Oli jo ehditty pitkälle syyskuuhun ennenkuin Anna ja Gilbert saivat tilaisuuden käydä lupaamallaan vierailulla Neljän tuulen majakassa. He olivat jo usein olleet aikeissa lähteä sinne, mutta sitten oli aina tullut jokin este. Kapteeni Jim puolestansa oli jo käväissyt lukemattomia kertoja tuossa pienessä vieraanvaraisessa kodissa.
— Minä en välitä muodollisuuksista, rouva Blythe, sanoi hän Annalle. — Minulle tuottavat käyntini täällä suurta iloa, ja siitä en aio kieltäytyä, vaikka te ette vielä ole käynyt vastavierailulla. Minä tulen, milloin voin, ja te tulette, milloin te voitte, ja jos siten voimme saada hauskan jutteluhetken yhdessä, lienee yhdentekevää, kummanko katon alla me istumme.
Kapteeni Jim ihastui suuresti Gogiin ja Magogiin, jotka istuivat täällä kotilieden ääressä yhtä itsetietoisen arvokkaina kuin aikaisemmin Karoliinan majassa.
— Nepä vasta ovat lystikkäitä pikku elukoita, huudahti hän ihastuneena, ja hän tervehti niitä aina ja sanoi niille jäähyväiset yhtä kohteliaasti kuin isäntäväelle. Kapteeni Jim ei suinkaan ollut sellainen henkilö, että hän olisi halunnut loukata kotijumalia kunnioituksen puutteella.
— Te olette tehneet tästä pienestä talosta oikean ihannekodin, sanoi hän kerran Annalle. — Se ei ole vielä koskaan ollut niin hauska. Rouva Selwynillä oli kyllä myöskin erinomainen kaunoaisti, kuten teillä, ja hän sai ihmeitä aikaan, mutta silloin ei vielä ollut olemassa hauskoja kotikutoisia akkunaverhoja ja tauluja ja korihuonekaluja ja sieviä pikku koriste-esineitä — tai ainakaan ei niitä tunnettu täällä. Mitä Elizabethiin tulee, hän eli menneisyydessä. Mutta te olette niin sanoakseni tuoneet tänne tulevaisuuden. Minä viihtyisin täällä niin erinomaisesti, vaikka en saisi jutellakaan. Minulle olisi tarpeeksi siinäkin, että saisin istua ja katsella teitä ja teidän taulujanne. Täällä on kovin kaunista.
Kapteeni Jim oli harras kauneudenihailija. Kaikki kaunis, mitä hän näki, tuotti hänelle sisäistä iloa, joka kirkasti hänen elämänpolkunsa. Mutta hänellä oli varsin selvä käsitys siitä, kuinka vaatimattomalta hän itse näytti maailman silmissä, jos kohta hän olikin pitkä kasvultansa, ja se harmitti häntä.
— Saan kyllä usein kuulla, että olen kiltti ja hyväluontoinen, tuumiskeli hän eräänä päivänä hiukan äreästi, — mutta minulle olisi kyllä ollut enemmän mieleen, jos Herramme olisi antanut minulle kiltteyttä vain puolen määrän ja sensijaan hiukan paremmin huolehtinut ulkomuodostani. Mutta minun on kai uskominen, että hän tiesi mitä teki, kuten hyvältä kapteenilta odottaa sopii. Toisten meistä kaiketi täytyy olla rumia, että viehättävät joukossamme — kuten te, tohtorinna — vaikuttaisivat yhä viehättävämmiltä.
Vihdoinkin eräänä iltana lähtivät Anna ja Gilbert matkaan Neljän tuulen majakalle. Päivä oli alkanut hiukan synkästi, tuoden mukanansa harmaita pilviä ja sumua, mutta se päättyi komeaan purppuraan ja kultaan. Hietasärkät kuvastuivat lahden takana läntiselle taivaalle kalpein kellertävin värivivahduksin, ja kauempana hehkui iltaruskon puna. Pohjoisessa peittivät taivasta heleänkeltaiset pilvenlongat. Lahdensuussa näkyi laiva, joka purjeet iltaruskon värittäminä liukui aavalle ulapalle matkalla palmujen maahan. Auringonlasku vuodatti kirkasta valonhohdetta värittömälle hietasärkkä-alueellekin, jossa ei ollut ruohomätästäkään yksitoikkoisuutta elvyttämässä. Yksin tuokin vanha talo, joka sijaitsi puron varrella piilipuitten ympäröimänä, joutui hetkiseksi tuohon valovirtaan, ja sen akkunat kimmelsivät tuokion vanhaa katedraalia muistuttavassa väririkkaudessa. Ne hehkuivat synkän harmaassa kehyksessään kuin ympäristön kahlehtiman mielen kaihoisan kiihkeät mietteet.
— Tuo vanha piilipuiden suojustama talo vaikuttaa minusta aina niin yksinäiseltä ja autiolta, sanoi Anna. — Vieraita ei sinne koskaan näy menevän. Tosinhan sen kujatie eroaa suuresta maantiestä, jota emme näe täältä, mutta minusta tuntuu sittenkin siltä, kuin ei sinne menisi eikä sieltä tulisi koskaan ainoatakaan ihmistä. Ja kuinka ihmeellistä, ettemme koskaan satu yhteen sen asukasten kanssa, kun ei sinne sentään ole kuin neljännestunnin matka. Kenties olen nähnyt heidät kirkossa, mutta siinä tapauksessa en ole osannut heitä erottaa kirkkovierasten joukosta. Ikävää, että he ovat tuollaista seuraa karttavaa väkeä, kun he ovat ainoat läheiset naapurimme.
— Oletko koskaan päässyt selville siitä, kuka tuo hanhia paimentava tyttö oli, joka sinun mielestäsi oli niin kaunis? kysyi Gilbert.
— En. Kuinka lienee sattunut niin, etten ole koskaan muistanut keneltäkään pyytää tietoja hänestä. Mutta tuosta ensi päivästä saakka en ole koskaan nähnyt häntä, niin että hän varmaan sittenkin oli jokin muukalainen. Voi sentään — nyt aurinko vaipui kukkulain taa — mutta katsos, tuolla tuikkaa majakka!
Illan yhä hämärtyessä ilmestyi heidän silmissänsä majakan lyhdyn ympärille aina väririkkaampia renkaita, ja joka suuntaan levisi valkoisia säteitä, jotka muodostivat laajan valoympyrän yli loivasti yleneväin kenttien, sataman, hietasärkkien, joiden ääriviivat jo olivat häipyneet hämyyn, sekä loitolle pimeään vaipuvalle merelle.
— Minusta tuntuu kuin voisi tuo valo käydä minuun käsiksi ja heittää minut peninkulmien päähän merelle, sanoi Anna, kun tuollainen kirkas säde jälleen verhosi heidät häikäisevään valoon.
Ja hän tunsi kuin helpotusta heidän tultuansa niin lähelle majakkaa, ettei heihin enää sattunut tuo kiusallinen kirkas valo, joka näytti ikäänkuin halkovan pimeyttä, tuikahtaessaan aina määräajan jälkeen heidän ylitsensä kautta avaran ympäristön.
Kääntyessään kapeammalle tielle, joka kenttien poikki johti majakalle, kohtasivat he tuntemattoman miehen, joka näytti tulevan majakalta päin ja jonka ulkomuoto vaikutti niin omituiselta, että he ehdottomasti tulivat katsoneeksi häntä kiinteämmin. Oikeastaan hänellä oli varsin komea ulkomuoto — hän oli pitkä ja harteikas ja hänellä oli tarmokkaat, säännölliset piirteet, vahvasti kaartuva nenä ja harmaat avokatseiset silmät. Pukunsa puolesta hän oli kuin varakas maanviljelijä pyhätamineissaan, ja sen puolesta hän olisi voinut olla kuka tahansa kalastajakylän tai The Glenin asukkaista. Mutta hänen rintaansa peitti vyötärölle saakka ulottuva tuuhea ruskea parta, ja selkäpuolella aaltoili tummanruskea tukka harmaan vihreän huopahatun alta esiin yhtä tuuheina kiharoina.
— Onkohan hän jokin hiusvoiteen kaupitsija, joka arvelee tuollaista ilmoittamistapaa soveliaimmaksi tässä vaatimattomuuden maailmassa? kuiskasi Gilbert, vastaantulijan ehdittyä kuuluvista.
— Siltä melkein näyttää, kuiskasi Anna vastaan, pidättäen nauruansa, — kuka kumma hän mahtanee ollakaan?
— Sitä en tiedä, mutta jos kapteeni Jim kokoaa tänne majakkansa seutuville tuollaisia kummituksia, niin en tule tänne enää koskaan varaamatta taskuuni hiukan terästä niiden karkottamiseksi. Kotiutunut merimieskään hän ei ollut — siinä tapauksessahan hänen omituinen ulkomuotonsa kenties olisi käsitettävissä. Varmaankin hän kuuluu johonkin noista vanhoista suvuista, jotka asuvat lahden tuolla puolen, — setä Dave sanoo, että niissä on tavattavissa paljon ihmeellisiä olentoja.
— Setä Dave on hiukan yksipuolinen, olen ollut huomaavinani. — Oi,Gilbert, oletko koskaan nähnyt mitään noin ihanaa?
Neljän tuulen majakka oli rakennettu merestä äkkijyrkkään kohoavan punaisen hietakivikallion kielekkeelle. Toisella puolen, juuri sataman suulla, sijaitsi hopeanhohtoinen hietasärkkä, toiseen suuntaan jatkui miellyttävin kaarroksin kauas ulottuva jono jyrkkiä punaisia kallioita, joiden välille meri muodosti sileiden piikivien reunustamia pieniä lahdekkeita. Se oli ranta, ylvään suurenmoinen sekä myrskyn vyörytellessä kirkkaan vihreitä hyökyaaltoja sitä vastaan että sen levitessä tyynenä ja liikkumatonna tähtivalossa. Sellainen ranta saa hereille voimakkaan yksinäisyydentunteen. Metsä ei koskaan käy koleaksi — siellä on aina iloista, salaperäistä sipinää ja supinaa. Mutta meri on jättiläinen, joka huokailee ja voihkii ainaisessa tuskassa jostakin haikeasta ja salaisesta surusta, jonka se kätkee poveensa aikojen loppuun saakka. Sen syvimmistä salaisuuksista emme koskaan pääse täysin selville — pintapuolisinkin kosketus niiden kanssa saattaa meidät mielenjärkytyksen ja kauhun valtaan. Metsä kutsuelee meitä sadoin äänin, mutta meren ääni on alati yksi ja sama — mahtava kohina, joka tempaa sielun sävel virtaansa. Metsät ovat inhimillisiä, mutta meri merkitsee arkkienkelien seuraa.
