Maaliskuun aurinko poltti lahden jäähän mustia pilkkuja ja teki sen hauraaksi. Huhtikuussa aaltoili siintävä ulappa jälleen vapaana, ja Neljän tuulen vilkkumajakka hohti jälleen tähden tavoin aina kun ilta alkoi hämärtyä.
— Minua ilahduttaa niin kovin, että majakka on jälleen sytytetty, sanoi Anna samana iltana, jolloin se jälleen oli alkanut loistaa. — Olen kaivannut sitä niin koko talven. Luoteinen taivas on vaikuttanut niin tyhjältä ja autiolta ilman sitä.
Pensaat ja puut koristautuivat uuden uutukaisilla kullanpunaan vivahtavilla pienillä lehdillä. The Glenin takaiset metsät kuvastuivat smaragdinvärisessä usmassa. Ranta-alangoilla liiteli päivänkoitteessa kevyitä sumuhattaroita.
Mereltä tuli tuulahduksia, tuoden mukanansa suolan ja leväin lemua, väliin myöskin vaahtoräiskeen. Leveinä ja kimmeltävinä vyöryivät mainingit. Kalastajakylä heräsi uuteen eloon. Ensi alukset olivat tulossa, niiden valkoiset purjeet tulivat esiin kimmeltävien aaltojen keskeltä, suurenivat nopeasti ja näkyivät pian satamansuun harmaanpunaisten hietakivikallioiden ja pitkähköjen, aaltomaisten hietasärkkien keskellä, joiden muotoa talvimyrskyt olivat muutelleet.
— Kevätpäivänä sellaisena kuin tämä, sanoi Anna, — tiedän minä tarkalleen, mitä sieluni on tunteva ylösnousemisen päivänä.
— Keväällä on hetkiä, jolloin tunnen, että minusta olisi voinut tulla jonkunmoinen runoilija, jos olisin nuorena saanut harjoitusta, sanoi kapteeni Jim. — Yllätän itseni väliin muistelemasta vanhoja runoja ja lauluja, joita kuulin opettajan sanelevan kuusikymmentä vuotta sitten. Muina aikoina vuodesta saan olla niiltä rauhassa. Mutta nyt pelkään pahoin, että minun täytyy mennä ulommaiselle kallioniemekkeelle ja siellä päästää kevättunteeni valloilleen.
Kapteeni Jim oli pistäytynyt tuomaan kopan simpukoita puutarhaa varten ja pienen tuoksumarattikimpun, jonka hän oli poiminut, kuljeskellessaan alavilla rantaniityillä.
— Tuoksumaratti alkaa nykyisin käydä harvinaiseksi, sanoi hän. — Pikkupoikana ollessani kasvoi sitä vielä runsaasti. Sen vieno ryydintuoksu yllättää aina niin odottamattomasti vaeltajan. Käyskentelee siinä sammalmätästen ja sanajalkojen keskellä, omistamatta ajatustakaan tuoksumaratille — ja silloin onkin äkkiä joutunut mättäälle, joka on täynnä noita pieniä valkoisia tähtiä. Minä pidän tuosta tuoksusta, se tuo aina mieleeni äitini. Se saattaa minut aina ajattelemaan täysiä liinakaappeja ja varastohuoneita, joista leviää sulotuoksua. Opettajan rouvalla oli aina tuoksumaratin lehtiä nenäliinojensa välissä. Te voitte panna tämän pienen vihkosen nenäliinasäiliöönne, rouva Blythe. Minä en pidä ostetuista hajuvesistä, mutta hienon ja viehkeän naisen olentoon soveltuu hyvin tuoksumaratin tai lavendelin lemu.
Annaa ei ollut juuri erikoisesti ihastuttanut tuuma reunustaa kukkalavat simpukoilla, jotka hänestä tuntuivat jokseenkin epäaistikkaalta ja turhalta puutarhakoristeelta. Mutta mistään hinnasta ei hän olisi tahtonut loukata kapteeni Jimin tunteita, ja hän kiitti häntä sydämellisesti hänen hyvästä tahdostansa. Ja kun kapteeni Jim sitten suurella tyydytyksellä oli laatinut jokaisen lavan ympärille kehyksen suurista kermavalkoisista simpukoista, silloin huomasi Anna ihmeeksensä, että ne vaikuttivat varsin miellyttäviltä. Huvilapuutarhassa ne eivät olisi olleet lainkaan paikallaan eivätkä edes The Glenissäkään. Mutta tässä pienen haavemajasen vanhanaikaisessa puutarhassa, minne meren pauhu tavallisesti kuului, tuntuivat ne täysin soveltuvan ympäristöön.
— Tuo näyttää todellakin oikein hauskalta, sanoi hän aivan täydellä todella.
— Opettajan rouvalla oli aina simpukoita lavojen ympärillä, sanoi kapteeni Jim. — Ja niin ihmeen hyvin hän osasi käsitellä kukkia. Hän katsoi niihin — kosketti niitä — ja ne kasvoivat kuin hullut. Toisilla on siinä suhteessa aivan erityisiä taipumuksia — luulisin että teidän laitanne on samoin, hyvä tohtorinna.
— En tiedä, voisiko sitä juuri väittää… Mutta minä rakastan puutarhaani ja minusta on hauska puuhailla siellä. Kun saa hoidella vihannoivia kasveja, tarkata kuinka uusia vesoja ilmestyy joka päivä, kuinka lehtihangoissa muodostuu sieviä nuppuja, — silloin on minusta kuin olisi avustamassa itse luomistyössä. Tällä haavaa on minun puutarhani tosin vain täynnä lupauksia ja toiveita, — mutta odottakaapa vähäsen, niin saatte nähdä!
— Minun täytyy aina ihmetellä, silmäillessäni noita pieniä, ruskeita, kurttuisia siemeniä ja ajatellessani, mikä väririkkaus niihin sisältyy, sanoi kapteeni Jim. — Kun ajattelen siemeniä ja niiden muutosta, ei minun ole ollenkaan vaikea uskoa, että niilläkin on sielu, joka tulee jatkamaan eloansa uusissa olosuhteissa. Tuskin voisi uskoa, että noissa pienissä turhanpäiväisissä esineissä, joista toiset eivät ole tomuhiukkaa suuremmat, on eloa — eloa, väriä ja tuoksua, — jos ei olisi omin silmin nähnyt tuota ihmettä.
Anna, joka laski odotuksenpäiviänsä samalla hartaudella kuin uskovainen rukousnauhan hopeahelmiä, ei enää voinut tehdä pitkiä kävelyretkiä majakalle taikka The Gleniin. Mutta neiti Cornelia ja kapteeni Jim kävivät usein vierailulla tuossa pienessä talossa. Neiti Cornelia oli Annan ja Gilbertin seurapiirin elähdyttävin aines. Hänen mentyänsä he aina nauroivat menehtyäksensä, niin itsenäisiä olivat hänen mielipiteensä ja niin tarmokasta hänen puheensa. Kun kapteeni Jim ja neiti Cornelia sattuivat tulemaan yhtaikaa, silloin saivat kuulijat juhlahetken. Silloin alkoi säälimätön sanasota, neiti Cornelia oli hyökkäävänä puolena, ja kapteeni pysytteli puolustusasennossa tehden vain silloin tällöin jonkin taitavasti harkitun ryntäyksen.
Anna torui kerran kapteenia siitä, että hän aina ärsytteli vanhaa ystäväänsä.
— Ettehän toki tahtone riistää minulta elämäni suurinta huvia, naureskeli tuo parantumaton vekkuli. — Sitäpaitsihan minä aina joudun alakynteen. Sanoja vailla ei Cornelia koskaan ole, ja jos minä joskus puhun naislogiikasta, ei hän ota puhettani kuuleviin korviinsakaan. Teillä ja puolisollanne, joka istuu ovenrakonsa takana, on yhtä hauska kuin minullakin.
Eräänä toisena iltana toi kapteeni tullessaan Annalle kieloja. Puutarha oli tulvillaan mullan ja versovan kasvullisuuden synnyttämää kosteata, tuoksuvaa höyryä, jota kevätiltoina kohoaa maasta. Uusikuu valaisi himmeästi taivaanrannalla kuvastuvaa maidon valkoista usmaa ja tähdet olivat alkaneet nousta. Lahden toiselta puolen kajahteli kirkonkellojen lempeä ääni. Tuo kirkas sointu helkähti läpi hämärtyvän avaruuden, yhtyen vuoroin vahveten ja heikontuen meren hiljaisesti pulpahtelevaan loiskeeseen. Kapteeni Jimin tuoksuvat kielot kohottivat yhä kevätillan hempeän rauhallista tunnelmaa.
— En ole nähnyt kieloja koko keväänä ja olen kaivannut niitä, sanoiAnna painaen kasvonsa niihin.
— Niitä ei kasva näillä seuduin, täytyy mennä aina metsämaille saakka. Sieltä minun onnistui saada niitä teille. Luullakseni ne ovat viimeiset, jotka saatte nähdä tänä keväänä, sillä ne olivat melkein lopussa.
— Kuinka kiltti ja huomaavainen te olettekaan, kapteeni Jim! Ei kukaan muu, ei edes Gilbert — hän teki päällään liikkeen miestään kohden — ole muistanut, että minä keväällä aina kaipaan kieloja.
— Minulla on nykyisin runsaasti aikaa, hyvä rouva, sanoi kapteeni Jim. — En ole keksinyt mitään uutta luettavaa lopetettuani viime viikolla "Rakkauden harhatiet". Sitä oli kaikkiaan satakolme lukua. Rakastavaisten mentyä naimisiin päättyi kirja aivan äkkiä, joten otaksun heidän koettelemustensa ja huoltensa silloin olleen lopussa. Hauskaa, että edes kirjoissa käy siten — todellisessa elämässä lienee kyllä toisin.
— Minä en lue koskaan jonkinjoutavia tusinaromaaneja, sanoi neiti Cornelia luoden tuikean katseen silmälasiensa ylitse, — mutta tiedän kumminkin, että se, joka on pysynyt naimatonna, on säästynyt paljosta pahasta.
