The Project Gutenberg eBook ofAnna omassa kodissaanThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Anna omassa kodissaanAuthor: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja VesalaRelease date: October 31, 2015 [eBook #50348]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA OMASSA KODISSAAN ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Anna omassa kodissaanAuthor: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja VesalaRelease date: October 31, 2015 [eBook #50348]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Tapio Riikonen
Title: Anna omassa kodissaan
Author: L. M. MontgomeryTranslator: Hilja Vesala
Author: L. M. Montgomery
Translator: Hilja Vesala
Release date: October 31, 2015 [eBook #50348]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANNA OMASSA KODISSAAN ***
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Jatkoa kertomukseen "Annan unelmavuodet"
Suomentanut Hilja Wallden [Vesala]
WSOY, Porvoo, 1922.
I. Vihervaaran ullakolla.II. Haaveksittu koti.III. Häävalmisteluja.IV. Vihervaaran ensimmäinen morsian.V. Kotiintulo.VI. Kapteeni Jim.VII. Opettajan morsian.VIII. Ensimmäinen vieras.IX. Neljän tuulen niemessä.X. Leslie Moore.XI. Leslie Mooren tarina.XII. Leslie tulee vierailulle.XIII. Käynti Leslien luona.XIV. Marraskuun päiviä.XV. Jouluaatto.XVI. Uudenvuoden valvonta majakassa.XVII. Tulee täysi talvi.XVIII. Kevätpäiviä.XIX. Pilvi pimittää auringon.XX. Margareta, jonka turma vei.XXI. Muuri murtuu.XXII. Täti Cornelia ryhtyy neuvotteluihin.XXIII. Owen Ford saapuu.XXIV. Kapteeni Jimin elämänvaiheet.XXV. Kirja saadaan aikaan.XXVI. Owen Fordin tunnustus.XXVII. Hietasärkällä.XXVIII. Minkä mitäkin.XXIX. Anna ja Gilbert ovat erimielisiä.XXX. Leslie ratkaisee asian.XXXI. Totuus vapauttaa.XXXII. Täti Cornelialla on paljon kerrottavaa.XXXIII. Leslie palaa.XXXIV. Pieni matkamies.XXXV. Politiikkaa ja sen seurauksia.XXXVI. Anna puhuu lastenkieltä ja tervettä järkeä.XXXVII. Neiti Cornelia julistaa hämmästyttävän uutisen.XXXVIII. Punaisia ruusuja.XXXIX. Kapteeni Jim ehtii "taa tyrskyjen".XL. Ero haavemajasta.
— Nyt olen siis. Jumalan kiitos, päässyt geometriasta, päässyt koettamasta sulloa sitä omaan pääpahaseeni tai toisten aivoihin, sanoi Anna Shirley, heittäen ilkkuvin ilmein kuluneen ja kolhitun Euklideen suureen kirjalaariin. Riemukkaasti paiskasi hän sitten kannen kiinni ja istuutui laarille jääden katsoa tuijottamaan Vihervaaran ullakon poikki Diana Wrightiin — harmain silmin, jotka muistuttivat aamutaivaan hohtoisaa pilvenhattaraa.
Tuo ullakko oli, kuten kaikkein ullakoiden olla tulee, hauska vanha suojuspaikka, täynnä kattohirsien muodostamia pimeitä soppia ja nurkkauksia ja omiansa nostattamaan mielikuvituksen hereille. Avoimesta akkunasta, jonka ääressä Anna istui, tulvi elokuun aurinkoisen iltapäivän lempeä, tuoksukas ilma lehahdellen sisään, ja ulkona suhisivat tuulessa poppelien huojuvat oksat. Kauempana oli metsä, missä Rakastavaisten polku suikerteli sammaltuneiden puunrunkojen ja sanajalkavarvikkojen välitse, sekä vanha kasvitarha, jossa omenapuut upeilivat runsain, punoittavin sadoin. Ja taustana kuvastui etelän puolella sinitaivaalle mahtava vuorijono, jonka muodostivat korkeuteen kohoavat lumivalkoiset pilvet. Vastakkaisesta akkunasta häämötti kaukaa siintävä meri vaahtoharjaisine laineineen. Kaunis St. Lorenzo-lahti se oli, mistä kohoaa upean vihreä Abegweit. Mutta tuo lempeän ja vienon soinnukas intiaaninkielinen nimi on jo aikoja vaihtunut arkipäiväisempään nimeen Prinssi Edwardin saari.
Diana Wright, joka viime näkemästämme on käynyt kolme vuotta vanhemmaksi, on tällä välin lihonut hiukan ja saanut olentoonsa jonkunmoista äidillistä arvokkuutta. Mutta hänen silmänsä ovat yhtä mustat ja loistavat, hänen kasvojensa puna yhtä raikas, niiden naurukuopat yhtä viehkeät kuin tuona kaukaisena ajankohtana, jolloin hän ja Anna Shirley vannoivat toisillensa ikuista ystävyyttä Mäntymäen puutarhassa. Hänellä oli nyt sylissänsä pieni mustakiharainen nukkuva olento, joka jo kaksi onnellista vuotta oli Avonlean maailmassa tunnettu nimellä Pikku-Anna Cordelia. Se, että Diana oli antanut tytöllensä nimen Anna, oli kyllä ymmärrettävää, mutta mistä hän oli saanut nimen Cordelia, sitä mietti moni päänsä puhki. Cordeliaa ei tiedetty konsanaan olleen enempää Wrightin kuin Barrynkaan suvussa. Rouva Harmon Andrews otaksui Dianan löytäneen tuon nimen jostakin turhanpäiväisestä romaanista, mutta se häntä ihmetytti, ettei Fredissä ollut miestä panemaan jyrkästi vastaan. Mutta Diana ja Anna katsoivat toisiinsa nauraa myhähdellen. He olisivat kyllä tietäneet selittää, miksi tyttönen oli saanut tuon nimen.
— Niin, geometriaan ei sinulla todellakaan ollut taipumusta, sanoiDiana, ja tuon asian muisteleminen sai hänen huulensa hymyyn. —Oivallan hyvin, kuinka mielissäsi olet päästessäsi nyt eroon kaikestaopetuksesta!
— Itse asiassa pidän varsin paljon opetustyöstä — geometriaa lukuunottamatta. Nämä Summersidessä viettämäni kolme viime vuotta ovat olleet oikein hauskat. Tullessani kotiin sanoi rouva Andrews minulle, että luopuessani opettajanurasta avioliiton takia en kenties hyötyisi vaihdosta niin paljoa kuin kuvittelin. Varmaa hyvää ei pitäisi vaihtaa oletettuun, arveli hän.
Hilpeänä ja vastustamatonna, kuten entisaikoina, joskaan ei enää täysin niin tyttömäisenä, raikahti Annan nauru nyt ilmoille. Marilla, joka paraikaa keitti luumuhilloa alhaalla keittiössä, kuuli sen ja nauroi hänkin. Sitten hän huokasi ajatellessaan, kuinka harvoin tässä talossa tulevina vuosina saataisiin kuulla tuota rakasta naurua. Marilla ei ollut vielä koskaan elämässään tuntenut niin suurta iloa kuin kuullessaan, että Anna aikoi mennä naimisiin Gilbert Blythen kanssa, mutta varmaankin täytyi kaikkeen iloon liittyä myöskin hitunen haikeutta. Noina kolmena vuotena, jolloin Anna oli ollut opettajana Summersidessä, oli hän aina viettänyt lupa-ajat kotona ja käväissyt siellä usein sunnuntainkin seutuvilla. Tästäpuoleen ei varmaankaan ollut toivoakaan, että hän kävisi siellä useammin kuin kahdesti vuodessa.
— Ei sinun tarvitse välittää rouva Andrewsin puheista, sanoi Diana nelivuotisen avioliiton suomalla tyynellä luottamuksella. — Voihan tietysti avioliitossakin väliin sattua pieniä vastuksia. Sinun ei pidä odottaa, että kaikki kävisi aina kohdalleen toivomusten mukaan. Mutta voin vakuuttaa sinulle, Anna, että jos vain saa sen, jonka on saava, niin avioliitto tuottaa suurta onnea.
Annan täytyi hymyillä, — oli niin huvittavaa tarkata tuota Dianan esiintymisessä ilmenevää kokeneisuuden sävyä.
— Mutta kenties minäkin esiinnyn samaan tapaan, kun olen ollut neljä vuotta naimisissa, ajatteli hän. —Tosinhan se, jolla on huumorin tajua, pyrkii pitämään varansa.
— Onko kysymys tulevasta asuinpaikastanne jo ratkaistu? kysyi nyt Diana, puristaen Pikku-Anna Cordeliaansa tuollaisella äidillisen hellyyden ilmauksella, joka aina sai Annan sydämen tulvilleen suloisia, sanattomia toiveita.
— On kyllä. Siitä juuri halusin kertoa sinulle, soittaessani sinut tänne tänään. Muutoin voin tuskin uskoa todeksi tuota, että me nyt olemme saaneet puhelimen tänne Avonleahin. Se tuntuu minusta olevan aivan liian uudenaikainen ja ihmeellinen keksintö soveltuaksensa tähän rakkaaseen vanhaan paikkakuntaan, missä elämä aina on ollut niin tyyntä ja hiljaista.