Anna ja Gilbert tapasivat kapteeni Jimin istumassa penkillä majakan edustalla, viimeistelemässä ihmeellistä, täydessä taklauksessa olevaa leikkikalukuunaria. Hän nousi ja lausui vieraansa tervetulleiksi hänelle ominaisella herttaisella kohteliaisuudella.
— Tämä on ollut kauttaaltaan ihana päivä, rouva Blythe, ja nyt tuo ilta mukanaan ihanimman kaikesta. Istuisimmeko ehkä vielä hetkisen täällä ulkona, kun on vielä hiukan päivänvaloa? Minä olen juuri valmistanut tämän lelun eräälle pikku sukulaiselleni, joka asuu The Glenissä. Kaduin heti, että olin luvannut sen tehdä, sillä pojan äiti ei ollut hyvillään asiasta. Hän pelkää, että poika jonakin kauniina päivänä lähtee merille, ja hänen mielestänsä tuo halu on pahasta. Mutta mitä muuta jäikään minulle neuvoksi, rouva Blythe, kuin pitää lupaukseni? Minusta on anteeksiantamatonta rikkoa lapselle annettu lupaus. Tulkaa nyt tänne ja käykää istumaan ja hoitakaa mukavuuttanne.
Tuuli kävi maalta päin, ja hopeanhohteiset pienet laineet synnyttivät vain hiljaista loisketta. Hämärä levitti punervansinisen vaippansa yli hietasärkkien ja niemien, joita lokit käyttivät pesimispaikkoinansa. Taivaanrannalle oli kokoontunut joukko yhä laajenevia, ihmeellisiä pilvenlonkareita. Iltatähti oli vartiossa aallonhalkaisijan luona.
— Eikö todella kannatakin tulla katsomaan tätä näköalaa? sanoi kapteeni Jim, luoden ympärilleen katseita, joissa kuvastui omistamisen iloa ja ylpeyttä. Täällä on erillään kaikesta maailman touhusta ja puuhasta ja omanvoitonpyynnöstä. Pääsymaksua ei myöskään tarvitse suorittaa — saa ilmaiseksi taivaan ja meren. Nyt nousee kuu pian, ja minä en väsy koskaan katsomasta, miltä näyttää, kun kuu nousee näiden kallioitten ja mastojen ja tuon aavan ulapan takaa. Joka kerta tuottaa vaihtelua ja uusia yllätyksiä.
He jäivät katsomaan kuunnousua, ja vaipuen äänettömyyteen, joka todisti täydellisestä tyydytyksestä, he ihailivat kuutamon esiinloitsimaa uutta maisemakuvaa. Senjälkeen menivät he majakkaan ja kapteeni Jim selitti heille siellä vilkkuvalokoneen rakenteen. Lopuksi he joutuivat alakerran suureen huoneeseen, missä avoimella liedellä paloi meren kuljettamista puista laadittu leimuava roihu.
— Tämän tulisijan olen itse muurannut, kertoi kapteeni Jim. — Valtio ei kustanna majakanvartijoille sellaista ylellisyystavaraa. Katsokaapa kuinka väririkkaan loimun noista puista saa! Jos tahdotte hiukan ajopuita, lämmittääksenne arkihuonettanne, rouva Blythe, niin minä varsin kernaasti jonakin päivänä tuon teille niitä kärryllisen. Käykääpä nyt istumaan, niin minä keitän hiukan teetä.
Kapteeni Jim tarjosi tuolin Annalle, ajettuaan siitä ensin pois suuren punakeltaisen kissan ja pantuaan pois sanomalehden.
— Laittaudupa siitä pois, Ensi perämies, ukko kulta! Sinullahan on oma paikkasi sohvalla. Minun täytyy panna tämä sanomalehti talteen, kunnes ehdin lukea siitä kertomuksen. Se on nimeltään "Rakkauden harhatiet". Tuollainenhan ei nyt oikeastaan ole minun ikäisiäni varten, mutta minä luen sen kumminkin, nähdäkseni kuinka pitkälle kirjailija voi venyttää kertomustansa. Me olemme nyt ehtineet kuudenteenkymmenenteenkahdenteen lukuun, ja minun nähdäkseni häät eivät ole nyt sen lähempänä kuin alussakaan. Kun pikku Joe tulee, annan hänen aina lukea minulle ääneen merirosvojuttuja. Eikös ole hullunkurista, kuinka ahnaita tuollaiset pienet viattomat olennot ovat vertatihkuville jutuille?
— Aivan kuten Davy-poikanen minun kotonani, sanoi Anna. — Hän tahtoo myöskin aina sellaisia kertomuksia, jotka ovat täynnä konnankoukkuja ja verenvuodatusta.
Kapteeni Jimin tee osoittautui erinomaiseksi juomaksi. Hän iloitsi lapsen tavoin Annan kehuskelusta, mutta koetti salata tyytyväisyyttään.
— Salaisuus on siinä, etten minä koskaan hutiloi kermaan nähden, selitti hän. — Kerman pitää olla kunnollista ja väärentämätöntä tavaraa. Ja teeveden täytyy kiehahtaa aivan äkkiä.
— Me kohtasimme äsken tiellä ihmeellisen olennon, joka näytti tulevan teidän tyköänne, sanoi Gilbert, heidän syödä naperrellessaan pikkuleipiä, jotka kapteeni Jim oli poiminut esiin läkkitötteröstä. — Kuka tuo tulija oli?
Kapteeni Jim nauraa virnisteli.
— Hän oli Marshall Elliott, muuan oiva mies, joka on vain aivan hiukan päästä vialla. Ihmettelitte kaiketi, mitä hän on tarkoittanut sillä, että aikojen kuluessa on muuttanut itsensä jonkinmoiseksi museo-esineeksi.
— Onko hän jokin uudenaikainen nasiiri tai heprealainen profeetta, joka on jäänyt elämään aikojen alusta? ihmetteli Anna.
— Ei kumpikaan. Kaikki johtuu luonnollisesti politiikasta. Koko tämän seudun asujamisto on politiikan läpitunkemaa. Täällä ovat ihmiset syntyänsä vanhoillisia tai edistysmielisiä, kuinka kunkin osaksi on tullut, ja sellaisina he myöskin elävät ja kuolevat. Ja mihin he ryhtyvät taivaassa, jossa politikoiminen luultavasti on kiellettyä, sitä minä en tosiaankaan pysty käsittämään. No, tämä Marshall Elliott kuuluu edistysmielisiin. Niihin minäkin lukeudun — joskin maltillisimpiin joukosta. Mutta malttia ei Marshallilta koskaan käynyt odottaminen. Noin viisitoista vuotta sitten olivat puolueriidat erityisen kiihkeät, ja vaalit olivat tulossa. Marshall taisteli hengenheimolaistensa puolesta kynsin ja hampain, ja hän oli niin vakuutettu heidän voitostansa, että hän eräässä julkisessa kokouksessa vannoi juhlallisesti, ettei hän ajaisi partaansa eikä leikkaisi tukkaansa, ennenkuin edistysmieliset olivat päässeet valtaan. No, he eivät päässeetkään voitolle eivätkä ole päässeet vielä tänäkään päivänä — hahaha — ja nyt hän saa kuljeskella tuollaisena kummituksena. Mutta sanassaan pysyvä mies hän on, sitä ei käy kieltäminen.
— Mitä hänen rouvansa siitä sanoo? kysyi Anna.
— Hän on poikamies. Mutta jos hänellä olisikin vaimo, niin olen vakuutettu, ettei tämä saisi häntä rikkomaan lupaustaan. Hän kuuluu muutoin tunnetusti itsepäiseen ja taipumattomaan sukuun. Marshallin veljellä Aleksanterilla oli pihakoira, josta hän piti paljon, ja kun koira oli kuollut, tahtoi tuo mies saada sen haudatuksi kirkkotarhaan vihittyyn maahan, "yhteen toisten kristittyjen kanssa", kuten hän sanoi. Siihen ei luonnollisesti suostuttu, ja silloin hän hautasi koiran aivan kirkkotarhan aidan viereen eikä enää koskaan astunut jalkaansa kirkkoon. Mutta sunnuntaina hän ajoi perheineen kirkolle ja kävi istumaan koiran haudalle, joka oli huolellisesti hoidettu ja kukilla koristettu, ja sitten he lukivat Raamattua ja rukoilivat koko jumalanpalveluksen ajan. Väitetään hänen kuolinvuoteellaan pyytäneen vaimoansa hautaamaan hänet koiran viereen. Vaimo oli muutoin varsin säyseä olento, mutta tällä kertaa hän tuimistui. Hän sanoi, että hän puolestansa ei aikonut maata koiran rinnalla, niin valpas ja herttainen kuin se oli ollutkin, mutta jos niin oli, että mies itse mieluummin halusi saada viimeisen leposijansa koiran viereen kuin hänen viereensä, niin hänen tahtonsa kyllä saisi tapahtua. Aleksanteri Elliott oli muutoin itsepintainen kuin aasi, mutta hän piti vaimostansa, ja niin hän antoi myötä ja sanoi: "No, hautaa minut sitten, tuhat tulimaista, minne ikinä haluat. Mutta minä odotan, että kun enkeli Gabriel toitottaa torveansa, uskollinen koirani on kavahtava pystyyn yhtä valppaana kuin minäkin, sillä sielua oli sillä ainakin yhtä paljon kuin kaikilla noilla kaksijalkaisilla hölmöillä, olivatpa ne sitten nimeltään Elliott tai Crawford tai Mac Allister." Nuo sanat olivat hänen viimeisensä. — Mitä Marshalliin tulee, niin olemme me kaikki jo ehtineet tottua häneen, mutta voinhan ymmärtää, että hän muukalaiseen vaikuttaa peräti hullunkuriselta. Olen tuntenut hänet kymmenvuotiaasta saakka — nyt hän on viidenkymmenen vuoden vanha — ja minä pidän hänestä. Me olemme tänään olleet yhdessä turskankalastuksella. Enhän minä pystykään enää juuri muuhun — kuin pyydystämään silloin tällöin turskan tai forellin. Mutta sellaista ei ole aina ollut — ennen oli minulla kyllä tapana tehdä muutakin.
