen kulmat kurtussa.
— Vahinko, ettet sinä ollut siellä, sanoi Kitty. — Ei samassa huoneessa… minä en olisi sinun nähtesi ollut yhtä luonnollinen… Minä punastun nytkin paljon enemmän, paljon, paljon enemmän kuin silloin, jatkoi hän punastuen niin, että kyyneleet tulivat silmiin. — Mutta ettet nähnyt jostain raosta.
Rehelliset silmät sanoivat Levinille, että Kitty oli tyytyväinen itseensä, ja huolimatta hänen punastuksestaan Levin rauhoittui pian ja alkoi kysellä häneltä yhtä ja toista, mitä Kitty juuri oli toivonutkin. Kun Levin oli saanut kuulla kaiken ja päässyt selville siitä, että Kitty oli punastunut ainoastaan alkuun, mutta ei sitten ollut välittänyt koko miehestä enempää kuin kenestä vastaantulijasta hyvänsä, Levin ilostui ja sanoi olevansa hyvillään tuosta tapaamisesta. Hän lupasi, ettei enää vastedes käyttäytyisi niin tyhmästi kuin vaalipäivillä, vaan koettaisi kohdella Vronskia mahdollisimman ystävällisesti.
— On piinallista ajatella, että joku ihminen on melkein kuin vihamies, jota on vaikea tavatakin, sanoi Levin. — Olen siitä hyvin iloissani.
— Kuule, käy nyt sentään Bollien luona, sanoi Kitty miehelleen, kun tämä yhdentoista aikaan poikkesi hänen luokseen ennen kaupungille lähtöään. — Minä tiedän, että sinä syöt päivällistä klubissa, isä on merkinnyt sinut klubin jäseneksi. Mutta mitä sinä teet nyt aamupäivällä?
— Menen käymään Katavasovin luona, vastasi Levin.
— Näin aikaisin?
— Hän lupasi tutustuttaa minut Metroviin. Tekisi mieleni puhua hänen kanssaan teoksestani. Hän on tunnettu pietarilainen tiedemies, sanoi Levin.
— Hänenkö kirjoitustaan sinä niin kehuit? Entäs sitten? sanoi Kitty.
— Kenties käyn sitten oikeudessa sisareni asian vuoksi.
— Menet kai toki konserttiin?
— Mitä minä siellä yksinäni?
— Menisit sentään; siellä esitetään niitä uusia sävellyksiä… Nehän ovat kiinnostaneet sinua. Minä menisin ehdottomasti.
— No, joka tapauksessa käyn kotona ennen päivällistä, sanoi Levin katsoen kelloaan.
— Pane nyt yllesi pitkä takki, niin voit saman tien käydä kreivitärBollin luona.
— Onko se sitten niin tarpeellista?
— On toki! Hänhän kävi meillä. Siitä nyt ei ole suurta vaivaa. Ajat sinne, istuudut, puhelet viisi minuuttia ilmasta ja sen semmoisesta, nouset ja lähdet pois.
— Oi, et usko kuinka minä olen vieraantunut kaikesta tuollaisesta; se tuntuu niin nololta. Tulee vieras ihminen, istuu ilman mitään asiaa, häiritsee muita, pilaa oman tuulensa ja lähtee pois.
Kitty herahti nauramaan.
— Mutta teithän sinä nuorena miehenä vieraskäyntejä? hän sanoi.
— Tein, vaikka silloinkin aina tuntui nololta, ja nyt olen niistä niin vieraantunut, että totisesti olisin kaksi päivää syömättä tuon käynnin sijasta. Se on niin noloa! Minusta tuntuu kuin he pahastuisivat ja sanoisivat: miksi sinä tulit ihan ilman asiaa?
— Eivät pahastu. Sen voin sinulle vakuuttaa, Kitty sanoi, katsoi nauraen miestään silmiin ja otti häntä kädestä. — No, hyvästi nyt… Mene nyt vain, ole kiltti.
Levin suuteli vaimoaan kädelle ja aikoi juuri lähteä, kun Kitty pysäytti hänet.
— Kostja, tiedätkö, että minulla on enää viisikymmentä ruplaa jäljellä.
— No, mikäpä siinä, minä käyn hakemassa pankista. Paljonko otan? hän sanoi Kittylle tuttu tyytymätön ilme kasvoillaan.
— Ei, odotas. Kitty piti häntä kädestä. — Puhutaan vielä vähän, olen siitä hiukan huolissani. Minä en luule tuhlaavani rahaa mihinkään tarpeettomaan, ja kuitenkin sitä valuu kuin vettä. Jotain me kai teemme väärin.
— Ei suinkaan, sanoi Levin rykäisten ja katsoen kulmainsa alta.
Tuon rykäisyn Kitty tunsi. Se merkitsi Levinissä suurta tyytymättömyyttä — ei Kittyyn, vaan omaan itseensä. Levin oli toisinaan tyytymätön, mutta siihen ei oikeastaan ollut syynä suuret kulut, vaan se, että häntä muistutettiin asiasta, jonka hän olisi mieluummin unohtanut, koska tiesi, että siinä oli jotain hullusti.
— Minä käskin Sokolovin myydä vehnää ja ottaa myllyn vuokraa etukäteen. Joka tapauksessa saamme pian.
— Ei, mutta minä pelkään, että yleensä kuluu paljon…
— Ei ollenkaan, ei ollenkaan, toisti Levin. — No, hyvästi nyt, rakkaani.
— Välillä minua todella kaduttaa, että tottelin äitiä. Kuinka mukavaa maalla olisi ollut. Täällä minä vain vaivaan teitä kaikkia ja rahaa kuluu niin…
— Ei ollenkaan. Siitä asti kun menimme naimisiin, en olisi kertaakaan halunnut sanoa, että toisin olisi ollut parempi…
— Niinkö? sanoi Kitty katsoen häntä silmiin.
Levin oli sanonut sen vain Kittyn mieliksi, ajattelematta sanojaan sen syvemmin. Mutta katsoessaan Kittyn rehellisiin, suloisiin silmiin, jotka katsoivat häneen niin suoraan ja kysyvinä, Levin toisti sanomansa koko sielullaan. "Minä aivan unohdan hänet", ajatteli Levin. Ja hän muisti, mikä heitä odotti.
— Kuinka pian luulet? kuiskasi hän ottaen vaimoaan molemmista käsistä.
— Olen ajatellut sitä niin monta kertaa, etten enää ajattele enkä tiedä mitään.
— Eihän pelota?
Kitty hymähti ylenkatseellisesti.
— Ei hitustakaan, hän sanoi.
— Jos jotain sattuu, niin tiedät, että olen Katavasovin luona.