— Avonlean nuoria "Yhteiskunnanparantajia" meidän on kiittäminen puhelimen saannista, sanoi Diana. — Emme ikinä olisi saaneet johtoa taikka pylväitä, jolleivät he olisi ottaneet asiaa ajaaksensa ja vieneet sitä perille. Ja sen tiedätkin, että kovasti siinä pantiin vastaan. Mutta he eivät hellittäneet. Teit Avonlealle ihanan palveluksen perustaessasi tuon yhdistyksen. Kuinka hauskaa meillä olikaan kaikissa kokouksissamme! Muistathan kaiketi vielä tuon räikeänsinisen käräjätalon ja Judson Parkerin maantieaitaan maalattavan kauhean pilleri- ja laastari-ilmoituksen?
— En tiedä sentään, olenko Parantajille niin erikoisen kiitollinen puhelimen hankkimisesta, sanoi Anna. — Tosinhan se on mukava käyttää — paljon mukavampi kuin meidän vanha merkkijärjestelmämme palavine kynttilöineen ja kaihtimen kohotuksineen — siitä ei kyllä ole epäilemistäkään! Ja totta on sekin, mitä rouva Lynde sanoo: "Miksikä Avonlean aina pitäisi olla jäljellä muusta maailmasta?" — Mutta sittenkin minusta tuntuu, etten tahtoisi idyllimäistä Avonleatamme turmeltavan "nykyajan epämukavuuksilla", kuten setä Harrisonin on tapana sanoa. Haluaisin säilyttää sen aina sellaisena kuin se oli entisaikoina. Mutta sehän on typerää — hempeämielistä ja mahdotonta. Minusta on vain niin kiusallista, että heti kun soittaa jollekin hyvälle ystävälle, kymmenkunta ihmistä kiiruhtaa linjan varrella kuuntelemaan.
— Niin, eikö se ole kauheata, huokasi Diana. — On niin harmillista kuulla, kuinka kuulotorviin tartutaan heti kun soittaa jollekin. Kuulin juuri, että rouva Andrews välttämättömästi tahtoi puhelimensa keittiöön, niin että hän voi kuunnella heti kun huomaa keskustelun linjalla olevan käynnissä, ja samalla pitää silmällä päivällisruokiansa… Eikö tuo ole katalaa? Ja tänään, kun sinä soitit minulle, kuulin selvästi Pyen kellon kukkuvan. Tietysti Gertie oli kuuntelemassa.
— Vai niin — senkövuoksi sinä sanoitkin: "Olette taitaneet saada uuden kellon Vihervaaraan?" En voinut käsittää, mitä sinä tarkoitit. Mutta juuri kun olit sanonut nuo sanat, kuulin kovaa kalinaa. Tietenkin Pyen perheen kuulotorvi asetettiin paikoilleen, vieläpä aikamoista vauhtia! Mutta puhutaan nyt hauskemmista asioista. Niin, ystäväiseni, nyt on jo päätetty täysin varmasti, missä uusi kotini tulee olemaan.
— Mitä sinä puhut, Anna! Teidänhäntäytyyasettua näille seuduin!
— Ei — tuo asia tuotti minulle suuren pettymyksen… Gilbert aikoo asettua asumaan jonnekin lähelle Neljän tuulen satamaa. Sinne on täältä aika pitkä matka, varmaankin satasen kilometriä.
—Sata!Yhtä hyvin sitten voisi olla kuusisataa, sanoi Diana pahoitellen. — Minähän nykyisin töin tuskin pääsen kotoa edes Charlottetowniinkaan saakka.
— Mutta Neljää tuulta sinun täytyy kumminkin tulla katsomaan. Se on koko saaren kaunein satama. Lahden pohjukassa on pieni kylä, Glen S:t Mary nimeltään, ja siellä on tohtori David Blythe harjoittanut lääkärinammattia viidenkymmenen vuoden ajan. Hänhän on, kuten tiedät, Gilbertin isän setä. Hän aikoo nyt luopua toimestansa, ja Gilbert ryhtyy sitä jatkamaan. Mutta tohtori Blythe jää kumminkin asumaan sinne, joten meidän täytyy koettaa laatia itsellemme kuntoon oma asunto. En tiedä vielä ollenkaan, missä tai millainen se on, mutta olen mielikuvituksessani jo sisustanut mitä sievimmän tuulentuvan — pienen haavelinnan, jota koristavat sirot tornit ja harjat!
— Rakas lapsi… No, minne te lähdette häämatkalle?
— Emme minnekään. Älä toki näytä noin kauhistuneelta! Muistutat aivan rouva Andrewsia. Hän tulee kyllä sanomaan alentuvaisella äänellä, että sellaisten ihmisten, joilla ei ole varaa lähteä häämatkalle, on kyllä viisainta olla lähtemättä, ja sitten hän samassa hengenvedossa muistuttaa minua siitä, että Jane oli häämatkalla Euroopassa. Minä tahdon viettää avioliittoni ensi ajat omassa rakkaassa haavemajasessani Neljän tuulen niemellä.
— Ja olet päättänyt olla ilman morsiusneitoja?
— Täällähän ei ole ainoatakaan saatavissa. Sinä ja Phil ja Priscilla ja Jane olette kaikki tyyni ehtineet rouviksi ennen minua, ja Stella on opettajattarena kaukana Vancouverilla. Muita sukulaissieluja ei minulla ole, ja morsiusneidoiksi en tahdo ketään muita.
— Mutta tottakai sentään hankit morsiushunnun myrtteineen? kysyiDiana levotonna.
— Se on selvää. En tuntisi olevani morsian, jollei minulla olisi huntua ja kruunua. Muistan vielä, kuinka tuona iltana, jolloin Matthew'n rattailla ajoin tänne Vihervaaraan, sanoin, etten luullut koskaan joutuvani naimisiin, koska olin niin ruma, ettei varmaankaan kukaan huolisi minusta — jollei kenties joku ulkomaalainen lähetyssaarnaaja. Mietin näet mielessäni, että lähetyssaarnaajat eivät voineet olla niin vaativaisia ulkomuotoon nähden, jos he halusivat julmien ihmissyöjien parissa säilyttää valittunsa hengissä. Mutta olisitpa vain nähnyt tuon lähetyssaarnaajan, jonka kanssa Priscilla meni naimisiin. Hän oli yhtä kaunis ja sorea kuin ne kosijat, joiden lapsuudenpäivinämme haaveksimme tulevan anomaan oikeutta tehdä meidät onnellisiksi. Niin komea hän oli, ettet sinä ikinä ole nähnyt hänen vertaistansa, Diana, ja hän oli aivan hurmaantunut Priscillan "hentoon" kauneuteen. Mutta Japanissa ei tiettävästi olekaan ihmissyöjiä. —
— Sinun morsiuspukusi on viehättävä, huokasi Diana. — Tulet siinä olemaan aivan kuin kuningatar — sinähän oletkin niin pitkä ja solakka. Mitä sinä oikeastaan teet, pysyäksesi noin hoikkana, Anna? Minä lihon lihomistani — pian ei minulla ole enää lainkaan vyötäröä.
— Tuollaisiin seikkoihin nähden — lihooko vai pysyykö hoikkana — on turhaa pyristellä kohtaloaan vastaan, sanoi Anna. — Ennen sain aina Summersidestä palatessani kuulla: "Kas vain, Anna kulta, sinä olet yhä vielä samanlainen kuikelo kuin ennenkin." Sinä valitset sanasi oivallisesti, — "kuikelo" kuuluu pahalta, mutta "pitkä ja solakka" soinnahtaa aivan toisenmoiselta. — Janen äiti puhui sinun kapioistasi. Hän myöntää, että ne ovat melkein yhtä kauniit kuin Janen, vaikka Jane, kuten hän sanoo, meni naimisiin miljoonamiehen kanssa, ja sinä saat mieheksesi köyhän nuoren lääkärin, jolla on tyhjä odotushuone.
Anna nauroi.
— Pukuni ovat aika hauskat. Minä pidän kauneista vaatteista. Muistan niin hyvin ensimmäisen kauniin puvun, jonka elämässäni sain, — tuon sammalenvihreän villapuvun, joka oli koristettu samanvärisillä silkkiruusukkeilla ja jonka Matthew lahjoitti minulle koulujuhlaan. Kaikki mitä sitä ennen olin saanut, oli niin rumaa. Oli kuin tuona iltana olisin joutunut aivan uuteen maailmaan.
— Sinä samana iltanahan Gilbert lausui runon "Reinin linna" ja katsoi sinuun, lausuessaan sanat: "Viel' tyttö toinen on, ei läheinen kuin sisko…" Ja sinä suutuit niin kovin, kun hän pisti povitaskuunsa vaaleanpunaisen silkkipaperiruusun, joka sinulta oli pudonnut keijukaiskuningatarkuvaelmassa. Etpä tainnut silloin aavistaa, että vielä menisit hänen kanssaan naimisiin.
— Se oli kai sallimuksen määräys, naurahti Anna heidän laskeutuessaan yhdessä portaita alas.
Vihervaarassa vallitsi suurempi hälinä ja jännitys kuin koskaan koko talon olemassaolon aikana. Yksin Marillakin oli niin hermostunut, ettei hän pystynyt sitä salaamaan, — ja siinäkin seikassa oli jo ihmettä kerrakseen.
