Vanha tohtori Dave ja hänen rouvansa olivat tulleet tuohon pieneen taloon tervehtämään nuorta avioparia. Tohtori Dave oli kookas ja säyseä vanha herra, jolla oli valkoinen poskiparta, ja rouva oli siro pieni nainen, jolla oli talviomenoita muistuttavat posket ja hopeanharmaa tukka. Hän sulki heti Annan äidillisesti syliinsä.
— Kuinka hauskaa, että nyt olet täällä, pikku ystäväni! Olet varmaankin kovasti väsyksissäsi? Me olemme valmistaneet hiukan illallista, ja kapteeni Jim on onkinut teille forelleja. Kapteeni Jim, missä te olettekaan! Vai niin, hän on kaiketi mennyt huolehtimaan hevosesta. Lähdetään tuonne yläkertaan, niin voit riisua yltäsi päällysvaatteet!
Anna silmäili kaikkea iloisin ja kiitollisin katsein, seuratessaan vanhaa tohtorinrouvaa portaita ylös. Hän oli varsin mieltynyt uuteen kotiinsa. Hänestä tuntui Vihervaaran ilma täällä tulvehtivan häntä vastaan sekä tuo entisyyden lemu, joka häntä niin viehätti.
— Olisin varmaankin sopeutunut hyvin yhteen tuon vanhan neidin kanssa, joka omisti tämän kaiken, kuiskasi hän itseksensä, jäätyään yksin huoneeseensa.
Se oli hauska ullakkohuone, jossa oli kaksi akkunaa. Toisesta näkyi lahti kalastaja veneineen ja hietasärkkineen sekä Neljän tuulen majakka. Toisesta oli näköala laaksonpohjukkaan, missä puro kulki kohisten läpi mehevän ruohikon. Samalla suunnalla, mutta kappaleen matkaa kauempana, sijaitsi ainoa naapurikartano, säännöttömästi rakennettu vanha harmaa talo, jonka akkunat pilkistelivät piilipuitten himmeiden lehdistöjen takaa esiin arasti kuin pimeässä pälyvät silmät. Anna olisi halunnut tietää ketä siellä asui, sillä olivathan nuo ihmiset hänen lähimmät naapurinsa, ja hän toivoi heidän olevan hauskaa väkeä. Äkkiä hän huomasi ajatustensa johtuneen tuohon kauniiseen tyttöön, joka paimensi hanhilaumaa.
— Gilbert ei luullut hänen kuuluvan tänne, ajatteli Anna, — mutta minä olen varma, että hän asuu täällä. Hänen olennossaan oli jotakin, joka osoitti hänen kuuluvan yhteen meren ja taivaan ja lahden ja kalastaja-alusten kanssa. Hän on Neljän tuulen lapsi.
Annan palatessa ullakolta seisoi Gilbert avoimen lieden ääressä, puhellen tuntemattoman miehen kanssa. He käännähtivät molemmat Annan tullessa sisään.
— Kapteeni Boyd — vaimoni, esitteli Gilbert.
Gilbert käytti nyt ensi kerran vierasten ihmisten kuullen nimitystä "vaimoni", ja hän tunsi itsensä perin ylpeäksi ja onnelliseksi niin tehdessään. Tuo vanha merimies ojensi Annalle jäntevän kätensä, he hymyilivät toisillensa, ja samassa he olivat solmineet ystävyydenliiton eliniäkseen. Kiintymyksen tunne voi syttyä äkkiä kuin teräksestä kirpoava kipinä.
— Onpa herttaisen hauskaa saada tutustua tähän pikku rouvaan! Tulkaa yhtä onnelliseksi kuin ensimmäinen morsian, joka tänne tiili! Parempaa en enää voisi teille toivottaa. Mutta miehenne ei esitellyt minua oikealla tavoin. Minua sanotaan arkioloissa kapteeni Jimiksi, ja kun tekin joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin tulette nimittämään minua sillä nimellä, niin voitte yhtä hyvin tehdä sen alun pitäin. Sallikaa minun sanoa, rouva Blythe, että te olette oikein suloisen miellyttävä nuori rouva, jonka näkeminen suorastaan virkistää vanhan erakon mieltä.
Hän näytti aikovan tehdä lähtöä, mutta vanha tohtorinrouva pyysi, että hän jäisi syömään illallista yhdessä heidän toisten kanssa.
— Kiitän nöyrimmästi — siinä asiassa minä en pane vastaan, rakas rouva Dave. Minähän saan enimmäkseen syödä ateriani yksin — ainoana seuranani on vanhan naamani kuva, jonka näen vastakkaisella seinällä riippuvassa peilissä. En saa usein tilaisuutta istua kahden niin herttaisen ja rakastettavan naisen seurassa.
Kapteeni Jimin kohteliaisuudet vaikuttanevat kenties painettuina esiintyessään hiukan liian rohkeilta, mutta hän lausui ne niin vaatimattomasti ja niin kunnioittavin ilmein ja äänensävyin, ettei se nainen, jolle ne omistettiin, koskaan raskinut pahastua noista ihailun ilmauksista.
Kapteeni Jim oli oikea valiomies, hienoluonteinen, vilpitön ja suora, katse ja sydän täynnä ikuista nuoruutta. Hänellä oli kookas ja hiukan järeä varsi ja hän käveli vähän kumarassa, mutta koko hänen olentonsa todisti suurta voimaa ja kestävyyttä. Sileiksiajellut kasvot olivat täynnä ryppyjä ja ahavoituneet ja päivän paahtamat, ja tuuhea raudanharmaa harja valui melkein hartioille saakka. Mutta jokaisen huomio kiintyi eniten hänen ihmeellisiin sinisiin syvällisiin silmiinsä, joiden katse oli väliin säteilevä, väliin haaveellinen, ja jotka väliin suuntautuivat ulapalle raskasmielisin, salaperäisin ilmein, kuin hakien jotakin kallisarvoista, joka häneltä oli joutunut kadoksiin. Oli vielä tuleva päivä, jolloin Anna sai tietää, mitä kapteeni Jim mereltä tähysteli.
Ei käy kieltäminen, että kapteeni Jim oli jokseenkin ruma mies. Hänen karkearakenteinen alaleukansa, tuima suunsa ja kupera otsansa eivät olleet vähääkään kauneudensääntöjen mukaisia, ja hän oli kokenut paljon suruja ja vastoinkäymisiä, jotka olivat jättäneet jälkiä sekä hänen ruumiiseensa että sieluunsa. Mutta vaikka Anna ensi hetkenä pitikin häntä jotenkin rumana, ei hän myöhemmin koskaan ajatellut koko asiaa — asustihan tuossa karkeassa kuoressa niin paljon sydämen hyvyyttä.
Hilpein mielin istuuduttiin nyt illallispöytään. Avoimella liedellä palava valkea levitti lämpöä syysillan koleuteen, ruokasalin akkuna oli auki ja merituuli sai vapaasti puhaltaa sisään. Näköala oli ihana, ulappa verhoutui haaveelliseen hämärään ja hietasärkkien epämääräiset ääriviivat häipyivät usmaan. Rantakallioiden punaisenruskea väritys oli vaihtunut harmaaseen. Pöytä oli täynnä vanhan tohtorinrouvan herkkuja, mutta forellivati oli sentään saanut kunniasijan.
— Ajattelin, että ne kenties maistuisivat matkan jälkeen, sanoi kapteeni Jim. — Ne ovat aivan tuoreita, hyvä rouva. Kaksi tuntia sitten ne vielä hypiskelivät reippaina ja iloisina koskessa.
— Kuka hoitaa majakkaa tänä iltana, kapteeni Jim? kysyi tohtori Dave.
— Sen tekee veljenpoikani Alec. Hän pystyy kyllä siihen yhtä hyvin kuin minä. Mutta nyt voin kertoa, että olen oikein iloissani siitä, että herrasväki pyysi minua jäämään illalliselle. Olen aika nälkäinen — päivälliseni laita oli tänään varsin kurjasti.
— Te ette varmaankaan pidä tarpeeksi hyvää huolta itsestänne siellä majakassanne, sanoi vanha rouva. — Teillä on niin paljon muuta puuhaa, että tuskin tulette koskaan nauttineeksi kunnon aterian.
— Te erehdytte aivan, pani kapteeni Jim vastaan.
— Enimmäkseen elän vallan herkullisesti. Olin eilisiltanakin kylässä ostamassa kaksi kiloa luutonta häränlihaa — aioin siitä saada oivan vatkulipäivällisen ja vielä muutakin.
— No, kuinka häränlihan sitten kävi? kysyi tohtorinna.
— Kadotitteko sen kotimatkalla?
— Enhän toki — Kapteeni empi hämillään. — Juuri kun aioin mennä levolle, tuli muuan kurja koiraparka anomaan minulta yömajaa. Varmaankin se oli jonkun kalastajan koira. Enhän voinut ajaa pois tuota raukkaa — sillä oli yksi käpälä kipeä ja se juosta hölkytti kolmen varassa. Siksi päästin sen sisään pieneen ulkoeteiseeni, annoin sille vanhan säkin makuu-alukseksi ja palasin sisään. Mutta kuinka olikaan, en saanut unta silmiini. Tulin ajatelleeksi, että koira oli näyttänyt niin nälkäiseltä.
— Ja te nousitte ja annoitte koiralle pihvilihan, koko tuon suuren pihvilihapalan, sanoi tohtorinrouva vitkaan ja omituisella riemukkaan nuhtelevalla äänensävyllä.