— Ei satu mitään, älä luulekaan. Minä menen isän kanssa bulevardille kävelemään. Käymme myös Dollyn luona. Ennen päivällistä odotan sinua. Ai niin! Tiedätkö, että Dollyn tilanne käy kerrassaan mahdottomaksi? Hän on kauttaaltaan veloissa eikä rahaa tule. Me puhelimme eilen äidin ja Arsenin (se oli toisen sisaren miehen, Lvovin, etunimi) kanssa ja päätimme lähettää sinut ja hänet Stivan kimppuun. Sehän on aivan kauheaa. Isän kanssa ei siitä voi puhua mitään… Mutta jos sinä ja hän…
— Mutta mitä me voimme tehdä? sanoi Levin.
— Puhu nyt sentään Arsenin kanssa, kun menet hänen luokseen; hän sanoo sinulle mitä me päätimme.
— Arsenin kanssa olen jo edeltäpäin yhtä mieltä. No, minä käyn hänen luonaan. Natalien kanssahan minä voinkin mennä konserttiin, jos hän lähtee. No, hyvästi nyt.
Pääovella Levinin pysäytti vanha palvelija, Kuzma, joka hoiti kaupunkitaloa.
— Se Kauno (maalta tuotu vasemmanpuoleinen aisahevonen) on nyt kengitetty uudelleen, mutta ontuu se sittenkin, hän sanoi. — Mitäs sille tehdään?
Moskovassa olonsa alkuaikoina Levinillä oli ollut huolta maalta tuoduista hevosista. Hän oli tahtonut järjestää sen puolen niin hyvin ja huokeasti kuin mahdollista. Mutta ennen pitkää hän oli tullut huomaamaan, että omat hevoset tulivat kalliimmaksi kuin ajurit, ja ajuria käytettiin kuitenkin.
— Käske noutamaan eläinlääkäri; kenties siinä on hiertymä.
— Entä mitäs valjastetaan rouvalle? kysyi Kuzma.
Leviniä ei enää ihmetyttänyt, kuten Moskovassa olon alkuaikoina, että jotakin huviajelua varten Vozdvizhenka-kadulta Sivtsev-Vrazhokille täytyi valjastaa vahva hevospari raskaiden vaunujen eteen, ajaa neljännesvirsta lumisohjoista tietä ja seistä siellä neljä tuntia, mikä maksoi viisi ruplaa. Nyt se tuntui hänestä jo luonnolliselta.
— Käske ajurin tuoda parihevoset meidän umpivaunuillemme, hän sanoi.
— Tottelen.
Ja ratkaistuaan kaupunkioloissa niin helposti sellaisen pulman, joka olisi maalla vaatinut omakohtaista vaivannäköä ja huomiota, Levin astui kadulle, huusi ajurin ja ajoi Nikitskajalle. Matkalla hän ei enää ajatellut rahojaan, vaan sitä, kuinka hän kohta tutustuisi pietarilaiseen sosiologiin ja puhuisi hänelle teoksestaan.
Moskovassa olon alkuaikoina maalaiselämään tottunutta Leviniä olivat oudoksuttaneet ne mitään tuottamattomat, mutta välttämättömät menot, joita häneltä vaadittiin joka puolelta. Mutta nyt hän jo oli tottunut niihin. Hänelle oli siinä suhteessa käynyt niin kuin sanotaan sattuvan juopoille; ensimmäinen ryyppy niellään seipäänä, toinen haukkana, mutta kolmannen jälkeiset pieninä linnunpoikasina. Kun Levin antoi ensimmäisen sadan ruplan setelin lakeijan ja ovenvartijan livreiden ostoon, tuli hän tahtomattaankin ajatelleeksi, että nuo vallan tarpeettomat livreet, jotka kuitenkin olivat niin välttämättömät (päätellen siitä, kuinka ruhtinatar ja Kitty olivat hämmästyneet Levinin huomautuksesta, että oli mahdollista tulla toimeen ilmankin), — että nuo livreet tulivat maksamaan kahden kesärengin palkan, toisin sanoen, lähes kolmesataa työpäivää, pääsiäisestä aina syyspaastoon saakka, raskasta, aamusta varhain iltaan myöhään kestävää työpäivää, — ja se sataruplanen kirveli kuin seipään syöksy hänen mielessään. Mutta seuraava sataruplanen, joka rikottiin sukulaispäivällisten kaksikymmentäkahdeksan ruplaa maksavien ruokatarvikkeiden ostoksia varten, toi kyllä hänen mieleensä, että kaksikymmentäkahdeksan ruplaa oli yhtä kuin yhdeksän neljännestä kauroja, jotka hiki päässä ja puhkuen niitettiin, sidottiin, puitiin ja viskattiin, seulottiin ja ripoteltiin säkkeihin, — tämä toinen meni sittenkin kevyemmin. Mutta nyt eivät setelit enää pitkään aikaan olleet herättäneet mitään mietteitä lähtiessään ja ne lentelivät kuin linnut. Vastasiko rahojen hankkimiseen mennyt työ sitä huvia, minkä niillä ostettu tavara tuotti, se ajatus oli hävinnyt jo ammoin. Unohtunut oli myös se taloudellinen näkökanta, että oli olemassa tietty hinta, jota halvemmalla tiettyä viljaa ei voinut myydä. Ruista, jota hän ei ennen ollut tahtonut antaa tavallisestakaan hinnasta, myytiin nyt viisikymmentä kopeekkaa halvemmalla neljännekseltä kuin siitä kuukausi sitten oli luvattu. Silläkään arviolla, että sellaisten menojen jatkuessa ei voisi elää vuottakaan velkaantumatta, ei ollut enää mitään merkitystä. Tärkeää oli vain se, että pankissa oli aina rahaa, vähät siitä mistä se tuli, ja että aina tiesi, millä huomenna sai ostaa naudanlihaa. Se arvio oli tähän saakka pitänyt: hänellä oli aina ollut pankissa rahaa. Mutta nyt rahat olivat lopussa eikä hän oikein tiennyt, mistä saisi lisää. Siksi Kittyn huomautus rahojen loppumisesta oli hermostuttanut häntä; mutta hänellä ei ollut nyt aikaa miettiä sitä. Ajaessaan hän ajatteli Katavasovia ja tulevaa tuttavuuttaan Metrovin kanssa.
Levin oli taas ruvennut seurustelemaan läheisesti entisen yliopistotoverinsa professori Katavasovin kanssa, jota ei ollut tavannut häittensä jälkeen. Katavasov miellytti häntä maailmankatsomuksensa selvyyden ja yksinkertaisuuden vuoksi. Levin arveli, että Katavasovin maailmankatsomuksen selkeys johtui hänen luonteensa köyhyydestä, Katavasov taas arveli, että Levinin ajattelun epäjohdonmukaisuus johtui hänen älynsä koulutuksen ja kurissapidon puutteesta; mutta Katavasovin selkeys miellytti Leviniä, ja Levinin kouluttamattomien ajatusten runsaus miellytti Katavasovia, ja he kävivät mielellään toistensa luona väittelemässä. Levin oli lukenut Katavasoville muutamia kohtia teoksestaan, ja tämä oli pitänyt niistä. Eilen Katavasov oli tavannut Levinin eräässä esitelmätilaisuudessa ja kertonut, että tunnettu Metrov, jonka artikkelista Levin oli kovasti pitänyt, oli Moskovassa ja halusi kuulla lisää Levinin teoksesta, josta Katavasov oli hänelle maininnut, ja että Metrov oli luvannut tulla hänen luokseen huomenna yhdentoista aikaan, jolloin Levinkin oli tervetullut.