Ensi perämies muistutti nyt olemassaolostansa hypähtämällä kapteeni Jimin syliin. Se oli oikea kissasuvun loistoedustaja, täysikuuta muistuttavine pyöreine naamoinensa, vilkkaine vihreine silminensä ja mahtavine käpälöinensä, jotka se loikoessaan aina käänsi koukkuun. Kapteeni Jim silitteli hiljaa sen sametinpehmoista turkkia, ja se kohotti velttona ja tyytyväisenä häntänsä pystyyn.
— Minä en ole juuri koskaan ollut ihastunut kissoihin, ennenkuin löysin Ensi perämiehen, puheli kapteeni säestäen mirrin äänekästä kehruuta.
— Minä olen pelastanut sen kuolemasta, ja kun on tehnyt eläimelle tuollaisen palveluksen, täytyy siihen myöskin kiintyä. Sehän on melkein sama kuin jos olisi lahjoittanut sille elämän'. Tässä maailmassa on kauhean ajattelemattomia ihmisiä. Muutamat noista kaupunkilaisista, joilla on kesäasuntonsa lahden tuolla puolen, ovat niin ajattelemattomia, että se jo lähenee julmuutta. Ne pitävät kesällä kissoja ja hemmottelevat niitä, ruokkivat niitä makupaloilla ja laittavat niille kaulaan silkkiruusukkeita ja kulkusia. Sitten ne syksyllä matkustavat tiehensä ja jättävät kissat nälkään ja viluun. Minä aivan kiukustun tuota ajatellessani… Viime talvena löysin eräänä päivänä rannalta kuolleen kissaemoraukan, painautuneena kolmea pientä poikastansa vastaan, jotka olivat niin laihat, että niissä oli vain luut ja nahka. Kuollessaankin oli emo vielä koettanut niitä lämmittää. Sen jäykistyneet käpälät olivat niiden ympärillä. Minä itkeä tillitin, niin vanha kuin olenkin. Ja sitten kiroilin. Lopuksi otin sitten nuo kolme pientä poikasta mukaani kotiin ja ruokin niitä ja hankin niille hyvät kodit. Minä tunsin tuon matamin, joka oli jättänyt kissan hoidotta, ja kun hän jälleen palasi tänne keväällä, menin hänen luoksensa ja silloinkos hän sai kuulla kunniansa!
— Mitä hän siihen sanoi? tiedusteli Gilbert.
— Hän itki ja sanoi, että "sitä hän ei ollut ollenkaan tullut ajatelleeksi." Mutta minä sanoin hänelle: "Luuletteko te, että tuo kelpaa puolustukseksi, kun teidän tuomiopäivänä on vastattava tuon emoparan hengestä? Mitä varten on Herra antanut teille aivot, jos ei siksi, että käyttäisitte niitä ajattelemiseen?" Toiste hän varmaan varoo jättämästä kissoja oman onnensa nojaan.
— Oliko Ensi perämieskin tuollainen hylätty kissaparka? kysyi Anna, tehden lähestymisyrityksen, jonka asianomainen suvaitsi armollisesti pitää hyvänänsä.
— Oli kyllä. Minä löysin sen eräänä kirpeän kylmänä talvipäivänä. Silkkinauha, jonka jokin hölmö oli sitonut sen kaulaan, oli tarttunut puun latvassa kiinni oksaan, ja paitsi sitä, että kissa oli nälkään nääntynyt, oli se myöskin kuristumaisillaan. Olisittepa nähnyt sen silmät, rouva Blythe! Sehän oli vain poikanen, mutta varmaankin se oli voinut jo pitää huolta itsestänsä, kunnes se tarttui puuhun. Kun minä olin saanut sen irti, nuolaisi se nopeasti minun kättäni terävällä punaisella pikku kielellänsä. Silloin ei se ollut tuollainen roteva merijätkä kuin nyt. Se oli lempeä ja hurskas kuin karitsa. Siitä on nyt yhdeksän vuotta. Ollaksensa kissa se on tullut aika pitkäikäiseksi. Aika muhkea mirri, tämä minun Ensi perämieheni!
— Olisin pikemminkin odottanut, että te olisitte pitänyt koiraa, sanoi Gilbert.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Minulla oli kerran koira. Se merkitsi minulle niin paljon, etten sen kuoltua voinut hankkia toista sijaan. Se oli ystävä — ymmärrättekö, rouva Blythe? Perämies on vain hyvä toveri. Minä pidän Perämiehestä — ja suureksi osaksi juuri sentähden, että se on niin taitava keksimään kepposia — niinhän kissojen laita aina on. Mutta koiraani minä rakastin. Oikeastaan voin varsin hyvin käsittää nuo tunteet, joita Aleksanteri Elliottilla oli koiraansa kohtaan. Kunnon koirassa ei ole mitään vilppiä. Siksi ne kaiketi ovat rakastettavampia kuin kissat. Mutta kissat ovat, kissa vieköön, paljoa mielenkiintoisempia. Ei, tässä minä istun laverrellen turhaa lorua. Miksikä te ette käske minua vaikenemaan! Mutta koska nyt olette juoneet teenne, niin ehkä saan näyttää muutamia pikkukapineita, joita teistä kenties olisi hauska katsella — olen koonnut ne ihmeellisiltä seuduilta, joita ennen maailmassa huvikseni kävin katselemassa.
Kapteeni Jimin "pikkukapineet" osoittautuivat kokoelmaksi monenmoisia harvinaisuuksia — jotkut kammottavia, jotkut eriskummaisia tai kauniita. Ja melkein jokaiseen niistä liittyi jokin ihmeellinen kertomus.
Anna ei unohtanut koskaan, millä ihastuksella hän tänä kuutamoiltana kuunteli noita vanhoja kertomuksia ihmeellisen ajopuu-roihun ääressä, hopeahohteisen meren puhuessa heille tenhokieltänsä avoimen akkunan takana ja laineiden loiskiessa kallioiden juurella.
Kapteeni Jim ei lausunut ainoatakaan kerskuvaa sanaa, mutta oli mahdoton olla oivaltamatta, mikä sankari tuo mies oli ollut — rohkea, vilpitön, neuvokas ja epäitsekäs. Siinä hän nyt istui pienessä huoneessansa, loitsien kuulijoittensa eteen silminnähtävinä kaikki nuo ihmeelliset seikat. Kulmien värähdys, lystikkään vallaton irvistys, sana, liike valaisivat mitä havainnollisimmalla tavalla jonkin tapahtuman tai luonteen esitystä.
Muutamissa kapteeni Jimin seikkailuissa tapahtui niin ihmeellisiä käänteitä, että kuulijat miettivät mielessänsä, eikö hän ehkä hiukan liiaksi käyttänyt hyväksensä heidän herkkäuskoisuuttaan. Mutta tuo epäluulo oli täysin aiheeton, se selveni heille myöhemmin. Hänen kertomuksensa olivat aivan pilkullensa totuudenmukaisia. Kapteeni Jimillä oli synnynnäiset satukirjailijan lahjat, jotka saattavat menneisyyden ja unhon usmaan vaipuneen jälleen kohoamaan esiin, saamaan muotoa ja väriä, menettämättä silti houkuttelevaa ja salaperäistä luonnettansa.
Kapteenin kertomukset vuoroin naurattivat Annaa ja Gilbertiä, vuoroin värisyttivät heitä, ja kerran tunsi Anna silmiensä tulevan tulvilleen kyyneleitä. Kapteeni Jim näki niiden vierivän pitkin hänen poskiansa ja luki ne erityiseksi tunnustukseksi kertomataidollensa.
— Minulle on mieleen, jos ihmiset tällaisina hetkinä panevat hiukan itkuksi, sanoi hän. — Katson sitä kohteliaisuudenosoitukseksi. Mutta sittenkään en ole pystynyt esittämään kokemiani ja näkemiäni seikkoja oikeassa valaistuksessa. Minulla on ne kaikki merkittyinä muistiin "elämänvaiheissani", kuten tuota kokoelmaa olen nimittänyt, mutta en pysty saamaan niitä oikeaan muotoon. Jos voisin keksiä oikeat sanat ja panna ne paperille, sukeutuisi siitä oikein mukava kirja. Se veisi voiton "Rakkauden harhateistä", ja luulen, että Joekin lukisi sitä yhtä mielellään kuin merirosvojuttuja. Niin, minä olen elämässäni ollut mukana monenmoisissa seikkailuissa, ja tiedättekös, rouva Blythe, vanhus ikävöi yhä uusia. Minähän olen nyt ainoastaan vanha ja hyödytön ukkorähjä, joka jo on joutunut istumaan kuivalle maalle, mutta väliin tunnen niin valtavaa halua saada lähteä purjehtimaan — saada purjehtia kauas auringonlaskun taa ja — jäädä sille matkalle.
— Te tahtoisitte Odysseuksen tavoin:
"Kulkua auringon seuraten, retken purtenne johtaaLäntisten tähtien teille — karttaen kuoloa maalla,"
sanoi Anna haaveksivalla äänensävyllä.
— Odysseus? Hänestä olen kyllä lukenut! Hänellä oli siivo vaimo, joka kutoi kangastansa ja oli hänelle uskollinen. — Niin, siltä juuri minusta tuntuu. Siltä tuntuu kaikista vanhoista merimiehistä, luullakseni. Mutta arvatenkin minä saan kuolla kuin mikäkin maamoukka. Minkä on tapahtuminen, se tapahtuu. Oletteko kuulleet puhuttavan vanhasta William Fordista, joka ei koskaan suostunut menemään veneeseen, siksi että hän pelkäsi hukkuvansa. Muuan povari oli ennustanut hänelle niin käyvän. Eräänä päivänä hän sai sitten pyörtymyskohtauksen ja kaatuessaan hän joutui suin päin vesialtaaseen, joka oli tallin edustalla, ja hän tukehtui. — Täytyykö teidän nyt jo lähteä? Tulkaa pian toiste ja käykää usein minua katsomassa! Ensi kerralla on tohtorin vuoro pitää puhetta. Hän tietää monenmoista, josta haluaisin päästä selville. Täällä minä hiljakseen puuhailen päivät päästään, ja aika käy väliin varsin pitkäksi. Tässä suhteessa pahenivat asiat Elizabeth Russellin kuoltua. Me sopeuduimme niin hyvin yhteen.
Kapteeni Jimin äänessä soinnahti tuo syvällinen ja liikuttava tunne, joka täyttää vanhuksen mielen, hänen menettäessään hyvät ystävänsä toisen toisensa jälkeen — ystävät, joiden paikkaa nuorempi sukupolvi ei voi koskaan täysin täyttää, miten herttaisesti ja ymmärtämystä osoittavasti se esiintyneekin. Anna ja Gilbert lupasivat molemmat tulla pian jälleen käymään ja uudistaa käyntinsä usein.