— Niin, hyvä rouva — mitäs muuta minä olisin sille antanut? vastasi kapteeni Jim nöyrästi. — Eihän minulla ollut muuta — ainakaan koiran maun mukaista. Ja nälissään se epäilemättä oli, sillä muistan että lihasta tuskin tuli enempää kuin kaksi suupalaa. Minä nukuin oivallisesti loppuyön, mutta päivälliseni laita oli hiukan huonosti — minulla oli vain perunoita, eikä edes kastiketta. Mutta koira lähti aamulla hyvillä mielin kotiin. Kasvissyöjä ei se ainakaan ollut, se on varmaa.
— Sehän on hirveätä, että teidän täytyy paastota viheliäisen juoksukoiran takia! kauhisteli tohtorinrouva.
— Kenties se on hyvinkin arvokas omistajalleen, sanoi kapteeni Jim. — "Ei ole koiran karvoihin katsomista." Ensi perämiestä se tosin ei ollenkaan miellyttänyt. Se ilmaisi tunteensa perin pontevasti — sähisi ja syljeskeli. Mutta Ensi perämies on niin ennakkoluuloinen. Ei kissasta ole koiran tuomariksi… No niin, päivälliseni meni sitä tietä, joten tämä herkullinen illallisateria miellyttävässä seurassa oli minulle perin mieluisa, kuten sanottu. Kuinka ihana asia onkaan omistaa hyviä naapureita!
— Kuka asuu tuolla puron viereisessä talossa, jonka ympärillä kasvaa piilipuita? kysyi Anna.
— Rouva Dick Moore, sanoi kapteeni Jim. — Sekä hänen miehensä, lisäsi hän, kuin olisi hän äkkiä tullut ajatelleeksi jotakin erikoista.
— Monta naapuria ei teillä ole, rouva Blythe, jatkoi kapteeni Jim. — Tämä puoli lahtea on hyvin harvasti asuttua. Suurin osa maasta kuuluu eräälle herra Howardille, joka asuu The Glenin tuolla puolen, ja hän vuokraa sen muille laidunmaaksi. Mutta sen enemmän väkeä asuu kalastajakylässä — ja totta puhuen se on varsin sekalaista seurakuntaa.
Tohtori Dave, joka nelikymmenvuotisen virkauransa kestäessä oli saanut käydä monet kovat ottelut tuon itsepintaisen kalastajaväestön kanssa, veti suunsa nauruun ja nyökkäsi.
— Kukas asuu tuossa hirvittävässä ruohonvihreässä talossa noin neljänneskilometrin päässä täältä?
Kapteeni Jimin suu vetääntyi makeaan hymyyn.
— Siellä asuu neiti Cornelia Bryant. Hän tulee kyllä pian tänne vierailulle, koska herrasväki kuuluu presbyteriläiseen seurakuntaan eikä metodisteihin. Jos olisitte metodisteja, ei hän koskaan astuisi jalkaansa taloonne.
— Peräti itsenäinen luonne, hihitti tohtori Dave. — Piintynein miestenvihaaja, joka koskaan on käynyt naisten kengissä — 42 numeron, luullakseni.
— Ovatko pihlajanmarjat sattuneet olemaan happamia? tiedusteliGilbert nauraen.
— Ei, ei mitenkään, vastasi kapteeni Jim vakavasti. — Cornelia olisi nuorena ollessaan voinut valita mielensä mukaan. Ja nytkin tarvitsisi hänen vain sanoa sana, saadaksensa vanhat leskimiehet liikkeelle. Hänellä on terävin kieli ja parhain sydän koko Neljässä tuulessa. Kun joku joutuu pulaan, on hän heti valmis tarjoamaan apuansa mitä ystävällisimmällä tavalla. Toisesta naisesta hän ei ikinä sanoisi pahaa sanaa, ja jos hän sättiikin meitä miespahuksia, niin olemme me kyllä niin paksunahkaisia, että sen kestämme.
— Teistä hän aina puhuu hyvää, kapteeni Jim, sanoi vanha tohtorinrouva.
— Niin, pelkään kyllä niin olevan. Se ei ole minulle ollenkaan mieleen. Se herättää minussa sellaisen tunteen, kuin olisi minussa jotakin eriskummallista, suorastaan luonnonvastaista.
— Kuka oli ensimmäinen nuori rouva, joka tuli tähän taloon, kapteeni Jim? kysyi Anna heidän käytyänsä illallisen jälkeen istumaan valkean ääreen.
— Kenties hänen vaiheensa kuuluvat tarinaan, jonka kuulin liittyvän tähän taloon, sanoi Gilbert. — Joku mainitsi teidän tuntevan sen, kapteeni Jim?
— Se pitää kyllä paikkansa. Luullakseni olen Neljän tuulen elossaolevista asukkaista ainoa, joka vielä voi muistaa opettajan morsiamen, sellaisena kuin hän oli tullessaan Prinssi Edvardin saarelle. Hänen kuolemastansa on nyt jo kolmekymmentä vuotta, mutta hän oli niitä naisia, joita ei unohda koskaan.
— Kertokaa meille tuo tarina, pyysi Anna. — Tahtoisin niin mielelläni saada tietoja niistä naisista, jotka ovat asuneet tässä talossa ennen minua.
— Niin, niitä on kaikkiaan ollut ainoastaan kolme, viimeksi Elizabeth Russel — ja sitten vielä rouva Ned Russel ja opettajan morsian. Molemmat ensinmainitut olivat kilttejä kunnon ihmisiä, mutta opettajan morsiamelle eivät he vetäneet vertoja.
— Opettaja oli nimeltään John Selwyn. Hän saapui tänne Vanhasta maailmasta opettajaksi The Glenin kouluun, minun ollessani kuudentoistavuotias poika. Hän ei ollut tuota tavallista laatua, jota siihen aikaan pidettiin kyllin hyvänä meille. Ne olivat enimmäkseen olleet nuoria miehiä, joilla tosin kyllä oli joukko tietoja, vaan jotka olivat joutuneet hiukan huonoille jäljille ja hoitivat koulua pohmelojen väliaikoina. Mutta John Selwyn oli kunnon poika, siivo kaikin puolin. Hän asui kotonani täysihoidossa, ja hänestä ja minusta tuli hyvin hyvät ystävät, vaikka hän oli kymmenen vuotta minua vanhempi. Me luimme yhdessä ja teimme pitkiä kävelyretkiä ja keskustelimme kaikesta taivaan ja maan välillä. Luulen että hän tunsi melkein kaiken runouden, mitä on kirjoitettuna, ja kävellessämme illoin rannalla sain aina kuulla mitä kauneinta runonlausuntaa. Isäukon mielestä sellainen oli vain ajanhukkaa, mutta hän ei sentään sekaantunut asiaan, sillä hän toivoi noiden harrastusten parantavan minut halusta mennä merille. No, siihen nähden ei mistään olisi ollut apua — äiti kuului vanhaan merimiessukuun, ja tuon halun olin saanut vereeni. Mutta minusta oli hauskinta mitä tiesin kuulla Johnin lukevan ja lausuvan runoja. Siitä on nyt likimmittäin kuusikymmentä vuotta, mutta osaan vielä tänäkin päivänä ulkoa joukon runoja siltä ajalta. Niin, niin, melkein kuusikymmentä vuotta!
Kapteeni Jim vaikeni hetkeksi, jääden tuijottamaan hiipuvaan hiillokseen, missä muistot piirsivät kuvakirjoitustaan punaan ja harmaaseen. Huoahtaen hän ryhtyi sitten jälleen jatkamaan kertomustansa:
— Muistan erityisesti erään kevätillan, jolloin kohtasin hänet hietasärkkien keskellä. Hän ikäänkuin loisti sisäisestä ilosta — jokseenkin samoin kuin te, tohtori Blythe, tuodessanne tänä iltana rouvanne tänne sisään. Heti teidät nähdessäni muistin hänet. Ja silloin hän kertoi minulle, että hänellä kotimaassaan oli rakastettu, ja että tyttö nyt oli tuleva tänne hänen luoksensa. Minä en tullut siitä juuri erityisen iloiseksi, mutta se johtui pelkästä itsekkyydestä — sillä minä mietin sitä, että tuo uusi suhde tulisi vieroittamaan meidät toisistamme. Mutta minulla oli sentään tarpeeksi älyä salatakseni tuon ajatukseni. Hän alkoi nyt kertoa minulle minkä mitäkin morsiamestansa. Hänen nimensä oli Persis Leigh. Hän olisi jo heti seurannut sulhastaan tänne, mutta ei voinut lähteä vanhan setänsä takia. Tämä oli sairaalloinen ja heikko, mutta hän oli ollut kiltti veljentyttärelleen hänen vanhempiensa kuollessa, ja tyttö ei ollut tahtonut lähteä hänen luotansa. Mutta nyt hän oli kuollut ja nyt oli Persis tuleva sulhonsa luo, mennäkseen avioliittoon hänen kanssaan. Siihen aikaan ei tuollainen matka ollut mikään helppo asia yksinäiselle naiselle. On näet muistettava, ettei höyrylaivoja ollut olemassa.
— "Milloin odotat hänen saapuvan?" sanoin minä.