— Olette tosiaan parannuksen tiellä, hauska nähdä, sanoi Katavasov tullen Leviniä vastaan pieneen vierashuoneeseen. — Minä kuulin ovikellon soivan ja ajattelin, ettette toki vielä näin ajoissa… Mitä sanotte montenegrolaisista? Sotilasrotua!
— Miten niin? kysyi Levin.
Katavasov kertoi lyhyesti viimeisen uutisen ja vietyään Levinin kirjastohuoneeseen esitteli hänet keskikokoiselle, tanakalle, sangen miellyttävän näköiselle miehelle. Se oli Metrov. Keskusteltiin vähän aikaa politiikasta ja pietarilaisten hallitusviranomaisten suhteesta viime tapahtumiin. Metrov kertoi varmasta lähteestä saaneensa tietää hallitsijan ja erään ministerin lausuneen tapahtumista niin ja niin. Katavasov taas oli kuullut varmana asiana kerrottavan, että hallitsija oli sanonut kokonaan toista. Levin koetti sovittaa yhteen kumpaakin lausuntoa, ja siihen katkesi keskustelu asiasta.
— Niin, tämä herrahan se on kirjoittanut melkein kokonaisen kirjan työmiehen luonnollisista riippuvuussuhteista maahan, sanoi Katavasov: — Minä en ole näiden asioiden erikoistuntija, mutta luonnontieteilijänä minua on miellyttänyt, ettei hän käsitä ihmiskuntaa zoologisten lakien ulkopuolella olevana, vaan päinvastoin näkee sen olevan riippuvainen ympäristöstä ja hakee siitä riippuvuudesta kehityksen lakeja.
— Se on hyvin mielenkiintoista, sanoi Metrov.
— Minä aloin oikeastaan kirjoittaa kirjaa maataloudesta, mutta syvennyttyäni maatalouden tärkeimpään välikappaleeseen, työmieheen, sanoi Levin punastuen, — päädyin väkisinkin aivan odottamattomiin tuloksiin.
Levin alkoi esittää kantaansa varovasti, ikään kuin tunnustellen maaperää. Hän tiesi, että Metrov oli kirjoittanut artikkelin yleisesti hyväksyttyä valtiotaloudellista opinsuuntaa vastaan, mutta ei tiennyt, missä määrin saattoi toivoa häneltä kannatusta mielipiteilleen, eikä voinut arvata sitä tiedemiehen viisaasta ja tyynestä ilmeestä.
— Mutta missä te näette venäläisen työmiehen erityisominaisuudet? kysyi Metrov. — Hänen niin sanotuissa zoologisissa ominaisuuksissaan vaiko niissä olosuhteissa, joissa hän elää?
Levin huomasi jo tuossa kysymyksessä piilevän sellaisen ajatuksen, jota hän ei hyväksynyt; mutta hän kehitti edelleen kantaansa, jonka mukaan venäläisellä työmiehellä oli maasta oma erityinen käsityksensä, joka erotti sen muista kansoista. Ja todistaakseen väitteensä hän kiiruhti lisäämään, että hänen mielestään tämä Venäjän kansan erityinen käsitys johtui siitä, että kansa tunsi kutsumuksekseen idän suurten, tyhjien alueiden kansoittamisen.
— Joutuu helposti harhaan tehdessään päätelmiä kansan yleisestä kutsumuksesta, sanoi Metrov keskeyttäen Levinin esityksen. — Työmiehen tila tulee aina riippumaan hänen suhteestaan maahan ja pääomaan.
Ja antamatta Levinin lausua loppuun ajatustaan Metrov alkoi esitellä hänelle oman oppinsa erityispiirteitä.
Levin ei käsittänyt eikä koettanutkaan käsittää, missä hänen oppinsa erityisluonne piili: hän näki, että Metrov aivan samoin kuin muutkin, huolimatta artikkelistaan, jossa hän koetti kumota taloustieteilijäin opin, tarkasteli venäläistä työmiestä kuitenkin vain pääoman, työpalkan ja koron kannalta. Vaikka hänen täytyikin myöntää, että Venäjän kaikkein suurimmassa, itäisessä osassa maankorko oli vielä yhtä kuin nolla, että Venäjän kahdeksankymmenmiljoonaisen väestön yhdeksälle kymmenesosalle työpalkka merkitsi vain itsensä elättämistä ja ettei pääomaa vielä ollut olemassa muuta kuin kaikkein alkeellisten työvälineiden muodossa, tarkasteli hän kuitenkin jokaista työmiestä vain siltä kannalta, joskaan ei kaikessa ollut yhtä mieltä taloustieteilijän kanssa ja joskin hänellä oli työpalkasta oma teoriansa, jota hän Levinille selitti.
Levin kuunteli vastahakoisesti ja väitti aluksi vastaan. Hän olisi tahtonut keskeyttää Metrovin sanoakseen oman käsityksensä, joka hänen mielestään olisi tehnyt turhaksi koko selvittelyn. Mutta pian hän huomasi, että he katsoivat asiaa niin kokonaan eri kannalta, etteivät he koskaan voisi ymmärtää toinen toistaan, eikä hän enää väittänyt vastaan, kuunteli vain. Vaikkei häntä enää vähääkään kiinnostanut se, mitä Metrov puhui, hän tunsi kuitenkin jonkinlaista mielihyvää kuunnellessaan tätä. Oli mairittelevaa Levinin itserakkaudelle, että kuuluisa tiedemies esitti hänelle ajatuksiaan niin mielellään, osoittaen sellaista huomaavaisuutta ja luottamusta hänen asiantuntemustaan kohtaan, sivuuttaen väliin kokonaisia tieteenaloja pelkällä viittauksella. Levin luki sen omaksi ansiokseen eikä tiennyt, että Metrov, joka oli puhunut kyllikseen kaikkien ystäviensä kanssa, puhui tästä asiasta erityisen mielellään jokaiselle uudelle tuttavalleen, ja yleensä keskusteli mielellään tästä mieltään kiehtovasta kysymyksestä, joka ei vielä ollut täysin selvinnyt hänelle itselleen.
— Mutta kun vain emme myöhästyisi, sanoi Katavasov katsoen kelloaan, heti kun Metrov oli lopettanut esityksensä.
