Leslie tuli haavemajaan eräänä viileänä lokakuun iltana, jolloin huurreusma kuutamossa leijaili yli merenlahden ja paneutui hopeaviiruina pitkin rantaniittyjä. Näytti melkein siltä kuin hän olisi katunut tuloansa, kun Gilbert tuli avaamaan, mutta Anna lensi miehensä ohitse, kävi käsiksi epäröivään vieraaseen ja toi hänet riemuiten sisään.
— Olipa oikein hauska, että tulit juuri tänä iltana, sanoi Anna hilpeästi. — Minä olen keittänyt erikoisen hyviä nekkuja, joissa on paljon manteleita, ja ajattelin, että istuisimme valkean ääressä ja juttelisimme kaikenlaista. Ehkäpä kapteeni Jimkin vainuaa poltetun siirapin hajua ja tulee tänne! Oikeastaan tämä on juuri hänen iltansa.
— Tuskinpa hän nyt tulee, sanoi Leslie. — Kapteeni Jim on nyt meillä. Hän minut tänne juuri lähettikin, lisäsi hän hieman uhkamielisesti.
— Sitten minä kiitän häntä siitä oikein erityisesti tavatessani hänet ensi kerran, sanoi Anna, työntäen nojatuoleja valkean ääreen.
— En tarkoita, etten itse olisi ollut halukas tulemaan, vakuutti Leslie punehtuen. — Minulla on kyllä ollut aikomus tulla — mutta minun on usein niin vaikea päästä kotoa.
— Onhan selvää, että sinun on vaikea päästä herra Mooren luota, sanoi Anna mitä luonnollisimmalla äänellä.
Hän oli päättänyt, että olisi parasta sopivassa tilassa mainita Dick Mooren olemassaolosta huomioonotettavana asianhaarana, eikä tykkänään vältellä tuon seikan puheiksi ottamista. Hänen tarkka vaistonsa oli ohjannut hänet oikeaan, sillä Leslien käytös kävi heti vapaammaksi. Hän oli mietiskellyt mielessänsä, minkä verran Anna tiesi hänen olosuhteistansa, ja nyt hän helpotukseksensa huomasi, ettei ollut tarpeen antaa hänelle mitään selityksiä.
Hän riisui yltään päällystamineet, ja tehden tyttömäistä mielihyvää osoittavan liikkeen hän istuutui mukavasti suureen nojatuoliin, jonka vieressä Magogilla oli paikkansa. Hän oli sievästi ja huolellisesti puettu, ja hänellä oli kuten tavallisesti tumman pukunsa koristeena hiukka kirsikanpunaa, tällä kertaa nauharuusuke kaulakaarteen alapuolella. Hänen tukkansa kimmelsi kultasäikeiden tavoin valkean lämpöisessä hohteessa. Hänen merensinisissä silmissänsä vilkkueli hilpeys ja leikillisyys. Tänä hetkenä oli Leslie tuon pienen haavemajasen ja sen ystävällisten asukasten vaikutuksen alaisena jälleen nuori tyttö — nuori tyttö, joka oli unohtanut menneisyyden ja sen tuottamat kärsimykset. Häntä ympäröi tuon pienen talon muistoilla kyllästetty, puhdas ilmapiiri, hänen mieltänsä lämmitti yhdessäolo kahden raikasluontoisen, iloisen nuoren ihmisen kanssa, jotka kuuluivat hänen omaan sukupolveensa, ja ympäristön tenhovoima tempasi hänet vastustamattomasti mukaansa. Neiti Cornelia ja kapteeni Jim olisivat tuskin uskoneet silmiänsä, ja Annankin oli vaikea uskoa, että tuo kylmästi luotaan torjuva ja vähäpuheinen nuori nainen, johon hän oli tutustunut rantakallioilla, oli sama olento kuin tämä vilkasluontoinen tyttö, joka puhui ja kuunteli janoavan mielen kiihkeydellä ja jonka raikas nauru oli sukua tuolle viattomalle hilpeydelle, joka entisvuosina oli helkähdellyt tässä pienessä talossa.
Kuinka kaihoisia katseita Leslie loikaan akkunoiden välissä oleviin täysiin kirjahyllyihin!
— Meidän kirjastomme ei ole suuri, sanoi Anna, — mutta jokainen kirjamme on ystävämme. Olemme koonneet kirjamme vuosien kuluessa, minkä mistäkin, mutta emme ole ostaneet niistä ainoatakaan, ennenkuin olemme sen ensin lukeneet ja huomanneet haluavamme lukea sen vielä moneen kertaan.
— Minulla on muutamia kirjoja — muuten varsin harvoja — jotka ovat kuuluneet isälleni, sanoi Leslie. — Olen lukenut ne niin moneen kertaan, että melkein osaan ne ulkoa. Uusia en juuri saa. The Glenissä on kyllä lukuyhdistys, ja minä kuulun siihen — mutta ihmisillä on niin erilainen maku, ja minä saan sieltä niin harvoin mitään, joka todella rikastuttaisi mieltä.
— Etkö tahtoisi käyttää meidän kirjastoamme mielesi mukaan, sanoi Anna. — Olet sydämellisesti tervetullut lainaamaan sieltä mitä tahdot.
— Silloin tulen oikein ahmimaan kirjoja, sanoi Leslie katsoen häneen kiitollisesti. Kello löi kymmenen, ja hän nousi vastahakoisesti.
— Minun täytyy lähteä. En olisi uskonut, että oli jo niin myöhäistä. Kapteeni Jimin on tapana sanoa, että tunti häipyy niin äkkiä iäisyyteen… Mutta nyt olen istunut täällä kaksi tuntia — ja kuinka hauska minulla on ollut! lisäsi hän koruttomasti.
— Tule sitten pian jälleen! sanoi Anna, ja Gilbert yhtyi hänen pyyntöönsä.
Anna ja Gilbert olivat nousseet ja seisoivat rinnakkain valkean hohteessa. Tuo nuori, toiveikas, onnellinen aviopari oli melkein armottoman havainnollinen kuva kaikesta, mitä Leslie kaipasi ja aina tulisi kaipaamaan. Hilpeys katosi hänen katseestansa ja kasvoiltansa — nuori tyttö oli väistynyt pois ja tilalla oli sureva, elämänonnensa menettänyt nainen, joka kylmällä hymyilyllä kiitti kutsusta käydä talossa ja poistui nopeasti hyvästellen.
Anna seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän katosi sumuisen kolean illan pimeyteen. Sitten hän palasi hitain askelin oman lämpöisen lietensä ääreen.
— Eikö hän ole suloinen, Gilbert? Minä en saa kylläkseni hänen tukkansa katselemisessa. Neiti Cornelia sanoo, että se ulottuu polviin asti. Ruby Gillisillä oli myöskin kaunis tukka — mutta Leslien tukassa on kuin sisäistä henkeä — jokainen säie on elävää kultaa.
— Hän on erinomaisen kaunis, sanoi Gilbert niin lämpimän vakaumuksen sävy äänessään, että Annan mielestä vähempikin olisi riittänyt.
— Gilbert, pitäisitkö enemmän minun tukastani, jos se olisi samanlaista kuin Leslien? kysyi hän hiukan levottomasti.
— En tahtoisi kaikesta maailman hyvästä tukkaasi vähääkään toisenlaiseksi kuin se on, sanoi Gilbert, liittäen sanoihinsa varmuuden vuoksi vielä pari toisenlaista todistetta. — Et olisi enää Anna, jos sinulla olisi kullankeltainen tukka — taikka minkävärinen tahansa, paitsi juuri —
— Punainen, sanoi Anna harminsekaisella tyydytyksellä.
— Niin juuri — punainen luo ihoosi ja tähtisilmiisi oikean värityksen. Kultatukka ei sopisi sinulle ollenkaan, Anna — ja kuningatar olet kyllä ilmankin — tämän majasen ja minun sydämeni valtiatar.
— Sitten saat ylistää Leslietä mielin määrin, sanoi Anna jalomielisesti.
Muutamana hämärähetkenä viikkoa myöhemmin päätti Anna lähteä ketojen poikki matkaan vastavierailulle tuohon piilipuitten takana sijaitsevaan taloon. Mereltä päin oli tullut harmaata sumua, joka levisi hitaasti yli sataman ja alanteiden ja lähestyi hiljaa syksyn väreissä hohtavaa metsänreunaa. Usman läpi kuului meren huokailua ja voihkinaa. Neljän tuulen ulkomuoto oli muuttunut, ja Annasta se tuossa synkkyydessään vaikutti kiehtovalta ja houkuttelevalta, mutta samalla se herätti hänessä yksinäisyydentunteen. Gilbert oli matkoilla ja hänen piti palata vasta vuorokauden kuluttua, hän aikoi ottaa osaa lääkärienkokoukseen Charlottetownissa. Annan olisi tehnyt mieli jutella hetken aikaa tuttavallisesti jonkun yhdenikäisen ystävättären kanssa. Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat molemmat omaan tapaansa erinomaisia, mutta nuoret kaipaavat nuoria.