— "Hän lähtee matkaanRoyal William-aluksella kesäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä", sanoi hän, "ja silloin täytyy hänen ehtiä tänne heinäkuun keskivaiheilla. Minun täytyy pyytää rakennusmestari Johnsonia kyhäämään minulle kokoon tuvan. Hänen kirjeensä tuli tänään. Tiesin jo ennenkuin olin ehtinyt avata sen, että se sisälsi hyviä uutisia. Näin hänet muutama ilta sitten."
— Minä en ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, ja silloin hän alkoi selittää — mutta siitä en tullut hullua harmaammaksi. Hän sanoi, että hän omisti hengen lahjan — tai kenties tuota kykyä oli katsottava kiroukseksi. Aivan niin hän sanoi, rouva Blythe. Hyödyksikö se oli vai kiroukseksi, sitä ei hän tiennyt. Hänen isoäidillään oli myöskin ollut sama lahja, ja siitä syystä hänet oli noita-akkana poltettu roviolla. Opettaja kertoi joutuvansa tuon tuostakin ikäänkuin omituiseen unitilaan — muistelin hänen sitä nimittäneen selkeänäköisyydeksi. Onko sellaista olemassa, tohtori Blythe?
— Epäilemättä on olemassa ihmisiä, joilla on selkeänäköisyyden tiloja, vastasi Gilbert. — Mutta tuo asia kuuluu pikemmin sielutieteellisten tutkimusten kuin lääketieteen alalle. Ja mitään lopullista selvyyttä ei siihen nähden ole suinkaan saavutettu. No, millaisia olivat sitten nuo hänen näkynsä?
— Hän näki aivan yksinkertaisesti unta, sanoi vanha tohtori epäilevästi.
— Hän sanoi tuossa tilassa voivansa nähdä tulevaisia asioita, jatkoi kapteeni Jim empivästi. — Minä toistan vain hänen omat sanansa. Hän sanoi, että väliin tuo tuotti hänelle suurta iloa, väliin saattoi hänet pelästyksiin. Neljä päivää sitten oli hän joutunut tuollaiseen tilaan, istuessaan valkean ääressä siihen tuijottaen. Silloin hän näki Persis Leighin edessään Englannissa eräässä vanhassa huoneessa, jonka hän tunsi varsin hyvin entisajoilta, ja tyttö ojensi hänelle kätensä ja näytti niin iloiselta ja onnelliselta. Silloin opettaja ymmärsi saavansa häneltä hyviä tietoja.
— Niin, niin — olihan se kaunis uni, ilveili vanha tohtori. — Hän istuu siinä valkean ääressä morsiantaan ajatellen ja torkahtaa uneen.
— Sehän on kyllä mahdollista, myönsi kapteeni Jim. — Sitä minäkin heti sanoin. Olihan paljon rauhallisempaa ajatella sillä tavoin. Minua kammotti ajatellessa, että hänellä olisi tuollaisia aavenäkyjä, jotka hänelle ilmaisisivat muilta ihmisiltä salattuja seikkoja.
— "Ei", sanoi hän, "unennäköä se ei ollut. Mutta jättäkäämme tuo asia. Jos ajattelet sitä liiaksi, et pysy enää oikein ystävänäni samalla tavoin kuin ennen."
— Sanoin hänelle, että ystävyyttämme ei mikään voisi häiritä. Mutta hän pysyi ajatuksessansa, pudisti päätänsä ja sanoi:
— "Minä tunnen sen asian paremmin, poikaseni. Olen samasta syystä ennenkin menettänyt ystäviä. En suinkaan lue sitä heille viaksi. Mutta väliin tunnen sentään katkeruutta mielessäni. Tuo kyky, jonka omistan, on yliluonnollista laatua, — mutta hyvänkö vai pahan hengen suoma, sitä ei ole helppo sanoa. Ja me kuolevaiset kammomme joutua liian läheisiin kosketuksiin sekä Jumalan että pimeyden ruhtinaan kanssa."
— Juuri niin hän puhui. Muistan hänen sanansa niin selvästi kuin hän olisi lausunut ne eilispäivänä. Mitä arvelette, tohtori, hänen oikeastaan tarkoittaneen?
— Siitä ei hän arvattavasti ollut itsekään selvillä, vastasi tohtoriDave lyhyesti.
— Minä luulen käsittäväni hänen tarkoituksensa, kuiskasi Anna.
Hän oli kuunnellut kertomusta jännittyneenä, tutussa asennossaan, huulet puoliavoinna ja silmät loistavina. Oivaltaen hänen katseessaan ilmenevän kehoituksen, jatkoi kapteeni Jim kertomustansa:
— Ei tietysti kestänyt kauan, ennenkuin kaikki ihmiset The Glenissä ja Neljässä tuulessa tiesivät, että opettajan morsian oli tulossa sinne, ja kaikki iloitsivat siitä, sillä opettaja oli voittanut kaikkien sydämet. Mielenkiinnolla seurattiin nyt hänen asuntonsa valmistumista — tämän samaisen talon, jossa nyt olemme. Itse hän oli valinnut paikan — sinne piti näkyä lahti kalastajaveneineen ja kuulua aaltojen loiske. Hän laati kuntoon puutarhan käytävineen ja kukkalavoineen sekä kasvistarhan ja poppelikujan. Ja The Glenin koulun pikkutytöt istuttivat käytäväin varsille ruusupensaita, jotka yhä vieläkin ovat paikoillaan, joskin useat niistä ovat hiukan kituvassa tilassa, — iloksi opettajan morsiamelle. Ja opettaja sanoi, että vienon punertavat ruusut kuvasivat hänen morsiamensa poskia ja tummemmat hänen huuliansa ja valkoiset hänen otsaansa… Niin, hän oli niin runoutta tulvillaan, että hän väliin tuskin osasi puhua tavallisen ihmisen tavoin…
— Melkein jok'ikiseltä hän sai jonkin pienen lahjan kotinsa sisustamiseksi. Itsellänsähän hänellä ei juuri ollut liikoja sitä varten varattuna. Mutta rakkauden mitta oli siinä talossa ylitsevuotavainen. Naiset lähettivät virkattuja peitteitä ja kirjailtuja pöytäliinoja ja pyyhkeitä, muuan ukko veisti piirongin, toinen pöydän, mikä mitäkin. Vanha sokea täti Margaret Boyd palmikoi pienen kopan mausteille tuoksuvasta rantakaurasta, ja siinä säilytti opettajan rouva vuosikausia nenäliinavarastoansa.
— No niin, lopuksi oli sitten kaikki valmista — yksin halotkin oli asetettu liedelle, — nuorikon tarvitsi vain ottaa tulitikku ja sytyttää ne. Liesi ei ollut aivan sama kuin nyt, mutta se oli samassa paikassa. Neiti Elizabeth muurautti tämän tähän, kun talossa toimitettiin korjauksia kymmenen vuotta sitten. Tuo entinen oli suunnaton, avoin tulisija, joka ulottui syvälle muuriin ja johon olisi mahtunut kokonainen härkä paistumaan. Olen istunut sen edessä lukemattomat kerrat, laivurijuttujani kertoellen — aivan kuten nyt…
Jälleen seurasi hiljaisuus, kapteeni Jimin loitsiessa eteensä rakkaita vieraita, joita Annan ja Gilbertin ei ollut suotu nähdä, — nuo ystävät, jotka entisinä päivinä olivat istuneet tässä lieden ääressä hänen kanssaan, hilpeyden ja elämänhalun väike silmissään, ja jotka jo aikoja olivat vaipuneet lepoon kirkkotarhan multaan tai äärettömän meren kehtoon. Nämä suojat olivat kerran raikuneet lasten naurusta. Talvi-iltoina olivat ystävät kokoontuneet tänne. Täällä oli laulettu ja karkeloitu ja laskettu leikkiä. Täällä olivat nuorukaiset ja neitoset rakennelleet tuulentupia. Kapteeni Jim näki talon täynnä olentoja, jotka pyrkivät esiin, muistuttaaksensa häntä olemassaolostansa.
— Talo valmistui heinäkuun ensi päiväksi. Sitten alkoi opettaja laskea päiviä. Näimme hänen usein astelevan rantaan, ja silloin tuumiskelimme aina keskenämme: "Ajatteles, pian hän käyskentelee yhdessä vaimonsa kanssa!"
— Morsiamen odotettiin saapuvan heinäkuun keskivaiheilla, mutta hän ei saapunutkaan. Levottomaksi ei sentään kukaan siitä käynyt. Tapahtui usein, että laivat myöhästyivät päivä- ja viikkomääriä.Royal Williamoli viipynyt viikkokauden yli määräajan — se viipyi kaksi ja viipyi kolme. Lopuksi jo aloimme pelätä pahaa — ja tilanne paheni yhä pahenemistaan. Tuli aika, jolloin en enää rohjennut katsoa John Selwyniä silmiin. Tiedättekö, rouva Blythe — tässä alensi kapteeni Jim äänensä — minusta niiden katse oli aivan samanlainen kuin tuon vanhan isoäidin lienee ollut, kun hänet poltettiin roviolla. Sanoja ei hän liioin hukannut ja työnsä koulussa hän hoiti, mutta hän oli kuin unissakävijä, sielu oli toisaalla, ja heti kun hän pääsi koulusta, hän kiiruhti rantaan. Siellä hän välistä voi kuljeksia pimeän tulosta päivänkoittoon. Hänen synkkämielisyytensä alkoi jo tuntua arveluttavalta. Odotettuun alukseen nähden olivat kaikki jo luopuneet toivosta — kahdeksan viikkoa oli jo mennyt menojaan. Oli ehditty syyskuun keskivaiheille, ja opettajan morsian ei ollut vieläkään saapunut — ei ollut saapuva koskaan, niin ajattelimme.