Kuulitko, kuinka Georgie Russell voi tänään, kapteeni Jim?
— Kävin kyllä kotimatkalla häntä tervehtimässä. Hän on paranemaan päin, mutta pahassa pulassa, kuten tavallisesti. "Edestään löytää, minkä taakseen jättää", mutta pulassaolo ei käy hauskemmaksi siitä, että itse on siihen syypää.
— Hän on kauhea pessimisti, sanoi neiti Cornelia.
— Ei, pessimistiksi ei häntä voi sanoa. Mutta hän ei voi koskaan järjestää asioitaan niin, että olisi oloonsa tyytyväinen.
— No, silloinhan hän siis kaiketi lienee pessimisti.
— Eipä suinkaan. Pessimisti on sellainen otus, joka ei edes toivokaan voivansa koskaan tulla tyytyväiseksi. Niin pitkälle ei Georgie ole vielä ehtinyt.
— Sinä keksisit varmaankin jonkin puolustuksen itse paholaisellekin,Jim Boyd.
— En minä, mutta kenties eräs vanha nainen, joka kerran sanoi, että hänen olennossaan on jotakin niin mielistelevää… Ei, Cornelia, paholaisesta minä en keksisi sanoa mitään hyvää.
— Kenties et edes uskokaan häneen? kysyi Cornelia vakavalla äänellä.
— Ja tuollaista sinä voit kysyä, vaikka tiedät, kuinka puhdasoppinen presbyteriläinen minä olen, Cornelia. Kuinka voisi presbyteriläinen selvitä ilman paholaista?
— Mutta sinä varmaankin selviät? kinasteli neiti Cornelia edelleen.
Kapteeni Jim kävi äkkiä vakavaksi hänkin.
— Minä uskon siihen, mitä kerran kuulin erään pappismiehen nimittävän mahtavaksi ja pahansuovaksi ja älykkääksi pahaksi voimaksi, joka vaikuttaa maailman kaikkeudessa, vastasi hän. — Siihen minä uskon, Cornelia. Saat sitten nimittää sitä pahaksi hengeksi tai pahan periaatteeksi tai paholaiseksi tai miksi ikinä tahdot. Se on olemassa, eivätkä kaikki maailman epäuskoiset ja vääräuskoiset yhteensä voi tehdä sitä olemattomaksi — yhtä vähän kuin he voivat tehdä tyhjäksi Jumalan olemassaoloa. Se voima on olemassa ja se ei laiskottele. Mutta minä uskon sittenkin, Cornelia, että se lopuksi kukistetaan ja voitetaan — sano sitten minun sanoneeni.
— Sehän olisi erinomaista, sanoi neiti Cornelia, mutta hänen äänensä ei kuulostanut erityisen toivehikkaalta. — Mutta mitä paholaiseen ja hänen tekoihinsa tulee, niin olen varmasti vakuutettu, että hän on riivannut Billy Boothin. Oletteko kuulleet, mitä hän nyt viimeksi on keksinyt tehdä?
— Emme, mitä sitten?
— Hän on polttanut vaimonsa uuden ruskean verkapuvun, josta tämä Charlottetownissa maksoi kaksikymmentäviisi dollaria. Billy väitti herrojen katsoneen hänen vaimoonsa aivan liian ihailevasti, kun hänellä oli tuo puku yllään ensi kerran kirkossa. Mutta sellaisiahan ne ovat.
— Rouva Booth on sangen kaunis nainen ja ruskea pukee häntä parhaiten, sanoi kapteeni Jim harkitsevasti.
— Oikeuttaako se hänen miehensä pistämään hänen uuden, räätälillä teetetyn pukunsa uuniin? Billy Booth on mustasukkainen houkkio, joka tekee vaimonsa onnettomaksi. Vaimo on ollut itkemäisillään silmät päästään tuon puvun takia. Ah, Anna, jospa minä osaisin kirjoittaa kuten sinä! Silloin minä kyllä toimittaisin ne näytteille, useat tämän seudun herroista, sen saat uskoa. Mutta Boothin suvun jäsenet ovat melkein kaikki olleet päästään vialla, mikä enemmän, mikä vähemmän. Tuon nuoren Johnny Boothin olisi eilen pitänyt viettää häitä, mutta siitä ei voinut tulla mitään, sillä hän oli keksinyt hankkia itselleen tuhkarokon. Ajatelkaas, kuinka kalliiksi kaikki varustelut ovat tulleet, ja sitten hän panee kaikki tuumat sekaisin. Oli sekin nyt oiva keksintö!
— Mutta mitäs hän siihen taisi, että sai tuhkarokon, miesparka!
— Sitäkin nyt kannattaisi puolustella! En minä tiedä, millä tavoin hän sen hankki itsellensä, mutta sen tiedän erittäin hyvin, että hääillalliset jo olivat melkein kuin pöydällä, ja nyt kaikki pilaantuu. Sellaista tuhlausta! Kuinka sellainen voi pälkähtää ihmisen päähän? Olisi hankkinut tuhkarokkonsa lapsena ollessaan.
— Pikku Cornelia, nyt sinä minun mielestäni puhut pelkkää pötyä.
Neiti Cornelia ei kunnioittanut häntä vastauksella, vaan kääntyi sensijaan Susan Bakerin puoleen. Tämä oli vanhahko, naimaton naisolento, ruma ulkomuodoltaan, mutta kultaa sydämeltään, ja hän oli luvannut lähiviikkoina hoitaa yksinpalvelijan tehtävät.
— No, kuinkas täti Mandy parka voi tänään? kysyi neiti Cornelia.
Susan huokasi.
— Ah, hän oli niin huono, Cornelia. Pelkään, että hän pian saa laulaa Karitsan kiitosta taivaassa.
— Varjelkoon, eihän hänen laitansa toki voine olla niin huonosti! huudahti neiti Cornelia myötätunnon ja pelästyksen vallassa.
Kapteeni Jim ja Gilbert katsahtivat toisiinsa. Sitten he nousivat nopeasti paikoiltaan ja poistuivat huoneesta.
— On hetkiä, huohotti kapteeni Jim naurunpuuskien välissä, — jolloin olisi kuolemansynti olla nauramatta. — Ne ovat tosiaankin verrattomia, nuo naiset, kun ne panevat parastansa!
Kesäkuun alussa, kun hietasärkkiä reunustavat villiruusupensaat upeilivat täydessä kukoistuksessa ja omenakukat hohtivat jokaisessa rinteiden puutarhassa, saapui Marilla poppelikujanteen takaiseen pikku taloon, mukanaan suunnaton mustanruskea, mittausopillisia kuvioita muodostavin messinkinauloin koristettu matka-arkku, joka oli saanut puoli vuosisataa asuskella rauhassa Vihervaaran ullakolla. Susan Baker, joka sen lyhyen ajan kuluessa, minkä hän oli ollut talossa astioita ja lattioita pesemässä, jo oli ehtinyt ruveta sokeasti jumaloimaan "nuorta tohtorinnaa", piti aluksi Marillaa silmällä mustasukkaisen epäluuloisesti. Mutta kun Marilla ei sekaantunut siistimiseen eikä ruoanlaittoon eikä osoittanut mitään Susanin ihailulle haitallisia aikeita, tyytyi tuo kunnon apulainen hänen läsnäoloonsa ja kertoi tuttavilleen The Glenissä, että neiti Cuthbert oli sivistynyt ja arvokas henkilö, joka tiesi paikkansa.
Eräänä iltana, kun kuulakka avaruus vielä kuvasti iltaruskon hohdetta ja punarintasatakielet tervehtivät riemuhymneillä illan ensi tähtiä, havaittiin pienessä haavetuvassa äkillistä touhua ja liikettä. Sieltä telefonoitiin The Gleniin, vanha tohtori Dave ja sairaanhoitajatar, jolla oli valkoinen päähine ja käsivarren ympärillä valkoinen nauha, saapuivat kiiruusti tuohon pieneen taloon. Marilla käyskenteli edestakaisin puutarhan käytävillä valkoisten simpukkojen keskellä, liikutellen huuliansa äänettömässä rukouksessa, ja kunnon Susan istui keittiössä puuvillatukot korvissa ja esiliina heitettynä pään ylitse.
Leslie, joka katsoi ulos akkunastaan ja näki, että jokainen akkuna tuossa pienessä haavekodissa oli valaistu, vietti unettoman yön.
Kesäkuun yö oli lyhyt, mutta niistä, jotka viettivät sen valvoen levottomassa odotuksessa, se tuntui iankaikkisuudelta.
— Oi, eikö tästä koskaan tule loppua? huokaili Marilla.
Sitten hän huomasi, kuinka vakavilta sairaanhoitajatar ja tohtori Dave näyttivät, eikä rohjennut enää kysyä mitään. Entä jos Anna —, ei sitä ajatusta ei Marilla kestänyt ajatella päähän asti.
— Älkää sanoko, sanoi Susan kiihkeästi vastaukseksi Marillan katseessa kuvastuvaan äänettömään tuskaan, — että Jumala voisi olla niin julma että ottaisi meiltä tuon rakkaan karitsan, josta me kaikki pidämme niin paljon.
— Hän on ottanut muita yhtä rakkaita, sanoi Marilla sortuneella äänellä.
Mutta aamunkoitteessa, kun nouseva aurinko hajoitteli hietasärkkien yläpuolelle kokoontuneita usmajoukkoja, muuttaen ne hohtaviksi sateenkaariksi, muuttui levottomuus riemuksi tuossa pienessä talossa. Annan henki oli pelastettu ja hänen vieressään lepäsi valkeissa pukimissa pienen pieni neitonen, jolla oli äitinsä silmät. Gilbert, jonka kasvot näyttivät harmailta ja riutuneilta tuon kammottavan yön jälkeen, tuli kertomaan uutisen Marillalle ja Susanille.