— Voi sentään, jos Diana tai Pris tai Stella voisi pujahtaa sisään hetkiseksi juttelemaan, kuinka hauskaa se olisikaan! sanoi Anna itseksensä. — Hyi, kuinka tänä iltana on koleata! Olen varma, että kaikki laivat, jotka konsanaan ovat lähteneet Neljän tuulen satamasta ja joutuneet haaksirikkoon, voitaisiin nähdä satamaan liukuvina, hukkunut miehistö kannella, jos sumuvaippa vain hetkiseksi voitaisiin vetää syrjään. Minusta tuntuu kuin se piilottaisi lukemattomia salaisuuksia, — kuin seudun menneitten sukupolvien haamut silmäilisivät minua tuon harmaan verhon takaa. Jos tämän pienen talon entiset kuolleet valtiattaret palaavat takaisin sitä katsomaan, eivät he voisi valita sopivampaa iltaa kuin tämä. Jos minä istun täällä kauemmin, saan nähdä jonkun niistä istuvan minua vastapäätä Gilbertin suuressa tuolissa. Täällä ei ole ollenkaan niin kodikasta kuin tavallisesti. Yksinpä Gog ja Magogkin näyttävät siltä, kuin heristäisivät korviansa ja kuulisivat näkymättömäin vierasten askeleita. Minä lähden täältä tieheni, tervehtimään Leslietä, ennenkuin vallan pelästytän itseni typerillä kuvitteluilla, kuten muinoin kummitusmetsässä. Jätän haavetupani sen muinoisten asukasten käytettäväksi. Liesivalkea on lausuva heidät tervetulleiksi — mutta toivottavasti he palatessani ovat lähteneet tiehensä, niin että saan tupani jälleen omiin hoteisiini. Aivan varmasti kaikki kirkkotarhan ja merenpohjan haamut ovat päättäneet kohdata toisensa tänä iltana täällä.
Hän naurahti hiukan omille mielikuvitelmillensa, mutta tunsi sittenkin selkäpiitänsä karmivan. Heittäen lentomuiskun Gogille ja Magogille hän pujahti alas sumuun. Kainalossa hänellä oli Leslielle pinkka uusia aikakauskirjoja.
— Leslie on aivan hullaantunut kirjoihin ja aikakauslehtiin, oli neiti Cornelia sanonut äskettäin, — mutta niitähän hän ei saa käsiinsä juuri koskaan. Hänellä ei ole varaa niiden ostoon eikä tilaamiseen. Hän on niin köyhä, että se on suorastaan surkeata, Anna. Minä en voi käsittää, kuinka hän voi tulla toimeen tuolla pienellä arentimaksulla. Hän ei valita koskaan, mutta voinhan toki itsekin nähdä, kuinka hänen laitansa on. Kaiken ikänsä hän on saanut kärsiä köyhyyttä. Hän ei välittänyt siitä silloin, kun hän vielä oli vapaa ja hänellä oli päämäärä, mihin pyrkiä, mutta nyt kärsii hän siitä kahta kipeämmin, sen voit uskoa. Olen niin iloissani siitä, että hän vaikutti niin elpyneeltä tuona iltana, jonka hän vietti luonasi. Kapteeni Jim sanoi minulle, että hän oli saanut pujottaa hänen kätensä takin hihoihin ja painaa päähineen hänen päähänsä ja heittää hänet ulos ovesta. Mene nyt piakkoin vastaamaan hänen käyntiinsä. Jos vitkastelet, niin hän arvelee sen johtuvan siitä, että sinä pelkäät Dickiä, ja sitten hän vetäytyy jälleen kuoreensa. Dick on iso ja kömpelö, hyvänsävyinen lapsi, mutta hänen tylsämielinen virnistelynsä ja naurunsa käy liiaksi toisten hermoille. Minulla puolestani, Jumalan kiitos, ei ole mainittavasti hermoja. Minä pidän Dick Mooresta enemmän nyt kuin hänen täysijärkisenä ollessaan — mutta sehän tosin ei merkitse niin varsin paljoa. Olin eräänä päivänä auttamassa Leslietä, kun hänellä oli suursiivous, ja seisoin keittiössä paistinpannun ääressä paistamassa munkkeja ihrassa. Dick pysytteli kuten tavallisesti lähettyvillä, saadaksensa maistaa niitä, ja kuinka onkaan, hän ottaa aivan kuuman leivoksen, jonka minä juuri olen onkinut pannusta, ja pistää sen niskaani, kun kumarrun eteenpäin. Tiedätkös, Anna, sormiani oikein syhytti, niin teki mieleni paiskata pannu kiehuvine ihroineen hänen päähänsä — mutta Jumalan kiitos, voin sentään hillitä itseni!
Anna nauroi neiti Cornelian suuttumukselle kiiruhtaessaan eteenpäin pimeässä. Mutta hänen naurunsa taukosi pian — salaperäinen kauhuntunnelma, joka tuona iltana vallitsi kaikkialla, teki lopun hänen hilpeydestänsä. Hänen mielensä oli jo käynyt varsin vakavaksi hänen ehdittyänsä tuon piilipuitten ympäröimän talon edustalle. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Rakennuksen julkipuoli oli pimeä ja autio, niin että Anna kiersi nurkan ympäri ja meni sisään pienestä ovesta, joka johti kuistilta eteiseen. Sinne hän pysähtyi äänetönnä.
Viereisen huoneen ovi oli auki. Himmeästi valaistussa huoneessa istui Leslie Moore käsivarret pöydällä ja pää niiden nojassa. Hän itki hillittömästi — hiljaisin, haikein, suonenvedontapaisin nyyhkytyksin, kuin olisivat hänen sisimmät sieluntuskansa väkisin purkaantuneet ilmoille. Suuri musta koira istui hänen vieressänsä lattialla, kuono hänen polvellaan ja suurissa uskollisissa silmissä mitä hartain myötätunnon ja osanoton ilme. Anna peräytyi murheellisena. Hän tunsi tuollaiseen suruun nähden olevansa voimaton. Hänen sydämensä täytti sääli, jota hän ei uskaltanut ilmaista. Jos hän nyt olisi mennyt sisään, olisi hän samalla riistänyt itseltänsä tilaisuuden suoda apua ja ystävyyttä. Sisäinen ääni sanoi Annalle, että tuo ylväs ja suljettu luonne ei ikinä soisi anteeksi sille, joka hänet yllättäisi lohduttoman surun vallassa.
Anna poistui hiljaa talosta ja pyrki hapuillen pihasta ulos. Jonkun matkan päästä hän kuuli pimeästä puhetta ja näki himmeän valon vilkkuvan siellä. Veräjällä tuli häntä vastaan kaksi miestä — kapteeni Jim lyhty kädessä ja eräs toinen henkilö, jonka hän ymmärsi Dick Mooreksi. Hän oli roteva, jokseenkin lihava mies, jolla oli leveät ja pyöreät punaisenverevät kasvot sekä ilmeetön, harhaileva katse. Tässäkin himmeässä valaistuksessa huomasi Anna, että hänen silmissänsä oli jotakin luonnotonta.
— Tekö täällä olette, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim. — Teidän ei pitäisi kuljeskella yksin tällaisena iltana. Voitte sumussa eksyä helpommin kuin luulettekaan. Minä saatan vain Dickin sisään ja palaan näyttämään teille tietä ketojen poikki. En tahdo joutua vastaamaan tohtori Blythelle siitä, että olen hänen poissaollessaan antanut teidän mennä mereen Cape Leforcen kallioniemeltä. Niin kävi eräälle naiselle neljäkymmentä vuotta sitten.
— Te olette käynyt tervehtimässä Leslietä, sanoi hän tultuansa takaisin.
— Aioin tehdä sen, mutta en mennytkään sisään, sanoi Anna ja kertoi, mitä oli nähnyt.
Kapteeni Jim huokasi.
— Leslie parka! Leslie parka! Hän ei itke hevillä, rouva Blythe — hän on niin uljas ja tarmokas. Kun hän sen kerran tekee, silloin hän kokee kovaa. Mutta sellainen ilta kuin tämä on erityisen raskas naiselle, joka kantaa suurta surua. Ilmassa on jotakin sentapaista, joka ikäänkuin kutsuu esiin kaiken mitä olemme kärsineet — tai pelänneet.
— Siinä vilisee aaveita, sanoi Anna, ja väristys puistatti häntä. — Siksi lähdin tänne — halusin puristaa ihmiskättä ja kuunnella ihmisääntä. Tänä iltana on liikkeessä niin paljon ihmissukuun kuulumattomia olentoja. Minun oma haavemajanikin oli niitä täynnä. Ne karkoittivat minut suorastaan sieltä ulos… Sentähden pakenin tänne saadakseni seuraa, jolla olisi lihaa ja verta kuten itselläni.
— Oli oikein, ettette mennyt sisään, rouva Blythe. Leslie olisi pahastunut siitä. Hänelle ei myöskään olisi ollut mieleen, jos minä olisin mennyt Dickin kanssa sisään, kuten olisin tehnyt, jos en olisi kohdannut teitä. Dick on ollut koko päivän minun luonani. Pidän häntä mahdollisimman paljon luonani helpottaakseni hiukan Leslien taakkaa.
— Eikö hänen silmissänsä ole jotakin eriskummallista? kysyi Anna.
— Huomasitteko sen? On kyllä, toinen silmä on harmaan sininen ja toinen ruskea — hänen isänsä laita oli samaten. Siitä minä juuri Cubassa tunsinkin hänet Dick Mooreksi. Muutoin ei suinkaan ollut helppo tuntea häntä, niin riutunut hän oli ja takkuisen parran peittämä. Arvatenkin te olette kuullut, että juuri minä hänet löysin ja toin kotiin. Tuota syöttää nyt neiti Cornelia minulle alinomaa — hän sanoo, että minun olisi pitänyt antaa hänen jäädä sinne missä oli. Mutta siinä suhteessa en voi olla yhtä mieltä hänen kanssaan. Oli oikein tuoda hänet kotiin — ja silloinhan siinä ei ollut mitään valitsemisen varaa… Sehän on selvää ilman muuta. Mutta vanhaa sydäntäni vihloo ajatellessani Leslietä. Hän on vasta kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, mutta hän on syönyt enemmän kyynelillä kostutettua leipää kuin useimmat naiset ehdittyään kahdeksankymmenen vuoden ikään.