— Sitten nousi kova myrsky, jota kesti kolme päivää, ja sen tyynnyttyä menin illalla rantaan. Siellä seisoi opettaja, käsivarret nojattuina kalliokielekkeeseen, ja hän tuijotti herkeämättä ulos merelle.
— Minä puhuttelin häntä, mutta hän ei vastannut. Hänen katseensa näytti olevan kiintynyt johonkin, jota minä en voinut nähdä. Kasvot olivat jäykät kuin kuolleella.
— "John, John", huusin minä hänelle, tuntien kalmankylmää läpi luiden ja ytimien, sillä niin kummalliselta hän näytti, "herää — herää!"
Silloin katosi tuo omituinen ilme hänen katseestansa. Hän käänsi päätään ja katsoi minuun. En koskaan unohda hänen kasvojansa — en ennenkuin lähtiessäni viimeiselle matkalle…
— "Kaikki on hyvin, poikaseni", sanoi hän. — "Olen nähnyt Royal William'm kiertävän East Pointin niemeä. Päivänkoitteessa se laskee maihin. Huomisiltana istun morsiameni kanssa oman lieteni ääressä."
— Luuletteko, että hän todella näki sen? keskeytti kapteeni Jim äkkiä kertomuksensa.
— Jumala tiesi, vastasi Gilbert hiljaisella äänellä. — Ken pystyy sanomaan, mitä ihmeitä suuri rakkaus ja suuri kaipaus yhdessä voivat saada aikaan.
— Minä olen varma siitä, että hän näki sen, sanoi Anna vakavasti.
— Kaikki riippuu uskosta, sanoi tohtori Dave, mutta hänen äänensävynsä ei ollut enää niin ivallinen kuin aikaisemmin.
— No niin, nyt saatte kuulla ihmeellisiä asioita, sanoi kapteeni Jim juhlallisesti. — Seuraavana aamuna näkyi Royal William päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa, kaikki purjeet pystyssä, ja pian laski alus satamassa ankkuriin. The Glenistä ja koko rannikolta oli joka kynsi sitä vastassa. Opettaja oli istunut koko yön rannalla odottamassa. Kuinka me hurrasimmekaan laivan lähetessä rantaa!
Kapteeni Jimin silmät loistivat. Hän näki edessään Neljän tuulen sataman tuona päivänä kuusikymmentä vuotta sitten, jolloin muuan kulunut vanha englantilainen laiva saapui sinne päivännousun hohteessa.
— Ja Persis Leigh oli myöskin laivassa? kysyi Anna.
— Niin oli — se on tietty — kapteenin vaimon seurassa. Heillä oli ollut kauhea matka — myrskyä myrskyn jälkeen — ja lopuksi olivat ruokavaratkin loppuneet. Mutta nyt he olivat vihdoinkin perillä! Kun Persis Leigh nousi maihin, silloin otti John Selwyn hänet syliinsä — ja ihmiset eivät enää saaneet hurratuksi kyyneliltänsä. Minäkin itkin, vaikka tosin olisin mieluummin puraissut kieleni poikki kuin myöntänyt sen. Eikös olekin hullunkurista tuo, että pojat niin häpeävät sitä, jos ovat joskus itkeneet?
— Oliko Persis Leigh kaunis? kysyi Anna.
— En oikein luulisi, sanoi kapteeni Jim miettiväisesti,— että häntä voisi sanoa nimenomaan kauniiksi. Oikeastaan ei koskaan tullut harkinneeksi, oliko hän kaunis vai ei. Sillä kysymyksellä ei ollut mitään merkitystä. Hänen olennossaan oli jotakin niin suloista ja viehkeätä, että hänestä täytyi pitää. Mutta hän oli hyvin miellyttävä ulkomuodoltaankin. Hänellä oli suuret kirkkaat ruskeat silmät ja tuuhea ruskeankiiltävä tukka sekä englantilainen marjamaitohipiä. Heidät vihittiin meidän talossamme samana iltana, juuri kun hämärissä alettiin sytyttää valkeita, ihmisiä tuli idästä ja lännestä heitä katsomaan, ja sitten me saatoimme kaikki tyyni heitä tänne uuteen kotiin. Nuori rouva Selwyn sytytti itse valkean heteen ja me lähdimme pois ja jätimme heidät tänne istumaan, juuri kuten John oli nähnyt näyssänsä. Ihmeellistä se vain oli — tosiaankin perin ihmeellistä! Mutta minä olen elämässäni nähnyt paljon ihmeellistä.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä, näyttäen uhkuvan salattua viisautta.
— Tuopa oli sievä kertomus, sanoi Anna, tuntien liikkuvansa miellyttävän romanttisessa ilmakehässä. — Kuinka kauan he sitten saivat elää täällä yhdessä?
— Viisitoista vuotta. Minä karkasin merille heti heidän mentyään naimisiin — minähän olin parantumaton poikaviikari. Mutta matkoilta palatessani kiiruhdin aina heitä tervehtämään, ennenkuin edes olin käväissytkään kotona, ja silloin tahtoi rouva Selwyn aina kuulla kaikista seikkailuistani. Viisitoista onnellista vuotta! He olivat kuin luodut olemaan onnellisia — oletteko huomanneet, että on sellaisia ihmisiä? He eivät voineet olla kauan onnettomia, mitä sitten tapahtuikin. Pari kertaa he joutuivat epäsopuun, sillä olihan heillä kummallakin sentään oma päänsä. Mutta kerran rouva Selwyn sanoi minulle — nauraen omaan herttaiseen tapaansa: "Minusta oli kauheata, kun John ja minä muuanna päivänä jouduimme kiistaan, mutta kaikesta huolimatta tunsin itseni niin onnelliseksi siitä, että minulla oli niin viehättävä mies, jonka kanssa voin riidellä ja sopia." Sitten he muuttivat Charlottetowniin, ja Ned Russell osti tämän talon ja toi vuoroonsa tänne nuoren rouvansa. Silloin alkoi täällä elo ja touhu, sen voin vakuuttaa. Tämän talon seinien täytyy olla suorastaan naurulla ja leikillä kyllästettyjä! Te olette kolmas morsian, jonka olen nähnyt käyvän tämän kynnyksen ylitse, rouva Blythe, ja aivan empimättä voin vakuuttaa, että te olette niistä kaunein.
Tuo suorasukainen kohteliaisuus, jota sanamuotonsa puolesta lähinnä voisi verrata koreaan auringonruusuun, vaikutti kapteenin lausumana, omituista kyllä, vienon viehkeältä kuin orvokin lemu ja tuotti Annalle mielihyvää. Nuori rouva olikin tänä iltana aivan erityisesti eduksensa, ruusunpuna poskillaan ja rakkauden hohde katseessaan. Yksin juro vanha tohtori Davekin loi häneen hyväksyvän katseen, mutisipa vielä kotimatkalla vaimolleen, että poika nähtävästi ei ollut valinnut niinkään huonosti.
— Nyt täytyy minun lähteä kotiin majakkaani, lausui kapteeni Jim. —Tämä ilta on ollut harvinaisen hauska.
— Sittenhän tulette varmaankin usein meitä tervehtimään, sanoi Anna.
— Olisipa hauska tietää, kehoittaisitteko te minua sitä tekemään, jos tietäisitte, kuinka halukas olen tulemaan, sanoi kapteeni Jim, luoden Annaan tutkivan katseen.
— Luuletteko kenties, ettei tulonne olisi minulle mieleen? hymyili Anna. — Vakuutan, että se minusta on hauskaa — ja tämä on niin totta, niin totta, niin toden totta, kuten koulussa aina sanoimme.
— Siinä tapauksessa tulen kyllä. Tulen vaivaamaan teitä käynneilläni mihin aikaan päivästä milloinkin sattuu. Toivon, että tekin miehenne kanssa joskus käväisette luonani. Minulla ei yleensä ole muuta puhetoveria kuin Ensi perämies, mirri-kissani, ja se kyllä on hyvä kuuntelemaan, mutta vastaukset ovat hiukan vähissä. Te olette nuori, minä olen vanha jöröjukka, mutta luulisin sittenkin, että meidän sielumme ovat jokseenkin yhdenikäiset.
Annan saattaessa vieraita veräjälle oli kuu juuri kohonnut taivaalle. Neljän tuulen lahti kuvastui haavemaisessa hohteessa — kuin tyyni satama tarumaassa, minne tuulet eivät löydä tietä. Kujaa reunustavat poppelit vaikuttivat synkän ylväiltä kuin ylimmäiset papit, päässä suipot, kuunhohteen hopeoimat hiipat.
— Poppelit ovat aina olleet minun lempipuitani, sanoi kapteeni Jim, viitaten niihin pitkällä käsivarrellansa. — Ne ovat puita, joiden alla prinsessojen sopii kulkea haaveilemassa. Mutta ne eivät ole nykyisin muodissa. Ihmiset väittävät että ne kuihtuvat latvasta eivätkä pysy tuuheina. Sehän kyllä voi olla mahdollista, mutta jos panee henkipahasensa kaupalle ja kiipee keväällä kevyitten tikapuitten varassa niitä puhdistamaan, niin ei niistä sitten enää ole huolta mitään. Niin tein minä aina neiti Elizabethin poppeleille, ja ne eivät koskaan yrittäneetkään kuihtua. Hän oli erityisen ihastunut niihin — hän sanoi, että niillä oli oman arvon tuntoa ja että ne aina pysyttelivät erillään roskajoukosta. Ovathan vaahterat kyllä hauskoja, mutta poppelien parissa tuntee liikkuvansa hienoimmassa seurapiirissä.