— Tässä talossa ei ole vielä koskaan ennen vietetty häitä, sanoi hän kuin puolustukseksensa hyvälle ystävällensä rouva Rakel Lyndelle. — Lapsena ollessani kuulin erään vanhan papin sanovan, ettei mikään talo ole oikea koti ennenkuin sen on siksi pyhittänyt lapsensyntymä, häät ja kuolintapaus. Kuolintapauksia on täällä sattunut — isäni ja äitini kuolivat täällä ja samaten Matthew — ja lapsikin on täällä meidän asuinaikanamme kerran tullut maailmaan. Kauan sitten, juuri tänne muutettuamme, oli meillä jonkun aikaa nainut renki, ja hänen vaimonsa sai täällä lapsen. Mutta häitä ei täällä ole vielä vietetty. On niin omituista ajatella, että Anna nyt menee naimisiin. Hän tuntuu minusta tavallaan samalta pieneltä tytöltä, jonka Matthew toi mukanansa tänne muuanna iltana täsmälleen neljätoista vuotta sitten. Minun on niin vaikea käsittää, että hän nyt on täysikasvuinen ihminen. En koskaan unohda, miltä minusta tuntui, kun Matthew ajoi pihaan, tytöntyllerö rattaillaan… Kuinkahan lienee käynyt sen poikasen, joka olisi tullut meille, jollei tuota erehdystä olisi tapahtunut. Millaiseksi lienee hänen kohtalonsa muodostunut?
— Niin, tuo erehdys oli sentään hyväksi, sanoi rouva Rakel Lynde. — Totta puhuen oli kyllä aika, jolloin minä olin toista mieltä, — muistanet kaiketi tuon illan, jolloin tulin ensi kerran Annaa katsomaan ja tuo tenava käyttäytyi minua kohtaan niin perin sopimattomasti?… Sellaista on tosiaankin vaikea sulattaa.
Rakel rouva huokasi, mutta kävi pian jälleen pirteälle mielelle. Kun häät olivat tulossa, oli hän valmis unohtamaan kaikki kärsimänsä vääryydet.
— Aion antaa Annalle kaksi virkattua koristepeitettäni, sanoi hän. — Toisen tupakanlehtimallisen, ja toisen, jossa on omenakukkia ja kiemurtelevia köynnöksiä. Hän sanoi, että sellaiset alkavat jälleen tulla muotiin. Niin, muodit vaihtelevat, niistä minä vähät välitän, mutta se on varmaa, ettei vierashuonevuoteisiin voi saada kauniimpaa koristepeitettä kuin on siisti valkoinen taiteellisesti virkattu peite pumpularipsuineen. Minun täytyy panna ne hiukan valkenemaan. Kirnumaidon ja Jumalan kirkkaan päivänpaisteen avulla se käy oivallisesti. Ne ovat aina Thomaan kuolemasta saakka olleet neulottuina palttinapusseihin ja ne ovat tietenkin kellastuneet aivan kauheasti. Mutta onhan tässä vielä kuukausi aikaa.
— Kuukausi vain! Marilla huokasi ja sanoi sitten ylvästellen:
— Minä annan Annalle kaikki nuo kutomani räsymatot, jotka minulla on ullakon konttorissa. En olisi ikänä uskonut, että hän niistä välittäisi, — nehän ovat niin vanhanaikaisia, ja nykyisin kaikki tahtovat tehtaissa kudottuja juutemattoja. Mutta hän pyysi niitä minulta — sanoi panevansa ne lattioilleen mieluummin kuin mitään muuta. Niin, siistejähän ne ovatkin. Leikkasin niihin kaikkein kauneimmat räsyt ja joukossa oli paljon silkkisiäkin, ja raidat onnistuivat aika hyvin. Tuo työ on ollut minulle kuin hauskana seurana nämä viime talvet. Ja luumuhilloa minä keitän hänelle niin paljon, että hänen ruokahuoneensa hyllyt ovat täynnä koko vuoden. Omituista sentään, — nämä siniluumuiset puut eivät ole edes kukkineetkaan kolmeen vuoteen, ja tuumiskelin jo hiukan antaa kaataa ne. Mutta nyt keväällä ne olivat kuin kukkavihkot, valkoisia kukkia täynnänsä, ja sellaista luumusatoa ei täällä Vihervaarassa minun muistinaikanani ole ollut.
— Niin, on tosiaankin varsin hauskaa ajatella, että Annasta ja Gilbertistä nyt sittenkin tulee pari. Sitä juuri olen aina rukoillut, sanoi Rakel rouva sellaisella äänensävyllä, kuin olisi hänen rukouksillansa aina aivan erityinen teho. — Olipa vallan erinomaista, ettei tuon kingsportilaisen vintiön onnistunut saada Annan päätä sekaisin. Rikashan hän kyllä oli, se oli ilmeistä, ja Gilbert on köyhä — tai ainakin hän alkaa uransa tyhjin käsin — mutta hän on edes syntynyt ja kasvanut täällä omalla saarellamme.
— Ja on Gilbert Blythe, sanoi Marilla rauhallisen tyytyväisesti.
Mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla pukenut sanoihin tuota ajatusta, jonka Gilbertin näkeminen aina tämän lapsuudenajoista saakka oli herättänyt hänen mielessänsä, — nimittäin että jos silloin entisaikoina hänen oma ylpeytensä ja heltymättömyytensä ei olisi ollut esteenä, olisi Gilbert voinut olla hänen poikansa. Marillasta tuntui, että Gilbertin avioliitto Annan kanssa jollakin ihmeellisellä tavalla sovitti tuon vanhan ristiriidan, ja katkeruus suli pois hänen sydämestänsä kuten lumi päivänpaisteessa.
Ja Anna itse oli niin onnellinen, että hänet valtasi pelästys. Niinhän väitetään, että jumalat kadehtivat kuolevaisilta liikaa onnea. Se ainakin on varmaa, että jotkut inhimilliset olennot sitä katselevat karsain silmin.
Kaksi tämäntapaista vierasta tuli eräänä harmaanpunertavana hämyhetkenä tekemään parastansa hillitäkseen Annan nuoruudenriemua ja hänen pilviähipovia toiveitansa. Nuo kaksi olivat tästä huolimatta varsin kunnianarvoisia ja oikeastaan hyväntahtoisiakin naisia, jotka eivät kantaneet mitään vihankaunaa Annalle, vaan päinvastoin olivat häneen vilpittömästi kiintyneet ja olisivat puolustaneet häntä mitä innokkaimmin, jos joku toinen olisi häntä parjannut. Mutta muutamille luonteille on johdonmukaisuus täysin vieras ominaisuus.
Rouva Inglis — syntyisin Jane Andrews, kuten sanomalehden ylhäisölle omistetussa uutisosastossa sanottiin — tuli vierailulle äitinsä ja rouva Jasper Bellin kanssa. Mutta Janen hyvää sydäntä eivät vuodet olleet muuttaneet, ja hänellä oli sitäpaitsi täysi syy olla tyytyväinen osaansa. Huolimatta siitä tosiseikasta — kuten rouva Rakel Lynde sanoisi — että hän oli naimisissa miljoonamiehen kanssa, oli hänen avioliittonsa onnellinen. Rikkaus ei ollut turmellut häntä. Hän oli yhä edelleen muinaisen neliapilan leppeä ja ystävällinen Jane, joka otti sydämellisesti osaa entisten koulutovereittensa onneen ja osoitti yhtäsuurta mielenkiintoa Annan kapioiden jokaiseen yksityiskohtaan nähden, kuin jos nuo varusteet olisivat voineet kilpailla hänen omien kahisevien silkkipukimiensa ja jalokivikoristeittensa kanssa. Henkistä lahjakkaisuutta ei Jane ollut saanut osaksensa, ja tuskinpa hän vielä koskaan elämässään oli sanonut mitään mieleenpainettavaa. Mutta hän ei myöskään sanonut koskaan mitään, joka olisi loukannut toisten tunteita, — mikä ansio ehkä kyllä oli hiukan kielteistä laatua, mutta silti monen muun veroinen.
— Ihme, että Gilbert kaikesta huolimatta pysyi sinulle uskollisena, sanoi rouva Harmon Andrews, ihmettelevä sävy äänessään. — Mutta Blytheillä on tapana pitää sanansa, kun kerran ovat antaneet lupauksensa. Kuinkas onkaan — sinähän olet nyt viidenkolmatta vuoden vanha, Anna? Minun tyttönä ollessani pidettiin viidenkolmatta vuoden ikää Kyöpelin alarinteenä. Mutta sinähän näytät vielä oikein nuorelta. Se etu punatukkaisilla on meidän toisten rinnalla. Ja kesakkosikaan eivät ole enää niin silmäänpistäviä kuin ennen.
— Punainen tukka on nykyisin hyvin muodikas, sanoi Anna koettaen hymyillä, vaikka hänen äänensä kajahtikin kylmähköltä. Elämä oli hänessä kehittänyt taipumusta leikillisyyteen, joka auttoi häntä monissa vastuksissa, mutta tukkaansa nähden oli hän yhä edelleen varsin arkatuntoinen.
— On, on kyllä, myönteli rouva Andrews. — Tuskinpa lienee olemassa mitään niin käsittämätöntä ja oikullista kuin muoti. Niin, Anna kulta, kapiosi ovat oikein sievät ja asemasi mukaiset, vai mitä sanot, Jane? Toivon, että tulet onnelliseksi — lausun nyt onnitteluni jo etukäteen. Pitkät kihlaukset eivät useinkaan ole hyväksi. Mutta eiväthän olosuhteenne ole jättäneet mitään valitsemisen varaa.
— Gilbert näyttää harvinaisen nuorelta ollaksensa lääkäri. Jumala tiesi, voiko hän herättää ihmisissä mitään luottamusta, lausui rouva Jasper Bell kuolonkolkolla äänellä.