— Hän on herttainen vanhus, sanoi Gilbert, kun he nyt astelivat kotiinpäin.
— Hyvin herttainen. Minusta on vain niin vaikeata saada nuo hänen hurjat seikkailunsa soveltumaan yhteen hänen vaatimattoman ja sydämellisen olentonsa kanssa, sanoi Anna miettiväisesti.
— Niin et ajattelisi, jos olisit, kuten minä, nähnyt hänet äskettäin eräänä päivänä kalastajakylässä. Muuan Peter Gautier'in venekuntaan kuuluva nuorukainen sanoi jonkin raakuuden eräästä tämän seudun tytöstä. Olisitpa silloin nähnyt kapteeni Jimin! Hänen silmänsä kipinöivät, kun hän iski ne tuohon poikaan! Hän oli kuin toinen ihminen! Paljoa hän ei sanonut — mutta hän sanoi sanottavansa tarpeellisella tarmolla. Kuinka tuo toinen olikaan häpeissään! Ei, kapteeni Jimin kuullen ei pidä puhua rumasti kenestäkään naisesta hänen selkänsä takana.
— Ihmeellistä, ettei hän ole mennyt naimisiin, sanoi Anna. — Hänellähän pitäisi oikeuden mukaan tässä iässä olla poikia, jotka ohjaisivat aluksia, ja lapsenlapsia, jotka tarrautuisivat hänen polviinsa, pyytäen häntä kertomaan jotakin… Se tuntuisi paljoa luonnollisemmalta. Mutta hänellä on ainoastaan "muhkea mirrinsä".
Mutta Anna erehtyi. Kapteeni Jim omisti muutakin. Hän omisti erään muiston.
— Tänä iltana emäntänne lähtee pitkälle kävelyretkelle aina niemen tuolle puolen, sanoi Anna Gogille ja Magogille eräänä tyynenä lokakuun iltana.
Ei ollut muita, joiden kanssa hän olisi voinut keskustella, sillä Gilbert oli lähtenyt kalastajakylään. Anna hoiti tuon pienoismaailmansa niin mallikelpoisella tavalla kuin voi odottaa henkilöltä, joka oli Marilla Cuthbertin kasvattama, ja hän voi hyvällä omallatunnolla lähteä pois kotoa. Monta ihanaa kävelyretkeä hän oli jo tehnyt rannikolla, väliin Gilbertin seurassa, väliin kapteeni Jimin kanssa, väliin yksin omine ajatuksinensa ja uusine hempeine haaveinensa. Hän piti rantatiestä, joka johti sataman hiljaa keinuvien, tervalta tuoksuvien veneitten ohi, hän käyskenteli myöskin mielellään hopeanhohtoisilla hietasärkillä, missä raikkaat merituulet puhalsivat, mutta rakkain oli hänelle kallioranta jyrkänteineen ja rotkoineen, aaltojen kiillottamme ja hiomine vierinkivineen ja syvine lahdekkeineen, missä piikivet hohtivat kirkkaassa matalassa vedessä. Ja sille rannalle hän nyt lähti tänä iltana.
Kolme päivää oli syysmyrsky riehunut, tuoden mukanansa kovia sadekuuroja. Jymisten olivat ärjyaallot iskeneet kallioihin, tyrskyjen valkoinen vaahto oli sinkoillut kauas yli aallonhalkaisijan, ja vesi oli käynyt sameaksi tuossa muutoin niin siintävässä ja peilikirkkaan tyynessä Neljän tuulen lahdessa. Mutta nyt oli tuuli tyyntynyt, ja puhtaana hohti ranta huuhtelun jälkeen. Ilmassa ei tuntunut lehahdustakaan, mutta vielä vyöriskelivät mainingit, heitellen kaunista valkoista vaahtoa hiedalle ja kallionlohkareille. Loppumattomana jonona ne lähestyivät rantaa, välittämättä jo kaikkialla vallitsevasta tyynen ja rauhan tunnelmasta.
— Oi, tämä on hetki, jonka takia kyllä kannattaisi pitää viikkomääriä myrskyä ja sadesäätä, huudahti Anna antaen katseensa liukua ylhäältä kallionlohkareelta, missä hän seisoi, yli tuon keinuen liikehtivän vedenkalvon. Sitten hän laskeutui kapeata ja jyrkkää polkua pitkin lahdekkeen luo, missä hän voi nauttia ihanasta yksinäisyydestä kallioitten, meren ja taivaan ympäröimänä.
— Minua niin haluttaisi laulaa ja tanssia, sanoi hän itseksensä. — Minua ei näe ainoakaan ihminen — ja kalalokit eivät juoruile. Täällä voin käyttäytyä niin hassusti kuin ikinä tahdon!
Hän kohotti hamettansa ja jatkoi matkaansa kevyin tanssiaskelin pitkin kovaa ja kiinteätä rantakaistaletta, töin tuskin turvassa mainingeilta, jotka melkein huuhtelivat hänen jalkojansa värehtivällä vaahdollansa. Pyörähdellen ja naureskellen kuin lapsi hän saapui lopuksi pienelle lahden itäpuolella ulkonevalle niemekkeelle. Silloin hän äkkiä pysähtyi, punehtuen kiihkeästi. Hän ei ollutkaan yksin, läheisyydessä oli ollut henkilö, joka oli tarkannut hänen tanssiansa ja kuullut hänen naurunsa.
Tuo Annan aikaisemmin näkemä kultakutrinen, sinisilmäinen tyttö istui niemessä kivilohkareella, kallionkielekkeen takana, joka oli estänyt Annan häntä havaitsemasta. Hän katsoi suoraan Annaan, kasvoillaan ilme, jossa yhtyi hämmästys, myötätunto ja — oliko tuo mahdollista? — kateus. Hän oli avopäin, ja muhkea, kiiltävä tukka oli kiedottu hänen päänsä ympäri ja kiinnitetty heleänpunaisella nauhalla. Hänellä oli tumma, hyvin yksinkertainen puku, mutta sitä piti koossa hienorakenteisen, notkean vyötärön ympärillä silkkivyö, joka oli samaa lämpöisen punaista väriä kuin tukkanauhakin.
Kädet, jotka hän oli pannut ristiin polvien ympäri, olivat ruskeat ja ilmeisesti työhön tottuneet, mutta kaulan ja hempeitten kasvojen iho oli kuulakanvalkoinen. Laskeva aurinko loi läntisellä taivaanrannalla purjehtivien pilvien lomitse häipyvän säteen, joka osui muukalaisen tukkaan. Ensi hetkenä voi luulla näkevänsä meren käsittämättömän olennon henkilöitynä — kaikkine salaperäisyyksineen, intohimoineen, houkuttelevine ja pettävine viehätyksineen.
— Te — te varmaankin luulette, että minä olen hiukan päästä sekaisin, sopersi Anna, koettaen tointua mielenhämmennyksestään.
Olipa tosiaankin harmillista, että tuo ylvään juhlallinen olento oli nähnyt hänet sellaisen lapsellisen hilpeyden vallassa — hänet, tohtorinna Blythen, jonka olisi tullut esiintyä läpeensä arvokkaasti kuten naidun naisen sopii.
— En suinkaan, vastasi muukalainen tyttö hänen kysymykseensä, — mitään sellaista en suinkaan ole ajatellut.
Enempää hän ei puhunut. Hänen äänensä oli välinpitämätön, hänen esiintymisensä hiukan torjuvaa. Mutta hänen silmiensä ilme, joka oli kiihkeän kaihoisa, mutta samalla arka, uhmaileva, mutta kumminkin myös rukoileva, saattoi Annan muuttamaan päätöksensä lähteä pois. Hän kävi nyt sen sijaan istumaan kivelle tytön viereen.
— Emmekö voisi tehdä hiukan tuttavuutta? sanoi hän, turvautuen hymyilyynsä, jolla hän aina oli voittanut luottamusta ja ystävyyttä. — Minä olen rouva Blythe ja asun pienessä valkoisessa tuvassa, joka sijaitsee rantatörmällä lahden tuolla puolen.
— Tiedän sen kyllä, sanoi muukalainen. — Minä olen Leslie Moore — rouva Dick Moore, lisäsi hän jäykästi.
Anna istui silmänräpäyksen vaieten, niin ihmeissään hän oli. Hän ei ollut hetkeäkään ajatellut mahdollisuutta, että tuo muukalainen voisi olla naimisissa — hänessä ei ollut mitään rouvamaista. Ja hän olikin tuo naapuri, jonka talossa Anna oli kuvitellut tavallisen toimeliaan ja käytännöllisen maalaisrouvan hyörivän ja puuhailevan. Hänen oli mahdoton tarpeeksi äkkiä muuttaa mielikuvaansa eittämättömän todellisuuden mukaiseksi.
— Siis — siis te asutte tuossa harmaassa talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita, sopersi hän.
— Niin kyllä. Minunhan olisi kaiketi jo aikoja sitten pitänyt käydä teillä vierailulla…, sanoi rouva Moore.
Mutta hän ei yrittänytkään puolustaa tai selitellä laiminlyöntiänsä.
— Pyydän teitä siis tulemaan varsin pian, sanoi Anna ehdittyään joltisestikin tointua hämmästyksestään. — Me olemme niin läheiset naapurit, että meidän pitäisi tulla hyviksi ystäviksi. Neljän tuulen ainoa vika on se, että ihmiset asuvat niin kaukana toisistansa. Muutoinhan täällä on kaikin puolin ihanaa.
— Pidättekö te seudustamme?
— Pidänkö siitä! Minä rakastan sitä. En ole vielä koskaan nähnyt mitään niin kaunista kuin Neljän tuulen niemi ja sitä ympäröivä näköala.
— Minulla ei ole ollut tilaisuutta nähdä paljoa maailmaa, sanoi Leslie Moore hitaasti, mutta olen aina ollut sitä mieltä, että täällä on hyvin kaunista. Minäkin — rakastan tätä seutua.
Kuten koko hänen olentonsa, kuvasti hänen puheensävynsäkin samalla arkuutta ja voimakasta sisäistä tunnetta. Anna sai omituisen vakuutuksen, että tuolla muukalaisella tytöllä — tuosta käsitteestä ei hän voinut vapautua — olisi varsin paljon sanottavaa, jos hänelle johtuisi mieleen avata sydämensä.
— Minä tulen usein tänne rantaan, sanoi rouva Moore edelleen.