— Miten ihana ilta, sanoi vanha tohtorinrouva noustessaan tohtorin kieseihin ja levittäessään huopapeitteen polvillensa.
— Niin, sanoi kapteeni Jim, — kun lahti tuolla tavoin väreilee laajalti kuun hohteen hopeoimana, silloin tuskin tietäisin sanoa, mitä ihanampaa taivas enää voi tarjota. Kas kuu, se on minun ystäväni, rouva Blythe. Sitä olen rakastanut kaiken muistinaikani. Ollessani viisivuotias palleroinen nukuin eräänä iltana puutarhaamme, eikä kukaan huomannut, etten ollut tullut sisään. Keskellä yötä heräsin sitten ja pelästyin melkein järjiltäni. Huh, miten mustia varjoja ja outoa rapinaa! En uskaltanut hievahtaakaan paikaltani — makasin siinä käppyrässä ja vavisten, lapsipahanen. Minusta tuntui kuin ei maailmassa olisi ainoatakaan elävää sielua paitsi minä ja maailma oli niin hirvittävän suuri… Mutta silloin huomasin äkkiä kuun katsovan minuun vanhan omenapuun ryhmyisten oksien välitse, herttaisesti kuin vanha ystävä. Tuostakos ihastuin ikihyväksi. Rohkeus palasi rintaani ja astelin taloon uljaana kuin leijona ja tuijottaen herkeämättä kuuhun. Monet yöt olen vaeltanut edestakaisin laivani kannella, kaukaisilla merillä, silmäillen kuuta ja sille nyökkäillen. — Mutta miksikä te, hyvät ihmiset, ette käske minua vaikenemaan vihdoinkin ja menemään tieheni!
Nauru ja hyvästelyt olivat vaienneet. Anna ja Gilbert käyskentelivät hetkisen puutarhassa käsi kädessä. Puutarhan nurkkauksessa virtaava puro keinutteli karehtien kiemurtelevilla laineillansa kuutamoa, ja valkorunkoisten koivujen latvat suhisivat hiljaa. Tummina punoittivat unikukat varjossa pitkin puron rantoja. Ilman täytti sulotuoksu, — ehkäpä lähtöisin kukkasista, joita tänne alkuaan oli istuttanut tuo nuori, kaukaa tullut morsian. Menneitten aikojen muistot tuntuivat leijailevan nuoren avioparin ympärillä. Anna pysähtyi puolipimentoon,'tahtaaksensa kukkivan oksan.
— On niin miellyttävää hengittää kukkien tuoksua pimeässä, sanoi hän. — Silloin saavuttaa helpommin niiden sielun. Oi Gilbert, tämä pieni talo on juuri sellainen kuin olin kuvitellut! Ja iloitsen siitä, että täällä jo ennen meitä on asunut kaksi rakastavaista, jotka pitkän odotuksen jälkeen lopuksi olivat löytäneet toisensa.
Syyskuu jatkui, tuoden mukanaan päiviä, joiden kullanhohteinen auer illoin häipyi purppura-usmaan Neljän tuulen satamassa — jälkikesäpäiviä — ja öitä, joita kirkasti kuutamo ja kalvas tähtivalo. Lahdella ei näkynyt mitään myrskyn ajelemia ärjyviä aaltoja, puiden lehdet saivat rauhassa tuulenpuuskilta riippua paikoillaan. Anna ja Gilbert puuhailivat parhaansa mukaan saadaksensa pienen kotinsa kuntoon, purjehtivat lahdella, tekivät pitkiä kävely- ja ajeluretkiä, käyden katselemassa kalastajakylää ja muita lähiseudun pikku kyliä tai nauttien sanajalkain reunustamien metsäteiden yksinäisyydestä. He viettivät sanalla sanoen olemassaoloa, joka olisi saattanut kaikki maailman nuoret rakastavaiset heitä kadehtimaan.
Jos elämämme päättyisi vaikka nyt heti, kuinka rikasta se olisikaan ollut vain siksi, että se on lahjoittanut meille nämä viimeiset neljä viikkoa, sanoi Anna. — Neljää tällaista viikkoa emme varmaankaan saa kokea enää koskaan, mutta mehän omistamme ne muistoina. Kaikki tyynni — tuulet ja sää, kiltit ihmiset, haavemajasemme — on ollut omiansa tekemään tämän ensi kuukauden suorastaan viehättäväksi. Ei ole ollut ainoatakaan sumu- tai sadepäivää siitä saakka kun tänne tulimme.
— Eikä edes sisälläkään, sanoi Gilbert. — Me emme ole joutuneet epäsopuun ainoatakaan kertaa.
— Arvelenkin, että on parasta karttaa sitä mahdollisimman kauan, sanoi Anna. — Ja tiedätkös — olen niin hyvilläni siitä, että päätimme heti asettua tänne. Nyt kaikki avioliittomme ensi aikojen hilpeät muistot tulevat liittymään tähän seutuun, sen sijaan että ne olisivat hajalla lukemattomissa vieraissa paikoissa.
Tuon uuden kodin ilmakehässä tuntui kuin seikkailujen ja romanttisuuden henkäys, jommoista Anna ei ollut koskaan tuntenut Avonleassa. Olihan hän tosin sielläkin asunut niin, että voi kaukaa nähdä meren, mutta sen vaikutus ei ollut koskaan ulottunut mitenkään hänen elämäänsä. Neljän tuulen satamassa se oli alati läheisyydessä, olemassaolostansa muistuttamassa. Uuden kotinsa joka akkunasta hän voi seurata sen tarjoaman kuvan alati vaihtelevia vivahduksia. Sen kohina tai hiljainen aallonloiske täytti yötä ja päivää hänen korvansa. Joka päivä hän näki laivojen laskevan ankkuriin vanhan rasahtelevan hirsisillan luo tai purjehtivan pois iltaruskon kultaamina, matkalla satamiin, jotka voivat olla vastakkaisella puolella maapalloa. Kalastaja-alukset kiitivät pullistunein purjein päivänkoitteessa ulos satamansuusta ja palasivat illan tullen täynnänsä vedenriistaa. Pitkin kiemurtelevia teitä, jotka kulkivat rantaniittyjen ja hietasärkkien välitse, kuljeskeli hilpeitä ja tyytyväisiä merimiehiä ja kalastajaukkoja. Aina siellä tuntui siltä kuin olisi jotakin tekeillä, seikkailut houkuttelivat, ne, jotka jo olivat niitä kokeneet, palasivat kotiin ja heillä oli paljon kertomista ja näyttelemistä… Neljän tuulen tiet eivät olleet niin tarkoin viitoitetut ja tasaiset kuin Avonlean, raikkaat tuulet puhalsivat niillä jäljet umpeen, meri houkutteli ja veti puoleensa, ja nekin, jotka eivät sen kutsua noudattaneet, tunsivat sentään mielessään omituista levottomuutta, joka johti ajatukset tuhansiin salaperäisiin mahdollisuuksiin.
— Nyt käsitän hyvin, miksi monen täytyy lähteä merille, sanoi Anna. — Tuo kaipaus, jota jokainen meistä väliin tuntee, halu liitää poikki tunturin, joka sulkee näköalan, purjehtia taa iltaruskon, — se on epäilemättä mahdoton vastustaa, jos se on synnynnäistä ja pysyy alati vireillä mielessä. En ollenkaan ihmettele, että kapteeni Jim karkasi kotoansa, siksi ettei voinut sitä vastustaa. Joka kerran kun näen laivan liukuvan ulos satamansuusta tai kalalokin lentävän poikki särkkien, herää minussa toivomus, että olisin tuossa laivassa tai omistaisin siivet — ei lentääkseni kuin kyyhky pesään, vaan liitääkseni kalalokin tavoin sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
— Sinä pysyt kauniisti minun luonani, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert, rauhallisena ja tyytyväisenä kuin pasha. — En tahdo, että lennät sinne, missä myrsky pahimmin pauhaa.
Oli myöhäinen iltahetki, ja he istuivat ulkona punaisella hietakiviportaallansa. Ääretön rauha vallitsi maalla ja merellä ja taivaan avaruudessa. Heidän päänsä ylitse lenteli hopeanvalkoisia lokkeja. Loppumaton jono punertavia hattaroita vaelsi hitaasti edelleen pitkin taivaanrantaa. Hiljaisessa ilmassa kuului vain lepoon laskeutuvain laineiden ja tyyntyväin tuulahdusten lempeä suhina. Asterit hohtivat kalpeassa valossa tuvan ja merenlahden välisillä niityillä, jotka nyt usman takaa paistoivat ruskeilta.
— Lääkärit, jotka ovat olleet valveilla koko yön pitääksensä silmällä sairaita, eivät tietenkään voi olla niin erityisen seikkailuhaluisia, sanoi Anna säälivästi. — Jos olisit nukkunut yhtä hyvin kuin minä, olisit varmaankin yhtä valmis retkeilyihin mielikuvituksen siivin.