— Niin, yhdistyksellämme on tänään istunto Svintitshin viisikymmenvuotisen riemujuhlan vuoksi, hän lisäsi selitykseksi Levinille. — Me aiomme mennä sinne. Minä lupasin pitää esitelmän hänen zoologisista tutkimuksistaan. Lähdetään kaikki yhdessä, siitä tulee hauskaa.
— Nyt on tosiaan jo aika lähteä, sanoi Metrov. — Lähtekää mukaan, ja sieltä, jos suvaitsette, menemme minun asuntooni. Minä haluaisin kuulla teidän teoksestanne.
— Mitä siitä. Se on vielä niin keskeneräinen. Mutta kokoukseen tulen mielelläni.
— Mitäs sanotte pöytäkirjaan liitetystä lausunnosta? Katavasov huusi toisesta huoneesta, jossa hän pani ylleen hännystakkia.
Alettiin keskustella yliopistokysymyksestä.
Se oli Moskovan tämäntalvisen elämän kaikkein tärkeimpiä asioita. Kolme vanhaa professoria oli neuvostossa asettunut nuorempien kantaa vastaan; nuoret olivat laatineet erityisen lausunnon. Tämä lausunto oli toisten mielestä kauhea, toisten mielestä taas mitä luonnollisin ja oikeutetuin, ja professorit olivat jakautuneet kahteen puolueeseen.
Toiset, joihin Katavasovkin kuului, syyttivät vastapuoluetta ilmiannosta ja petoksesta; toiset taas syyttivät heitä nulikkamaisuudesta ja auktoriteettien halveksimisesta. Vaikkei Levin kuulunutkaan yliopistomaailmaan, hän oli Moskovassa olonsa aikana monituiset kerrat kuullut ja puhunut tästä asiasta ja hänellä oli siitä oma kantansa. Hän otti osaa keskusteluun, joka jatkui kadulla siihen asti kunnes he saapuivat vanhan yliopistorakennuksen luo.
Istunto oli jo alkanut. Veralla peitetyn pöydän ääressä, johon Katavasov ja Metrov asettuivat, istui kuusi henkeä, ja eräs heistä luki jotain kumartuneena käsikirjoituksen puoleen. Levin istuutui vähän kauempana olevalle tuolille ja kysyi vieressä istuvalta ylioppilaalta, mitä luettiin. Ylioppilas katsahti Leviniin tyytymättömästi ja sanoi:
— Elämäkertaa.
Vaikkei tuo elämäkerta innostanutkaan Leviniä, kuunteli hän sentään ja sai tietää yhtä ja toista uutta ja mielenkiintoista kuuluisan tiedemiehen elämästä.
Kun lukija oli lopettanut, puheenjohtaja kiitti häntä, luki runoilija Mentin lähettämän juhlarunon ja lausui muutamia kiitollisuuden sanoja runon tekijälle. Sitten Katavasov luki kovalla äänellään kirjoitelmansa juhlitun henkilön tieteellisistä tutkimuksista.
Kun Katavasov oli lopettanut, Levin katsoi kelloaan, näki sen olevan jo kaksi ja arvasi, ettei hän enää ehtisi lukea Metroville teostaan ennen konserttia, eikä hän enää välittänytkään sen lukemisesta. Hän oli esitelmän aikana ajatellut äskeistä keskustelua ja päässyt selvyyteen siitä, että vaikka Metrovin ajatuksilla saattoikin olla merkitystä, eivät hänenkään ajatuksensa olleet merkityksettömiä; mutta nämä ajatukset saattoivat kirkastua ja johtaa johonkin vain siten, että kumpikin jatkoi työtään valitsemallaan tiellä, eikä niiden ajatusten tyrkyttämisestä toisille voinut koitua mitään hyvää. Levin päätti kieltäytyä Metrovin kutsusta ja meni kokouksen päätyttyä hänen luokseen. Metrov esitteli hänet puheenjohtajalle, joka ryhtyi juttelemaan hänen kanssaan viimeisistä valtiollisista uutisista. Samalla Metrov kertoi puheenjohtajalle saman, mitä oli kertonut Levinille, ja Levin teki samat huomautukset kuin oli tehnyt muutama tunti sitten, mutta esitti vaihteeksi myös jonkin uuden otaksuman, joka sattui johtumaan hänen mieleensä. Sen jälkeen puhe siirtyi yliopistoasiaan. Koska Levin oli jo kuullut kaiken, hän kiiruhti lausumaan Metroville pahoittelunsa siitä, ettei voinut noudattaa hänen kutsuaan ja lähti Lvovin luo.
Lvov, Kittyn sisaren Natalian mies, oli viettänyt koko elämänsä pääkaupungeissa ja ulkomailla, missä hän oli saanut kasvatuksensakin ja sittemmin palvellut diplomaattina.
Viime vuosina hän oli jättänyt diplomaattisen toimensa ja siirtynyt Moskovan hovivirastoon, ei minkään ikävyyden vuoksi (hänelle ei koskaan sattunut ikävyyksiä kenenkään kanssa) vaan voidakseen antaa kahdelle pojalleen mahdollisimman hyvän kasvatuksen.
Huolimatta tottumusten ja mielipiteiden räikeästä vastakkaisuudesta ja tuntuvasta ikäerosta Lvov ja Levin olivat tänä talvena kiintyneet toisiinsa.
Lvov oli kotona, ja Levin astui sisään ilmoittamatta tulostaan. Lvov istui nojatuolissaan väljä kotitakki yllään ja säämiskäkengät jalassa. Hän luki sinertävät lasit silmillä pulpetilla olevaa kirjaa ja piteli kaunismuotoisessa kädessään varovasti koholla puoleksi poltettua sikaria.
Hänen kauniille, hienostuneille ja nuorekkaille kasvoilleen, joille hopeanhohtoiset, kiharat hiukset antoivat erikoisen leiman, nousi iloinen hymy, kun hän näki Levinin.
— Kuinka hauskaa! Minä aioin juuri lähettää noutamaan teitä. No kuinka Kitty voi? Istukaa tänne, tässä on mukavampi… hän nousi ja työnsi keinutuolin Levinille. — Oletteko lukenut viimeistä kiertokirjettä Journal de St. Petersbourg'ista? Minusta se on mainio, hän sanoi hiukan ranskalaisesti korostaen.
Levin kertoi, mitä oli kuullut Pietarissa arveltavan asioista, ja puheltuaan hetkisen politiikasta kertoi tutustumisestaan Metroviin ja käynnistään tieteellisessä kokouksessa.
— Minä kadehdin teitä, kun teillä on vapaa pääsy tuohon mielenkiintoiseen oppineeseen maailmaan, sanoi Lvov ja puheen alkuun päästyään vaihtoi, kuten tavallisesti, venäjän hänelle mukavampaan ranskaan. — Tosin ei minulla olisi aikaakaan. Sekä virkani että lasten opetus vie kaiken aikani; ja sitä paitsi sivistykseni, en häpeä sitä tunnustaa, on siihen aivan riittämätön.