— Jumalan kiitos, sanoi Marilla päästäen helpotuksen huokauksen.
Susan nousi ja otti puuvillatukot korvistansa.
— Sitten laitamme aamiaista, sanoi hän pirteästi. — Luullakseni pala ruokaa on hyväksi meille jokaiselle. Ja sanokaa te pikku tohtorinnalle, ettei hän olisi ollenkaan levoton, — Susan hoitaa kyllä tehtävänsä. Hänen ei tarvitse välittää muista kuin pienokaisesta.
Gilbert hymyili surunvoittoisesti poistuessaan heidän luotansa. Anna, jonka valkoisilla kasvoilla vielä oli kärsimyksen leima, mutta jonka silmät loistivat äitiyden pyhästä riemusta, ei tarvinnut varoituksia huolehtia pienokaisestansa. Hän ajatteli yksinomaan häntä. Muutaman tunnin ajan hän tunsi onnea niin suloista ja puhdasta, että hän ihmetteli, eivätkö taivaan enkelit kadehtineet häntä.
— Pikku Joyce, kuiskasi hän Marillan tullessa katsomaan äskensyntynyttä. — Me päätimme valita sen nimen, jos lapsi olisi tyttö. Oli niin monta, joiden kaimaksi olisimme halunneet ristiä hänet, valitseminen kävi oikein vaikeaksi, ja niin päätimme antaa hänelle nimen Joyce — voimmehan lyhentää se Joyksi — se kuuluu sievältä. Oi, Marilla, luulin jo ennenkin olevani onnellinen. Mutta nyt tiedän, että silloin vain uneksin suloista unta onnesta… Tämä on todellisuutta.
— Sinä et saa puhella, Anna. Odota, kunnes käyt vahvemmaksi, varoitteli Marilla.
— Tiedäthän, kuinka vaikeneminen on aina ollut minulle vaikeata, sanoi Anna hymyillen.
Aluksi oli Anna liian heikko ja onnellinen huomatakseen, että Gilbert ja hoitajatar näyttivät vakavilta ja että Marillan silmät olivat kyynelissä. Mutta vähitellen hiipi pelko hänen sydämeensä, jähmettävänä kuin merisumu rantamille laskeutuessaan. Miksi ei Gilbert ollut iloisempi? Miksi hän ei tahtonut puhua pienokaisesta? Miksi hän ei ollut antanut hänen pitää lasta luonansa kuin tuon ensimmäisen autuaallisen tunnin? Eikö — eikö kaikki ollut hyvin?
— Gilbert, kuiskasi Anna rukoilevasti, — eihän — eihän pienokaiseen nähden ole mitään vaaraa? Sano, Gilbert — sano!
Gilbert seisoi kauan katse käännettynä toisaanne, sitten hän kumartui Annan puoleen katsoen hänen silmiinsä. Marilla, joka tuskan vallassa kuunteli ovella, kuuli hiljaista, sydäntävihlovaa vaikertelua ja pakeni keittiöön, missä Susan ääneen itkien puuhaili patojen ja paistinpannujen kimpussa.
— Oi tuo karitsa raukka — tuo karitsa raukka! Kuinka hän voikaan kestää sen, neiti Cuthbert? Hän menee samaa tietä, sen saamme nähdä. Täällä hän on käyskennellyt iloisena ja onnellisena tulevaisia tuumien! Mutta onhan täällä kaksi lääkäriä — eivätkö he voi tehdä yhtään mitään, neiti Cuthbert?
— Luulen, ettei ole mitään tehtävissä. Lääkäritkään eivät voi tehdä ihmeitä. Gilbert sanoo, ettei ole mitään toivoa. Lapsi oli niin kovin heikko ja synnytys kesti niin kauan. Gilbert näki heti, ettei lapsi voinut jäädä eloon.
— Ja se on niin kovin sievä pieni olento, nyyhkytti Susan. — En ole koskaan nähnyt niin hienoja ja valkoisia pikku kasvoja — enimmäkseen vastasyntyneet ovat punaisia ja ryppyisiä. Ja kuinka ymmärtäväisesti hän katsoi suurilla silmillään. Oi, tuota pikku tohtorinna raukkaa!
Auringonlaskun aikoina kohotti tuo pieni sielu, joka oli saapunut päivänkoitteessa, siipensä lentoon, jättäen jälkeensä haikeata surua. Neiti Cornelia otti kuolleen pienokaisen hoitajattaren lempeistä mutta vieraista käsistä ja verhosi nuo hennot, vahan valkoiset jäsenet kauniiseen valkoiseen pukuun, jonka Leslie kerran oli ommellut odotetulle vieraalle. Sitä oli Leslie itse pyytänyt. Sitten hän vei pienokaisen jälleen sisään ja laski hänet pikku äitiraukan viereen, joka vuodatti kuumia kyyneleitä.
— Herra antoi ja Herra otti, rakas lapsukaiseni, sanoi Cornelia nyyhkyttäen. — Siunattu olkoon Herran nimi.
Sitten hän poistui jälleen, jättäen Annan ja Gilbertin kahden kuolleen pienokaisensa luo.
Seuraavana päivänä laskettiin pieni kalpea Joy valkoiseen sametilla sisustettuun arkkuun, johon Leslie oli sirottanut hentoja orvonkukkia, ja se vietiin kirkkotarhaan lahden toiselle puolen. Neiti Cornelia ja Marilla panivat kätköön nuo suurella rakkaudella valmistetut pienet vaatekappaleet ja kauniin vauvakorin, joka oli sisustettu vanulla ja jossa pehmoiset patjat olisivat tarjonneet mukavan lepopaikan pienille lihaville jäsenille ja haituvapeitteiselle pikku päälle. Pikku Joy ei ollut lepäävä siinä koskaan, hän oli löytänyt viileämmän ja ahtaamman leposijan.
— Niin käy aina meidän korkealentoisten toiveittemme, huokasi neiti Cornelia. — Kuinka olenkaan iloinnut tästä lapsukaisesta — ja olin toivonut juuri tyttöä!
— Minä olen niin kiitollinen siitä, että Annan henki säästyi, sanoi Marilla, tuntien väristystä muistellessaan noita synkkiä yöhetkiä, jolloin hänen rakas tyttösensä vaelsi läpi kuoleman varjon laakson.
— Pikku karitsa raukka! Voikohan hän enää koskaan tulla iloiseksi! sanoi Susan.
— Minä kadehdin Annaa, huudahti Leslie äkillisesti ja kiihkeästi. — Ja minä kadehtisin häntä, jos hän olisi kuollutkin. Saihan hän sentään olla äiti yhden ihanan päivän. Siitä antaisin ilolla henkeni.
— Noin ei pidä puhua, Leslie kulta, sanoi neiti Cornelia lempeän nuhtelevalla äänellä.
Hän pelkäsi, että arvokas ja aina tyyni neiti Cuthbert paheksuisi tuota tunteenpurkausta.
Annan parantuminen edistyi hitaasti ja monet seikat tekivät tuon ajan hänelle erityisen raskaaksi. Kukkaskomeus ja päivänpaiste eivät enää herättäneet hänessä ihastusta, hän ei enää voinut iloita juuri inistään, ja kun sade virtasi maahan, suri hän, että se runteli lahden takana olevaa pientä hautaa, tuulen huokaillessa poppelien latvoissa kuuli hän siinä surullisia ja valittavia ääniä, jotka ennen olivat olleet hänelle outoja.
Ystävälliset vieraat loukkasivat häntä hyväätarkoittavilla typeryyksillään, joilla he koettivat lohduttaa häntä hänen kärsimästään tappiosta. Phil Blakelta tullut kirje teki hänen kuormansa yhä raskaammaksi. Phil oli kuullut pienokaisen syntymisestä, mutta ei kuolemasta, ja hän kirjoitti Annalle hilpeän vallattoman onnittelukirjeen, joka vihloi hänen syvimpiä sydän juuriansa.
— Oi, kuinka tuo kirje olisi tuottanut minulle iloa, jos pikku lapseni vielä eläisi, sanoi hän itkien Marillalle.
— Mutta kun pienokainen on kuollut, tuntuu se aivan häikäilemättömältä julmuudelta — mutta tiedänhän hyvin, että Phil ei millään ehdolla tahtoisi tuottaa minulle mielipahaa. Oi Marilla, en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin tulla onnelliseksi — minusta tuntuu kuin kaikki tuottaisi minulle tuskaa.
— Aika tuo hoivaa, sanoi Marilla sydän sääliä tulvillaan, joskin hän tapansa mukaan turvautui kuluneisiin puheenparsiin.
— Minusta tässä maailmassa ei mikään käy oikeuden mukaan, vaan kaikki on niin ihmeellistä, sanoi Anna kapinoivin mielin. — Pikkulapsia syntyy maailmaan sinne, missä niistä ei yhtään välitetä — missä ne saavat kasvaa hoidotta ja huolenpidotta — vailla kaikkia kehittymisen edellytyksiä — ja ne saavat jäädä eloon. Minä olisin rakastanut pientä tyttöstäni niin hellästi — olisin vaalinut häntä niin huolellisesti — tehnyt kaikki, mitä pienen hennon ihmistaimen hyväksi voi tehdä… Mutta minä en saanut pitää häntä.
— Se oli Jumalan tahto, Anna, sanoi Marilla tuntien olevansa kykenemätön ratkaisemaan kaikkeuden arvoitusta, vastaamaan ansaitsemattoman kärsimyksen kysymyksiin.
— Ja pikku Joyn on paljon parempi siellä, missä hän nyt on.
