Kuten yleensä kaikkialla, missä ihmisiä asettuu asumaan samalle seudulle, oli myös siinä pienessä saksalaisessa kylpyläkaupungissa, jonne Shtsherbatskit saapuivat, tapahtunut seurapiirin tavanomainen kiteytyminen, joka määräsi kullekin seurapiirin jäsenelle oman selvästi määritellyn ja varman paikkansa. Yhtä selvästi ja varmasti kuin vesihiukkanen kylmässä saa lumikiteen määrätyn muodon, yhtä järkähtämättä vakiintui jokaiselle uudelle kylpyläkaupunkiin saapuneelle henkilölle oma paikkansa kylpylävieraiden joukossa.
Fürst Stscherbatzky samt Gemahlin und Tochter kiteytyivät heti sekä asuntonsa, nimensä että tuttaviensa perusteella omaan määrättyyn, heille tarkoitettuun paikkaansa.
Kylpylässä oleskeli tänä kesänä oikea saksalainen ruhtinatar, minkä vuoksi seurapiirin kiteytyminen oli tapahtunut tavallista tarmokkaammin. Ruhtinatar Shtsherbatskaja tahtoi välttämättä esitellä tyttärensä saksalaiselle prinsessalle, ja hän suoritti tuon seremonian jo toisena päivänä. Kitty niiasi sirosti ja syvään Pariisista tilatussa sangen yksinkertaisessa, oikeammin sangen koreassa kesäpuvussaan. Prinsessa sanoi: "Toivoakseni ruusut palaavat pian noille suloisille kasvoille", ja Shtsherbatskit joutuivat heti määrättyyn uomaan, josta oli enää mahdoton päästä pois. Shtsherbatskit tutustuivat erääseen englantilaiseen ladyyn ja hänen perheeseensä, saksalaiseen kreivittäreen ja hänen viime sodassa haavoittuneeseen poikaansa, erääseen ruotsalaiseen tiedemieheen, sekä herra Canut'iin ja tämän sisareen. Mutta Shtsherbatskien tärkeimmiksi seuralaisiksi kävivät väkisinkin moskovalainen aatelisrouva Marja Jevgenjevna Rtishtsheva ja hänen tyttärensä, joka oli Kittystä vastenmielinen siitä syystä, että oli Kittyn tavoin sairastunut rakkaudesta, sekä moskovalainen eversti, jonka Kitty pienestä asti muisti nähneensä sotilaspuserossa ja joka täällä pienine silmineen, paljaine kauloineen ja kirjavine solmukkeineen oli hänestä tavattoman naurettava ja ikävystyttävä vallankin siksi, ettei hänestä pääsyt millään eroon.
Kun kaikki näin oli asettunut omiin vakiintuneisiin uomiinsa, Kittyn elämä kävi hyvin ikäväksi, semminkin kun ruhtinas itse matkusti Karlsbadiin ja hän jäi kahden kesken äitinsä kanssa. Tuttavat eivät kiinnostaneet häntä, sillä hän tunsi, ettei enää löytäisi heistä mitään uutta. Hänen päähuvinaan kylpylässä oli tehdä huomioita ja päätelmiä niistä ihmisistä, joita hän ei tuntenut. Luonteensa mukaisesti Kitty oletti ihmisissä aina olevan kaikkein parhaimpia ominaisuuksia, varsinkin niissä, joita ei tuntenut. Nytkin arvaillessaan, millaisia ihmisiä vieraat olivat ja millaiset olivat heidän keskinäiset suhteensa, Kitty kuvitteli mitä ihmeellisimpiä ja ylevimpiä luonteita ja oli saavinaan huomioistaan vahvistusta olettamuksilleen.
Näistä henkilöistä hän kiinnitti huomiota erityisesti erääseen venäläiseen tyttöön, joka oli saapunut kylpylään seuralaiseksi sairaalle venäläiselle aatelisrouvalle, madame Stahlille, kuten häntä kaikki kutsuivat. Madame Stahl kuuli korkeimpaan hienostoon, mutta oli niin sairas, ettei voinut kävellä, ja vain joskus kauniina päivänä hän ilmestyi kylpylän puistoon pyörätuolissaan. Enemmän ylpeytensä kuin sairautensa tähden — niin ainakin ruhtinatar väitti — ei madame Stahl ollut tehnyt tuttavuutta ainoankaan venäläisen kanssa. Nuori venäläinen neiti hoiti häntä, mutta seurusteli sen lisäksi — tämän Kitty pani merkille — kaikkein vaikeimmin sairaitten kanssa, joita kylpylässä oli paljon, ja autteli heitä mitä luontevimmin. Tämä venäläinen neiti ei Kittyn huomioitten mukaan ollut sukua madame Stahlille eikä hän myöskään ollut mikään palkattu hoitajatar. Madame Stahl kutsui häntä Varenkaksi ja muut neiti Varenkaksi. Puhumattakaan siitä, että Kittyä kiinnosti tehdä huomioita tuon tytön suhteesta madame Stahliin sekä muihin hänelle tuntemattomiin henkilöihin, Kitty tunsi, kuten usein sattuu, selittämätöntä myötätuntoa Varenka-neitiä kohtaan, ja kun heidän katseensa kohtasivat, tunsi hänkin olevansa neidille mieleen.
Neiti Varenkasta oli vaikea sanoa, kuinka vanha hän oli; häntä olisi voinut yhtä hyvin pitää yhdeksäntoista kuin kolmenkymmenen vuoden vanhana. Jos katseli hänen piirteitään, oli hän — kasvojen sairaalloisesta väristä huolimatta — pikemmin kaunis kuin ruma. Hän olisi ollut kaunis vartaloltaankin, jos ei olisi ollut aivan niin kuivakan oloinen ja pää ei olisi vaikuttanut suhteettomalta hänen keskimittaiseen kokoonsa nähden. Miehiä hän tuskin olisi miellyttänyt. Hän muistutti kaunista, tuoksutonta kukkaa, jonka kukoistus on jo ohi, vaikkakin terälehdet ovat vielä paikoillaan. Lisäksi hän ei olisi voinut miellyttää miehiä siitäkään syystä, että häneltä puuttui sitä, mitä Kittyssä oli liiankin paljon, — hillittyä elämän tulta ja oman viehättävyyden tuntoa.
Hän näytti tekevän kaiken aikaa jotain hyödyllistä, ja siksi oli mahdotonta kuvitella, että hän olisi voinut mistään muusta kiinnostuakaan. Varenka oli monessa mielessä Kittyn vastakohta, ja juuri siksi hän veti Kittyä puoleensa. Hänessä, hänen elämäntavassaan Kitty havaitsi sellaista, mitä oli kaivannut: toisenlaisia elämän kiinnekohtia ja arvoja kuin Kittylle niin inhottaviksi käyneet, naisten ja miesten seuramaailman suhteet, jotka nyt tuntuivat ostajaansa odottavan tavaran häpeälliseltä näytteillepanolta. Mitä enemmän Kitty tarkasteli tuntematonta ystäväänsä, sitä vahvemmin hän vakuuttui siitä, että tuo tyttö oli niin täydellinen olento kuin hän oli kuvitellutkin, ja sitä hartaammin hän halusi tehdä tuttavuutta tämän kanssa.
Molemmat tytöt kohtasivat toisensa useita kertoja päivässä ja joka kerta Kittyn silmät kysyivät: "Kuka te olette ja millainen? Olettehan te niin ihana olento kuin olen kuvitellut, eikö niin? Mutta älkää Luojan tähden luulko", — lisäsi hänen katseensa — "että minä koetan tungetella tuttavuuteenne. Minä vain ihailen teitä ja pidän teistä." — "Minäkin pidän teistä, te olette hyvin, hyvin herttainen. Ja pitäisin teistä vieläkin enemmän, jos minulla olisi aikaa", vastasi tuntemattoman tytön katse. Ja Kitty näki, ettei hän tosiaankaan koskaan ollut toimeton: milloin hän saattoi venäläisen perheen lapsia kotiin, milloin toi sairaalle naiselle lämpöisen villavaipan ja kääri tämän siihen, milloin viihdytteli sairautensa takia ärtyisää vanhaa herraa tai valikoi ja osti jollekulle pikkuleipiä kahvileiväksi.
Pian Shtsherbatskien saapumisen jälkeen ilmestyi aamukylvylle kaksi henkilöä, jotka saivat joka puolelta osakseen pahansuopaa huomiota. Toinen oli hyvin kookas, kumaraharteinen ja isokätinen mies, joka pukeutui kokoonsa nähden suhteettoman lyhyeen vanhaan päällystakkiin ja jonka mustat silmät olivat sekä lapsekkaat että pelottavat, toinen lempeännäköinen rokonarpinen, huonosti ja mauttomasti pukeutunut nainen. Huomattuaan nuo henkilöt venäläisiksi Kitty alkoi mielessään sepittää heistä kaunista ja liikuttavaa tarinaa. Mutta ruhtinatar, joka oli nähnyt kylpylistasta, että tulokkaat olivat Nikolai Levin ja Marja Nikolajevna, selitti Kittylle, miten huono ihminen tuo Levin oli, ja kaikki hänen haaveensa näistä kahdesta ihmisestä särkyivät. Ei niinkään sen vuoksi, mitä äiti oli kertonut, kuin siksi, että tuo herra oli Konstantin Levinin veli, molemmat tulokkaat alkoivat äkkiä tuntua hänestä äärimmäisen epämiellyttäviltä. Tuo kookas herra, jonka pää alituisesti nytkähteli, herätti hänessä nyt voittamatonta vastenmielisyyden tunnetta.
