Levinin suunnitelma kohtasi paljon vaikeuksia sitä täytäntöön pantaessa. Mutta hän ponnisteli voimiensa takaa ja vaikka hän ei saavuttanutkaan sitä, mitä oli tahtonut, saavutti hän kuitenkin sen, että saattoi itseään pettämättä uskoa asiansa vaivan arvoiseksi. Suurta vaikeutta tuotti se seikka, että talous oli jo käynnissä eikä sitä voinut pysäyttää ja aloittaa alusta, vaan konetta täytyi korjailla käynnin aikana.
Kun Levin kotiin saavuttuaan kertoi työnjohtajalleen uudet suunnitelmansa, tämä hyväksyi ilomielin sen osan puheesta, joka osoitti, että kaikki, mitä tähän asti oli tehty, oli joutavaa ja epäedullista. Työnjohtaja sanoi jo kauan puhuneensa samaa asiaa, vaikka häntä ei ollut kuunneltu. Levinin ehdotukseen, että jokainen työntekijä ottaisi yhtiöosakkaana osaa koko talousyritykseen, työnjohtaja suhtautui jurosti, mitään selvää mielipidettä lausumatta, ja alkoi samassa puhua huomisesta ruislyhteitten ajosta ja kesannon kertaamisesta, mistä Levin tunsi, ettei nyt ollut sen asian aika.
Puhuessaan talonpojille samasta asiasta ja tehdessään heille ehdotuksiaan maiden vuokraamisesta uusilla ehdoilla hän huomasi tuon saman vaikeuden, että kaikki olivat niin kiinni päivän työssä, ettei heillä ollut aikaa harkita yrityksen etuja ja puutteita.
Yksinkertainen karjarenki Ivan näytti hyvin käsittäneen Levinin ehdotuksen, että hän perheineen pääsisi osalliseksi karjatarhan tuotosta, ja oli asialle täysin myötätuntoinen. Mutta kun Levin koetti selittää hänelle hänen tulevia etujaan, Ivanin kasvoista paistoi rauhattomuus ja ikään kuin sääli, ettei voinut kuunnella kaikkea loppuun, ja hän keksi kiireesti jonkun työn, joka ei sietänyt lykkäystä: piti mennä heittämään hangolla heiniä häkistä, kaatamaan vettä tai luomaan lantaa.
Toinen vaikeus johtui siitä, etteivät talonpojat voittamattomassa epäluulossaan herroja kohtaan voineet uskoa, että tilanomistajalla voisi olla muuta tarkoitusta kuin talonpojan mahdollisimman suuri nylkeminen. He olivat varmoja, että herra salasi heiltä varsinaisen tarkoituksensa, puhuipa hän mitä hyvänsä. Ja selittäessään kantaansa he puhuivat paljon, mutta eivät sanoneet koskaan todellista näkökantaansa. Lisäksi (Levin tunsi äkäisen tilanhaltijan olleen oikeassa) talonpojat asettivat jokaisen sopimuksen ensimmäiseksi ja muuttumattomaksi ehdoksi sen, ettei heitä pakotettaisi mihinkään uusiin työtapoihin ja uusien työkalujen käyttöön. He myönsivät auran kyntävän paremmin ja siemennysatran toimivan joutuisammin, mutta he löysivät tuhansia syitä, joiden vuoksi eivät tahtoneet käyttää kumpaakaan, ja vaikka Levin olikin varma siitä, että viljelytehoa oli alennettava, oli hänen sääli luopua uudistuksista, joiden etevämmyys oli niin silminnähtävä. Mutta kaikista näistä vaikeuksista huolimatta Levin sai aikeensa läpi, ja syksystä asiat näyttivät rupeavan luistamaan.
Ensin Levin oli aikonut antaa koko taloutensa sellaisenaan talonpoikien — työväkensä ja työnjohtajansa — huostaan uusilla yhtiöehdoilla. Mutta varsin pian hän oli tullut huomaamaan sen mahdottomaksi ja päättänyt jakaa taloutensa pienempiin osastoihin. Karjatarha, puutarha, kasvimaat, heinämaat ja pellot useampiin osiin jaettuina muodostivat eri osastoja. Yksinkertainen karjarenki Ivan, joka Levinistä näytti parhaiten ymmärtävän asian, kokosi arttelin etupäässä omasta perheestään ja tuli karjatarhan osakkaaksi. Kaukaisen peltomaan, joka oli ollut kahdeksan vuotta kesantona, otti kuusi talonpoikaisperhettä uusilla yhdyskuntaperusteilla haltuunsa viisaan puuseppä Feodor Rezunovin avulla, ja talonpoika Surajev otti samoilla ehdoilla kaikki kasvimaat. Muu oli vielä ennallaan, mutta nämä kolme osastoa olivat uuden yrityksen alkuna ja kiinnostivat Leviniä kovasti.
Totta kyllä asiat karjatarhassa eivät toistaiseksi sujuneet entistä paremmin. Ivan vastusti kovasti lehmien sijoittamista lämpimään ja kermavoin valmistamista, väittäen lehmien kylmässä tarvitsevan vähemmän ruokaa ja smetanavoin syntyvän joutuisammin, ja vaati palkkaa vanhaan tapaan välittämättä vähääkään siitä, että hänen saamansa rahat olivat etukäteen otettua voitto-osuutta eivätkä suinkaan palkkaa.
Totta sekin, että Feodor Rezunovin yhdyskunta jätti vastoin sopimusta takapellon kynnön ennen kylvöä kertaamatta puolustautuen sillä, että aika oli niin lyhyt. Ja vaikka tuon yhdyskunnan talonpojat olivatkin ottaneet pellon uusien perusteitten nojalla, he eivät sanoneet sitä yhteiseksi, vaan osapelloksi, ja niin Rezunov kuin muutkin arttelin miehet sanoivat Levinille useammankin kerran: "Ottaisitte pois rahat siitä maasta, niin itsellänne olisi vähemmän ajateltavaa ja meillä vapaampaa." Sitä paitsi talonpojat viivyttelivät sopimuksessa määrättyjen karjatarhan ja riihen rakentamista monenlaisilla tekosyillä talveen asti.
Totta, että myös Surajev aikoi mitättömästä maksusta jakaa ottamansa kasvimaat talonpojille. Hän oli nähtävästi aivan nurinkurisesti, kenties tahallisen nurinkurisesti, käsittänyt ne ehdot, joilla maa oli hänelle annettu.
Totta oli sekin, että Levin tunsi usein noiden talonpoikien kanssa jutellessaan ja selitellessään heille yrityksen etuja, että talonpojat kuuntelivat vain hänen äänensä sointia, ajatellen vakaasti, että mitä ikinä hän puhuikin, hän ei saisi heitä koukkuihinsa. Varsinkin hän tunsi sen puhutellessaan viisainta heistä, Feodor Rezunovia; hänen silmissään Levin huomasi sellaisen välkkeen, josta näkyi selvästi iva Leviniä kohtaan ja luja varmuus siitä, että jos jotakuta muuta vielä voidaankin pettää, niin ei ainakaan häntä.
Mutta siitä huolimatta Levin uskoi asian menestyvän ja toivoi tarkkaa kirjanpitoa pitäen ja lujana suunnitelmassaan pysyen saavansa tulevaisuudessa todistetuksi heille uuden järjestyksen edut, ja silloin asiat lähtisivät sujumaan omalla painollaan.
Nämä toimet, entisellään oleva muu talous sekä tekeillä oleva kirja nielivät Levinin ajan niin, ettei hän koko syksynä joutanut metsästelemäänkään kuin nimeksi. Syyskuun lopussa hän sai kuulla Oblonskien muuttaneen Moskovaan; sen kertoi mies, joka toi takaisin satulan. Levin tunsi, että jättäessään vastaamatta Darja Aleksandrovnan kirjeeseen hän oli epäkohteliaisuudellaan, jonka muisto vieläkin kohotti häpeän punan hänen kasvoilleen, tuhonnut kaiken ja ettei hän enää koskaan voisi käydä heidän luonaan. Samoin hän oli käyttäytynyt Svijazskeja kohtaan lähtiessään talosta hyvästiä sanomatta. Mutta hän ei enää koskaan menisi sinnekään. Vähän hän siitä nyt välitti. Talouden järjestäminen uusille perusteille kiinnosti häntä nyt enemmän kuin mikään koko elämässä. Hän oli lukenut Svijazhskin antamat kirjat ja useita muita ulkomailta tilaamiaan saman alan poliittis-taloudellisia ja sosialistisia kirjoja, mutta, kuten oli edeltäpäin arvannut, ei ollut löytänyt mitään sellaista, joka olisi koskenut hänen pyrkimyksiään. Poliittisen taloustieteen kirjoista, esimerkiksi Millistä, jota hän oli tutkinut hyvin innokkaasti toivoen joka hetki pääsevänsä monien tärkeiden kysymysten perille, hän oli löytänyt Euroopan talouden tilasta johdettuja lainalaisuuksia; mutta hän ei mitenkään voinut ymmärtää, miksi nuo Venäjälle soveltumattomat lait muka olisivat yleispäteviä. Saman asian hän näki sosialistisissakin kirjoissa; ne olivat joko kauniita, soveltamiskelvottomia haaveita, jommoisia hän oli ennen ylioppilasaikoinaan hautonut mielessään, tai yrityksiä paikkailla ja korjailla Euroopan tilannetta, jonka kanssa Venäjän maanviljelyksellä ei ollut mitään yhteistä. Kansantaloustiede selitti, että ne lait, joitten mukaan Euroopan varallisuus on kehittynyt ja kehittyy, ovat yleisiä ja horjumattomia. Sosialistien oppi taas väitti, että niiden lakien mukainen kehitys vie turmioon. Kumpikaan ei antanut pienintäkään vihjettä siitä, mitä hänen, Levinin, ja kaikkien Venäjän talonpoikien ja maanomistajien oli tehtävä miljoonilla käsillään ja desjatiinoillaan, jotta ne tuottaisivat mahdollisimman paljon ja kohottaisivat yleistä hyvinvointia.