He jatkoivat hetken vaieten kulkuansa. Vihdoin sanoi Anna:
— Tiedättekö, kapteeni Jim, minä en ole koskaan kulkenut kernaasti Lyhdyn valossa. Minulla on aina ollut niin ihmeellinen tunne, että valopiirin ulkopuolella, juuri siinä, missä pimeys alkaa, ympäröi minua lauma salaperäisiä ja pahasisuisia olentoja, jotka tuijottavat minuun pimeästä pahansuovin silmin. Sama tunne on minulla ollut lapsuudestani saakka. Mikähän siihen on syynä? Minusta ei koskaan tunnu siltä ollessani täydessä pimeydessä — kun se sulkee minut tykkänään huomaansa — silloin en pelkää vähääkään.
— Minullakin on melkein sama tunne, sanoi kapteeni Jim. — Luulen, että kun pimeys täydelleen ympäröi meitä, se on ystävämme. Mutta kun me koetamme torjua sitä luotamme — tahdomme karkoittaa sen lyhdyn valolla — silloin se käy meille vihamieliseksi. Mutta nyt sumu alkaa hälvetä. Kuten ehkä olette huomannut, puhaltaa lännestä raikas tuuli. Ehdittyänne kotiin voivat tähdet jo näkyä.
Niin tapahtuikin, ja kun Anna jälleen astui haavemajaseensa, hehkui pesässä vielä punainen tuhka, ja kaikki kammottavat ajatukset olivat kuin poispuhalletut.
Neljän tuulen lehdoissa ja metsiköissä viikkomääriä vallinnut väriupeus oli vaihtunut vienon siintävään syksyiseen harmauteen. Tuli päiviä, jolloin kedot ja rantaniityt verhoutuivat tihkusateen usmaan, tai merituulen henkäykset puhalsivat jäätävinä niiden ylitse — ja tuli myrskyöitä, jolloin Anna unesta heräten rukoili, ettei vain ainoakaan laiva hyrskyissä joutuisi karien ja särkkien reunustamalle pohjoisrannikolle. Sillä jos niin kävisi, silloin ei edes majakan suuri lempeä silmä, joka loisti uskollisesti halki pimeyden, voisi estää tuota onnetonta alusta menehtymästä vaahtoharjaisiin kuohuihin.
— Marraskuussa minusta väliin tuntuu, ettei kevät palaa koskaan, huokaili hän surren muutosta, joka oli tapahtunut hänen hallanpanemissa kukkalavoissansa.
Pieni väririkas puutarha, joka oli ollut opettajan morsiamen silmäin ilo, näytti nyt autiolta ja kurjalta, ja poppelit ja koivut olivat kuin "paljaiksi kuorittuja onkivapoja" — kuten kapteeni Jimin oli tapana sanoa. Mutta talon takana kasvava honkametsikkö oli vihreä ja tiheä kuin ennenkin, ja yksin marraskuussakin tuli ihania päiviä, jolloin päivä paistoi ja vuodatti vienoa purppuraa usmaan, jolloin sataman pienet suippopäiset aallot karkeloivat yhtä hilpeästi kuin keskikesällä ja ulappa lepäsi niin kirkkaansinisenä ja tyynenä, että myrskyt ja vinhat tuulet joutuivat unhoon.
Varsin monta syysiltaa viettivät Anna ja Gilbert kapteeni Jimin majakassa. Siellä oli aina kodikasta. Vaikka itätuuli lauleli synkkiä säveleitään ja meri näytti harmaalta ja kuolleelta, tuntui siellä aina vallitsevan päivänpaiste. Ehkäpä tuo seikka johtui siitä, että Ensi perämies aina upeili mitä koreimmassa turkissa. Se oli niin suuri ja loistava, että tuskin muistettiin kaivata aurinkoa, ja sen äänekäs kehruu säesti perin miellyttävällä tavalla naurua ja hilpeätä juttelua, jotka aina tekivät olon kapteeni Jimin lieden ääressä niin viihtyisäksi. Täällä tuo iloisa isäntä ja Gilbert keskustelivat mitä erilaisimmista ilmiöistä, joita taivaan ja maan välillä on nähtävissä.
— Minusta on hauska mietiskellä monenmoisia ongelmoita, vaikka en pystykään pääsemään niistä selville, sanoi kapteeni Jim. — Isäni oli sitä mieltä, ettei meidän koskaan pitäisi puhua asioista, joita emme käsitä, mutta jos noudattaisimme tuota sääntöä, pelkään, että keskustelumme pian tyrehtyisi kuiviin. Taivaiset vallat nauravat kyllä väliin meidän tuumiskeluillemme, mutta mitäpä siitä, kun vain muistamme olevamme heikkoja ihmisiä emmekä pyri jumalain vertaisiksi tai luule olevamme päteviä ratkaisemaan hyvän ja pahan eroa. Luullakseni meidän vähäiset keskustelukokouksemme eivät haittaa ketään, niin syventykäämme siis, tohtori, jälleen kaikkeuden salaisuuksiin.
Herrojen keskustellessa kuunteli Anna tai vaipui haaveihin. Väliin lähti Lesliekin mukaan majakalle, ja hän ja Anna kuljeskelivat silloin illan hämärtyessä rannikolla tai istuivat majakan viereisillä kallioilla, kunnes pimeys pakotti heidät sisään, kodikkaan takkavalkean ääreen. Ja silloin valmisti kapteeni Jim teetä ja kertoeli:
"Hän kuinka taisteli ja uhman murtiAallokon tuiman, karkeloiden kulkiUlapan teitä, missä hyrskyt hurjatAin' turhaan valmisteli urhon turmaa."
Lesliellä näytti aina olevan kovin hauskaa noissa majakan vaatimattomissa vieraspidoissa, hän kävi avomieliseksi ja puheliaaksi, keksi lystikkäitä sanasutkauksia ja nauroi helkähtelevää nauruansa. Väliin hän myöskin kuunteli toisten keskustelua henkeänsä pidättäen, posket hehkuvina, silmät loistavina. Juttelu kävi vilkkaammaksi, kokkapuheet nasevammiksi, kun Leslie oli läsnä. Ja vaikka hän ei itse puhunut paljon, näytti hän kumminkin houkuttelevan muut esiintymään mahdollisimman edulliselta puolelta. Kapteeni Jim esitti kertomuksensa paremmin, Gilbert keksi nopeammin ja osuvammin vastaväitteensä ja perustelunsa, ja Annalle tuli aina uusia leikillisiä ja omintakeisia päähänpistoja — Leslien olennon kannustaessa itsekutakin antamaan parastansa.
— Tuo tyttö on syntynyt johtavaan asemaan henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä, kaukana Neljän tuulen niemestä, sanoi Anna Gilbertille heidän astellessaan kotiin eräänä iltana. — Täällä hänen suuret lahjansa menevät hukkaan, häipyvät tyhjiin…
— Etkö tarkannut kapteeni Jimin ja allekirjoittaneen keskustelua, kun eräänä iltana pohdimme juuri tuota kysymystä hiukan yleisemmältä näkökannalta? Lopputuloksena oli tuo rauhoittava johtopäätös, että kaikkeuden luoja todennäköisesti osaa hallita maailmaansa aivan yhtä hyvin kuin me sen tekisimme ja että sellaista kuin "hukkaanmennyt elämä" ei ole olemassakaan, ellei nimittäin asianomainen itse ole hukannut elämäänsä turhuuteen. Ja sitähän ei Leslie Moore toden totta ole tehnyt. Voisihan jokunen ajatella niinkin, että henkilö, joka on saanut diploomin Redmondin korkeakoulusta ja johon sanomalehdentoimittajat ja kirjainkustantajat jo alkoivat kiinnittää huomiota, hukkaa elämänsä mennessään naimisiin nuoren ja kokemattoman lääkärin kanssa, jonka toimena on laastaroida harvalukuista potilasjoukkoa yksinäisessä maailmankolkassa nimeltä Neljä tuulta…
— Gilbert!
— Jos sinä olisit mennyt naimisiin Roy Gardnerin kanssa, olisit voinut loistaa kirkkaana valona henkistä ja yhteiskunnallista merkitystä omaavissa piireissä kaukana Neljän tuulen niemestä.
— Gilbert Blythe!
— Se on nimeni. — Tiedäthän, kuinka sinä olit häneen silmittömästi rakastunut aikoinaan.
— Gilbert, nyt sinä käyttäydyt katalasti, harkitun katalasti kuten kaikki miehet, sanoisi neiti Cornelia. En ole koskaan ollut häneen rakastunut. Kuvittelin sitä vain. Sen sinä kyllä tiedät. Tiedät myöskin, että minä mieluummin asun vaimonasi haavemajassamme kuin asuisin kuningattarena palatsissa, jossa olisi pylväitä ja marmoripermannot.
Gilbert ei vastannut sanoin. Mutta valitettavasti lienevät sekä hän että hänen vaimonsa unohtaneet Leslie paran, joka kulki yksinäistä polkuansa ketojen poikki kohden taloa, joka ei ollut marmoripalatsi eikä ilmetty haavemaja.
Kuu alkoi juuri kohota esiin tumman meren takaa ja kirkasti sen kalvon hohteellaan. Sen valo ei ollut vielä saavuttanut satamaa, jonka kaukaisempi puoli vielä verhoutui salaperäiseen pimeään himmeine lahtinensa, missä rantakalliot muodostivat veteen tummia varjoja, joiden välisissä lahdenpohjukoissa näkyi loistavia valoviiruja.
— Mitä tuikkavaa valoa leviääkään pimeään tuolta ihmisten kodeista! sanoi Anna. — Tuo valoviiru lahden toisella puolen on kuin helminauha. Ja The Glenistä hohtaa kokonainen tähtisikermä… Katsos, Gilbert, tuo valopilkku näkyy meiltä. Olen iloinen, etten sitä sammuttanut. Minusta ei ole hauska tulla pimeään taloon. Eikö olekin suloista katsella valoa, joka tuikkaa omasta kodistamme, Gilbert?