Sitten hän puristi huulensa lujasti yhteen, kuin olisi lausumalla nuo sanat täyttänyt velvollisuutensa ja pelastanut sielunsa. Hän kuului siihen naislajiin, joilla aina on kähertämätön musta sulka hatussa ja niskassa joukko tukkalaitteesta erinneitä suortuvia.
Nuo pisteliäät huomautukset häiritsivät jossakin määrin iloista mielialaa, jonka vallassa Anna oli yrittänyt ryhtyä näyttelemään häiksi hankkimiansa kauniita esineitä, mutta ne eivät pystyneet samentamaan syviä onnenlähteitä, jotka pulppusivat hänen sydämessään. Kun Gilbert vihdoinkin saapui, olivat kunnon rouvien pienet neulanpistot jo aikoja unohduksissa. Kihlautuneet lähtivät nyt astelemaan kohden puron varrella kasvavia koivuja, jotka Annan tullessa Vihervaaraan olivat olleet hentoja vesoja vain, mutta nyt häämöittivät heille vastaan lempeästä iltahämärästä ja tähtivalosta muovaellun keijukaislinnan soleiden valkohohteisten pilareiden kaltaisina. Niiden suojassa keskustelivat Anna ja Gilbert nuorten rakastavaisten tapaan uudesta kodistansa ja elämästänsä siellä.
— Olen löytänyt meille pienen sopukan, Anna.
— Mitä sanotkaan! Mistä ihmeen paikasta? Toivottavasti et sentään keskeltä kylää. Se ei olisi erikoisesti minulle mieleen.
— Siitä ei ole pelkoa — kylässä ei ollut mitään saatavissa. Se on pieni valkoinen huvila lähellä merenrantaa, puolitiessä Glen S:t Maryn ja Neljän tuulen niemen välillä. Se on hiukan syrjässä, mutta mehän saamme puhelimen, joten se ei merkitse suuria. Paikka on viehättävä. Kuistilta voimme ihailla auringonlaskua, edessämme on aava siintävä ulappa satamineen. Hietasärkät eivät ole kovinkaan kaukana, — tyrskyt huuhtelevat niitä ja pirskottavat suolaräiskettä aina meille saakka.
— Mutta entä itse talo, Gilbert — meidän uusi kotimme? Millainen se on?
— Ei juuri iso, mutta tarpeeksi tilava meille. Alakertaan sisustamme muhkean arkihuoneen, jossa on avoin liesi, sekä hauskan ruokasalin, joka on rantaan päin, sekä pienemmän huoneen, joka tulee vastaanottohuoneekseni. Talo on kuutisenkymmentä vuotta vanha — vanhin koko seudulla. Mutta se on säilynyt varsin hyvässä kunnossa, ja kymmenen vuotta sitten toimitettiin siellä perinpohjainen korjaus, — katto katettiin uudelleen, huoneisiin pantiin uudet lattiat ja talo maalattiin sisältä ja ulkoa. Se oli alun pitäin erityisen huolellisesti rakennettu. Siihen näyttää liittyvän jokin romanttinen tarina — se rakennettiin jostakin erityisestä syystä — mutta vuokraaja ei tuntenut tuota asiaa sen tarkemmin. Hän sanoi, että kapteeni Jim oli ainoa, joka vielä muisti nuo vanhat tapahtumat.
— Kuka on kapteeni Jim?
— Hän on vanha merikarhu, joka hoitaa Neljän tuulen niemen majakkaa. Tuo valo sinua varmasti miellyttää, Anna. Se on vilkkumajakka ja se tuikkaa komean tähden tavoin sumusta ja yön pimeästä. Voimme nähdä sen arkihuoneemme akkunasta ja kuistiltamme.
— Kuka tuon talon omistaa?
— Se on Glen S:t Maryn seurakunnan omaisuutta, ja minä vuokraan sen kirkon isännöitsijältä. Mutta aivan viime aikoihin saakka on sen omistanut muuan hyvin vanha nainen, neiti Elizabeth Russell. Hän kuoli keväällä, ja kun hänellä ei ollut mitään läheisiä sukulaisia, jätti hän tuon pienen kiinteimistönsä perinnöksi seurakunnalle. Hänen huonekalunsa ovat siellä vielä jäljellä, ja minä ostin suurimman osan niistä — hintaa sinäkin tulet pitämään varsin huokeana, sillä ne olivat niin vanhanaikaisia, ettei kirkon isännöitsijä ollut toivonutkaan saavansa niitä myydyiksi. S:t Maryn asukkaat pitävät enemmän plyyshihuonekaluista ja peililasilla ja sorvatuilla palloilla koristetuista astiakaapeista. Mutta neiti Russellin huonekalut ovat oivallista tekoa ja hyvässä kunnossa, ja minä olen varma siitä, että sinä tulet niistä pitämään.
— Niin minäkin luulen, sanoi Anna, nyökäten miettiväisesti. — Mutta, Gilbert, ihminen ei elä pelkistä huonekaluista. Et ole maininnut sanaakaan eräästä varsin tärkeästä asiasta. Kasvaako talon ympärillä ollenkaan puita?
— Oi sinä pikku metsänneito — aivan riittämään asti. Talon takana on oikea kuusimetsikkö, pääovelle johtavaa ajotietä reunustaa kaksinkertaiset poppelirivit, ja valkorunkoiset koivut muodostavat piirin viehättävän puutarhan ympärille. Portti on kahden hongan välillä. Saranat ovat kiinnitetyt toiseen ja säpin sinkilä toiseen. Honkien oksat muodostavat holvikaaren tulijan pään yläpuolelle.
— Oi, kuinka olen iloinen! Kuinka kauniilta tuo kaikki kuuluu! En voisi asua paikalla, missä ei olisi puita — minussa kuihtuisi ja menehtyisi jotakin elämisen arvoista. Niin, kuultuani tuon kaiken en enää rohjenne kysyä, onko siellä missään lähellä puroa?…Olisi kaiketi liikaa sitä enää vaatia.
— Armaani, siellä on puro, ja se viiltää suorastaan puutarhastamme yhden nurkkauksen pois.
— Niinkö, sanoi Anna, vetäen tyydytyksen vallassa syvään henkeä, — siinä tapauksessahan tuo löytämäsi talo on minun oma ilmetty haavemajaseni!
— Oletko jo miettinyt, ketkä kaikki on kutsuttava häihin, Anna? kysyi rouva Rakel Lynde, joka päärmäsi ruokaliinoja pikajunanvauhdilla. — Varmaankin sinun jo täytyy lähettää kortit, vaikka kaikki käykin mahdollisimman yksinkertaisesti.
— Minä en välitä liioista vieraista, sanoi Anna. — Ainoastaan ne,joista pidämme eniten, saavat tulla katsomaan, kun meidät vihitään.Siis kutsumme Gilbertin läheisimmät sukulaiset, pastori ja rouvaAllanin ja setä Harrisonin rouvineen.
— Muistan vielä varsin hyvin sen ajan, jolloin sinä et suinkaan olisi lukenut herra Harrisonia lähimpiin ystäviisi kuuluvaksi, sanoi Marilla.
— Niin tosiaankin — hi hi — ensi kertaa kohdatessamme ei hän minusta tuntunut erityisen viehättävältä, myönsi Anna. — Mutta lähemmin tutustuessamme hän esiintyi paljoa enemmän eduksensa, ja rouva Harrison on suunnattoman herttainen ihminen. — Neiti Lavendelin tietysti myöskin kutsumme sekä Paulin.
— Ovatko he päättäneet tänä kesänä käydä saarellamme? Luulin heidän matkustavan Eurooppaan.
— He luopuivat siitä tuumasta kuullessaan minun aikovan mennä naimisiin. Sain tänään kirjeen Paulilta. Hän sanoo, että minun häihini hänen täytyy tulla, — Eurooppa saa huolehtia itsestänsä parhaansa mukaan.
— Tuo pojannaskali on aina jumaloinut sinua, Anna, sanoi rouva Lynde.
— Pojannaskali on nyt yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, täti Rakel.
— Siunatkoon, kuinka aika sentään rientää! sanoi Rakel rouva, puraisten säikeen poikki.
— Charlotta Neljäs liittyy kenties heidän seuraansa. Hän lähetti Paulin kautta tervehdyksen, että hän tulee, jos saa miehensä suostumuksen. Olisipa hauska tietää, vieläkö hän koristaa tukkaansa sinisillä jättiläisruusukkeilla… Minusta olisi tosiaankin varsin hauskaa saada Charlotta tänne — mehän olemme jo kerran ennen yhdessä olleet häissä… Heitä odotetaan ensi viikolla Kaikurantaan. Sittenhän meidän on vielä kutsuttava Phil ja hänen papinpätkänsä…
— Varo toki puhumasta hengen miehestä noin epäkunnioittavaan tapaan,Anna! sanoi Rakel rouva nuhtelevasti.
— Hänen omalla rouvallansa on tapana sanoa, että hän taputtaa pientä lihavaa herttaista papinpätkäänsä…
— Eikö hän sitten ollenkaan tunne kunnioitusta tämän pyhää virkaa kohtaan?… Hyi, minä en pidä tuollaisesta kevytmielisyydestä, jatkoi rouva Lynde.
— Minä olen kuullut täti Rakelin itsensä antavan pappismiehille ympäri korvia, kiusoitteli Anna.
— Voihan kirkon miestä arvostella kaikessa ystävyydessä — se ei ole hänelle haitaksi. Mutta et koskaan ole kuullut minun nimittelevän ketään sanan julistajaa liikanimillä, olipa hän nyt kirkkoherra tai pelkkä vaatimaton apupappi.