Käytyään kerran asiaan käsiksi hän luki tunnollisesti kaiken, mikä koski hänen kiinnostuksensa kohdetta, ja aikoi myöhemmin syksyllä lähteä ulkomaille tutkimaan näitä asioita, jottei hänelle enää sattuisi tässä kysymyksessä kuten niin usein ennen, että aina kun hän oli ymmärtämäisillään väittelytoverinsa ajatuksen ja alkoi esittää omaa kantaansa, hänelle sanottiin: "Entä Kaufmann, entä Jones, entä Dubois, entä Miceli? Ettekö ole lukenut niitä? Lukekaa, niin näette, kuinka ne ovat sen kysymyksen ratkaisseet."
Hän näki nyt selvästi, ettei Kaufmannilla eikä Micelillä ollut hänelle mitään sanottavaa. Hän tiesi mitä tahtoi. Hän näki, että Venäjällä oli oivallisia maita, oivallista työväkeä ja että muutamissa tapauksissa, kuten puolimatkan talonpojan talossa, maa ja työväki tuottivat hyvin, joskin ne enimmäkseen, käytettäessä pääomaa Euroopan malliin, tuottivat huonosti, ja että se kaikki johtui vain siitä, että työväki tahtoi saada tehdä ja teki hyvin työtään vain omalla omituisella tavallaan ja ettei sen vastustus ollut satunnaista, vaan pysyvää ja kansan henkeen perustuvaa. Hän arveli, että Venäjän kansa, jonka kutsumuksena oli suunnattomien viljelemättömien alojen kansoittaminen ja muokkaaminen, pitäytyi tietoisesti sitä tarvetta vastaavissa työkaluissa ja että nuo työkalut eivät olleet läheskään niin huonoja kuin yleensä luultiin. Ja hän tahtoi todistaa sen teoreettisesti kirjassaan ja käytännössä omassa taloudessaan.
Syyskuun lopulla olivat karjapihan hirret valmiina arttelin alueella ja lehmistä saatu voi oli myyty ja voitto-osuus jaettu. Käytännössä asia sujui oivallisesti tai ainakin Levinistä näytti siltä. Selvittääkseen asian teoreettisesti ja saadakseen valmiiksi kirjansa, jonka tekijän haaveiden mukaan oli määrä saada aikaan täysi vallankumous kansantaloustieteessä, jopa suorastaan tuhota se ja olla alkuna uudelle kansan suhdetta maahan käsittelevälle tieteelle, Levin suunnitteli matkaa ulkomaille, missä voisi läheltä tutkia, mitä siellä oli tässä suhteessa saatu aikaan, ja löytää vakuuttavia todisteita siitä, että kaikki, mitä siellä oli tehty, oli toista kuin mitä tarvittiin. Levin odotti vain vehnän myyntiä saadakseen rahaa ja lähteäkseen matkalle. Mutta alkoivatkin syyssateet, jotka pysäyttivät kaikki ulkotyöt: viimeisillään olevan elonkorjuun ja perunannoston, ja estivät vehnänkin viennin. Tiet olivat läpipääsemättömän kuran vallassa, äkillinen tulvavesi vei kaksi myllyä ja ilma huononi huononemistaan.
Syyskuun viimeisen päivän aamuna aurinko pilkisti taas esiin, ja uskoen ilman nyt paranevan Levin alkoi valmistautua matkalle. Hän käski mitata vehnän valmiiksi, lähetti työnjohtajan kauppiaan luo hakemaan rahaa ja lähti itse taloustoimiin järjestämään asioita ennen lähtöään.
Toimitettuaan kaikki asiansa Levin palasi illan suussa kotiin märkänä sateesta, joka virtasi puroina sadetakin poimuja pitkin tunkeutuen kaulaan ja saappaanvarsiin, mutta sitä virkeämpi ja raikkaampi oli hänen mielensä. Iltapäivällä ilma oli muuttunut vielä entistä pahemmaksi: rakeet olivat niin pahasti ruoskineet läpimärkää hevosta, että se oli ruvennut kulkemaan syrjittäin, korvat ja pää vapisten; mutta Levinin oli hyvä olla sadehuppunsa alla, ja hän katseli iloisesti ympärilleen milloin sameisiin puroihin, jotka virtasivat raiteita pitkin, milloin alastomissa oksissa riippuviin pisaroihin, ja ihmetteli sillan laudoille jääneitten raeläjien valkeaa hohdetta ja varisseiden jalavanlehtien paksua, vielä mehevää kerrosta alastoman jalavan alla. Ympäröivän luonnon synkkyydestä huolimatta hän tunsi olevansa virkeä ja iloinen. Keskustelut talonpoikien kanssa kaukaisessa kylässä olivat osoittaneet, että he alkoivat tottua uusiin olosuhteisiinsa. Ukko, jonka luona Levin oli käynyt vaatteitaan kuivaamassa, näytti myöskin hyväksyvän Levinin suunnitelman, koska oli itsekin tarjoutunut tulemaan osakkaaksi yhteiseen karjan ostoon.
"Kunhan vain pidän pintani, niin pääsen päämäärääni." Levin ajatteli, "ja sen hyväksi kannattaa kyllä ponnistella. Sehän ei ole minun henkilökohtainen asiani, vaan siinähän on kysymys yhteisestä onnesta. Koko kansan taloudellisen aseman täytyy muuttua. Köyhyyden sijaan yleinen varallisuus ja tyytyväisyys; vihamielisyyden sijaan sopu ja harrastusten yhteys. Sanalla sanoen: veretön, mutta mitä vakavin vallankumous, aluksi meidän pienessä piirissämme, sitten koko meidän läänissämme, koko Venäjällä ja koko maailmassa. Sillä oikea, oikeudenmukainen ajatus ei voi olla hedelmätön. Niin, sen päämäärän hyväksi kannattaa tehdä työtä. Ja mitä tulee siihen, että sen sanon minä, Kostja Levin, sama mies, joka tuli tanssiaisiin musta solmio kaulassa ja jolle Shtsherbatskin neiti antoi rukkaset ja joka omasta mielestään on niin mitätön ja säälittävä, niin se ei merkitse mitään. Minä olen varma siitä, että Franklin tunsi itsensä yhtä mitättömäksi ja luotti yhtä vähän itseensä ajatellessaan pelkkää itseään. Se ei merkitse mitään. Ja hänelläkin oli varmaan oma Agafja Mihailovnansa, jolle hän uskoi salaisuutensa."
Sellaisissa ajatuksissa Levin saapui illan pimetessä kotiin.
Työnjohtaja oli palannut kauppiaan luota ja tuonut osan vehnärahoista. Matkallaan työnjohtaja oli saanut kuulla, että vilja oli kaikkialla vielä pelloilla, joten siis Levinin ajamatta jääneet 160 kuhilasta eivät olleet mitään verrattuna siihen, mitä muualla oli.
Syötyään päivällisensä Levin istuutui tapansa mukaan kirja kädessä nojatuoliin ja ajatteli lukiessaan tulevaa ulkomaanmatkaansa ja teostaan. Tänään hän näki erityisen selvästi työnsä merkityksen, ja hänen päässään muodostui itsestään kokonaisia lauseita, jotka ilmaisivat hänen ajatustensa ytimen. "Tämä pitää panna muistiin", päätti hän itsekseen. "Siitä on tuleva lyhykäinen johdanto, jota minä ennen pidin tarpeettomana." Hän nousi mennäkseen kirjoituspöytänsä luo, ja Laska, joka makasi hänen jalkojensa juuressa, nousi myös venytellen jäseniään ja katsoi häneen ikään kuin kysyen: minne nyt? Mutta ajatusten muistiinpanoon ei ollutkaan nyt aikaa, sillä samassa tulivat päällysmiehet ohjeita saamaan, ja Levin meni eteiseen heitä puhuttelemaan.
Kun ohjeet seuraavan päivän töistä oli annettu ja muut asiat Levinin puheille tulleitten talonpoikien kanssa selvitetty, Levin meni työhuoneeseensa ja istuutui kirjoittamaan. Laska paneutui pitkälleen pöydän alle; Agafja Mihailovna istui sukankutimineen tavallisella paikallaan.
Kirjoitettuaan vähän aikaa Levin muisti yhtäkkiä ihmeen elävästi Kittyn, hänen kieltävän vastauksensa ja viimeisen tapaamisen maantiellä. Hän nousi ja alkoi kävellä ympäri huoneita.
— Mitä te täällä kotona istutte ikävöimässä, sanoi Agafja Mihailovna. — Menisitte johonkin kylpyläkaupunkiin, kun kerran olette lähtöaikeissa.
— Lähdenhän minä, ylihuomenna. Täytyy saada työ loppuun.
— Se teidän työnne! Olette muutenkin jo hemmotellut talonpoikianne liikaa. Ilmankos ne puhuvat, että meidän herra saa siitä itse tsaarilta palkinnon. Ja mitä ihmettä te niistä talonpojista huolta pidätte?
— Enhän minä niistä huolta pidä, itseni vuoksi minä sen kaiken teen.
Agafja Mihailovna tunsi tarkkaan Levinin taloussuunnitelmat. Levin oli usein yksityiskohtaisesti esittänyt hänelle ajatuksensa ja monesti väitellyt hänen kanssaan niiden johdosta. Mutta nyt Agafja Mihailovna käsitti Levinin sanat kokonaan toisin.