— Se on yksi maailman miljoonien kotien joukosta — mutta meille se merkitsee vartiotulta ja johtotähteä tässä matoisessa maailmassa… Anna-tyttöseni, kenellä on oma koti ja herttainen, punatukkainen vaimo — mitä voisikaan hän enää pyytää elämältä?
— Erästä pikkuseikkaa täytyy hänen sentään vielä pyytää, kuiskasi Anna, pusertaen hellästi hänen käsivarttansa. — Oi, Gilbert, minusta tuntuu väliin kuin minun olisi mahdoton odottaa aina kevääseen asti.
Aluksi olivat Anna ja Gilbert tuumiskelleet matkustaa Avonleahin joulua viettämään, mutta lopuksi he päättivät jäädä kotiin.
— Ensimmäisenä jouluaattona, jonka vietämme yhdessä, tahdon olla omassa kodissani, selitti Anna.
Siitä johtui nyt, että Marilla näytti siltä kuin olisi tehnyt purjehdusretken maapallon ympäri. Hän ei ollut vielä koskaan ennen ollut sadan kilometrin päässä kodistansa, eikä hän ollut koskaan syönyt joulupäivällistä muualla kuin Vihervaaran talossa.
Rakel-täti oli valmistanut ja tuonut mukanansa suunnattoman luumu vanukkaan. Tuon kunnon rouvan oli ollut mahdoton uskoa, että kukaan nuoremman sukupolven jäsen — ja lisäksi vielä akateemista sivistystä saanut — osaisi valmistaa syötävän luumu vanukkaan, mutta muutoin hän kehuskeli Annan taloudenhoitoa.
— Anna on oiva emäntä, sanoi hän Marillalle vierashuoneessa sinä iltana, jolloin he olivat saapuneet. — Olen tarkastanut hänen leipäsäiliönsä ja sangon, missä on porsaanruokaa. Sen nimittäin voin sanoa sinulle, että noiden molempain pitopaikkojen mukaan voi arvostella emäntää. Sangossa ei ollut mitään, joka ei todella olisi sinne kuulunut, ja leipäsäiliössä ei ollut puivia leipäpaloja. Sehän on luonnollista, sillä hänhän on sinun kasvattamasi, mutta on otettava lukuun, että hän sitten tuli korkeakouluun. Minä huomasin heti, että hänellä on minun virkkaamani peite — tuo, jossa on tupakanlehtimalli — täällä toisessa vierassängyssä, ja sinun suuri palmikoitu mattosi on arkihuoneen uunin edessä. Tuollaiset pikkuseikat tekevät olon heti kodikkaaksi.
Annan ensi joulu omassa kodissa muodostui niin hauskaksi ja miellyttäväksi kuin hän ikinä voi toivoa. Oli kaunis päivä, ilma oli kuulakka ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ohut kerros ensi lunta oli satanut juuri jouluaatoksi kaunistaen maailman. Lahti aaltoili vielä vapaana, auringossa kimmeltäen.
Kapteeni Jim ja neiti Cornelia olivat kutsutut päivälliselle, joka syötiin jo varhain. Leslie ja hänen miehensä olivat myöskin kutsutut, mutta Leslie kiitti kieltäen — he olivat aina setä Isac Westin luona jouluna, sanoi hän.
— Hänestä on parempi niin, uskoi neiti Cornelia Annalle. — Hänestä on liian raskasta ottaa miehensä mukaan vierasten seuraan. Joulu on aina erityisen raskas aika Leslielle. Hänellä ja isällä oli aina jouluna yhdessä niin paljon kepposia ja salaisuuksia.
Neiti Cornelia ja rouva Rakel eivät olleet erityisesti mieltyneitä toisiinsa — kumpikin oli tottunut tietämään kaikki asiat paremmin kuin kukaan muu. Ei sattunut sentään mitään ikäviä yhteentörmäyksiä, sillä täti Rakel pysytteli keittiössä auttamassa Annaa ja Marillaa päivällisen laitossa, ja Gilbertin osaksi tuli pitää seuraa kapteeni Jimille ja neiti Cornelialle — tai oikeammin sanoen antaa heidän pitää seuraa itsellensä, sillä noiden kahden vanhan ystävyksen kinastelu ei käynyt koskaan ikävystyttäväksi.
— Siitä on jo aikoja, kun tässä talossa on tarjottu joulupäivällistä, rouva tohtorinna, sanoi kapteeni Jim. — Neiti Russel matkusti aina juhlapäiviksi kaupunkiin hyvien ystäviensä luo. Mutta minä olin mukana ensimmäisillä joulu-päivällisillä, jotka täällä laitettiin — emäntänä oli opettajan nuori rouva. Siitä on nyt täsmälleen kuusikymmentä vuotta — ja sää oli melkein kohdalleen samanlainen kuin nyt — oli satanut hiukan lunta, joka peitti harjut, ja lahti siinsi kuin kesäpäivänä. Minä olin vain poikanen, enkä ollut koskaan ennen ollut päivälliskutsuissa. Ujostelin niin kovin, etten syönyt itseäni kylläiseksi. Tuollaisesta häveliäisyydestä olen sittemmin vapautunut, Jumalan kiitos.
— Sen minä kyllä uskon, sanoi neiti Cornelia, joka ompeli ja poimutteli minkä ehti.
Hänelle ei olisi voinut pälkähtää päähän istua kädet ristissä edes joulunakaan. Pikkulapset eivät maailmaan tullessaan katso sitä, onko pyhä vai arki, ja sellaista pientä vierasta odotettiin juuri erääseen rutiköyhään perheeseen, joka asui Glen S:t Maryssä. Neiti Cornelia oli lähettänyt voimakasta ruokaa päivälliseksi koko perheelle, joten hän nyt voi hyvällä omallatunnolla itsekin nauttia päivällistä.
— Sinähän olet kyllä kuullut, että tie miehen sydämeen käy hänen vatsansa kautta, Cornelia, tuumiskeli kapteeni Jim.
— Sen uskon täydellisesti — jos hänellä nimittäin on sydän, vastasi neiti Cornelia. — Siksi kai niin monet naiset seisovat lieden ääressä, kunnes kaatuvat — kuten esimerkiksi Amelia Baxter parka. Hän kuoli viime vuonna joulupäivän aamuna, ja kuolinvuoteellaan hän sanoi, että se oli ensimmäinen joulu, siitä saakka kuin hän meni naimisiin, jolloin hän ei ollut laittanut päivällistä parillekymmenelle ihmiselle. Olihan tuo hänelle varsin hauskaa vaihtelua. Niin, nythän hänen kuolemastansa siis on jo vuosi aikaa, joten leskimies varmaankin pian pannaan kuulutuksiin.
— Olen kuullut hänen käyvän kosiskelemassa, sanoi kapteeni Jim, iskien silmää Gilbertille. — Eikös hän äskettäin ollut sinun luonasi, yllään mustat hautajaisvaatteensa, tärkkirinta ja kalvosimet.
— Ei, ystäväni, ei hän ole ollut. Eikä hänen maksa vaivaa tullakaan. Minä en huolinut hänestä edes entisaikoinakaan, jolloin hän sentään ihmisten mielestä vielä näytti joltakin. Sekundatavaraa en tahdo, vaikka sitä tarjottaisiin hopeatarjottimella. Horace Baxterista kerrotaan muutoin, että hän kesästä vuosi sitten joutui rahapulaan, ja silloin hän rukoili Herralta apua. Kun vaimo sitten kuoli ja hän sai henkivakuutuksen, sanoi hän näkevänsä tuossa Herran sormen ja että se oli ollut ihanaa rukouksen kuulemista. Mutta sellaisiahan miehet ovat.
— Onko sinulla todellakin jotain todistusta siitä, että hän sanoi niin, Cornelia?
— Ei muuta kuin hänen omat sanansa, mutta kenties niihin ei sovi kiinnittää mitään huomiota. Horace Baxter puhuu totta ainoastaan silloin kuin se hänestä tuntuu erityisen soveliaalta.
— Kuules, Cornelia, nyt sinä jo olet liian ilkeä. Minun luullakseni Baxter enimmäkseen puhuu totta, mutta hänen mielipiteensä muuttuvat niin usein, että kuulostaa väliin siltä kuin ei hän pysyisi totuudessa.
— Niin, siltä kuulostaa kyllä tuhkatiheään. Mutta sehän on selvää, että miesten pitää puolustaa toisiansa. Ei korppi korpin silmää noki, sanoi neiti Cornelia, laitellen sitten äänetönnä poimukoristetta, joka ei tahtonut luonnistua hänen mielensä mukaan.
Gilbert katsoi isäntänä olevansa velvollinen huolehtimaan, ettei keskustelu pääsisi tyrehtymään, ja hän valitsi äkkiä aivan uuden puheluaineen.
— Neiti Cornelia puolustaa varmaankin naisten valtiollista äänioikeutta, sanoi hän.
— En minä välitä siitä niin paljoa oman itseni tähden, vastasi neiti Cornelia halveksivasti. — Minä tiedän, mitä merkitsee siistiä miesten jälkeen. Mutta joskus tulevaisuudessa, kun he ovat saaneet maailman niin sekaisin, etteivät he enää selviydy asioista, he kenties suurella kiitollisuudella suovat meille äänioikeuden saadaksensa kuorman siirretyksi meidän hartioillemme. Niin he ovat kaiketi tuumineet tuon asian. Naisillahan on kyllä kärsivällisyyttä. Muuta en minä tiedä sanoa siihen asiaan.
— Job oli myöskin kärsivällinen, vaikka oli mies, virkahti kapteeniJim.