— Ei, sitä minä en vähääkään usko, sanoi Anna kipeän katkerasti. Ja nähdessään Marillan kauhistuksen hän lisäsi kiihkeästi:
— Miksi hänen sitten piti ollenkaan syntyä — miksi syntyy kukaan meistä — jos olisimme kerran onnellisempia kuolleina tai syntymättöminä? Minä en usko, että lapsen on parempi kuolla syntyessään kuin saada elää elämänsä — rakastavana ja rakastettuna, — oppia tuntemaan iloa ja kärsimystä — voida suorittaa tehtävänsä ja kehittää itselleen luonne, joka takaa hänelle olemassaolon iankaikkisuudessa. Ja kuinka sinä tiedät, että Jumalan tahto oli että hän kuolisi? Puhuimmehan eräänä iltana pahan voimasta. Ken tietää, milloin se ryhtyy ohjaamaan elämäämme ja tapahtumain kulkua? Ja siihen täytyy sitten tyytyä nöyrästi ja levollisesti.
— Oi Anna, älä puhu noin, sehän on Jumalan pilkkaamista, sanoi Marilla käyden todella levottomaksi, että Anna vaipuisi epäuskon kuiluun. — Me emme voi ymmärtää — mutta uskoa meidän täytyy — meillä täytyy olla varma vakaumus, että kaikki tapahtuu meidän parhaaksemme. Minä tiedän, että sinun on vaikea nyt juuri ajatella sillä tavoin. Mutta koeta olla luja — Gilbertin tähden! Hän on niin levoton ja huolestunut sinun tähtesi. Voimasi eivät rupea palaamaan niin nopeasti kuin niiden pitäisi.
— Oi, tiedän hyvin, että olen ollut kovin itsekäs, huokasi Anna. — Minä pidän Gilbertistä enemmän kuin koskaan ennen — ja hänen tähtensä tahdon elää. Mutta minusta tuntuu aivan kuin osa minun omasta olennostani olisi haudattuna kirkkotarhaan tuolla lahden takana. Se tuottaa niin kiihkeätä kipua sydämeeni, että pelkään jokaista uutta päivää.
— Tuo kipu tulee vähitellen lievenemään, Anna.
— Ajatus, että se ehkä joskus lievenee, vaivaa minua enemmän kuin mikään muu, Marilla.
— Niin, minä käsitän sen kyllä, minulla on itselläni ollut samanlainen tunne toisten seikkojen yhteydessä… Mutta mehän pidämme kaikki sinusta niin paljon, Anna — tahdothan toki elää! Kapteeni Jim on ollut täällä joka päivä ja tiedustellut niin osaaottavasti vointiasi — ja rouva Moore harhailee täällä ympäristössä kuin rauhaton sielu — ja neiti Cornelia valmistelee sinulle herkkuja jos mitä lajia. Susan ei ole siitä juuri mielissään. Mielestänsä hän osaa valmistaa yhtä hyvää ruokaa kuin neiti Bryant.
— Tuo kiltti Susan! Kaikki ovat olleet minua kohtaan niin herttaisia ja enkelimäisen hyviä, Marilla. Minä en ole kiittämätön — ja ehkäpä sitten — kun tuo tuimin tuska on hieman vaimennut — voin tuntea, että minun on mahdollista elää edelleen.
Anna huomasi voivansa elää edelleen, ja tulipa vielä sellainenkin päivä, jolloin hän jälleen hymyili neiti Cornelian sanasutkauksille. Mutta tuossa hymyilyssä oli jotakin Annan hymyilylle vierasta, joka ei enää ottanut siitä häipyäksensä.
Ensimmäisenä päivänä, jolloin Anna voi lähteä ajelemaan, vei Gilbert hänet Neljän tuulen majakkaan ja jätti hänet sinne, lähtien itse veneellä erään kalastajakylässä asuvan potilaan luo. Vallaton tuuli kiiti yli lahden ja hietasärkkien, ajaen vedenpinnalla pieniä suippopäisiä valkoharjaisia laineita ja huuhdellen loivaa rannikkoa pitkillä mainingeilla, jotka hajaantuivat hopeanhohtoisiksi pieniksi kuohuiksi.
— Minä olen todellakin ylpeä siitä, että te tulette ensiksi minun luokseni, sanoi kapteeni Jim peräti hyvillään. — Istukaa toki, olkaa hyvä! Pelkään, että täällä on kovin tomuista tänään, — mutta eihän ole tarpeen katsella tomua, kun silmien edessä on tuollainen näköala, — vai mitä sanotte?
— Tomu ei haittaa ollenkaan, sanoi Anna, — mutta Gilbert sanoo, että minun pitää olla mahdollisimman paljon raittiissa ilmassa. Luulen, että menen istumaan tuonne kallioille.
— Haluatteko seuraa vai tahdotteko mieluummin olla yksin?
— Jos kyseessä on teidän seuranne, niin miellyttäisi se minua paljon enemmän kuin yksinolo, sanoi Anna lempeästi hymyillen.
Sitten hän huokasi. Ennen hän oli varsin kernaasti ollut yksin, nyt häntä kammotti yksinolo. Se täytti hänen mielensä aina niin haikealla yksinäisyydentunteella.
— Täällä on ihana pieni suojapaikka, johon tuuli ei käy, sanoi kapteeni Jim heidän ehdittyänsä kallioitten luo. — Täällä istun usein. Tässä voi oivallisesti uneksia avosilmin.
— Uneksia, sanoi Anna huokaisten. — Minä en voi enää uneksia, kapteeni Jim — minulle on uneksiminen voitettu kanta.
— Jopa jotakin, pikku rouva, tuo on vain luulottelua, sanoi kapteeniJim. Sitten hän lisäsi vakavammalla äänellä:
— Tiedän kyllä, miltä teistä nyt tuntuu, — mutta ei aikaakaan, niin ilomielisyytenne palaa ja silloin alatte jälleen haaveksia kuten ennen — ja kiitätte Herraa siitä, että voitte sen tehdä. Jos ei meillä olisi haaveitamme, ei olemassaolomme olisi paljonkaan arvoista. Kuinka voisimme ollenkaan elää, jos emme omistaisi kuolemattomuuden haavettamme. Ja se on haave, joka tulee toteutumaan, siitä voitte olla varma, rouva Blythe. Tulee päivä, jolloin te saatte nähdä jälleen pikku Joycenne.
— Mutta silloin hän ei ole pieni sylilapseni, sanoi Anna vapisevin huulin. — Ah, kenties hän on, kuten Longfellow sanoo, "hempeä neito, min verhona sulo on taivaan", — mutta minä en tunne häntä — hän on minulle muukalainen.
— Jumala on kyllä järjestänyt sen asian paremmin, siitä olen vakuutettu, sanoi kapteeni Jim.
Molemmat istuivat hetken vaieten. Sitten sanoi kapteeni Jim hyvin lempeällä äänellä:
— Pikku rouva, saanko kertoa teille Margaretasta, jonka menetin?
— Varsin kernaasti, sanoi Anna lempeästi.
Hän ei tiennyt ollenkaan, kuka tuo Margareta oli, mutta hän ymmärsi, että hän nyt saisi kuulla kapteeni Jimin elämäntarinan.
— Minua on niin usein haluttanut kertoa teille hänestä, jatkoi kapteeni Jim. — Tiedättekö miksi, rouva Blythe? Siksi että tahdon, että olisi olemassa joku, joka muistaa ja ajattelee häntä, kun minä olen poissa. En voi sietää ajatusta, ettei olisi ainoatakaan ihmistä, joka hänet muistaisi. Ja nyt olen minä ainoa, joka muistan turman saaliiksi joutuneen Margaretan.
Ja niin kertoi kapteeni Jim tarinansa — vanhan, aikoja sitten unhoon joutuneen tarinan, sillä viisikymmentä vuotta oli jo kulunut siitä kuin Margareta eräänä päivänä nukahti isänsä ruuheen ja joutui vesille — niin ainakin arveltiin tapahtuneen, sillä ei saatu koskaan varmaa tietoa hänen kohtalostaan — ja sitten liukui aallonmurtajan ohi ulos ulapalle, missä sai tuhonsa kovan ukkosilman aikana, joka äkkiä purkaantui valloilleen tuona tukahduttavan kuumana iltapäivänä — viisikymmentä vuotta sitten! Mutta kapteeni Jimistä ei tuo puolen vuosisadan takainen aika tuntunut kaukaisemmalta kuin eilispäivä.
— Minä kuljeskelin rantaa pitkin kuukausimääriä tuon päivän jälkeen, jatkoi kapteeni vapisevalla äänellä, — merihän antaa saaliinsa takaisin, ja odotin sellaisella kauhulla ja ilolla hetkeä, jolloin saisin nähdä hänen suloisen, rakkaan, pienen ruumiinsa. Mutta hän ei palannut koskaan. Mutta kerran tulee kumminkin päivä, jolloin saan nähdä hänet, rouva Blythe. Hän odottaa minua. Toivoisin voivani kuvata teille tarkoin hänen ulkomuotonsa, mutta sitä en voi. Olen nähnyt kevyen, hopeanhohtoisen usman leijailevan päivänkoitteessa hietasärkkien yläpuolella, ja se oli hänen kaltaisensa, — ja sitten olen nähnyt The Glenin lehdossa solakan, valkoisen koivun, jonka lehdistö on kuin hienointa harsoa, ja se muistutti myöskin hänestä. Hänellä oli vaaleanruskea tukka ja valkoihoiset lempeät kasvot, pitkät, kapeat sormet kuten teillä, rouva Blythe, mutta ruskeammat kuin teidän, sillä hän oli rannikontyttö ja sai tehdä minkä mitäkin. Väliin herään keskellä yötä ja kuulen meren kutsuvan minua kuten muinoin — ja silloin minusta on aivan kuin minua kutsuisi Margaretani. Ja kun myrskyilee ja aallot vaikeroivat ja ähkyvät, kuulen hänen valittavan ja nyyhkyttävän niiden mukana. Mutta kun ne nauravat sellaisina päivinä, jolloin aurinko paistaa ja vesi hiljaa karehtii — silloin kuulen hänenkin nauravan — hellää ja samalla veitikkamaista nauruansa. Meri otti hänet minulta, Margaretani, mutta tulee päivä, jolloin saan hänet jälleen, rouva Blythe. Merellä ei ole valtaa erottaa meitä iankaikkisiksi ajoiksi.
