Asemakello soi. Joukko rumia, röyhkeän näköisiä nuoria miehiä kiirehti odotussalin poikki aikaansaamaansa vaikutelmaa seuraillen. Heidän jäljestään tuli Pjotr livreessään ja puolisaappaissaan, kasvot eläimellisen tylsinä, Annan luo ja lähti saattamaan häntä vaunuun. Hälisevät miehet vaikenivat, kun Anna kulki heidän ohitseen asemasiltaa pitkin, ja eräs heistä kuiskasi jotain toiselle, tietenkin jotain iljettävää. Anna nousi vaunuun ja istuutui vapaana olevalle joustavalle sohvalle, joka oli aikoinaan ollut valkea, mutta nyt liasta harmaantunut. Matkalaukku kimmahti sohvan vieterialustalla ja jäi sitten paikoilleen. Pjotr nosti typerästi hymyillen kaluunakoristeista hattuaan Annalle hyvästiksi, ja julkeannäköinen junailija sysäsi kiinni vaunun oven. Inhottavan mauttomasti pyntätty nainen (Anna riisui ajatuksissaan hänet alasti ja kauhistui hänen muodottomuuttaan) ja luonnottomasti naurava tyttö kiiruhtivat ikkunan ohitse asemasiltaa pitkin.
— Katerina Andrejevnan luona yhä vain, ma tante! sanoi tyttö.
"Tyttökin jo turmeltunut ja keimailee", ajatteli Anna. Ollakseen näkemättä ketään hän nousi nopeasti paikaltaan ja istuutui tyhjän vaunun toisella puolen olevan ikkunan luo. Likainen, inhottavan näköinen ukko, jonka pörröinen tukka törrötti esiin lakin alta, kulki ikkunan ohi kyyristyen vaunun pyöriä kohti. "Tuossa kamalan näköisessä ukossa on jotain tuttua", ajatteli Anna. Yhtäkkiä hän muisti unensa ja lähti kauhusta vavisten ovea kohti. Samassa junailija avasi oven vaunuun tulevalle pariskunnalle.
— Haluatteko ulos?
Anna ei vastannut. Junailija ja vaunuun tulijat eivät nähneet hänen harson verhoamien kasvojen kauhistunutta ilmettä. Hän palasi entiseen nurkkaansa ja istuutui. Pariskunta asettui häntä vastapäätä ja tarkasteli salaa hänen pukuaan. Sekä herra että rouva näyttivät Annasta iljettäviltä. Herra pyysi Annalta lupaa saada tupakoida — nähtävästi vain siksi, että pääsisi puheisiin hänen kanssaan. Saatuaan luvan hän alkoi puhua rouvalleen ranskaksi kaikenlaista, mikä oli hänelle vielä yhdentekevämpää kuin tupakka. He teeskentelivät ja puhuivat tyhmyyksiä vain että Anna kuulisi. Anna näki selvästi, että he olivat kyllästyneet toisiinsa ja vihasivat toisiaan. Oli mahdotonta olla vihaamatta tuollaisia surkeita irvikuvia.
Kajahti toinen soitto, matkatavararattaat kulkivat jyristen ikkunan ohi, kuului huutoja ja naurua. Annasta oli päivänselvää, ettei kellään ollut mitään syytä iloon, ja siksi tuo nauru kiusasi häntä niin, että hän olisi tahtonut tukkia korvansa päästäkseen kuulemasta sitä. Vihdoin kuului kolmas soitto, jota seurasi kimeä vihellys ja veturin vinkuva puhkunta; ketjut nytkähtivät ja herra teki ristinmerkin. "Olisipa hauska kysyä, mitä hän tuolla tarkoitti", Anna ajatteli luoden häneen vihaisen silmäyksen. Sitten hän katseli ikkunasta asemasillalla seisovaa, taaksepäin vierivää saattajajoukkoa. Vaunu vieri kiskojen liitoskohtien tahtiin nytkähdellen asemasillan ohi, tiiliseinän, merkkitaulun ja toisten vaunujen ohi; yhä tasaisemmin ja sulavammin pyörät kajahtelivat kiskoilla; kirkas ilta-aurinko valaisi ikkunan, ja tuuli alkoi leyhytellä ikkunaverhoa. Anna unohti vaunussa olevat matkatoverinsa ja hengitti ikkunasta tulevaa raikasta ilmaa. Vaunun kevyesti täristessä hän alkoi jälleen miettiä: "Niin, mihin minä jäinkään? Siihen, että ei voi kuvitella mitään asemaa, jossa elämä ei olisi kidutusta, ja että me olemme kaikki luodut vain tuskaa ja kidutusta varten ja kaikki tiedämme sen ja koetamme vain keksiä keinoja, miten parhaiten voisimme pettää itseämme. Mutta mitä on tehtävä silloin, kun näkee totuuden?"
— Sitä vartenhan ihmiselle on annettu järki, että hän voisi vapauttaa itsensä siitä, mikä häntä vaivaa, sanoi vastapäätä istuva rouva ilmeisen tyytyväisenä sanomaansa ajatukseen ja väännellen kieltään.
Nämä sanat ikään kuin vastasivat Annan ajatukseen.
"Vapauttaa itsensä siitä, mikä vaivaa", toisti Anna. Ja vilkaistessaan punaposkiseen mieheen ja hänen laihaan vaimoonsa Anna ymmärsi, että kivulloinen vaimo piti itseään naisena, jota kukaan ei ymmärtänyt, ja että mies petti häntä ja ylläpiti hänessä sitä käsitystä. Anna luuli näkevänsä koko heidän elämänkulkunsa, heidän sielunsa salatuimmatkin sopukat valaistuina pohjaa myöten. Mutta niissä ei ollut mitään mielenkiintoista, ja hän jatkoi mietteitään.
"Niin, minua vaivaa ja ahdistaa niin kovasti ja sitä vartenhan järki on annettu, että voisi vapautua; täytyy siis tehdä niin. On parasta sammuttaa kynttilä, kun ei enää ole mitään katseltavaa, kun kaikki näyttää iljettävältä. Mutta miten? Miksi tuo junailija juoksi riukua pitkin? Miksi nuo nuoret miehet tuolla toisessa osastossa huutavat niin kovaa, mille ne nauravat? Kaikki on teeskentelyä, valhetta ja petosta, kaikki on pahaa!…"
Kun juna oli pysähtynyt asemalle, Anna meni toisten matkustajien joukossa ovesta ulos. Väistellen muita kuin pitaalisia hän pysähtyi asemasillalle muistelemaan, miksi hän oli tullut tänne ja mitä aikonut tehdä. Kaikkea, mikä ennen oli näyttänyt niin mahdolliselta, oli kovin vaikea ajatella tässä hälisevässä laumassa, näiden inhottavannäköisten ihmisten keskellä, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan. Milloin tuli kantajia tarjoamaan hänelle palveluksiaan, milloin taas nuoret herrat, jotka kävelivät asemasillalla kengänkorkojaan kopisuttaen ja äänekkäästi jutellen, vilkuilivat häneen, milloin hätäiset vastaantulijat olivat törmätä yhteen mennessään väärältä puolen ohi. Muistaessaan aikoneensa matkustaa kauemmaksi, jollei vastausta ollut tullut, hän pysäytti erään kantajan ja kysyi, eikä asemalla ollut näkynyt kreivi Vronskin kuskia, joka oli lähetetty kirjettä viemään.
— Kreivi Vronskin? Sieltä oli vastikään tässä vaunut vastassa ruhtinatar Sorokinaa ja hänen tytärtään. Millainen mies se kuski on?
Kun Anna puhui kantajan kanssa, Mihailo-kuski tuli hänen luokseen punakkana ja iloisena, kellonperät välkkyen sinisen keikarintakin rinnuksessa, ja antoi hänelle kirjelapun silminnähtävästi ylpeänä siitä, että oli niin hyvin toimittanut hänelle uskotun tehtävän. Anna avasi kirjeen, ja hänen sydämensä sykertyi jo ennen kuin hän oli sitä lukenutkaan.
"Olen hyvin pahoillani, etten ehtinyt saada kirjelappuasi kaupungissa. Tulen kotiin kymmenen aikaan", Anna luki huolimattomalla käsialalla kirjoitetut sanat.
"Vai niin! Sitä minä odotinkin!" ajatteli Anna katkerasti hymähtäen.
— Hyvä, saat mennä kotiin, hän sanoi hiljaa kääntyen Mihailoon päin. Hän puhui hiljaa, sillä sydämen nopea tykytys esti häntä hengittämästä. "Ei, minä en anna sinun kiusata itseäni", ajatteli hän eikä tarkoittanut tällä uhkauksellaan Vronskia tai itseään, vaan sitä, joka pakotti hänet kärsimään. Hän lähti astelemaan siltaa pitkin aseman ohi.
Kaksi asemasillalla kävelevää palvelustyttöä kääntyi katsomaan hänen pukuaan ja arvioimaan sitä ääneen: "Oikeita ovat", he sanoivat hänen pitseistään. Nuoret herrat eivät jättäneet häntä rauhaan. Ne menivät taas hänen ohitseen vilkuillen häntä kasvoihin ja nauroivat keskenään ja huusivat jotain luonnottomalla äänellä. Asemapäällikkö kysyi ohimennessään, matkustaisiko hän eteenpäin. Poika, joka myi kaljaa, tuijotti häneen herkeämättä. "Jumalani, minne minä menen?" Anna ajatteli astuen yhä kauemmas asemasiltaa pitkin. Naiset ja lapset, jotka olivat olleet vastassa silmälasipäistä herraa ja kulkivat nyt äänekkäästi nauraen ja jutellen asemasiltaa pitkin, vaikenivat ja katselivat häntä, kun hän tuli heidän kohdalleen. Hän kiiruhti askeliaan ja meni loitommas heistä asemasillan reunalle. Tavarajuna tuli asemalle. Asemasilta alkoi täristä, ja Annasta tuntui kuin hän olisi taas ollut matkalla.