— En usko, sanoi Levin hymyillen. Häntä liikutti Lvovin alhainen käsitys omasta itsestään, sillä se oli täysin vilpitön eikä minkään teennäisen vaatimattomuuden synnyttämä.
— Voi, kuinkas muuten! Minä tunnen nyt, kuinka puutteellinen sivistykseni on. Lasteni kasvatusta varten minun täytyy verestää tietojani paljon ja suorastaan opetella yhtä ja toista. Sillä pelkät opettajat eivät riitä, täytyy olla silmälläpitäjä, niin kuin teidän taloudessanne täytyy olla työmiehiä ja pehtori. Olen juuri katsellut tuota, hän osoitti pulpetilla olevaa Buslajevin kielioppia, — vaativat sitä Mishalta, ja se on niin vaikeaa… No, selittäkäähän minulle esimerkiksi tämä kohta. Tässä sanotaan näin…
Levin koetti selittää, että sitä ei voinut ymmärtää, että se täytyi vain oppia sinänsä; mutta Lvov ei ollut samaa mieltä.
— Niin, te vain nauratte!
— Päinvastoin, te ette usko kuinka minä aina teillä ollessani saan oppia… juuri tulevien lasteni kasvatusta varten.
— Vähän kai te sitä minulta saatte, sanoi Lvov.
— Tiedän vain, etten ole nähnyt paremmin kasvatettuja lapsia kuin teidän, enkä parempia osaa toivoakaan.
Lvov koetti olla ilmaisematta iloaan, mutta hänen kasvoilleen levisi kirkas hymy.
— Kun vain tulisivat paremmiksi kuin minä. Muuta en toivo. Te ette tiedä, aloitti hän, — miten paljon työtä on pojissa, joiden koulutus on jäänyt aivan retuperälle ulkomailla asuessamme.
— Niin lahjakkaat pojat pitävät kyllä puolensa. Pääasia on siveellinen kasvatus. Ja sitä minä aina opin katsellessani teidän lapsianne.
— Niin, se siveellinen kasvatus. Te ette voi käsittää, kuinka vaikeaa se on. Juuri kun on saanut yhden puolen voitetuksi, tulee toisia eteen, ja taas uusi taistelu. Jollei saisi tukea uskonnosta, — emmekö kerran puhuneetkin siitä? — niin ei parhainkaan isä omin voimin, ilman sitä apua, voisi kasvattaa lapsiaan.
Tämä keskustelu, jonka aihe kiinnosti Leviniä, keskeytyi kun talon kaunis rouva Natalja Aleksandrovna tuli huoneeseen kaupungillelähtökunnossa.
— Minä en tiennytkään, että te olitte täällä, hän sanoi nähtävästi vähääkään pahoittelematta sitä, että oli katkaissut tuon monesti kuulemansa keskustelun. — No, kuinka on Kittyn laita? Minä tulen tänään teille päivälliselle. Kuules, Arseni, kääntyi hän miehensä puoleen, — sinä kai otat vaunut…
Niin puolisot alkoivat pohtia päivän ohjelmaa. Koska herran täytyi virkansa puolesta mennä jotain henkilöä vastaan ja rouva aikoi konserttiin ja Balkanin-komitean julkiseen kokoukseen, oli paljon päätettävää ja harkittavaa. Levin sai omaisena ottaa osaa puolisoiden suunnitelmiin. Päätettiin, että Levin lähtee Natalien kanssa konserttiin ja kokoukseen ja sieltä lähetetään vaunut Arsenia hakemaan, ja hän saattaa sitten vaimonsa Kittyn luo; mutta jollei Arseni ehtisi siihen mennessä selvitä asioistaan, hän lähettäisi vaunut takaisin ja Levin lähtisi Natalien kanssa.
— Tämä ystävä pilaa minut, sanoi Lvov vaimolleen, — uskottelemalla minulle, että meidän lapsemme ovat niin hyviä, kun minä tiedän, että heissä on niin paljon pahaa.
— Arseni liioittelee, olen sen aina sanonut, sanoi Natalie. — Jos hakee täydellistä, ei milloinkaan tule tyytyväiseksi. On totta, kun isä sanoo, että meitä kasvatettaessa mentiin yhteen äärimmäisyyteen — meitä pidettiin ullakkokerroksessa, ja vanhemmat asuivat yksin pääkerroksessa; nyt on päinvastoin; vanhemmat ullakolle ja lapset pääkerrokseen. Vanhemmat eivät saisi itse elääkään, kaikki vain lapsille.
— Mutta jos niin onkin parempi? sanoi Lvov hymyillen kaunista hymyään ja koskettaen vaimonsa kättä. — Se joka ei tunne sinua, luulee, ettet ole äiti, vaan äitipuoli.
— Ei, äärimmäisyys ei ole missään hyväksi, sanoi Natalia tyynesti asettaen miehensä paperiveitsen määrätylle paikalleen pöydälle.
— No, tulkaahan tänne, täydelliset lapset, sanoi Lvov ovelle tulleille sorjille pojilleen, jotka kumarrettuaan Levinille menivät isänsä luo tahtoen nähtävästi kysyä tältä jotain.
Levinin teki mieli jutella heidän kanssaan ja kuunnella, mitä he sanoivat isälleen, mutta Natalie alkoi puhua, ja samassa tuli huoneeseen Lvovin virkatoveri Mahotin hovipuvussa lähteäkseen yhdessä Lvovin kanssa ylhäistä vierasta vastaan, ja huoneessa virisi taukoamaton keskustelu Herzegovinasta, ruhtinatar Korzinskajasta, duumasta ja rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.
Levin unohti kokonaan varsinaisen asiansa. Hän muisti sen vasta astuessaan eteiseen.
— Ai, Kittyhän pyysi minua puhumaan teidän kanssanne jotain Oblonskista, hän sanoi, kun Lvov pysähtyi saateltuaan vaimoaan ja häntä portaille asti.
— Niin, niin, maman tahtoo, että me langokset hyökkäisimme hänen kimppuunsa, hän sanoi punastuen. — Mutta kuinka minä voin?
— Minä kyllä hyökkään, sanoi hymyillen Natalie, joka oli valkeassa turkisviitassaan jo kauan odottanut keskustelun loppua. — No, lähdetään nyt.
Aamupäiväkonsertissa esitettiin kaksi hyvin mielenkiintoista kappaletta.
