Eräänä iltana soitti neiti Cornelia Annalle. Halloo! Halloo!
— Sanomalehdentoimittaja saapui tänne äsken. Minä kyyditsen hänet sinun luoksesi, niin sinä voit sitten näyttää hänelle tien Leslien tykö. Sillä tavoin tulee matka lyhyemmäksi kuin suurta maantietä pitkin, ja minulla on niin jumalaton kiire. Yksi Reesen tenavista on seisonut päälaellaan ammeessa, jossa oli kuumaa vettä, ja he tahtovat nyt minut heti sinne — verhoamaan tenavan uudella nahalla, mikäli ymmärsin. Rouva Reese on sellainen homsu, ettei hän pidä huolta mistään, ja sitten hän odottaa, että muut korjaisivat kaiken pahan, minkä hän saa aikaan huolimattomuudellansa. Tuotanko sinulle paljon vaivaa, rakas ystäväiseni? — Vai en, se on hyvä. Matka-arkkunsahan hän voi saada huomenna.
— Varsin hyvin, sanoi Anna. — Kuules, minkä näköinen hän on?
— Ulkopuolenhan saat itse nähdä, kun minä tuon hänet sinne. Mitä sisäpuoleen tulee, tuntee sen parhaiten Jumalamme ja Herramme, joka hänet on luonut. Enempää en sano, sillä huomaan, että jok'ikinen ihminen The Glenissä istuu vahdissa puhelimensa ääressä…
— Varmaankaan neiti Cornelialla ei ole liioin muistuttamista herra Fordin ulkomuodosta, sillä siinä tapauksessa hän kyllä sanoisi arkailematta ajatuksensa, vaikka koko seudun väestö olisi kuuntelemassa, sanoi Anna. — Siitä teen johtopäätöksen, rakas Susan, että kirjailija Ford pikemminkin on kaunis katsoa kuin ruma.
— Niin, rakas pikku tohtorinna, minä en tiedä sen mieluisampaa silmäruokaa kuin kauniin miehen katseleminen, sanoi avomielinen Susan. — Mutta eikö meidän pitäisi tarjota hänelle jotakin? Olen juuri valmistanut mansikkapaistoksen, joka on niin maukasta, että sulaa suussa.
— Ei, rouva Moore odottaa häntä ja on laittanut hänelle kuntoon illallisen. Muutoin tahdon säästää tuon mansikkapaistoksen omalle miesparalleni. Hän tulee kotiin vasta myöhään, pane esille paistos ja lasillinen maitoa, Susan.
— Voi, hyvä tohtorinna, kyllä siitä riittäisi useammallekin ja jäisi vielä tähteitä… Emmehän me nyt sentään niin rutiköyhiä ole. Mutta onhan kyllä niinkin, että on parempi syöttää omaa miestänsä kuin vieraita, joiden aikeista ei ole tietoa… Ja onhan tohtorillammekin erinomaisen edullinen ulkomuoto, se täytyy sanoa…
Kun Owen Ford saapui muhkeana purjehtivan neiti Cornelian vanavedessä, täytyi Annan myöntää itseksensä, että hänellä tosiaankin oli "edullinen ulkomuoto". Hän oli pitkä ja roteva, hänellä oli paksu ruskea tukka, suora ja kaunismuotoinen nenä ja suuret loistavat tummanharmaat silmät.
— Huomasiko tohtorinna hänen korviansa ja kauniita hampaitansa? kysyi Susan hiukan myöhemmin. — Hänellä oli sievimmät korvat, mitkä koskaan olen nähnyt miehenkallossa. Kas, minäni olen niin tavattoman tarkka korviin nähden. Nuorena ollessani pelkäsin aina, että saisin osakseni miehen, jolla olisi isot korvat. — Se nyt oli turhaa huolta, sillä minulle ei sitten ole ollut tarjona korvia minkäänmallisia.
Anna ei ollut tarkannut Owen Fordin korvia, mutta hänen huomionsa oli tosiaankin kiintynyt hänen terveihin ja kauneihin hampaisiinsa Owen Fordin häntä hymyillen tervehtiessä. Hymyilyn poistuttua oli muukalaisen kasvoille tullut surumielinen ja haaveksiva ilme, joka melkein muistutti Annan kirjallisten haaveitten ylvään synkkää, salaperäistä sankaria. Mutta hänen hymyilynsä kuvasti leikillisyyttä, hilpeyttä, terävää älyä. Mitä tuli "ulkopuoleen", kuten neiti Cornelia sanoi, oli Owen Ford varsin näyttökuntoinen nuori mies.
— Ette voi aavistaa, kuinka iloitsen siitä, että olen täällä, rouva Blythe, sanoi hän luoden ympärilleen harrasta mielenkiintoa ilmaisevia katseita. — Minut valtaa omituinen kotiintulon tunne… Kuten ehkä tiedätte, on äitini syntynyt täällä, ja täällä hän on viettänyt lapsuutensa. Hän puhui minulle usein vanhasta kodistansa. Maantieteellisessä suhteessa tunnen tämän seudun yhtä hyvin kuin kotitienooni, ja hän on luonnollisesti kertonut minulle, kuinka talo rakennettiin ja kuinka isoisäni käyskenteli rannalla "Royal Williamia" odotellen. Otaksuin, että niin vanha talo kuin tämä olisi jo aikoja hävitetty, muutoin olisin kyllä tullut jo ennen sitä katsomaan.
— Vanhat talot eivät katoa niin helposti tällä tarumaisella rannikolla, sanoi Anna hymyillen. — Tämä on seutua, jossa ei tapahdu liiaksi muutoksia ja kaikki säilyttää entisyyden sävyn. John Selwynin talo on jokseenkin ennallaan, olen kuullut sanottavan, ja ruusupensaat, jotka isoisänne omakätisesti istutti morsiamelleen, kukkivat juuri nyt.
— Tunnen näkymättömäin siteiden yhdistävän minua entisyyteen. Olisin kiitollinen, jos sallisitte minun sopivassa tilassa tutustua tähän ympäristöön.
— Veräjämme on aina avoinna teille, sanoi Anna. — Tiedättekö, että vanha merikapteeni, joka nyt hoitaa Neljän tuulen majakkaa, nuorena poikasena on tuntenut sekä John Selwynin että hänen morsiamensa? Hän kertoi minulle heidän tarinansa samana iltana kuin tulin tänne — tämän vanhan talon kolmantena morsiamena.
— Todellako? Sepä oli hauska tieto. Hänet minun täytyy saada käsiini.
— Se ei ole vaikeata, sillä hän on meidän lähimpiä tuttaviamme. Hän on oleva yhtä kärkäs tutustumaan teihin kuin te häneen. Isoäitinne kuvastuu hänen mielessänsä loistavana tähtenä. Mutta luulen rouva Mooren odottavan teitä. Näytän teille lyhimmän tien hänen luoksensa.
Anna ohjasi häntä piilipuitten viereiselle talolle, poikki niityn, joka hohti valkoisena kärsämöistä. Soutuveneestä kaukaa lahdelta kuului laulua. Tuulenhenkäysten kaukaa kuljettamina saivat sävelet kuin ylevän haavemaisen soinnin. Majakan loistotähti tuikki vuoroin syttyen ja sammuen. Ihastuksen valtaamana silmäili Owen Ford ympäristöä.
— Tällaiselta siis Neljässä tuulessa näyttää, sanoi hän. — En ikinä olisi uskonut, että seutu on näin kaunis, vaikka äitini aina kehui sitä pilviin saakka. Millaista värien ja muotojen ihanuutta! Täällä kyllä toivun pian entisiin voimiini. Ja jos innostus johtuu kauneuden vaikutelmista, niin voin kyllä pian ryhtyä kirjoittamaan suurta kanadalaista romaaniani.