Yhtäkkiä hän muisti miehen, joka oli jäänyt junan alle sinä päivänä, jolloin hän ensimmäisen kerran tapasi Vronskin, ja ymmärsi mitä oli tehtävä. Nopein, kevein askelin hän laskeutui alas portaita, jotka veivät vesipumpulta kiskoille, ja pysähtyi aivan ohikulkevan junan viereen. Hän katseli vaunujen alustaa, hitaasti vierivän ensimmäisen vaunun vipuja, rautaketjuja ja korkeita rautapyöriä ja koetti silmämitalla määritellä etu- ja takapyörien keskiväliä ja hetkeä, jolloin se osuisi hänen kohdalleen.
"Tuonne!" hän sanoi itselleen katsoen vaunun siimestämää hiilensekaista hiekkaa, joka peitti ratapenkereen ja ratapölkyt, "tuonne keskikohdalle, ja hän saa rangaistuksen ja minä pääsen kaikista ja itsestäni."
Hän tahtoi heittäytyä ensimmäisen kohdalleen ehtineen vaunun alle; mutta hänen käsivarressaan riippuva punainen käsilaukku pidätti häntä; vaunun keskikohta oli jo ohi, ennen kuin hän oli saanut laukun irti. Täytyi odottaa seuraavaa vaunua. Annan valtasi samantapainen tunne kuin uimaan mennessä juuri ennen veteen heittäytymistä, ja hän teki ristinmerkin. Tuo totunnainen kädenliike herätti hänen sielussaan kokonaisen sarjan lapsuus- ja tyttöajan muistoja, ja pimeys, joka oli peittänyt häneltä kaiken, hälveni yhtäkkiä ja elämä välkkyi hetkisen hänen edessään kaikkine entisine valoisine iloineen. Mutta hän ei hellittänyt katsettaan seuraavan lähenevän vaunun pyöristä. Juuri sinä hetkenä, jolloin pyörien keskiväli tuli hänen kohdalleen, hän heitti pois punaisen laukkunsa, painoi päänsä hartioiden suojaan ja heittäytyi käsiensä varaan vaunun alle langeten kevyesti polvilleen, kuin heti noustakseen jälleen. Samassa hän kauhistui tekoaan. "Missä olen? Mitä minä teen? Miksi?" Hän tahtoi nousta ja vetää päänsä pois, mutta jokin suunnattoman suuri sysäsi häntä armotta päähän ja tarttui selkään. "Herra, anna minulle kaikki anteeksi!" huokasi hän huomaten taistelun mahdottomaksi. Ukonkänttyrä puuhaili rautoineen sopertaen jotain. Se kynttilä, jonka valossa Anna oli lukenut hädän, petosten, surun ja pahuuden täyttämää kirjaa, leimahti kirkkaammin kuin koskaan, valaisi hänelle kaiken, mikä ennen oli ollut pimeyden peitossa, alkoi rätistä, himmeni sitten ja sammui ainiaaksi.
Lähes kaksi kuukautta oli kulunut. Kuuma kesä oli jo puolivälissä, mutta Sergei Ivanovitsh pääsi vasta nyt lähtemään Moskovasta.
Sergei Ivanovitshin elämässä oli tänä aikana sattunut tärkeitä tapauksia. Jo lähes vuosi sitten hän oli saanut valmiiksi kirjansa, kuusivuotisen työn hedelmän, jonka nimenä oli Katsaus valtiojärjestelmän muotoihin ja niiden perusteisiin Euroopassa ja Venäjällä. Muutamia osia siitä samoin kuin koko johdanto oli jo aikaisemmin julkaistu aikakauslehdissä, ja toisia osia Sergei Ivanovitsh oli lukenut tuttavapiirilleen, joten teoksen aatteet eivät olleet lukijoille täysin uusia. Sergei Ivanovitsh oli kuitenkin otaksunut, että hänen kirjansa ilmestyminen tekisi syvän vaikutuksen yleisöön ja saisi aikaan melkoista kuohuntaa tieteellisessä maailmassa.
Huolellisen viimeistelyn jälkeen kirja oli viime vuonna ilmestynyt painosta ja lähetetty kirjakauppoihin.
Sergei Ivanovitsh ei kysellyt keneltäkään kirjastaan eikä tiedustellut edes kirjakaupoista sen menekkiä. Hän vastasi haluttomasti ja teennäisen välinpitämättömästi ystäviensä tiedusteluihin teoksen menestyksestä; mutta siitä huolimatta hän seurasi tarkasti ja jännittyneenä kirjansa yleisöön ja kirjalliseen maailmaan jättämää ensivaikutelmaa.
Mutta oli kulunut viikko, toinen ja kolmas, eikä ollut havaittavissa, että kirja olisi tehnyt yleisöön minkäänlaista vaikutusta. Ainoastaan hänen tutkijaystävänsä kajosivat siihen joskus keskusteluissa, nähtävästi kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Mutta hänen tuttavansa, joita tieteellinen kirjallisuus ei yleensä huvittanut, eivät puhuneet siitä mitään. Ja sivistyneistö, jolla etenkin nyt oli aivan muita harrastuksia, oli täysin välinpitämätön Sergei Ivanovitshin teosta kohtaan. Kirjallisuudessakaan ei kokonaiseen kuukauteen mainittu teoksesta sanaakaan.
Sergei Ivanovitsh oli tarkkaan laskenut arvostelun kirjoittamiseen menevän ajan, mutta kului kuukausi ja toinen eikä kuulunut mitään.
Ainoastaan "Severnyi Zuk"-lehden leikillisessä alakerrassa, jossa puhuttiin erään kuuluisan laulajan laskevasta tähdestä, heitettiin Koznyshevillekin muutaman ylenkatseellisen sanan mittainen letkautus, jossa väitettiin hänen kirjansa jo aikoja sitten päätyneen yleiseksi naurunaiheeksi.
Viimeinkin, lähes kolmen kuukauden kuluttua, ilmestyi eräässävakavassa aikakauslehdessä arvostelu Koznyshevin kirjasta. SergeiIvanovitsh tunsi arvostelijan. Hän oli kerran tavannut tämänGolubtsovin luona.
Arvostelija oli hyvin nuori ja sairas mies, sangen näppärä katsausten kirjoittaja, mutta varsin vähän sivistynyt ja arka henkilökohtaisissa suhteissaan.
Huolimatta täydellisestä ylenkatseestaan arvostelijaa kohtaan SergeiIvanovitsh ryhtyi lukemaan arvostelua täysin kunnioittavaan sävyyn.Se oli kauhea.
Nähtävästi sen kirjoittaja oli ymmärtänyt koko teoksen aivan väärältä kannalta. Mutta hän oli osannut valita lainaamansa otteet niin, että jokainen, joka ei ollut lukenut kirjaa (ja nähtävästi monikaan ei ollut sitä lukenut), sai niistä sen varman vakaumuksen, että koko kirja oli vain kokoelma korkealentoisia sanoja, joita päälle päätteeksi oli usein käytetty vallan sopimattomasti (kuten kysymysmerkit osoittivat), ja että kirjan tekijä oli aivan sivistymätön ihminen. Kaikki se oli sanottu niin terävästi, että Sergei Ivanovitsh olisi itse voinut kadehtia tätä terävyyttä; ja se juuri olikin kauheaa.
Niin tunnollisesti kuin Sergei Ivanovitsh tutkiskelikin arvostelijan johtopäätösten oikeutusta, hän ei hetkeksikään pysähtynyt niihin puutteisiin ja virheisiin, joita arvostelussa ivattiin, vaan syventyi heti muistelemaan sitä tilannetta, jossa oli tutustunut arvostelijaan.
"Loukkasinkohan minä häntä jollain tavoin?" Sergei Ivanovitsh kyseli itseltään.
Hän muisti oikaisseensa kyseistä nuorta herraa keskustelussa korjaamalla erään hänen käyttämänsä sanan, joka osoitti hänen opintojensa puutteellisuuden, ja tämä selitti Sergei Ivanovitshille koko arvostelun tyylin.
Tämän arvostelun jälkeen teoksesta ei kuulunut enää hiiskahdustakaan, ja Sergei Ivanovitsh näki, että hänen kuusivuotinen työnsä, hartaan vaivannäön ja rakkauden tulos, oli vaipunut unholaan jälkeä jättämättä.
Sergei Ivanovitsh oli viisas, sivistynyt, terve ja toimelias mies eikä tiennyt, mihin käyttäisi toimintatarmonsa. Keskustelut vierassaleissa, konferensseissa, kokouksissa, komiteoissa ja muualla, missä saattoi puhua, veivät osan hänen ajastaan; mutta vanhana kaupunkilaisena hän varoi kokonaan antautumasta keskustelunhalunsa valtaan (mitä hänen kokematon veljensä ei Moskovassa käydessään ymmärtänyt tehdä), joten hänelle jäi vielä paljon joutoaikaa ja henkisiä voimia muuhun työhön.
Hänen onnekseen virisi hiljaisena kytenyt slaavilaiskysymys tänä hänelle raskaana ja ikävänä aikana täyteen liekkiin vallaten koko yleisön ja sysäten syrjään muut muodissa olleet kysymykset: kysymyksen vierasuskoisista, amerikkalaisista ystävistä, Samaran läänin nälänhädästä, suuresta näyttelystä ja spiritismistä, ja Sergei Ivanovitsh joka oli ennenkin ollut eräs tämän kysymyksen esiinnostajista, antautui nyt kokonaan sen valtaan.