Toinen oli orkesterifantasia Kuningas Lear arolla, toinen Bachin muistolle omistettu jousikvartetto. Molemmat sävellykset olivat uusia, uudenaikaiseen tyyliin sävellettyjä, ja Levin tahtoi muodostaa niistä oman kantansa. Saatettuaan kälynsä nojatuoliin hän asettui itse pilarin luo ja päätti kuunnella niin tarkkaavaisesti ja tunnollisesti kuin suinkin. Hän koetti olla hajottamatta huomiotaan ja pilaamatta vaikutelmiaan katsomalla valkearusettisen kapellimestarin käsien huidontaa, joka aina niin ikävästi häiritsee musiikillista huomiokykyä, hattupäisiä naisia, jotka olivat konserttiin tullessaan kuin varta vasten huolellisesti peittäneet korvansa kaikenlaisilla nauhoilla, ja kaikkia noita kasvoja, joita joko ei näyttänyt kiinnostavan mikään tai kaikki muut seikat paitsi musiikki. Hän koetti olla tapaamatta musiikin tuntijoita ja suunsoittajia ja seisoi maahan luoduin katsein ja kuunteli.
Mutta mitä enemmän hän kuunteli Lear-fantasiaa, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui muodostaa siitä mitään määrättyä kantaa. Tuntui koko ajan siltä, että musiikillinen ilmaus oli alkamassa ja kehkeytymässä, ja sitten kaikki taas hajosi uusien musiikillisten ilmausten katkelmiksi tai välillä aivan irrallisiksi, vain säveltäjän oikusta yhteenliitetyiksi, mutta erittäin monimutkaisiksi säveliksi. Eivätkä nuo musiikillisten ilmausten katkelmat voineet yksittäisestä kauneudestaan huolimatta olla mieleen, kun ne tulivat niin odottamatta, ilman minkäänlaista valmistelua. Ilo ja suru, epätoivo, hellyys ja voitonriemu tulivat kukin ilman mitään oikeutusta, niin kuin mielipuolen tunteet. Mielipuolen tunteiden tavoin ne menivät myös ohi yhtä odottamatta.
Levin tunsi koko esityksen ajan olevansa kuin kuuro, joka katselee tanssivia. Kappaleen loppuessa hän oli aivan ymmällään ja kovin väsynyt jännitettyään niin pitkään huomiokykyään, joka oli jäänyt kokonaan palkitsematta. Joka puolelta kaikui äänekästä taputusta. Kaikki nousivat ja alkoi yleinen liikehdintä ja keskustelu. Toivoen saavansa selvitystä neuvottomuuteensa toisten vaikutelmista Levinkin lähti kävelemään etsien asiantuntijoita ja ilostui nähdessään tuttavansa Pestsovin keskustelevan erään huomattavan musiikintuntijan kanssa.
— Aivan ihmeellistä! sanoi bassoääninen Pestsov. — Tervehdys, Konstantin Dmitritsh! Erityisen selkeä ja niin sanoakseni veistoksellinen ja värikylläinen on se kohta, jossa tuntee Cordelian lähestyvän, missä nainen, das ewig Weibliche, astuu taisteluun kohtaloaan vastaan. Eikö totta?
— Mistä sen tietää, että siinä on Cordelia? kysyi Levin arasti unohtaen kokonaan, että fantasia kuvasi kuningas Learia arolla.
— Cordelia ilmestyy… tuossa noin! sanoi Pestsov iskien sormellaan kiiltävään ohjelmalehtiseen, joka hänellä oli toisessa kädessä, ja antoi sen Levinille.
Silloin Levin vasta muisti sävellyksen nimen ja kiiruhti lukemaan ohjelmalehden takasivulle painetut, venäjäksi käännetyt Shakespearen säkeet.
— Ilman lehtistä sitä on mahdotonta seurata, sanoi Pestsov kääntyen jälleen Levinin puoleen, koska hänen äskeinen puhetoverinsa oli poistunut eikä hänellä enää ollut kenen kanssa puhelisi.
Väliajalla syntyi Levinin ja Pestsovin kesken väittely wagnerilaisen musiikkisuunnan puutteista ja ansioista. Levin koetti todistaa, että Wagnerin ja kaikkien hänen seuraajiensa virhe oli siinä, että musiikki tahtoi siirtyä jonkin muun taiteen alalle, samoin kuin runous erehtyi ryhtyessään tarkoin kuvaamaan kasvojen piirteitä, koska se kuului maalaustaiteen tehtäviin; ja esimerkkinä sellaisesta virheestä hän mainitsi kuvanveistäjän, jonka päähän oli pälkähtänyt hakata runoilijan patsaan marmorijalustaan runouden henkilöhahmoja. "Ne hahmot siinä veistoksessa muistuttavat niin vähän kuviteltuja, että pitävät jopa kiinni tikkaista", sanoi Levin. Tämä lause miellytti häntä, mutta hän ei muistanut, oliko hän kenties jo ennenkin sanonut saman lauseen, mahdollisesti juuri Pestsoville, ja nolostui.
Pestsov taas koetti todistaa, että taide on yhtä ja että se saattoi saavuttaa korkeimpia ilmauksiaan vain kaikkien lajien yhtyessä.
Konsertin toista numeroa Levin ei voinutkaan enää kuunnella. Pestsov, joka oli jäänyt hänen viereensä, puhui melkein koko ajan moittien sävellystä sen liiallisen, äitelän, teennäisen yksinkertaisuuden vuoksi ja vertasi sitä prerafaeliittien yksinkertaisuuteen maalauksessa. Konserttisalista poistuessaan Levin tapasi useita tuttaviaan, joiden kanssa hän keskusteli politiikasta, musiikista ja yhteisistä tuttavista; hän näki myös kreivi Bollin, jonka luo tehtävän kohteliaisuusvierailun hän oli kokonaan unohtanut.
— No, menkää nyt heti, sanoi Natalie, kun Levin kertoi hänelle, mitä oli unohtanut, — ehkä he eivät voi ottaa vastaan, tulette sitten komiteaan minua hakemaan. Te ehditte kyllä.
— Ehkä nyt ei oteta vastaan? sanoi Levin astuttuaan kreivitär Bollin talon pääovesta sisään.
— Otetaan kyllä, olkaa hyvä vain, sanoi ovenvartija ryhtyen heti auttamaan turkkia vieraan yltä.
"Onpa harmi", ajatteli Levin ja riisui huoaten kädestään toisen hansikkaansa ja oikoi hattuaan. "Mitä ihmettä varten minä menen? Mitä minulla on heille sanomista?"
Tultuaan ensimmäiseen vierashuoneeseen Levin tapasi ovella kreivitär Bollin, joka huolestuneena ja ankaran näköisenä sanoi jotain palvelijalle. Huomattuaan Levinin hän puhkesi hymyyn ja pyysi vierasta käymään seuraavaan pieneen vierashuoneeseen, josta kuului ääniä. Siellä istui nojatuoleissa kreivittären kaksi tytärtä ja Levinille tuttu moskovalainen eversti. Levin astui sisään, tervehti heitä ja istuutui sohvan viereen hattu polvellaan.
— Kuinka rouvanne voi? Olitteko konsertissa? Me emme päässeet. Äidin piti olla sielunmessussa.