— Eikö se ole vielä alulla? kysyi Anna.
— Ah ei — paha kyllä! Minusta tuntuu, kuin en vielä täysin hallitsisi aihettani. Mutta kenties pääsen paremmin käsiksi tehtävääni tässä hiljaisessa, ihanassa ympäristössä. — Neiti Bryant kertoi minulle, että tekin harjoitatte kirjailijatointa.
— Senvertaisesta ei kannata puhua… Olen julkaissut hiukan lastenkirjallisuutta… Ja naimisiin jouduttuani en ole kirjoittanut mitään. Minun ei suinkaan käy miettiminen suuren kanadalaisen romaanin kirjoittamista, naurahti Anna. — Siihen ei kykyni millään muotoa riittäisi.
Owen Ford yhtyi hänen nauruunsa.
— Kenties ei minunkaan kykyni riitä. Mutta joka tapauksessa koetan lähipäivinä tehdä yrityksen saada sen alulle, kun vain saan aikaa. Sanomalehtimiehellä ei ole paljon aikaa omintakeiseen työhön. Olen kirjoittanut aikakauskirjoihin pieniä kertomuksia ja novelleja, mutta minulla ei ole koskaan ollut tarpeeksi aikaa ryhtyäkseni rauhassa valmistelemaan suurempaa teosta. Nyt, kun minulla on kolme kuukautta lomaa, ei tuon tehtävän pitäisi olla mahdoton suorittaa. Olen koonnut joukon aineistoa — mutta on kuin en siihen vielä olisi saanut puhalletuksi henkeä ja eloa.
Annan mieleen tuli muuan tuuma — niin äkkiä, että hän itsekin hämmästyi. Mutta hän ei pukenut ajatustaan sanoihin, sillä he olivat nyt ehtineet Mooren talon luo. Heidän tullessaan pihaan tuli Leslie ulos verannalle ja tähysteli pimeästä odotettua vierasta. Hän seisoi juuri avoimesta ovesta virtaavassa punertavassa valaistuksessa. Hänellä oli yllään yksinkertainen kellertävänvalkoinen puuvillapuku ja vyötäröllä tavallinen kirsikanpunainen vyönsä. Leslien puvussa oli aina hiukkanen kirsikanpunaa. Hän oli kerran sanonut Annalle, että hänestä tuntui kuin puuttuisi hänen puvustansa jotakin, ellei hänellä ollut siinä koristeena edes täplä helakanpunaa, vaikkapa kukkanen vain. Annasta tuo puna oli kuin vertauskuva Leslien tulisesta luonnosta, jota pidettiin kahlehdittuna ja joka sai ilmetä ainoastaan tuon vähäisen värihehkun muodossa. Leslien puku oli hiukan avoin kaulasta ja lyhythihainen. Hänen käsivartensa olivat kuin norsunluunväristä marmoria. Selväpiirteisinä kuvastuivat ovesta lankeavan valon hohteessa hänen vartensa harvinaisen kauniit muotoviivat vienoon hämyyn. Hänen tukkansa välkkyi kullanhohtoisena. Siintäen kaartui avaruus hänen ylitsensä vielä kalpein tähdin koristettuna.
Anna kuuli seuralaisensa huudahtavan hiljaa hämmästyksestä. Hämärästä huolimatta hän havaitsi tuon yllätyksen ja ihailun ilmeen, joka äkkiä kajasti hänen kasvoillansa.
— Kuka on tuo kaunis nainen? tiedusteli muukalainen.
— Hän on teidän tuleva emäntänne, rouva Moore, sanoi Anna. — Niin, hän on harvinaisen miellyttävä — eikö totta?
— Minä — minä en ole koskaan nähnyt hänen vertaistansa, vastasiOwen Ford hiukan hämmentyneenä. — Sitä en olisi osannut aavistaa —
emäntää, jonka luo menee täysihoitoon, ei juuri kuvittele jumalattareksi… Ajatelkaapa tuota naista Böcklinin tai Kntipferin taulun aiheena —
aaltojen huuhtelemalla merikalliolla, leväseppele kulmilla, ihanat jäsenet helmi- ja simpukkanauhoin koristettuina — ympärillä taistelevia tritoneja… Ja hän pitää täysihoitolaisia?
— Jumalatartenkin täytyy elää, sanoi Anna. — Muutoin ei Leslie olekaan mikään jumalatar — hän on vain harvinaisen viehkeä ja miellyttävä nainen, aivan yhtä inhimillinen kuin ken tahansa meistä. Onko neiti Bryant kertonut teille herra Mooresta?
— On — hänhän on heikko- tai tylsämielinen, mikäli käsitin. Mutta rouva Mooresta ei neiti Bryant sanonut sanaakaan, joten otaksuin hänen olevan noita tavallisia tarmokkaita ja puuhaavia maalaisrouvia, jotka pitävät kesäisin täysihoitolaisia lisätäksensä talon tuloja.
— Juuri niinhän Lesliekin tekee, sanoi Anna kevyesti. — Mutta se käy hänelle tosin hiukan hankalaksi. Kunpa vain Dick raukka ei teistä tuntuisi kovin vastenmieliseltä! Mutta jos niin olisi, niin tehkää hyvin ja salatkaa se Leslieltä! Hän on niin arkatuntoinen ja se tuntuisi hänestä perin tuskalliselta. Dick on kuin suuri lapsi — ja väliin hän voi käydä oikein kiusoittavaksi.
— Minä en ole häntä huomaavinanikaan. Muutoin tulienkin tuskin olemaan kotona muulloin kuin ruoka-aikoina. Mutta on vallan kauheata, että tuo nainen on kahlehdittu sellaiseen ihmiseen! Hänen elämänsä täytyy olla sangen raskasta!
— On kylläkin. Mutta säälistä hän ei pidä.
Leslie oli mennyt jälleen sisään ja tuli heitä vastaan pääovesta. Hän tervehti Owen Fordia jäykän kohteliaasti ja sanoi huolellisen emännän äänensävyllä, että illallinen oli valmis ja hänen huoneensa järjestyksessä. Dick virnisteli hyvillään ja tallusti portaita ylös kantaen vieraan matkalaukkua. Niin oli siis Owen Ford sijoitettu täysihoitolaiseksi piilipuitten ympäröimään vanhaan taloon.
— Minulla on muuan aate, joka on kuin ruskea kotelo, josta kenties kerran, kun aika on täytetty, ilmestyy komea perhonen, julisti Anna Gilbertille, palattuaan jälleen kotiin.
Gilbert oli palannut aikaisemmin kuin Anna oli luullut ja istui nyt herkuttelemassa Susanin mansikkapaistoksen ääressä. Susan itse pysytteli taustalla — ei juuri ihanana, mutta sen suopeampana suojelusenkelinä — nauttien yhtä suuresti tohtorin syönnin katselemisesta, kuin tämä itse nautti syönnistänsä.
— Millaisen toukan sinä sitten olet kehrännyt tuohon koteloon? kysyiGilbert.
— Sitä en sano vielä toistaiseksi, — katsokaamme ensin, tuleeko siitä mitään.
— No, miltä Ford tuntuu?
— Oikein siivolta — ja hän on hyvin miellyttävä ulkomuodoltaan.
— Ja niin kauniit korvat hänellä on, tietääkö tohtori, sekaantuiSusankin puheeseen mielihyvästä loistaen.
— Hän on kaiketi noin kolmenkymmenen, kolmenkymmenenviiden ikäinen, — ja hän on aikeissa kirjoittaa romaanin, sanoi Anna. — Hänellä on miellyttävä ääni ja hänen kasvojensa ilme käy hyvin herttaiseksi hänen nauraessaan. Hän on myöskin hyvin huolellisesti puettu. Kaiken tämän ohella hän kuitenkin tuntuu hiukan raskasmieliseltä.