Niissä piireissä, joihin Sergei Ivanovitsh kuului, ei tähän aikaan puhuttu eikä kirjoitettu mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kaikki se, mitä joutilas väki tavallisesti tekee aikansa tappamiseksi, tehtiin nyt serbialaisten hyväksi. Tanssiaiset, konsertit, päivälliset, tulitikkulaatikot, naisten puvut, oluet ja ravintolat — kaikki oli todisteena yleisön myötätunnosta slaaveja kohtaan.
Tämän asian johdosta puhuttiin ja kirjoitettiin paljon sellaista, mitä Sergei Ivanovitsh ei yksityiskohdissaan voinut hyväksyä. Hän näki, että slaavilaiskysymys oli niitä muotiviehtymyksiä, jotka vähän väliä vaihtuen tyydyttivät säätyläisten puuhailuntarvetta; hän näki senkin, että monet ajoivat tätä asiaa itsekkäissä ja turhamaisissa tarkoituksissa. Hän myönsi, että sanomalehtiin painettiin paljon joutavaa ja liioiteltua vain jotta niiden ääni kuuluisi yli muiden ja voittaisi siten yleisön huomion. Hän ei myöskään voinut olla huomaamatta, että yleisön innostuksen aallon harjalla keikkuivat ja pitivät eniten ääntä menestykseensä tyytymättömät henkilöt: ylipäälliköt vailla armeijaa, ministerit vailla ministeriötä, sanomalehtimiehet vailla lehteä ja puoluejohtajat vailla johdettavia. Hän näki slaavilaisasiassa yhtä ja toista kevytmielistä ja naurettavaa, mutta hän oli vakuuttunut siitä, että sen ytimenä oli todellinen, yhä kasvava innostus, joka yhdisti kaikki yhteiskuntaluokat ja jota ei voinut olla kannattamatta. Samanuskoisten slaaviveljien ahdistus oli herättänyt yleistä myötätuntoa kärsiviä ja vihaa sortajia kohtaan. Suuren asian puolesta taistelevien serbialaisten ja montenegrolaisten sankaruus oli synnyttänyt koko kansassa halun auttaa heimoveljiä ei ainoastaan sanoilla vaan teoilla.
Erityisen ilahduttava seikka oli Sergei Ivanovitshin mielestä yleisen mielipiteen ilmaus. Yleisö oli lausunut selvästi julki oman kantansa. Kansan sielu oli saanut ilmauksensa, kuten Sergei Ivanovitshilla oli tapana sanoa. Ja mitä enemmän hän työskenteli tämän asian hyväksi, sitä selvemmäksi hänelle kävi sen valtava, käänteentekevä historiallinen merkitys.
Hän omisti kaikki voimansa tuon suuren asian palvelukseen eikä muistanutkaan enää ajatella kirjaansa.
Se vei kaiken hänen aikansa niin tarkkaan, ettei hän ehtinyt vastata kaikkiin hänelle tuleviin kirjeisiin ja pyyntöihin.
Tehtyään työtä koko kevään ja alkukesän hän sai vasta heinäkuussa sen verran vapaata aikaa, että saattoi lähteä veljensä luo maalle.
Hän tahtoi levätä parin viikon ajan ja nauttia katsellessaan kansan kaikkein pyhimmässä, maan sydämessä, tuota kansan hengen nousua, josta hän oli kaikkien pääkaupunkilaisten tavoin täysin vakuuttunut. Katavasov, joka oli jo kauan sitten luvannut tulla maalle Leviniä tervehtimään, lähti hänen mukaansa.
Sergei Ivanovitsh ja Katavasov olivat tuskin ehtineet ajaa Kurskin asemalle[101], jossa tänään oli erityisen vilkas liikenne, nousta vaunuista ja etsiä silmiinsä matkatavaroiden kanssa perässä ajaneen lakeijansa, kun vapaaehtoisia ajoi neljällä ajurilla aseman eteen. Joukko hienostonaisia otti heidät vastaan kukkakimpuin ja seurasi heitä sisälle asemarakennukseen suuren kansanjoukon saattamana.
Odotussalin ovella yksi vastaanottajanaisista kääntyi SergeiIvanovitshin puoleen.
— Oletteko tekin saattamassa? hän kysyi ranskaksi.
— Ei, ruhtinatar, olen itse lähdössä. Menen vähän lepäämään veljeni luo. Oletteko te aina saattamassa, kun vapaaehtoisia lähtee? sanoi Sergei Ivanovitsh tuskin huomattavasti hymyillen.
— Eihän sitä muuta voi! vastasi ruhtinatar. — Eikö meiltä olekin lähetetty jo kahdeksansataa? Malvinski ei uskonut.
— Yhdeksättä sataa. Jos ottaa lukuun nekin, jotka ovat lähteneet toista tietä, heitä on jo yli tuhat, sanoi Sergei Ivanovitsh.
— No sitähän minä juuri sanoin! innostui ruhtinatar. — Ja eikö olekin uhrattu jo lähes miljoona ruplaa?
— Enemmän, ruhtinatar.
— Millainen on tämän päivän uutissähkösanoma? Ovatko turkkilaiset taas saaneet selkäänsä?
— Näkyvät saaneen, vastasi Sergei Ivanovitsh. He puhuivat sähkösanomasta, joka vahvisti todeksi aiemmin levineen huhun turkkilaisten tappioista ja paosta ja seuraavana päivänä odotettavissa olevasta ratkaisevasta taistelusta.
— Ai niin, tiedättekö, eräs hyvin viehättävä nuori mies on pyytänyt päästä mukaan. Minä en ymmärrä, miksi häntä ei ole tahdottu ottaa. Kuulkaa, olisitteko te niin hyvä ja kirjoittaisitte pari sanaa hänen puolestaan. Minä tunnen hänet, kreivitär Lidia Ivanovna on hänet lähettänyt.
Saatuaan ruhtinattarelta tarkempia tietoja vapaaehtoiseksi pyrkivästä nuorukaisesta Sergei Ivanovitsh meni ensimmäisen luokan vaunuun, kirjoitti kirjelapun asianomaisille ja vei sen ruhtinattarelle.
— Tiedättekö, että tunnettu kreivi Vronski matkustaa tässä junassa, sanoi ruhtinatar, kasvot voitonriemuisessa ja merkitsevässä hymyssä, kun Sergei Ivanovitsh oli taas löytänyt hänet ja antanut hänelle kirjoittamansa kirjelapun.
— Minä kuulin, että hän lähtisi, mutta en tiennyt milloin. Tässäkö junassa?
— Minä näin hänet. Hän on tuolla. Vain äiti on saattamassa häntä.Tämä on kaiketi parasta, mitä Vronski voi tehdä.
— Aivan niin.
Heidän siinä puhellessaan kansanjoukko tunkeutui heidän ohitseen ravintolahuoneeseen. Sen mukana seurattuaan he kuulivat kovan äänen ja näkivät ruokapöydän ääressä malja kädessä seisovan herran, joka piti puhetta vapaaehtoisille. "Uhraamaan voimanne uskomme, ihmiskunnan ja veljiemme edestä" herra puhui korottaen yhä ääntään. "Äiti Moskova siunaa teitä suureen työhönne. Eläköön!" päätti hän äänekkäästi ja itku kurkussa.
Kaikki huusivat "eläköön!", ja uusi joukko syöksyi saliin ja oli vähällä kaataa ruhtinattaren.
— Kas, ruhtinatar! Mitä kuuluu? sanoi yhtäkkiä paikalle ilmestynyt Stepan Arkadjevitsh kasvot säteilevässä hymyssä. — Eikö hän puhunutkin kauniisti ja lämpimästi? Bravo! Kas, tekin, Sergei Ivanovitsh! Ettekö tekin sanoisi puolestanne jotain, ymmärrättehän, rohkaisuksi. Tehän osaatte niin hyvin, lisäsi hän kunnioittavasti ja varovasti hymyillen ja tarttuen hellävaroen hänen käsikoukkuunsa.
— Ei, minä lähden heti.
— Minne?
— Maalle, veljeni luo, vastasi Sergei Ivanovitsh.
— No, siellähän te tapaatte minun vaimoni. Minä kirjoitin juuri hänelle, mutta te ehditte aiemmin perille. Olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, että tapasitte minut ja että all right. Hän kyllä ymmärtää. Niin, ja kertokaa hänelle, että minut on nimitetty siihen yhdistettyyn komiteaan… Hän kyllä ymmärtää mihin. Ne ovat niitä les petites misères de la vie humaine[102], hän sanoi ruhtinattarelle ikään kuin anteeksi pyytäen. — Ajatelkaas, että ruhtinatar Mjahkaja, ei Liza, vaan Bibich, lähettää kuin lähettääkin tuhat kivääriä ja kaksitoista sairaanhoitajatarta. Olenko minä jo kertonut teille siitä?
— Kyllä minä olen kuullut, vastasi Sergei Ivanovitsh vastahakoisesti.
— Vahinko, että te matkustatte pois, sanoi Stepan Arkadjevitsh. — Huomenna me järjestämme päivälliset kahdelle sotaanlähtijälle: pietarilaiselle Dimer-Bartnjanskille ja Grisha Veslovskille, tunnettehan? Veslovski on äskettäin mennyt naimisiin. Siinä vasta poika! Vai mitä, ruhtinatar?