— Niin kyllä, sieluansahan sitä pitää ihmisen eniten ajatella, hän sanoi huoaten, — jotta lähtisi täältä kuin tuo Parfen Denisitsh vainaja; ei lukea osannut, mutta niin kuoli, että suokoon Jumala jokaisen kuolla sillä tavalla, hän muisteli äsken kuollutta vanhaa palvelijaa. — Sai ehtoollisen ja pyhän voitelun.
— En minä sitä tarkoittanut, Levin sanoi. — Minä vain sanoin, että omaksi eduksenihan minä aherran. Minulle on enemmän etua, jos työväki tekee paremmin työtä.
— Ahertakaapa miten hyvänsä, jos työmies on laiska, niin ei se siitä parane, ja jos taas on tunnollinen, niin tekee se työtä muutenkin.
— Mutta sanoittehan te itsekin, että Ivan on ruvennut paremmin hoitamaan karjaa, eikö niin?
— Sen minä vain sanon, vastasi Agafja Mihailovna, eikä nähtävästi sattumoisin, vaan ankaran ja johdonmukaisen ajattelun tuloksena, — että naimisiin teidän olisi mentävä, niin, niin!
Leviniä loukkasi, että Agafja Mihailovna sanoi ääneen sen, mitä hän: oli vastikään ajatellut. Hän kurtisti kulmiaan ja istuutui taas min vastaamatta työnsä ääreen, kerraten mielessään äskeisiä ajatuksiaan teoksensa merkityksestä. Väliin hän vain kuunteli Agafja Mihailovnan sukkapuikkojen kilahtelua ja kurtisti uudelleen otsaansa, kun mieleen tuli sellaista, mitä hän ei olisi tahtonut muistella.
Yhdeksän aikaan likaiselta pihatieltä alkoi kuulua aisakellon kilinää ja keikkuvien rattaitten kolketta.
— No nyt ei teidän tarvitse ikävöidä, vieraita tulee, sanoi Agafja Mihailovna nousten ja lähtien ovea kohti. Mutta Levin kiiruhti edelle. Työ ei ollut ottanut sujuakseen, ja jokainen vieras oli nyt tervetullut.
Juostuaan portaitten puoliväliin kuuli Levin eteisestä tutun yskinnän; mutta hän ei kuullut sitä selvästi omien askeltensa kolinan vuoksi, ja toivoi erehtyneensä. Sitten hän näki pitkän, tutun, luisevan hahmon eikä enää uskonut erehtyneensä, mutta toivoi kuitenkin, että se oli erehdys ja että tuo pitkä mies, joka riisui juuri ryiskellen turkkiaan, ei ollut Nikolai-veli.
Levin piti veljestään, mutta yhdessäolo tämän kanssa oli hänestä raskasta. Juuri tällä hetkellä, jolloin Levin oman äskeisen mielijohteensa ja Agafja Mihailovnan sanojen johdosta oli omituisen sekavassa mielentilassa, sairaan veljen tapaaminen tuntui hänestä erityisen vaikealta. Hänen toivomansa iloisen ja terveen vieraan sijasta, joka olisi tuonut virkistystä hänen sekavaan mielentilaansa, tulikin sairas veli, joka näki hänen lävitseen ja pakotti hänet ilmaisemaan kaikkein salatuimmatkin ajatuksensa. Eikä hän olisi tahtonut sitä.
Harmitellen tuota inhottavaa tunnettaan ja soimaten itseään Levin laskeutui kiireesti eteiseen; ja heti kun hän näki veljensä läheltä, pettymyksen tunne katosi ja vaihtui sääliin. Niin kammottavan laiha ja sairaalloinen kuin Nikolai-veli oli ollutkin, oli hän nyt käynyt vieläkin laihemmaksi ja huonommaksi. Hän oli kuin nahan verhoama luuranko.
Hän seisoi eteisessä irrotellen liinaa pitkän ja laihan, alinomaa nytkähtelevän kaulansa ympäriltä ja hymyili omituisen säälittävästi. Nähdessään tuon nöyrän, alistuvan hymyn Levin tunsi kurkkuaan kouristavan.
— Tulin sinua katsomaan, sanoi Nikolai kaiuttomalla äänellä, hellittämättä hetkeksikään katsettaan Levinistä. — Aioin tulla jo kauan sitten, mutta terveys on ollut vähän huono. Nyt olen tullut paljon terveemmäksi, puhui hän sivellen partaansa suurella laihalla kämmenellään.
— Niin, niin! Levin vastasi. Ja häntä kammotti vielä enemmän, kun hän suudellessaan veljeään tunsi tämän ruumiin luisevuuden ja näki läheltä hänen suuret, oudosti tuikahtelevat silmänsä.
Muutamia viikkoja sitten Konstantin Levin oli kirjoittanut veljelleen, että tämä oli saamassa häneltä lähes 2.000 ruplaa jakamatta olleesta pienestä talonosasta, joka äskettäin oli myyty. Nikolai sanoi nyt tulleensa noita rahoja hakemaan ja samalla viivähtämään entisessä pesässään, koskettamaan kotoista maata saadakseen siitä muinaisten sankarien tavoin voimaa tulevaa toimintaansa varten. Vaikka häh oli käynytkin entistä kumarammaksi ja pituuteensa nähden suorastaan oudon laihaksi, hänen liikkeensä olivat yhtä nopeat ja äkilliset kuin ennenkin. Levin saattoi hänet työhuoneeseensa.
Vastoin entisiä tapojaan Nikolai pukeutui erityisen huolellisesti, kampasi säntillisesti harvat suorat hiuksensa ja astui hymyillen yläkertaan.
Hän oli mitä sydämellisimmällä ja iloisimmalla tuulella, kuten ennen lapsena. Hän saattoi ilman kiukkua mainita Sergei Ivanovitshinkin nimen. Nähtyään Agafja Mihailovnan hän laski leikkiä tämän kanssa ja kyseli entisiä palvelijoitaan. Tieto Parfen Denisitshin kuolemasta vaikutti hänen pahasti. Hänen kasvoillaan kuvastui säikähdys, mutta hän toipui heti.
— Johan hänellä oli ikääkin, hän sanoi ja vaihtoi keskustelun aihetta. — No niin, elelenpähän täällä sinun luonasi kuukauden tai pari ja sitten Moskovaan. Tiedätkö, että Mjahkov on tarjonnut minulle paikkaa, ja minä otan sen vastaan? Nyt minä järjestän elämäni kokonaan toisenlaiseksi, jatkoi hän. — Tiedätkö, että minä olen ajanut sen naisen pois?
— Marja Nikolajevnan? Mistä syystä?
— Oh, hän on iljettävä nainen! Hän aiheutti minulle niin paljon ikävyyksiä. — Mutta Nikolai ei kertonut, mitä ikävyyksiä ne olivat. Hän ei voinut sanoa, että oli ajanut Marja Nikolajevnan luotaan siksi, että tee oli ollut laihaa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä oli hoitanut häntä kuin sairasta ainakin. — Ja toiseksi minä aion nyt kokonaan muuttaa elämäni. Tietysti minä olen, kuten kaikki muutkin, tehnyt tyhmyyksiä, mutta vähät minä varoista, kunhan vain olisi terveyttä. Ja terveyteni on, Jumalan kiitos, nyt paljon parempi.
Levin kuunteli ja mietti, mutta ei voinut keksiä mitään, mitä olisi sanonut. Luultavasti Nikolai arvasi sen, koska alkoi kysellä veljensä töistä; ja Levin alkoi mielellään kertoa itsestään, koska silloin hän saattoi puhua teeskentelemättä. Hän kertoi veljelleen suunnitelmistaan ja toimistaan.
Nikolai kuunteli, mutta nähtävästi kuultu ei kiinnostanut häntä.
Nämä kaksi ihmistä olivat sukulaisia ja niin läheisiä toisilleen, että pieninkin ele tai äänensävy ilmaisi kummallekin enemmän kuin mitä sanat koskaan voivat ilmaista.
Nyt molemmilla oli yksi ajatus, joka vaimensi kaikki muut — Nikolain sairaus ja kuoleman läheisyys. Mutta kumpikaan ei uskaltanut puhua siitä, ja mitä ikinä he puhuivatkin, kaikki oli valhetta, koska kaikki oli sen peittelyä, mikä täytti heidän mielensä. Levin ei ollut koskaan ollut niin iloinen siitä, että ilta päättyi ja oli aika mennä nukkumaan. Eikä hän ollut koskaan kenenkään vieraan seurassa, edes kaikkein virallisimmalla vierailullaan, ollut niin luonnoton ja valheellinen kuin nyt oman veljensä kanssa. Luonnottomuuden tunne ja katumus tekivät hänet vieläkin luonnottomammaksi. Hän olisi tahtonut itkeä rakasta kuolevaa veljeään, mutta hänen täytyi kuunnella ja ylläpitää keskustelua siitä, miten tuo veli vastaisuudessa oli elävä.
Koska talossa oli kosteaa ja ainoastaan yksi huone oli lämmitetty, Levin käski laittaa veljelleen vuoteen omaan makuuhuoneeseensa, sermin taakse.
Nikolai paneutui maata ja kääntelehti tuon tuostakin vuoteessaan rykien ja muristen joka kerta, kun rykiminen kesti kauemmin. Väliin hän huokaisi syvään ja sanoi: "Oi, hyvä Jumala!" Väliin taas, kun yskä oli tukehduttaa hänet, hän ärisi kiukuissaan: "S-saakeli!" Levin valvoi kauan ja kuunteli. Hänen päässään kierteli monenlaisia ajatuksia, mutta kaikkien pääpisteenä oli yksi — kuolema.