— Niin kuuluu olleen. Siksi hän olikin niin harvinainen otus, että hänen nimensä on säästynyt jälkimaailmalle, sanoi neiti Cornelia ynseän halveksivasti. — Mutta hyvä ei aina seuraa nimen mukana. Muistatko Job Taylorin? Toista niin ärhäkkää ja kiukkuista ukkoa ei varmaan ole koskaan asunut lahden tällä puolen.
— Mutta hänellähän oli niin kauhistuttava kotiristi siedettävänä, Cornelia. Sitä vaimoa et edes sinäkään voi puolustaa. En unohda koskaan, mitä ukko MacAllister sanoi hänestä hänen hautajaispäivänänsä: "Epäilemättä hän oli kristitty nainen, mutta luonto hänellä oli sellainen kuin itse paholaisella."
— Voihan hän kyllä koetella kärsivällisyyttä, myönsi neiti Cornelia vastahakoisesti, — mutta se seikka ei kumminkaan riitä hänen miehellensä puolustukseksi siitä mitä hän sanoi hautajaispäivänä. Hän palasi kirkkotarhalta samoissa vaunuissa kuin isäni, ja hän ei avannut suutansa, ennenkuin he olivat melkein kotona. Silloin hän oikaisi itseään, henkäisi syvään ja sanoi: "Usko tai älä, Stephen, mutta tämä on elämäni onnellisin päivä." — Mutta sellaisiahan miehet ovat. No, pian hän meni uusiin naimisiin, ja silloin hän sai rouvan, jolla oli pontta luonteessansa. Hän huolehti ensi työksensä siitä, että Job Taylor pystytti ensimmäiselle rouvallensa komean kultakirjaimin koristetun hautapatsaan. Siihen jätettiin tilaa myöskin toisen rouvan nimelle — sillä hän sanoi että varmaankaan ei olisi ketään, joka muistuttaisi hänen miestään pystyttämään hautapatsaan hänelle.
— Taylorin perheestä muistuu mieleeni — kuinkas onkaan rouva LewisTaylorin laita, joka asuu The Glenissä, tohtori? kysyi kapteeni Jim.
— Hän kyllä paranee hiljakseen, mutta hänen täytyy tehdä liiaksi työtä, vastasi Gilbert.
— Hänen miehensä raataa myöskin otsansa hiessä — hän lihottaa porsaita näyttelyihin, sanoi neiti Cornelia. — Hän on kuuluisa muhkeista porsaistansa. Hän on paljon ylpeämpi porsaistansa kuin lapsistaan. Porsaat lihovatkin ja kukoistavat, mutta lapsia ei kannata liioin kehua. Hän valitsikin niille köyhän äitiraukan, joka näkee nälkää kilpaa tenavien kanssa. Porsaat saavat kerman ja lapset sinisen maidon.
— Sattuu joskus, Cornelia, että minun täytyy myöntää sinun olevan oikeassa, niin raskasta kuin se onkin, sanoi kapteeni Jim. — Tuo mitä sanoit Lewis Taylorista, on selvä, vastaanväittämätön totuus. Kun näen hänen onnettomat lapsiraukkansa, joilta puuttuu kaikki mitä lapset tarvitsevat, menetän ruokahaluni moneksi päiväksi.
Gilbert meni keittiöön, siksi että Anna oli viitannut hänelle. Anna sulki oven ja piti hänelle pienen hyvää tarkoittavan ripityksen.
— Gilbert, sinä ja kapteeni Jim saatte nyt lakata väittelemästä neiti Cornelian kanssa. Olen kyllä kuullut kaikki — ovi oli raollaan — ja nyt jo saa riittää.
— Mutta sehän on hänestä itsestänsä niin kovin hauskaa, Anna.
— Sehän on kyllä mahdollista, — mutta kohtuus kaikessa — hän voi pian suuttua täydellä todella. Nyt on päivällinen valmis ja, Gilbert, et saa antaa täti Lynden leikata hanhia! Tiedän että hän aikoo tarjoutua tekemään sen, sillä hän luulee, ettet sinä osaa tehdä sitä kunnollisesti. Mutta näytä hänelle että sinä kyllä pystyt siihen.
— Niin, pitäisihän minun osata suorittaa se, sanoi Gilbert. — Minähän olen jo neljä viikkoa harjoittanut teoreettisia opintoja poikkileikkauksessa ja pitkinleikkauksessa. Mutta älä puhuttele minua, Anna, silloin kun suoritan tuon leikkauksen, sillä minä olen harjoitellessani käyttänyt apuna kirjaimin merkittyjä mittausopillisia kuvioita ja voin helposti sekoittaa kirjaimet. Muistanet kaiketi itse, kuinka hankalaa oli koulussa, kun opettaja koetti saattaa oppilaat kiikkiin, käyttämällä toisia kirjaimia kuin oppikirjassa oli tai kääntämällä kuvion nurin.
Gilbert leikkasi hanhet taidokkaasti kuin kuninkaallisen pöydän hovimestari, varoen koskemasta sievästi vadille asetettuihin luumuihin ja omena viipaleisiin. Yksin täti Rakelinkin täytyi kehua hänen taituruuttaan. Ja kaikki söivät ja kehuivat hanhia herkullisine lisineen oivallisiksi. Annan ensimmäinen joulupäivällinen menestyi suurenmoisesti, ja hän loisti ylpeydestä. Istuttiin kauan pöydässä ja mieliala oli mitä hilpein. Ja kun päivällinen oli lopussa siirrettiin tuolit ja käytiin istumaan paukkuvan takkavalkean ääreen, ryhtyen paistamaan omenoita ja särkemään pähkinöitä. Kapteeni Jim, joka nyt istuessaan kylläisenä lämpimän lieden ääressä, tunsi suurta tyydytystä, alkoi kertoella vanhoja ja silti alati uusia kertomuksiansa, ja niitä kuunneltiin nyt kunnes aurinko jo lähestyi taivaanrantaa, punaisena kuin japanilainen lyhty, ja poppelien sinertävät varjot lankesivat pitkinä lumen peittämän kujanteen poikki.
— Ei, nyt minun täytyy lähteä hoitamaan majakkaani, sanoi kapteeni Jim lopuksi. — Ehdin töin tuskin kotiin, siksi kuin aurinko menee mailleen. Kiitoksia hauskasta joulusta, hyvä tohtorinrouva! Ottakaa Davy mukaanne jonakin päivänä majakalle, ennenkuin hän jälleen matkustaa kotiin.
— Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä nuo kivijumalat, sanoi Davy, kasvoillaan ilme, joka osoitti hänen odottavan mitä suurinta huvia.
Vihervaaran asukkaat matkustivat heti juhlapäivien kuluttua jälleen omalle maallensa, Marillan annettua juhlallisen lupauksen palata kevätpuoleen jälleen kuukauden ajaksi. Talviusmat alkoivat hälvetä, tiheten untuvankaltaiseksi lumisateeksi, satama meni jäähän, mutta merenlahti oli vielä sulana. Kellanruskeat tantereet olivat roudassa, siellä täällä lumen peitossa.
Vanhan vuoden viimeinen päivä oli noita jäisen kirkkaita, loistavia talvipäiviä, jotka herättävät ihailumme voimatta voittaa rakkauttamme. Taivas oli kylmähkön sininen, ja lumikristallit kimmelsivät ilotulituksen tavoin, lehdettömät puut ojentelivat paljaita oksiansa kohden korkeutta, uhmaillen alastomassa ihanuudessaan. Sinertävänmustain minareettien kaltaisina kuvastuivat poppelit harjujen harmaaseen, lumen viiruttamaan taustaan. Varjotkin olivat erityisen tummia ja selväpiirteisiä, kuten varjojen olla tulee. Kaikki kaunis vaikutti kymmenin verroin kauniimmalta tässä häikäisevässä hohteessa, kaikki ruma kymmenin verroin rumemmalta. Ja kaikki oli joko rumaa tai kaunista. Ei ollut mitään väliasteita, ei varjojen himmentämiä värivivahduksia tai ääriviivoja, kaikki esiintyi selvästi ja räikeästi tuossa kylmästi kimmeltävässä valaistuksessa. Honkametsä yksin säilytti tavallisen sävynsä — honka on salaperäisyyden ja pimennon puu, joka ankaran juhlallisena torjuu tyköään liian nenäkkäät valovirrat.
Mutta vihdoin alkoi päivä käsittää että se rupesi vanhenemaan. Silloin se verhosi kauneutensa haaveelliseen raskasmielisyyteen, joka sai hohteen ja värit himmenemään ja vaihtumaan mitä lempeimpiin ja vienoimpiin vivahduksiin. Terävät rajaviivat, räikeästi loistavat valokohdat vaihtuivat pehmoisen aaltomaisiin varjoihin ja miellyttävään valohohteeseen. Valkoinen satama alkoi verhoutua vienoon harmaaseen ja kalpeaan punaan, ja kaukaiset harjut sukelsivat punasiniseen usmaan.
— Vanha vuosi eroaa kauniisti, sanoi Anna.
Hän, Leslie ja Gilbert olivat matkalla Neljän tuulen niemelle, minne kapteeni Jim oli kutsunut heidät, viettämään majakkahuoneessa uudenvuoden aattoa. Aurinko oli laskenut ja lounaisella taivaalla komeili Venus kullanhohtoisena, niin lähellä maasisartansa kuin sen on mahdollista päästä. Ensi kerran näkivät Anna ja Gilbert varjon, jonka tuon loistavan iltatähden valo luo, tuon himmeän salaperäisen varjon, jonka voi erottaa ainoastaan valkoisella lumella. Ja siinäkin havaitaan tuo tuskin näkyvä varjokuva ainoastaan silloin, kun silmämme vain vilahdukselta sattuvat siihen, ei koskaan katseemme suuntautuessa suoraan siihen.