Ruhtinatar katsahti Koznysheviin vastaamatta mitään. Mutta Stepan Arkadjevitshia ei vähääkään ujostuttanut se seikka, että Sergei Ivanovitsh ja ruhtinatar näyttivät tahtovan päästä hänen seurastaan. Hän hymyili ja katseli milloin ruhtinattaren hatun sulkaa, milloin ohikulkijoita, ikään kuin muistellen jotain. Nähdessään naisen, jolla oli rahankeräyslipas, hän kutsui tämän luokseen ja pani siihen viiden ruplan setelin.
— En voi tyynesti katsella noita lippaita niin kauan kuin minulla on rahaa, hän sanoi. — Mitäs arvelette tämänpäiväisestä sähkösanomasta? Kunnon poikia ne montenegrolaiset!
— Mitä te sanotte! hän huudahti, kun ruhtinatar ilmoitti Vronskin matkustavan tässä junassa. Hetkiseksi hänen kasvonsa synkistyivät ja niistä kuvastui suru, mutta kun hän vähän ajan päästä keveästi notkuvin jaloin ja poskipartaansa silitellen astui huoneeseen, jossa Vronski oli, ei hän enää ollenkaan muistanut epätoivoista itkuaan sisarensa ruumiin ääressä; hän näki Vronskissa vain sankarin ja vanhan ystävän.
— Niin paljon puutteita kuin hänessä onkin, ei häntä silti voi tuomita, sanoi ruhtinatar Sergei Ivanovitshille, kun Oblonski oli lähtenyt heidän luotaan. — Aito venäläinen, slaavilainen luonne! Minä vain pelkään, että hänen näkemisensä tuottaa Vronskille mielipahaa. Oli miten oli, mutta minua liikuttaa sen miehen kohtalo. Puhutelkaa häntä matkalla, sanoi ruhtinatar.
— Kenties, jos saan tilaisuuden.
— Minä en ole koskaan pitänyt hänestä. Mutta tämä sovittaa paljon. Oletteko kuullut, että hän vie koko eskadroonan omalla kustannuksellaan?
— Niin ovat kertoneet.
Kuului kellon soitto. Kaikki kiiruhtivat ovea kohti.
— Tuolla hän tulee! sanoi ruhtinatar viitaten Vronskiin, joka pitkä päällystakki yllään ja leveälierinen musta hattu päässä käveli käsikoukkua äitinsä kanssa. Oblonski kulki hänen rinnallaan jutellen vilkkaasti jostain.
Vronski katsoi eteensä kulmat kurtussa, ikään kuin ei olisi kuullutStepan Arkadjevitshin puhetta.
Luultavasti Oblonskin huomautuksen johdosta hän käänsi hiukan päätään sinne päin, missä ruhtinatar ja Sergei Ivanovitsh seisoivat, ja kohotti vaiti hattuaan. Hänen vanhentuneet ja kärsimyksestä kertovat kasvonsa näyttivät kivettyneiltä.
Tultuaan vaununsa luo hän antoi äitinsä mennä edeltä ja katosi vaunuosastoonsa.
Asemasillalla kajahti keisarihymni ja moninkertaiset hurraa- ja eläköönhuudot. Muuan vapaaehtoisista, pitkä ja hyvin nuori mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, kumarteli erityisen näkyvästi ja heilutteli huopahattuaan ja kukkavihkoaan päänsä yllä. Hänen takaansa kurkotteli ja kumarteli kaksi upseeria ja vanhempi parrakas mies, jolla oli päässään rasvainen lippalakki.
Sanottuaan hyvästit ruhtinattarelle Sergei Ivanovitsh nousi seuraansa liittyneen Katavasovin kanssa täyteen sullottuun vaunuun, ja juna lähti.
Tsaritsynin asemalla oli laulukuoro junaa vastassa. Taaskin vapaaehtoiset kurkottelivat ja kumartelivat, mutta Sergei Ivanovitsh ei kiinnittänyt heihin huomiota; hän oli ollut siksi paljon tekemisissä vapaaehtoisten kanssa ja tunsi niin hyvin näiden perustyypin, ettei se enää kiinnostanut häntä. Sen sijaan Katavasov, joka ahkerana tiedemiehenä oli pysynyt syrjässä näistä asioista, oli hyvin utelias kuulemaan jotain vapaaehtoisista ja kyseli yhtä ja toista Sergei Ivanovitshilta.
Sergei Ivanovitsh neuvoi häntä menemään hetkeksi toiseen luokkaan juttelemaan heidän kanssaan. Seuraavalla asemalla Katavasov teki hänen neuvonsa mukaan.
Hän meni toiseen luokkaan ja teki tuttavuutta vapaaehtoisten kanssa. He istuivat vaunun nurkassa äänekkäästi jutellen ja näyttivät tietävän, että matkustajien huomio suuntautui heihin. Kaikkein kovaäänisin oli pitkä, matalarintainen nuorukainen. Hän oli nähtävästi juovuksissa ja kertoi jostain oppilaitoksessaan sattuneesta tapauksesta. Häntä vastapäätä istui keski-ikäinen upseeri yllään kaartilaispuvun itävaltalainen sotilasihokas. Hän kuunteli hymyillen kertojaa ja koetti hillitä tätä. Kolmas, tykistöupseeri, istui matka-arkullaan heidän vieressään. Neljäs nukkui. Ryhdyttyään keskustelemaan nuorukaisen kanssa Katavasov sai tietää, että hän oli rikas moskovalainen kauppiaanpoika, joka jo kahdenkymmenen vuoden iässä oli ehtinyt tuhlata koko suuren omaisuutensa. Hän näytti heikolta ja hemmotellulta eikä sen vuoksi miellyttänyt Katavasovia; hän oli nähtävästi vakuuttunut sankarityönsä suuruudesta ja ryypiskelyn innostamana kerskaili siitä mitä vastenmielisimmällä tavalla.
Toinen, eron saanut upseeri, teki myös epämiellyttävän vaikutuksen Katavasoviin. Se mies oli kokeillut ties mitä. Hän oli ollut rautatievirkailijana, isännöitsijänä ja tehtailijana ja puhui kaikesta käyttäen aivan tarpeettomasti ja väärin tieteellisiä nimityksiä.
Toisin kuin edelliset, miehistä kolmas, tykistöläinen, miellytti Katavasovia kovasti. Hän oli vaatimaton ja hiljainen mies, joka nähtävästi uhkui kunnioitusta entisen kaartinupseerin arvoa ja nuoren kauppiaan sankarillista uhrautuvaisuutta kohtaan eikä puhunut mitään omasta itsestään. Kun Katavasov kysyi häneltä, mikä oli saanut hänet lähtemään Serbiaan, hän vastasi vaatimattomasti:
— No kun muutkin menevät. Täytyyhän niitä serbialaisiakin auttaa.Sääliksi käy.
— Varsinkin teitä tykistöläisiä kuuluu siellä olevan vähän, sanoiKatavasov.
— Minäkään en ole ollut kauan tykistössä; ehkä määräävätkin jalka- tai ratsuväkeen.
— Kuinka niin, kun juuri tykistöläisistä on suurin puute? sanoi Katavasov päätellen tykistöläisen iästä, että hänellä täytyi olla jo huomattava virka-arvo.
— Minä en ole ollut paljon tykistössä, erosin jo junkkerina, hän sanoi ja alkoi selittää, miksi ei ollut suorittanut tutkintoa.
Katavasovin saama yleisvaikutelma oli epäedullinen, ja kun vapaaehtoiset olivat menneet asemalle juomaan, Katavasov päätti tutkia, minkä vaikutelman muut matkustajat olivat vapaaehtoisista saaneet. Vaunussa oli muuan vanha sotilastakkinen matkustaja, joka oli koko ajan kuunnellut Katavasovin ja vapaaehtoisen keskustelua. Jäätyään hänen kanssaan kahden Katavasov kääntyi hänen puoleensa.
— Kuinka monenlaisissa asemissa kaikki nuo sotaanlähtijät ovatkaan olleet, sanoi Katavasov epämääräisesti haluten ilmaista oman kantansa ja ottaa selvän ukon kannasta.
Ukko oli sotilas, joka oli ottanut osaa kahteen sotaretkeen. Hän tiesi mitä sotilaanaolo merkitsee, ja noiden herrojen näöstä ja puheista ja siitä uljuudesta, jota he osoittivat pullon kallistamisessa, hän päätti, että he olivat huonoja sotilaita. Hän oli sitä paitsi kotoisin maaseutukaupungista ja hänen olisi tehnyt mieli kertoa, että heidän kaupungistaan oli lähtenyt vapaaehtoiseksi muuan juopoksi ja varkaaksi tunnettu entinen sotamies, jota kukaan ei enää tahtonut ottaa työhön. Mutta tietäen kokemuksesta, kuinka vaarallista nykyisen mielialan vallitessa oli mennä sanomaan mitään moittivaa vapaaehtoisista, hänkin koetti vakoilla Katavasovia.
— No siellä kyllä tarvitaan väkeä. Sanotaan, että serbiupseereista ei ole mihinkään.
— Niin, ja nämähän ovat niin hurjia, hän sanoi silmät naurussa. He alkoivat jutella viimeisestä sotauutisesta, ja kumpikin salasi toiseltaan olevansa ymmällä siitä, ketä vastaan seuraavan päivän taistelu käytäisiin, koska viimeisen tiedonannon mukaan turkkilaiset oli täydellisesti tuhottu kaikissa asemissaan. Näin he erosivat paljastamatta toisilleen omaa kantaansa.