Kuolema, kaiken väistämätön loppu, tuli ensimmäisen kerran torjumattomalla voimalla hänen mieleensä. Se kuolema, joka jo asusti tuossa unissaan voihkivassa, pelkästä tottumuksesta vuoroin Jumalaa, vuoroin saatanaa avukseen huutavassa rakkaassa veljessä, ei ollut läheskään niin kaukana kuin hän ennen oli luullut. Se oli hänessä itsessäänkin, hän tunsi sen. Jollei tänään, niin huomenna, jollei huomenna, niin kolmenkymmenen vuoden päästä, mitä väliä sillä oli! Ja mitä se oli, tuo väistämätön kuolema, sitä ei hän tiennyt eikä ollut koskaan ajatellut, ei ollut osannut eikä uskaltanut ajatella. "Minä teen työtä, tahdon saada jotain aikaan ja olenkin unohtanut, että kaikki loppuu — kuolema tulee."
Hän istui pimeässä vuoteeseensa kyyristyneenä, kädet polvien ympärillä, ja mietti, pidättäen henkeään ajatuksen jännityksestä. Mutta mitä enemmän hän jännitti ajatustaan, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että epäämättä oli niin: hän oli todellakin unohtanut, jättänyt ottamatta huomioon elämässään yhden pienen seikan — sen, että kuolema tulee ja kaikki loppuu, että oli vallan turhaa mitään aloittaakaan ja että asiaa ei voinut mitenkään auttaa. Niin, se oli kauheata, mutta niin se oli.
"Mutta olenhan minä vielä elossa. Mitä minä nyt sitten teen, mitä minä teen?" puheli hän epätoivoissaan. Hän sytytti kynttilän, nousi varovaisesti, meni peilin luo ja alkoi katsella kasvojaan ja tukkaansa. Niin, ohimoilla oli harmaita hiuksia. Hän avasi suunsa. Takahampaat alkoivat jo pilaantua. Hän paljasti lihaksekkaat käsivartensa. Voimaa oli kyllä paljon. Mutta olihan Nikolai-veikollakin, joka tuolla nyt hengitti keuhkojensa jäänteillä, ollut terve ruumis. Ja yhtäkkiä hän muisti, miten he aikoinaan lapsina olivat menneet nukkumaan yhdessä ja odottaneet vain kotiopettajan poistumista ryhtyäkseen taas heittelemään toisiaan tyynyillä ja saadakseen nauraa, nauraa oikein sydämen pohjasta, niin ettei edes tuon Feodor Bogdanovitshin pelko voinut hillitä ylitsevuotavaa ja poreilevaa elämänilon tuntoa. "Ja nyt tuo luhistunut ontto rinta… ja minä, joka en tiedä mitä varten elän ja miten minun käy…"
— K-hä! K-hä! Oh, saakeli! Mitä sinä hääräät etkä nuku? kuului veljen ääni väliseinän takaa.
— En tiedä, mistä lie unettomuus tullut.
— Minä olen nukkunut hyvin. Ei enää nouse hikeäkään. Tulehan koettamaan. Eikö paita ole kuiva?
Levin kävi koettamassa, palasi taas vuoteeseensa ja sammutti kynttilän, mutta ei saanut vieläkään pitkään aikaan unta. Juuri kun hänelle oli parhaiksi alkanut selvitä kysymys siitä, miten järjestäisi elämänsä, ilmaantui uusi ratkaisematon kysymys — kuolema.
"Niin, hän kuolee, hän kuolee ennen ensi kevättä, ja miten minä voin häntä auttaa? Mitä minä voin sanoa hänelle? Mitä minä tiedän siitä? Minähän en muistanut sitä ensinkään."
Levin oli jo kauan sitten pannut merkille, että silloin kun ihmisten seura tuntui ensi hetkenä pahalta heidän ylenmääräisen myöntyväisyytensä ja nöyryytensä vuoksi, se muuttui pian sietämättömäksi heidän ylenmääräisen vaativaisuutensa ja oikullisuutensa vuoksi. Hän tunsi, että niin kävisi myös Nikolai-veljen suhteen. Ja tosiaankin: Nikolai-veljen lempeys loppui pian. Jo toisena aamuna hän kävi ärtyisäksi ja härnäsi tahallaan veljeään kosketellen hänen arimpia kohtiaan.
Levin tunsi tehneensä väärin eikä voinut sitä auttaa. Hän tunsi, että jollei kumpikin heistä olisi teeskennellyt, vaan lausunut suoraan ajatuksensa ja tunteensa, niin olisivat he vain katsoneet toisiaan silmiin ja Konstantin olisi vain hokenut: "Sinä kuolet, sinä kuolet!" ja Nikolai olisi vain vastaillut: "Tiedän kuolevani, mutta pelkään, pelkään, pelkään!" Eivätkä he olisi mitään muuta puhuneet, jos olisivat puhuneet, mitä sydän sanoi. Mutta eihän niin voinut elää, ja siksi Konstantin oli koettanut tehdä sitä, mitä oli elinikänsä yrittänyt eikä ollut oppinut ja mitä monet, mikäli hän oli huomannut, niin hyvin osasivat, ilman sitä kun näytti olevan mahdoton elää: hän oli koettanut puhua toista kuin ajatteli ja alinomaa tuntenut, että se kuulosti valheelliselta ja että veli huomasi sen ja kärsi siitä.
Kolmantena päivänä Nikolai yllytti veljensä kertomaan taas koko suunnitelman ja alkoi itse moittivasti arvostella sitä, tahallaan sekoittaen sitä kommunismiin.
— Sinä olet vain ottanut vieraan ajatuksen, silponut sen ja tahdot soveltaa sitä sellaiseen, mihin sitä on mahdoton soveltaa.
— Minähän sanoin, ettei niillä ole mitään yhteistä. Kommunistit kieltävät omaisuuden, pääoman ja perimisen oikeutuksen, mutta minähän en kiellä tuota päästimulaa, Levinistä oli vastenmielistä käyttää tuollaisia sanoja, mutta ryhdyttyään kirjoittamaan teostaan hän oli väkisinkin yhä useammin joutunut käyttämään vieraskielisiä sanoja, — minä tahdon vain luoda järjestystä työn käyttöön.
— Juuri niin, sinä olet omaksunut vieraan ajatuksen, silponut siitä pois kaiken elinvoimaisen ja uskottelet sen olevan jotain uutta, sanoi Nikolai kaula kiukkuisesti nykien.
— Minun ajatuksellani ei ole mitään yhteistä…
— Kommunismissa, Nikolai Levin jatkoi ivan hymy huulilla ja vihan välke silmissä, — on toki sentään jonkinlainen, sanoisinko geometrinen selvyyden ja varmuuden viehätys. Kenties se on vain haavekuva. Mutta olettakaamme, että koko menneisyydestä voidaan tehdä pelkkä tabula rasa: ei ole omaisuutta eikä perhettä, ja samalla järjestyy työkin. Mutta sinulla ei ole mitään…
— Miksi sinä sekoitat asiat? Minä en ole koskaan ollut kommunisti.
— Mutta minä olen ollut ja tiedän, että se on ennenaikaista, joskin järkevää, ja että sille kuuluu tulevaisuus, kuten ensi vuosisatojen kristillisyydelle.
— Minä olen vain tahtonut osoittaa, että työvoimaa on katsottava luonnontieteelliseltä näkökannalta, toisin sanoen, tutkittava sen ominaisuudet…
— Se on aivan turhaa. Se voima löytää kyllä itse kehitysasteensa mukaisen toimintamuodon. Kaikkialla on ensin ollut orjia, sitten puoliviljelijöitä; ja onhan meilläkin puoliosatyöt, arennit, päiväläistyöt, — mitä sinä sitten etsit?
Levin kiivastui yhtäkkiä veljensä sanoista, sillä hän pelkäsi salaa, että tuo väite oli totta, että hän haki tasapainoa kommunismin ja tiettyjen muotojen välillä ja että se tasapaino tuskin oli mahdollinen.
— Minä haen tuottavia työkeinoja sekä itselleni että työväelle. Minä tahdon järjestää…, vastasi hän kiivaasti.
— Vielä mitä; niin kuin aina ennenkin sinä tahdot nytkin olla erikoinen, talonpoikien nylkemisessäkin sinulla pitää olla aatteet ja muut.
— No niin, sinä ajattelet niin, ja jätä minut rauhaan.
— Niin jätänkin ja heti paikalla! Mene helvettiin! Olin hiton tyhmä, kun tulin ensinkään!
Vaikka Levin kuinka koetti rauhoitella veljeään, Nikolai ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa, vaan sanoi vain, että oli parasta erota. Konstantin näki, että koko elämä oli käynyt Nikolaille sietämättömäksi.
Nikolai oli jo lähtövalmiina, kun Konstantin taas tuli hänen luokseen ja esitti hänelle luonnottoman anteeksipyynnön, jos oli jollain tavoin loukannut häntä.
— Sinä jalomielinen! sanoi Nikolai ja hymyili. — Jos tahdot olla oikeassa, niin voin suoda sinulle sen ilon. Sinä olet oikeassa; mutta minä lähden sittenkin!
Juuri ennen lähtöään Nikolai suuteli veljeään ja sanoi katsahtaen häneen äkkiä omituisen vakavasti:
— Älä sentään muistele minua pahalla, Kostja! — ja hänen äänensä värähteli.
Ne olivat ainoat vilpittömästi lausutut sanat. Levin ymmärsi niiden tarkoituksen: "Sinä näet ja tiedät, miten huonosti minun laitani on, ja kenties emme enää tapaa toisiamme", ne merkitsivät. Levin ymmärsi sen ja kyyneleet herahtivat hänen silmistään. Hän suuteli veljeään vielä kerran, mutta ei voinut eikä osannut sanoa mitään.