— Olitte kiltti, kun kerroitte tuosta minulle, sanoi Anna. — Olen usein ihmetellyt, miksi te lämpimine sydäminenne olette elänyt elämänne yksin.
— En ole voinut koskaan kiintyä keneenkään toiseen. Margaretani, jonka menetin, vei sydämeni mukanansa — tuonne kauas, sanoi vanha kapteeni, joka oli viisikymmentä vuotta pysynyt uskollisena hukkuneelle morsiamelleen. — Ettehän pahastu, rouva Blythe, jos väliin johdan puheen häneen? Nyt se tuottaa minulle iloa — tuskan oan on särky jo aikoja ajanut pois, ja sydämessäni on jäljellä vain hänen siunattu muistonsa. Minä tiedän, että te ette unohda häntä koskaan. Ja jos vuodet, kuten toivon, aikanaan tuovat uutta pikkuherrasväkeä teidän taloonne, niin pyydän teitä lupaamaan, että te kerrotte heille tarinan Margaretastani, jonka turma vei, niin ettei hänen nimensä joudu unhoon niiltä, jotka elävät hänen jälkeensä.
— Anna, sanoi Leslie, katkaisten äkkiä hetken vaitiolon, — et aavistakaan, kuinka hyvältä tuntuu saada istua jälleen täällä sinun tykönäsi ja saada tehdä työtä, jutella — tai vaieta — kanssasi.
He istuivat yhdessä lemmikkimätästen keskellä puron partaalla Annan puutarhassa. Vesi vieri hiljaa loristen pieninä pyörteinä heidän ohitsensa, koivujen lehdistöt loivat heihin varjonsa, hietakäytäviä reunustivat kukkivat ruusut. Aurinko läheni taivaanrantaa, ilma oli täynnä vienoa musiikkia. Tuuli soitteli säveleitään talonviereisessä honkametsikössä, toisia säveleitä saapui aaltojen huuhtelemalta hietarannikolta ja tuulenhenkäysten mukana lahden takaa kirkolta. Anna piti kirkonkellojen soinnista, mutta nyt se aina herätti hänessä surunvoittoisia ajatuksia, — sehän toi viestejä hänen pikku sydänkäpyseltänsä, joka uinui kirkkotarhan muurin vieressä vihreän kummun alla.
Hän katsoi kysyvästi Lesliehin, joka oli laskenut työnsä syliin ja jutteli harvinaisen avomielisesti.
— Tuona kauheana yönä, jolloin sinä olit niin sairas, jatkoi hän, — luulin, ettemme kenties saisi enää koskaan puhella keskenämme ja käydä yhdessä kävelemässä ja työskennellä yhdessä. Ja silloin ymmärsin niin hyvin, mitä sinun ystävyytesi vähitellen oli alkanut merkitä minulle, — nimittäin juuri sitä, mitä sinä aluksi tahdoit, että se minulle merkitsisi, — ja minä ajattelin, kuinka paha ja kurja minä itse olin ollut.
— Leslie, Leslie — minä en salli kenenkään käyttää noin rumia sanoja ystävistäni!
— Mutta sehän on totta, — olen ollut niin halpamielinen ja katala, ettet voi sitä kuvitellakaan… Ja nyt minun täytyy tehdä sinulle tunnustus, — tiedän, että tulet minua halveksimaan, mutta en voi siihen mitään. Voitko ajatella, että talven pitkään ja nyt keväällä on ollut hetkiä, jolloin olen vihannut sinua.
— Sen olen tiennyt, sanoi Anna tyynesti.
— Tiesit sen?
— Tiesin kyllä, näin sen silmistäsi.
— Ja kumminkin sinä yhä edelleen pidit minusta ja olit ystäväni?
— Ethän sinä vihannut minua kuin silloin tällöin, Leslie, Väliin pidit minusta, luullakseni.
— Sen tein kyllä. Mutta tuo toinen tunne oli aina jäljellä syvinnä sydämessäni ja se turmeli kaiken. Minä hillitsin sitä — väliin unohdin sen tykkänään — mutta äkkiä se saattoi tulla jälleen esiin ja saada minut valtaansa. Minä vihasin sinua siksi, että kadehdin sinua — oi, väliin olin suorastaan sairas pelkästä kateudesta. Sinulla oli herttainen pieni koti — sait osaksesi rakkautta — ja onnea — sinulla oli onnelliset tulevaisuudenunelmasi. Omistit kaikkea, mitä minä kaihosin — enkä ollut koskaan saanut — enkä saa koskaan. Oi, en koskaan… Siinä juuri oli tuskani ota. En olisi kadehtinut sinua, jos olisin uskaltanut toivoa, että elämäni kääntyisi koskaan parempaan päin. Mutta sellaista toivoa ei minulla ollut — ja se juuri tuntui minusta niin järkyttävän kohtuuttomalta. Oi, minä häpesin tuota tunnetta — häpeän sitä nyt kanssasi puhuessani — mutta minun oli mahdoton voittaa se. Sinä yönä, jolloin pelkäsin, ettet sinä enää toipuisi — silloin luulin saavani rangaistuksen halpamaisuudestani… Oi, kuinka pidinkään sinusta silloin! Anna, minulla ei ole äitini kuoltua ollut ainoatakaan ihmisolentoa, josta olisin voinut pitää — ainoastaan Dickin vanha koira — ja on niin kauheata, kun ei voi pitää kenestäkään — elämä käy niin tyhjäksi — eikä ole mitään niin kammottavaa kuin tyhjyys. Sinusta olisin voinut pitää niin paljon — jos ei tuota toista kammottavaa tunnetta olisi ollut, joka turmeli kaikki…
Leslie vapisi, ja hänen puheensa kävi melkein sekavaksi, niin järkytetty oli hänen mielensä.
— Älä puhu noin, Leslie, rukoilen sinua! Käsitän sinut niin hyvin — miksi kiusaat itseäsi itsesoimauksilla?
— Minun täytyy saada puhua. Saatuani tietää, että jäisit eloon, lupasin itselleni, että kertoisin sinulle kaikki, kun olisit jälleen parantunut — ja etten enää käyttäisi hyväkseni ystävyyttäsi ja seuraasi, ilmaisematta sinulle, kuinka vähän niitä ansaitsen. Olen ollut niin peloissani — ettet sinä enää tahtoisi seurustella kanssani, Anna.
— Sitä ei sinun tarvitse pelätä, Leslie.
— Oi, olen siitä niin iloissani — et aavistakaan, Anna, kuinka iloissani minä olen. — Leslie pani ristiin päivettyneet kätensä, joihin työ oli jättänyt jälkensä, hillitäksensä niiden vavistusta. — Mutta kun nyt olen alkanut, tahdon kertoa sinulle kaikki. Et varmaankaan muista tuota iltaa, jolloin näin sinut ensi kerran, — en tarkoita kohtaamistamme rannalla…
— Ei, sehän oli tuo ilta, jolloin Gilbert ja minä tulimme ajaen tietä pitkin, — se oli hääpäivämme ilta. Sinä ajoit hanhiasi rinnettä alas. Muistan sen erittäin hyvin! Ihailin kauneuttasi — viikkomääriä mietiskelin, kuka sinä olit.
— Tiesin, ketä te olitte, vaikka en ollut koskaan nähnyt kumpaakaan teistä. Olin kuullut puhuttavan nuoresta lääkäristä, jonka piti nuoren rouvansa kanssa muuttaa neiti Russelin pieneen taloon. Juuri tuona hetkenä, Anna, sai vihantunteeni alkunsa.
— Minä näin kasvojesi epäystävällisen ilmeen — mutta koetin uskotella itselleni, että olin erehtynyt — sillä mistä olisikaan se voinut aiheutua!
— Sanopa se! Mutta se johtui siitä, että sinä näytit niin onnelliselta. Nyt sinun täytyy myöntää minun olevan oikeassa sanoessani, että olin ilkeä ja halveksittava — ajatteles, että vihasin toista naista siitä syystä vain, että hän oli onnellinen — vaikkei hänen onnensa riistänyt minulta mitään! Siksi en tullut sinua tervehtimäänkään. Tiesinhän hyvin, että minun olisi ollut tultava — yksin Neljän tuulen vaatimattomat seurustelutavatkin olisivat sitä vaatineet… Mutta en voinut pakottautua siihen. Istuin usein akkunan ääressä sinua tarkaten — näin sinut miehesi kanssa illoin kävelemässä puutarhassa — ja usein sinä juoksit poppelikujannetta pitkin häntä vastaan. Oi, mitä tuskaa silloin tunsin… Ja kumminkin olisin toisaalta niin kernaasti tutustunut sinuun. Tunsin, että olisin voinut pitää sinusta, jos en olisi ollut niin kurja — ja olisin voinut saada jotakin, mitä en koskaan ollut omistanut — luotettavan, yhdenikäisen ystävättären. Ja muistatko vielä tuon illan, jolloin kohtasimme toisemme rannalla? Pelkäsit minun luulevan, että sinä olit hiukan päästä vialla. Pikemmin olisi sinulla ollut syytä ajatella sitä minusta.
— Eipä suinkaan — mutta en todellakaan voinut oikein käsittää sinua, Leslie. Toisena hetkenä osoitit halua tutustua minuun — toisena torjuit minut luotasi. Ehdotit itse, että me sinuttelisimme toisiamme, mutta erotessamme nimitit minua rouva Blytheksi.