— Niin minäkin, vastasi Anna. — Kuinka ihmeellistä, ettemme ole ennen sattuneet täällä yhteen.
— Varmaankin te käytte täällä varhemmin illalla kuin minä. Tavallisesti on jo myöhäinen — melkein pimeä, kun minä tulen. Ja minä tulen tavallisesti heti myrskyn jälkeen — kuten tänään. Meri ei miellytä minua samassa määrin silloin, kun se lepää uneliaana ja tyynenä. Minä pidän taistelusta — kuohusta ja pauhusta.
— Minä pidän aina merestä, olkoonpa se millä mielellä tahansa, vastasi Anna. — Meri merkitsee minulle täällä Neljässä tuulessa samaa, mitä minulle Avonleassa oli eräs tie, jota minä nimitin "Rakastavaisten poluksi". Tänä iltana se vaikutti minusta niin huolettomalta ja hilpeältä — aaltojen kuohussa oli kuin laulua ja soittoa — ja sentähden minunkin täytyi antautua hilpeyteni valtaan — pelkästä myötätunnosta. Sentähden tanssin hietarannalla kuin mikäkin hupakko. En tietysti voinut aavistaakaan, että joku näkisi sen. Jos neiti Cornelia Bryant olisi nähnyt minut, olisi hän tietenkin ennustellut kovia aikoja tohtori Blythelle.
— Te tunnette siis neiti Cornelian? sanoi Leslie nauraen.
Hänen naurunsa oli viehättävää — se helmeili esiin äkkiä ja odottamattomasti ja siinä raikahti kuin pikkulapsen viattomuutta. Se vaikutti Annaan vastustamattomasti, niin että hänkin tyrskähti nauruun.
— Tunnen kyllä! Hän on käynyt monta kertaa tervehtimässä minua haavekodissani.
— Haavekodissanne?
— Niin, se on typerä ja herttainen nimi, jonka Gilbert ja minä olemme antaneet meidän majasellemme. Me käytämme sitä vain kahdenkesken. Se pääsi epähuomiossa pujahtamaan huuliltani.
— Neiti Russellin pieni valkoinen talo on siis teidän haavekotinne, sanoi Leslie, hämmästyksen sävy äänessään. — Minulla oli myöskin kerran haavekoti, — mutta se oli palatsi, lisäsi hän nauraen jälleen, mutta nyt naurua, jossa soinnahti katkera iva.
— Ah, voitte uskoa, että minäkin kyllä olen haaveksinut palatsista, kuten varmaankin useimmat tytöt. Ja sitten me muutamme ilolla pieneen majaseen, jossa on kolme huonetta ja keittiö, mutta joka lahjoittaa meille kaikki mitä sydämemme halajaa — vain siksi, että meidän prinssimme suvaitsee asua siellä. Mutta teidän paikkanne olisi tosiaankin ollut palatsissa, tehän olette niin kaunis. Se teidän täytyy sallia minun sanoa — muutoin ei käy hyvin — minun täytyy saada lausua ilmi ihailuni. Te olette hurmaavin ilmiö, minkä elämässäni olen nähnyt, rouva Moore.
— Jos meistä on tuleva ystävät, täytyy teidän kutsua minuaLeslieksi, sanoi toinen, omituisen kiihkeä sävy äänessään.
— Sen teen mielelläni. Ja minua ystävät nimittävät Annaksi.
— Sanoitte minua kauniiksi, jatkoi Leslie, jääden synkkänä tuijottamaan merelle. — Ehkä niin lienee, mutta se ainakin on varmaa, että minä vihaan kauneuttani. Toivoisin, että olisin aina ollut yhtä ruskeaksi päivettynyt ja ruma kuin rumin ja päivettynein tyttö tuolla kalastajakylässä. — No, mitä te pidätte neiti Corneliasta?
— Neiti Cornelia on hyvin herttainen minun mielestäni, sanoi Anna. — Gilbert ja minä olimme viime viikolla kutsutut hänen luoksensa tee-illalliselle. Oletteko te kuullut puhuttavan pöydistä, jotka notkuvat?
— Muistelen lukeneeni sanomalehdistä, että niitä väliin on nähty lasten kesäsiirtoloissa, sanoi Leslie, ja hänen kasvoillensa levisi hymyilyn kajastus.
— Niin, neiti Cornelian pöydät notkuivat — luulen, että ne suorastaan huokailivat, niin suunnaton taakka oli niillä kannettavana. En voi vieläkään käsittää, kuinka hänelle oli johtunut mieleen laittaa niin paljon ruokaa kahdelle tavalliselle ihmiselle, kuten mieheni ja minä olemme. Hänellä oli muun muassa monta erilaista kaakkua, mutta ei kumminkaan sitruunakaakkua. Hän kertoi saaneensa sitruunakaakusta kerran kymmenen vuotta sitten ensimmäisen palkinnon keittonäyttelyssä Charlottetownissa, mutta sen päivän jälkeen hän ei ole uskaltanut valmistaa sitruunakaakkua, ettei vain epäonnistuisi ja menettäisi kuuluisuuttaan.
— Jaksoitteko te syödä hänen ruokiansa niin paljon, että hän oli tyytyväinen?
— Minä puolestani en siihen pystynyt, mutta Gilbert voitti hänen sydämensä sullomalla sisäänsä niin paljon, että minä häpesin… Neiti Cornelia sanoikin, ettei hän ollut koskaan nähnyt miestä, joka ei pitäisi enemmän savustetusta lohesta pinaatin kera kuin Raamatustansa. Tiedättekö, minä olen oikein ihastunut neiti Corneliaan.
— Niin minäkin, sanoi Leslie. — Hän on paras ystävä, joka minulla on tässä maailmassa.
Anna ihmetteli mielessänsä, miksikä neiti Cornelia ei ollut koskaan puhunut hänen kanssaan rouva Mooresta, jos he kerran olivat ystävykset. Muutoinhan neiti Cornelia oli ottanut puheeksi melkein jokaisen elävän olennon Neljän tuulen niemellä ja sen ympäristössä.
— Eikös tuo ole kaunista? kysyi Leslie hetken vaitiolon jälkeen, huomauttaen Annaa erinomaisesta valovaikutuksesta, jonka kallionhalkeaman lomitse siivilöityvä auringonsäde sai aikaan syvän tummanvihreän veden pinnalla. — Jos en olisikaan tällä retkelläni nähnyt muuta kuin tuon, olisin kumminkin katsonut saaneeni tarpeeksi korvausta käynnistäni.
— Varjo- ja valoilmiöt tällä kalliorantamalla ovat ihmeellisiä, sanoi Anna. — Pieni huoneeni, jossa tavallisesti istun ompelemassa, on lahdelle päin, ja minä istun siellä akkunan ääressä ja nautin nauttimistani. Värivivahdukset ja varjojen muodot vaihtelevat hetki hetkeltä.
— Eikö teidän ole koskaan ikävä? kysyi Leslie äkkiä. — Eikö koskaan — yksinkään ollessanne?
— Ei. Luulen, etten ole vielä koskaan pitkästynyt aikaa, sanoi Anna. — Yksinkin ollessani minulla on hyvää seuraa — mietiskelen ja haaveilen ja suunnittelen minkä mitäkin… Olen mielelläni yksin silloin tällöin, saadakseni rauhassa harkita ja punnita asioita. Mutta minusta on hauska omistaa hyviä ystäviä — ja jutella hetkinen niiden kanssa, joiden seurassa viihdyn. Sanokaas — ettekö tahtoisi käydä minua tervehtimässä — ja oikein usein? Olkaa kiltti ja tehkää se! Luulen kyllä, lisäsi Anna naurahtaen, — että te pitäisitte minusta, jos tuntisitte minua lähemmin.
— Mutta kuinka olisikaan — pitäisitteköhän te minusta? sanoi Leslie vakavasti.
Tuo ei ollut imartelun tavoittamista — hänen katseensa oli synkän ilotonna suuntautunut ulapalle, missä vaahtoharjaiset aallot hopeisina hohtelivat kuutamossa.
— Olen vakuutettu, että kiintyisin teihin, sanoi Anna. — Ja älkää luulko, että minä olen niinkään järjetön, vaikka näittekin minun illan suussa tanssia hypiskelevän rantaa pitkin! Käyn kyllä vähitellen arvokkaammaksi! Tiedättekö etten minä ole ollut vielä kovinkaan kauan naimisissa? Minusta on kuin olisin vielä nuori tyttö, niin, välistä tunnen itseni suorastaan lapseksi.
— Minä olen ollut naimisissa kymmenen vuotta, sanoi Leslie.
Tuossa oli nyt jälleen melkein uskomaton seikka.
— Mitä ihmettä! Tehän ette voine olla edes minun ikäisenikään! huudahti Anna. — Teidän on täytynyt olla vallan lapsi naimisiin mennessänne.
— Olin kahdeksantoista vuotias, sanoi Leslie, nousten paikaltaan ja ottaen pienen päähineen ja viitan, jotka olivat hänen vieressänsä. — Nyt olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. — Mutta nyt minun kaiketi täytyy lähteä kotiin.
— Niin minunkin, Gilbert on varmaankin jo palannut. Mutta olen niin iloinen siitä, että me tietämättämme panimme toimeen tämän kohtaamisen ja olemme tutustuneet toisiimme.
Leslie ei vastannut mitään, ja tuo vaikutti Annaan hiukan jäähdyttävästi. Hän oli vilpittömällä mielellä tarjonnut ystävyyttään, mutta mitään ihastusta ei hänen tarjouksensa ollut herättänyt — tai kenties se oli suorastaan hylätty. Vaieten kapusivat he rantakallioita ylös ja kulkivat sitten poikki laidunmaan, jonka pehmoinen, nyt jo kellastunut ruohopeite kuutamossa näytti kellertävältä sametilta. Heidän ehdittyään rantatielle pysähtyi Leslie.
— Minä lähden tätä tietä, rouva Blythe. Tehän tulette joskus minua tervehtimään, eikö niin?
Annasta tuntui, kuin hän olisi sanonut nuo sanat vain siksi, ettei katsonut voivansa olla sitä tekemättä. Kutsu tuntui hänestä väkinäisesti lausutulta.
— Minä tulen, jos te todella tahdotte, että sen tekisin, vastasi hän kylmähkösti.
— Tietysti minä tahdon — sen vakuutan, huudahti Leslie pontevasti, kuin vapautuen jostakin esteenä olleesta seikasta.
— Siinä tapauksessa kyllä tulen. Hyvää yötä, Leslie!
— Hyvää yötä, rouva Blythe!