Kitty oli näkevinään tuon miehen suurissa, pelottavissa, häneen kiinteästi tuijottavissa silmissä vihaa ja ivaa, ja hän koetti vältellä miehen kohtaamista.
Oli sateinen päivä, vettä oli tihkunut koko aamun, ja sairaat kävelivät sateenvarjot kädessä parvekekäytävällä.
Kitty kulki äitinsä ja moskovalaisen everstin kanssa, joka keikaroi iloisena Frankfurtista ostetussa eurooppalaistyylisessä pitkässä takissaan. He astelivat parvekkeen toista laitaa vältellen toisella puolen kulkevaa Leviniä. Varenka, jolla oli yllään tumma puku ja päässä musta hattu alas kaartuvin lierein, käveli edestakaisin parvekkeella sokean ranskattaren kanssa, ja joka kerta kun hän ja Kitty tulivat toisiaan vastaan, kumpikin loi toiseensa ystävällisen katseen.
— Saanko puhua hänen kanssaan, maman? kysyi Kitty nähdessään tuntemattoman ystävänsä menevän terveyslähteelle ja ajatellen tuota paikkaa sopivaksi kohtaamispaikaksi.
— No, jos mielesi tekee; mutta minä otan ensin selvää hänestä ja käyn itse häntä puhuttelemassa, vastasi äiti. — Onko hän mielestäsi niin erikoinen? Tavallinen seuranainen luullakseni. Jos tahdot, niin teen tuttavuutta madame Stahlin kanssa. Olen tuntenut hänen kälynsä, lisäsi ruhtinatar kohottaen ylpeästi päätään.
Kitty tiesi äitinsä olevan loukkaantunut siitä, että rouva Stahl ikään kuin vältteli tuttavuudentekoa hänen kanssaan. Kitty ei tahtonut kiusata.
— Voi miten herttainen! hän sanoi katsoen Varenkaan tämän antaessa ranskattarelle vesilasin. — Katsokaa miten yksinkertaisesti ja herttaisesti hän tekee kaiken.
— Minua naurattavat nuo sinun engouements'isi, sanoi ruhtinatar. — Ei, käännytään mieluummin takaisin, lisäsi hän huomatessaan Levinin tulevan vastaan naisensa ja saksalaisen lääkärin kanssa, jolle hän vihaisena puhui jotain suureen ääneen.
He kääntyivät juuri lähteäkseen takaisin, kun yhtäkkiä kuulivat suoranaista huutoa. Levin seisoi ja huusi ja tohtorikin oli kiihtynyt. Yleisöä kerääntyi heidän ympärilleen. Ruhtinatar ja Kitty poistuivat kiireesti, mutta eversti liittyi joukkoon saadakseen tietää mitä asia koski.
Muutaman minuutin kuluttua eversti tavoitti heidät.
— Mitä siellä oli? kysyi ruhtinatar.
— Mikä häpeä, kertoi eversti, — jos jotain on syytä pelätä, niin venäläisten tapaamista ulkomailla. Se pitkä herra haukkui tohtoria, puhui hänelle hävyttömyyksiä silmät suut täyteen siitä syystä, ettei tämä muka osannut hoitaa häntä oikein, ja uhkasi kepillään. Kerrassaan noloa!
— Sehän on ikävää! sanoi ruhtinatar. — No miten se päättyi?
— Hyvä että väliin tuli se… se kuperahattuinen neiti… venäläinen luullakseni, sanoi eversti.
— Varenka, neitikö? kysyi Kitty iloisesti.
— Hän juuri. Hän tiesi heti mitä oli tehtävä: otti herraa käsikoukusta ja veti pois.
— Siinä kuulette, äiti, sanoi Kitty. — Ihmettelettekö, miksi minä häntä ihailen?
Jo seuraavana päivänä Kitty huomasi tuntematonta ystäväänsä seuraillessaan, että tämä suhtautui Leviniin ja hänen naiseensa samalla tavalla kuin muihinkin suojatteihinsa. Varenka kävi heidän luonaan, puheli heidän kanssaan ja oli tulkkina tuolle naiselle, joka ei osannut sanaakaan ulkomaisia kieliä.
Kitty pyysi entistä hartaammin äidiltään lupaa saada tutustua Varenkaan. Ja niin epämiellyttävää kuin ruhtinattaresta olikin ottaa ensi askel tuttavuudentekoon Stahlin kanssa, joka katsoi jostain syystä voivansa ylvästellä, hän hankki tietoja Varenkasta, ja saatuaan selville, ettei tuossa tuttavuudessa ollut mitään pahaa, jollei paljon hyvääkään, meni itse ensin Varenkan luo ja teki tuttavuutta hänen kanssaan.
Valiten hetken, jolloin Kitty oli mennyt lähteelle ja Varenka seisoi leipurin luona, astui ruhtinatar hänen luokseen.
— Sallikaa minun tehdä tuttavuutta kanssanne, hän sanoi arvokkaasti hymyillen. — Tyttäreni on ihastunut teihin, hän sanoi. — Te ette kenties tunne minua. Olen…
— Se on siinä tapauksessa molemminpuolista, ruhtinatar, vastasiVarenka kiireesti.
— Kuinka hyvän työn te eilen teittekään meidän onnettomalle maanmiehellemme! sanoi ruhtinatar.
Varenka punastui.
— En minä muistaakseni ole tehnyt mitään, virkkoi hän.
— Tehän olitte saanut Levinin rauhoittumaan eilen parvekkeella sattuneessa ikävässä kohtauksessa.
— Niin, sa compagne kutsui minua, ja minä koetin tyynnyttää häntä. Hän on hyvin sairas ja oli tyytymätön lääkäriin. Minulla kun on tapana liikkua noiden sairaiden parissa.
— Niin, olen kuullut, että olette asunut Mentonissa… tätinne madame Stahlin kanssa. Minä tunsin hänen kälynsä.
— Ei hän ole tätini. Minä kutsun häntä äidiksi, mutta minä en ole sukua hänelle. Olen hänen kasvattinsa, vastasi Varenka punastuen uudelleen.
Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja hänen kasvojensa vilpitön ja avoin ilme oli niin herttainen, että ruhtinatar ymmärsi, miksi Kitty oli niin kiintynyt häneen.
— No miten tuo sairas Levin täällä viihtyy? kysyi ruhtinatar.
— Hän lähtee pois, vastasi Varenka.
Samassa Kittykin tuli lähteeltä ja suorastaan säteili ilosta, kun näki äitinsä tehneen tuttavuutta hänen tuntemattoman ystävänsä kanssa.
— No Kitty, nyt sinulla on tilaisuus kauan toivomaasi tuttavuuteen neiti…
— Varenkan kanssa, sanoi Varenka hymyillen, — niin minua kaikki kutsuvat.
Kitty punastui ilosta ja puristi kauan ääneti uuden ystävänsä kättä, joka ei vastannut hänen puristukseensa, vaan lepäsi liikkumatta hänen kädessään. Käsi ei vastannut toisen käden puristukseen, mutta Varenkan kasvoilla säteili hiljainen, iloinen, joskin hiukan surunvoittoinen hymy, joka paljasti suuret, mutta kauniit hampaat.
— Minäkin olen kauan toivonut tätä, hän sanoi.
— Mutta teillä on niin paljon tehtävää…
— Päinvastoin, ei mitään, sanoi Varenka. Mutta samassa hänen piti jättää uudet tuttavansa, sillä kaksi pientä venäläistä tyttöä — erään sairaan lapsia — juoksi hänen luokseen.
— Varenka, äiti kutsuu teitä! huusivat he. Ja Varenka lähti heidän jäljestään.
Tiedusteltuaan Varenkan menneisyyttä ja hänen suhdettaan rouvaStahliin ruhtinatar Shtsherbatskaja oli saanut hänestä ja rouvaStahlista seuraavat yksityiskohtaiset tiedot.
Madame Stahl, joka toisten kertomusten mukaan oli kiduttanut miehensä näännyksiin ja toisten mukaan taas oli itse saanut olla nääntymäisillään miehensä siveettömän elämän takia, oli aina ollut sairaalloinen ja herkkähermoinen nainen. Kun hän — jo miehestään erottuaan — synnytti ensimmäisen lapsensa, se kuoli heti. Rouva Stahlin omaiset, jotka tunsivat hänen herkkyytensä, pelkäsivät tämän tiedon tappavan hänet ja toimittivat salaa hänelle toisen lapsen, joka oli syntynyt Pietarissa samana yönä ja samassa talossa: hovikeittäjän tyttären. Hän oli Varenka. Madame Stahl oli sittemmin saanut tietää, ettei Varenka ollutkaan hänen tyttärensä, mutta oli ottanut hänet kasvatikseen, sitäkin suuremmalla syyllä, kun Varenka kovin pian jäi kokonaan orvoksi.