— Olin niin onneton sinä iltana. Tuo päivä oli ollut minulle niin raskas. Dick oli ollut niin tavattoman itsepintaisella tuulella. Tavallisesti hän on jokseenkin kiltti ja myöntyväinen. Mutta väliin hän sattuu joutumaan pahalle tuulelle. Sydäntäni kirveli niin kovin — kiiruhdin siksi rantaan, heti kun olin saanut hänet vuoteeseen. Se oli ainoa turvapaikkani. Siellä istuin ajatellen kuinka isä parkani oli lopettanut elämänsä, ja minä mietiskelin, eikö minun itseni vielä jonakin päivänä kävisi samaten. Oi, mieleni oli tulvillaan synkkiä ajatuksia… Ja silloin sinä tulit tanssien rantaa pitkin iloisen ja onnellisen lapsen kaltaisena. Silloin — silloin tunsin sinua kohtaan pistävämpää vihaa kuin koskaan senjälkeen. Ja kumminkin käytin hyväkseni ystävällisyyttäsi. Tunteet vaihtelivat sydämessäni hetkestä hetkeen. Kotiin tultuani minä itkin ajatellessani häpeissäni, mitä sinä olitkaan miettinyt minusta. Mutta on aina ollut juuri samanlaista täällä käydessäni… Väliin olen ollut sopusointuisella mielellä, ja silloin on käyntini tuottanut minulle pelkkää iloa. Mutta toisin kerroin on tuo inhottava tunne saanut minut valtaansa ja turmellut kaikki. On ollut aikoja, jolloin sinun ja koko talosi näkeminen on tuottanut minulle polttavaa tuskaa. Sinulla oli niin paljon herttaisia, somia pikkukapineita, joita en voinut sietää. Tiedätkös — kuuluu hullunkuriselta — mutta aivan erikoisesti minä vihasin sinun posliinikoiriasi. Oli hetkiä, jolloin sormeni oikein syyhyivät halusta ottaa Gogia ja Magogia niskasta ja paiskata yhteen niiden mustat nykerönenät… Sinä hymyilet, Anna, mutta minulle se ei ollut hauskaa… Tänne minä tulin ja näin sinut ja Gilbertin kirjoinenne ja kukkinenne ja kotijumalinenne, kuulin pilanne ja sanasutkauksenne, tarkkasin kuinka rakkautenne ilmeni joka katseessanne ja sanassanne, itsenne siitä tietämättä — ja sitten palasin kotiin — helvettiini! Oi Anna, minä en luule, että luonnostani olen kateellinen tai halpamielinen. Nuorena tyttönä täytyi minun olla vailla monenmoista, jota näin tovereitteni omistavan — enkä minä silti tuntenut mielenkarvautta! Mutta on kuin viha ja kataluus viime aikoina olisivat saaneet sydämeni valtaansa! —
— Leslie rakkaani, älä puhu itsestäsi noin kovia sanoja! Sinä et ole kateellinen etkä halpamielinen. Se elämä, jota olet pakosta viettänyt, ei ole tietysti voinut olla vaikuttamatta tunne-elämääsi — sehän ei olisi ajateltavissakaan — mutta vähemmän hieno ja jalo luonne kuin sinun olisi joutunut tykkänään harhatielle. En ole tahtonut keskeyttää sinua, koska arvelin parhaaksi antaa sinun mielin määrin keventää sydäntäsi. Mutta jätä nyt jo kaikki itsesoimaukset!
— No, olkoon menneeksi! Mutta tahdoin, että näkisit minut oikeassa valossa. Kun sinä kerroit minulle ilosta, jota keväällä odotit — silloin oli kuin olisin menettänyt järkeni. En koskaan voi unohtaa, että silloin käyttäydyin niin anteeksiantamattomalla tavalla. Itkin sitten kotona niin katkeran katumuksen vallassa. Ja monet hellät ajatukset ja anteeksipyynnöt ompelin tuohon pieneen mekkoon, jonka sinulle annoin. Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää, että se mitä minä valmistin, kelpasi ainoastaan — kuolinvaatteeksi.
— Leslie rakkaani, tuohan on sairaalloista kuvittelua — koeta vapautua sellaisista ajatuksista! Tulin niin iloiseksi saadessani tuon mekon, ja minulle tuottaa tyydytystä ajatus, että pikku Joyceani verhoaa puku, jonka sinä olet ommellut mieli täynnä ystävyyttä minua kohtaan.
— Anna, tiedätkös, — minä luulen, että tulen aina pitämään sinusta tämän jälkeen. En luule, että nuo kateelliset ja vihamieliset tunteet enää koskaan saavat minua valtaansa… Tuntuu niin helpottavalta saada puhua avomielisesti kanssasi. Tuntuu aivan siltä kuin olisin avannut pimeän huoneen oven, katsoakseni jotakin inhottavaa hirviötä, jonka arvelin olevan siellä vaanimassa… Mutta valon virratessa sisään ilmenee, että hirviö olikin vain synkkä varjo, jonka valo on karkoittanut. Ja nyt ei se enää saa asettua meidän välillemme.
— Ei, ei koskaan, Leslie, nyt olemme löytäneet toisemme, ja olen siitä niin iloinen.
— Toivon, ettet käsitä minua väärin, jos sanon vieläkin erään seikan. Anna, sydänjuuriani vihloi, kun sinä menetit pikku tyttösi, ja jos olisin voinut pelastaa hänet hakkaamalla poikki toisen käteni, olisin sen tehnyt. Mutta surusi on saattanut meidät lähemmäksi toisiamme. Sinun sekoittamaton onnesi ei ole enää muurin tavoin meitä erottamassa. Oi, älä käsitä minua väärin, rakkaani, en iloitse siitä, ettei onnesi enää ole täydellinen — sen voin vilpittömästi vakuuttaa — mutta on sittenkin niin, että tuon muutoksen jälkeen ei ole mitään kuilua välillämme.
— Käsitän senkin, Leslie. Ja nyt jätämme sikseen entiset ja unohdamme kaikki ikävyydet. Nyt tulee kaikki muuttumaan. Näetkös, Leslie — minusta tuntuu aivan siltä, että elämällä on sinulle varattuna jotakin oikein kaunista ja ihanaa.
Leslie pudisti päätänsä.
— Ei, sanoi hän väsyneesti. — Ei ole mitään toivoa. Dick ei parane koskaan. Ja joskin hänen muistinsa ja muut sielunlahjansa palaisivat — oi Anna, silloin kävisi oloni vain pahemmaksi, paljon pahemmaksi kuin se nyt on. Mutta tätähän sinä et voi ymmärtää — sinä, joka avioliitossasi olet onnellinen… Anna, onko neiti Cornelia kertonut sinulle, mistä syystä minä otin Dickin?
— On kyllä.
— Se on hyvä, — tahdoinkin, että tietäisit sen. Mutta en olisi voinut pakottautua ottamaan tuota asiaa puheeksi, jos sinä et olisi tiennyt siitä mitään. Anna, minusta tuntuu, että elämäni on ollut niin raskasta aina siitä saakka, kun olin kahdentoistavuotias lapsi… Sitä ennen oli minulla niin onnellinen lapsuus. Me olimme kyllä hyvin köyhiä, — mutta emme välittäneet siitä paljoakaan. Isäni oli niin miellyttävä ihminen — niin lahjakas ja hellä ja herttainen. Me olimme kuin kaksi yhdenikäistä ystävää — kaiken muistinaikani. Ja äitini oli niin suloinen. Hän oli hyvin, hyvin kaunis. Minä olen hänen näköisensä, mutta hän oli paljon kauniimpi.
— Neiti Cornelia sanoo, että sinä olet vieläkin kauniimpi kuin hän.
— Neiti Cornelia erehtyy — taikka ehkä hän arvostelee puolueellisesti. Kenties minulla on parempi ryhti — äitini oli niin hento ja hoikka ja hän kävi kovasta työstä kumaraharteiseksi — mutta kasvot hänellä oli kuin enkelillä. Ne herättivät minussa pyhää kunnioitusta. Me jumaloimme häntä kaikki — isä, Kenneth ja minä.
Anna muisti, että neiti Cornelia oli antanut aivan toisenlaatuisen kuvauksen Leslien äidistä. Mutta eikö rakkauden suoma käsitys ollut oikeampi? — Eihän sentään käynyt kieltäminen, että Rose West oli menetellyt perin itsekkäästi houkutellessansa tyttärensä menemään avioliittoon miehen kanssa, josta tämä ei välittänyt.
— Kenneth oli veljeni, jatkoi Leslie. — Oi, en voi sanoin selittää, kuinka rakas hän minulle oli. Ja hän kuoli mitä kammotta vimmalla tavalla. Oletko kuullut, kuinka se tapahtui?
— Olen.
— Anna, näin hänen pienet kasvonsa, kun pyörä kulki hänen ylitsensä. Hän kaatui selälleen. Anna — Anna — näen sen edessäni vielä tänäkin hetkenä… Tulen näkemään sen aina. Anna, ainoa pyyntöni hänelle, joka asuu pilvien takana, on että tuo näky haihtuisi mielestäni… Oi Herra Jumala!
— Leslie rakkaani, älä puhu enää siitä! Minä tiedän kaikki — jätä nuo yksityiskohdat, jotka turhaan järkyttävät mieltäsi. Tuo näky tulee haihtumaan. Ajattele pientä veljeäsi sellaisena kuin hän oli leikkiessänne, kun istuit pitäen häntä sylissäsi…
Leslie pyrki tointumaan mielenliikutuksestansa ja jatkoi hetkisen kuluttua:
— Sitten alkoi isäni terveys heikontua ja hän kävi raskasmieliseksi — ei enää jaksanut punnita tekojansa… Ehkä olet kuullut siitäkin?
— Olen kyllä, rakkaani.