— Se muistuttaa haamua, eikö sinustakin? kuiskasi Anna. — Sen näkee niin selvästi tien vieressä, katsoessaan suoraan eteen, mutta jos kääntää päätä sitä katsoaksensa, — heti se on silloin poissa!
— Olen kuullut että iltatähden luoman varjon voi nähdä ainoastaan kerran elämässään, ja vuoden kuluessa siitä kuin sen on nähnyt, saa osaksensa elämän ihmeellisimmän lahjan, sanoi Leslie.
Mutta hänen äänensävynsä kajahti tuikealta, kenties hän ajatteli ettei edes tuoliakaan taikakeinolla olisi voimaa tuottaa hänelle mitään iloa elämässä. Anna hymyili lempeässä tähtivalossa, hän luotti varmasti siihen, mitä tuo himmeä varjo hänelle lupasi.
Majakan luona he tapasivat Marshall Elliottin. Anna ei ollut aluksi liioin hyvillään siitä, että tuo pitkätukkainen ja pitkäpartainen muukalainen tunkeutui heidän tuttavalliseen piiriinsä. Mutta pian kävi ilmi, että Elliott oli varsin hauska seuraihminen — sukkelapuheinen, lahjakas ja tietorikas sekä itse kapteeni Jimin veroinen taidossa kertoa hauskoja juttuja. Riemulla pyydettiin hänet jäämään uudenvuoden valvontaan.
Kapteeni Jimin pieni sukulainen oli tullut viettämään uudenvuodenjuhlaa kiltin sedän luona ja oli nukkunut sohvaan, jalkojensa vieressä Ensi perämies, kiertyneenä käppyrään suureksi punakeltaiseksi keräksi.
— Hän on pieni herttainen poika, sanoi kapteeni Jim, katsoen häneen hellästi. — Minusta on niin miellyttävää katsoa pientä nukkuvaa lasta, rouva Blythe, se on minusta kauneimpia näkyjä, mitä tässä maailmassa voi olla. Hänestä on hauska tulla vähin minun luokseni yöksi, sillä silloin hän saa maata sohvalla ja ojentaa itsensä kunnollisesti suoraksi, kotona hän nukkuu kahden veljensä kanssa yhdessä, ja siitä hän ei pidä. Hän osaa keksiä kysymyksiä, joista oikein tyrmistyy. "Setä Jim, jos minä en olisi se joka olen, kuka minä silloin olisin?" tai "Setä Jim, kuinka kävisi, jos Jumala kuolisi?" Tuollaisilla kysymyksillä hän ahdisteli minua eilisiltana riisuutuessaan. Ja entä sitä mielikuvituksen rikkautta! Hän laatii kokoon mitä ihmeellisimpiä juttuja — ja sitten hänen äitinsä sulkee hänet vaatesäiliöön, siksi että hän valehtelee! Ja istuessaan sitten pimeässä hän keksii uuden — joka sitten on valmis kerrottavaksi heti kun hän pääsee ulos. Mitä sainkaan kuulla eilisiltana heti hänen tultuansa! — "Setä Jim", sanoi hän ilme mitä vakavimpana, "minulle sattui tänään eräs seikkailu The Glenissä." — "Vai niin, poikaseni", sanoin minä, "minkälaatuinen se sitten oli?"
— "No minä kohtasin suden kylätiellä", sanoi hän, "suunnattoman suden, jolla oli suuri punainen kita ja pitkät terävät torahampaat, setä Jim". — "En ole tiennytkään, että olisi susia täällä lähettyvillä", sanoin minä. — "Se tuli pitkän, pitkän matkan päästä", sanoi Joe, "ja minä luulin että se söisi minut, setä Jim". — "Pelästyitkö sinä?" tiedustelin minä. — "En vähääkään — olihan minulla suuri pyssyni, setä Jim, ja sillä ammuin sutta suoraan naamaan, niin että se kaatui maahan kuolleena, setä Jim, — ja sitten se nousi taivaaseen ja puri yhtä pienimmistä enkeleistä jalkaan", sanoi hän. Niin, minun täytyi oikein käydä istumaan, rouva tohtorinna.
Tunnit kuluivat nopeasti takkavalkean ääressä. Kapteeni Jim kertoi juttujansa ja Marshall Elliott lauloi vanhoja skotlantilaisia kansanlauluja kauniilla tenoriäänellänsä. Lopuksi kapteeni Jim otti vanhan ruskean viulunsa seinältä ja alkoi soittaa. Hän vingutti ja kihnutti sitä kaikin voimin ja hypitteli jousta kielillä, niin että siitä syntyi mitä iloisinta musiikkia, joka tuotti huvia kaikille — paitsi Ensi perämiehelle, joka syöksähti sohvalta harmistuneesti naukuen ja livahti ulos ovesta.
— Minä en mitenkään voi saada tuossa kissassa kehitetyksi vähääkään musiikkiaistia, sanoi kapteeni Jim. — Se ei koskaan viivy sisällä niin kauan, että ehtisi saada nautintoa esityksestä. Kun me olimme hankkineet urut S:t Maryn kirkkoon ja uusi urkuri alkoi soittaa, silloin syöksähti Elder Richards vanhus paikaltaan kuin paarman pistämänä ja pötki tiehensä aika vauhtia. Se muistutti minua niin elävästi, kaikista niistä kerroista, jolloin Ensi perämies on livistänyt tiehensä päästäksensä kuulemasta minun viulunsoittoani, että olin vähällä tyrskähtää äänekkääseen nauruun keskellä kirkkoa.
Tapa, millä kapteeni Jim soittaa liritteli viuluansa, vaikutti omituisen kiihdyttävästi ja houkuttelevasti, ja pian tunsi Marshall Elliott jalkojensa alkavan nytkähdellä. Hän oli nuoruudessaan ollut kuuluisa tanssitaituri. Ei aikaakaan, niin hän hypähti paikaltaan ja ojensi kätensä Leslietä kohden. Tämä oli heti valmis tanssiin. Ja niin he alkoivat pyörähdellä takkavalkean valossa kevein ja joustavin, mutta kumminkin tahdikkain liikkein. Leslie näytti koko olentoineen olevan mukana tanssissa — oli kuin soiton vuoroin kiihkeät, vuoroin vienot ja hempeät sävelet olisivat saaneet hänet tykkänään valtoihinsa ja hurmanneet hänet. Ihailevana seurasi häntä Annan katse.
Sellaisena kuin tänä iltana, ei hän ollut nähnyt Leslietä vielä koskaan. Kaikki tunteen rikkaus ja lämpö, joka asui syvinnä hänen mielessänsä, näytti vapautuneen ja purppuroivan posket, sytyttävän hohdetta silmiin ja vuodattavan viehkeyttä liikkeihin. Ei edes Marshall Elliottin pitkä harja ja tuuheana tulvehtiva parta voineet turmella tuon kuvan vaikutusta. Tuo omituinen ilmiö vain lisäsi näytelmän tarumaista eriskummaisuutta. Marshall oli kuin joku muinaisajan viikinki, joka pyöri karkelossa ihanan sinisilmäisen ja kultatukkaisen pohjolan neidon kanssa.
— Tuo oli kauneinta tanssia, mitä elämässäni olen nähnyt, ja olen sentään nähnyt monenmoista siltä alalta, sanoi kapteeni Jim, kun jousi vihdoinkin putosi hänen väsyneestä kädestänsä.
Leslie vaipui tuoliinsa nauraen hengästyneenä.
— Minä olen aivan hullaantunut tanssiin, sanoi hän hiljaisella äänellä Annalle. — En ole tanssinut sittenkuin kahdeksantoistavuotiaana — mutta en tiedä mitään sen hauskempaa. Soitto kiitää läpi suonieni kuin elohopea, ja minä unohdan kaiken — kaiken — paitsi nautinnon, jota sen mukaisesti liikkuminen tuottaa. En tunne enää lattiaa allani, en näe seiniä tai kattoa — minä liitelen tähtien tietä.
Kapteeni Jim ripusti viulunsa sen paikalle. Vieressä riippui kehys, jonka lasin taakse oli kiinnitetty joukko seteleitä.
— Tunnetteko ketään toista, jolla olisi varaa verhota seinänsä seteleillä? kysyi hän. — Tässä on kaksikymmentä kymmenen dollarin seteliä, jotka eivät ole edes niitä peittävän lasin arvoiset. Ne ovat vanhoja seteleitä, jotka olen saanut Prinssi Edvardin saaren pankista. Minulla oli ne hallussani, kun pankki meni nurin eikä voinut enää lunastaa niitä, ja niin panin ne lasin taakse kehykseen, osaksi muistaakseni niistä, että pankkeihin ei pidä luottaa, osaksi saadakseni hiukan käsitystä siitä, miltä tuntuu olla miljoonamies. — Nöyrin palvelijasi, Ensi perämies, tervetuloa takaisin! Älä pelkää — nyt on melu ja ilveily lopussa tältä illalta. Vanha vuosi viipyy vielä täsmälleen tunnin luonamme. Seitsemänkymmenenkuuden uuden vuoden olen minä nähnyt tulevan tuolta lahden takaa liukuen, hyvä rouva.
— Sinä saat nähdä sata, sanoi Marshall Elliott.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Ei — en tahtoisikaan — ainakaan en niin luule. Kuoleman kasvot käyvät aina leppeämmiksi, kuta vanhemmiksi tulemme. Mutta kuinka onkaan — kakkihan me sentään tahdomme pitää viikatemiestä mahdollisimman kaukana luotamme. Ajatelkaapa vain Wallacen muoria, joka asuu tuolla The Glenissä! Hänellä on ollut elämässään kestettävänä kaikki mahdolliset surut, vaimoraukalla, ja kaikki omaisensa hän on menettänyt. Aina hän sanoo tulevansa iloiseksi, kun hänen vapautuksensa hetki lyö, hän on vaeltanut kyllin kauan täällä surun laaksossa… Mutta jos hän saa pienimmänkään vamman, silloin on heti toinen ääni kellossa. Kaupungista noudetaan lääkäri ja tutkinnonsuorittanut sairaanhoitajatar sekä lääkkeitä sellainen määrä, että ne riittäisivät myrkyttämään verikoiran. Elämä on kyllä kyynelten laakso, sen uskon varsin hyvin, mutta on sentään aina olemassa ihmisiä, joille kyynelten vuodattaminen tuottaa huvia.