Owen Ford tuli seuraavana päivänä tuomaan kirjelipun Leslieltä Annalle. Auringon laskiessa hän kierteli puutarhaa talonväen seurassa, ja sitten lähdettiin kuutamossa lahdelle pienellä soutuveneellä, jonka Gilbert oli antanut laatia kuntoon huviretkiä varten. He olivat kaikki kolme ihastuneita Oweniin, ja heistä oli kuin olisivat he tunteneet hänet jo vuosikausia, mikä oli hyvä enne heidän tulevaan seurusteluunsa nähden.
— On kovin hauska nähdä siivoa nuorisoa, pikku tohtorinna, sanoiSusan vieraan lähdettyä.
Owen oli näet vakuuttanut Susanille, että niin erinomaista mansikkahillopaistosta kuin hänen hän ei ollut ikipäivänä syönyt, ja sillä oli hän voittanut ainaiseksi Susanin suopeuden.
— Tavattoman miellyttävä hän on, tuo nuorukainen, ajatteli hän ääneen, mennessään viemään illallisen tähteet ruokahuoneeseen. — Sangen merkillistä, että hän on naimaton — eihän tuollaisen miehen olisi tarvinnut kuin osoittaa siihen, jonka tahtoi. Kenties hänen laitansa on kuten minun — oikea ei ole vielä sattunut hänen tiellensä.
Susan vaipui peräti hempeämielisiin ajatuksiin poimiessaan käytetyt astiat lämpimällä vedellä täytettyyn soikkoon.
Kahta päivää myöhemmin Anna vei Owen Fordin mukaansa Neljän tuulen niemelle esittääksensä hänet kapteeni Jimille. Raikas länsituuli huojutteli rantaman apilaniittyjä, ja kapteeni Jim tarjosi nähtäväksi mitä komeimman auringonlaskun. Itse hän oli juuri palannut kotiin lahden toiselle puolen tekemältään souturetkeltä.
— Olin saanut toimeksi mennä sanomaan Henry Pollockille, että hän on kuolemaisillaan, kertoi hän. — Kukaan muu ei uskaltanut sitä tehdä. He arvelivat kaikki, että se koskisi häneen perin kovasti, sillä heistä oli kuin olisi hän oikein tarmon takaa tarrautunut kiinni elämään, ja hänellä oli loppumaton määrä syksyyn toteutettavia tuumia. Vaimon mielestä hänen piti saada tieto tilastansa, ja niin ollen määrättiin minut sanomaan hänelle, ettei hän enää paranisi. Henry ja minä olemme vanhat ystävät — me purjehdimme vuosikausia yhdessä "Harmaalla lokilla". No, minä laittauduin sinne, istuuduin yläpäähän vuoteen viereen ja sanoin hänelle kiertelemättä ja kaartelematta: "Tiedätkös, toveri, luulen, että sinulle on tullut määräys pitää purjeet valmiina lähtöön." — Mutta kyllä minä tunsin hiukan sisäistä varistusta, sillä eihän ole hauska sanoa miehelle, joka siinä lepää mitään pahaa aavistamatta, että hän kenties ei elä yli yön. Mutta voitteko ajatella, rouva Blythe — mustat silmät kirkkaina tuossa kuihtuneessa muodossa hän katsoo minuun hiukan viiruillen, kuin miettisi jotakin sanasutkausta, ja sitten hän sanoo: "Tuo oli vanha uutinen, Jim Boyd, sen olen jo tiennyt toista viikkoa. Keksi parempaa, jos tahdot kertoa minulle jotakin." — Ällistyin niin, että jäin istumaan sanatonna, mutta Henry alkoi nauraa virnistellä. "Saapastelet tänne sennäköisenä kuin olisit matkalla omiin hautajaisiisi, ja sitten käyt istumaan ja panet kädet ristiin ja pyörittelet peukalonasi toistensa ympäri, ja lopuksi puserrat esiin suuren uutisesi — joka on niin vanha, että sinertää homeesta… Tuolle ei kissakaan voisi olla nauramatta…", sanoi hän. "Kuka kumma sinulle on siitä puhunut?" kysyn minä ja istun siinä kuin kivettyneenä kummastuksesta. "Ei kukaan", sanoo hän, "ymmärsin sen itsestänikin — viime tiistain vastaisena yönä, jolloin en voinut saada unta. Olinhan kyllä jo ennenkin epäillyt asioitten olevan sillä kannalla, mutta silloin kävin varmaksi. Vaimoni takia en ole ollut tietääksenikään koko asiasta… Olisihan kyllä ollut hauskaa, jos olisin ehtinyt saada riihen valmiiksi, sillä Eben on aika hutilus, eikä hänen työstään tule mitään kunnollista. Mutta sen saa nyt käydä kuten käy. Nyt kun olet keventänyt vanhaa sydäntäsi, Jim, voit jättää siksensä nuo hautajaiselkeesi ja kertoa minulle jotakin hauskaa." No niin, sillä lailla olivat siis asiat. Kukaan ei ollut rohjennut puhua hänelle, mitä oli odotettavissa, ja siinä hän oli maannut vuoteessaan ja ollut koko ajan siitä selvillä. On tosiaankin ihmeellistä, kuinka luonto väliin ilmaisee meille aikeensa ja ilmoittaa, milloin armonaika on lopussa ja lähtöhetki lyö. Olenko minä koskaan kertonut rouvalle siitä, kun Henry sai ongenkoukun nenäänsä?
— Ette varmaankaan — muistaisin sen kyllä…
— Nauroimme molemmat tänään tuolle vanhalle jutulle. Se tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten. Olimme eräänä päivänä — hän ja minä ja joukko muita — pyydystämässä makrilleja. Taivas sentään, mitä peliä kalat pitivät tuona päivänä — ne tulivat niin tiheinä parvina, että oli juuri kuin veden pinnalla olisi kihissyt hopearahoja, ja kaikki olivat aivan suunniltaan ihastuksesta… Siinä oli huutoa ja melua, ja äkkiä kävi niin hullusti, että Henry sai ongenkoukun suoraan nenänpieleensä. No, siinä se oli kiinni, ja toisella puolen oli väkiä, toisella suuri lyijypaino, niin että lävitse sitä ei käynyt vetäminen. Olisimme tahtoneet viedä hänet heti maihin, mutta hän teki tenää ja sanoi, että sellaisen kalaparven luota hän ei lähde tiehensä ennenkuin saa munalukon huuliinsa… Ja niin hän kalasti edelleen ja heitti makrillin toisensa jälkeen alukseen, mutta välillä hän vikisi ja ähkyi, niin että tuli surku kuullessa. Lopuksi oli parvi ehtinyt ohitse ja me nostimme ankkurin. Silloin minä otin viilan ja aioin viilata poikki koukun, joka Henryllä oli nokkaparassaan. Koetin olla niin kevytkätinen kuin ikinä mahdollista, mutta olisittepa vain kuulleet, mitä Henry sanoi! No, parempihan oli, että pääsitte sitä kuulemasta… Hyvä oli, ettei lähettyvillä ollut naisväkeä. Henryn ei muutoin ollut tapana kiroilla, mutta olihan hän kuullut minkä mitäkin laivoilla liikuskellessaan, ja nyt hän purki sen kaikki suustansa, niin että rikinkäry tuntui kauas… Lopuksi hän sitten sanoi, että hän oli saanut kyliänsä, minähän rääkkäsin häntä oikein tarmon takaa. Silloin panin viilan pois ja kyyditsin hänet Charlottetowniin tohtorin tykö, — sinne oli kuusi vanhaa peninkulmaa, mutta lähempänä ei ollut lääkäriä — ja koukku riippui kuten ennenkin hänen nokassansa. Ja kun me olimme tulleet perille, otti vanha tohtori Crabb viilan ja viilasi koukun poikki, juuri kuten ininäkin olin aikonut tehdä — sillä erotuksella vain, että tohtori ei menetellyt likimainkaan niin varovasti kuin minä, niin että Henry paralla nyt olisi ollut kylläkin syytä kirkua ja voivotella…
Kun nyt kapteeni Jim ei näyttänyt enää aikovan jatkaa noiden vanhojen muistelmiensa kertomista, käytti Anna tilaisuutta esittääkseen yllättävän kysymyksen.