— Sitten oli minulla enää äitini jäljellä. Mutta minä olin kunnianhimoinen ja minulla oli päämäärä, jota kohden pyrin. Aioin hankkia itselleni hyvän valmistuksen ja ehtiä pitkälle… Opiskeluni ohella aioin antaa opetusta ja ansaita. Minulla oli jokseenkin suuret tuumat, sen saat uskoa… Mutta mitä hyödyttää puhua?… Jätän ne siksensä — sinähän tiedät, kuinka sitten kävi. En voinut kestää ajatusta, että pikku äiti raukkani, joka kaiken ikänsä oli ollut niin kovassa työssä, joutuisi pois kodistansa. Olisinhan kaiketi voinut ansaita elatuksen meille molemmille. Mutta siihenhän olisi kestänyt jonkunverran aikaa… Ja oli kysymys vanhasta kodistamme, näetkös… Sinne oli hän tullut morsiamena — ja hän oli pitänyt niin paljon isästäni — kaikki hänen muistonsa olivat siellä. En voi vielä tänäänkään katua mitä tein ajatellessani, että tein hänen viimeisen elämän vuotensa onnelliseksi. Mitä Dickiin tulee, niin en naimisiin mennessäni tuntenut häntä kohtaan vastenmielisyyttä — ainoastaan välinpitämättömyyttä. Minä tiesin, että hänellä oli hiukan taipumusta juoppouteen — mutta en ollut koskaan kuullut hänen suhteestansa tuohon kalastajakylän tyttöön. Jos olisin tiennyt siitä, en luule, että huolenpito äidistäni olisi voinut taivuttaa minua menemään avioliittoon hänen kanssaan… Sittemmin rupesin häntä inhoamaan — mutta sitä ei äitini koskaan saanut tietää. Hän kuoli — ja minä olin yksin maailmassa. Olin vain yhdeksäntoista vuoden vanha — ja olin yksin. Dick oli matkustanut tiehensä aluksella "Neljä sisarta". Toivoin, että hän vastedes oleskelisi paljon matkoilla. Merimiehen elämä oli aina houkutellut häntä. Mitään muuta en voinut toivoa tulevaisuudelta…No niin — kapteeni Jim toi hänet jälleen kotiin, kuten tiedät, ja sitten ei minulla ole juuri paljon lisättävää. Nyt tunnet, Anna, minut kaikkein pahimmalta puolen — olen paljastanut kaikki… Tahdotko yhä edelleen olla ystäväni?
Anna katsoi koivunrunkojen välitse taivaalle, missä puolikuun valkoinen sirppi purjehti kohden auringonlaskun merta. Hänen kasvonsa olivat hyvin lempeät.
— Minä olen sinun ystäväsi — ja sinä minun — ainiaan, sanoi hän. — Sellaista ystävää ei minulla ole ollut koskaan ennen. Minulla on ollut monta rakasta ystävää, joista olen pitänyt paljon, mutta sinussa, Leslie, olen löytänyt muutakin kuin noissa toisissa. Rikas luontosi voi tarjota minulle enemmän — ja minulla on myöskin enemmän annettavaa kuin ollessani ajattelematon tyttönen. Me olemme molemmat naisia — ja ainaiset ystävät.
He puristivat toistensa kättä ja hymyilivät toisillensa läpi kyynelten, jotka täyttivät sekä tummanharmaat silmät että merensiniset.
Gilbert tahtoi, että Susan jäisi tuohon pieneen taloon apulaiseksi koko kesän ajaksi. Anna vastusteli aluksi.
— Meillä on niin kodikasta ja hauskaa kahden kesken, Gilbert. Tuntuu häiritsevältä, kun talossa on vieras henkilö. Susan on toimelias ja herttainen, mutta eihän hän sittenkään kuulu meihin. Eikä minulle koidu mitään vahinkoa siitä, jos suoritan yksin kaikki askareet.
— Sinun täytyy noudattaa lääkärisi määräystä, sanoi Gilbert. — Muistatko tuon vanhan sananlaskun, että suutarien vaimot käyvät ilman kenkiä ja lääkärien vaimot kuolevat nuorina? En tahdo, että se toteutuisi minun talossani. Sinä olet hyvä ja pidät Susanin talossa, siksi kuin käyntisi käy jälleen joustavaksi ja poskesi pyöreiksi.
— Olkaa vain aivan levollinen, pikku tohtorinna, sanoi Susan, joka oli tullut huoneeseen Gilbertin puhuessa. — Hoitakaa te itseänne, huolehtimatta ruokahuoneesta ja aitasta. Susan ei aio laiskotella. Eiköhän ole sentään hauska antautua toisten hemmoteltavaksi. Minä kuljetan joka aamu kahvin sänkyyn.
— Kiitoksia vain, mutta siihen minä en suostu, nureskeli Anna. — Olen samaa mieltä kuin neiti Cornelia, nimittäin, että on häpeä terveen naisen syödä aamiainen vuoteessa — ja että sen, joka niin tekee, ei kannata ihmetellä miesten järjettömyyksiä.
— Corneliasta vähät! sanoi Susan sanomattoman halveksivasti. — Hänestäpä juuri kannattaisi puhua! Toivon, että rouva on niin viisas, ettei välitä Cornelia Bryantin lörpötyksistä. Minä en käsitä, miksikä hänen aina täytyy haukkua miehiä, jos nyt onkin osunut jäämään vanhaksipiiaksi. Naimatonhan minäkin olen, mutta ette silti kuule minun koskaan sanovan pahaa sanaa miehistä. Pidän aina heidän puoltansa. Minä olisin kyllä mennyt mielelläni naimisiin, jos olisi siksi tullut. Eikös ole ihmeellistä, ettei kukaan ole kosinut minua — mitäs tohtorinna siihen sanoo? Enhän minä ole erityisen korea katsoa, mutta enhän minä ole sen rumempi kuin useimmat tämän puolen naiduista naisistakaan. Mutta minulla ei ole vielä koskaan ollut ainoatakaan ihailijaa. Mikähän siihen mahtanee olla syynä?
— Varmaankin oli siksi nähty, tuumiskeli Anna perin vakavana.
Susan nyökkäsi.
— Siinä tohtorinna osasi oikeaan. Se oli kai määrätty kohtalokseni, ja on lohdullista ajatella sillä lailla. Enhän minä harmittele sitä, ettei kukaan ole minua tahtonut, jos Kaikkivaltias viisaudessaan on niin määrännyt. Mutta välistä tulee epäilyksiä mieleeni. "Varokaa, piru voi panna latingin pyssyyn!", sanoi isäukko aina, kun me lapset kotona keittiössä tähtäsimme toisiamme haloilla. Ajatelkaas, jos tuo onkin pahan juonia, että minun pitää käydä niin yksin ilman ystävää! Silloin ei sitä voi kantaa yhtä kärsivällisesti. Mutta voisihan olla niinkin, lisäsi Susan ja hänen kasvonsa kirkastuivat, — ettei vieläkään ole liian myöhäistä. Hyvää kannattaa odottaa kauemminkin. Välistä muistelen muuatta vanhaa renkutusta, jota tätini usein hyräili: "Ken hanhi-immen nähnyt on, niin ruman, pörröisen, Ettei se syöntä uroksen vahaisi tenhoten." — "Missä on vielä eloa, siellä on toivoakin", sen tietää tohtori parhaiten, ja epätoivoon ei pidä joutua ennenkuin makaa arkussaan… Mutta nyt minä menen laittamaan vasikkapyytä persiljan ja hyvän kermakastikkeen kera. Olen huomannut, että tohtori pitää vasikkapyystä, ja minusta on hauska laittaa ruokaa herroille, jotka panevat arvoa sille vähälle, mitä laittaa.
Iltapäivällä tuli neiti Cornelia käymään saapuen taloon hengästyneenä huohottaen.
— Saatana ja maailma jättävät minut joltisestikin rauhaan, mutta oma lihani tuottaa minulle hankaluutta, selitti hän vaipuen mukavaan tuoliin. — Sinä et koskaan näytä siltä, kuin kuumuus vaivaisi sinua vähääkään, Anna hyvä. Minusta on kuin tuntisin kirsikkahillon tuoksua ilmassa! Lämmin hillo on parasta, mitä tiedän. Rakkaani, pyydäpä minut teelle ja tuo tänne hiukan hilloa leivän mausteeksi. Olen tuskin syönyt ainoatakaan kirsikkaa tänä kesänä. Gilmanin poikaviikarit ovat varastaneet kaikki minun kirsikkani, vaikka niitä oli niin paljon, että puut taipuivat.
— Odotapa hiukan, keskeytti hänet kapteeni Jim, joka oli istunut huoneen kulmauksessa lukemassa erästä meriromaania. — Sillä tavoin ei sinun pidä sanoa Gilmanin äidittömistä poikaraukoista, ellei sinulla ole täysin varmoja todisteita. Tosinhan heidän isässänsä on hiukan varkaan vikaa, mutta eihän poikia silti sovi sanoa varkaiksi. Varmaankin ovat harakat syöneet sinun kirsikkasi, niitä on ollut niin hirveän paljon tänä kesänä.
— Harakat? kertasi neiti Cornelia halveksivasti. —Harakat!Silloin ne ovat olleet kaksijalkaisia harakoita!
— Aivan niin! Näillä seuduin ovat harakat enimmäkseen sitä mallia, sanoi kapteeni Jim peräti vakavana.
Neiti Cornelia tuijotti häneen muutaman sekunnin. Sitten hän painautui taapäin keinutuoliinsa antautuen mitä hiilittömimmän naurunpuuskan valtaan.
— Siinäpä pääsit nyt kerrankin voitolle, Jim Boyd. Katsos vain, kuinka äärettömän hyvillään hän on, Anna. Suu ulottuu korviin saakka! Mutta mitä harakkain jalkoihin tulee, niin jos niillä on pitkät, paljaat, päivänpaahtamat sääret ja repaleiset siniset housut, jotka huiskivat perin luisevien polvien ympärillä — minkä kaiken näin akkunastani hyvin selvästi eräänä aamuna viime viikolla — niin pyydän kyllä Gilmanin pojilta anteeksi. Kun ehdin alas, olivat ne poissa. En voinut käsittää, kuinka ne ehtivät pakoon niin nopeasti, mutta nythän sen tiedän, kuultuani kapteeni Jimin asianymmärtämystä osoittavan selityksen. Ne lensivät tiehensä, se on selvää.
Kapteeni Jim nauroi ja lähti pois, mielipahaksensa estettynä noudattamasta kutsua jäädä teetä juomaan ja syömään kirsikkahilloa vehnäleivän kera.