— Sitten täytynee kaiketi minunkin varoa sitä tekemästä, sanoi Anna nauraa myhähdellen. — No niin, lisäksi tulee sitten vielä Diana ja hänen Fredinsä ja pikkaraisen pieni Fred ja Pikku-Anna Cordelia — ja Jane Andrews. Varsin kernaasti olisin myöskin halunnut saada tänne kiltin opettajattareni neiti Staceyn ja täti Jamesinan ja Priscillan sekä Stellan — mehän vietimme niin monet hauskat hetket yhdessä Karoliinan majassa! Mutta Stella on Vancouverilla ja Pris Japanissa ja neiti Stacey on Kaliforniassa naimisissa ja täti Jamesina on matkustanut Intiaan — niin pahoin kuin hän pelkääkin käärmeitä — tytärtänsä tervehtimään. Ihme sentään, kuinka ihmiset hajaantuvat yli koko maapallon!
— Se ei ikinä ole ollut meidän Herramme tarkoitus, sen minä sanon, vakuutti Rakel rouva järkkymättömällä vakaumuksella. — Minun nuorena ollessani ihmiset kasvoivat ja ylenivät ja menivät naimisiin siellä, missä olivat syntyneet, ja asettuivat sitten asumaan sinne tai ainakin jonnekin aivan lähelle. Jumalan kiitos, että sinä ainakin jäät tälle saarelle, Anna. Olin niin peloissani, että Gilbert valmistuttuaan lääkäriksi kuljettaisi sinut täältä jonnekin maitten ja merten taa.
— Jos kaikki jäisivät sinne, missä ovat syntyneet, tulisi pian tilanahtaus, täti Rakel.
— En aio suinkaan ryhtyä väittelyyn kanssasi, Anna, minähän en valitettavasti ole saanut akateemista sivistystä… No, mihin aikaan päivästä tapahtuu vihkiminen?
— Kello kaksitoista päivällä, niin olemme ajatelleet. Kenties lukuunottaen akateemisen neljänneksen, koska täti mainitsi sen sanan… Silloin ehdimme iltajunalla Glen S:t Maryyn.
— Ja tuo! juhlallinen toimitus tapahtuu vierashuoneessa?
— Ei millään muotoa — ellei vain sattuisi satamaan. Meidät vihitään puutarhassa, puiden latvojen ja sinisen taivaan alla ja keskellä päivänpaistetta. Tiedätkö, kuinka järjestäisin vihkimisen, jos voisin menetellä aivan oman mieleni mukaan? Se tapahtuisi päivänkoitteessa — kesäkuun aamuna, auringon noustessa kaikessa ihanuudessaan ja ruusujen kukkiessa. Ja minä hiipisin hiljaa puutarhaan kohtaamaan Gilbertiä, ja me menisimme käsi kädessä kauas pyökkimetsään — ja siellä, vihreässä lehtiholvissa, meidät vihittäisiin, kuin muhkeassa tuomiokirkossa.
Marilla päästi suuttuneen äännähdyksen, ja rouva Lynde näytti loukkaantuneelta.
— Sinulla on aina ollut sellaisia pilviähipovia päähänpistoja, Anna. Jumala tiesi, tokko sellaista vihkimistä edes voitaisiin katsoa lailliseksikaan. Sillätavoin menettelevät kenties villit, jotka eivät ole saaneet oppia parempaa, mutta sivistyskansat noudattavat yleisiä tapoja. Ja ajatteles, kuinka ihmiset sinua siitä parjaisivat!
— Niin, siinäpä se! sanoi Anna. — Ajatelkaa, kuinka paljon hauskaa elämässä saisi nauttia, ellei tuo "parjaaminen" aina olisi uhkaamassa.
— Annalla on aina ollut romanttisia päähänpistoja, senhän hyvin tiedät, sanoi Marilla sovitellen.
— Niistä päähänpistoista avioliitto kyllä hänet parantaa, vastasiRakel rouva rauhoittavasti.
Anna nauroi ja pujahti huomaamatta Rakastavaisten polulle, mistä Gilbert hänet löysi. Kumpikaan heistä ei näyttänyt pelkäävän tai toivovan, että heidän tuleva avioliittonsa karkoittaisi kaiken romantiikan heidän elämästänsä.
Kaikurannan perhe tuli seuraavalla viikolla ensivierailulleen, ja koko Vihervaara raikahteli jälleennäkemisen riemusta. Neiti Lavendel ei ollut sanottavasti muuttunut niinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet hänen käynnistänsä saarella, mutta Paulin nähdessään joutui Anna hämmästyksiinsä. Voiko tuo komea kolme kyynärää täyttävä nuorukainen olla pieni hento suurisilmäinen poika, joka mieluimmiten seurusteli Luotoihmisten, Merimieskaksosten ja Kultaisen rotkonaisen kanssa? — Sehän oli aivan uskomatonta.
— Katsoessani sinuun, Paul, tunnen olevani vanha, sanoi Anna. —Minun täytyy myöskin tunnustaa, että sinä olet isompi.
— Tuollainen opettajaneiti kuin sinä ei tule koskaan vanhaksi, sanoi Paul. — Et sinä eikä neiti Lavendel. En voi myöskään ikinä nimittää sinua rouvaksi — minuun nähden pysyt aina opettajaneitinä, joka on opettanut minulle kaiken hyvän, mitä tiedän. Minulla on muutoin sinulle hiukan näytettävää.
Tuo "hiukka" oli muistiinpanokirja täynnä runoja. Paul oli pukenut runomuotoon muutamat kauneimmista haaveistansa, ja sanomalehtien toimittajat eivät olleetkaan osoittautuneet niin taipumattomiksi kuin heidän väliin väitetään olevan. Paulin runot herättivät Annan mielessä todellista ihastusta. Ne henkivät ylevää, vienoa tunteellisuutta, suoden runsaita lupauksia tulevaisuuteen nähden.
— Sinä tulet vielä saavuttamaan kuuluisuutta, Paul. Minulla oli aina haaveena saada edes yksi ainoa kuuluisa oppilas. Hänestä piti tulla korkeakoulun rehtori, — mutta suuri runoilija on vielä parempi. Jonakin päivänä minä vielä voin kerskua sillä, että olen lyönyt kuuluisaa Paul Irvingiä näpeille. Mutta kuinkas onkaan — minä en taitanut koskaan tulla sitä tehneeksi, vai kuinka, Paul? Minkä oivan tilaisuuden olenkaan auttamattomasti päästänyt käsistäni!
— Sinä voit itse vielä tulla kuuluisaksi, opettajaneiti. Olen nähnyt varsin paljon tuotteita, jotka kolmena viime vuotena ovat lähteneet kynästäsi.
— Valitettavasti tunnen varsin hyvin kykyni rajoituksen. Voin kyllä päästää mielikuvitukseni valloilleen ja kirjoittaa aika sieviä pikku kyhäelmiä, jotka miellyttävät lapsia ja joista lehtien toimittajat lähettävät minulle tervetulleita postiosoituksia. Mutta mitään suurta en pysty saamaan kokoon. Ainoa keino, millä voisin saavuttaa kuolemattomuuden täällä maan päällä, on että sinä omistaisit minulle muistelmissasi jonkun sanan.
Charlotta Neljäs oli luopunut mahtavista sinisistä ruusukkeistaan, mutta kesakot olivat yhtä lukuisat kuin ennenkin.
— En ikinä olisi uskonut, että minun voisi käydä niin, että menisin naimisiin yankeen kanssa, neiti Shirley, sanoi hän. — Mutta kukaan ei tiedä tulevia vaiheitansa, ja sitäpaitsi ei mieheni taida mitään sille, että on yankee, se on hänessä synnynnäistä.
— Ja sinähän olet itsekin nyt muuttunut yankeeksi, Charlotta, kun kerran olet mennyt naimisiin yankeen kanssa.
— Älkäähän toki, neiti Shirley, — siksi en tule, vaikka menisin kymmenesti naimisiin yankeen kanssa. Mutta hän on kiltti kunnon mies, ja minä mietin mielessäni, ettei minun käynyt liiaksi valikoiminen — ken tiesi, vaikka lopuksi olisin jäänyt ilman. Tom ei juo, eikä hän myöskään murise, vaikka panen hänet tornittamaan kaikenmoisia askareita, niin että oikeastaan minä itse asiassa olen varsin tyytyväinen olooni. Ja nyt neitikin on niissä puuhissa. Niinpä niin… Minä olen aina ajatellut, että olisi kovin mukavaa olla naimisissa tohtorin kanssa. Ei hätää mitään, vaikka lapset sattuisivatkin saamaan ripulin tai hinkuyskän! Tom on vain putkenlaskija, mutta hän on niin kiltti ja hyvä. Kun sanoin hänelle: "Tom, saanko matkustaa neiti Shirleyn häihin? Aion kyllä lähteä, sanoitpa niin taikka näin, mutta minusta olisi hauskempi saada sinulta lupa", — silloin hän sanoi: "Mene vain, Lotta kulta, jossinullaon hauska, niin onminullakin." Onhan hän aika kiltti ukko, kun puhuu noin, vai mitä neiti sanoo?
Philippa ja hänen arvoisa pastorinsa saapuivat Vihervaaraan häitten edellisenä päivänä. Jälleennäkeminen saattoi Annan ja Philippan myrskyisän riemun valtaan, joka vähitellen hiljeni kodikkaan tuttavalliseksi jutteluksi — kaikesta, mitä oli tapahtunut tai oli tapahtumaisillaan.