Palattuaan omaan vaunuunsa Katavasov kertoi tahtomattaan vilpistellen Sergei Ivanovitshille huomionsa vapaaehtoisista, jotka hänen kuvauksensa nojalla olivat oivallisia, kunnon poikia.
Suurella kaupunkiasemalla vapaaehtoisia tervehdittiin taas lauluin ja huudoin, taaskin yleisön seassa kierteli miehiä ja naisia rahakeräyslippaineen, ja läänin pääkaupungin hienostonaiset toivat kukkavihkoja vapaaehtoisille ja kulkivat heidän jäljessään ravintolan puolelle; mutta tämä kaikki oli jo paljon vähäisempää ja mitättömämpää kuin Moskovassa.
Junan seistessä läänin pääkaupungin asemalla Sergei Ivanovitsh käveli edestakaisin asemasillalla menemättä ollenkaan ravintolaan.
Kulkiessaan ensimmäisen kerran Vronskin osaston ohi hän huomasi ikkunan olevan verhon peitossa. Mutta astellessaan toisen kerran ohi hän näki vanhan kreivittären ikkunan luona. Tämä kutsui Koznyshevin luokseen.
— Saatan poikaani Kurskiin saakka, sanoi kreivitär.
— Niin olen kuullut, Sergei Ivanovitsh sanoi pysähtyen ikkunan luo ja kurkistaen sisään. — Kovin kaunis teko pojaltanne! hän lisäsi huomatessaan, ettei Vronski ollut vaununosastossa.
— Niin, mitäpä muutakaan hän onnettomuuden jälkeen enää voisi tehdä.
— Miten kauhea tapaus! sanoi Sergei Ivanovitsh.
— Voi, mitä kaikkea olen saanut kokea! Tulkaa sisään… Voi, mitä minä olen saanut kokea, toisti hän, kun Sergei Ivanovitsh oli tullut sisään ja istuutunut hänen viereensä sohvalle. — Sitä ei voi kuvitella! Kuuteen viikkoon hän ei puhunut mitään kenenkään kanssa, ja söi vain silloin, kun minä rukoilin häntä syömään. Eikä häntä voinut hetkeksikään jättää yksin. Me piilotimme kaiken, millä hän olisi voinut tappaa itsensä; me asuimme kyllä alakerrassa, mutta mistään ei voinut olla varma. Te kai tiedätte, että poikani jo kerran ennenkin yritti ampua itsensä tuon saman naisen tähden, sanoi vanha rouva, ja kurtisti kulmiaan muistaessaan tuon tapauksen. — Niin, hän lopetti elämänsä niin kuin sellaisen naisen kuuluikin se lopettaa. Hänen piti saada kuollakin alhaisesti, inhottavasti.
— Me emme kelpaa tässä tuomareiksi, kreivitär, sanoi Sergei Ivanovitsh huoaten, — mutta minä ymmärrän, miten raskasta se on ollut teille.
— Oi, älkää puhukokaan! Minä asuin maatilallani ja poikani oli käymässä luonani. Tuotiin eräs kirjelappu. Hän kirjoitti vastauksen ja lähetti sen. Me emme tienneet, että se nainen oli siellä asemalla. Minä olin juuri ehtinyt mennä makuukamariini, kun minun Maryni kertoi minulle, että eräs ylhäisönainen oli heittäytynyt junan alle asemalla. Oli aivan kuin salama olisi iskenyt minuun. Minä käsitin heti, että se oli hän. Minä kielsin heti kertomasta pojalleni. Mutta muut olivat jo puhuneet. Hänen kuskinsa oli ollut siellä ja nähnyt kaiken. Kun minä juoksin hänen huoneeseensa, hän oli aivan kuin järjiltään — oli kammottavaa katsoa häntä. Sanomatta sanaakaan hän ajoi sinne. En tiedä mitä kaikkea siellä sitten tapahtui, mutta hänet tuotiin kotiin aivan kuin kuolleena. Minä en olisi tuntenut häntä. Prostration complète[103], sanoi lääkäri. Sitten alkoi miltei raivohulluus. Oi, ei puhuta siitä enää! sanoi kreivitär heilauttaen kättään kuin karkottaakseen sen kaiken mielestään. — Kauheaa aikaa! Ei, sanokaa mitä hyvänsä, hän oli huono nainen. Kaikenlaisia hurjia ja mielettömiä intohimoja niitä onkin! Teki kaiken pelkästä erikoisuudentavoittelusta. Siinä hän sen erikoisuutensa nyt osoitti! Tuhosi itsensä ja kaksi hyvää ihmistä — oman miehensä ja minun poikaraukkani!
— Tiedättekö mitään hänen miehestään, kreivitär? kysyi SergeiIvanovitsh.
— Hän otti tytön luokseen. Aljosha oli alkuaikoina suostuvainen kaikkeen. Mutta nyt häntä vaivaa kauheasti, että hän antoi tyttärensä vieraan ihmisen huostaan. Hän ei voi kuitenkaan ottaa sanaansa takaisin. Karenin kävi hautajaisissa. Mutta me järjestimme niin, ettei hänen ja Aljoshan tarvinnut tavata toisiaan. Hänen, Kareninin, oli sentään helpompi kestää isku. Hänhän pääsi siten kahleistaan. Mutta minun poikarukkani oli antautunut kokonaan sille naiselle, jättänyt hänen takiaan kaikkensa — virkauransa, seuraelämän ja minut, eikä tuo nainen sittenkään säälinyt häntä, vaan tahallaan tuhosi hänet kokonaan. Ei, sanokaa mitä tahdotte, jo sellainen kuolemakin todistaa, että hän oli alhainen, uskontoa vailla oleva nainen. Suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta minä vihaan hänen muistoansakin, kun näen poikani tuhoutuvan.
— Kuinka poikanne voi nykyään?
— Jumalan onni tämä Serbian sota. Minä olen liian vanha sitä ymmärtämään, mutta hänelle se tuli kuin Jumalan lähettämänä. Minua hänen äitinään se kyllä pelottaa, ja sanotaanpa sitäkin, että ce n'est pas très hien vu à Petersbourg[104]. Mutta mitäpä minä voin tehdä! Hänen ystävänsä Jashvin, joka oli pelannut kaiken omaisuutensa, lähti Serbiaan. Matkalla hän poikkesi Aljoshan luona ja sai hänetkin lähtemään sinne. Se kiinnostaa häntä nyt edes jonkin verran. Koettakaa tekin puhua hänen kanssaan ja virkistää häntä, olkaa niin hyvä. Hän on niin suruissaan. Kaiken lisäksi hänen hampaitaankin on alkanut särkeä. Hän olisi varmaan hyvillään, jos saisi tavata teitä. Olkaa hyvä ja puhukaa hänen kanssaan; hän kävelee junan toisella puolella olevalla sillalla.
Sergei Ivanovitsh sanoi, että hänestäkin olisi hyvin hauska tavataVronski, ja meni junan toiselle puolen.
Vronski käveli edestakaisin asemasillalle kasattujen viljasäkkien pitkässä iltavarjossa. Hattu silmillä ja kädet pitkän päällystakin taskuissa hän asteli kuin peto häkissään, kääntyen aina nopeasti ympäri kaksikymmentä askelta käveltyään. Sergei Ivanovitshin mielestä Vronski ei ollut huomaavinaan hänen lähestymistään, mutta se ei vaivannut häntä, sillä hänellä ei ollut mitään henkilökohtaisia asioita selvitettävänä Vronskin kanssa.
Tällä hetkellä Vronski oli Sergei Ivanovitshin silmissä suuren tehtävän tärkeä suorittaja, ja Koznyshev katsoi velvollisuudekseen kannustaa häntä ja osoittaa hänelle hyväksymisensä. Hän astui Vronskin luo.
Vronski pysähtyi ja katsoi häneen tarkkaavaisesti. Tunnistaessaan tulijan Sergei Ivanovitshiksi hän astui pari askelta tätä vastaan ja puristi lujasti tämän kättä.
— Ehkä ette olisi tahtonut tavata minua, sanoi Sergei Ivanovitsh; — mutta enkö voisi mitenkään olla teille avuksi?
— Tuskinpa minun on ketään niin vähän ikävä tavata kuin teitä, sanoi Vronski. — Suokaa anteeksi, mutta minun elämässäni ei ole mitään hyvää.
— Minä ymmärrän sen ja tahdoin vain tarjota teille apuani, sanoi Sergei Ivanovitsh katsellen Vronskin kärsiviä kasvoja. — Ettekö tarvitse kirjettä Risticille tai Milanille?
— Ei, ei! sanoi Vronski ymmärtäen vaivoin, mistä oli kysymys. —Jos haluatte, niin kävellään vähän. Vaunussa on tukahduttavaa. Niin,kirjettäkö? Ei, kiitos vain. Kuolemiseen ei tarvita suosituskirjeitä.Turkkilaisille kenties… voisi suositella, hän lisäsi hymyillen.Silmien ilme pysyi vihaisen kärsivänä.
— Niin, mutta teidän olisi kai helpompi selvittää siellä asianne, jos asianomaiset saisivat tietoa teistä. Aivan niin kuin tahdotte. Vapaaehtoisia vastaan on jo tehty niin paljon kaikenlaisia hyökkäyksiä, että teidänlaisenne mies kohottaa heidän asemaansa yleisön silmissä.
— Minunlaiseni mies, vastasi Vronski, — on siitä hyvä, ettei elämä ole hänelle minkään arvoinen. Fyysistä tarmoa minulla taas on riittävästi raivatakseni itselleni tien rintaman läpi tai kaatuakseni, siitä olen varma. Olen hyvilläni, että on olemassa jotain, minkä vuoksi voin antaa elämäni, joka ei minua enää viehätä. Kelpaahan edes jollekin, ja hän väräytti kärsimättömästi leukapieltään hellittämättömän hammaskivun takia. Kipu muutti väkisinkin hänen ilmeensä toisenlaiseksi kuin miltä hän olisi tahtonut näyttää.