— Niin, minä kuulin… Kovin äkillinen kuolema, sanoi Levin. Kreivitär tuli huoneeseen, istuutui sohvalle ja kysyi myös, kuinka rouva voi ja oliko Levin ollut konsertissa.
Levin vastasi ja toisti sanansa rouva Apraksinan äkillisestä kuolemasta.
— Hänen terveytensä oli kyllä aina heikko.
— Olitteko te eilen oopperassa?
— Olin.
— Eikö Lucca ollutkin hyvä?
— Oli, erinomainen, hän sanoi, ja koska hänestä oli vallan yhdentekevää mitä hänestä arveltiin, hän toisti, mitä oli jo sadat kerrat kuultu laulajattaren poikkeuksellisesta lahjakkuudesta. Kreivitär oli kuuntelevinaan. Kun Levin oli mielestään puhunut tarpeeksi, hän vaikeni, ja eversti, joka tähän asti oli ollut vaiti, alkoi puhua. Eversti puhui myös oopperasta ja sen valaistuksesta ja sanottuaan lopuksi muutaman sanan Tjurinin suunnittelemasta folle journeesta remahti nauramaan, nousi ja lähti. Levin nousi myös, mutta kreivittären ilmeestä hän ymmärsi, ettei hänen ollut vielä aika lähteä. Pari minuuttia oli vielä oltava. Levin istuutui.
Mutta kun hän ajatteli koko ajan, miten tyhmää tällainen vierailu oli, hän ei keksinyt mitään keskustelunaihetta ja oli vaiti.
— Ettekö mene Balkanin-komitean kokoukseen? Sanovat siellä olevan hyvin mielenkiintoista.
— Lupasin kälylleni tulla hakemaan hänet sieltä.
Seurasi äänettömyys. Äiti ja tyttäret katsahtivat toisiinsa vielä kerran.
"No nyt kai jo riittää", arveli Levin ja nousi. Naiset antoivat hänelle kättä ja pyysivät viemään rouvalle mille choses[76].
Ovenvartija kysyi häneltä tarjotessaan turkkia: — Saisinko kysyä missä asutte? ja kirjoitti heti osoitteen suureen kauniisti sidottuun kirjaan.
"Vähät minä siitä, mutta noloa se on kumminkin ja niin kauhean tyhmää", ajatteli Levin lohdutellen itseään sillä, että kaikki niin tekivät, ja ajoi komitean kokoukseen, jossa hänen piti tavata kälynsä ajaakseen yhdessä tämän kanssa kotiin.
Komitean julkisessa kokouksessa oli paljon kansaa ja melkein koko korkeampi seurapiiri. Kun Levin tuli, luettiin yleiskatsausta, jota kaikki sanoivat hyvin mielenkiintoiseksi. Sen loputtua seurapiiriväki kokoontui yhteen, ja Levin tapasi Svijazhskin (tämä kutsui häntä illaksi tulemaan maatalousyhdistyksen kokoukseen, jossa pidettäisiin merkittävä esitelmä), Stepan Arkadjevitshin, joka oli vastikään tullut kilpa-ajoista, sekä useita muita tuttavia, ja sai kuulla erilaisia lausuntoja kokouksesta, uudesta kappaleesta ja yleisesti tunnetusta oikeusjutusta. Oikeusjutusta puhuessaan Levin erehtyi, luultavasti henkisen väsymyksensä takia, ja tämä erehdys kiusasi häntä pitkän aikaa. Puhuessaan Venäjän oikeuslaitoksen tuomittavana olevan ulkomaalaisen rankaisemisesta ja maastakarkotuksen soveltumattomuudesta sellaisessa tapauksessa Levin toisti eräältä tuttavaltaan eilen kuulemansa ajatuksen.
— Rajan taa karkottaminen on tässä tapauksessa yhtä viisasta kuin rangaista haukea päästämällä se veteen, sanoi Levin. Vasta myöhemmin hän muisti, että tämä toiselta saatu ajatus, jonka hän lausui omanaan, olikin alkuaan Krylovin eläinsadusta, ja että se tuttava, joka oli sen hänelle sanonut, oli saanut sen sanomalehden alakerrasta.
Poikettuaan kälynsä seurassa kotiin, missä kaikki oli hyvin, Levin lähti klubille.
Levin saapui oikeaan aikaan. Hänen edellään ja jäljessään ajoi pihaan klubin jäseniä ja vieraita. Levin ei ollut käynyt klubilla sen jälkeen, kun yliopistosta päästyään oli jonkin aikaa asunut Moskovassa ja ottanut osaa seuraelämään. Hän muisti klubin ulkoisen järjestyksen, mutta oli aivan unohtanut, millaisen vaikutelman se oli aiemmin tehnyt häneen. Ajettuaan leveään, puolipyöreään pihaan ja noustuaan vaunuista hän astui pääovelle ja ovenvartija avasi syvään kumartaen hänelle äänettömästi oven. Hän näki porraskäytävän eteisessä klubin jäsenten kalosseja ja turkkeja, jotka oli katsottu mukavammaksi jättää sinne kuin kuljettaa ylös asti, kuuli kellon salaperäisen, sisääntulosta kertovan kilahduksen, pani loivia, maton verhoamia portaita kiivetessään merkille porrastasanteella kuvapatsaan ja yläovella kolmannen, klubin livreehen pukeutuneen tutun, mutta vanhentuneen ovenvartijan, joka sen paremmin hätäilemättä kuin vitkastelemattakaan avasi oven ja silmäili tarkasti vierasta. Kaikki tämä synnytti Levinissä klubin vanhastaan tutun vaikutelman: levollisen, tyytyväisen ja sopivaisuussääntöihin mukautuvan mielialan.
— Olkaa hyvä ja antakaa hattunne, sanoi ovenvartija Levinille, joka oli unohtanut, ettei klubilla saanut viedä hattua sisään. — Ette ole pitkään aikaan käynyt. Ruhtinas kävi eilen ilmoittamassa teidät. Ruhtinas Stepan Arkadjevitsh ei ole vielä tullut.
Ovenvartija tunsi Levinin ja tiesi kaikki hänen sukulaisuussuhteensakin ja kiiruhti osoittamaan tämän sanoillaan.
Levin kulki ensimmäisen, sermeillä jaetun läpikuljettavan salin ja oikealla olevan, hedelmänmyyjälle väliseinällä erotetun kamarin läpi, ohitti erään hitaasti kulkevan vanhan herran ja tuli väkeä kuhisevaan ruokasaliin.
Hän kulki melkein täynnä olevien pöytien ohitse silmäillen vieraita. Pöydässä istui mitä erilaisimpia vanhoja ja nuoria, outoja ja tuttuja ihmisiä. Ainoitakaan nyrpeitä tai huolestuneita kasvoja ei näkynyt. Kaikki näyttivät jättäneet lakkinsa mukana eteiseen kaikki huolensa ja surunsa ja valmistautuivat hätäilemättä nauttimaan elämän aineellisesta hyvyydestä. Siellä olivat Svijazhski ja nuori Shtsherbatski ja Nevedovski, vanha ruhtinas ja Vronski ja Sergei Ivanovitsh.