— Anna, sinulla on yhä vieläkin täydelleen kuningattaren ryhti ja eleet. Minä olen laihtunut niin kauheasti pikkulasten synnyttyä. En ole enää puoleksikaan niin hyvännäköinen kuin ennen, mutta herttainen papinpätkäni pitää minusta siitä huolimatta. Kuinka olenkaan ihastuksissani siitä, että sinä hyväksi lopuksi kumminkin menet naimisiin Gilbertin kanssa! Roy Gardner ei olisi ollenkaan sopinut sinulle — sen käsitän nyt varsin hyvin, vaikka silloin, kun tuo kaikki tapahtui, tunsin suuresti pettyneeni sinun suhteesi. Ja kyllä minun täytyy sittenkin sanoa, että sinä kohtelit Roy-parkaa aika pahoin.
— Hänhän kuuluu jo sentään voittaneen surunsa, hymyili Anna.
— Olet oikeassa. Hänellä on miellyttävä rouva, joka ihailee häntä. Silloin kyllä kaikki käy hyvin. Niin sanoo sekä Joeni että Raamattu, ja ne tietävät kyllä kumpikin, mitä puhuvat.
— Ovatko Alec ja Alonzo jo naimisissa?
— Alec on kyllä, mutta ei Alonzo. Kuinka tuo hauska aika jälleen kuvastuu elävästi mieleeni sinun kanssasi jutellessa, Anna! Ajatteles, kuinka meillä sentään oli äärettömän hauskaa!
— Oletko äskettäin käynyt Karoliinan majalla?
— Olen kyllä, käyn siellä varsin usein. Neiti Karoliina ja neitiMaria istuvat kuten ennenkin avoimen lieden ääressä sukkaa kutoen.Olipa hyvä, että puhe johtui heihin, — minullahan on sinullehäälahja heiltä, Anna. Arvaapa, mikä se on!
— Siihen en pysty. Kuinka he tiesivät minun aikovan mennä naimisiin?
— Minä kerroin heille. Kävin siellä viime viikolla. Asia tuntui heistä perin mielenkiintoiselta. Kaksi päivää sitten kirjoitti neiti Karoliina minulle pienen lipun, pyytäen minua käymään heillä. Hän kysyi sitten, ottaisinko tuodakseni lahjan sinulle. Mitä tahtoisit kaikkein kernaimmiten muistoksi Karoliinan majasta, Anna?
— Eihän liene mahdollista, että tarkoittaisit neiti Karoliinan lähettäneen minulle nuo molemmat posliinikoirat?
— Pilkulleen! Ne ovat molemmat matka-arkussani. Ja minulla on myöskin kirje sinulle. Odota hiukan, niin juoksen noutamaan sen.
"Rakas neiti Shirley", kirjoitti neiti Karoliina. "Maria ja minä olemme suurella mielenkiinnolla vastaanottaneet tiedon Teidän aiotusta avioliitostanne. Me lähetämme Teille sydämellisimmät onnentoivotuksemme. Maria ja minä emme ole itse menneet naimisiin, mutta meillä ei ole mitään vastaan, jos muut tekevät sen. Nyt lähetämme me Teille posliinikoiramme. Aikomukseni oli jättää ne Teille perinnöksi, siksi että Te vilpittömästi olitte niihin kiintynyt. Mutta Maria ja minä toivomme Jumalan avulla saavamme elää vielä kauan, ja siksi minä olen päättänyt antaa Teille koirat Teidän vielä nuorena ollessanne. Arvelen Teidän kyllä vielä muistavan, että Gog katsoo oikealle ja Magog vasemmalle."
— Kuvittele noiden molempien herttaisten koirien istuvan valkean ääressä minun haavemajassani, sanoi Anna haltioissaan. — En ikinä olisi aavistanut sellaisen onnen tulevan osakseni!
Sinä iltana puuhailivat Vihervaarassa monet toimeliaat kädet, valmistellen huomispäivän merkkitapahtumaa, mutta hämärän tultua pujahti Anna kenenkään huomaamatta pois. Hän aikoi tehdä pienen toivioretken tyttöaikansa viime päivänä, ja sille retkelle hän ei halunnut ketään seuralaista. Hän meni Matthew'n haudalle, Avonlean pienelle, poppelien varjostamalle kirkkotarhalle, ja siellä hän omisti hiljaisen hartaushetken vanhoille muistoille ja rakkaille vainajille.
— Kuinka iloinen Matthew olisikaan huomenna, jos hän vielä olisi keskuudessamme, kuiskasi hän. — Mutta minä luulen, että hän tietää kaikki ja iloitsee — jossakin muualla. Olen lukenut jostakin, että vainajamme eivät ole todella kuolleita, ennenkuin me olemme heidät unohtaneet. Minuun nähden ei Matthew tule koskaan olemaan kuollut, sillä en voi unohtaa häntä koskaan.
Anna laski hänen hautakummullensa kukat, jotka hän oli tuonut mukanansa, ja lähti sitten kulkemaan hitaasti loivaa rinnettä alas. Oli ihana ilta, täynnä valon ja varjojen vaihtelua. Läntinen taivas oli osaksi peittynyt kevyihin pilvenhattaroihin, joiden väri vaihteli purppuranpunasta merivahankeltaiseen, ja niiden välitse häämötti sopusuhtaisin värivivahduksin vilpoisa omenanvihreä tausta. Alhaalla kimmelsi meri, auringonlaskua kuvastaen, ja tuulenhenkäysten mukana tuli helakanvihreiden levävallien ja hietasärkkien reunustamasta rannasta vuoroin vahvenevaa, vuoroin heikkenevää aallonkohinaa. Maaseudun tyynen hiljaisuuden ympäröiminä kuvastuivat nyt Annalle kaikki nuo ympäristön metsäiset harjut, kummut ja kedot, jotka olivat hänelle niin rakkaita vanhoja tuttavia.
— Kaikki toistuu tässä maailmassa, sanoi Gilbert, joka tuli ulos ja liittyi häneen, Annan kulkiessa hänen veräjänsä ohitse. — Muistatko, kun ensi kerran kuljimme tätä rinnettä alas? Se oli muutoin ensimmäinen kävelyretki, jonka teimme kahdenkesken.
— Minä tulin hämärissä Matthew'n haudalta — aivan kuten nytkin — ja sinä tulit kotisi veräjästä. Ja minä nielaisin ylpeyteni, jota vuosimääriä olin povessani säästänyt ja säilyttänyt, ja antauduin puheisiin kanssasi.
— Ja minun poveni vavahti ilosta, sanoi Gilbert. — Kun sinä iltana erosin sinusta sinun veräjälläsi ja sitten kuljin kotiin, tuntui minusta elämäni alkaneen uudelleen. Olihan Anna antanut minulle anteeksi.
— Itselläsi sinulla oli eniten anteeksiannettavaa… Minä olin ilkeä ja kiittämätön pieni marakatti — ja kumminkin sinä olit pelastanut henkeni, kun minä lummeneitona olin kiivennyt vihreälle, niljakalle sillanpylväälle. Oi, mikä kammottava hetki se oli… Ja sitten sinä tulit soutaen sillan alitse Harmon Andrewsin ruuhessa. Mutta et voi kuvitellakaan, kuinka tuo kiitollisuudenvelka minua vaivasi! Minä en ole ansainnut niin paljon onnea, kuin nyt olen saanut osakseni.
Gilbert nauroi ja puristi kiinteämmin tuota pehmeätä pientä kättä, jossa hänen sormuksensa kimmelsi. Annan kihlasormusta koristi sen ympäri ulottuva helmirivi, timanttikoristeista hän ei ollut tahtonut.
— Timanteista en ole välittänyt senjälkeen kun minulle selveni, etteivät ne ole ihanan purppuravärisiä, kuten aina olin kuvitellut. Ne muistuttavat minua aina tuosta muinoisesta pettymyksestäni.
— Mutta helmien sanotaan merkitsevän kyyneliä, oli Gilbert vastustellut.
— Niitä minä en pelkää. Kyyneliä voi vuodattaa sekä ilosta että surusta. Onnellisimpina hetkinäni ovat silmäni aina olleet kyynelissä, — kuten silloin, kun Marilla sanoi minulle, että saisin jäädä Vihervaaraan, taikka silloin, kun Matthew antoi minulle ensimmäisen kauniin puvun, minkä koskaan olin omistanut, ja silloin, kun kuulin, että kovassa kuumeessasi oli tapahtunut käänne ja että pahin vaara oli ohitse. Anna minulle siis kihlasormus, jossa on helmiä, Gilbert, ja minä otan kernaasti kantaakseni ne surutkin, jotka elämällä voi olla minulle varattuina.
Mutta tänä iltana ajattelivat nuo nuoret, jotka olivat toisiinsa niin hartaasti kiintyneet, ainoastaan iloa eikä surua. Olihan seuraava päivä heidän hääpäivänsä, ja haaveksittu koti odotti heitä terhenisen, vienon purppurahohteisen Neljän tuulen niemen nenässä.
Herätessään hääpäivänsä aamuna Anna näki päivänpaisteen virtaavan sisään tuon pienen päätyhuoneen akkunasta ja syyskuun tuulahdusten liehuttelevan ohuita akkunaverhoja.
— Kuinka hauskaa, että aurinko tahtoo olla kiltti ja paistaa minulle! oli hänen ensi ajatuksensa.