Jo toistakymmentä vuotta oli madame Stahl asunut yhtäjaksoisesti ulkomailla, etelän taivaan alla, ja ollut koko ajan vuoteenomana. Jotkut sanoivat, että hän oli seuraelämässä osannut hankkia itselleen hyveellisen ja vakavasti uskonnollisen naisen maineen; toiset väittivät, että hän todellakin oli sydämessään se ylevän siveellinen ihminen, jolta näytti ja joka eli vain toisten hyväksi. Kukaan ei tiennyt, mitä uskontoa hän tunnusti — katolilaista, protestanttista vaiko kreikkalaiskatolista, se vain oli varmaa, että hän oli mitä parhaimmissa ystävyyssuhteissa kaikkien kirkkojen korkeimpien henkilöitten kanssa.
Varenka asui hänen kanssaan vakinaisesti ulkomailla. Ja kaikki, jotka tunsivat madame Stahlin, tunsivat myös Varenka-neidin ja pitivät hänestä paljon.
Saatuaan nämä yksityiskohtaiset tiedot ei ruhtinatar katsonut olevan mitään moitittavaa siinä, että hänen tyttärensä lähestyi Varenkaa, semminkin kun Varenkan tavat ja kasvatus olivat nuhteettomat: hän puhui oivallisesti ranskaa ja englantia ja — mikä tärkeinä — hän oli välittänyt ruhtinattarelle rouva Stahlin pahoittelut sen johdosta, ettei hän sairautensa vuoksi saanut iloa tutustua ruhtinattareen.
Tutustuttuaan Varenkaan Kitty löysi hänestä joka päivä uusia viehättäviä puolia.
Kun ruhtinatar oli saanut kuulla, että Varenka lauloi hyvin, hän pyysi tätä tulemaan iltaisin heille laulamaan.
— Kitty soittaa ja meillä on piano, joskaan ei kovin kehuttava. Olisi hyvin hauskaa, jos te tulisitte, ruhtinatar sanoi teennäisesti hymyillen, mikä oli Kittystä erityisen epämieluisaa, sillä hän näki, ettei Varenkan tehnyt mieli laulaa. Kuitenkin Varenka tuli illalla nuottivihko mukanaan, ja ruhtinatar kutsui Marja Jevgenjevnan tyttärineen ja everstin häntä kuulemaan.
Varenka ei lainkaan näyttänyt välittävän siitä, että näki tuntemattomia kasvoja ympärillään, vaan meni heti pianon luo.
Hän ei osannut itse säestää itseään, mutta lauloi nuoteista mainiosti. Kitty, joka osasi soittaa hyvin, säesti häntä.
— Olette tavattoman lahjakas, sanoi ruhtinatar, kun Varenka oli lopettanut ensimmäisen laulunsa.
Marja Jevgenjevna ja hänen tyttärensä kiittelivät ja kehuivat.
— Katsokaahan, sanoi eversti katsoen ikkunaan, — kuinka paljon teille on kokoontunut kuulijoita.
Ikkunan alle oli tosiaan kokoontunut melkoisesti väkeä.
— Olen hyvin iloinen, sanoi Varenka, — että lauluni tuottaa teille huvia.
Kitty katsahti ylpeästi ystäväänsä. Hän ihaili tässä kaikkea: hänen taidettaan, hänen ääntään, hänen kasvojaan ja ennen kaikkea käyttäytymistapaansa, sitä, ettei Varenka nähtävästi kuvitellut mitään laulustaan eikä lainkaan piitannut kiitoksista; hän ikään kuin kysyi: pitäisikö laulaa vielä vai riittääkö jo?
"Jos minä olisin hänen sijassaan", ajatteli Kitty itsekseen, "kuinka ylpeilisinkään kaikesta tuosta! Kuinka iloitsisin katsoessani noita joukkoja ikkunani alla. Mutta hänelle se on yhdentekevää. Hänen vaikuttimenaan on vain halu täyttää kaikki, mitä häneltä toivotaan, ja tehdä äidille mieliksi. Mitä hänessä oikein on? Mikä antaa hänelle tuon voiman olla välittämättä mistään ja pysyä niin riippumattoman tyynenä? Oi kuinka minä tahtoisin oppia häneltä tuon taidon!" ajatteli Kitty katsellen noita rauhallisia kasvoja.
Kitty pyysi Varenkaa laulamaan vielä, ja Varenka lauloi toisen kappaleen yhtä tasaisesti, selkeästi ja kauniisti seisten suorana pianon luona ja lyöden tahtia laihalla tummaihoisella kädellään.
Seuraava kappale nuottivihossa oli italialainen laulu. Kitty soitti alkusävelen ja katsahti Varenkaan.
— Jätetään se väliin, sanoi Varenka punastuen.
Kittyn katse pysähtyi säikähtäneenä ja kysyvänä Varenkan kasvoille.
— No toinen sitten, hän sanoi kääntäen lehtiä ja ymmärtäen heti, että tuohon lauluun liittyi jotain.
— Ei, vastasi Varenka asettaen kätensä nuottiviholle ja hymyillen, — ei, otetaan vain se, ja hän lauloi senkin yhtä tyynesti, viileästi ja kauniisti kuin edellisetkin.
Kun hän oli lopettanut, kaikki taas kiittelivät häntä, ja sitten lähdettiin juomaan teetä. Kitty ja Varenka menivät talon vieressä olevaan pieneen puutarhaan.
— Varmaankin tuohon italialaiseen lauluun liittyy jokin muisto, eikö niin? kysyi Kitty. — Teidän ei tarvitse sanoa mikä, lisäsi Kitty nopeasti, — sanokaa vain, eikö olekin niin?
— Miksipä en voisi sitä teille sanoa, virkkoi Varenka teeskentelemättömästi, — niin, siihen liittyy muisto, joka on aikoinaan ollut rakas. Minä rakastin erästä ihmistä ja lauloin tuota laulua vain hänelle. Kitty katsoi Varenkaan silmät suurina, liikutuksesta vaiti.
— Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua; mutta hänen äitinsä vastusti liittoamme, ja hän meni toisen kanssa naimisiin. Hän asuu nykyään melko lähellä meitä, ja minä näen häntä joskus. Te ette aavistanut, että minullakin olisi romanssini? hän sanoi, ja hänen kauniilla kasvoillaan tuikahteli tuskin huomattavana se valo, jonka Kitty aavisti ennen valaisseen ne kokonaan.
— Ettenkö aavistanut? Jos olisin mies, en voisi teihin tutustuttuani enää koskaan rakastaa ketään muuta. Minä vain en ymmärrä, kuinka hän saattoi äitinsä vuoksi unohtaa teidät ja tehdä teidät onnettomaksi, — hän oli sydämetön.
— Oi ei. Hän on oikein hyvä ihminen. Ja enhän minä ole onneton; päinvastoin olen hyvin onnellinen. No niin, emme kai enää laula tänä iltana? lisäsi hän kääntyen kuistia kohti.
— Miten hyvä, miten hyvä te olette! huudahti Kitty, pysähdytti hänet ja suuteli häntä. — Jospa minä voisin olla hiukkasenkaan teidän kaltaisenne!
— Miksi teidän sitten pitäisi olla kenenkään kaltainen? Te olette hyvä sellaisena kuin olette, sanoi Varenka hymyillen nöyrää ja väsynyttä hymyään.
— Ei, minä olen kaikkea muuta kuin hyvä. Sanokaahan minulle… Kuulkaa, istutaan hiukan, Kitty sanoi vetäen hänet viereensä penkille istumaan. — Sanokaapa, eikö teitä loukkaa ajatus, että toinen on ylenkatsonut rakkauttanne, ettei hän ole…
— Eihän hän ylenkatsonut. Minä uskon, että hän rakasti minua, mutta hän oli kuuliainen poika…
— Niin, mutta jollei hän olisi tehnyt sitä äitinsä tahdosta, vaan omasta halustaan?… puhui Kitty tuntien salaisuutensa paljastuvan, sillä häpeästä hehkuvat kasvot antoivat hänet ilmi.
— Silloin hän olisi menetellyt pahasti enkä säälisi häntä, vastasi Varenka, joka nähtävästi käsitti, että asia koski nyt Kittyä eikä häntä.
— Mutta loukkaus? kysyi Kitty. — Loukkausta on mahdoton, mahdoton unohtaa, puhui hän muistellen omaa katsettaan viime tanssiaisissa, tanssien väliajalla.
— Mikä loukkaus? Ettehän te tehnyt mitään pahaa?
— Pahempaa kuin pahaa, se oli häpeällistä.
Varenka asetti kätensä Kittyn kädelle.
— Mitä tarkoitatte? hän virkkoi. — Ette kai te voinut sanoa ihmiselle, joka ei välittänyt teistä, rakastavanne häntä?
— En tietenkään. Minä en koskaan puhunut siitä sanaakaan, mutta hän tiesi sen. Onhan tietyt katseet, tietyt eleet… Ei, ei. Vaikka eläisin satavuotiaaksi, en unohda sitä.
— Minä en ymmärrä, mikä teitä siinä enää vaivaa. Kysymys on vain siitä, rakastatteko häntä vieläkin vai ettekö, sanoi Varenka puhuen asioista niiden oikealla nimellä.