— Tiedättekö, kapteeni Jim, kuka herra Ford on? sanoi hän. —Tahdon, että koetatte arvata sen.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Arvoitusten ratkaisemiseen en minä ole koskaan pystynyt, hyvä rouva, sanoi hän. — Mutta kun herrasväki tuli sisään, tuli heti mieleeni ajatus: missä olenkaan nähnyt nuo silmät jo tätä ennen? — Sillä nähnyt ne olen, se on varmaa.
— Muistelkaapa muuatta syyskuun aamua vuosia sitten, sanoi Anna lämpöisesti. — Muistelkaa laivaa, joka näkyi päivänkoitteessa satamansuulla, kulkien myötätuulessa kaikki purjeet pystyssä — kauan odotettua ja kaihottua laivaa, jonka luultiin uponneen aaltoihin… Muistelkaa päivää, jolloin "Royal William" saapui satamaan ja näitte ensi kerran opettajan morsiamen!
Kapteeni Jim ponnahti pystyyn.
— Persis Selwynin silmät ne ovat, huudahti hän lujalla äänellä. —Hänen poikansa te ette voi olla — teidän täytyy olla hänen —
— Tyttärenpoikansa, niin kyllä, olen Alice Selwynin poika.
Kapteeni Jim syöksähti petolinnun tavoin Owen Fordin kimppuun alkaen pudistella hänen kättänsä.
— Alice Selwynin poika! Herra Jumala — sepä vasta on hauskaa! Usein olen miettinyt, että missähän opettajan jälkeläiset mahtanevat asua. Tiesin, että meidän saarellamme ei ole ketään heistä. Alice — Alice — ensimmäinen lapsi, joka tuli maailmaan tuossa pienessä talossa! Ei koskaan pieni lapsi ole tuottanut suurempaa iloa! Häntä olen keinutellut käsivarsillani sadat kerrat! Kun hän alkoi opetella tepastelemaan omin neuvoin, olin minä mukana häntä tukemassa. Minusta on kuin näkisin edessäni hänen äitinsä kasvot, hänen katsoessaan pienokaiseen — ja siitä on nyt melkein kuusikymmentä vuotta. Elääkö äitinne vielä?
— Ei, hän kuoli minun poikasena ollessani.
— Vai niin, vai kadotitte te kiltin äitinne niin varhain… Mutta olipa tosiaankin hauska tavata teitä! Tunnen oikein nuortuneeni sen johdosta. Tällaisia pieniä sydämenvahvikkeita saan minä vähin rouva Blytheltä — hänellä on erityinen taito keksiä sellaista, mikä tuottaa ukolle iloa.
Kapteeni Jimin mielenkiinto lisääntyi yhä, hänen kuullessaan Owen Fordin olevan "kynäniekka" — kuten kapteeni sanoi. Hän loi häneen katseita sellaisia, kuin olisi hän ollut yliluonnollinen olento. Hän tiesi kyllä, että Annakin kirjoitteli hiukan, mutta tuota seikkaa ei hän ollut koskaan käsitellyt vakavalta kannalta. Kapteeni Jimin mielestä naiset olivat viehättäviä olentoja, joiden piti saada äänioikeus ja kaikkea muuta hyvää, mitä he voivat toivoa, mutta hän ei uskonut heidän osaavan esityksessään noudattaa johdonmukaisuutta.
— Ajatelkaa nyt tuotakin romaania "Rakkauden harhatiet", sanoi hän kerrankin. — Tekijä on nainen ja katsokaas, hän on venyttänyt sadaksikolmeksi luvuksi sen, minkä olisi hyvin voinut kertoa kymmenessä. Kirjoituskiihkoinen nainen ei tiedä koskaan, milloin hänen olisi lopetettava — juuri Siinä on pahin paikka… Hyvän kirjailijan tunnusmerkki on juuri se, ettei hän lavertele liikoja.
— Herra Ford haluaisi kuulla muutamia teidän hauskoista jutuistanne, kapteeni Jim, sanoi Anna. — Kertokaa hänelle kapteenista, joka tuli hulluksi ja kuvitteli olevansa lentävä hollantilainen.
Tuo oli kapteeni Jimin paras juttu. Siinä oli milloin kauhua, milloin pilaa, ja vaikka Anna jo oli kuullut sen useita kertoja, nauroi hän yhtä makeasti ja tunsi selässään yhtä viehkeitä kylmänväreitä kuin konsanaan Owen Ford. Sitten seurasi muitakin juttuja, sillä nyt oli kapteenilla mielensä mukainen kuulijakunta. Hän kertoi, kuinka eräs höyrylaiva kerran ajoi kohden hänen alustaan ja oli vähällä upottaa sen, kuinka malaijilaiset merirosvot sitä ahdistelivat, kuinka valkea siellä pääsi vahoilleen, miten hän oli auttanut erään valtiollisen vangin pakoon muutamasta etelä-afrikkalaisesta tasavallasta, kuinka hän eräänä syksynä oli kärsinyt haaksirikon Magdalena-saarten luona ja joutunut jäämään sinne talveksi, kuinka tiikeri oli hänen laivassaan päässyt irti häkistään, kuinka miehistö oli kapinoinut ja jättänyt hänet asumattomaan saareen… Useita muitakin juttuja kertoi vielä kapteeni Jim — surunvoittoisia, lystikkäitä, eriskummaisia. Meren salaperäinen vetovoima, kaukaisten maiden ja seikkailujen houkuttele vaisuus, suurkaupunkien kirjava vilinä kuvastui eloisan havainnollisesti kuulijoiden mieliin. Owen Ford kuunteli pää käden varassa, pitäen kehräävää Ensi perämiestä polvellaan ja silmät loistavin katsein kiinnitettyinä kapteeni Jimin järeihin, päivettyneihin kasvoihin, joiden ilme kertomisen kestäessä oli niin virkeän vaihteleva.
— Eikö herra Ford voisi saada nähdä teidän elämänvaiheitanne, kapteeni Jim? kysyi Anna, kun kapteeni lopuksi selitti kertoneensa kerrottavansa.
— Eihän hänellä siitä voi olla mitään huvia, sanoi kapteeni Jim vaatimattomasti.
Itse asiassa oli hänen hartain toivomuksensa saada ottaa esille tuo paksu pinkka.
— Minua huvittaisi suuresti saada nähdä muistiinpanonne, kapteeni Boyd, sanoi Owen. — Jos ne olisivat vain puoleksikaan niin ihmeellisiä kuin teidän suulliset kertomuksenne, olisivat ne minusta perin mielenkiintoisia.
Kapteeni Jim kursaili vastaan vielä hetken aikaa, mutta veti sitten elämänvaiheensa esiin vanhasta merimiesarkusta ja ojensi pinkan Owenille.