— Siellä te virkoatte uuteen elämään, saattepa nähdä, sanoi Sergei Ivanovitsh tuntien itsensä liikuttuneeksi. — Omien veljien vapauttaminen ikeen alta on sekä elämän että kuoleman arvoinen päämäärä. Luoja suokoon teille ulkonaista menestystä ja sisäistä rauhaa, lisäsi hän ja ojensi kätensä.
Vronski puristi sitä lujasti.
— Aseeksi minä voin vielä kelvata johonkin. Mutta ihmisenä olen pelkkä raunio, lausui hän painokkaasti.
Hampaan jäytävä kolotus toi hänen suuhunsa liikaa sylkeä ja esti häntä puhumasta. Hän vaikeni ja katsoi kiskoja pitkin vitkaan liukuvan hiilivaunun pyöriä.
Ja yhtäkkiä kokonaan toinen vaiva, piinallinen sisäinen tukala olo sai hänet hetkeksi unohtamaan hammaskipunsa. Hiilivaunun ja kiskojen näky ja keskustelu tuttavan kanssa, jota hän ei ollut tavannut onnettomuuden jälkeen, toi Vronskille yhtäkkiä mieleen hänet, tai oikeammin sen, mitä hänestä oli ollut jäljellä silloin kun Vronski oli kuin järjetön syöksynyt rautatieaseman kasarmiin: pöydällä vieraiden keskellä häpeämättä viruvan, vielä elämäntäyteisen verisen ruumiin, takakenossa olevan, ehyenä säilyneen pään raskaine palmikkoineen ja ohimoille kihartuvine hiuksineen. Ihanille kasvoille oli jäänyt outo ilme: se oli puoliavoimien punaisten huulien liepeillä säälittävä ja auki jääneissä silmissä kammottava. Kasvot näyttivät toistavan ääneen ne kamalat sanat tulevasta katumuksesta, jotka hän kerran heidän riidellessään oli Vronskille sanonut.
Vronski koetti muistella Annaa sellaisena kuin hän oli ollut heidän tavatessaan toisensa ensimmäisen kerran niin ikään rautatieasemalla, — salaperäisenä, ihanana, rakastavana, onnea etsivänä ja antavana eikä katkeran kostonhaluisena, jollaisena Vronski muisti hänet viimeisiltä ajoilta. Vronski koetti muistella heidän yhdessäolonsa parhaimpia hetkiä; mutta ne olivat nyt iäksi pilalla. Hänen mieleensä palasi vain voitostaan ilkkuva nainen, joka oli täyttänyt uhkauksensa ja painanut hyödyttömän, ikuisesti jäytävän katumuksen hänen sieluunsa. Hän ei enää tuntenut hammassärkyä, ja hänen kasvonsa värähtelivät tukahdetusta itkusta.
Asteltuaan pari kertaa vaiti jauhosäkkien ohi ja saatuaan taas tunteensa hallintaan hän kääntyi tyynenä Sergei Ivanovitshin puoleen:
— Ettekö ole saanut sähkösanomaa eilisen jälkeen? Niin, ovat voittaneet kolmannen kerran, mutta huomiseksi odotetaan ratkaisevaa taistelua.
Keskusteltuaan vielä Milanin julistamisesta kuninkaaksi ja niistä tärkeistä seurauksista, joita sillä saattaisi olla, he erosivat toisen soiton jälkeen ja menivät kumpikin omaan vaunuunsa.
Koska Sergei Ivanovitsh ei ollut voinut tietää milloin pääsisi lähtemään, hän ei ollut lähettänyt veljelleen sähkösanomaa tulostaan eikä tilannut hevosia vastaan. Levin ei ollut kotosalla, kun Katavasov ja Sergei Ivanovitsh kello 12:n aikaan päivällä saapuivat kartanon kuistin eteen pienissä vuokrarattaissa, pölyisinä kuin murjaanit. Kitty, joka istui kuistilla isänsä ja sisarensa kanssa, tunsi lankonsa ja juoksi alas häntä vastaan.
— Kuinka te saatoitte olla ilmoittamatta tulostanne, Kitty sanoi ojentaen kätensä Sergei Ivanovitshille ja kurottaen otsansa hänen suudeltavakseen.
— Me pääsimme mainiosti näinkin eikä tarvinnut häiritä teitä, Sergei Ivanovitsh vastasi. — Minä olen niin pölyinen, että pelottaa koskea. En tiennyt milloin pääsisin, oli niin paljon työtä. Teillä on kaikki ennallaan, hän lisäsi hymyillen, — te nautitte yhä hiljaista onneanne täällä rauhan satamassa. Tässä on nyt ystävämme Fjodor Vasiljevitsh hänkin tuli viimein.
— Mutta minä en ole murjaani; peseydyttyäni olen kyllä ihmisen näköinen, sanoi Katavasov leikkisästi antaen kättä ja hymyillen hampaat tummien kasvojen keskeltä erikoisesti välkkyen.
— Kostja tulee hyvin iloiseksi. Hän meni ulkokartanoon. Hänen pitäisi pian tulla.
— Harjoittaa yhä maataloutta. Rauhan satamapa tosiaankin, sanoi Katavasov. — Kaupungissa ei tiedetä mistään muusta kuin Serbian sodasta. Kuinkas minun ystäväni siihen suhtautuu? Varmaan jotenkin eri tavalla kuin muut ihmiset?
— No ei, ihan tavallisesti. Niin kuin toisetkin, vastasi Kitty ja katsahti hieman hämillään Sergei Ivanovitshiin. Minä lähetän heti hakemaan häntä. Isä on nyt meillä. Hän tuli äskettäin ulkomailta.
Lähdettyään hakemaan Leviniä ja toimitettuaan pölyn peittämät vieraat peseytymään, toisen kirjastohuoneeseen, toisen entiseen Dollyn huoneeseen, ja käskettyään valmistaa vieraille aamiaista Kitty juoksi kuistikolle käyttäen hyväkseen täyttä liikkumisvapauttaan, jota oli ollut vailla raskautensa aikana.
— Sergei Ivanovitsh ja professori Katavasov tulivat, hän sanoi.
— Vai niin, ja vielä näin kuumana aikana! sanoi ruhtinas.
— Ei, isä, hän on hyvin herttainen ja Kostjakin pitää hänestä kovasti, sanoi Kitty anovasti hymyillen, sillä hän oli huomannut ivallisen ilmeen isänsä kasvoilla.
— Enhän minä mitään sanokaan.
— Mene sinä, sisko hyvä, heidän luokseen, Kitty pyysi sisartaan, — ja pidä heille seuraa. He ovat tavanneet Stivan asemalla, hän oli lähettänyt terveisiä. Minä käyn sillä aikaa pikku Mitjan luona. Lapsirukka ei ole saanut ruokaa sitten aamun. Hän on nyt varmaan herännyt ja huutaa kovasti. — Tuntien maidon herunnan rinnassaan Kitty meni nopeasti lastenkamariin.
Hän oli tosiaankin arvannut oikein. Hänen siteensä lapseen oli vielä niin läheinen, että hän tiesi oman maitonsa herunnasta lapsen kaipaavan ruokaa.
Jo ennen tuloaan lastenkamarin lähelle hän tiesi lapsen huutavan. Niin todella olikin. Kuullessaan hänen äänensä Kitty kiiruhti askeliaan. Mitä enemmän hän kiiruhti, sitä enemmän poika huusi. Ääni oli raikas ja terve, mutta nälkäinen ja kärsimätön.
— Joko se on kauankin huutanut? Kitty kysyi hätäisesti istuutuen tuolille ja valmistautuen imettämään. — No, antakaa nyt hänet tänne, pian. Kyllä te olette hidas, hän sanoi lapsenhoitajalle. — Pankaa myssy sitten myöhemmin.
Poika huusi ahnaasti, täyttä kurkkua.
— Odottakaahan nyt vähän, sanoi Agafja Mihailovna, joka oli melkein aina lastenkamarissa. — Täytyy ensin laittaa kuntoon. Ai ai! hän viihdytteli lasta äidistä välittämättä.
Hoitaja vei lapsen äidille. Agafja Mihailovna seurasi häntä hellyydestä leppein kasvoin.
— Tuntee se, tuntee. Niin totta kuin minä olen tässä, se tunnisti minut, Katerina Aleksandrovna! huusi Agafja Mihailovna kilpaa lapsen kanssa.
Mutta Kitty ei kuunnellut hänen sanojaan. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi samassa suhteessa kuin lapsenkin.
Hätäilyn vuoksi asia ei pitkään aikaan ottanut luonnistuakseen. Poika hamusi eri paikkaa kuin olisi pitänyt ja oli kiukuissaan.
Vihdoinkin, epätoivoisen, tikahduttavan huudon ja tyhjän nieleskelyn jälkeen toimitus onnistui. Äiti ja lapsi tunsivat rauhoittuvansa, ja kumpikin hiljeni.
— Lapsirukkahan on aivan hiessä, Kitty kuiskasi tunnustellen lasta. — Mistä te päättelette, että se tunnistaa? lisäsi hän seuraten lapsensa silmiä, jotka hänestä näyttivät katselevan veitikkamaisesti otsalle valuneen myssyn alta. Lapsen pienet posket pullistuivat ja painuivat sisään tasaiseen tahtiin, ja sen punakkakämmeninen pikku käsi pyöri ilmassa.