— Minä vihaan häntä. Minä en voi antaa anteeksi itselleni.
— Mitä siinä sitten enää on?
— Häpeä ja loukkaus.
— Oi, jos kaikki olisivat niin arkatuntoisia kuin te, sanoi Varenka. — Ei ole tyttöä, joka ei olisi sitä kokenut. Ja eihän se ole niin kovin tärkeää.
— Mikä sitten on tärkeää? kysyi Kitty katsoen häneen uteliaan ihmettyneenä.
— Voi, tärkeitä asioita on paljon, sanoi Varenka hymyillen.
— Mitä sitten?
— On olemassa paljon tärkeämpiä asioita, vastasi Varenka tietämättä mitä sanoisi.
Mutta samassa kuului ikkunasta ruhtinattaren ääni:
— Kitty, siellä on viileätä! Ota liina tai tule sisään.
— On todellakin jo aika mennä! sanoi Varenka nousten penkiltä. —Minun pitää vielä poiketa madame Berthe'in luo. Hän pyysi minua.
Kitty piti häntä kädestä ja kiihkoisen uteliain ja rukoilevin katsein ikään kuin kysyi: "Mikä on se kaikkein tärkein, joka antaa tuollaisen rauhallisuuden? Te tiedätte, sanokaa."
Mutta Varenka ei edes ymmärtänyt, mitä Kittyn katse uteli. Hän muisti vain, että hänen oli tänään vielä käytävä madame Berthe'in luona ja ehdittävä ennen kahtatoista kotiin iltateelle. Hän meni sisään, kokosi nuottinsa ja sanottuaan hyvästi kaikille aikoi lähteä.
— Sallikaa minun saattaa teitä, sanoi eversti.
— Niin, ettehän te yöllä voi yksin kulkea? vahvisti ruhtinatar. —Minä annan palvelustyttöni tulla saattamaan.
Kitty huomasi, että Varenka saattoi vaivoin pidättää hymyään, kun puhuttiin hänen saattamisestaan.
— Ei, minä kuljen aina yksikseni eikä minulle koskaan tapahdu mitään, hän sanoi ottaen hattunsa. Hän suuteli Kittyä vielä kerran, jätti kuin jättikin sanomatta, mikä oli tärkeätä, ja katosi nuotit kainalossa keskiyön hämärään, vieden mukanaan salatun tietonsa siitä, mikä oli tärkeää ja mikä antoi hänelle tuon kadehdittavan tyyneyden ja arvokkuuden.
Kitty tutustui myös rouva Stahliin, ja tämä tuttavuus samoin kuin Varenkan ystävyys merkitsi hänelle paljon ja haihdutti tuntuvasti hänen suruaan. Tämän tuttavuuden avulla hänelle avautui kokonaan uusi maailma, joka ei ollut missään yhteydessä hänen menneisyyteensä — ylevä, ihana maailma, jonka korkeudesta saattoi tyynesti katsoa tuota menneisyyttä. Hänelle selvisi, että häntä tähän saakka pauloissaan pitäneen vaistoihin pohjautuvan elämän lisäksi oli olemassa toinen, hengellinen elämä. Se elämä avautui uskonnon kautta, mutta kokonaan toisenlaisen uskonnon kuin se, jonka Kitty tunsi lapsuudestaan ja joka ilmeni juhla-aattoiltoina ja pyhäpäivinä pidettyinä kirkonmenoina Leskentalossa, missä saattoi tavata tuttavia, sekä slaavilaisten tekstien ulkolukuna pitkätukkaisen papin johdolla. Se uskonto, johon Kitty nyt tutustui, oli ylevä ja salaperäinen, täynnä kauniita ajatuksia ja tunteita, eikä siihen uskonut vain siksi että käskettiin, vaan sitä saattoi myös rakastaa.
Kukaan ei puhunut Kittylle mitään tällaista. Madame Stahl puhutteli Kittyä kuin suloista lasta, jota ihaillaan, koska tämä tuo mieleen muistoja omista nuoruusajoista. Vain kerran hän oli maininnut, että kaikkien inhimillisten surujen ainoa lohtu on usko ja rakkaus ja että siihen, mitä Kristus on kärsinyt puolestamme, hukkuvat kaikki mitättömät surumme, ja vaihtanut sitten heti puheenaihetta. Mutta hänen jokaisessa liikkeessään, hänen jokaisessa taivaisessa, kuten Kitty sanoi, katseessaan ja ennen kaikkea koko hänen elämänsä tarinassa, jonka Kitty oli kuullut Varenkalta, — kaikessa tässä Kitty tunsi sen, mikä oli tärkeätä ja mitä hän ei tähän asti ollut tiennyt.
Mutta niin ylevä luonne ja liikuttava elämäntarina kuin madame Stahlilla olikin, niin ylevästi ja hellästi kuin hän puhuikin, Kitty havaitsi hänessä tahtomattaan sellaisia piirteitä, jotka vaikuttivat häneen häiritsevästi. Niinpä hän oli huomannut, että madame Stahl hänen sukulaisistaan kysellessään oli hymyillyt ylenkatseellisesti, mikä oli vastoin kristillistä hyvyyttä. Niin ikään Kitty oli kerran Varenkaa tapaamaan tullessaan nähnyt madame Stahlin katolisen papin seurassa ja pannut merkille, että rouva piti koko ajan kasvonsa lampunkaihtimen varjossa ja hymyili omituisesti. Niin vähäpätöisiä kuin nämä huomiot olivatkin, ne oudoksuttivat Kittyä, ja hänellä oli epäilyksen hetkiä madame Stahlin suhteen.
Sen sijaan Varenka — yksinäinen, sukulaiseton, ystävätön, surumielisen hillitty Varenka, joka ei toivonut mitään eikä ikävöinyt mitään, — oli hänestä niin ihanan täydellinen kuin hän ikinä oli saattanut kuvitella. Varenkalta Kitty oli oppinut sen, että tarvitsi vain unohtaa itsensä ja rakastaa muita tullakseen rauhalliseksi, onnelliseksi ja hyväksi. Ja sellaiseksi Kitty tahtoi tulla. Opittuaan näin ymmärtämään, mikä oli kaikkein tärkeintä, Kitty ei tyyntynyt pelkästään ihastelemaan sitä, vaan antautui heti koko sielullaan tuohon löytämäänsä uuteen elämään. Varenkan kertomukset rouva Stahlin ynnä muitten elämäntyöstä laskivat perustan Kittyn tulevaisuudensuunnitelmille. Samoin kuin madame Stahlin veljentytär Aline, josta Varenka oli niin paljon puhunut, Kittykin tahtoi, minne ikinä joutuisikin, alati etsiä onnettomia, auttaa heitä voimiensa mukaan, jakaa uusia testamentteja ja lukea evankeliumia sairaille, rikollisille ja kuoleville. Ajatus evankeliumin lukemisesta rikollisille — Varenka oli kertonut Alinen tekevän niin — viehätti Kittyä erityisesti. Mutta ne olivat kaikki vain salaisia ajatuksia, joita Kitty ei ilmaissut äidilleen eikä edes Varenkalle.
Mutta ennen kuin Kitty saattoi ruveta laajemmin toteuttamaan suunnitelmiaan, tarjoutui hänelle täällä kylpylässä, jossa oli niin paljon sairaita ja onnettomia, hyvä tilaisuus soveltaa käytäntöön uusia elämänohjeitaan ja toimia samoin kuin Varenkakin.
Alussa ruhtinatar ei huomannut muuta kuin että Kitty oli täysin rouva Stahlin ja varsinkin Varenkan hurmaama. Hän huomasi Kittyn jäljittelevän Varenkaa niin toimissaan, kävely- ja puhetavassaan kuin myös silmiensä vilkkeessä. Mutta sittemmin ruhtinatar huomasi, ettei tuo kaikki ollut pelkkää hurmaantumista, vaan että Kittyssä oli paraikaa meneillään jokin vakava sielullinen muutos.
Ruhtinatar näki, että Kitty luki iltaisin ranskankielistä uutta testamenttia, jonka rouva Stahl oli hänelle lahjoittanut; sitä Kitty ei ollut ennen tehnyt. Samoin hän huomasi Kittyn välttelevän seurapiirituttaviaan ja seurustelevan Varenkan suojatteihin kuuluvien sairaiden, etenkin erään Petrov-nimisen sairaan taidemaalarin köyhän perheen kanssa. Kitty oli ilmeisesti ylpeä siitä, että hän täytti tuossa perheessä laupeudensisaren velvollisuuksia. Se oli hyvä asia, eikä ruhtinattarella ollut mitään sitä vastaan, semminkin kun rouva Petrov oli täysin kunnollinen nainen ja kun prinsessakin oli kiinnittänyt huomiota Kittyn toimintaan ja kiittänyt häntä sanoen häntä lohdutuksen enkeliksi. Kaikki se olisi ollut hyvää ja kiitettävää, jollei olisi mennyt liioitteluksi. Mutta ruhtinatar huomasi tyttärensä menevän liiallisuuksiin ja koetti hillitä häntä siitä.
— Il ne faut jamais rien outrer, muistutti hän.