— Teidän käy kyllä vaikeaksi ottaa selkoa minun töherryksistäni, sanoi hän. — Koulunkäyntini on ollut vähissä. Nuo muistiinpanot olen oikeastaan kirjoittanut vain pikku sukulaiseni Joen huviksi. Hän on aina niin halukas kuulemaan kertomuksia. — Eilen kun minä juuri hilaan veneestäni kymmenkiloista turskaa, tulee hän minun luokseni ja sanoo ilme nuhtelevana: "Setä, eikö turska ole järjetön luontokappale?" Olin näet sanonut hänelle, että järjettömille luontokappaleille pitää olla kiltti eikä niille saa tehdä pahaa millään tavalla. Jouduin nyt oikein ymmälle ja sopertelin jotakin sentapaista, että eläimet, jotka kelpaavat syötäviksi, muka muodostavat ikäänkuin poikkeuksen, niin että jos ei anna niiden kiusaantua tarpeettomasti, niin sopii niitä kyllä pyydystää… Mutta Joea ei tuo selitys näyttänyt tyydyttävän, enkä minä ollut tyytyväinen itsekään… Ah, kuinka saakaan olla varovainen sen suhteen, mitä sanoo lapsille — ne kyllä pitävät silmällä, käykö opetus ja elämä yhteen. Ne näkevät aivan ihmisen lävitse…
Puhuessaan kapteeni Jim piti koko ajan silmällä Owen Fordia, joka tarkasti hänen elämänvaihekirjaansa. Ja kun hän hetken kuluttua huomasi vieraansa vaipuneen sen lukemiseen, meni hän salavihkaa hymyillen astiakaappinsa luo ja alkoi ottaa esille teekuppeja sekä laittaa vettä tulelle. Owen Ford erosi kirjastansa vastenmielisesti kuin saituri kultamöhkäleestä — mutta pianhan tee oli juotu ja silloin hän kävi jälleen käsiksi kirjaan yhä lisääntyvällä mielenkiinnolla.
— Sopiihan kirja ottaa kotiinkin, sanoi kapteeni Jim, ilmaisematta mitenkään, että tuo paperipinkka oli hänen kallein aarteensa. — Minun täytyy mennä rantaan vetäisemään veneeni hiukan ylemmäksi. Nyt nousee pian tuuli. Aurinko laskee pilviin ja ilmassa vallitsee jonkinmoinen levottomuus. En pidä noista pilvimöykäleistä.
Owen Ford tuli hyvin iloiseksi luvasta, että hän sai ottaa kirjan mukaansa kotiin. Heidän kulkiessaan rantaniittyjen poikki kertoi Anna hänelle Margaretasta, jonka kapteeni oli menettänyt.
— Hän on omintakeinen ja miellyttävä henkilö, tuo vanha kapteeni, sanoi Owen Ford. — Kuinka paljon hän onkaan nähnyt ja kokenut! Hänellähän on ollut enemmän seikkailuja viikkokauden kuluessa kuin meillä muilla koko elämässämme. Luuletteko tosiaankin, että kaikki, mitä hän kertoo, ontotta? Puhutaanhan "laivurijutuista"…
— Hän puhuu kyllä totta. Olen vakuutettu, ettei kapteeni Jim ikinä valehtelisi — hän ei edes liioittelekaan… Voivathan tämän seudun ihmiset todistaa, että todellakin on ollut niin, kuten hän kertoo. Aivan viime aikoihin saakka on täällä elänyt hänen vanhoja tovereitaan hänen merimies-ajoiltaan. Hän on viimeisiä noista vanhan kansan merikapteeneista. Se ihmislaatu on jo melkein hävinnyt maailmasta.
Seuraavana aamuna tuli Owen Ford pieneen valkoiseen taloon peräti innostuneena ja haltioissaan.
— Rouva Blythe, tämähän on ihmeellinen kirja — se on oikein liikuttanut mieltäni… Jos saisin pitää sen ja käyttää aineistoa romaanin aiheeksi, luulisin saavani kokoon teoksen, jonka ehdottomasti täytyisi herättää huomiota. Luuletteko, että kapteeni Jim suostuisi siihen?
— Vielä sitä kysytte! Olen vallan varma, että hän olisi siitä ihastuksissaan, huudahti Anna. — Voin tunnustaa, että minulla oli jotakin sentapaista mielessäni, kun eilen illalla otin teidät mukaani hänen luoksensa. Kapteeni Jim on aina toivonut, että hän löytäisi jonkun, joka voisi esittää hänen elämänvaiheensa.
— Tulisitteko tänä iltana minun kanssani majakalle, rouva Blythe? Puhun itse hänen kanssaan noista muistiinpanoista, mutta olisin kiitollinen, jos te sanoisitte hänelle, että olette kertonut minulle Margaretasta, jonka hän menetti, ja kysyisitte, saisinko liittää tuon aiheen romantillisena lisänä varsinaisiin seikkailukuvauksiin.
Kapteeni Jim oli ylen ihastunut, kun Owen Ford esitti hänelle tuimiansa. Vihdoinkin hänen ihanin unelmansa toteutuisi ja hänen elämänvaiheensa lähtisivät maailmalle — muodossa, jossa varmaankaan ei olisi mitään moitteen varaa. Häntä ilahdutti myöskin, että hänen Margaretansa tarina liitettäisiin niihin.
— Sillä tavoin hänen nimensä säästyy unhoon joutumasta, sanoi hän kaihomielisesti. — Te pystytätte hänelle kauniin muistomerkin.
— Työskentelemme yhdessä, ehdotti Owen. — Kertomuksen sielu jahenki on teidän antamanne, minä muovaelen vain sen ulkonaisen verhon.Oi, kuinka erinomaisen kirjan me yhdessä laadimmekaan, kapteeni Jim.Ja ryhdymme heti työhön.
— Ja ajatelkaas, että elämänvaiheitteni kirjoittajaksi tulee opettajan tyttärenpoika! huudahti kapteeni Jim. — Poikaseni, isoisäsi oli minun rakkain ystäväni! Kukaan ei mielestäni vetänyt hänelle vertoja. Nyt vasta käsitän, miksi minun on täytynyt odottaa niin kauan. Kirjaa ei saanut kirjoittaa kukaan muu kuin oikea mies. Sinä kuulut tänne, olet meikäläisiä — sinussa elää tämän vanhan pohjoisen rannikon sielu — sinä olet ainoa, jolla on kykyä kirjoittaa tuo kirja.
Päätettiin, että pieni huone, joka sijaitsi majakan suuren arkihuoneen vieressä, tulisi Owenin työhuoneeksi. Hän tarvitsi kirjoittaessaan kapteeni Jimin lähettyvillään saadaksensa häneltä yksityiskohtaisia tietoja merimiesten elämästä ja käsitemaailmasta, johon hän ei juuri ollut perehtynyt.
Jo seuraavana aamuna ryhtyi Owen työhön ja hän syventyi siihen täydellä hartaudella. Ja mitä kapteeni Jimiin tuli, oli hän sinä kesänä seitsemännessä taivaassa. Pieni huone, missä Owen istui kirjoittamassa, tuntui hänestä pyhätöltä. Owen neuvotteli kapteeni Jimin kanssa useista seikoista, mutta käsikirjoitusta ei hän tahtonut näyttää hänelle.
— Ei, setä saa odottaa, kunnes se ilmestyy painosta, hän sanoi. —Kun saa kaikki yhtaikaa, tuottaa se paljon suurempaa iloa.
Owen tutki noiden ihmeellisten "elämänvaiheitten" aarteistoa ja käytti sitä hyväksensä aivan mielensä mukaan.
Turman omaksi joutunut Margareta oli alati hänen ajatuksissaan, ja hän viipyi niin hellien tuossa aiheessa, että tyttönen pian kuvastui hänelle elävänä olentona. Sitä mukaa kuin kirja edistyi ja tuon runollisen juonen käsittely kehkeytyi aina taiteellisemmaksi, sai se hänet täydellisemmin lumoihinsa, ja hän työskenteli kuumeentapaisella innolla. Hän antoi Annan ja Leslien lukea käsikirjoituksen ja lausua siitä arvostelunsa. Ja teoksen loppuluku, missä kirjailijan kyky antaa omaperäisten, hellällä kädellä muovailtujen ihmisolentojen vertauskuvallisesti edustaa voimaa, kärsimystä, onnea, saavutti suurimman täydellisyytensä — näin lausuivat sittemmin ammattiarvostelijat — oli laadittu Leslien esittämän suunnitelman mukaan.