Kolmantena päivänä veljensä lähdön jälkeen Levinkin lähti ulkomaille. Tavatessaan junassa Shtsherbatskin, Kittyn serkun, Levin hämmästytti häntä suuresti synkkyydellään.
— Mikä sinun on?
— Eipähän mikään, muuten vain on iloa vähän maailmassa.
— Vähänkö? Lähdepäs sinäkin Pariisiin, niin nähdään onko iloa.
— En minä enää sellaisesta välitä. Minä olen jo lähempänä hautaa.
— Sepä merkillistä! sanoi Shtsherbatski nauraen. — Minä olen vasta valmistautunut aloittamaan elämääni.
— Niin minäkin vähän aikaa sitten ajattelin, mutta nyt minä tiedän kuolevani pian.
Levin sanoi sen, mitä tosiaankin oli ajatellut viime aikoina. Hän näki kaikessa vain kuolemaa tai sen lähenemistä. Mutta hänen alulle panemansa asia kiinnosti häntä sitä enemmän. Täytyihän jotenkin elää elämänsä loppuun, kunnes kuolema tulisi. Pimeys verhosi häneltä kaiken. Mutta juuri sen vuoksi hän tunsi, että ainoana johtolankana tuossa pimeydessä oli hänen työnsä, ja viimeisillä voimillaan hän pysytteli siinä kiinni.
Kareninin puolisot asuivat yhä saman katon alla ja tapasivat toisensa joka päivä, mutta olivat tuiki vieraita toisilleen. Aleksei Aleksandrovitsh oli ottanut säännökseen tavata vaimoaan joka päivä, jottei palvelusväki saisi syytä minkäänlaisiin oletuksiin, mutta väitteli päivällisen syömistä kotona. Vronski ei koskaan käynyt Kareninin kodissa, mutta Anna tapasi häntä muualla ja Aleksei Aleksandrovitsh tiesi sen.
Asema oli kiusallinen kaikille kolmelle, eikä yksikään heistä olisi voinut elää päivääkään siinä asemassa, jollei olisi toivonut sen pian muuttuvan ja pitänyt sitä vain ohimenevänä hankalana vaiheena. Aleksei Aleksandrovitsh odotti, että tuo rakkaus menee pian ohitse niin kuin kaikki muutkin, että kaikki unohtavat sen ja hänen nimensä pysyy tahrattomana. Anna, jonka ympärille tilanne oli rakentunut ja jolle se oli kaikkein kiusallisin, kykeni kestämään sitä vain siksi, ettei ainoastaan odottanut, vaan oli lujasti vakuuttunut, että koko ongelma ratkeaa ja selviää aivan pian. Hän ei lainkaan tiennyt, mikä sen selvittäisi, mutta uskoi lujasti, että selviäminen tapahtuisi aivan pian. Vronski, joka tahtomattaan oli Annan vaikutuksen alaisena, odotti myös jotain hänestä itsestään riippumatonta, joka selvittäisi kaikki vaikeudet.
Keskitalvella Vronskilla oli yksi sangen ikävä viikko. Hänet oli esitelty Pietariin saapuneelle ulkomaalaiselle prinssille, jolle hänen oli määrä näyttää Pietarin nähtävyyksiä. Vronski oli itse komea mies, lisäksi hän osasi käyttäytyä arvokkaan kunnioittavasti ja oli tottunut seurustelemaan ylhäisimpienkin henkilöitten kanssa; siksi hänet olikin valittu prinssin seuratoveriksi. Mutta tämä velvollisuus kävi hänelle sangen raskaaksi. Prinssi ei tahtonut laiminlyödä mitään, mistä kotona olisi saatettu kysyä, oliko hän sen Venäjällä nähnyt; ja hän halusi itsekin hyödyntää venäläisiä huvituksia niin paljon kuin mahdollista. Vronskin piti kaikessa olla hänen oppaanaan. Aamupäivisin ajeltiin katselemassa kaupungin nähtävyyksiä; iltaisin otettiin osaa kansallisiin huvituksiin. Prinssillä oli kerrassaan harvinainen terveys; voimistelu ja huolenpito omasta kehosta olivat tehneet hänestä niin voimakkaan, että huolimatta liiallisuuksista, joiden valtaan hän huvitellessaan antautui, hän näytti aina raikkaalta kuin vihreä ja kiiltävä hollantilaiskurkku. Prinssi oli matkustanut paljon, ja hänen mielestään nykyaikaisten mukavien liikenneyhteyksien tarkempia ansioita oli se, että saattoi helposti päästä osalliseksi eri maiden kansallisista huvituksista. Hän oli ollut Espanjassa, laulanut siellä serenadeja ja rakastellut mandoliinia soittavaa espanjatarta. Sveitsissä hän oli tappanut gemssin. Englannissa hän oli punainen hännystakki yllään ratsastanut aitojen yli, lyönyt vetoa ja tappanut 200 fasaania. Turkissa hän oli käynyt haaremissa, Intiassa ratsastanut norsulla ja halusi nyt Venäjällä saada maistaa kaikkia aitovenäläisiä huvituksia.
Vronski, joka oli ikään kuin prinssin seremoniamestarina, sai nähdä paljon vaivaa järjestäessään ohjelmaksi eri henkilöiden prinssille tarjoamia venäläisiä huvituksia. Ohjelmassa oli vauhtiajoa, blinejä, karhunmetsästystä, kolmivaljakkoajoa, mustalaisia ja venäläisiä astiansärkemisjuominkeja. Ja ihmeteltävän helposti prinssi omaksui venäläisen hengen, löi kumoon tarjottimen astioineen, piteli polvellaan mustalaisnaisia ja näytti ikään kuin kysyvän, oliko vielä jotain muutakin vai siihenkö rajoittuikin koko venäläinen henki.
Itse asiassa prinssiä miellyttivät kaikista venäläisistä huvituksista eniten ranskalaiset näyttelijättäret, balettitanssijatar ja valkealeimainen samppanja. Vronski oli tottunut prinssien seuraan, mutta — siitäkö syystä, että hän itse oli viime aikoina paljon muuttunut, vaiko tuon prinssin liian suuresta läheisyyden johdosta tämä viikko oli tuntunut hänestä pelottavan raskaalta. Hänellä oli koko viikon ollut sen tapainen tunne kuin voisi kuvitella olevan vaarallisen mielipuolen seuraksi määrätyllä ihmisellä, joka pelkää mielipuolta ja tämän läheisyyden vuoksi myöskin omaa järkeään. Hän oli havainnut välttämättömäksi olla hetkeksikään höllentämättä ankaran virallisen arvonannon sävyä, ettei joutuisi loukatuksi. Prinssi kohteli halveksivasti niitä ihmisiä, jotka Vronskin ihmetykseksi olivat valmiit kaikkeen toimittaakseen prinssille venäläisiä huvituksia. Hänen arvionsa venäläisistä naisista, joita hän halusi tutkia, sai Vronskin usein punastumaan vihasta. Pääsyy, miksi prinssin seura tuntui Vronskista niin painostavalta, oli se, että Vronski näki hänessä tahtomattaankin itsensä. Eikä tuo kuvastin mairitellut hänen itserakkauttaan. Siinähän näkyi vain sangen tyhmä, sangen itsetietoinen, sangen terve ja sangen siisti herrasmies eikä mitään muuta. Hän oli gentleman — sitä ei Vronski voinut kieltää: sävyisä ja vaatimaton ylempien seurassa, vapaa ja suora vertaistensa parissa ja halveksivan hyväntahtoinen alemmilleen. Vronski oli itse ollut samanlainen ja pitänyt sitä suurena ansionaan. Mutta prinssin nähden hän oli alempi, ja tuo halveksivan hyväntahtoinen suhde raivostutti häntä.
"Tyhmä kuin nauta! Olenko minä tosiaankin tuollainen?" hän ajatteli.
Kun hän sitten seitsemäntenä päivänä sanoi jäähyväiset Moskovaan lähtevälle prinssille ja sai kiitokset toimestaan, hän oli onnellinen tietäessään vapautuneensa nolosta asemastaan ja epämiellyttävästä peilistään. Hän hyvästeli prinssin asemalla heidän palatessaan karhunmetsästyksestä, joka oli ollut läpi yön kestävää näytöstä venäläisestä uljuudesta.
Palattuaan kotiin Vronski löysi kirjelapun Annalta. "Olen sairas ja onneton", kirjoitti Anna. "En voi lähteä ulos, mutta en myöskään voi enää kauempaa olla näkemättä teitä. Tulkaa illalla. Seitsemän aikaan Aleksei Aleksandrovitsh menee neuvostoon ja on siellä kymmeneen asti." Vronski ihmetteli hetkisen, että Anna kutsui hänet suoraan kotiinsa huolimatta aviomiehensä kiellosta, ja päätti mennä.
Vronski oli tänä talvena ylennetty everstiksi, hän oli eronnut rykmentistä ja asui yksin. Syötyään aamiaista hän paneutui heti sohvalle pitkäkseen, ja viidessä minuutissa hänen viime päivinä näkemiensä inhottavien kuvien muistot sekoittuivat mielikuviin Annasta ja karhunajajatalonpojasta, jolla oli ollut tärkeä osa karhunajossa, ja hän nukahti. Hän heräsi pimeässä vavisten pelosta ja sytytti kynttilän. "Mitä, mitä ihmettä se oli? Mitä kamalaa unta minä näinkään? Niin, niin. Oli kuin joku pieni, likainen, pörröpartainen talonpoika — niin kuin se yöllinen karhunajaja — olisi tehnyt jotain selkä kyyryssä ja yhtäkkiä alkanut puhua ranskaksi joitakin omituisia sanoja. Eihän siinä ollut mitään muuta", mietti hän. "Miksi se sitten oli niin hirveätä?" Hän muisti taas sanat, jotka tuo mies oli lausunut, ja kylmän väreet karmivat hänen selkäänsä.