Mutta tytär ei vastannut mitään. Hän ajatteli vain sydämessään, että kristillisyyden asiassa on turhaa puhua liioittelusta. Voisiko koskaan mennä liiallisuuksiin seuratessaan sitä oppia, joka käskee kääntämään toisen poskensa, kun lyödään toiselle, ja antamaan ihokkaansa, kun vaippa viedään? Mutta ruhtinatarta ei tuo liiallisuus miellyttänyt, ja vielä vähemmän hän iloitsi siitä, että tunsi Kittyn salaavan häneltä jotain. Ja tosiaankin oli niin: Kitty salasi äidiltään uudet ajatuksensa ja tunteensa. Ei niin, ettei Kitty olisi kunnioittanut ja rakastanut äitiään. Mutta juuri äidille hän ei voinut puhua niistä. Kenelle muulle hyvänsä, mutta ei äidille.
— Miksihän Anna Pavlovna ei ole moneen päivään käynyt meillä, sanoi ruhtinatar eräänä päivänä ihmetellen rouva Petrovan pysymistä poissa. — Minä kutsuin kyllä häntä. Hän näytti minusta hiukan nyrpeältä.
— Eihän, maman, en minä ole sitä huomannut, Kitty sanoi sävähtäen punaiseksi.
— Ethän sinäkään ole käynyt heillä äskettäin?
— Me aiomme huomenna tehdä huviretken vuorille, vastasi Kitty.
— Niin, tehkää vain, vastasi ruhtinatar tarkastaen tyttärensä hämmentyneitä kasvoja ja koettaen arvailla hämmennyksen syytä.
Kohta sen jälkeen tuli Varenka, jota oli pyydetty päivälliselle, ja ilmoitti, ettei Anna Pavlovna tulekaan huomenna vuoristoon. Ja ruhtinatar huomasi Kittyn taaskin punastuvan.
— Kitty, eihän sinun ja Petrovien kesken vain ole sattunut mitään ikävää? kysyi ruhtinatar heidän jäätyään kahden. — Miksi ei Anna Pavlovna anna enää lastensa tulla meille eikä käy itsekään?
Kitty vastasi, ettei heidän välillään ollut sattunut mitään ja ettei hän voinut käsittää, miksi Anna Pavlovna näytti olevan tyytymätön häneen. Kitty ei valehdellut. Hän ei tiennyt syytä Anna Pavlovnan muuttuneeseen käytökseen, mutta hänellä oli aavistuksensa siitä. Hänellä oli siitä sellainen aavistus, jota hän ei voinut sanoa äidilleen, sillä hän ei uskaltanut myöntää sitä itsellekään. Se oli niitä arkoja asioita, jotka tietää, mutta joita on mahdotonta itselleenkään tunnustaa: niin kauheaa ja häpeällistä erehtyminen on.
Uudelleen ja yhä uudelleen hän ajatteli suhdettaan tuohon perheeseen. Hän muisti lapsellisen iloisuuden, joka päilyi Anna Pavlovnan pyöreillä kasvoilla joka kerta, kun he tapasivat toisensa. Hän muisteli heidän kahdenkeskisiä keskustelujaan sairaasta ja salaisia suunnitelmiaan saada sairas luopumaan työstä, joka oli häneltä kielletty. Ja erittäin elävästi hän muisti Petrovin nuoremman pojan kiintymyksen häneen, poika kun oli kutsunut häntä "minun Kittykseni", eikä ollut tahtonut mennä nukkumaan, ellei Kitty saattanut häntä vuoteeseen. Miten hyvin kaikki oli ollut! Sitten hän näki edessään laihan, pitkäkaulaisen Petrovin pitkässä ruskeassa takissaan, muisti tämän harmaantuneet kiharaiset hiukset ja kysyvät siniset silmät, joita hän aluksi oli pelännyt, ja tämän sairaalloiset yritykset näyttää virkeältä ja eloisalta hänen läsnä ollessaan. Kitty muisti, miten oli alussa joutunut pinnistelemään voittaakseen sen vastenmielisyyden, jota oli tuntenut Petrovia, kuten kaikkia keuhkotautisia kohtaan, ja miten oli saanut vaivata päätään keksiäkseen, mistä puhuisi tämän kanssa. Hän muisti Petrovin aran ja hellän katseen ja sen herättämän omituisen tunteen, jossa yhtyivät sääli ja ujous ja johon pian sekaantui myös oman hyväntekeväisyyden tunto. Kuinka hyvin kaikki oli ollutkaan! Mutta niin ei ollut nyt enää. Muutama päivä sitten oli kaikki muuttunut. Anna Pavlovna kohteli häntä nyt teennäisen ystävällisesti ja piti kaiken aikaa silmällä miestään ja häntä.
Olisiko mahdollista, että se liikuttava ilo, jota sairas oli osoittanut hänen läheisyydessään, olisi syynä Anna Pavlovnan kylmenemiseen?
"Niin", muisteli Kitty, "jotain luonnotonta Anna Pavlovnassa oli, ja oli kokonaan hänen hyväluontoisuudelleen vierasta, kun hän toissapäivänä sanoi harmistuneena: — Koko aamun on odottanut teitä, ei tahtonut juoda kahviaan ennen kuin te tulisitte, vaikka on ihan näännyksissä".
"Niin, kenties oli sekin epämieluisaa Anna Pavlovnalle, että minä autoin villavaipan sairaan hartioille. Eihän siinä mitään ollut, hän vain otti sen vastaan niin vaivautuneena ja kiitteli niin kauan, että minusta tuntui vähän nololta. Ja sitten se minun muotokuvani, jonka hän sai niin hyvin onnistumaan. Ja ennen kaikkea tuo arkaileva, hellä katse!…Niin, niin, niin se on!" toisti Kitty kauhistuneena. "Ei, ei, sehän on mahdotonta! Hän on niin säälittävä!" vakuutteli hän itselleen heti jäljestäpäin. Tuo epäilys myrkytti Kittyn uuden elämän viehätyksen.
Vasta vähän ennen kylpykauden loppua palasi ruhtinas Shtsherbatski omaistensa luo käytyään Karlsbadista päästyään venäläisten tuttaviensa luona Badenissa ja Kissingenissä kartuttamassa venäläistä henkeä, kuten hän sanoi.
Ruhtinaan ja ruhtinattaren mielipiteet elämästä ulkomailla olivat täysin vastakkaiset. Ruhtinatar piti kaikkea erinomaisena ja — huolimatta vakaasta asemastaan venäläisessä seuramaailmassa — koetti ulkomailla näyttää eurooppalaiselta hienostorouvalta, mitä hän ei ollut, koska oli venäläinen "barynja", ja sen tähden hän teeskenteli, mikä ei kuitenkaan aina onnistunut. Ruhtinaasta taas kaikki ulkomaalainen oli huonoa, hän piti eurooppalaista elämää painostavana ja noudatti omia venäläisiä tapojaan koettaen ulkomailla tahallaan näyttää vähemmän eurooppalaiselta kuin oikeastaan olikaan.
Ruhtinas palasi matkaltaan laihtuneena, raskaat ihopoimut poskillaan, mutta mitä iloisimmassa mielentilassa. Hänen hyvä tuulensa lisääntyi yhä, kun hän näki Kittyn kokonaan parantuneen. Tieto Kittyn ystävyydestä rouva Stahlin ja Varenkan kanssa samoin kuin uutiset jostain Kittyssä tapahtuneesta muutoksesta, josta ruhtinatar kertoi, oudoksuttivat ruhtinasta ja herättivät hänessä vanhan mustasukkaisuuden kaikkea sitä kohtaan, mikä kiinnosti tytärtä hänen itsensä ohella, ja pelon siitä, että tytär pakenee hänen vaikutuspiiristään joillekin vieraille aloille, jonne hän ei voisi seurata. Mutta nuo ikävät uutiset upposivat siihen hyväntuulisuuden ja iloisuuden mereen, joka hänessä oli aina väreillyt ja jonka Karlsbadin vedet olivat saaneet läikkymään entistäkin vilkkaammin.
Toisena päivänä tulonsa jälkeen ruhtinas lähti tyttärensä kanssa kylpylään kovin iloisella mielellä, pitkä päällystakki yllään ja venäläiset rypyt turpeilla, kovan kauluksen tukemilla poskillaan.
Aamu oli ihana: siistinnäköiset, iloiset, pienet puutarhojen ympäröimät talot, iloiset, askartelevat, punaposkiset, punakätiset, oluenhohtoiset saksalaiset palvelustytöt ja kirkas aurinko ilahduttivat mieltä. Mutta mitä lähemmäksi kylpylää he tulivat, sitä useammin he tapasivat sairaita, jotka hyvin järjestetyn saksalaisen elämän tavanomaisten olojen keskellä näyttivät vieläkin surkeammilta. Kittyä tuo vastakohtaisuus ei enää hämmästyttänyt. Hän oli tottunut pitämään kirkasta aurinkoa, lehvien iloista välkettä ja orkesterin soittoa asiaankuuluvana kehyksenä kaikille noilla tutuille ihmisille, heidän paranemiselleen ja huononemiselleen, jota hän kaiken aikaa seurasi. Mutta ruhtinaasta kesäaamun valo ja välke, muodikasta valssia soittavan orkesterin helkytys ja varsinkin noiden rehevien palvelustyttöjen näkeminen tuntui jotenkin sopimattomalta ja pahalta näiden eri haaroilta Eurooppaa kokoontuneitten, alakuloisina liikkuvien vainajien ympärillä.