— Minun onnistui viime yönä suorittaa eräs hyvä työ, Anna, lausui Gilbert. — Jumalan avulla pelastin ihmishengen. On ensi kerta, jolloin todella rohkenen väittää sitä. Olenhan tosin muulloinkin voinut olla siinä suhteessa avullisena, mutta jos en olisi jäänyt Allonbylle taistelemaan vasten kasvoja kuoleman kanssa, olisi vaimo aamun tullen jo maannut kalman saaliina. Turvauduin erääseen kokeeseen, jota varmaankaan ei ole vielä koskaan tehty täällä. Luulisin melkein, ettei tuota keinoa ole koetettu vielä muualla kuin sairashuoneissa. Kingsportin sairaalassa käytettiin sitä viime talvena ensi kerran. En ikinä olisi uskaltanut tuota yritystä, jos en olisi tiennyt, ettei mitään muuta neuvoa enää ollut jäljellä. Rohkenin siis sitä koettaa — ja onnistuin. Hyvä puoliso ja äiti on nyt, kuten toivon, pelastettu vuosikausiksi jatkamaan onnellista ja siunausta tuottavaa elämää. Ajaessani aamulla kotiinpäin ja nähdessäni auringon nousevan tyynen ja kirkkaan ulapan takaa kiitin Jumalaa siitä, että hän oli sallinut minun joutua lääkärin uralle. Olen taistellut hyvän taistelun ja saanut voiton elon vihamiehestä. Jotakin sentapaista haaveksin aina, kun entisaikoina puhuimme siitä, mitä elämässä aioimme saada aikaan. Se haave toteutui tänä aamuna.
— Onko tuo ainoa haaveesi, joka on toteutunut? tiedusteli Anna.
Hän tiesi varsi hyvin, millainen vastaus olisi, mutta hän halusi kuulla sen kerran jälleen.
— Sen tiedät sinä itse parhaiten, Anna-tyttöseni, sanoi Gilbert katsoen hymyillen häntä silmiin. Ja tuona hetkenä istui kaksi täysin onnellista nuorta ihmistä The Glenin lahden rannalla sijaitsevan valkoisen pikku talon porraskivellä.
Eräänä päivänä sanoi Gilbert Annalle:
— Nähnenköhän ehkä näkyjä, sillä minusta on kuin poppelikujaamme pitkin purjehtisi täydessä taklauksessa oleva alus.
Anna katsahti tielle päin ja hypähti pystyyn.
— Varmaankin saamme joko neiti Cornelia Bryantin tai rouva Mooren luoksemme vierailulle, sanoi hän.
— Minä menen odotushuoneeseeni, mutta jos tulija on neiti Cornelia, panen korvani ovenraolle voidakseni kuunnella, sanoi Gilbert. — Sen perusteella, mitä olen kuullut puheenalaisesta neidistä, voin ennustaa, että keskustelu on käyvä erittäin virkistäväksi.
— Mutta ehkäpä tulija onkin rouva Moore?
— Luullakseni rouva Moore ei ole tuota mallia. Näin hänet eräänä päivänä työssä puutarhassaan, ja vaikka olin liian kaukana erottaakseni hänet selvästi, sain kumminkin sen käsityksen, että hän oli jokseenkin solakka ja hoikka. Hän ei liene liioin seuraa rakastava, koska hän ei vielä ole välittänyt käydä meillä, vaikka on lähin naapurimme.
— Rouva Lynden tapainen ei hän ainakaan liene, muutoin olisi uteliaisuus jo aikoja tuonut hänet tänne, sanoi Anna. — Tämä tulija on epäilemättä neiti Cornelia.
Hän oli oikeassa — mutta älköön luultako, että neiti Cornelia oli tullut vain lyhyelle, kohteliaisuuden vaatimalle vierailulle. Kaukana siitä. Hänellä oli mukanansa käsityö, suunnattomassa, käsivarrelta riippuvassa käsityöpussissa, ja kun Anna pyysi häntä istumaan, otti hän heti päästään leveälierisen hattunsa, joka syyskuun vallattomista vihureista huolimatta oli pysynyt hänen päässään, ollen kiinnitettynä tiukalla kuminauhalla, joka kulki hänen pienen, kiinteälle kierretyn harmaankirjavan hiusnutturansa alitse. Neiti Cornelia ei koskaan käyttänyt hattuneuloja. Sitä nyt vielä olisi puuttunut! Kuminauha oli kelvannut hänen äidillensä, ja se kelpasi hänelle myöskin. Hänellä oli raikkaat, pyöreät, punakat kasvot ja pirteät ruskeat silmät. Hän ei muistuttanut vähääkään sananparreksi käynyttä vanhaapiikaa, ja hänen kasvojensa ilmeessä oli sävy, joka tuota pikaa valtasi Annan mielen. Annan synnynnäinen kyky tajuta heti sielujen sukulaisuus saattoi hänet nyt tuntemaan, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta tämän omituisista mielipiteistä ja ulkonaisista omituisuuksista huolimatta.
Ei kenellekään muulle kuin neiti Cornelialle olisi voinut pälkähtää päähän lähteä vierailulle sinivalkoviiruinen esiliina vyötäröllä ja yllään höllä suklaanvärinen aamupuku, jonka ruskeata pohjaa koristivat kankaaseen painetut suuret vaaleanpunaiset ruusut. Ei myöskään kukaan muu kuin neiti Cornelia olisi voinut näyttää muhkealta ja kunnianarvoiselta sellaisessa puvussa. Jos neiti Cornelia olisi mennyt kuninkaalliseen linnaan vierailulle kruununprinsessan luo, olisi hänen esiintymisensä ollut aivan yhtä arvokasta ja tyyntä. Välinpitämättömästi hän olisi antanut ruusukoristeisen laahuksensa lakaista marmorilattioita ja aivan empimättä hän olisi ryhtynyt päästämään prinsessaa harhaluulosta, että miehen omistaminen, olipa tämä talonpoika tai prinssi, olisi ylvästelyn arvoista.
— Olen ottanut mukaan käsityöni, rakas pikku rouva Blythe, sanoi hän, ottaen esiin hyvin harsean ja utuisen käsityön. — Minun on kiire saada tämä valmiiksi enkä voi hukata vähääkään aikaa.
Anna katsoi hiukan ihmeissään valkoista kangasta, jonka neiti Cornelia oli levittänyt leveään syliinsä. Hän valmisteli lastenmekkoa, ja se oli koristettu erinomaisen sievästi hienoilla laskoksilla ja poimuilla. Neiti Cornelia asetti silmälasinsa paikoilleen ja alkoi ommella variksenpistoja erinomaisen huolellisesti.
— Ompelen tätä rouva Fred Proctorille, joka asuu The Glenissä, selitti hän. — Hän odottaa näinä päivinä kahdeksatta lastansa, eikä hänellä ole varattuna sille mitään. Toiset seitsemän ovat kuluttaneet kaikki, mitä hän ompeli ensimmäiselle, ja nyt ei hän ehdi eikä jaksa valmistaa mitään uusia vaatteita. Tuo nainen on marttyyri, sen saatte uskoa aivan sananmukaisesti. Kun hän meni naimisiin Fred Proctorin kanssa, tiesin kyllä kuinka kävisi. Hän oli noita ilkeitä, viehättäviä miehiä. Naimisiin mentyänsä hän lakkasi olemasta viehättävä, mutta ilkeys, se oli pesunkestävää, se ei kulunut pois. Hän juo eikä välitä perheestänsä. Mutta sellaisiahan ne ovat. En käsitä, kuinka rouva Proctorin voisi onnistua pitää lapsiparkansa ehyinä ja puhtaina, jos eivät naapurit tuon tuostakin avustaisi häntä hiukan.
Mikäli Anna myöhemmin kuuli, oli neiti Cornelia ainoa naapuri, joka erikoisemmin välitti Proctorin nuoren herrasväen eheydestä ja puhtaudesta.
— Kuullessani, että numero kahdeksan oli tulossa, päätin ommella sille hiukan, ja tämä vaatekappale on viimeinen, jatkoi neiti Cornelia. — Siksi tahdonkin saada sen valmiiksi tänään.
— Se on tosiaankin erinomaisen sievä, sanoi Anna. — Minäkin menen noutamaan työni, niin pidämme pientä ompeluseuraa kahden kesken. Kuinka taitava te olettekaan käsitöissä, neiti Bryant.
— No niin, olenhan kyllä taitavin näillä seuduin, myönsi neiti Bryant, teeskentelemättä mitään turhaa vaatimattomuutta. — Luonnollistahan se onkin. Olen valmistellut enemmän tämänlaatuisia vaatteita kuin jos minulla olisi sata omaa lasta. Oikeastaanhan on hassua, että minä vaivaudun kirjailemaan mekkoa kahdeksannelle tenavalle! Mutta mitä tuo pieni raukka taitaa siihen, että se on kahdeksas — ja minusta tuntui suotavalta, että se saisi edes yhden ainokaisen sievän puvun. Tuo kurja pikku olento on kaikkea muuta kuin tervetullut, ja siksi minä laitoin tähän muutaman rivin variksenpistoja ja tavallista enemmän reikäompelusta, niin että tuo uusi tulokas voisi hiukan hienostellakin.
— Tuollaisesta mekosta mikä vauva tahansa olisi iloinen ja ylpeä, sanoi Anna, saaden aina varmemman vakaumuksen, että hän tulisi pitämään neiti Corneliasta.