Annalle tuotti alati uutta iloa ajatus, että hänen tuumansa oli toteutunut noin erinomaisella tavalla.
— Heti ensi näkemältä huomasin, että Owen Ford olisi juuri omansa tuohon tehtävään, sanoi hän Gilbertille. — Hänen kasvoissaan näin sekä leikillisyyden että tunteen valtavuuden ilmeen, ja ne molemmat — yhdessä kirjallisten taipumusten kanssa — olivat tarpeen sellaisen kirjan luomiseen. Hänellä oli kaikki onnistumisen edellytykset.
Owen Ford teki tavallisesti työtä aamupäivällä. Iltapäivät hän vietti enimmäkseen kävelyretkillä tai huvimatkoilla nuoren avioparin kanssa. Usein seurasi Leslie mukana, sillä kapteeni Jim otti väliin Dickin huostaansa vapauttaaksensa Leslien hänestä hetkiseksi. He soutelivat lahdella tai jotakin noita kolmea lahteen laskevaa kaunista jokea pitkin, he paistoivat kivillä herkullisia sinisimpukoita ja poimivat lehdoista mansikoita. He pyydystivät kapteeni Jimin kanssa turskia ja ampuivat rantaniityillä kurmitsoita ja lahtien kaislikosta sorsia — tai ainakin tekivät sitä herrat. Illoin he käyskentelivät kärsämöitten koristamilla alanteilla kullanhohtoisen kuun valossa tai he istuivat pienen valkoisen talon vierashuoneessa, minne viileän merituulen käydessä usein tehtiin valkea ajopuista. Ja he juttelivat kaikista niistä tuhansista seikoista, joista onnelliset, vilkkaat ja lahjakkaat nuoret ihmiset keksivät jutella.
Aina siitä päivästä saakka, jolloin Leslie oli tehnyt tunnustuksensa Annalle, oli hän ollut kuin toinen ihminen. Hänen entisestä kylmäkiskoisuudestaan ja umpimielisyydestään ei näkynyt jälkeäkään, katkeruus, jota hän ennen ei ollut aina voinut tukahduttaa, oli häipynyt olemattomiin. Oli kuin nuo onnelliset tyttövuodet, jotka olivat menneet häneltä hukkaan, olisivat palanneet jälleen, hänen nyt jo kypsyttyään naiseksi. Hän oli kuin täyteen kukoistukseen puhjennut hehkuva, tuoksuva kukka. Kenenkään nauru ei kajahtanut iloisemmalta kuin hänen, hänellä oli äkillisimmät, lystikkäimmät päähänpistot heidän istuessaan yhdessä hämyhetkinä tuona hurmaavana kesänä. Kun hän ei voinut olla aviopuolisoitten ja Fordin mukana, tunsivat he kaikki, ettei tunnelma ollut sama kuin Leslien sitä hallitessa voimakkaalla olennollaan. Uuteen eloon Keräävä henki vuodatti hehkua hänen kauneuteensa, kuten lampun punavalo kirkastaa maidonvalkoisen alabasterimaljakon. Oli hetkiä, jolloin Annasta tuntui kuin olisi Leslietä ympäröivä hohde suorastaan häikäissyt häntä. Mitä Owen Fordiin tulee, oli hänen kirjansa Margaretalla tosin tuon kuohuihin vaipuneen tytön pehmoinen ruskea tukka ja keijukaiskasvot, mutta hänen olentonsa oli Leslie Mooren, sellaisena kuin se ilmeni noina rauhallisina onnenpäivänä Neljässä tuulessa.
Kaiken kaikkineen muodostui tuosta kesästä muuan noita unohtumattomia kesiä, joita harvoin suodaan ihmislapsille ja jotka jättävät jälkeensä runsaan aarteen unohtumattomia muistoja — kesä sellainen, jonka ihanteellinen sää, miellyttävät ystävät ja hauska työskentely saattavat lähentelemään täydellisyyttä siinä määrin kuin on mahdollista tässä epätäydellisyyden maailmassa.
— Nyt lähestyy loppu, sanoi Anna itseksensä hieman huokaisten muutamana syyskuun päivänä, kun kylmä tuuli tuli puhaltaen ja lahden veden räikeänsininen väritys ilmaisi hänelle, että syksy oli tulossa.
Samana iltana kertoi heille Owen Ford, että hän nyt oli saanut kirjansa valmiiksi ja että hänen lomansa oli lopussa.
— Minulla on kyllä vielä paljon viimeistelemistä — täytyy tarkastaa koko käsikirjoitus, parannella kieltä, jättää paikoin pois ja lisätä toisin paikoin, — mutta oleellisin osa työstä on nyt suoritettu. Tänä aamuna kirjoitin viimeiset lauseet. Kun nyt vain saan kustantajan, niin kirja varmaankin voi ilmestyä keväällä.
Owen ei vähääkään epäillyt, ettei hän saisi kustantajaa. Hän tiesi kirjoittaneensa oivan kirjan — kirjan, jota odotti suurenmoinen menestys — jonka menekki oli taattu. Hän tiesi, että se tuottaisi hänelle mainetta ja rikkautta, mutta kun hän oli kirjoittanut sen viimeisen rivin, vaipui hänen päänsä käden nojaan pitkäksi aikaa. Ja hänen ajatuksensa eivät kohdistuneet oivaan työhön, jonka hän oli suorittanut.
— Olen niin pahoillani siitä, että Gilbertin täytyi lähteä pois kotoa, sanoi Anna. — Se ei ollut autettavissa. Allan Lyonille, joka asuu The Glenissä, on sattunut jokin vakava tapaturma. Gilbert palaa varmaankin vasta myöhään. Mutta hän käski minua tervehtämään teitä ja sanomaan, että hän nousee varhain aamulla ja tulee lausumaan teille jäähyväiset. Tämä oli tosiaankin harmillista. Susan ja minä olimme tuumineet, että pitäisimme illalla oikeat vieraspidot.
Hän istui puutarhan lävitse virtaavan puron varrella, pienellä oksista sommitellulla sohvalla, jonka Gilbert oli valmistanut hänelle. Owen Ford seisoi hänen edessään nojaten kellastuvan koivun solakkaan runkoon. Hän oli hyvin kalpea ja hänen kasvoillansa näkyi jälkiä yönvalvonnasta. Anna silmäili häntä miettien oliko kesä todellakin vahvistanut hänen voimiansa, siinä määrin kuin oli toivottu ja odotettu. Oliko hän rasittunut liiaksi kirjan takia? Anna tuli nyt ajatelleeksi, ettei Ford viime viikolla ollut näyttänyt oikein hyvin voimiselta.