— Ahaa! Myöhästyit vähän! sanoi vanha ruhtinas hymyillen ja antaen hänelle kättä olkansa yli. — Miten Kitty voi? lisäsi hän korjaillen lautasliinaa, jonka nurkka oli pistetty liivin napin taakse.
— Kaikki hyvin; he syövät nyt kolmen kesken päivällistä meillä.
— Ai, ne tilulilut! Tässä on kaikki paikat jo varattu. Mene tuohon pöytään ja ota sieltä paikka, sanoi ruhtinas ja kääntyi ottamaan tarjottua madeliemilautasta.
— Levin, tänne! kutsui kauempaa kuuluva hyväntahtoinen ääni. Kutsuja oli Turovtsyn. Hän istui nuoren sotilaan rinnalla, ja vieressä oli kaksi pöytää vasten nojalleen pantua tuolia. Levin meni ilomielin Turovtsynin luo. Hän oli aina pitänyt tuosta hyväluontoisesta hummailijasta, joka toi mieleen myös muiston rakkaudentunnustuksesta Kittylle, mutta tänään, kaikkien väkinäisen älykkäiden keskustelujen jälkeen, Turovtsynin näkeminen tuntui hänestä erityisen hyvältä.
— Tässä on paikka teille ja Oblonskille. Hän tulee heti. Suoraryhtinen, iloisennäköinen, nauravasilmäinen sotilas oli pietarilainen Gagin. Turovtsyn esitti hänet Levinille.
— Oblonski myöhästyy aina.
— Tuossapa hän onkin.
— Oletko juuri tullut? Oblonski sanoi astuen nopeasti heidän luokseen. — Terve. Oletko jo ottanut ryypyn? No mennään ottamaan.
Levin nousi ja meni hänen kanssaan suuren voileipäpöydän luo. Olisi luullut, että paristakymmenestä pöydässä olevasta leikkele- ja säilykelajista kukin olisi voinut löytää mielensä mukaista, mutta Stepan Arkadjevitsh pyysi jotain erikoista, ja eräs pöydän luona seisovista livreepukuisista lakeijoista toi heti, mitä hän halusi. Ja he tyhjensivät kumpikin ryyppynsä ja palasivat pöytänsä luo.
Heti madeliemen jälkeen tuotiin Gaginille samppanjaa, ja hän käski kaatamaan neljään lasiin. Levin ei kieltäytynyt tarjotusta viinistä ja pyysi toisen pullon. Hänen oli nälkä ja hän söi ja joi oikein ilokseen, ja vielä enemmän hän nautti ottaessaan osaa toveriensa iloiseen ja yksinkertaiseen tarinointiin. Gagin kertoi ääntään madaltaen uuden pietarilaisen pilajutun, joka tosin oli säädytön ja tyhmä mutta kovin hullunkurinen, ja Levin remahti niin äänekkääseen nauruun, että naapurit katsoivat häneen.
— Samantapainen juttu kuin "sitä juuri minä en voi sietää". Tunnetteko sen? kysyi Stepan Arkadjevitsh. — Oi, se on mainio! Tuo vielä yksi pullo, hän sanoi lakeijalle ja alkoi kertoa.
— Pjotr Iljitsh Vinovski pyytää saada tarjota, keskeytti hänet lakeijavanhus asettaen hänen ja Levinin eteen täydet, helmeilevät samppanjalasit. Stepan Arkadjevitsh otti lasin ja nyökäytti hymyillen päätään pöydän toisessa päässä olevalle punaviiksiselle herralle.
— Kuka se on? kysyi Levin.
— Sinä tapasit hänet kerran meillä, etkö muista? Hauska mies. Levin teki samoin kuin Stepan Arkadjevitsh ja otti lasinsa.
Stepan Arkadjevitshin juttu oli myös hupaisa. Levin kertoi oman juttunsa, joka sekin huvitti kuulijoita. Sitten puhe siirtyi hevosiin, tämänpäiväisiin kilpa-ajoihin ja ensimmäisen palkinnon saaneeseen Vronskin Atlakseen. Levin ei huomannutkaan kun päivällinen oli jo syöty.
— Kas siinähän ne miehet tulevat! sanoi Stepan Arkadjevitsh kurottautuen taaksepäin tuolin selustan yli ja ojentaen kätensä Vronskille ja hänen rinnallaan kävelevälle pitkälle kaartineverstille. Vronskin kasvoista säteili myös klubin yleinen hyvä tuuli. Hän nojasi iloisesti Stepan Arkadjevitshin olkapäätä vasten, kuiskasi tälle jotain ja yhtä iloisesti hymyillen ojensi kätensä Levinille.
— Hyvin hauska tavata, hän sanoi. — Minä etsin teitä silloin vaalipäivillä, mutta kertoivat teidän lähteneen pois.
— Niin, minä matkustin samana päivänä. Me puhuimme juuri teidän hevosistanne. Onnittelen, sanoi Levin. — Se oli oikein hyvä aika.
— Niin, teillähän on myös juoksijoita.
— Ei ole, mutta isälläni oli, ja minä muistan ja tunnen kyllä jonkin verran niitä asioita.
— Missä sinun paikkasi on? kysyi Stepan Arkadjevitsh.
— Tuolla pilarien takana toisessa pöydässä.
— Häntä onniteltiin, sanoi pitkä eversti, — sai toisen keisarillisen palkinnon. Jospa minulla olisi yhtä hyvä korttionni kuin hänellä hevosonni… No mitäpä minä tässä suotta tuhlaan kultaista aikaa. Minä menen "infernoon", sanoi eversti ja lähti pöydän luota.
Vronski istuutui vapautuneelle tuolille. Tyhjennettyään esitetyn maljan hän tilasi uuden pullon. Klubin tunnelman tai ehkä juodun viinin ansiosta Levin innostui keskustelemaan Vronskin kanssa parhaasta karjarodusta ja oli hyvin iloissaan siitä, ettei tuntenut mitään kaunaa tuota miestä kohtaan. Hän kertoi senkin, että oli kuullut vaimoltaan, että tämä oli tavannut Vronskin ruhtinatar Marja Borisovnan luona.
— Mainio olento se ruhtinatar! sanoi Stepan Arkadjevitsh ja kertoi hänestä jutun, joka nauratti kaikkia. Varsinkin Vronski remahti niin hyväntuuliseen nauruun, että Levin tunsi olevansa kokonaan leppynyt hänelle.
— Oletteko lopettaneet? kysyi Stepan Arkadjevitsh ja nousi hymyillen pöydästä. — Lähdetään siis!