Huolimatta ylpeydestä, jota tunsi astellessaan siinä rakkaan tyttärensä kanssa käsikoukkua uljaana ja ikään kuin nuortuneena, hän ikään kuin nolosteli ja häpesi voimakasta käyntiään ja lihavia jäseniään. Hänestä tuntui melkein samalta kuin muiden seuraan puolialastomana joutuneesta ihmisestä.
— Esittele, esittele minut uusille ystävillesi, hän sanoi tyttärelleen pusertaen kyynärvarrellaan tämän kättä. — Olen melkein ruvennut pitämään tästä sinun inhottavasta Sodenistasi, kun se on tehnyt sinut noin terveeksi. Mutta surullista, surullista täällä on… Keitä nuo ovat?
Kitty kertoi hänelle tuttujen ja tuntemattomien vastaantulijoitten nimet. Juuri kylpylän portilla he tapasivat sokean madame Berthe'in saattajattarineen, ja ruhtinas ilostui nähdessään ilmeen, joka nousi vanhan ranskattaren kasvoille hänen kuullessaan Kittyn äänen. Hän alkoi heti ranskalaiseen tapaan puhella ruhtinaan kanssa liioitellun ystävällisesti kiitellen tätä siitä, että tällä oli niin ihana tytär, ylistäen Kittyä tämän itsensä kuullen taivaisiin saakka ja nimittäen häntä oikeaksi aarteeksi, helmeksi ja lohdutuksen enkeliksi.
— Hän on siis toinen enkeli, sanoi ruhtinas hymyillen. — Sillä enkeli numero 1 kuuluu olevan neiti Varenka; niin ainakin Kitty väittää.
— Oo, Varenka neiti on todellakin enkeli, se on selvä, lisäsi madameBerthe.
Kylpylän parvekkeella he tapasivat Varenkan itsensä. Hän kiiruhti heitä vastaan hieno punainen laukku kädessään.
— Nyt isä on vihdoin saapunut, Kitty sanoi hänelle.
Koruttomasti ja luonnollisesti kuten aina Varenka taivutti vartalonsa kumarruksen ja niiauksen väliseen liikkeeseen ja alkoi heti puhella ruhtinaan kanssa yhtä luontevasti ja koruttomasti kuin muidenkin kanssa.
— Tietysti minä tunnen teidät ja oikein hyvin tunnenkin, sanoi ruhtinas hänelle hymyillen, mistä Kitty ilokseen huomasi, että hänen ystävänsä miellytti isääkin. — Minne te niin kiiruhdatte?
— Maman on täällä, hän sanoi kääntyen Kittyyn päin. — Hän ei nukkunut koko yönä, ja tohtori neuvoi häntä olemaan ulkoilmassa. Kävin hakemassa hänen käsityönsä.
— Se oli siis enkeli n:o 1, sanoi ruhtinas Varenkan mentyä.
Kitty näki, että isä olisi tahtonut laskea leikkiä Varenkasta, mutta ei voinut sitä tehdä, sillä Varenka oli miellyttänyt häntä.
— Pian saan kai nähdä kaikki ystäväsi, lisäsi hän myöskin, madameStahlin, jos hän suvaitsee enää tuntea minua.
— Oletko tuntenut hänet, isä? kysyi Kitty, joka pelokseen huomasi ivan kipinän pilkahtavan isän silmissä.
— Tunsin hänen miehensä ja hänet jo ennen rouvan pietistiksi tuloa.
— Mitä se pietisti on, isä? kysyi Kitty säikähtyneenä jo siitäkin, että sillä, mitä hän oli niin kunnioittanut ja ihaillut rouva Stahlissa, oli erityinen nimensä.
— En tiedä sitä oikein itsekään. Tiedän vain, että hän kiittää Jumalaa kaikesta, jokaisesta onnettomuudesta… siitäkin että hänen miehensä kuoli. Se on hupaisaa, kun tietää, miten huonossa sovussa he elivät… Kukas tuo on? Miten onnettoman näköinen! kysyi hän huomatessaan penkillä istuvan sairaan, jolla oli ruskea päällystakki ja laihuuden poimuttamat valkeat housut. Sairas nosti olkihattuaan, ja sen alta tuli näkyviin harvan, kiharaisen tukan paljastama korkea otsa, jolla oli sairaalloinen puna.
— Se on taidemaalari Petrov, vastasi Kitty punastuen. — Ja tuo nainen tuolla on hänen vaimonsa, lisäsi hän osoittaen Anna Pavlovnaa, joka heidän lähestyessään aivan kuin varta vasten lähti tiellä leikkivän lapsensa luo.
— Miten säälittävä hän on ja miten herttaisen näköinen! sanoi ruhtinas. — Miksi et mennyt puhuttelemaan häntä? Hän näytti tahtovan sanoa jotain.
— No, menkäämme sitten! Kitty sanoi kääntyen päättävästi ympäri. —Miten jaksatte tänään? kysyi hän Petrovilta.
Petrov nousi seisomaan keppinsä nojaan ja katsoi arasti ruhtinaaseen.
— Tämä on minun tyttäreni, sanoi ruhtinas. — Sallitteko tehdä tuttavuutta?
Maalari kumarsi ja hymyili paljastaen oudosti välkkyvät valkeat hampaansa.
— Me odotimme teitä eilen, ruhtinatar, hän sanoi Kittylle.
Hän horjahti sitä sanoessaan ja toistamalla saman liikkeen koetti osoittaa tehneensä niin tahallaan.
— Minä olisin tullut, mutta Varenka kertoi Anna Pavlovnan lähettäneen sanan, ettette te lähdekään.
— Kuinka niin! sanoi Petrov punastuen ja samassa rykien ja haki silmillään vaimoaan. — Aneta, Aneta! lausui hän korottaen ääntään, ja hänen ohuen, valkean kaulansa paksut suonet vetäytyivät kireälle kuin nuorat.
Anna Pavlovna tuli.
— Kuinka sinä olet voinut lähettää ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? kuiskasi hän hermostuneesti soinnittomaksi käyneellä äänellään.
— Päivää, ruhtinatar, Anna sanoi Pavlovna teennäisesti, mikä oli niin vierasta hänen aikaisemmalle käytökselleen. — Erittäin hauska tutustua, lisäsi hän kääntyen ruhtinaan puoleen. — Teitä on jo kauan odotettu, ruhtinas.
— Kuinka sinä lähetit ruhtinattarelle sellaisen sanan, ettemme me lähdekään? sähisi maalari toisen kerran vielä vihaisemmin, yhä enemmän hermostuen siitä, että hänen äänensä petti ja ettei hän voinut antaa puheelleen sitä sävyä kuin olisi tahtonut.
— No mutta hyvä Jumala! Minä luulin, ettemme lähtisi, vastasi rouva harmissaan.
— Kuinka sinä niin… kun kerran, mies alkoi rykiä ja huitaisi kädellään.
Ruhtinas nosti hattuaan ja lähti tyttärensä kanssa jatkamaan kävelyään.
— Oo, oh! huokasi hän raskaasti, — voi onnettomia ihmisraukkoja!
— Niin, isä, vastasi Kitty, — mutta täytyy muistaa, että heillä on kolme lasta, ei yhtään palvelijaa eikä myöskään juuri mitään varoja. Hän saa jotain akatemialta, kertoi Kitty vilkkaasti, koettaen tukahduttaa sitä sisäistä kuohuntaa, jonka Anna Pavlovnan omituinen käytös oli hänessä nostanut. — Kas, tuollahan on madame Stahl, virkkoi Kitty osoittaen suurta pyörätuolia, jossa päivänvarjon alla, tyynyjen ja jonkin harmaan ja sinisen keskellä könötti jotain.
Se oli rouva Stahl. Hänen takanaan seisoi roteva, synkännäköinen saksalainen työmies, joka työnteli häntä. Sivulla seisoi vaalea ruotsalainen kreivi, jonka nimen Kitty oli kuullut. Muutamat sairaat viipyivät pyörätuolin ympärillä katsellen istujaa kuin jotain outoa ikään.
Ruhtinas lähti hänen luokseen, ja Kitty huomasi taas isänsä silmissä tuon oudon ivallisen pilkahduksen. Ruhtinas meni madame Stahlin luo ja lausui oivallisella ranskankielellä, jota niin harvat enää nykyään taitavat, erittäin kohteliaasti ja herttaisesti:
— En tiedä, tunnetteko enää minua, mutta rohkenen vaivata muistojanne kiittääkseni teitä hyvyydestänne tytärtäni kohtaan, hän sanoi nostaen hattuaan ja jääden seisomaan paljain päin.
— Ruhtinas Aleksander Shtsherbatski, sanoi madame Stahl luoden häneen taivaiset silmänsä, joissa Kitty huomasi tyytymättömän vivahteen. — Hauska tavata. Olen kovin kiintynyt tyttäreenne.