— Minuun nähden ei haittaa, että tohtori on poissa, sanoi Owen vitkaan. — Tahdoin juuri tavata teitä yksin, rouva Blythe. Minun täytyy uskoa teille muuan seikka, muutoin pelkään tulevani hulluksi. Koko viikon olen pyrkinyt rohkaisemaan mieltäni — katsomaan kohtaloani kasvoihin… Mutta se ei käy. Tiedän voivani luottaa teihin — ja sitäpaitsi — te tulette minua ymmärtämään. Nainen, jolla on silmät sellaiset kuin teillä, osoittaa aina ymmärtämystä. Te olette niitä ihmisiä, jotka vaistomaisesti valitsee uskotuiksensa. Rouva Blythe, minä rakastan Leslietä. Rakastan! Tuo sana on aivan liian laimea…
Hänen äänensä petti — niin voimakas oli hänen vaivoin hillitsemänsä mielenliikutus. Hän käänsi päänsä toisaanne ja peitti kasvot käsivarteensa. Koko hänen olentonsa vavahteli. Anna istui hiljaa ja katsoi häneen, kalpeana ja kauhuissaan. Ei koskaan hän ollut kuvitellut sellaista… Ja kuitenkin — kuinka olikaan mahdollista, ettei hän ollut tullut ajatelleeksi, että voisi käydä niin? Nythän se tuntui niin luonnolliselta ja mahdottomalta välttää. Hän ihmetteli sokeuttaan…
Mutta — mutta — tuontapaista ei tapahtunut koskaan Neljässä tuulessa. Kaikkialla muualla voi kyllä tapahtua, että inhimilliset intohimot kapinoivat yleisiä tapoja ja lakeja vastaan — mutta ei täällä… Lesliellä oli ollut täysihoitolaisia monena kesänä, mutta seuraukset eivät olleet vielä koskaan olleet tällaiset. Mutta nuo toiset kesävieraat eivät liene olleet Owen Fordin kaltaiset, ja tuo vilkas, lämminverinen Leslie ei ollut sama ylväs ja luotaan torjuva olento, joka edellisinä vuosina oli kylmän itsetietoisena liikuskellut piilipuitten ympäröimässä talossa. Oi, jonkun heistä olisi pitänyt tulla ajatelleeksi tuota mahdollisuutta! Miksi ei se ollut pälkähtänyt päähän neiti Corneliallekaan? Neiti Corneliahan oli muutoin aina niin varuillaan ja valmis nostamaan melua, kun vain oli kysymys miehistä… Anna tunsi järjetöntä katkeruutta neiti Corneliaa kohtaan. Sitten hän ikäänkuin voihkaisi sydämessään. Olihan aivan yhdentekevää, kenen syy onnettomuus oli, — sehän oli joka tapauksessa tapahtunut… Ja entä Leslie? Kuinkahan oli Leslien laita? Hänen takiansa oli Anna niin kovin huolestunut.
— Tietääkö Leslie tästä, herra Ford? kysyi hän näennäisesti tyynenä.
— Ei — ellei hän nimittäin ole aavistanut sitä itsestänsä. Ettehän toki luule, että minä olisin ollut kyllin katala ja julkea ilmaistakseni hänelle salaisuuteni, rouva Blythe? En ole voinut olla rakastumatta häneen — siinä kaikki — ja nyt kärsin enemmän kuin voin kestää.
— Ja entä hän — vastaako hän tunteeseenne? kysyi Anna.
Samassa kuin tuo kysymys pujahti Annan huulilta,
tunsi hän, ettei hänen olisi pitänyt sitä tehdä. Owen Ford vastasi kiihkeästi torjuen:
— Ei — ei, tietysti ei. Mutta minä voisin voittaa hänen rakkautensa, jos hän vain olisi vapaa — tiedän, että voisin.
— Leslie pitää hänestä — ja hän tietää sen, ajatteli Anna. Ääneen hän sanoi osanottavaisesti, mutta jokseenkin ratkaisevalla äänensävyllä:
— Mutta hän ei ole vapaa, herra Ford. Ja ainoa, mitä voitte tehdä, on, että katoatte hiljaa hänen elämästänsä.
— Sen tiedän — sen tiedän, vastasi Owen tuskin kuultavalla äänellä. Hän istuutui tuolle kotitekoiselle istuimelle ja tuijotti toivotonna puron keltaisenruskeaan veteen. — Tiedän kyllä, ettei mitään ole tehtävissä — minun on vain sanottava jäykän kohteliaasti: "Hyvästi, rouva Moore! Kiitoksia kaikesta ystävällisyydestä, jota olette tänä kesänä osoittanut minulle!" — juuri kuten olisin sanonut tuolle toimeliaalle kelpo emännälle, jonka luulin kohtaavani tänne tullessani. Sitten minä maksan, mitä olen hänelle velkaa, kuten jokainen muukin kunnon vuokralainen tekisi, ja sitten matkustan tieheni. Niin perin yksinkertaista on tuo kaikki tyynni! Ei epäilyksiä — ei epäröimisiä — suoraa tietä vain eteenpäin. Ja sitä tietä tulen käymään, rouva Blythe, — siihen nähden voitte olla levollinen! Mutta helpompi minun olisi käydä hehkuvilla raudoilla.
Hänen äänensävynsä saattoi Annan sydämen kuristumaan kokoon tuskasta. Ja hänen oli niin vaikea sanoa mitään tähän hetkeen soveltuvaa. Nuhteista ei voinut olla puhettakaan — hänen neuvojansa ei Owen Ford ollut pyytänyt — osanotto kilpistyi voimatonna tuosta hillitystä epätoivosta. Lämpöinen säälin ja surun tunne täytti hänen povensa. Kuinka rajattomasti pahoillaan hän oli Leslien tähden! Eivätkö tuon tyttöparan kärsimykset olisi olleet tarpeeksi suuret ilmankin tätä!
— Minun ei olisi niin vaikea jättää häntä ja matkustaa täältä pois, jos hän edes olisi onnellinen, jatkoi Owen yhä edelleen voimakkaan mielenliikutuksen vallassa. — Mutta hänhän on kuin elävänä kuollut — ajatelkaapa vain, mihin tilaan minä jätän hänet tänne! Se on juuri kaikkein pahinta. Antaisin henkeni, jos voisin sillä tehdä hänet onnelliseksi — enkä voi edes tehdä mitään häntä auttaakseni — en mitään. Hän on ainaiseksi kahlehdittu tuohon heikkomieliseen olentoon, häntä odottaa vain vuosi vuodelta sama sisällyksetön, eloton, tarkoitukseton elämä. Tulen hulluksi sitä ajatellessani. Ja minun puolestani täytyy elää elämäni näkemättä häntä koskaan, mutta tietäen hyvin, mitä hänen on kärsittävä. Se on kauheata… hirvittävää…
— Hänen kohtalonsa on hyvin kova, sanoi Anna murheellisesti. — Me, hänen ystävänsä, tiedämme kyllä, kuinka säälittävä hänen osansa on.
— Ja hänellä olisi niin runsaat lahjat elämää varten, jatkoi Owen kapinoivalla äänensävyllä. — Hänen kauneutensa on varmaankin vähäisin hänen saamistaan luonnon antimista — ja kumminkin hän on kaunein nainen, minkä ikinä olen nähnyt. Ja ajatelkaa hänen nauruansa! Koko kesän olen tehnyt parastani houkutellakseni esiin tuon naurun — vain saadakseni kuulla sen helmeilevän. Ja entä hänen silmänsä! Ne ovat yhtä syvälliset ja siniset kuin tuo edessämme lepäävä merenlahti. En koskaan ole nähnyt sellaisia hohtoisan sinisiä silmiä. Mutta oletteko koskaan nähnyt hänen tukkansa valloillaan?
— En. Oletteko te?