Anna asteli nyt kotiin syviin ajatuksiin vaipuneena, ja tultuansa perille hän heti kertoi Gilbertille äskeisestä tuttavuudenteostaan.
— Siinähän olet nähtävästi saanut arvoituksellisen naisolennon tutkittavaksesi, sanoi Gilbert. — Hänen vertaistansa et ole varmaankaan tavannut koskaan Avonleassa etkä seminaarissa.
— En tosiaankaan, sen voin vakuuttaa. Hän on kyllä aivan toisenlaatuinen kuin muut tämän seudun naiset. Hänen kanssaan ei voi puhua voin- ja lihanhinnoista. Ja minä kun kuvittelin että hän olisi rouva Rakel Lynden toisinto — touhuava, toimelias ja arkipäiväinen. Oletko koskaan nähnyt hänen miestänsä, Dick Moorea, Gilbert?
— En. Olenhan tosin nähnyt useitakin miehiä työssä pelloillaan, vaan enhän voi mitenkään tietää, ken heistä ehkä olisi voinut olla Moore.
— Hän ei sanallakaan maininnut miestään. Olen varma, ettei hän ole onnellinen.
— Tuosta, mitä kerroit, voi hyvin tehdä johtopäätöksen, että hän joutui naimisiin kauan ennen kuin voi käsittää, mitä tuo merkitsi hänen elämäänsä nähden, ja niin hän huomasi liian myöhään tehneensä erehdyksen. Tuollainen ei ole niinkään harvinaista, Anna. Yleväluontoinen nainen olisi koettanut tyytyä kohtaloonsa ja muodostella elämänsä parhaansa mukaan. Mutta rouva Moore on nähtävästi vain käynyt mieleltänsä katkeraksi ja tylyksi.
— Älkäämme lausuko hänestä arvostelua ennenkuin pääsemme selville asioista, sanoi Anna. — En luule, että hänen elämänkohtalonsa on noin tavallista laatua. Tulet käsittämään, miksi hän vaikuttaa minuun niin tenhoavasti, kun saat hänet tavata, Gilbert. Se ei johdu hänen kauneudestansa.
Minä tunnen, että hän on luonne, jolla on paljon annettavaa, vaan joka jostakin syystä torjuu kaikki luotansa, riistäen siten luonnoltansa mahdollisuuden kehittyä ja puhjeta täyteen kukkeuteen. Olen tehnyt parastani päästäkseni hänestä selvyyteen, mutta ainoana tuloksena on tämä mainitsemani päätelmä. Nyt minun täytyy käydä neiti Cornelian kimppuun, kuullakseni mitä hän tietää kertoa hänestä.
— No niin, kahdeksas tenava tuli maailmaan kaksi viikkoa sitten, sanoi neiti Cornelia syvältä keinutuolistansa, missä hän kiikkui edes takaisin valkean ääressä kotonansa muuanna kylmänä lokakuuniltana. — Se oli tyttö. Fred piti pahaa ääntä, pauhaten muka toivoneensa poikaa — mutta vähissä hänen toivomisensa oli ollut. Jos se olisi ollut poika, olisi hän tietysti pannut talon nurin siksi, ettei se ollut tyttö. Heillä oli ennestään neljä tyttöä ja kolme poikaa, joten minun mielestäni toisesta ei pitäisi olla enemmän syytä pauhata kuin toisestakaan… Tenava on oikein sievä ja lepää niin herttaisena kauneissa pikku pukimissaan. Lapsukaisella on mustat silmät ja mitä siroimmat pikku kädet.
— Minun täytyy mennä häntä katsomaan, sanoi Anna, huulillaan hymyily, jonka herätti muuan ajatus, liian ihmeellinen ja pyhä sanoihin puettavaksi. — Minä olen niin kovin ihastunut pikkulapsiin.
— Niin, nehän voivat olla varsin hauskoja, kun ihmiset vain eivät hanki niitä itsellensä liian monta, sanoi neiti Cornelia, — kuten esimerkiksi Flora-serkkuni, joka asuu The Glenissä. Hänellä on yksitoista lasta. Mies otti itsensä hengiltä kolme vuotta sitten. Tavattoman mukava keino pelastautua pelistä. Mutta sellaisiahan ne ovat!
— Miksikä hän sen teki? kysyi Anna kauhistuneena.
— No, kaiketi jokin asia kävi vasten hänen mieltänsä, niin hän hyppäsi kaivoon. Peräti kevytmielistä, sanon minä. Ja kaivon hän luonnollisesti turmeli. Flora-parka ei tahtonut enää käyttää sitä. Hän antoi kaivaa uuden, ja se kävi hirveän kalliiksi, ja vesi oli kovaa ja kalkkipitoista ja mitä kaikkea lienee ollutkin… Jos hänen nyt välttämättömästi piti hukuttautua, niin olisihan satamassa pitänyt olla vettä riittämiin asti. Ei, minä en voi sietää tuollaisia kurjia miehiä ja itsekkäitä hirmuvaltiaita. Mikäli muistan, on meillä täällä Neljässä tuulessa ollut ainoastaan kaksi itsemurhaajaa. Toinen oli Frank West, Leslie Mooren isä. Tästä muistuu mieleeni eräs seikka. Eikö Leslie ole käynyt vielä luonasi?
— Ei, mutta me satuimme yhteen rannalla eräänä iltana ja tutustuimme toisiimme, sanoi Anna heristäen korviansa.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
— Sepä oli hauskaa, rakkaani. Sitä juuri toivoinkin, että te sattuisitte kohtaamaan toisenne. No, mitä pidät hänestä?
— Minusta hän on erinomaisen kaunis.
— Kieltämättä. Hänen vertaistansa, mitä ulkomuotoon tulee, ei ole ollut koskaan Neljässä tuulessa. Oletko nähnyt koskaan sellaista tukkaa? Kun hän päästää sen valloilleen, ulottuu se polviin. Mutta minä tarkoitin kysyä, mitä muutoin pidit hänestä.
— Luullakseni voisin pitää hänestä oikein paljon, jos hän vain sallisi sen, vastasi Anna vitkaan.
— Mutta hän ei salli sitä — hän torjui sinut luotansa soveliaan matkan päähän, eikö niin? Leslie parka! Mutta et olisi siitä erityisesti ihmeissäsi, jos tietäisit millaista murhenäytelmää hänen elämänsä on ollut — kirjaimellisesti murhenäytelmää, toisti neiti Cornelia painokkaasti.
— Ah, jospa kertoisitte minulle siitä hiukan — jos nimittäin voitte tehdä sen pettämättä hänen luottamustaan.
— Rakkaani, Leslie paran tarinan tuntee jokainen näillä tienoin. Se ei ole mikään salaisuus — ainakaan ulkonaisiin piirteisiinsä nähden. Mutta sisäiset kokemukset tuntee vain Leslie itse, ja hän ei avaa kenellekään sydäntään. Voin sanoa, että minä olen paras ystävä, jonka hän maan päällä omistaa, mutta hän ei ole vielä koskaan lausunut minulle valituksen sanaa. Oletko koskaan nähnyt Dick Moorea?
— En koskaan.
— No, siinä tapauksessa on parasta, että alan aivan alusta, niin käsität kaikki tyyni. Kuten sanottu, Leslien isän nimi oli Frank West. Hän oli lahjakas, mutta epäkäytännöllinen — sellaistahan sattuu usein. Hänellä oli hyvä lukupää ja hän oli kansanopistossa kaksi vuotta. Sitten hänen terveytensä kävi huonoksi — heidän suvussansa on taipumusta keuhkotautiin. Hän palasi jälleen kotiin ruvetakseen maanviljelijäksi. Hän meni sitten naimisiin Rose Elliottin kanssa, joka oli kotoisin lahden tuolta puolen. Rose oli hyvin kaunis — Leslie on perinyt ulkomuotonsa häneltä. Mutta Lesliessä on paljon enemmän pontta ja tarmoa kuin Rose parassa. Sinähän tiedät, Anna, että minä aina olen ollut sitä mieltä, että meidän naisten tulee vetää yhtä köyttä. Jumala tietäköön, että me saamme sietää sangen paljon miehiltä, etkä usein saa kuulla minun sanovan pahaa sanaa toisesta naisesta. Mutta tuo Rose Elliott, hän oli minusta sentään liian sietämätön… Häntä oli hemmoteltu lapsuudesta saakka, eikä hänestä koskaan tullut muuta kuin laiska ja itsekäs ja vaivojansa ruikutteleva olento. Frank ei pystynyt työhön, he olivat köyhiä kuin kirkonrotat. He elivät perunoista ja ihrasta. Kaksi lasta heillä oli — Leslie ja Kenneth. Leslie omisti äitinsä kauneuden ja isänsä hyvän pään — ja lisäksi vielä jotakin, jota hän ei ollut perinyt heiltä. Hän oli iloisin, ystävällisin pikku tyttönen, mitä voi kuvitella, Anna. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli isänsä lemmikki, ja he olivat hyvin läheiset keskenänsä. Leslie ei nähnyt isässänsä mitään virheitä — ja hän olikin omalla tavallaan varsin miellyttävä.
Leslien ollessa kahdentoista vuotias tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Hän jumaloi pikku veljeänsä Kennethiä, joka oli neljä vuotta häntä nuorempi ja oli hyvin herttainen pikku poika. Hän putosi eräänä päivänä suurelta heinäkuormalta, joka oli matkalla luuvaan, pyörä kulki aivan hänen pienen ruumiinsa ylitse ja kuolema seurasi heti. Ja ajattele, Anna, Leslie näki tuon. Hän seisoi ylhäällä luuvan luukulla. Hän kirkaisi — renki sanoi, että sellaista ääntä ei hän ollut kuullut koskaan ennen, se oli soiva hänen korvissaan, kunnes enkeli Gabrielin pasuuna saattaisi sen vaikenemaan. Mutta sitten ei Leslie enää huutanut eikä itkenyt. Hän hyppäsi luukusta heinäkuormalle ja heinäkuormalta maahan ja nosti tuon verta vuotavan ja vielä lämpimän ruumiin syliinsä — ja se täytyi suorastaan riistää häneltä, Anna, sillä hän ei olisi tahtonut päästää sitä… Minut noudettiin sinne — ei, en voi puhua siitä…
Neiti Cornelia pyyhki kyyneleet herttaisista ruskeista silmistänsä ja neuloi pari minuuttia äänettömyyden vallitessa.