— Eikö terveytenne ole vieläkään parantunut?
— Minä olen niin tottunut tähän, sanoi madame Stahl ja esitteli ruhtinaalle ruotsalaisen kreivin.
— Mutta te olette muuttunut hyvin vähän sitten viime näkemän, sanoi ruhtinas. — Kymmeneen, yhteentoista vuoteen minulla ei ole ollut kunniaa nähdä teitä.
— Niin, Jumala antaa ristin ja antaa myös voimaa sitä kantaa. Usein saa kysyä itseltään, miksi tämä elämä yhä jatkuu… Ei siltä puolen! hän sanoi harmistuneen Varenkalle, joka ei osannut kääriä hänen jalkojaan hänen mielensä mukaan.
— Varmaankin hyväntekeväisyyttä varten, sanoi ruhtinas hymyilevin silmin.
— Sitä ette te voi arvostella, sanoi rouva Stahl huomaten ivanpilkahduksen ruhtinaan kasvoilla. — Te siis lähetätte minulle sen kirjan, rakas herra kreivi? Kiitän teitä suuresti, kääntyi hän nuoren ruotsalaisen puoleen.
— Kas! huudahti ruhtinas nähdessään moskovalaisen everstin seisovan muutaman askeleen päässä, ja rouva Stahlille kumarrettuaan hän lähti tyttärensä ja mukaan liittyneen moskovalaisen everstin kanssa astelemaan eteenpäin.
— Hän on meidän ylimystöämme, ruhtinas! virkkoi eversti haluten tehdä pilkkaa rouva Stahlista, jolle hän oli nyreissään siitä, ettei rouva Stahl ollut suvainnut tehdä tuttavuutta hänen kanssaan.
— Aina samanlainen kuin ennenkin, sanoi ruhtinas.
— Oletteko tuntenut hänet jo ennen hänen sairastumistaan, ruhtinas… tarkoitan ennen kuin hän joutui vuoteenomaksi?
— Kyllä.
— Sanovat, ettei hän ole noussut kymmeneen vuoteen…
— Ei olekaan, sillä hän on lyhytjalkainen. Hänellä on hyvin ruma ruumiinrakenne…
— Isä, se on mahdotonta, huudahti Kitty.
— Pahat kielet niin puhuvat, ystäväni. Ja kyllä sinun Varenkasi saa kokea yhtä ja toista, lisäsi hän. — Oh, niitä sairaita rouvia!
— Eihän isä, väitti Kitty kiivaasti vastaan, — Varenka jumaloi häntä. Ja hänhän tekee niin paljon hyvää. Kysy keneltä hyvänsä. Varenkan ja Aline Stahlin tuntevat kaikki.
— Kenties, myönsi ruhtinas puristaen kyynärvarrellaan hänen kättään. — Mutta parempi on tehdä hyvää niin ettei kukaan tiedä, kysyipä keneltä tahansa.
Kitty oli vaiti — ei sen tähden, ettei hänellä olisi ollut mitään sanottavaa, vaan siksi, että hän ei tahtonut ilmaista isällensäkään salaisia ajatuksiaan. Mutta vaikka hän olikin päättänyt, ettei antaisi isänsä katsantokannan vaikuttaa itseensä eikä päästäisi häntä sydämensä pyhättöön, tunsi hän — ihmeellistä kyllä — että se rouva Stahlin jumalainen kuva, jota hän oli kokonaisen kuukauden kantanut sielussaan, häipyi auttamattomasti. Jäljelle jäi vain lyhytjalkainen nainen, joka makasi siksi, että oli ruumiltaan rujo, ja kiusasi turvatonta Varenkaa siitä syystä, ettei tämä osannut kyllin huolellisesti kääriä villavaippaa hänen jaloilleen. Eivätkä mitkään mielikuvituksen ponnistukset saaneet entistä madame Stahlia enää palaamaan.
Ruhtinas tartutti hyvän tuulensa sekä omaisiinsa että tuttaviinsa, vieläpä saksalaiseen talonisäntäänkin, jonka luona Shtsherbatskit asuivat.
Palattuaan Kittyn kanssa kylpylästä ja pyydettyään sekä everstin, Marja Jevgenjevnan että Varenkankin luokseen kahvia juomaan ruhtinas käski kantaa pöydän ja tuoleja puutarhaan kastanjan suojaan ja kattaa aamiaisen sinne. Niin isäntä kuin palvelustytötkin vilkastuivat hänen iloisuutensa vaikutuksesta. He tunsivat hänen anteliaisuutensa, ja puolen tunnin kuluttua katseli yläkerrassa asuva sairas hampurilainen tohtori kateellisena kastanjan alle kokoontunutta tervettä ja iloista venäläistä seuruetta. Ruhtinatar istui violetti nauhakoriste hiuksissaan lehvien väreilevässä varjossa, valkealla liinalla peitetyn pöydän ääressä, jolle oli katettu leipää, voita, juustoa ja kylmää lintupaistia, ja ojensi kullekin täyden kuppinsa ja voileipänsä. Toisessa päässä pöytää istui ruhtinas syöden vankasti ja jutellen äänekkäästi ja iloisesti. Hän oli levittänyt eteensä ostoksensa; siinä oli pieniä kirjailtuja rasioita, soittopillejä, kaikenlaisia paperiveitsiä, joita kaikkia hän oli ostanut matkallaan eri kylpypaikoista ja joita hän lahjoitteli heille kaikille, muitten muassa Lischenille, talon palvelustytölle, ja isännälle, jonka kanssa hän laski leikkiä huonolla, huvia herättävällä saksankielellään, vakuuttaen tälle, ettei kylpylä ollut Kittyä parantanut, vaan isännän erinomaiset ruoat, varsinkin luumuliemi. Ruhtinatar naureskeli miehensä venäläisille tavoille, mutta oli vilkkaampi ja iloisempi kuin koko kylpylässä olonsa aikana. Eversti hymyili kuten tavallisesti ruhtinaan leikinlaskulle; mutta Euroopasta, jota hän oli tutkinut tarkasti, hän oli yhtä mieltä ruhtinattaren kanssa. Hyväluontoinen Marja Jevgenjevna hihitti sydämensä pohjasta kaikelle lystikkäälle, mitä ruhtinas jutteli, ja Varenkakin oli Kittyn ihmeeksi aivan voipunut hiljaisesta, mutta heleästä ja tarttuvasta naurusta, jota ruhtinaan sutkautukset hänessä herättivät.
Kaikki tämä ilahdutti Kittyäkin, mutta hän oli silti huolissaan. Hän ei osannut ratkaista ongelmaa, jonka isä oli tahtomattaan heittänyt hänen eteensä laskiessaan iloista pilaa hänen ystävistään ja siitä elämästä, jota hän niin rakasti. Tuohon ongelmaan liittyi vielä niin ilmiselvästi ja epämiellyttävästi tänään ilmi tullut muutos hänen ja Petrovien väleissä. Kaikilla oli hauskaa, mutta Kittyllä ei voinut olla hauskaa, ja se vaivasi häntä vielä enemmän. Hän tunsi jotakin samantapaista kuin lapsuusvuosinaan, kun oli lukon takana kamarissaan rangaistusta kärsimässä ja kuuli siskojen iloista naurua oven takaa.
— Mitä ihmettä varten sinä olet ostanut kaiken tuon? kysyi ruhtinatar hymyillen ja antaen kahvikupin miehelleen.
— No kun lähtee kävelemään ja joutuu jonkin pikkukaupan luo, kuulee heti huudettavan: "Erlaucht, Excellenz, Durchlaucht". No kun kerran sanovat "Durchlaucht", niin on vastustuskyvytön ja kymmenen taaleria mennyttä.
— Sinä teet sen vain ikävystyneisyyttäsi, sanoi ruhtinatar.
— Ikävystyneisyyttänipä tietenkin. Kun on niin ikävää, äiti kulta, ettei tiedä mihin päänsä pistäisi.
— Kuinka on mahdollista olla ikävystynyt täällä, ruhtinas?Saksassahan on niin paljon mielenkiintoista.
— Minä tiedän kyllä kaiken sen mielenkiintoisen: tiedän luumuliemen ja hernemakkaran. Kaiken sen minä jo tunnen.
— Ei, sanokaa mitä tahdotte, ruhtinas, mutta heidän laitoksensa ovat sentään sangen mielenkiintoisia, väitti eversti.
— Mitä mielenkiintoista niissä on? Kaikki ihmiset ovat tyytyväisiä kuin kuparilantit; he ovat voittaneet ja kukistaneet kaikki. Mutta mitä syytä minulla on ruveta näyttelemään tyytyväisyyttäni? Minä en ole voittanut ketään, ja saappaatkin saan riisua itse ja panna vielä oven taakse. Aamulla nouse ja pue heti yllesi ja astu saliin juomaan kelvotonta teetä. Toista on toki kotona! Kun herää, niin ei ole kiirettä mihinkään, saa ärhennellä ja nurista mitä tahtoo ja toipua kunnolla unestaan ja miettiä ja harkita ennen kuin nousee.
— Mutta aika on rahaa, te unohdatte sen, sanoi eversti.