"Mitä järjettömyyksiä!" hän ajatteli ja katsoi kelloaan.
Oli jo puoli yhdeksän. Hän soitti palvelijan sisään, pukeutui nopeasti ja lähti ulos unohtaen kokonaan unensa ja harmitellen vain myöhästymistään. Saapuessaan Kareninin asunnon luo hän katsahti kelloaan ja näki sen olevan kymmentä minuuttia vailla yhdeksän. Korkeat ja kapeat vaunut harmaine hevosineen odottelivat pääovella. Vronski tunsi ne Annan vaunuiksi. "Hän on lähdössä minun luokseni", ajatteli Vronski, "ja se olisi ollutkin parempi. Minun on hankala mennä tuohon taloon. Mutta vähät siitä, enhän minä voi ruveta lymyilemään", päätteli hän ja — tottuneena lapsuudesta asti vapaaseen, ujostelemattomaan käytökseen — nousi reestä ja astui ovea kohti. Samassa ovi avautui ja ovenvartija, matkavaippa käsivarrella, antoi merkin kuskille. Vronski, joka ei ollut tottunut huomaamaan pikkuseikkoja, huomasi nyt kuitenkin omituisen hämmästyksen ilmeen ovenvartijan kasvoilla tämän katsahtaessa häneen. Vronskin astuessa ovesta sisään Aleksei Aleksandrovitsh tuli vastaan, ja he olivat vähällä törmätä. Kaasuvalo lankesi suoraan Kareninin mustan hatun alta näkyville värittömille ja elottomille kasvoille ja majavannahkakauluksen välistä hohtavalle valkealle solmukkeelle. Hänen liikkumaton, himmeä katseensa kohdistui suoraan Vronskin kasvoihin. Vronski kumarsi, Aleksei Aleksandrovitsh kohotti kättään hattua kohti ja meni huuliaan purren ohitse. Vronski näki, kuinka hän taakseen katsomatta istuutui vaunuihin, otti ikkunasta vaipan ja kiikarin ja katosi. Vronski meni eteiseen. Hänen kulmansa olivat rypyssä, ja silmissä välkähteli vihainen ja ylpeä loiste.
"Miten inhottava tilanne!" hän ajatteli. "Jos hän suostuisi taistelemaan ja puolustaisi kunniaansa, voisin minäkin tehdä jotain, jotenkin ilmaista tunteeni; mutta tuo kurjuus ja raukkamaisuus… oh! Hän tekee minusta petturin, vaikken minä ole koskaan tahtonut enkä tahdo ketään pettää."
Wreden puistossa tapahtuneen selvittelyn jälkeen Vronskin mieli oli kovasti muuttunut. Hän oli täysin alistunut Annan heikkouteen, tämä kun antautui hänelle kokonaan ja vain odotti häneltä kohtalonsa ratkaisua, ja lakannut kuvittelemasta, että tämä salainen lemmensuhde voisi päättyä, kuten hän silloin oli ajatellut. Kaikki kunnianhimoiset suunnitelmat olivat taas siirtyneet taka-alalle. Hän tunsi joutuneensa pois siitä toimintapiiristä, jossa kaikki oli määriteltyä, ja antautui kokonaan tunteensa valtaan, joka sitoi häntä yhä lujemmin Annaan.
Eteisessä hän kuuli Annan loittonevat askeleet. Hän ymmärsi Annan odotelleen ja kuulostelleen häntä ja palaavan nyt takaisin vierashuoneeseen.
— Ei! Anna huudahti nähdessään Vronskin, ja heti ensi sanalla kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, — ei, jos tällainen jatkuu, niin se tapahtuu vielä paljon, paljon pikemmin!
— Mikä, ystäväiseni?
— Mikäkö? Minä odotan ja kidun tunnin, kaksi… Ei, ei, en minä, en minä!… Enhän minä voi torua sinua. Varmaankaan et päässyt ennen. En minä enää!
Hän asetti molemmat kätensä Vronskin olkapäille ja loi mieheen pitkän, riemua täynnä olevan ja kuitenkin tutkivan katseen. Hän tutki Vronskin kasvoja viime näkemän jälkeen. Kuten aina heidän tavatessaan hän vertasi nytkin omaa — verrattomasti ihannoitua ja todellisuudessa mahdotonta — mielikuvaansa Vronskista todelliseen Vronskiin sellaisena, kuin tämä oli hänen edessään.
— Tuliko hän vastaasi? kysyi Anna, kun he olivat istuutuneet kattolampun alla olevan pöydän luo. — Se oli sinulle rangaistukseksi myöhästymisestäsi.
— Mutta kuinka siinä niin kävi? Hänenhän piti olla neuvostossa.
— Hän oli ja tuli ja lähti taas jonnekin. Mutta vähät siitä. Ei puhuta siitä enää. Missä sinä olet ollut? Yhäkö vain prinssin kanssa?
Anna tunsi tarkkaan hänen elämänsä. Vronski aikoi sanoa, ettei ollut nukkunut koko yönä ja oli siksi nukkunut päivällä, mutta ei raaskinut puhua siitä, kun näki edessään Annan kiihottuneet ja onnelliset kasvot. Ja hän sanoi, että hänen oli täytynyt käydä tekemässä selkoa prinssin lähdöstä.
— No nyt se on loppunut? Hän on lähtenyt jo?
— Niin on, Luojan kiitos. Sinä et usko, miten sietämätöntä se on minulle ollut.
— Miten niin? Sellaistahan se on teidän nuorten miesten tavallinenkin elämä, hän sanoi rypistäen kulmiaan ja alkoi irrottaa koukkua pöydällä olevasta virkkuutyöstä.
— Minä olen jo kauan sitten jättänyt sen elämän, Vronski sanoi kummeksuen Annan ilmeen muutosta ja koettaen ymmärtää sen merkityksen. — Ja minä myönnän, lisäsi hän suu hymyssä, valkea tiivis hammasrivi välkkyen, — että kuluneen viikon aikana sitä elämää katsellessani olen nähnyt itseni kuin peilistä, eikä se ole ollut hauskaa.
Anna piti virkkuuta käsissään, mutta ei virkannut, vaan suuntasiVronskiin omituisen, välkkyvän ja torjuvan katseen.
— Tänä aamuna Liza kävi luonani, — ne käyvät yhä luonani huolimattaLidia Ivanovnasta, — ja kertoi minulle teidän ateenalaisillastanne.Kuinka iljettävää!
— Minä aioin juuri sanoa, että… Anna keskeytti hänet.
— Oliko se sama Therese, jonka sinä ennen tunsit?
— Minä aioin juuri…
— Kuinka te miehet olette inhottavia! Kuinka te ette käsitä, ettei nainen voi sitä unohtaa, puhui hän kiivastuen yhä enemmän ja siten paljastaen hermostumisensa syyn. — Mitä minä tiedän, mitä minä voin tietää kaikesta siitä? En muuta kuin mitä sinä itse kerrot. Ja mistä minä tiedän, onko se aina totta?
— Anna! Sinä loukkaat minua. Etkö sinä sitten luota minuun? Enkö minä ole sanonut sinulle, ettei minulla ole ainoatakaan ajatusta, jonka salaisin sinulta?
— Kyllä, kyllä, myönsi Anna koettaen karkottaa pois mustasukkaiset ajatuksensa, — mutta jos sinä tietäisit, miten raskasta minulla on!… Luotanhan minä, luotan… Mitä sinä aioit sanoa?
Mutta Vronski ei voinut heti muistaa, mitä oli aikonut sanoa. Nuo yhä tiheämmin sattuvat mustasukkaisuuden puuskat kauhistuttivat häntä ja kylmensivät salaa hänen tunnettaan, vaikka hän tiesikin, että mustasukkaisuus johtui rakkaudesta häneen. Kuinka usein hän olikaan vakuutellut itselleen, että Annan rakkaus oli hänen elämänsä onni; ja nythän Anna rakasti häntä niin kuin voi rakastaa nainen, jolle rakkaus on merkinnyt enemmän kuin mikään elämässä, — ja hän oli paljon kauempana onnesta kuin seuratessaan Annaa tämän lähtiessä Moskovasta. Silloin hän oli pitänyt itseään onnettomana, mutta onni oli ollut edessäpäin; nyt hän tunsi parhaimman onnen olevan jo takana. Anna ei ollut ensinkään sellainen, jollaisena Vronski oli häntä ensi aikoina pitänyt. Sekä henkisesti että fyysisesti hän oli muuttunut huonoon suuntaan. Hänen vartalonsa oli levinnyt kovasti, ja kun hän puhui näyttelijättärestä, hänen kasvoillaan oli ilkeä, rumentava ilme. Vronski katseli häntä sellaisin silmin kuin ihminen katselee poimimaansa kuihtuvaa kukkaa, jossa hän vaivoin enää havaitsee sitä kauneutta, jonka vuoksi on taittanut ja turmellut sen. Ja kuitenkin hän tunsi, että rakkauden ollessa voimakkaimmillaan hän olisi kenties voinut nyhtäistä sen sydämestään, jos olisi vain kovasti tahtonut; mutta nyt, kun hän ei huomannut tuntevansa erityistä rakkautta, hän tiesi, että heidän suhdettaan ei voinut katkaista.
— No niin, mitä sinä aioit sanoa? Minä ajoin riivaajan pois, lisäsi Anna. Riivaajaksi he nimittivät keskenään mustasukkaisuutta. — Niin, mitä sinä aioit sanoa siitä prinssistä? Miksi sinun oli niin raskasta?