— Niin, jatkoi hän, — siitähän ei olekaan sen enempää sanomista. Pikku Kenneth haudattiin kirkkotarhaan lahden tuolle puolen, ja jonkun ajan kuluttua lähti Leslie kouluun jatkamaan jälleen lukujansa. Hän ei maininnut enää Kennethin nimeä — en ole enää koskaan kuullut sitä hänen huuliltansa. Varmaankin tuo vanha haava nyt jo on mennyt umpeen, joskin arpi väliin kirvelee. Hänhän oli silloin vain lapsi, Anna, ja aika armahtaa lapsia. Vähitellen palasi nauru jälleen hänen huulillensa — ja se oli erinomaisen viehkeätä naurua, jommoista nykyisin enää harvoin kuulee.
— Kuulin sen silloin illalla, sanoi Anna. — Se oli erinomaisen miellyttävää naurua.
— Frank West alkoi käydä huonommaksi pikku Kennethin kuoleman jälkeen. Eihän hänen terveytensä ollut ennestäänkään ollut vahva, ja pojan kuolema kävi häneen kovasti, joskin Leslie oli hänen lempilapsensa. Hän kävi synkkämieliseksi ja tylsäksi, ja eräänä päivänä hirtti hän itsensä omassa halkoliiterissään. Ja siihen hän oli vielä lisäksi valinnut hääpäivänsä. Tietysti täytyi myöskin käydä niin, että Leslie parka ensiksi näki hänet siellä, — hän meni liiteriin pilkkomaan hiukan sytykkeitä. Silloin kohtasi häntä tuo näky.
— Kuinka hirveätä, sanoi Anna, ja puistatus kävi hänen lävitsensä.— Tyttöparka!
— Yhtä vähän kuin Kennethin kuoltua itki Leslie isänsäkään hautajaisissa, mutta hänen äitinsä ulisi kahden puolesta. Lesliellä oli täysi työ häntä rauhoittaessaan ja lohduttaessaan. Rose käyttäytyi todellakin oikein ikävästi, sitä mieltä olimme me kaikki, mutta Leslie kohteli häntä mitä suurimmalla kärsivällisyydellä. Hänhän piti äidistänsä, eikä hän koskaan sietänyt ainoatakaan moitteen sanaa omaisistaan. Niin haudattiin sitten Frank West poikansa Kennethin rinnalle ja Rose antoi pystyttää hänelle suuren hautapatsaan. Se oli melkoista suurenmoisempi kuin konsanaan Frank Westin luonne tai jälkimuisto. Ja varmaa on, että se oli suurempi kuin Rosen varat olisivat sallineet, sillä kartano oli kiinnitetty veloista aina savupiippuja myöten. Mutta pian senjälkeen kuoli Leslien isän vanha äiti — kelpo mummo, jolta Leslie varmaankin on perinyt osan ominaisuuksistansa, — ja hän jätti jälkeensä hiukan rahaa Leslielle — sen verran, että hän voi käydä vuoden Charlottetownin opettajaseminaaria. Lesliellä oli mielessä koettaa suorittaa opettajatutkinto ansaitaksensa sitten sen verran, että hän voisi opiskella pari lukukautta Redmondin korkeakoulussa. Se oli ollut hänen isänsä lempituuma — hän tahtoi, että Leslie toteuttaisi sen, mitä hän ei ollut voinut tehdä. Leslie oli erittäin lahjakas ja varsin kunnianhimoinen. Hän suoritti tutkintonsa ja sai sitten paikan The Glenin koulussa. Hän oli niin onnellinen ja toivehikas ja täynnä eloa ja intoa. Ajatellessani, millainen hän silloin oli ja millainen nyt, täytyy minun sanoa: paholainen vieköön kaikki miehet!
Neiti Cornelia puraisi ompelulankansa poikki keikauttaen tuikeasti päätänsä.
— Sinä kesänä ilmestyi sitten Dick Moore. Hänen isällänsä Abner Moorella oli kauppapuoti The Glenissä, mutta Dick oli ihastunut merimieselämään, ja hän oli tavallisesti kesäisin merellä ja seisoi talvisin tiskin takana. Hän oli iso ja komea mies — jolla oli pieni, ruma sielu jossakin kookkaan ruumiinsa sopukassa. Hänellä piti aina olla jotakin, jonka suhteen hän oli lyönyt vetoa, että se hänen oli saatava — mutta kun hän sen oli saanut, ei hän välittänyt siitä enää. Muutoin oli hän kyllä jokseenkin sävyisä ja hyväluontoinen, kun ei mikään käynyt vasten hänen mieltänsä. Mutta hän joi aika paljon, ja ikäviä juttuja oli liikkeellä hänestä ja eräästä kalastajakylän tytöstä. Hän ei olisi ansainnut olla edes rättinä Leslien jalkojen juuressa. Mutta hän ihastui nyt silmittömästi Lesliehen, ensiksikin hänen kauneutensa takia ja toiseksi siksi, ettei Leslie välittänyt hänestä vähääkään. Hän vannoi pyhästi, että juuri Leslie hänen oli saatava — ja hän sai hänet.
— Mutta kuinka ihmeessä se voi tapahtua?
— Se oli alusta loppuun konnamaista peliä. Minä en voi antaa Rose Westille anteeksi hänen menettelyänsä. Näetkös, rakas ystäväni, Abner Moorella oli kiinnityksiä Westin tilaan, ja korkoja ei ollut maksettu moneen vuoteen. Nyt meni Dick rouva Westin luo ja sanoi, että jos Leslie ei ottaisi häntä, käskisi hän isänsä sanomaan irti lainat. Rose nosti kauhean elämän — pyörtyi ja itki ja pyysi ja rukoili, ettei Leslie karkoittaisi häntä pois hänen vanhasta kodistansa. Eihän häntä voi moittia, vaikka hänelle tuotti surua ajatus, että hänen täytyisi jättää se, mutta tuskinpa kukaan sentään olisi uskonut häntä niin itsekkääksi, että hän uhraisi oman lapsensa saadaksensa jäädä vanhoihin huoneisiinsa. Mutta sen hän kumminkin teki. Ja Leslie suostui noudattamaan hänen tahtoansa — hän piti niin paljon äidistänsä, että hän oli valmis tekemään mitä tahansa säästääksensä häntä surusta. Hän meni naimisiin Dick Mooren kanssa. Silloin ei kukaan meistä vielä tiennyt, miksi se tapahtui. Vasta myöhemmin saatiin tietää, että äiti oli kiusannut häntä, kunnes hän suostui. Minä olin aina ollut vakuutettu, että tuohon asiaan kätkeytyi jokin salaisuus, sillä Leslie oli aina esiintynyt hyvin tylysti ja tuikeasti Dick Moorea kohtaan, eikä hän ollut sen luontoinen, että hän niin helposti olisi muuttanut mieltä. Tiesinhän muutoinkin, ettei Dick Moore ikinä voinut olla sellainen mies, että Leslie voisi häneen kiintyä — jos kohta hänen olentonsa muutoin kieltämättä tehosikin naisiin. Suurista häistä ei tietysti voinut olla puhetta, mutta Rose pyysi minut vihkiäisiin. Minä menin, mutta kaduin sitä sitten. Olin nähnyt Leslien kasvot veljen ja isän hautajaisissa, ja nyt minusta oli, kuin olisin ollut viettämässä hänen omia hautajaisiansa. Mutta Rose loisti kuin aurinko, sen saat uskoa! Silloin oli Leslie kahdeksantoista vuoden vanha.
Leslie ja Dick asettuivat asumaan Westin tilalle — Rose ei muka voinut erota tyttärestänsä. Ja siellä he asuivat sen talven. Keväällä Rose sai keuhkokuumeen ja kuoli — täsmälleen vuotta liian myöhään! Leslie suri kovasti äitiänsä. Eikö ole kauheata, että toiset arvottomat ihmiset saavat osaksensa niin paljon rakkautta, ja toiset, jotka sitä ansaitsisivat paljoa paremmin, saavat käydä läpi elämän saamatta sitä osaksensa juuri ollenkaan?
— Mutta Dick väsyi pian elelemään tuossa suuressa talossa kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän halusi viettää vaihtelevaa elämää. Hän matkusti Nova Scotiaan sukulaisia tervehtimään, ja pian hän kirjoitti Leslielle, että eräs hänen serkuistansa, George Moore, aikoi lähteä pitkälle meriretkelle, aina Havannaan saakka, ja hän aikoi lähteä mukaan. Laivan nimi oli "Neljä sisarta", ja he arvelivat viipyvänsä matkalla yhdeksän viikkoa.
Tuo matka tuotti Leslielle helpotusta. Mutta hän ei puhunut mitään. Aina hääpäivästänsä saakka hän on ollut aivan samanlainen kuin nyt — kylmä ja ylpeä ja suljettu ja tyly sille, joka pyrkii häntä lähestymään. Mutta nähkääs, minä puolestani en ole antanut hänen torjua itseäni luotansa! Kaikesta huolimatta olen pitänyt kiinni oikeudestani kiintyä häneen ja tilaisuuden sattuessa myöskin osoittaa kiintymystäni.
— Hän sanoikin minulle, että täti on hänen paras ystävänsä, sanoiAnna.
— Todellako! Vai sanoi hän niin! huudahti neiti Cornelia ihastuneena. — Se riemastuttaa vanhaa sydäntäni. Olen usein mietiskellyt, mahtaneeko hän välittää minusta vähääkään — sillä jos niin on, osaa hän salata sen oivallisesti. Sinä olet ilmeisesti saanut hänet virkoamaan enemmän kuin aavistatkaan, muutoin ei hän olisi sanonut sinulle tuollaista seikkaa. Ah, tuota tyttöparkaa, joka on hukannut elämänsä! Nähdessäni Dick Mooren tunnen aina halua lävistää hänet puukolla.