— Aikako? Miten sattuu. Väliin on aika sellaista, että kokonaisen kuukauden antaisit puolesta ruplasta, toisen kerran taas et puolta tuntia luovuta mistään hinnasta. Eikö niin, Katjenka? Miksi sinä olet niin totinen, mikä sinua vaivaa?
— Ei minua mikään vaivaa.
— Mihin te nyt? Istukaa nyt vielä vähän aikaa, kääntyi ruhtinasVarenkan puoleen.
— Minun täytyy palata kotiin, sanoi Varenka nousten tuoliltaan ja herahtaen vielä kerran vilpittömään nauruun. Toinnuttuaan naurusta hän sanoi hyvästit ja meni sisälle hakemaan hattuaan.
Kitty meni hänen jäljestään. Varenkakin tuntui hänestä nyt toisenlaiselta. Hän ei ollut huonompi kuin ennen, mutta toisenlainen kuin Kitty aikaisemmin oli kuvitellut.
— Oi, minä en ole pitkiin aikoihin nauranut niin paljon! sanoi Varenka ottaen päivänvarjonsa ja käsityölaukkunsa. — Että hän on herttainen, tuo teidän isänne!
— Koska taas tapaamme? kysyi Varenka.
— Maman on aikeissa käydä Petrovien luona. Ettekö te aio mennä sinne? kysyi Kitty tutkiskellen Varenkaa.
— Minä menen pian, vastasi Varenka. — He aikovat lähteä pois, ja minä lupasin mennä auttamaan pakkaamisessa.
— Minäpä tulen myös.
— Mitä te siellä teette?
— Kuinka te noin sanotte? uteli Kitty silmät suurina ja otti kiinni Varenkan päivänvarjosta, jottei hän pääsisi menemään. — Ei, odottakaahan, miksi en minä saisi tulla?
— Muuten vain, kun isännekin on tullut kotiin… ja toiseksi he ujostelevat teitä.
— Ei, sanokaa minulle, miksi ette tahdo minun käyvän Petroveilla?Tehän ette sitä tahdo, eikö niin? Minkä vuoksi?
— En minä sitä ole sanonut, vastasi Varenka tyynesti.
— Ei, sanokaa, olkaa hyvä.
— Tahdotteko, että sanon kaikki? kysyi Varenka.
— Kaikki, kaikki! pyysi Kitty.
— Ei siinä ole mitään erikoista, onpahan vain niin, että Mihail Aleksejevitsh (se oli maalarin nimi) oli aikonut matkustaa pois aikaisemmin, mutta ei tahtoisikaan nyt lähteä, sanoi Varenka hymyillen.
— Entä sitten? kiiruhti Kitty katsoen synkkänä Varenkaan.
— No, ja Anna Pavlovna oli jostain syystä sanonut, ettei hänen miehensä halua lähteä siksi, että te olette täällä. Tietysti se oli hyvin sopimattomasti sanottu, ja siitä sitten, teidän tähtenne, syntyi riita. Ja tehän tiedätte, miten ärtyisiä sairaat ovat.
Kitty oli vaiti ja kävi yhä totisemmaksi, ja Varenka puhui yksin koettaen tyynnytellä häntä, sillä näki sanojen tai kyynelten tulvan olevan pääsemässä valloilleen.
— Niin, että teidän on nyt parempi pysytellä poissa… Ymmärrättehän te sen ettekä siitä loukkaannu…
— Se on minulle oikein, se on minulle oikein! Kitty sanoi vetäisten päivänvarjon Varenkan kädestä ja karttaen katsomasta ystäväänsä silmiin.
Varenkan teki mieli hymyillä, kun hän katseli ystävänsä lapsellista vihastusta, mutta hän pelkäsi loukkaavansa.
— Mitä tarkoitatte sanoessanne "oikein"? Minä en ymmärrä, hän sanoi.
— Sen tähden oikein, että se kaikki on ollut teeskentelyä, sillä se on kaikki ollut keksittyä eikä sydämestä tullutta. Mitä nuo vieraat ihmiset minua liikuttavat? Minä olen vain antanut aihetta riitaan ja tehnyt sellaista, mitä kukaan ei ole pyytänyt minua tekemään. Sen tähden, että kaikki on ollut teeskentelyä, teeskentelyä ja teeskentelyä!…
— Mitä syytä siinä olisi teeskentelyyn? kysyi Varenka hiljaa.
— Oh, miten se kaikki on ollut tyhmää ja inhottavaa! Eihän minua mikään pakottanut… Pelkkää teeskentelyä! hän sanoi aukaisten ja sulkien päivänvarjoa.
— Teeskentelyä? Missä tarkoituksessa sitten?
— Että näyttäisi paremmalta ihmisten, itsensä ja Jumalan edessä, petkuttaisi kaikkia! Ei, nyt minä enää rupea sellaiseen! Parempi on pysyä pahana kuin ruveta viekastelijaksi ja petturiksi.
— Kuka sitten on viekastelija? kysyi Varenka nuhtelevasti. — Te puhutte ikään kuin…
Mutta Kitty oli kiivautensa puuskassa. Hän ei antanut Varenkan lopettaa lausettaan.
— Minä en puhu teistä, en ollenkaan. Te olette täydellisyys. Niin, niin, minä tiedän, te olette kaikki täydellisyyksiä. Mutta mitä sille voi, että minä olen paha. Näin ei olisi käynyt, ellen olisi paha. Antaa minun olla mikä olen, kunhan ei minun vain tarvitse teeskennellä. Mitä tekemistä minulla on Anna Pavlovnan kanssa! Eläkööt niin kuin itse tahtovat, ja minä elän niin kuin itse tahdon. Minä en voi olla muuta… Kaikki on ollut typerää!
— Mikä on ollut typerää? kysyi Varenka tyrmistyneenä.
— Ei mikään. Minä noudatan elämässäni vain sydämeni ääntä, te taas elätte sääntöjen mukaan. Minä olen rakastanut teitä siksi, että olen niin pitänyt teistä, mutta te olette luultavasti kiintynyt minuun vain pelastaaksenne minut ja opettaaksenne minua!
— Te ette ole nyt oikeudenmukainen, sanoi Varenka.
— Enhän minä nyt muista puhukaan kuin itsestäni.
— Kitty! kuului ääni huutavan, — tule tänne. Näytä isälle korallihelmesi.
Kitty otti pöydältä korulaatikon ja lähti äitinsä luo koppavin ilmein, tekemättä sovintoa ystävänsä kanssa.
— Mikä sinun on? Miksi olet niin punainen? sanoivat isä ja äiti yhtaikaa hänen tullessaan puutarhaan.
— Ei mikään, vastasi hän, — tulen heti paikalla, ja juoksi takaisin.
"Hän on vielä siellä", ajatteli Kitty. "Mitä minä sanon hänelle? Hyvä Jumala! Mitä minä olen tehnyt ja sanonut! Mistä syystä loukkasin häntä? Mitä minä teen? Mitä minä sanon?" mietti Kitty ja pysähtyi ovelle.
Varenka istui pöydän luona hattu päässä ja katseli päivänvarjonsa jännettä, jonka Kitty oli taittanut. Hän kohotti päätään.
— Varenka, antakaa minulle anteeksi, antakaa anteeksi! kuiskasi Kitty mennen hänen luokseen. — Minä en tiedä mitä puhuin. Minä olen…
— En olisi tahtonut noin pahoittaa mieltänne, sanoi Varenka hymyillen.
Rauha oli tehty.
Silti isän tulo oli saanut Kittyn katselemaan ympäristöään nyt kokonaan toisin silmin. Hän ei ollut luopunut oppimastaan, mutta ymmärsi nyt pettäneensä itseään luullessaan voivansa tulla sellaiseksi kuin tahtoi. Hän oli ikään kuin tointunut lumouksesta ja tunsi nyt selvästi, kuinka vaikeaa oli ilman teeskentelyä ja ylvästelyä pysytellä siinä korkeudessa, johon hän oli tahtonut nousta. Lisäksi hän ymmärsi nyt, kuinka äärettömän raskas oli tuo surun, sairauden ja kuoleman ilmapiiri, jossa hän eli; ja nyt hänestä tuntuivat piinallisilta kaikki ne ponnistukset, joita hän oli tehnyt oppiakseen pitämään kaikesta siitä. Hänet valtasi halu päästä raittiiseen ilmaan, Venäjälle, Jergusovon vanhaan aateliskartanoon, jonne hän tiesi sisareensa Dollyn lapsinensa jo muuttaneen.
Mutta hänen rakkautensa Varenkaan ei ollut heikentynyt. Sanoessaan jäähyväisiä Kitty pyysi häntä tulemaan luokseen Venäjälle.
— Minä tulen, kunhan ensin menette naimisiin, sanoi Varenka.
— Minä en koskaan mene naimisiin.
— Sitten en minä tule koskaan luoksenne.
— No sitten minä menen naimisiin vain sitä varten. Muistakaakin pitää lupauksenne! sanoi Kitty.
Lääkärin ennustukset olivat toteutuneet. Kitty palasi kotiinsa Venäjälle kokonaan parantuneena. Hän ei ollut yhtä huoleton ja iloinen kuin ennen, mutta rauhallinen hän oli. Moskovan aikaiset surut olivat enää pelkkä muisto.