— Ei voi olla totta! Jos hän tunnistaisi, niin minut kai hänen ensimmäisenä pitäisi tunnistaa, vastasi Kitty hymyillen Agafja Mihailovnan väitteeseen.
Hän hymyili, sillä sydämessään hän tiesi, että lapsi kyllä tunnisti Agafja Mihailovnan, kuten se tunsi, tiesi ja ymmärsi paljon muutakin, paljon sellaistakin, jota kukaan muu ei tiennyt ja jota hän, äiti itse, oli oppinut tietämään ja ymmärtämään juuri lapseltaan. Agafja Mihailovna, lastenhoitaja, isoisä ja jopa isäkin pitivät Mitjaa elävänä olentona, joka vaati pelkkää aineellista huolenpitoa; mutta äiti oli jo kauan sitten havainnut hänet henkiseksi olennoksi, jonka kanssa hänellä oli jo kokonainen sarja henkisyyteen perustuvia suhteita.
— No, kunhan herää, niin saatte itse nähdä, jos Jumala suo. Kun minä teen tällä lailla, niin se kullanmuru alkaa säteillä kuin mikäkin päivänpaiste, kertoi Agafja Mihailovna.
— No hyvä, hyvä, sittenhän näemme, Kitty kuiskasi. — Torkkuu jo.Menkää nyt hiljaa pois.
Agafja Mihailovna poistui varpaisillaan huoneesta; lapsenhoitaja veti alas rullaverhon, ajoi kärpäset pois kehdon musliinikaihtimen alta, päästi ulos ikkunaruutuja hakanneen paarman ja istuutui sitten äidin ja lapsen luo leyhyttelemään kuihtunutta koivunoksaa.
— Helle on, helle! Kunpa antaisi Jumala sateen tulla, sanoi hän.
— Niin, niin, sh-sh-sh… Kitty vastasi vain keinutellen hiljaa vartaloaan ja puristaen hellästi pientä pulleaa kättä, joka oli ranteesta kuin näkymättömän rihman kiristämä ja jota Mitja hiljaa heilutteli, milloin avaten, milloin sulkien silmänsä. Tuo käsi ei antanut rauhaa Kittylle: hänen olisi tehnyt mieli suudella sitä, mutta hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Viimein käsi lakkasi liikkumasta ja silmät painuivat umpeen. Vain silloin tällöin lapsi kohotti imiessään pitkät silmäripsensä ja katsahti äitiinsä kostein, puolihämärässä tummilta näyttävin silmin. Hoitaja lakkasi leyhyttelemästä ja torkkui. Yläkerrasta kuului vanhan ruhtinaan äänen jyminä ja Katavasovin nauru.
"Ovatpa päässeet keskusteluun ilman minuakin", ajatteli Kitty, "mutta ihme, ettei Kostjaa kuulu. On kai taaskin poikennut mehiläistarhaan. Vaikka onkin vähän surullista, että hän on siellä niin paljon, olen siitä kuitenkin hyvilläni. Se kiinnostaa häntä. Nyt hän on tullut paljon iloisemmaksi ja tyynemmäksi kuin keväällä. Silloin hän olikin niin synkkä ja rauhaton, että minua oikein pelotti. Kuinka hassu hän on!" mietti hän hymyillen.
Kitty tiesi mikä hänen miestään oli vaivannut. Hänen oma epäuskonsa. Vaikkakin Kittyn, jos häneltä olisi sitä kysytty, olisi täytynyt myöntää, että hänen miehensä joutuisi tulevassa elämässä kadotukseen epäuskonsa tähden, ei tuo epäusko tehnyt Kittyä kovinkaan onnettomaksi; hän, joka uskoi, ettei epäuskoinen voinut pelastua, ja rakasti miehensä sielua enemmän kuin mitään koko maailmassa, voi ajatella hymyillen tämän epäuskoa ja pitää tätä hassuna.
"Mitä varten hän sitten vuosikaudet lukee kaiken maailman filosofeja?" mietti Kitty. "Totta kai hän ymmärtää mitä niissä on. Jos niissä on valhetta, niin mitä niitä lukee? Hänhän itse sanoo tahtovansa uskoa. Miksi hän ei sitten usko? Kaiketi siksi, että ajattelee liiaksi. Ja sen hän tekee seuran puutteessa. Kun hän on aina vain yksin. Eihän hän meidän kanssamme voi kaikesta puhua. Luulisi hänen ilostuvan vieraistaan. Hän juttelee varmaan mielellään Katavasovin kanssa", mietti Kitty ja siirtyi samassa ajattelemaan sitä, olisiko mukavampi antaa Katavasovin nukkua samassa huoneessa Sergei Ivanovitshin kanssa vaiko erikseen. Silloin hänen mieleensä johtui äkkiä ajatus, joka sai hänet vavahtamaan ja häiritsi Mitjaakin, joka sen vuoksi katsahti ankarasti äitiinsä. "Pyykkäri ei ole vielä tuonut liinavaatteita, ja kaikki vieraslakanat ovat likaiset. Kunpa Agafja Mihailovna ei panisi Sergei Ivanovitshille toisten käyttämiä lakanoita." Pelkkä ajatuskin sai Kittyn punastumaan.
"No, minä hoidan sen", päätti hän; ja palatessaan entisiin mietteisiinsä hän muisti jonkin tärkeän ajatuksen jääneen kesken ja alkoi muistella, mitä se oli. "Niin, Kostjan epäusko", muisti hän ja hänen suunsa vetäytyi hymyyn.
"Niin, olkoon hän vain sellainen kuin on. Eipähän ainakaan näyttele uskonnollisuutta niin kuin rouva Stahl ja niin kuin minäkin olin vähällä ruveta tekemään silloin ulkomailla ollessani."
Hänen mieleensä palasi taas elävänä ja voimakkaana Levinin hyvyys, joka äskettäin oli taas tullut selvästi ilmi. Pari viikkoa sitten Dolly oli saanut Stepan Arkadjevitshilta katuvaisen kirjeen, jossa tämä rukoili vaimoaan pelastamaan hänen kunniansa ja myymään oman maatilansa hänen velkojensa maksuksi. Dolly oli ollut epätoivoissaan, vihannut, halveksinut ja surkutellut miestään, päättänyt ottaa avioeron ja olla myöntymättä hänen pyyntöönsä, mutta oli lopulta kuitenkin suostunut myymään osansa perintötilasta. Väkisinkin heltymyksestä hymyillen Kitty muisteli, kuinka Levin oli ujosti ja kömpelösti sekaantunut asiaan ja kuinka hän keksittyään ainoan keinon, jolla saattoi loukkaamatta auttaa Dollyä, oli ehdottanut, että Kitty antaisi sisarelleen oman osansa perintötilasta, mikä ei aikaisemmin ollut johtunut Kittyn mieleen.
"Voiko sellainen ihminen olla jumalaton? Jolla on niin hellä ja hienotunteinen sydän, ettei tahtoisi loukata lastakaan! Kaikki muille, ei mitään itselleen. Sergei Ivanovitshkin pitää Kostjaa luonnollisena työnjohtajana tilalla. Samoin hänen sisarensa. Nyt on Dolly lapsineen hänen holhottavanaan. Ja kuinka paljon hänen luonaan käy joka päivä talonpoikia, ikään kuin hän olisi velvollinen palvelemaan heitä."
"Niin, tule vain sellaiseksi kuin isäsi, tule vain sellaiseksi", sanoi Kitty antaen Mitjan hoitajalle ja koskettaen huulillaan lapsen poskea.
Siitä hetkestä asti, jolloin Levin nähdessään rakkaan veljensä kuolevan, oli ensimmäisen kerran tarkastellut elämän ja kuoleman kysymyksiä niiden "vakaumusten" läpi, jotka kahdennestakymmenestä ikävuodesta alkaen olivat vähitellen, hänen itsensä sitä huomaamatta, tunkeneet tieltään hänen lapsuuden ja nuoruuden aikaiset uskomuksensa, hän oli kauhistunut kuolemaa ja vielä enemmän elämää, jota ei valaissut pieninkään tieto siitä, mistä, minkä tähden, mitä varten ja mitä se oli. Organismi, sen hajoaminen, aineen häviämättömyys, voiman säilymisen laki ja kehitys olivat sanoja, jotka olivat tulleet hänen entisen uskonsa sijalle. Nämä sanat ja niihin liittyvät käsitteet olivat erittäin sopivia järjen tarkoituksiin; mutta elämälle ne eivät antaneet mitään, ja Levin tunsi joutuneensa samankaltaiseen asemaan kuin ihminen, joka on vaihtanut turkkinsa ohueen musliinipukuun ja joka ensimmäisen kerran pakkaseen jouduttuaan vakuuttuu järkeilyn sijasta koko olemuksellaan siitä, että on yhtä huonossa asemassa kuin alaston ja on auttamatta kohtaava tuskallisen kuoleman.
Siitä hetkestä saakka Levin oli tuntenut tietämättömyytensä vuoksi alituista pelkoa, vaikka ei ollutkaan tehnyt itselleen siitä tiliä ja vaikka olikin jatkanut elämäänsä entiseen tapaan.
Lisäksi hän aavisti hämärästi, ettei se, mitä hän nimitti vakaumuksekseen, ollut pelkkää tietämättömyyttä, vaan että tuon vakaumuksen pohjana oli sellainen ajattelutapa, joka teki mahdottomaksi sellaisen tiedon, mitä hän kaipasi.