He istuivat vanhan vuoden viimeisen tunnin hiljaisina valkean ääressä. Pari minuuttia ennen keskiyötä nousi kapteeni Jim ja avasi hiljaa oven.
— Nyt päästämme uuden vuoden sisään, hän sanoi.
Ulkona kuvastui yö tummansinisenä. Välkkyvä kuutamoviiru kulki poikki lahden. Aallonmurtajan luona keinuivat laineet hohdellen helmiäisen väri vivahduksin. Siinä seisoi nyt tuo pieni seurue avoimella ovella odotellen — kapteeni Jim elämän kypsyttämänä kokeneena vanhuksena, Marshall Elliott keski-iän täydessä voimassa, mutta silti köyhänä onnesta, Gilbert ja Anna kalliitten muistojen ja suloisten toiveitten vallassa, Leslie surren hukattuja nuoruudenvuosiansa ja toivotonta tulevaisuuttaan. Kello, joka oli hyllyllä tulisijan yläpuolella, löi kaksitoista.
— Tervetuloa, uusi vuosi, sanoi kapteeni Jim syvään kumartaen, kellon lyötyä loppuun. — Toivotan teille kaikille onnellista uutta vuotta, onnellisempaa kuin koskaan ennen. Uskallan toivoa, että mitä uusi vuosi meille tuoneekin, voimme tyytyä siihen, mitä Suuri kapteeni meihin nähden on päättänyt, — ja kuinka kaikki muutoin käyneekin, pääsemme kumminkin kukin aikanaan turvaan varmaan satamaan.
Uusi vuosi toi mukanansa täyden talven. Tuon pienen valkoisen talon ympärille kokoontui suuria kinoksia, ja kaikkia sen akkunoita koristivat monihaaraiset hohtavat jääkukat. Sataman jääpeite kävi aina kovemmaksi ja paksummaksi, ja pian voivat Neljän tuulen asukkaat retkeillä sitä pitkin, kuten aina muulloinkin keskitalvella. Varmat tiet viitoitti arvoisa kunnallishallitus kuusenlehvillä, ja päivin ja öin kuului niiltä hilpeätä kulkustenkilinää. Kuutamoöinä makasi Anna kuunnellen sitä kuin keijukaisten kellonsoittelua.
Koko merenlahti jäätyi umpeen ja kallioniemen majakan vilkkuva valo oli sammunut. Niinä kuukausina, jolloin kaikki meriliike oli seisauksissa, oli kapteeni Jimin toimi laiskurin virkaa.
— Nyt ei Ensi perämiehellä ja minulla ole kevääseen saakka mitään muuta tehtävää kuin pysytellä lämpiminä ja huvitella, sanoi kapteeni Jim.
— Entinen majakanvartija muutti aina talveksi majakasta pois, mutta minä jään asumaan niemelleni. Ensi perämies voisi kauempana maalla saada myrkkyä tai joutua koirien hampaisiin. Tosinhan aika käy hiukan pitkäksi, kun ei ole seurana lyhtyä eikä vettä, mutta kun vain hyvät ystävät väliin käyvät tervehtimässä, lienee talvi kestettävissä.
Kapteeni Jimillä oli jääpursi, ja Leslie, Gilbert ja Anna tekivät usein hänen kanssaan ihania huviretkiä, jolloin he kiitivät huimaavaa vauhtia yli lahden sileän, keinuvan jään. Anna ja Leslie kävivät myöskin hiihtämässä pitkin ketoja, poikki jäätyneen sataman, kun lumimyrsky oli riehunut, tai The Gleniin johtavilla metsäteillä, missä puut nyt seisoivat jäykkinä, muodostaen liikkumattomia holvikaaria. He sopeutuivat varsin hyvin yhteen noilla pitkillä kävelyretkillä tai jutteluhetkinä takkavalkean ääressä. Kummallakin oli jotain toiselle annettavaa — kummallekin tuotti ystävällinen ajatustenvaihto tai tuttavallinen vaitiolo hyötyä ja huvia, mielihyvällä tunsi kumpikin, katsoessaan talojen välisten vaikeitten aitojen takaa naapuritaloon, että siellä asui hyvä ystävä. Mutta kaikesta tästä huolimatta oli Annasta kuin Leslien ja hänen välillänsä olisi ollut ikäänkuin erottava muuri — jokin väkinäinen tunne, joka ei ottanut väistyäksensä.
— En käsitä, miksi en voi päästä häntä lähemmälle, sanoi Anna eräänä iltana kapteeni Jimille. — Minä pidän hänestä niin paljon — ihailen häntä vilpittömästi — soisin hänelle niin mielelläni oikein lämpöisen paikan sydämessäni ja tahtoisin myöskin päästä hänen sydämeensä. Mutta tuo muuri on aina esteenä.
— Te olette ollut liian onnellinen koko elämänne, rouva Blythe, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti. — Luulisin juuri tämän seikan olevan syynä siihen, että te ja Leslie aina pysytte hiukan vieraina toisillenne. Tuo muuri aiheutuu niistä suruista ja huolista, joita Leslie on saanut kokea. Siihen ei hän taida mitään ettekä tekään — mutta muuri on olemassa, eikä kumpikaan teistä voi saada sitä kumotuksi.
— Minun lapsuuteni ei ollut kehuttavan onnellinen ennen Vihervaaraan tuloani, sanoi Anna, jääden ajatuksiin vaipuneena ihailemaan hiljaisen surumielistä, kuollutta kauneutta, joka ilmeni kuutamon valaisemaan lumeen kuvastuvain alastonten puitten varjoissa.
— Olkoonpa niinkin — mutta siinä oli sentään kysymys vain tuollaisesta ylimalkaisesta ikävän ja epätyydytyksen tunteesta, joka täyttää hellivää huolenpitoa vailla olevan yksinäisen pienen lapsen mielen. Mitään järkyttävää onnettomuutta ette te ole koskaan kokenut, rouva Blythe. Ja Leslien koko elämä on ollut melkein pelkkää murhenäytelmää. Luullakseni hän tuntee vaistomaisesti, olematta siitä itse täysin selvillä, että hänen elämässänsä on monenmoista, jota hän ei tahdo eikä voi uskoa teille, siksi että teillä ei ole edellytyksiä voida sitä täysin käsittää. Te tiedätte, että jos meillä on jokin arka kohta, niin varomme, kipua peläten, toisen ihmisen kosketusta. Tämä soveltuu yhtä hyvin sieluun kuin ruumiiseen. Leslien sielu on, niin sanoakseni, melkein ihoton, ja siksi ei ole ihme, jos hän arastellen sen piilottaa.
— Niin, jos se vain olisi kyseessä, en siitä välittäisi, kapteeni Jim. Sen kyllä ymmärtäisin. Mutta sattuu väliin — ei tosin usein, mutta kumminkin joskus, — että minun täytyy otaksua, ettei Leslie pidä minusta. Väliin näen hänen katseessansa ilmeen — niin, en voi selittää sitä muuksi kuin vastenmielisyydeksi ja vihaksi, — se häipyy kyllä pian, mutta nähnyt sen olen, se on varmaa. Ja se loukkaa minua, kapteeni Jim. Minä en ole tottunut siihen, ettei minusta pidetä ja olen tehnyt parastani voittaakseni Leslien ystävyyden.
— Te olette voittanut sen, tohtorinna hyvä. Älkää rasittako mieltänne tuollaisilla järjettömillä kuvitteluilla, ettei Leslie muka pitäisi teistä! Jos ei hän sitä tekisi, karttaisi hän teitä tykkänään, ja tehän olette sentään varsin paljon yhdessä. Minä tunnen Leslie Mooren — uskokaa minua!
— Kun näin hänet ensi kerran, hänen tullessaan hanhinensa Gilbertin ja minun ajaessa maantiellä, oli hänellä juuri sama ilme minuun katsoessaan, jatkoi Anna. — Tunsin sen, vaikka hänen kauneutensa juuri silloin vaikutti minuun niin valtavasti. Hänen katseensa ilmaisi vihamielisyyttä sattuessaan minuun — siitä ei voinut erehtyä, kapteeni Jim.
— Silloin satuitte varmaankin hänen tiellensä hänen ollessaan erityisen synkällä mielellä. Tuon tuostakin hänelle tulee sellaisia raskaita hetkiä… Eihän sitä voi ihmetelläkään. Täällä käyskentelee Leslie, niin kauniina ja lahjakkaana että kelpaisi kuningattareksi, ja sensijaan häntä pidetään häkissä, vailla kaikkea, mihin nainen panee arvoa, ja hänen elämänsä koko sisältönä on hänen kurjan mieshöperönsä hoitaminen. Mutta tahdon sanoa teille, rouva Blythe, että luulen hänen kumminkin pitävän enemmän nykyisestä olostansa kuin elämästänsä ennen Dickin poislähtöä. Tämä on perin arkaluontoinen juttu… Mutta Lesliellä on ollut teistä paljon hyötyä — hän on muuttunut toiseksi ihmiseksi teidän tultuanne Neljään tuuleen. Me vanhat ystävät huomaamme erotuksen, vaikka te itse ette huomaa. Neiti Cornelia ja minä puhuimme siitä viime viikolla, ja tämä on niitä perin harvinaisia asioita, joihin nähden olemme täysin yhtä mieltä. Luopukaa siis tuosta mielettömästä ajatuksesta, ettei hän pitäisi teistä!