— Oi, aivan sietämätöntä! Vronski sanoi koettaen tavoittaa häipynyttä ajatuksen lankaa. — Hänelle ei ole eduksi se, että häneen tutustuu lähemmin. Jos hänet pitäisi määritellä, niin hän on mielestäni kuin hyvin ruokittu eläin, jollaiset saavat näyttelyssä ykkösmitalit, eikä mitään muuta, hän sanoi harmistuneesti, ja tuo hänen harminsa kiinnosti Annaa.
— Eihän, miten niin? väitti Anna vastaan. — Onhan hän sentään paljon nähnyt, sivistynyt.
— Se on kokonaan eri sivistystä tuo heidän sivistyksensä. Hän on nähtävästi sivistynyt vain siksi, että saisi halveksia sivistystä, niin kuin he halveksivat kaikkea, paitsi eläimellisiä huvituksia.
— Mutta tehän pidätte kaikki noista eläimellisistä huvituksista,Anna sanoi, ja Vronski huomasi taas hänen karttavan, synkän katseensa.
— Miksi sinä oikeastaan puolustat häntä? kysyi Vronski hymyillen.
— Enhän minä puolusta, minulle se on aivan yhdentekevää; minä vain ajattelen, että jollet sinä itse pitäisi niistä huvituksista, olisit voinut kieltäytyäkin. Mutta sinua huvittaa katsella Thereseä Eevan puvussa…
— Taaskin, taaskin riivaaja! Vronski sanoi tarttuen Annan pöydällä lepäävään käteen ja suudellen sitä.
— Mutta minä en voi sille mitään! Sinä et tiedä, miten minä olen kitunut sinua odottaessani! Minä en usko olevani mustasukkainen. Ei se ole mustasukkaisuutta. Minä luotan sinuun, kun sinä olet siinä minun luonani; mutta kun sinä jossain yksinäsi vietät minulle käsittämätöntä elämää…
Anna veti päänsä kauemmaksi ja irrotti viimeinkin koukun virkkuutyöstään. Valkea villalanka välkkyi lampun valossa, kun silmukat alkoivat etusormen auttamina perä perää puikahdella päällekkäin, ja kirjaillun kalvosimen verhoama hento ranne käännähteli hermostuneen näköisesti edestakaisin.
— No kerrohan, missä Aleksei Aleksandrovitsh tuli sinua vastaan? kysyi hän äkkiä luonnottomasti helähtävällä äänellä.
— Me satuimme ovessa vastakkain.
— Ja hän tervehti sinua näin?
Anna venytti kasvonsa pitkiksi, ummisti puoleksi silmänsä, pani kätensä yhteen ja muutti nopeasti ilmettään. Vronski huomasi yhtäkkiä hänen kauniilla kasvoillaan saman ilmeen, joka Aleksei Aleksandrovitshilla oli ollut hänen tervehtiessään. Vronski hymyili, ja Anna herahti iloiseen, rinnasta tulevaan nauruun, joka oli hänen viehättävimpiä puoliaan.
— Minä en voi käsittää häntä, Vronski sanoi. — Jos hän olisi jättänyt sinut syksyisen tunnustuksesi jälkeen, jos hän olisi haastanut minut kaksintaisteluun, niin minä käsittäisin, mutta sietää sellaista asemaa… Hänhän kärsii siitä, näkeehän sen.
— Hän? Anna sanoi ivallisesti hymähtäen. — Hän on täysin tyytyväinen.
— Miksi me kaikki kidutamme toisiamme, kun kaikki voisi olla niin hyvin?
— Hän ei kidu. Kyllä minä tunnen hänet ja sen valheen, jonka läpitunkema hän on. Voiko ihminen, joka tuntee jotain, elää sillä tavoin kuin hän minun kanssani elää? Hän ei ymmärrä mitään eikä tunne mitään. Saattaako mies, joka jotain tuntee, elää rikollisen vaimonsa kanssa samassa kodissa? Ja vielä puhua hänen kanssaan? Sanoa sinuksi?
Ja taaskin hän tahtomattaan viehättyi esittämään miestään: "Sinä, ma chère, sinä, Anna!"
— Hän ei ole mies eikä ihminen, vaan nukke. Kukaan muu ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Oo, jos minä olisin hänen sijassaan, olisin jo kauan sitten tappanut, repinyt palasiksi sellaisen vaimon kuin minä olen, enkä enää puhuttelisi minua: "Sinä, ma chère, sinä, Anna." Hän ei ole ihminen, vaan ministeriökone. Hän ei ymmärrä sitä, että minä olen sinun vaimosi, että hän on vieras ja liikaa… Ei puhuta siitä!
— Sinä et ole oikeudenmukainen, ystäväni! Vronski sanoi koettaen rauhoitella häntä. — Mutta sama se, ei puhuta hänestä. Kerro minulle mitä olet tehnyt? Ja mikä sinua on vaivannut? Mitä tohtori on sanonut siitä?…
Anna katsoi häneen silmissään ivallinen ilo. Hän muisti nähtävästi vielä muitakin naurettavia ja rumia puolia miehestään ja odotti hetkeä niiden kertomiseen.
Mutta Vronski jatkoi:
— Minä arvaan, ettei se ole mitään tautia, vaan tilastasi johtuvaa.Milloin se tapahtuu?
Ilakoiva välke katosi Annan silmistä, ja entinen ilme vaihtui uuteen, hiljaiseen, surumieliseen hymyyn, joka kätki jonkin toiselle tuntemattoman salaisuuden.
— Pian, pian. Sinä sanot aina, että meidän tilanteemme on kiduttava ja että se täytyy selvittää. Jos sinä tietäisit, miten raskas se minulle on, mitä kaikkea minä antaisin saadakseni vapaasti ja rohkeasti rakastaa sinua! Minä en kiduttaisi itseäni enkä sinua mustasukkaisuudellani… Ja niin on pian käyvä, joskin toisella tavoin kuin me olemme ajatelleet.
Ja ajatellessaan, kuinka oli käyvä, Anna tunsi itsensä niin säälittäväksi, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä ja hänen täytyi hetkeksi vaieta. Hän laski Vronskin käsivarrelle sormusten koristaman valkean kätensä, joka hohti ja välkähteli lampun valossa.
— Se ei tapahdu niin kuin me olemme luulleet. Minä en olisi tahtonut puhua siitä, mutta sinä pakotit minut. Pian, pian kaikki ratkeaa, ja me rauhoitumme jokainen emmekä enää tuskittele.
— Minä en käsitä, Vronski sanoi käsittäen kuitenkin.
— Sinä kysyit, milloin. Pian. Ja minä en selviä hengissä. Älä keskeytä! Ja Anna kiiruhti puhettaan. — Minä tiedän sen ja tiedän varmasti. Minä kuolen, ja olen hyvilläni, että päästän siten vapauteen itseni ja teidät.
Kyyneleet vierivät hänen silmistään. Vronski kumartui hänen kätensä puoleen ja alkoi suudella sitä koettaen salata liikutuksensa, jonka tiesi vallan aiheettomaksi, mutta jota ei jaksanut voittaa.
— Niin, niin, parasta onkin niin, Anna virkkoi puristaen voimakkaasti Vronskin kättä. — Mitään muuta keinoa ei olekaan.
Vronski toipui ja kohotti päätään.
— Mitä lorua! Mitä järjetöntä lorua sinä puhut!
— Ei, totta se on.
— Mikä, mikä on totta?
— Että minä kuolen. Olen nähnyt sellaisen unen.
— Unen? toisti Vronski ja muisti samalla unissaan näkemänsä talonpojan.
— Niin, unen, Anna sanoi. — Minä näin sen jo kauan sitten. Olin juoksevinani makuuhuoneeseeni, josta minun piti hakea jotain tai saada kuulla jotain: sinähän tiedät miten unissa on, puhui hän silmät pyöreänä kauhusta, — ja makuukamarin nurkassa törrötti jotakin.
— Oh, mitä lorua! Kuinka voit uskoa…
Mutta Anna ei antanut keskeyttää itseään. Se, mitä hän puhui, oli hänelle siinä määrin tärkeää.
— Se kääntyi, ja minä huomasin, että se oli mies, pörröpartainen, pieni ja hirveännäköinen talonpoika. Minä aioin juosta pois, mutta se kumartui säkkinsä ääreen ja kopeloi sieltä jotain…
Hän näytti, miten mies oli kopeloinut säkkiään. Kauhu kuvastui hänen kasvoistaan. Ja oman unensa muistaessaan Vronski tunsi samanlaista kauhua.
— Se kopeloi ja puhui ranskaa nopeasti ja, tiedät kyllä, tavallaan keimailevan sorakielisesti: Il faut le battre le fer, le broyer, le pétrir… Ja minä tahdoin herätä pelosta ja heräsinkin, mutta ainoastaan unissani. Ja aloin kysellä itseltäni, mitä kummaa se saattaisi merkitä. Ja Kornei sanoo minulle: "Lapsivuoteeseen, lapsivuoteeseen kuolette, lapsivuoteeseen, rouva kulta"… Ja minä heräsin…
— Mitä lorua, mitä lorua! puheli Vronski, mutta tunsi itse, että hänen äänestään puuttui kokonaan vakuuttavuus.
— Mutta emme puhu siitä. Soitahan kelloa, minä pyydän tuomaan teetä.Odota hiukan, ei kestä enää kauan…
Mutta hän pysähtyi äkkiä. Hänen kasvojensa ilme muuttui silmänräpäyksessä. Kauhu ja kiihtymys vaihtui yhtäkkiä hiljaisen, vakavan ja autuaan tarkkaavaisuuden ilmeeseen. Vronski ei voinut ymmärtää tuon muutoksen merkitystä. Anna kuulosteli uuden elämän liikehdintää sisällään.