— Olette kaiketi ihmetelleet, etten minä ole tullut tänne vierailulle, jatkoi neiti Cornelia, — mutta elonkorjuun takia on ollut sellainen kiire, että minä olen saanut panna parastani. Ylimääräisiä apulaisia on minun myöskin täytynyt hankkia kuinka paljon tahansa, ja ne ovat pitäneet paljoa enemmän ruoasta kuin työstä, kuten miehet ainakin. Oikeastaan olin aikonut tulla eilen, mutta sitten meninkin rouva Mac Allisterin hautajaisiin. Minulla oli niin kova päänpakotus, että pelkäsin, ettei minulla olisi siellä hauska. Mutta tuo ihminen oli sadan vuoden vanha, ja minä olin aina ajatellut, että hänen hautajaisiinsa minä menisin aivan varmasti.
— Olivatko pidot onnistuneet? kysyi Anna, joka oli huomannut, että odotushuoneen ovi oli auennut raollensa.
— No se on varmaa — oikein suurenmoiset… Hänellähän oli niin hirveän paljon tuttavia. Ruumissaatossa oli yli satakaksikymmentä vaunua. Sattui myöskin pari hullunkurista kohtausta. Luulin menehtyväni siihen paikkaan nähdessäni vanhan Joe Bradshawin, joka on vapaa-ajattelija eikä koskaan käy Herran huoneessa, avaavan kitansa ja veisaavan "Jeesuksen armohelmassa", niin että kirkko kaikui. Hän on näet niin ylpeä komeasta äänestänsä — siksi hän aina käy hautajaisissa. Vaimo parka — hän ei suinkaan korottanut ääntänsä liiaksi — rasittunut ja rääkätty kun on. Väliin matkustaa ukko kaupunkiin, muka ostamaan vaimollensa jonkun lahjan, ja sitten hänellä tullessaan on lantatadikko tai jokin uudenaikainen separaattori. Sellaisia miehet ovat. Mutta kuten sanottu, mitä voi odottaakaan ihmiseltä, joka ei käy koskaan kirkossa, ei edes metodistienkaan kirkossa. Mieleni oikein lämpeni nähdessäni teidät ja nuoren tohtorinne ensimmäisenä sunnuntaina presbyteriläisten kirkossa. En koskaan antaisi minkään tohtorin, joka ei tunnusta oikeata uskoa, iskeä suontani tai tirkistää kurkkuuni.
— Me olimme äskettäin metodistikirkossa iltajumalanpalveluksessa, sanoi Anna viattomasti.
— Voinhan hyvin käsittää, että tohtori Blythen täytyy väliin käydä sielläkin, muutoinhan hän voisi menettää kaikki metodistipotilaansa. Mutta jos tahdotte noudattaa neuvoani, niin varokaa joutumasta liiaksi tekemisiin senkaltaisten ihmisten kanssa!
— Ettekö sitten usko, että metodistit pääsevät taivaaseen yhtä hyvin kuin presbyteriläisetkin? kysyi Anna.
— Sen asian ratkaiseminen ei kuulu meille. Se on korkeamman olennon käsissä kuin meidän, sanoi neiti Cornelia juhlallisesti. — Mutta maan päällä minä en aio seurustella heidän kanssaan, joskin ehkä, paha kyllä, joudun pakosta siihen taivaassa. Tämä nykyinen metodistipastori on naimaton. Edellinen oli nainut mies, ja varjelkoon millaisen typerän kanan hän oli hankkinut ristikseen. Sanoin hänelle kerran, että hänen olisi pitänyt antaa hänen ensin tulla aikaihmiseksi, ennenkuin meni naimisiin hänen kanssaan. Tiedättekö mitä hän vastasi? Hän tahtoi itse kasvattaa hänet, sanoi hän. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta lieneekin ehkä hiukan vaikea ratkaista, milloin itsekukin on aikaihminen.
— Siinä sanoitte toden sanan, rakas ystäväni. Toiset ovat aikaihmisiä jo syntyessään, ja toiset eivät ole siksi ehtineet vielä kahdeksankymmentä vuotta täyttäessäänkään, — sen saatte uskoa! Näihin viimemainittuihin kuului tuo rouva Mac Allister, jonka eilen saatoimme hautaan. Hän oli samanlainen hepsukka täyttäessään sata vuotta kuin lienee ollut kymmenvuotiaana.
— Ehkä hän juuri siksi eli niin kauan.
— Ehkä kyllä. Mutta minä puolestani elän mieluummin viisikymmentä vuotta täysijärkisenä kuin sata hassahtavana.
— Mutta ajatelkaas, kuinka maailma olisi hirveän yksitoikkoinen, jos kaikki ihmiset olisivat noin tavattoman ymmärtäväisiä, tuumiskeli Anna rukoilevalla äänensävyllä.
Neiti Cornelia ei ollut kuulevinaankaan tuota puolustelua, vaan jatkoi:
— Mutta kas, hänen suvussansa on aina ollut paljon hassahtavia tai täysihulluja ihmisiä. Hänen oma sisarenpoikansa, Ebenezer Milgrave, luuli olevansa kuollut ja torui aina vaimoparkaansa siitä, ettei tämä tahtonut häntä haudata. Olisipa ollut minun asiani, niin minä olisin siekailematta täyttänyt hänen tahtonsa.
Neiti Cornelian ilme oli niin tarmokas, että Anna jo oli näkevinään hänet lapio kädessä.
— Ettekö sitten tunne ainoatakaan kilttiä aviomiestä, neiti Bryant?
— Epäilemättä — koko joukon — mutta ne ovat tuolla! sanoi neiti Cornelia herttaisesti, ja hän viittasi avoimesta akkunasta kohden kirkkotarhaa, joka sijaitsi lahden toisella puolen.
— Mutta minä tarkoitan ilmi eläviä? tiedusteli Anna.
— Tunnen kyllä — parikin — jotka ovat todisteena siitä, että Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, tunnusti neiti Cornelia vastahakoisesti. — En tahdo kieltää, että jostakin yksityisestä miesolennosta, joka hamasta nuoruudesta on ollut erityisen silmälläpidon alaisena ja kasvatettu kurissa ja Herran nuhteessa, on voinut tulla aivan mukiinmenevä ihminen. Teidän miehenne, esimerkiksi, tuntuu kuulemani mukaan olevan tuollainen poikkeus. Arvatenkin te siksi kuvittelettekin — tässä loi neiti Cornelia silmälasiensa ylitse läpitunkevan katseen Annaan — että hänen vertaistansa ei ole koko avarassa maailmassa?
— Kuten ei olekaan, vastasi Anna aivan empimättä.
— Ah, niin kuulin erään toisenkin nuoren rouvan äskettäin sanovan, huokaili neiti Cornelia. — Kun Jennie Dean meni naimisiin, luuli hänkin tietysti, että toista sellaista miestä ei ollut maailmassa. Eikä hän tiennyt, kuinka hän oli oikeassa… Mieslurjus teki hänet onnettomaksi ja hakkaili täyttä päätä toista rouvaansa, Jennien maatessa kuolinvuoteellaan. Toivon vain, että teidän luottamuksenne olisi paremmilla perusteilla, rakas ystäväni. Nuori tohtori näyttää rupeavan menestymään oikein hyvin. Aluksi minä pelkäsin, ettei hän saisi potilaita, sillä tämän seudun ihmiset ovat tottuneet pitämään vanhaa tohtori Davea ainoana, joka kelpaa johonkin. Ei silti, että hienotuntoisuus juuri liioin kuuluisi tohtori Daven ominaisuuksiin — hän ottaa ihmisten kanssa aina puheiksi heidän arimmat asiansa. Mutta loukkaukset unohdettiin, kun saatiin vatsanväänteitä. Jos hän olisi ollut pastori eikä tohtori, ei hänelle ikinä olisi annettu anteeksi. Mutta jouduttuamme puheisiin papeista ja istuessamme tässä näin tuttavallisesti kahdenkesken — ilman metodisteja läheisyydessämme — haluaisin kysyä teiltä avomielisesti, mitä te pidättemeidänpapistamme.
— Katsokaas — tuo kysymys… alkoi Anna epäröivästi.
Neiti Cornelia nyökkäsi.