Hän muisteli ensi aamua, jolloin hän oli herännyt tässä samassa ullakkokamarissa, auringon siivilöidessä valoaan sisään vanhan Lumikuningattaren tiheäkukkaisen latvuksen lomitse. Onnea ei hän ollut tuona hetkenä liioin tuntenut, sillä herääminen toi mukanaan muiston edellisen illan suuresta pettymyksestä. Mutta sittemmin oli tuo pieni huone käynyt hänelle rakkaaksi ja mieluisaksi noina onnen vuosina, jolloin hän lapsena oli siellä luonut itselleen oman iloisenraikkaan haavemaailmansa ja neitosena antaunut houkuttelevien tulevaisuudenkuvien lumoihin. Vanhan ystävän tavoin oli se ottanut hänet hellästi huomaansa, kun hän pitkän poissaolon jälkeen taasen palasi sinne. Sen akkunajakkaralle oli hän polvistunut tuona polttavan tuskan yönä, jolloin hän luuli Gilbertin olevan kuolemaisillansa, ja tuon saman akkunan ääressä oli hän istunut, ennen aavistamattoman onnentunteen vallassa, iltana, jolloin hän oli Gilbertille antanut uskollisuudenlupauksensa. Monet yönhetket hän oli siellä viettänyt valveilla, milloin ilon, milloin surun vallassa, ja tänään oli hänen jätettävä se ainaiseksi. Nyt ei se enää ollut oleva hänen omaisuuttansa, viidentoistavuotias Dora oli perivä sen häneltä hänen muutettuansa. Eihän Anna toivonutkaan, että olisi toisin — tuo pieni huone oli pyhitetty nuoruudelle ja tyttövuosille — tuolle ajanjaksolle, joka oli päättyvä tänään hänen seuratessaan sulhastansa yhteiseen uuteen kotiin.
Sinä aamupäivänä vallitsi Vihervaarassa touhu ja kiire ja riemu. Diana tuli hyvissä ajoin, Fred-poikanen ja Pikku-Anna Cordelia mukanansa, auttaaksensa tarpeen mukaan. Davy ja Dora, Vihervaaran kaksoset, ottivat heti pienokaisia kädestä ja livahtivat heidän mukanansa puutarhaan.
— Varokaa vain, ettei Pikku-Anna turmele hienoa pukuansa! huusiDiana heidän jälkeensä.
— Sitä sinun ei tarvitse pelätä, kun hän on Doran hoteissa, sanoi Marilla. — Se tyttö on huolellisempi ja ymmärtäväisempi kuin monet äidit, joita olen nähnyt. Hän on todellakin omalla tavallaan ihailtava — aivan toista laatua kuin tuo hulivilineitonen, joka myöskin on ollut kasvattinani.
Marilla loi kanamajoneesin takaa hymyilevän katseen Annaan. Tuosta katseesta päättäen oli hulivili sentään ollut hänelle rakkaampi kuin kukaan muu.
— Kaksosten kehitys on tosiaankin käynyt erinomaisen ilahduttavaan suuntaan, sanoi rouva Lynde, ehdittyään vakuuttautua, että he jo olivat poissa kuuluvista. — Dora on niin avulias ja toimelias, ja Davysta tulee oikea reimapoika, jos kaikki käy hyvin. Mutta herrainen aika, millainen rasavilli hän ensi aikoina oli! Kärsivällisyyteni joutui silloin usein kovalle koetukselle.
— En eläessäni ole tuntenut sellaista levottomuutta kuin ensimmäisenä puolena vuotena hänen tänne tultuansa, sanoi Marilla. — Mutta kaikkeenhan sentään tottuu. Viime aikoina hän on alkanut kovasti harrastaa maanviljelystä, ja nyt hän tahtoo, että ensi vuodeksi uskoisin talon hoidon hänelle. Kenties se ei olisi niinkään tyhmää, sillä Dianan isä haluaisi päästä arennista, joten tuo asia kumminkin on järjestettävä uudelleen jollakin tavoin.
— Kylläpä saatkin, Anna kulta, ihanan sään hääpäiväksesi, sanoi Diana, piilottaen silkkisen komeutensa suunnattoman hihallisen esiliinan suojaan. — Sehän on kuin suorastaan tilattu.
— Kunpa vain onnesi tulisi kestävämmäksi kuin kaunis sää, huokasi rouva Lynde.
Hän toivoi sitä koko sydämestään ja uskoi myöskin niin käyvän, mutta hän pelkäsi liian julkisen menestymisenilon ehkä yllyttävän sallimusta muuttamaan menettelynsä. Hän luuli tekevänsä tytölle vain palveluksen hillitsemällä hänen ylitsevuotavaa riemuansa.
Mutta tuo tähtisilmä, solakka neitonen — Vihervaaran ensimmäinen morsian — säteili onnesta astellessaan ihanana syyskuun päivänä, lyönnilleen kahdeltatoista, vanhoja kotikutoisilla matoilla peitettyjä portaita alas, utuinen huntu päälaella hulmuavana, syli täynnä ruusuja. Gilbert, joka odotti häntä alhaalla eteisessä, kohotti ihaillen katseensa häneen. Vihdoinkin hän sai hänet omaksensa, tuon aran, kauan kaihoamansa Annan, jonka hän oli voittanut vuosia kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen. Nyt Anna lähestyi häntä hänen hellänä ja lempeänä morsiamenansa. Oliko hän tuollaisen morsiamen arvoinen? Voiko hän tehdä Annan niin onnelliseksi kuin toivoi? Jollei hän voisi vastata Annan odotuksia — jollei hän miehenä ja puolisona täyttäisi mittaa — kuinka silloin kävisikään?… Mutta silloin Anna ojensi hänelle kätensä, heidän katseensa yhtyivät ja kaikki epäilykset väistyivät iloisen varmuuden tieltä. He olivat luodut toisiansa varten — se oli epäämätöntä — mitä elämä sitten heille tarjoaisikin. Kummankin onni oli hyvässä tallessa toisen huostassa, ja kummankin mielen täytti rohkeus ja alttius.
Ympärillään rakkaat vanhat ystävät leppeinä, kasvot ilosta loistavina, vihittiin morsiuspari päivänpaisteessa tuossa vanhassa puutarhassa. Pastori Allan suoritti juhlatoimituksen, ja Priscillan lämminsydäminen Jonas piti, kuten rouva Lynde sittemmin sanoi, "kauneimman häärukouksen, minkä hän koskaan oli kuullut". Linnut eivät usein laula syyskuussa, mutta puutarhassa oli yksi ainoa väsymätön laulaja, joka hopeanheleällä äänellänsä viserteli syrjäisellä oksalla Annan ja Gilbertin lausuessa pyhät lupauksensa. Anna kuuli sen ja tunsi vienon ilonväreen povessansa, Gilbert kuuli sen myöskin ja ihmetteli, miksi eivät kaikki maailman lintuset liittyneet yhteen riemuitsevaksi kuoroksi, Paul kuuli sen ja sepitti myöhemmin runon, joka henki keväimen viehkeyttä, Charlotta Neljäs tarkkasi sitä, onnellisena varmasta tiedosta, että se merkitsi suurta menestystä rakkaalle neiti Shirleylle. Lintu lauloi, kunnes vihkimistoimitus oli lopussa, ja päätti sitten virtensä elämäniloa uhkuvaan, riemukkaasti helmeilevään crescendoon.
Ei koskaan tuo harmaa vanha talo suojaavine puutarhoineen ollut nähnyt niin iloista iltapäivää. Kaikki vanhat pilat ja kepposet, jotka ammoisista ajoista ovat kuuluneet häähuvitteluun, toistettiin nyt taas kerran ja vaikuttivat niin uusilta ja raikkailta ja lystikkäiltä, kuin olisivat ne olleet uuden uutukaisia keksintöjä. Juteltiin ja pidettiin hauskaa, ja kun Anna ja Gilbert, ehtiäksensä ajoissa Carmodyn junalle, lausuivat jäähyväiset ja lähtivät Paulin kyyditseminä matkaan, olivat kaksoset jo varanneet riisisuurimoita ja vanhoja kenkiä, joiden heittämisessä Charlotta Neljäs ja setä Harrison melkein veivät voiton kaikista. Marilla seisoi veräjällä, katsoen vaunujen jälkeen, kunnes ne katosivat näkyvistä tuon pitkän kujatien kultapiiskureunustuksen taa. Anna käännähti liehuttaakseen viime hyvästit. Hän oli poissa — Vihervaara ei ollut enää hänen kotinsa, ja Marillan kasvot näyttivät vanhoilta ja väsyneiltä, kun hän nyt palasi takaisin taloon, jonka Anna neljäntoista vuoden aikana, yksin poissaollessaankin, oli täyttänyt valolla ja elolla.
Mutta Diana pienokaisineen, Kaikurannan perhe ja pastori Allan rouvineen jäivät noiden kahden vanhan naisen luo, auttaaksensa heitä voittamaan ensi illan yksinäisyydentunteen. Sitten seurasi oikein hauska illallisateria, jolloin he istuen kaikki pöydän ympärillä juttelivat päivän merkkitapauksista. Ja heidän siinä vielä istuessaan, toisilleen seuraa pitäen, laskeutuivat Anna ja Gilbert junasta Glen S:t Maryn asemalla.
Tohtori David Blythe oli lähettänyt hevosensa rillarattaineen nuorta avioparia vastaan, ja keskenkasvuinen poika, joka oli ylvästellyt kuskinistuimella, livahti nyt tiehensä ymmärtäväinen virnistely huulillaan, jättäen tulijat nauttimaan huvista saada matkata kahden illan ihanuudessa.