— Minä olen matkalla Leslien luo kysymään, tahtooko hän ottaa täysihoitolaisen, kertoi nyt neiti Cornelia. — Sain eilen kirjeen Torontosta, eräältä rouva Dalyltä, joka asui kaksi vuotta sitten jonkun aikaa minun luonani. Hän tahtoi, että minä ottaisin nyt kesäksi erään hänen hyvän ystävänsä asumaan luokseni. Hänen nimensä on Owen Ford ja hän on sanomalehtimies. Edelleen on hän tämän talon ensimmäisen asukkaan, tuon opettajan, tyttärenpoika. John Selwynin vanhin tytär meni naimisiin erään Ontariosta kotoisin olevan miehen kanssa, jonka nimi oli Ford, ja tämä Ford on hänen poikansa. Hän tahtoo nähdä tämän seudun, missä hänen äitinsä vanhemmat ovat asuneet. Hän oli keväällä pahasti sairaana lavantaudissa eikä ole vielä täysin toipunut, siksi on tohtori määrännyt, että hänen on oleskeltava merenrannalla. Hän ei tahdo hotelliin, vaan haluaisi saada kodikkaamman asunnon. Minä en voi ottaa häntä, sillä matkustan pois elokuussa. Minut on valittu edustajaksi erääseen Kingsportissa pidettävään suureen naiskokoukseen ja matkustan tietysti sinne. Enhän tosin tiedä, haluaako Leslie nähdä vaivaa ottaa hänet, mutta sopiihan kysyä, sillä ketään muuta en tiedä. Ellei Leslie häntä ota, täytyy hänen kaiketi tyytyä asumaan jossakin noista lahden tuolla puolen olevista vieraskodeista.
— Kun olet käynyt hänen luonansa, niin tee hyvin ja palaa tänne, että voit auttaa meitä kirsikkapaistoksen syönnissä, sanoi Anna. — Ota mukaasi myöskin Leslie ja hänen miehensä, ellei heillä ole mitään estettä. — Vai matkustat sinä Kingsportiin. Kuinka sinun tulee siellä hauska! Saan kaiketi lähettää sinne mukanasi kirjeen eräälle hyvälle ystävälleni, rouva Jonas Blakelle.
— Olen pyytänyt ja rukoillut rouva Thomas Holtia tulemaan mukaani, sanoi neiti Cornelia äänensävyllä, josta ilmeni, kuinka turhia hänen pyyntönsä olivat olleet. — Hänelle tekisi niin hyvää tulla virkistäytymään henkevässä naisellisessa ilmapiirissä. Hän tappaa itsensä työllä. Tom Holt osaa virkata kauniita välipitsejä — mutta huolehtimaan perheestänsä hän ei pysty. Hän ei ikinä ehdi ajoissa valmiiksi, jos on tehtävä jotakin kunnollista työtä, mutta hän on oikea aamunvirkku, kun on kysymyksessä ottaa onkivapa ja matorasia ja mennä kalastamaan. Mutta sellaisiahan ne ovat.
Anna hymyili. Hän oli oppinut oivaltamaan, että neiti Cornelian arvosteluissa Neljän tuulen perheenisistä oli hiukan tinkimisen varaa. Jos hän olisi luottanut niihin sokeasti, olisi hänen täytynyt saada se käsitys, ettei koko maailmassa ollut runsaampaa kokoelmaa heittiöitä ja rappiolle joutuneita miehiä ja orjuutettuja aviovaimoja kuin Neljässä tuulessa. Niinpä tiesi Anna myöskin nyt kysymyksessä olevasta Tom Holtista, että hän oli mallikelpoinen aviomies, hellästi rakastettu isä ja erinomainen naapuri. Jos hänellä kenties olikin hiukan taipumusta elää ilman huolta huomisesta ja jos hän kernaammin harjoitti kalastusta, johon hän oli ollut mielistynyt lapsuudestaan saakka, kuin maanviljelystyötä, mihin hänet oli pakotettu — ja jos hän vielä kaiken lisäksi huvittelihe kaikessa viattomuudessa pitsinvirkkauksella ja koruompelulla — niin ei kukaan muu kuin neiti Cornelia liene voinut katsoa noita seikkoja raskaiksi rikoksiksi. Holtin vaimo oli emäntä, joka hoiti talouttaan innolla ja hartaudella, perhe tuli hyvin toimeen tilan tuotolla, ja nuo vantterat ja voimakkaat lapset, jotka olivat perineet äitinsä tarmon, pyrkivät jo kukin kantamaan kortensa yhteiseen pesään. Ei, onnellisempaa perhettä kuin Holtin ei ollut koko Glen S:t Maryssä.
Neiti Cornelia palasi varsin tyytyväisenä Leslie Mooren tyköä.
— Hän ottaa hänet, julisti hän. — Hän ei tahtonut päästää sellaista tilaisuutta käsistänsä. Hänen pitää ansaita hiukan rahaa, sillä hän aikoo antaa kattaa talonsa uudelleen syksyksi, ja hän oli ollut ymmällä, mistä hän sen saisi. Arvelen, että kapteeni Jimin mielenkiinto herää, kun hän kuulee, että Selwynin tyttärenpoika tulee tänne. Leslie sanoi, että hän on menehtymäisillään halusta saada kirsikkapaistosta, mutta hän ei voinut tulla, sillä hänen piti mennä hakemaan hanhilaumaansa, joka kaikesta päättäen oli lähtenyt retkeilemään omin päin. Mutta hän sanoi, että jos paistosta jäisi pala ylitse, niin voisit panna sen talteen ruokahuoneeseen, niin hän tulisi noutamaan sen hämärissä, jolloin muutkin pedot käyvät ympäri, etsien mitä voisivat niellä. Et usko, kuinka vanhaa sydäntäni ilahdutti kuulla hänen lähettävän tuollaisen leikillisen tervehdyksen ja nauravan aivan kuten muinoin. Viime aikoina hänessä on tapahtunut suuri muutos. Hän nauraa ja laskee leikkiä kuin nuori tyttö, ja mikäli olen ymmärtänyt, käy hän täällä varsin usein.
— Joka päivä — muutoin minä käväisen häntä katsomassa, sanoi Anna. — En tiedä, mitä tekisinkään, jos minulla ei olisi Leslien seuraa, varsinkin nyt, kun Gilbert on niin kovassa työssä. Hänhän on tuskin kotona milloinkaan muulloin kuin pikkutunneilla. Pelkään, että hän rasittuu aivan liiaksi. Varsin useat niistäkin, jotka asuvat lahden toisella puolen, lähettävät noutamaan häntä, kun sattuu jokin sairaustapaus.
— Minun mielestäni he voisivat varsin hyvin tyytyä omaan tohtoriinsa, sanoi neiti Cornelia. — Ei silti, että voin sitä mitenkään paheksua, jos he kääntyvät jonkun toisen puoleen — hänhän on metodisti. Tohtori Blythen parannettua Allonbyn muorin luulevat ihmiset hänen voivan herättää kuolleita. En ihmettelisi, vaikka tohtori Dave olisikin hiukan kateellinen. Hänen mielestänsä tohtori Blythellä on aivan liiaksi paljon uudenaikaisia temppuja. "Aivan oikein", sanoin minä, "aivan uudenuutukainen sekin temppu oli, jolla hän pelasti Allonbyn muori raukan. Jos te olisitte hoitanut häntä, hän olisi saanut kuolla aivan omin neuvoin, ja sitten hän olisi saanut hautakiven ja siihen kirjoituksen, että Jumala armossaan oli nähnyt hyväksi kutsua hänet pois tästä murheen laaksosta." Minusta on niin hauska, kun saan puhua suuni puhtaaksi tohtori Davelle, sillä hän on niin monta vuotta pitänyt koko S:t Glenin valtansa alaisena ja hänelle on hyödyksi nähdä, että hänen menettelytapansa ovat hiukan muinaisaikaisia. Mutta tästä muistan erään seikan — eiköhän tohtori Blythe käväisisi katsomassa sitä suurta paisetta, jonka Dick Moore on saanut niskaansa. Leslie pelkää, ettei hän pysty sitä hoitamaan. Mutta sitä minä vain en käsitä, mitä Dick Moore oikeastaan tarkoittaa sillä, että hankkii itselleen paiseita — ikäänkuin hänestä ei olisi tarpeeksi vaivaa ilmankin.
— Ajatteles, — minä olen päässyt kovasti Dickin suosioon, sanoi Anna. — Hän seuraa minua kuin koira ja hymyilee kuin lapsi, kun katson häneen.
— Eikö se tunnu sinusta inhottavalta?
— Ei ollenkaan. Minusta Dick pahanen ei ole ollenkaan vastenmielinen. Minusta on häntä niin kovin sääli.
— Sinä et säälisi häntä, jos olisit nähnyt hänet pahalla päällä, jolloin hän keksii jos joitakin ilkeyksiä, sen saat uskoa! Mutta minua ilahduttaa, ettei hänen läsnäolonsa tuota sinulle pahoinvointia, sehän on suuri helpotus Leslielle. — Nyt hän saa lisää työtä, kun hänen täysihoitolaisensa tulee. Kun hän nyt vain olisi siivo mies! Sinä tulet tietysti pitämään hänestä — hän on kirjailija.
— Minusta on ihmeellistä, miksi ihmiset aina ovat niin varmoja siitä, että kahden ihmisen täytyy tuntea erityistä vetovoimaa toistensa puoleen siitä syystä, että he kumpikin toimivat kirjailijoina, sanoi Anna hiukan ivallisesti. — Jos seppä kohtaa toisen sepän, ei kukaan odota, että he heti syöksähtäisivät toistensa syliin siksi, että molemmat ovat seppiä.
Siitä huolimatta herätti Owen Fordin tulo Annan mielessä hilpeän uteliaisuudentunteen. Jos hän olisi nuori ja miellyttävä, voisi hän tuottaa paljon hauskuutta Neljän tuulen seuraelämään. Sukulaissieluja ei siellä toden totta kasvanut joka oksalla.