— Aivan niin. Minä olen aivan samaa mieltä. Oli suuri erehdys, että hän sai kutsun tänne. Hyvä Jumala, en unohda koskaan ensimmäistä saarnaa, jonka hän piti tässä seurakunnassa. Aiheena oli se, että jokaisen pitäisi valita se ala, joka soveltui hänelle parhaiten. Aihe oli siis hyvä kyllä, mutta taivas sentään, millä tavoin hän sitä käsitteli! Hän sanoi: "Jos teillä olisi lehmä ja omenapuu, ja jos te sitoisitte omenapuun navettaanne ja panisitte lehmän sorkat pystyssä kyökkitarhaanne, paljonko maitoa te saisitte omenapuusta ja kuinka monta omenaa lehmästä?" Oletteko elämässänne kuullut sellaista höpsötystä? Olin niin iloinen siitä, ettei ollut ainoatakaan metodistia tuota kuulemassa — he tietysti eivät ikinä voisi olla meitä pistelemättä tuollaisen saarnan takia. Muutoin en myöskään voi sietää tuota hänen tapaansa olla yhtä mieltä kaikkien ihmisten kanssa, mitä ikinä hänelle sanookin. Jos hänelle sanoisi: "Te olette aika lurjus!" niin hän yhtyisi tähän ja sanoisi imelästi hymyillen kuten aina: "Niin kyllä — olette aivan oikeassa." — Papin täytyy olla mies puolestansa. Mutta tämän kaiken sanon teille vain suurimmassa salaisuudessa — jos metodisteja on läheisyydessä, ylistelen häntä pilviin saakka. Jotkut ovat sitä mieltä, että hänen vaimonsa pukeutuu liian koreasti, mutta minä puolestani sanon, että kun hänen kerran täytyy aina nähdä rinnallaan tuollainen tuonentanssi-naama, niin on luonnollista, että hän hankkii itsellensä toisaalta hiukan hauskaa. Minä en koskaan parjaa ketään naista siitä, että hän on ihastunut koreihin vaatteisiin. Olen vain niin hyvilläni huomatessani, ettei mies ole mikään kitupiikki, vaan sallii hänen pitää hiukan hauskaa. Ei silti, että minä itse vähääkään välittäisin vaatteista! Naiset pukeutuvat hienoiksi ollaksensa miesten silmäruokana, mutta minä puolestani en ole koskaan vajonnut niin syvälle. Olen aina viettänyt onnellista ja hauskaa elämää, ja se johtuu siitä, etten ole koskaan välittänyt hitustakaan noista heittiöistä, jotka nimittävät itseänsä luomakunnan herroiksi.
— Miksikä te olette niin vihoissanne kaikelle miesväelle?
— Vihoissani? Vieläkö mitä! Sen arvoisia eivät ne ole. Minä vain halveksin niitä. Mutta teidän miehestänne voisin luullakseni ruveta pitämään, jos hän jatkaa, kuten on alkanut. Muutoin on maailmassa ainoastaan kaksi miestä, joille minä annan arvoa, nimittäin vanha tohtori ja kapteeni Jim.
— Niin, kapteeni Jim on todellakin oikea valiomies, sanoi Anna.
— Kapteeni Jim on oiva mies, mutta hänellä on eräs virhe. Häntä ei saa ikinä suuttumaan. Minä olen nyt kahdenkymmenen vuoden aikana parhaani mukaan koettanut ärsyttää häntä, mutta en ole nähnyt hänen vielä koskaan nostavan harjaksiansa. Se aivan suututtaa. Se nainen, joka hänen olisi pitänyt saada, sai arvatenkin miehen, joka äkämystyi seitsemästi päivässä.
— Kuka se sitten oli?
— Sitä en suinkaan tiedä sanoa, rakkaani. En muista ikinä kuulleeni, että kapteeni Jim olisi hakkaillut ketään. Ja nyt hän on kuudenkahdeksatta vuotias. En ole koskaan kuullut syytä, miksi hän on pysynyt naimatonna, mutta tietenkin siihen on jokin syy. Hän on purjehtinut kaiken ikänsä, viittä viimeistä vuotta lukuunottamatta, ja tuskinpa lienee sellaista maailmankolkkaa, jonne hän ei olisi pistänyt nokkaansa. Hän ja Elizabeth Russel olivat aina hyvin hyvät kumppanukset, mutta rakkaudesta ei tuossa suhteessa ollut milloinkaan kysymys. Elizabeth ei mennyt naimisiin, vaikka monikin häntä kosi. Hän oli nuorena ollut kuuluisa kaunotar. Sinä vuonna, jolloin Walesin prinssi kävi saarellamme, oleskeli Elizabeth setänsä luona Charlottetownissa, ja tämä oli valtionvirkamies, joten Elizabethkin sai kutsun noihin juhlallisiin tanssiaisiin. Hän oli viehkein tyttö koko salissa, ja prinssi tanssi hänen kanssaan, ja kaikki toiset naiset, joiden kanssa hän ei tanssinut, olivat menehtyä kateudesta, sillä heidän isänsä ja veljensä olivat yhtä arvoastetta Elizabethia ylempänä, ja nyt oli tuo kunnia aivan aiheettomasti tullut hänen osaksensa. Elizabeth oli aina hyvin ylpeä noista tanssiaisista. Pahat ihmiset sanoivat, että hän pysyi naimatonna siksi, ettei hän enää voinut tyytyä tavalliseen mieheen tanssittuansa prinssin kanssa. Mutta se oli tuulesta temmattua. Kerran hän uskoi minulle syyn ja se oli se, että hän pelkäsi ettei voisi pahan luontonsa takia elää sovussa avioliitossa. Tottahan onkin, että hän oli kauhea äkäpussi. Väliin hänen täytyi mennä huoneeseensa ja järsiä piironkinsa syrjää purkaaksensa kiukkunsa jollakin tavoin… Mutta minä sanoin hänelle, ettei hänen tuon takia suinkaan tarvinnut olla menemättä naimisiin. Miksi miesten yksin tarvitsisi saada äkäillä ja näyttää kiukkuansa — voitteko sanoa sen pikku rouva tohtorinna?
— Kyllä minäkin olen väliin jokseenkin närkäs, sanoi Anna.
— No se ei haittaa. Sitten ette myöskään salli tallata itseänne…Mutta katsokaapa, kuinka kaunis teidän puutarhanne on! Se tuottiElizabeth paralle paljon iloa ja huvia.
— Olen niin ihastunut siihen. Nuo vanhanaikaiset kukat ovat juuri minun makuni mukaiset. Mutta kun nyt puhumme puutarhanhoidosta, niin voisittekohan neuvoa meille jonkun, joka voisi kuokkia honkametsikön takana olevan alan ja istuttaa sinne puutarhamansikoita. Gilbertillä on niin paljon työtä, ettei hän varmaankaan ehdi ryhtyä siihen nyt syksyllä.
— Henry Hammond, joka asuu The Glenissä, suorittaa tuollaista tilapäistä työtä. On parasta, että otatte hänet. Tosinhan häntä paljoa enemmän huvittaa maksu kuin työ, — mutta sellaisiahan miehet ovat. Hänen ymmärryksensä laita on myöskin huonosti — hänen isäukkonsa heitti kerran halon hänen päähänsä hänen pienenä ollessaan. Näppärä ja hauska kuritus väline, eikö totta? Mutta mitä muuta mieheltä voi odottaa! Henry on joka tapauksessa ainoa, jota tiedän ehdottaa. Hän maalasi keväällä minun taloni. Ja sehän näyttää oikein siistiltä ja hauskalta — eikö totta?
Anna pelastui vastaamasta, kun kello samassa löi viisi.
— Mitä ihmettä! — onko kello jo niin paljon? ihmetteli neiti Cornelia. — Kuinka nopeasti aika kuluukaan, kun on hauska! Ei, nyt minun täytyy kiiruhtaa kotiin.
— Eihän toki! Te jäätte juomaan teetä meidän kanssamme, sanoi Anna sydämellisesti.
— Pyydättekö minua viipymään, siksi että katsotte sitä asiaankuuluvaksi vai siksi, että todella tahdotte vielä pitää minua luonanne? kysyi neiti Cornelia.
— Siksi, että minusta olisi hauskaa, jos te viipyisitte. Tunnen luonnossani, että meistä tulee hyvät ystävät, sanoi Anna hymyillen miellyttävintä hymyänsä.
— Johan me olemmekin ystävät, herttainen pikku tohtorinnani. Ystävänsä voi, Jumalan kiitos, itse valita. Sukulaiset saa muitta mutkitta pitää hyvänänsä ja saa olla kiitollinen, jos niiden joukossa ei ole mitään nimenomaisia mätämunia. Ei siltä, että minulla niitä olisi kovinkaan monta — eivätkä ne ole sen läheisempiä kuin pikkuserkkuja. Tiedättekös, rouva Blythe — minä olen oikeastaan varsin yksin maailmassa.
Neiti Cornelian ääni soinnahti surunvoittoiselta.
— Ettekö voisi sanoa minua Annaksi? huudahti Anna vilkkaasti. — Se tuntuisi paljoa kodikkaammalta. Jok'ikinen täällä, paitsi mieheni, nimittää minua rouva Blytheksi tai tohtorinnaksi, ja minä tunnen itseni perin muukalaiseksi. Muutoin on teidän oma nimenne, yhden kirjaimen erotuksella vain, juuri se nimi, johon minä lapsena olin enin ihastunut. Minä inhosin "Annaa", ja ajatuksissani nimitin itseäni aina Cordeliaksi.
— Minä pidän Anna-nimestä. Se oli äitini nimi. Vanhanaikaiset nimet pysyvät sentään alati parhaina. Jos teidän nyt täytyy mennä laittamaan teetarjotin järjestykseen, niin voisitte lähettää nuoren tohtorinne hetkeksi juttelemaan minun kanssani. Hän on maannut odotushuoneensa sohvalla aina siitä saakka kun minä tulin tänne ja on nauranut makeasti melkein kaikille minun puheilleni.
— Mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? huudahti Anna niin kauhistuksissaan neiti Cornelian melkein kammottavasta kaikkitietäväisyydestä, ettei hän tullut saaneeksi esiin laimeatakaan vastaväitettä tuohon neiti Cornelian mainitsemaan tosiseikkaan nähden.
— Näinhän minä tänne tullessani, että hän oli teidän seurassanne, ja ettekö luule minun olevan selvillä miesten kujeista? vastasi neiti Cornelia. — No niin, nyt on mekko valmis, ja nyt saa kahdeksas lapsi tulla milloin tahtoo.