Alkuaikoina avioelämä uusine iloineen ja velvollisuuksineen oli kokonaan tukahduttanut tämäntapaiset ajatukset; mutta viime aikoina, lapsen syntymän jälkeen, kun Levinin oli pitänyt toimettomana asua Moskovassa, hänen mieleensä oli yhä useammin ja itsepintaisemmin noussut ratkaisua vaativa kysymys.
"Jollen minä hyväksy niitä vastauksia, joita kristinusko antaa elämäni kysymyksiin, niin millaiset vastaukset hyväksyn?" kuului kysymys hänen rauhattomaksi käyneessä sielussaan. Eikä hän kyennyt koko vakaumusvarastostaan löytämään siihen minkäänlaista vastausta.
Hän oli samassa asemassa kuin ihminen, joka hakee ruokaa itselleen leikkikalu- ja asekaupoista.
Tahtomattaan ja tiedostamattaan hän etsi nyt jokaisesta kirjasta, jokaisesta keskustelusta ja jokaisesta ihmisestä suhdetta noihin kysymyksiin ja niiden ratkaisua.
Siinä häntä oudostutti ja häiritsi eniten se seikka, etteivät useimmat hänen sääty- ja ikätoverinsa, jotka olivat hänen laillaan vaihtaneet entiset uskonkappaleensa uuteen vakaumukseen, nähneet siinä mitään ongelmaa, vaan olivat täysin tyyniä ja tyytyväisiä elämäänsä. Niinpä häntä vaivasivat tärkeimmän kysymyksen ohella muutkin kysymykset. Olivatko nuo ihmiset vilpittömiä? Eivätkö he teeskennelleet? Vai käsittivätkö he kenties jotenkin toisin, selvemmin kuin hän, ne vastaukset, joita tiede antoi noihin kysymyksiin? Hän tutki tarkasti näiden ihmisten mielipiteitä ja teoksia, joissa näitä vastauksia esitettiin.
Eräs huomio, jonka hän oli tehnyt sen jälkeen, kun nuo kysymykset olivat ruvenneet kiinnostamaan häntä, oli se, että hän oli erehtynyt olettaessaan nuoruuden aikaisten ylioppilasmuistojen perusteella, että uskonto oli jo aikansa elänyt ja ettei sitä enää ollut olemassakaan. Kaikki hyvin elämäänsä elävät ja hänelle läheiset ihmiset uskoivat. Vanha ruhtinas Lvov, joka oli niin miellyttänyt häntä, samoin Sergei Ivanovitsh ja naiset uskoivat kaikki; hänen oma vaimonsa uskoi niin kuin hänkin oli uskonut varhaisessa lapsuudessaan, ja Venäjän kansasta uskoi yhdeksänkymmentä yhdeksän sadasta, koko se kansa, jonka elämä herätti hänessä suurinta kunnioitusta.
Toiseksi hän huomasi monia kirjoja luettuaan, että ihmiset, joilla oli sama vakaumus kuin hänelläkin, tyytyivät tähän vakaumukseensa sellaisenaan, mitään selittämättä, ja hylkäsivät kokonaan ne kysymykset, joihin hän haki vastausta hengen hädässä, ja koettivat ratkaista kokonaan muita, hänelle toisarvoisia kysymyksiä eliöiden kehityksestä, sielun mekaanisesta selityksestä ja niin edelleen.
Lisäksi hänelle oli vaimon synnyttäessä sattunut omituinen tapaus. Hän, uskonkieltäjä, oli rukoillut ja rukouksen hetkenä uskonut. Mutta se hetki oli mennyt, eikä hän voinut antaa silloiselle mielialalleen mitään sijaa elämässään.
Hän ei voinut tunnustaa, että oli silloin tiennyt totuuden ja oli nykyään väärässä; sillä heti kun hän rupesi sitä tyynesti ajattelemaan, kaikki hajosi pirstaleiksi; hän ei myöskään voinut katsoa silloin erehtyneensä, sillä piti arvossa silloista sieluntilaansa, ja sen selittäminen heikkouden seuraukseksi olisi ollut noiden pyhien hetkien tahraamista. Hän oli kiusallisessa ristiriidassa itsensä kanssa ja pinnisti kaikki sielunvoimansa päästäkseen siitä.
Nämä ajatukset kiertelivät hänen päässään ja vaivasivat häntä milloin lievemmin, milloin kovemmin, mutta eivät jättäneet häntä milloinkaan kokonaan rauhaan. Hän luki ja ajatteli, ja mitä enemmän hän luki ja ajatteli, sitä kauemmas hän tunsi joutuvansa päämäärästään.
Vakuututtuaan siitä, ettei löydä vastausta materialisteilta, hän oli viime aikoina Moskovassa ja maalla ruvennut lukemaan uudelleen Platonia, Spinozaa, Kantia, Schellingiä, Hegeliä ja Schopenhaueria, filosofeja, jotka eivät selittäneet elämää materialistisesti.
Hänen lukiessaan tai itse keksiessään todisteita toisia, varsinkin materialistisia oppeja vastaan, näiden filosofien ajatukset tuntuivat hänestä hedelmällisiltä; mutta aina kun hän oli lukenut tai itse keksinyt ratkaisun, toistui sama juttu. Seuratessaan pitkiä määritelmiä sellaisista asioista kuin henki, tahto, vapaus, substanssi ja antautuessaan tahallaan filosofien tai oman itsensä virittämään sana-ansaan hän luuli jo päässeensä ymmärtämisen jäljille. Mutta ei tarvinnut muuta kuin unohtaa tuo teennäinen ja mutkikas ajatuksenkulku ja suoraan elämästä palata siihen, mikä tiettyä johtolankaa seuraten oli tuntunut miellyttävän ajatusta, niin yhtäkkiä koko tuo teennäinen rakennus alkoi luhistua kuin korttitorni ja kävi selväksi, että rakennus olikin tehty noista taidokkaasti ryhmitellyistä sanoista, kokonaan riippumatta mistään elämässä järkeä tärkeämmistä asioista.
Lukiessaan Schopenhaueria hän oli kokeillut asettaa tahto-sanan tilalle sanan rakkaus, ja pari kolme päivää, niin kauan kuin hän ei ottanut välimatkaa tähän uuteen filosofiaansa, se oli tyydyttänyt häntä; mutta elämän keskeltä tarkasteltuna tämä rakennus sortui kuten muutkin ja osoittautui ohueksi musliinipuvuksi, joka ei suojannut kylmältä.
Sergei Ivanovitsh oli neuvonut häntä lukemaan Homjakovin jumaluusopillisia teoksia, ja Levin oli lukenut Homjakovin teosten toisen nidoksen. Huolimatta teoksen poleemisesta, hienostuneesta ja terävästä sävystä hän oli saanut vahvan vaikutelman tämän kirkkoa koskevasta opista. Häntä hämmästytti alkuun se Homjakovin teoksen ajatus, että jumalallisten totuuksien käsittäminen on mahdollinen ainoastaan rakkauteen perustuvalle ihmisten yhteydelle, kirkolle, mutta ei yksityiselle ihmiselle. Hän ilahtui Homjakovin ajatuksista siitä, kuinka paljon helpompi oli nykyään uskoa elävään kirkkoon, joka luo kaikki ihmisten uskonkappaleet, jonka johtajana on Jumala ja joka siksi on pyhä ja erehtymätön, ja saada siltä uskonsa Jumalaan, luomiseen, syntiinlankeemukseen ja lunastukseen, kuin aloittaa Jumalasta, kaukaisesta, salaperäisestä Jumalasta, luomisesta, jne. Mutta luettuaan sitten katolisen kirjailijan ja ortodoksisen kirjailijan kirkkohistorian ja havaittuaan molempien olemukseltaan erehtymättömien kirkkojen hylkäävän ja kieltävän toinen toisensa Levin oli kylmennyt Homjakovinkin ajatuksille, ja hänen oppinsa kirkosta oli suistunut sirpaleiksi samoin kuin filosofisetkin rakennelmat.
Koko kevään hän oli ollut rauhaton ja elänyt kauheita hetkiä.
"Ilman tietoa siitä, mitä minä olen ja mitä varten olen olemassa, ei voi elää. Sitä minä en voi tietää, siis en voi elääkään", Levin ajatteli itsekseen.
"Äärettömässä ajassa, aineen ja avaruuden äärettömyydessä syntyy pieni organismikupla, ja se kupla väreilee hetken ja särkyy, ja se kupla olen minä."
Se oli kiusallinen kanta, mutta se oli siihen suuntaan työskennelleen ihmisajatuksen vuosisataisten ponnistusten viimeinen, ainoa tulos.
Se oli viimeisin uskonnäkemys, jonka varaan rakentuivat kaikki, miltei kaikkien inhimillisen ajattelun eri alojen pohdinnat. Se oli voimassa oleva vakaumus, ja kaikista selityksistä Levin oli tahtomattaankin omaksunut tämän, joka sittenkin tuntui muita selvemmältä.
Mutta sehän oli valhetta, jonkin pahan voiman armotonta ivaa, — pahan, ilkeän voiman, jonka valtaan ei saanut alistua.
Täytyi vapautua sen kahleista. Ja vapautuminen oli jokaisen vallassa. Täytyi lopettaa tuo riippuvuus pahasta. Ainoa keino siihen oli kuolema.
Ja Levin, tuo onnellinen perheenisä ja terve mies, oli useita kertoja niin lähellä itsemurhaa, että piilotti nuoranpätkän, jottei hirttäytyisi, ja pelkäsi liikkua ase mukanaan, jottei ampuisi itseään.
Mutta Levin ei ampunut eikä hirttänyt itseään, vaan eli yhä edelleen.