Tuon kehotuksen noudattaminen ei sentään käynyt Annalle niinkään helpoksi, sillä sattui yhä edelleenkin, että hän väliin tunsi vaistolla, johon eivät mitkään järkisyyt tehonneet, Leslien jostakin ihmeellisestä ja käsittämättömästä syystä kantavan kaunaa häntä kohtaan. Väliin tuo salainen vakaumus riisti häneltä huvin, jota heidän hyvä toveruutensa olisi tuottanut, mutta toisin ajoin hänen onnistui karkoittaa se melkein tykkänään mielestänsä. Mutta tuo pieni oka ei poistunut, ja Anna tunsi voivansa minä hetkenä tahansa saada pistoksen. Tuo pelko toteutuikin haikealla tavalla sinä päivänä, jolloin hän kertoi Leslielle, mitä kevät oli tuova mukanaan tuohon pieneen haavekotiin. Leslie katsoi häneen silmin, joiden ilme oli kalsean vihamielinen.
— Vai niin, vai saat sinä vielä senkin kaiken lisäksi, sanoi Leslie puoleksitukahtuneella äänellä. Ja lisäämättä ainoatakaan sovinnollisempaa sanaa, hän käännähti ja meni kotiin ketojen poikki.
Anna oli syvästi loukkaantunut, ja hetken aikaa hänestä oli kuin ei hän voisi enää koskaan pitää Lesliestä. Mutta kun Leslie eräänä iltana pian senjälkeen tuli häntä tervehtimään, oli hän niin ystävällinen ja sydämellinen ja hellä, ettei Anna voinut häntä vastustaa, vaan antoi anteeksi ja unhotti kaikki. Mutta hän ei maininnut Leslielle enää koskaan sanaakaan iloisista toiveistansa, eikä Leslie myöskään ottanut tuota asiaa puheeksi. Mutta eräänä iltana, lopputalven ja keväimen vaiheilla, tuli Leslie tuohon pieneen valkoiseen taloon juttelemaan hämärissä, ja lähtiessään hän jätti valkoisen kotelon pöydälle. Anna huomasi sen hänen lähdettyänsä ja avasi sen ihmeissään. Se sisälsi pienen valkoisen mekon, joka oli ommeltu mitä erinomaisimmalla huolella ja koristettu hienoin kirjailuin, reikäompeluksin ja poimutelmin. Jokainen pistos oli käsin suoritettu, ja kaulakaarre ja hihansuut olivat reunustetut kallisarvoisilla pitseillä. Mukanaseuraavassa kortissa oli kirjoitettuna: "Tervehdys Leslieltä."
— Niin monen tunnin työn hän on uhrannut tähän, sanoi Anna. — Ja aineethan ovat maksaneet paljon enemmän kuin hänen varansa oikeastaan sallisivat. Kuinka kilttiä, että hän muisti minua tuollaisella lahjalla!
Mutta Leslie käyttäytyi kylmähkön torjuvasti Annan häntä kiittäessä — ja jälleen tuntui Annasta, ettei Leslie välittänyt hänen ystävyydestänsä.
Leslien lahja ei ollut ainoa, joka saapui tuohon pieneen valkoiseen taloon. Neiti Cornelia oli toistaiseksi lakannut ompelemasta sellaisille pikkulapsille, jotka korkean järjestysnumeronsa takia eivät olleet haluttua tavaraa, ja sensijaan ryhtynyt innokkaisiin valmistuksiin hartaasti toivotun esikoisen hyväksi, jota odotettiin avosylin. Philippa Blake ja Diana Wright lähettivät kumpikin sievän pukineen ja täti Rakel Lynde lähetti useampia, joissa oiva aines ja sirot pistokset saivat korvata kirjailut ja "turhat hetaleet". Anna itse valmisti suurimman osan noista pikku varustuksista, joiden pyhyyttä ei saanut tahrata mikään koneompelu, ja tuossa puuhassa hän vietti tämän onnellisen talven onnellisimmat hetket.
Kapteeni Jim oli tuon pikku talon tavallisin vieras, ja tervetulleempi ei kukaan voinut olla. Päivä päivältä Anna kiintyi aina hartaammin tuohon suoraan ja vilpittömään vanhaan merikarhuun. Hän oli raikas kuin suolainen merituuli — huvittava kuin vanha aikakirja. Anna ei koskaan väsynyt kuuntelemasta hänen kuvauksiansa vieraista maista, ja kapteenin lystikkäät lisäykset ja mietteet vaikuttivat häneen aina uutuudellaan viehättäen. Kaikissa noissa esityksissä ilmeni kapteenin hyväsydämisyys ja leikillinen maailmankatsomus, sulautuneina yhteen mitä sopusuhtaisimmalla tavalla. Vastoinkäymiset ja harmit eivät näyttäneet koskaan voivan turmella hänen hyvää tuultansa.
— Minulla nyt on kerta kaikkiaan sellainen luonto, että minä iloitsen melkein kaikesta, sanoi hän eräänä päivänä Annalle, joka oli ilmaissut ihmettelynsä siitä, että kapteeni aina oli niin iloinen ja tyytyväinen. — Ja se on käynyt minussa niin tavaksi, että tunnen mielihyvää yksin niistäkin ikävyyksistä, jotka väliin sattuvat minua kohtaamaan. Kun luuvaloni ahdistaa minua, sanon minä: "Sinä ilkiö, tuimat herrat kukistuvat äkkiä — pian on valtasi mennyttä!" — Ja sitten levitän päälleni joitakin vanhoja vaatteita ja juon kupin seljakeitettä — eikä aikaakaan, niin tuo vanha hirmuvaltias päästää otteensa ja minä olen jälleen ketterä kuin kili.
Eräänä iltana, kun Anna oli istunut majakkahuoneessa takkavalkean ääressä, sattui hän näkemään kapteeni Jimin "elämänvaiheet". Kapteeni Jimiä ei tarvinnut pyytää moneen kertaan, kun kyseessä oli tuon paksun pinkan näyttäminen, vaan hän antoi sen jonkinmoisella ylpeydellä Annan selailtavaksi.
— Minä kirjoitan nämä muistiinpanot, jättääkseni ne jälkeeni pikku Joelle, sanoi hän. — Minusta tuntuisi niin ikävältä ajatella, että kaikki, mitä minä olen nähnyt ja tehnyt, joutuisi unhoon, minun astuttuani laivaan viimeistä retkeäni varten. Joe tulee kyllä muistamaan nuo jutut ja kertomaan ne edelleen lapsilleen ja lapsenlapsilleen.
Vanha nahkakantinen kirja se oli, jonka hän oli täyttänyt kuvauksilla retkistään ja seikkailuistaan. Anna tunsi kadehtivansa kaikkia, joilla oli kirjailijalahjat. Nuo muistiinpanot olivat tykkänään kirjallista arvoa vailla, kapteeni Jimin taituruus rajoittui suulliseen esitykseen ja petti, kun hänen oli turvauduttava kynään ja musteeseen. Hänen mehevät juttunsa kutistuivat kokoon kuivaksi tapahtumain luetteloksi, ja sekä oikeinkirjoitukseen että lauserakennukseen nähden oli niissä paljon muistuttamisen varaa. Mutta Anna tunsi, että jos nuo vaatimattomat kuvaukset vaarojen ja seikkailujen täyttämästä kunnon miehen elämästä joutuisivat taitavaan käteen, joka voisi muutamin piirroin loitsia niihin tarpeellisen värityksen ja muodontäydellisyyden, niin sukeutuisi niistä ihmeellinen kirja. Pirteä leikillisyys ja lamauttava pelko vilkuili kaikkialta esiin kapteeni Jimin "elämänvaiheista" — odottaen mestarin taikasauvan kosketusta, herättääksensä tuhansissa lukijoissa hilpeyttä, mielenkiintoa, jännitystä.
Anna mainitsi kotimatkalla tästä jotakin Gilbertille.
— Miksi sinä et itse ryhdy tuohon yritykseen, Anna?
Anna pudisti päätänsä.
— Ei — minä tunnen liian hyvin kykyni rajoituksen. Mutta voi sentään, kuinka hartaasti toivoisin, että voisin sen tehdä! Sinä tiedät, Gilbert, mikä minun alani on — haaveelliset, idylliset, viehkeät aiheet. Voidaksensa muovailla kapteeni Jimin elämänvaiheet täytyy omistaa ponnekas, naseva ja mehevä esitystapa, olla etevä sielutieteilijä, synnynnäinen humoristi ja synnynnäinen traagikko. Niin paljon hyvää tulee harvoin yhden ainoan osaksi. Paul pystyisi kyllä tuohon tehtävään, jos hän olisi vanhempi. Joka tapauksessa minä pyydän häntä tulemaan tänne kesäksi, niin että hän voi tutustua kapteeni Jimiin.
— Tule meidän rannikollemme, kirjoitti Anna Paulille.
— Tosin pelkään, ettet sinä täällä tapaa Noraa etkä Kultanaista tai Merimieskaksosia, mutta löydät parittoman vanhan merimiehen, joka voi kertoa sinulle ihmeellisiä juttuja.
Mutta Paul kirjoitti, että hänen valitettavasti täytyi vastata kieltävästi. Hän ei voinut tulla sinä kesänä, — hänen täytyi lukea korkeakoulussa kaksi vuotta tutkintoansa varten.
— Tultuani valmiiksi tulen kyllä Neljään tuuleen, kiltti opettajaneiti, kirjoitti hän.
— Mutta sillä välin ehtii kapteeni Jim käydä vanhaksi, sanoi Anna surunvoittoisesti, — eikä ole ketään, joka kirjoittaisi hänen elämänvaiheensa.