Anna ei koskaan unohtanut viehättävää näköalaa, joka aukeni heille, kun he ehtivät kylän toisessa päässä olevalle mäelle. Tulevaa kotiansa hän ei tosin vielä voinut erottaa, mutta hän näki edessään Neljän tuulen sataman vaalean punan ja hopean hohteessa, suuren kiiltävän peilin kaltaisena. Kauempana häämötti satamansuu, kellanharmaa hietasärkkien muodostama töyrämä toisella puolen ja toisella korkea äkkijyrkkä punainen hietakivikallio, joka loi synkän varjon veteen. Hietasärkkien takana hohti meri haaveellisena, tyynenä ja mahtavana kuulakassa iltavalaistuksessa. Lahdenpohjukassa, missä hietasärkät yhtyivät sataman rantamatalikkoon, sijaitsi pieni kalastajakylä ranta-aittoineen ja varastohuoneineen, ja noiden pikku mökkien akkunat välkkyivät kodikkaan ystävällisesti mailleen menevän auringon kirkastamina. Suolaisen meriveden ja levien lemu täytti ilman, ja koko maisema oli kuin hienoon hopeaharsoon verhottu. Himmeästi hohtavin valkopurjein ajelehti pari alusta pitkin pimentoon vaipuvia honkametsän reunustamia rantoja. Lahden vastakkaiselta rannalta kuului pienen valkoisen kirkon tornista kellonsoittoa. Vienon haaveellisena väreili tuo ääni yli vetten, sulaen maininkien hiljaiseen solinaan. Satamansuun viereisellä kalliolla loistava kirkas kullankeltainen valopilkku kuvastui säteilevänä pohjoisen taivaan helmiäishohteeseen, sitten se himmeni hehkuvaksi pisteeksi, joka jälleen laajeni, kasvaen hitaasti, kuin empien, jälleen tuikkivaksi tähdeksi, merenkulkijoille oppaaksi ja lohduksi. Kaukana taivaanrannalla näkyi ohikulkevan aluksen muodostama koukeroinen harmaa savuviiru.
— Kuinka kaunista, oi, kuinka kaunista! kuiskasi Anna. — Minä tulen rakastamaan Neljää tuulta, Gilbert! Missä meidän talomme sijaitsee?
— Emme voi vielä nähdä sitä — koivuhaka, joka lahden rannasta laajenee maallepäin, on sen edessä. Sieltä on melkein kilometrin matka Glen S:t Maryyn, ja yhtä pitkälti on meiltä majakalle. Naapureita ei meillä ole monta, Anna. Aivan lähellä on vain yksi ainoa talo, enkä tiedä, kuka siinä asuu. Tuleekohan sinun ikävä minun matkoilla ollessani, niin että mielesi käy apeaksi?
— Ei suinkaan — tässä ihanassa ympäristössä ja iltailonani tuo tuikkava tähtönen. — Kuka asuu tässä talossa, Gilbert?
— En tiedä. Ei näytä juuri siltä, että siellä voisimme toivoa tapaavamme sukulaissieluja — vai mitä ajattelet?
Rakennus, josta he puhuivat, oli tilava ja suuri ja maalattu vihreällä värillä, niin räikeän silmäänpistävällä, että ympäröivä maisema sen rinnalla näytti haalistuneelta. Talon takana sijaitsi kasvitarha hedelmäpuineen, etualan peitti tasaiseksi leikattu ja huolellisesti siistitty ruohokenttä, mutta kaikki tyyni vaikutti omituisen autiolta ja epäkodikkaalta. Riihet, ladot, navetat, tallit — kaikki näytti täällä olevan erinomaisessa kunnossa, huolellisesti puhdistettua ja hoidettua.
— Ei tosiaankaan tunnu erityisen luultavalta, että henkilö, jolla on tuollainen väriaisti, voisi olla sukulaissielumme, sanoi Anna. — Ellei talo nimittäin ole saanut väriänsä jonkun erehdyksen johdosta, kuten Avonlean käräjätalo. Olen varma, ettei siellä ole ollenkaan lapsia. Minne katsookaan, on kaikki niin kiusallisen hyvässä järjestyksessä, että tuntee kylmänväreitä sieluun saakka.
He eivät olleet kohdanneet ainoatakaan ihmistä kostealla punaisella tiellä, joka seurasi rannan mutkia. Mutta juuri kun he tulivat koivuhakaan, jonka takana heidän kotinsa sijaitsi, huomasi Anna nuoren tytön, joka ajoi lumivalkoista hanhiparvea edellään tien oikealla puolen kohoavaa ruohopeitteistä rinnettä pitkin. Ylempänä kasvoi siellä täällä jokunen mahtava honka. Niiden runkojen välitse voi erottaa huojuvia laihoja, kullanhohtoisia, rantakauran koossapitämiä hietasärkkiä ja kaistaleita auringossa kimmeltävää, siintävää mertä. Tuo tyttö oli pitkä ja hänellä oli yllään vaaleansininen karttuunipuku. Hän asteli ryhdikkäänä, joustavin askelin. Hän tuli hanhinensa ulos rinteen juurella olevasta veräjästä, juuri kun Anna ja Gilbert ajoivat ohitse. Käsi veräjän säpillä hän tuijotti heihin herkeämättä, kasvoillaan ilme, jonka tuskin voi sanoa kuvastavan mielenkiintoa, mutta ei myöskään pelkkää uteliaisuutta. Silmänräpäyksen ajan tuntui Annasta kuin olisi siinä tuikahtanut esiin villan välähdys. Mutta valtavimmin vaikutti häneen tytön kauneus, joka sai hänet suorastaan säpsähtämään — kauneus, piirteiden ja värien puolesta niin häikäisevä, että sen kaikkialla täytyi herättää huomiota. Tyttö käyskenteli hatutta, ja hänen raskaat, kypsyvän vehnän väriset palmikkonsa olivat kiedotut pään ympäri kruunun tavoin. Silmät olivat syvät ja siniset kuin alppijärvi. Yksinkertainen karttuunipuku verhosi ylvästä, soreata vartta, ja hänen huulensa olivat yhtä upean punaiset kuin valmukimppu, jonka hän oli pistänyt vyönsä alle.
— Gilbert, kuka oli tuo tyttö, jonka ohi ajoimme äsken? kysyi Anna hiljaa.
— En minä nähnyt mitään tyttöä, sanoi Gilbert, jonka huomio oli tykkänään kiintynyt nuorikkoon.
— Hän seisoi tuolla veräjän luona — ei, älä katso sinnepäin! Hän seisoo siellä vielä ja katsoo meidän jälkeemme. En ole koskaan elämässäni nähnyt niin kauniita kasvoja.
— En muista nähneeni mitään kauniita tyttöjä täällä asuessani. The Glenissä on kyllä muutamia sieviä typyköitä, mutta eivät ne ole senlaatusia, että niitä tulisi erityisesti huomanneeksi.
— Mutta tähän tyttöön kiintyy huomio aivan ehdottomasti. Et varmaankaan ole nähnyt häntä koskaan, sillä muutoin kyllä hänet muistaisit. Häntä ei unohda niin helposti. Tuollaisia kasvoja en ole ikinä nähnyt muualla kuin kuvissa. Ja entä tukka sitten! Hän voisi hurmata sekä runoilijaa että maalaajaa.
— Varmaankin hän on täällä tervehtimässä jotakin tuttua — asuu kenties lahden tuolla puolen sijaitsevassa suuressa kesähotellissa.
— Se ei voi olla mahdollista — hänellä oli valkoinen esiliina ja hän kuljetti hanhiparvea.
— Sen hän voi ehkä tehdä huviksensa. Katsos, Anna — tuolla on meidän talomme!
Anna katsoi katsomistaan, unohtaen hetkiseksi tykkänään tytön, jolla oli niin komeat, uhmaa uhkuvat silmät. Hänen uuden kotinsa näkeminen oli omiansa ilahduttamaan silmää ja mieltä — se muistutti siinä yksinäisyydessään suurta kermanväristä simpukkaa, jonka laineet ovat heittäneet rannalle. Soleiden lombardilaisten poppelien kahdenkertaiset rivit kuvastuivat taivaalle tumman purppuran värittäminä. Matalan talon takana, suojaten puutarhaa liian navakalta merituulelta, kohosi tiheä, tumma honkametsä, missä tuulet voivat virittää kaikki kolkon hurmaavat sävelensä. Kuten kaikki metsät näytti se syvimmissä sopukoissaan säilyttävän salaisuuksia, joiden selvittäminen houkuttelee kärsivällistä tutkijaa. Uteliailta ja välinpitämättömiltä katseilta suojaa niitä itsepintaiset, pauloihin kiehtovat vihreät käsivarret.
Öiset tuulenpuuskat alkoivat jo vallattoman karkelonsa hietasärkillä ja rantaniityillä, ja lahden toisella puolen sijaitsevasta kalastajakylästä näkyi tuikkivia valopilkkuja, kun Anna ja Gilbert saapuivat poppelikujan päähän. Pienen talon ovi aukeni ja pesävalkean loimu tunki tervehtäen ulos hämärään. Gilbert nosti Annan alas kevyistä vaunuista ja ohjasi hänet sisään puutarhaan veräjästä, jonka molemmin puolin kohosi vaalein uusin lehvin koristetut hongat, ja he astelivat nyt siistiä, punaisella hiedalla peitettyä polkua pitkin eteisen portaille.
— Tervetuloa kotiin, kuiskasi Gilbert, ja käsi kädessä astuivat he yli uuden kotinsa kynnyksen.