Kevennettyään sydäntänsä ilmaisemalla tuon verenhimoisen halunsa pyyhkäisi neiti Cornelia jälleen silmiänsä ja jatkoi:
— Leslie jäi siis asumaan yksin tuonne taloon. Dick oli kyntänyt ja kylvänyt ennen lähtöänsä, ja Abner ukko, hänen isänsä, oli luvannut huolehtia sadon korjaamisesta. Kesä meni menojaan, mutta "Neljästä sisaresta" ei kuulunut mitään. Nova Scotiassa asuvat sukulaiset ryhtyivät tiedusteluihin, ja kävi ilmi että laiva oli saapunut Havannaan, purkanut lastinsa ja otettuaan uutta lastia lähtenyt kotimatkalle, mutta siinä olikin kaikki, mistä saatiin selkoa. Vähitellen alkoivat ihmiset lukea Dick Mooren hukkuneiden joukkoon. Melkein jokainen otaksui hänen jääneen sille tielleen, mutta eihän siitä voinut olla varma, sillä on tapahtunut, että merimiehet, joita jo vuosikausia on luultu kuolleiksi, äkkiä ovat ilmestyneet elävinä tänne satamaan. Leslie ei koskaan uskonut hänen kuolemaansa — ja hän oli oikeassa. Niin onnellisesti ei saanut käydä, että Dick olisi jo mennyt menojansa. Seuraavana kesänä kävi kapteeni Jim Havannassa — siihen aikaan hän vielä teki purjehdusretkiä. Siellä pisti hänelle päähän, että hänen pitäisi ottaa asioista hiukan selkoa — sillä miehistä on aina hauska pistää nokkansa muiden asioihin — ja niin hän kävi tiedustelemassa kaikissa merimieskodeissa ja muissa sellaisissa paikoissa, saadaksensa kuulla jotakin "Neljän sisaren" miehistön kohtalosta. Tuon hän olisi saanut jättää tekemättä — sen olen aina sanonut ja sanon yhä edelleen. Niin hän tuli kiertoretkellään erääseen — niin, eiköhän se liene ollut suorastaan turvakoti, ja siellä hän näkee miehen, jonka hän tuota pikaa tuntee Dick Mooreksi, huolimatta suuresta parrasta, jonka Dick oli ehtinyt kasvattaa. Kapteeni Jim ajatutti sen pois — ja sitten ei ollut enää epäilystäkään — mies oli Dick Moore — tai ainakin hänen ruumiinsa. Järki oli mennyt tipo tiehensä, ja mitä sydämeen tulee, niin ei sitä minun käsittääkseni ollut ikinä ollutkaan.
— Mitä hänelle sitten oli tapahtunut?
— Niin, jospa se vain tiedettäisiin! Turvakodin hoitajat olivat kertoneet löytäneensä hänet noin vuotta aikaisemmin eräänä aamuna kadulta kauheassa tilassa — koko hänen päänsä oli vain verinen möhkäle. Kaiketi hän oli ollut huonossa seurassa ja sekaantunut johonkin tappeluun. He ottivat hänet huostaansa, voimatta ikinä uskoa, että hän jäisi elämään. Mutta hän toipui henkiin, ja toivuttuansa oli hän muuttunut jälleen lapseksi. Hänellä ei ollut muistia eikä ymmärrystä eikä käsityskykyä. He koettivat ottaa selville, kuka hän oli, mutta se ei onnistunut. Hän ei edes osannut sanoa, mikä hänen nimensä oli — hän osasi vain soperrella muutamia sekavia sanoja. Hänellä oli ollut taskussaan kirje, joka alkoi puhuttelulla "Rakas Dick!" ja jossa oli allekirjoitus "Leslie", mutta siinä ei ollut mitään osoitetta, ja kuori oli poissa. He pitivät hänet luonansa ja opettivat hänet hoitamaan muutamia yksinkertaisia askareita, ja niin löysi sitten kapteeni Jim hänet. Hän toi hänet mukanansa kotiin — olihan tuo tosiaankin varsin kallisarvoinen löytö, jota kannatti kuljettaa matkassansa, — mutta kaiketi hän katsoi sen velvollisuudeksensa. Hän tuumiskeli siten, että kun Dick tulisi jälleen kotiin ja jälleen joutuisi entiseen ympäristöönsä, silloin heräisi hänessä jälleen hitunen muistia ja järkeä. Mutta vieläkös mitä — kaikki jäi ennalleen. Niin hän on sitten aina siitä saakka elellyt tuolla piilipuitten varjostamassa talossa. Hän on yhä edelleen lapsen kehitysasteella. Väliin hän saa jonkunmoisia kohtauksia, ja silloin hän on kiukkuinen ja itsepäinen, mutta enimmäkseen hän on varsin kiltti ja sävyisä. Niin, niin, tiedätkös — tuota kuormaa on Leslie kantanut yhdeksän vuotta, aivan yksin. Vanha Abner Moore kuoli kohta senjälkeen kun poika oli tuotu kotiin ja hänen kuoltuansa seurasi vararikko. Kun kaikki oli saatu osapuilleen selville, jäi Leslielle ja hänen miesparallensa ainoastaan tuo vanha talo, jossa he nyt asuvat. Leslie antoi sen arennille John Wardille, ja tuolla arentirahalla on hänen nyt tultava toimeen. Väliin hän ottaa kesäksi jonkun täysihoitolaisen. Mutta useimmat matkustavaiset asuvat mieluummin lahden toisella puolen, missä hotellit ja kesähuvilat sijaitsevat. Leslien talo on liian kaukana kylpyrannasta. Hän hoitelee nyt Dickiä, yhdeksään vuoteen hän ei ole ollut poissa hänen tyköänsä — hän on sidottu tuohon tylsämieliseen mieheen koko elämäniäksensä. Ja kun ajattelee kaikkia hänen muinoisia haaveitansa ja toiveitaan! Voit ajatella, mitä tämä kaikki on merkinnyt hänelle, rakas ystäväiseni — niin kaunis ja itsetietoinen, kunnianhimoinen ja lahjakas kuin hän aina on ollut! Hänhän on suorastaan kuin elävänä kuollut.
— Leslie parka! lausui Anna, vaipuen syviin mietteihin.
Hänen oma onnensa tuntui hänestä nyt kohtuuttomalta ja ansaitsemattomalta. Mitä oikeutta hänellä oli jatkaa päivästä päivään iloista ja tyytyväistä elämää, kun toinen ihmisolento aivan hänen lähimmässä ympäristössään kantoi sellaista raskasta surujen taakkaa.
— Tahtoisitko kertoa minulle aivan seikkaperäisesti, mitä Leslie sanoi ja kuinka hän käyttäytyi tuona iltana, jolloin kohtasit hänet rannalla? sanoi neiti Cornelia hetken kuluttua.
Hän kuunteli tarkkaavaisesti Annan esitystä ja nyökkäsi sitten tyytyväisenä.
— Sinusta hän oli jäykkä ja tyly, mutta voin vakuuttaa, ystäväiseni, että hän kohteli sinua harvinaisen avomielisesti. Nähtävästi hän heti mieltyi sinuun. Kuinka iloitsenkaan siitä! Varmaankin sinä voit olla hänelle suureksi avuksi. Minä olin hyvilläni kuullessani, että nuori pari muuttaisi tänne, sillä ajattelin, että Leslie kenties voisi saada ystävän. Sinähän tahdot kyllä ruveta hänen ystäväksensä, eikö niin, pikku Anna?
— Tahdon kyllä, jos hän vain suostuu siihen, sanoi Anna tuolla hänelle ominaisella aina auliilla, mutta silti niin vakavasti tarkoitetulla sydämellisyydellä.
— Ei, niin ei sinun pidä sanoa. Sinun pitää tulla hänen ystäväksensä, tahtoipa hän taikka ei, sanoi neiti Cornelia painokkaasti. — Älä välitä siitä, joskin hän välistä vaikuttaa tylyltä — älä ole sitä huomaavinasikaan! Muista, millaista hänen elämänsä on ollut — ja on yhä edelleen — ja tulee aina olemaan, Jumala paratkoon… Tuollaiset ihmisparat kuin Dick elävät loppumattomiin. Näkisitpä vain, kuinka lihava hän nyt on. Kotiin tullessaan hän oli vain luuta ja nahkaa. Voita Leslie ystäväksesi — sinä kuulut niihin, joilla on kyky voittaa ihmisten ystävyys! Mutta närkäs et häneen nähden saa olla. Äläkä välitä siitä, jos näyttäisikin siltä, ettei hän välitä käynneistäsi. Hän tietää, että monet naiset eivät voi kestää Dickin läheisyyttä — heidän mieltänsä rupeaa muka etomaan… Koeta houkutella hänet tänne niin usein kuin voit. Paljoa ei hän voi olla poissa kotoansa — hän ei uskalla jättää Dickiä pitkäksi aikaa yksin, sillä kuka tietää, mitä hän voisi keksiä tehdä — kenties pistää koko talon tuleen! Dioin voi hän saada hetken joutoaikaa Dickin mentyä levolle ja nukuttua. Hän panee aina varhain maata ja nukkuu sikeästi aamuun saakka. Silloin Leslie tavallisesti menee rannalle hengittämään raitista ilmaa, ja niin sattui, että te siellä kohtasitte toisenne.
— Minä teen kaiken voitavani hänen hyväksensä, sanoi Anna kyynelsilmin.
Tuo mielenkiinto, jota Leslie Moore oli herättänyt Annassa jo ensi päivänä, tullessaan hanhilaumaa ajaen rinnettä alas, oli nyt neiti Cornelian kertomuksesta käynyt monin verroin voimakkaammaksi. Tuo nuori nainen oli yksin maailmassa, oli niin tarumaisen kaunis ja kantoi sydämellään raskasta, hoivatonta surua — tuo kaikki kutoi kuin tenhokehän hänen ympärilleen. Anna ei ollut milloinkaan tuntenut hänen kaltaistansa henkilöä, hänen ystävättärensä olivat olleet iloisia ja reippaita tyttöjä, terveitä ruumiin ja sielun puolesta, ja olemassaolon kärsimykset olivat kohdanneet heitä ainoastaan tavallisten haihtuvain huolten ja harmien muodossa. Leslie Mooren laita oli toisin, hän oli kuin naisen kärsimysten traagillinen, ilmetty kuva. Anna oli päättänyt hankkia itselleen pääsyn tuohon yksinäiseen sydämeen ja ottaa osansa niistä antimista, joita sillä varmasti olisi ollut lahjoitettavana, ellei kohtalon kova käsi olisi sitä sulkenut ahdistavaan kouristukseensa.
— Ja sitten sinun on vielä muistettava muuan seikka, rakkaani, sanoi neiti Cornelia, jolla ilmeisesti vielä oli jotakin sydämellään. — Sinun ei pidä luulla, että Leslie on vieras uskonnolle, siksi ettei hän käy koskaan kirkossa. Ja metodisti ei hän ainakaan ole, siitä saat olla varma. Dickiä ei hän luonnollisesti voi ottaa mukaansa kirkkoon — ja erikoisen kirkollinen ei Dick ollut silloinkaan kun hänellä vielä oli järkensä tallella! — Mutta Leslie on sydämeltään ja sielultaan aivan vilpitön presbyteriläinen — siihen nähden voit olla aivan levollinen, pikku Anna.