Kohdattuaan Vronskin asuntonsa portailla Karenin oli mennyt italialaiseen oopperaan, kuten oli aikonutkin. Siellä hän oli istunut kahden näytöksen ajan ja tavannut kaikki ne, joita oli tahtonut tavata. Tultuaan kotiin hän katseli tarkasti naulakkoa ja huomattuaan, ettei missään ollut sotilaspäällystakkia, hän meni tapansa mukaan työhuoneeseen. Mutta vastoin tapaansa hän valvoi ja käveli edestakaisin työhuoneessa kello kolmeen saakka yöllä. Vihan tunne Annaa kohtaan, joka ei tahtonut noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia eikä täyttää ainoata hänelle määrättyä ehtoa: olla tapaamatta rakastajaansa kotona, ei antanut hänelle rauhaa. Anna ei ollut täyttänyt tätä vaatimusta, joten Aleksei Aleksandrovitshin tuli rangaista häntä ja panna uhkauksensa käytäntöön: hakea avioeroa ja riistää häneltä poika. Aleksei Aleksandrovitsh tunsi kaikki tähän tehtävään liittyvät vaikeudet, mutta hän oli sanonut tekevänsä niin, ja hänen täytyi nyt täyttää uhkauksensa. Kreivitär Lidia Ivanovna oli antanut hänelle viittauksia siitä, että se oli paras keino hänen asemansa selvittämiseksi, ja viimeaikainen avioerokäytäntö oli kehittänyt alan sellaiselle asteelle, että Aleksei Aleksandrovitshin arveli muodollisten vaikeuksien voittamisen olevan mahdollista. Sitä paitsi yksi onnettomuus oli tuonut mukanaan toisia, ja vierasheimoisten oloja ja Zaraiskin läänin peltojen kastelua koskevat asiat olivat tuottaneet Aleksei Aleksandrovitshille sellaisia ikävyyksiä viranhoidon parissa, että hän oli viime ajat ollut äärimmäisen hermostunut.
Hän ei saanut unta koko yönä, ja hänen vihansa kasvoi jonkinlaisessa suunnattomasti suurenevassa sarjassa, saavuttaen aamulla äärimmäisen rajansa. Hän pukeutui nopeasti ja lähti vaimonsa kamariin heti kun kuuli tämän nousseen ylös. Hän astui sisään ikään kuin kantaen täyttä vihan maljaa, varoen sen läikkymistä, ettei olisi vihan myötä kadottanut välienselvittelyyn tarvitsemaansa tarmoa.
Anna, joka luuli niin hyvin tuntevansa miehensä, hämmästyi Aleksei Aleksandrovitshin ulkonäköä tämän astuessa ovesta sisään. Otsa oli kurtussa ja silmät katsoivat synkästi eteensä Annan katsetta karttaen; suu oli lujasti ja halveksivasti kiinni. Hänen käynnistään, liikkeistään ja äänensävystään kuvastui päättäväisyys ja varmuus, jollaista Anna ei ollut koskaan ennen nähnyt. Tervehtimättä vaimoaan hän meni suoraan kirjoituspöydän luo, otti avaimen ja avasi laatikon.
— Mitä te tahdotte? huudahti Anna.
— Teidän rakastajanne kirjeitä, sanoi mies.
— Niitä ei ole täällä, Anna sanoi työntäen laatikon kiinni. Mutta tästä liikkeestä Aleksei Aleksandrovitsh ymmärsi arvanneensa oikein ja tempaisi Annan käden raa'asti syrjään sysäten itselleen salkun, jossa tiesi vaimon pitävänsä arvokkaimpia papereitaan. Anna aikoi riistää sen pois, mutta Aleksei Aleksandrovitsh sysäsi hänet luotaan.
— Istukaa! Minun täytyy puhua kanssanne, hän sanoi asettaen salkun kainaloonsa ja puristaen sitä niin jäntevästi, että olkapää kohosi.
Anna katsoi häneen ihmetellen ja arkaillen eikä sanonut mitään.
— Minähän sanoin teille, etten salli teidän ottaa vastaan rakastajaanne minun kodissani.
— Minun täytyi tavata hänet, jotta… Anna pysähtyi keksimättä mitä sanoisi.
— En halua mitään yksityiskohtaisia tietoja siitä, miksi naisen täytyy tavata rakastajaansa.
— Minä aioin… minä vain… Anna sanoi sävähtäen punaiseksi.Miehen raakuus hermostutti häntä ja antoi hänelle rohkeutta. —Ettekö todellakaan tunne, kuinka helppo teidän on loukata minua? hänsanoi.
— Loukata voi vain kunniallista miestä ja kunniallista naista, mutta jos sanoo varkaalle, että hän on varas, on se vain tosiasian toteamista.
— Tuollaista julmuutta minä en olisi teiltä odottanut.
— Te sanotte julmuudeksi sitä, että mies antaa vaimolleen täyden vapauden ja kunniallisen nimensä turvan sillä ainoalla ehdolla, että vaimo noudattaa säädyllisyyden vaatimuksia. Onko se julmuutta?
— Se on pahempaa kuin julmuus, se on alhaisuutta, jos tahdotte sen tietää! huudahti Anna vihan vimmassa ja nousi aikoen lähteä huoneesta.
— Ei! Aleksei Aleksandrovitsh huudahti vinkuvalla äänellään, joka oli nyt kohonnut kokonaisen sävelaskeleen tavallista korkeammalle; hän tarttui isoilla sormillaan Annan käteen niin lujasti, että siihen painui rannerenkaasta punainen jälki, ja työnsi Annan väkisin paikoilleen. — Alhaisuuttako? Jos te tahdotte käyttää sitä sanaa, niin alhaisuutta on hylätä rakastajansa vuoksi miehensä ja poikansa ja kuitenkin syödä miehensä leipää!
Anna painoi päänsä alas. Hän ei sanonut sitä, mitä oli sanonut eilen rakastajalleen: että Vronski oli hänen oikea miehensä ja että tämä toinen oli liikaa. Hän ei edes ajatellut sitä. Hän tunsi miehensä sanojen koko totuuden ja sanoi vain hiljaa:
— Te ette voi kuvata minun asemaani huonommaksi kuin miksi sen itse käsitän; mutta minkä vuoksi te puhutte minulle siitä?
— Minkäkö vuoksi puhun? jatkoi Aleksei Aleksandrovitsh yhtä kiukkuisesta — Siksi että te tietäisitte, että minä ryhdyn keinoihin tehdäkseni lopun tästä tilanteesta, koska ette suostunut täyttämään tahtoani edes säädyllisyyden noudattamisessa.
— Pian se loppuu muutenkin, Anna sanoi, ja taas kihosivat kyyneleet silmiin hänen ajatellessaan läheistä, toivottavalta tuntuvaa kuolemaa.
— Se loppuu pikemmin kuin te rakastajanne kanssa olette ajatelleet!Te kaipaatte vain eläimellisen intohimonne tyydyttämistä…
— Aleksei Aleksandrovitsh! En edes puhu mitään jalomielisyydestä, mutta onhan kunnotonta lyödä kaatunutta.
— Niin, te ajattelette vain itseänne, mutta vähät välitätte sen ihmisen kärsimyksistä, joka on ollut teidän miehenne. Teille on vallan yhdentekevää, onko hänen elämänsä romahtanut iäksi ja kuinka paljon hän on käl…kär…kälsinyt.
Aleksei Aleksandrovitsh puhui niin nopeasti, että sekosi sanoissaan, ei saanut sanottua tuota sanaa ja lausui sen lopultakin väärin. Annaa alkoi naurattaa, mutta samassa hän jo häpesi, että oli voinut pitää mitään naurettavana sellaisena hetkenä. Ja ensimmäisen kerran hän koki hetkisen ajan miehensä tunteita, kuvitteli olevansa tämän asemassa, ja hänelle tuli miestä sääli. Mutta mitä hän saattoi tehdä tai sanoa? Hän painoi päänsä ja oli vaiti. Aleksei Aleksandrovitsh oli myös jonkin aikaa vaiti ja jatkoi sitten vähemmän vinkuvalla, kylmällä äänellä, painottaen mielivaltaisesti sanoja, jotka eivät olleet erityisen tärkeitä.
— Minä tulin sanomaan teille… alkoi hän.
Anna katsahti häneen. "Ei, minusta vain näytti siltä", hän ajatteli muistellessaan miehen ilmettä silloin, kun tämä oli kompastunut sanaan kärsinyt', "ei, mitä voisikaan tuntea tuollainen sameasilmäinen, itseensä tyytyväinen ihminen?"
— Minä en voi muuttaa mitään, Anna kuiskasi.
— Minä tulin sanomaan teille, että matkustan huomenna Moskovaan enkä palaa enää tähän taloon, ja te saatte kuulla päätöksestäni asianajajalta, jolle uskon avioerohakemukseni. Ja poikani muuttaa sisareni luo, sanoi Aleksei Aleksandrovitsh muistellen turhaan, mitä muuta oli aikonut sanoa pojastaan.
— Te tahdotte ottaa Serjozhan tuottaaksenne minulle kipua, Anna sanoi katsoen miestään kulmainsa alta. — Ettehän te rakasta häntä… Antakaa Serjozhan jäädä.
— Niin, minä olen kadottanut rakkauteni poikaanikin, sillä inhoni teitä kohtaan on ulottunut häneen asti. Mutta minä otan hänet kuitenkin.
Ja hän aikoi lähteä, mutta Anna pidätti häntä.
— Aleksei Aleksandrovitsh antakaa Serjozhan jäädä! kuiskasi hän vielä kerran. — Mitään muuta en pyydä. Antakaa Serjozhan jäädä minun. Minä synnytän pian, antakaa Serjozhan jäädä!
Aleksei Aleksandrovitsh sävähti punaiseksi, tempasi käsivartensa irtiAnnan kädestä ja lähti äänettömänä huoneesta.