— Olen kerran. Olin lähtenyt niemelle mennäkseni kalastamaan kapteeni Jimin kanssa, mutta oli niin myrskyistä, ettemme lähteneetkään vesille. Varmaankin hän oli luullut saavansa olla rauhassa koko iltapäivän, ja käyttäen hyväksensä tilaisuutta hän pesi tukkansa. Lähestyessäni paluumatkalla taloa hän seisoi kuistilla sitä kuivattamassa. Se ympäröi hänen varttansa kultavirran kaltaisena. Nähdessään minut hän kiiruhti sisään, ja tuuli kävi käsiksi hänen tukkaansa ja verhosi hänet siihen, — hän oli kuin Danae kultapilvessä… Sinä hetkenä täytti mieleni ilmestyksen tavoin tieto, että rakastin häntä — olin häntä rakastanut aina siitä illasta, jolloin näin hänen kuvastuvan hämärään punaisen lampun valon hohteessa. Ja täällä hänen täytyy elää elämänsä, hoidella miespahaistansa ja jaaritella hänen kanssaan, ahertaa ja säästää heidän henkensä ylläpitämiseksi, minun hukatessa elämäni toivottomassa kaihossa ja saamatta edes tarjota hänelle sitä apua, mitä ystävän olisi lupa antaa… Kuljeskelin viime yönä rannalla edestakaisin aina päivänkoittoon saakka miettien ja punniten asioita, kunnes kaikki meni sekaisin aivoissani. Ja kaikesta huolimatta en voi sittenkään pahoitella tuloani tänne Neljään tuuleen. Kuinka tuskallista tämä onkin, tuntuu minusta, että olisi vieläkin kauheampaa, jos en olisi koskaan saanut tulla tuntemaan Leslietä. Hänen rakastamisensa ja hänen luotansa lähteminen tuottaa tuskaa ja ahdistusta, mutta ajatus, etten olisi häntä koskaan rakastanut, on kuin sulaa mahdottomuutta. Mitä teille nyt sanon, tuntuu teistä varmaankin aivan sekavalta, — tällaiset kiduttavat ristiriidantunteet vaikuttavat aina niin mielettömiltä, kun koettaa pukea ne sanoihin… Niitä ei pitäisi tuoda ilmoille — ne olisi vain kärsittävä ja kestettävä. Minun olisi pitänyt vaieta — mutta minulle on tuottanut kuin hivenen helpotusta — saada avata sydämeni… Ainakin on se suonut minulle voimaa lähteä aamulla varhain tieheni rehellisenä miehenä, ilman mitään tunteenpurkausta. Tehän kirjoitatte minulle joskus, rouva Blythe, eikö totta? Annatte minulle hiukan tietoja hänestä — senverran kuin niitä voi antaa.
— Oi, mielelläni, sanoi Anna. — Minusta on ikävä, että te matkustatte pois, me tulemme kaipaamaan teitä niin kovin — meillähän on ollut niin hauska yhdessä. Jos ei olisi käynyt näin, olisitte voinut palata jälleen ensi kesänä… Mutta kenties te sittenkin — myöhemmin — kun olette unohtanut…
— En unohdakoskaan— enkä palaa milloinkaan Neljään tuuleen, sanoi Owen lyhyesti.
Puutarha vaipui hiljaisuuteen ja hämyyn. Kaukaa hietasärkiltä kuului meren hiljaista, yksitoikkoista pulpahtelua. Iltatuuli sohahteli poppelien latvoissa vanhan salaperäisen loitsulaulun kaltaisena — tarinoiden unhoon joutuneista, surumielisistä muistoista. Erillään seisova solakka nuori haapa kuvastui läntisen taivaan vienon vaaleanpunan ja opaalinvärin vivahduksiin, ja sen värisevät oksat ja lehdet olivat kuin pehmoiseen purppuraan verhottuja.
— Eikö tuo ole kaunista? sanoi Owen viitaten puuhun.
Hän teki nähtävästi kiitettävän yrityksen tyyntyä ja osoittaa mielenlujuutta ja levollisuutta.
— On kyllä, sanoi Anna lempeästi. — Se on niin kaunista, että se herättää tunteen, jota minä lapsena nimitin "miellyttäväksi sydämenpakotukseksi". Voitteko selittää, miksikä senkaltaisiin sielunliikutuksiin aina pitää liittyä tuskantunne? Suremmeko me sen katoavaisuutta, mitä ihailemme? Vai suremmeko sitä, että saamme nähdä ainoastaan vilahduksia haaveksimastamme ihanuudesta tai siitä, mitä parhaimpina hetkinämme olemme tunteneet?
— Siitä, mikä on saavuttamattomissa, mitä on mahdoton voittaa, sanoi Owen katse suunnattuna kauas avaruuteen. — Juuri sitähän minäkin pyydän — ei siis ihme, jos kurotan käteni turhaan sitä saavuttaakseni.
— Taidatte puhua kuumehoureissa. Varmaankin te olette istunut illoin liian kauan ulkona ja vilustunut. Menkää kotiin ja pyytäkää saada kupillinen seljakeitettä ja laittakaa itsenne oikein lämpimästi vuoteeseen, kuultiin neiti Cornelian äänen puhuvan.
Mainittu nainen oli tullut sisään honkien välillä olevasta pienestä veräjästä, juuri parahiksi kuulemaan Owenin viime sanat. Neiti Cornelia piti Owenista, mutta hänen perusohjeenaan oli, että jos hän kuuli jonkun miehen, vanhan tai nuoren, ilmaisevan tunteensa "mahtipontisin" sanoin, kuten hän sitä nimitti, piti hänen heti nuijia häntä.
Neiti Cornelia edusti ilmettynä kuvana sitä hullunkurisuutta, joka aina tirkistää esiin jostakin kulmasta elämän murhenäytelmässä. Anna, jonka hermot olivat joutuneet jokseenkin kovalle koetukselle, tyrskähti kouristuksentapaiseen nauruun, ja yksin Owenkin veti hiukan suutaan hymyyn. Oli varma asia, että minne neiti Cornelia ilmestyi, sieltä pakeni tunne ja intohimo tipotiehensä. Ja totta on, että Annastakaan tilanne ei enää tuntunut täysin niin synkeältä ja tuskalliselta ja toivottomalta kuin muutama minuutti sitten. Mutta unta ei hän silti saanut sinä yönä silmiinsä.
Owen Ford matkusti seuraavana aamuna Neljästä tuulesta. Illalla meni Anna tervehtimään Leslietä, mutta ei tavannut ketään kotona. Ovi oli kiinni, ja valoa ei näkynyt ainoastakaan akkunasta. Talo tuntui tavallistakin kolkommalta ja autiommalta. Leslie ei tullut tervehtimään seuraavana päivänä — ja se tuntui Annasta huonolta merkiltä.
Kun Gilbert illalla kutsuttiin kalastajakylään, meni Anna mukaan niemelle saakka ja laskeutui siellä ajoneuvoista viipyäksensä hetkisen kapteeni Jimin tykönä. Mutta majakan mahtava valo, joka loi suunnattomia kellertäviä kolmioita syysillan sumuun, oli Alec Boydin huostassa, ja kapteeni Jim oli poissa.
— Mitä nyt aiot tehdä? kysyi Gilbert. — Tuletko minun mukaani?
— Minua ei haluta tulla kalastajakylään, mutta voin seurata mukanasi vähän matkaa, niin sinä lasket minut rantaan ja minä kuljeskelen hietasärkillä, kunnes palaat takaisin. Kallioranta on liian niljakka ja pimeä tänä iltana.
Astellen yksin hietarannikon harjujen ja loppumattomain leväsäikeiden keskellä antautui Anna illan tarumaisen tunnelman valtaan. Ilma oli verrattain lämpöinen — nythän oltiin jo syyskuussa — ja iltapäivällä oli seutu ollut verhoutunut jonkinmoiseen autereeseen. Mutta nyt oli usva hiukan hälvennyt, ja täysikuu oli muuttanut sataman ja lahden ja ympäröivän rannan omituisen haaveelliseksi, himmeään hopeaharsoon verhotuksi tarumaailmaksi, mistä ankkuroitujen laivojen taklaukset epäselvästi häämöttivät esiin aavemaisesti muuttuneissa muodoissa. Kapteeni Josiah Crawfordin musta kuunari, joka perunalastissa pyrki satamansuusta ulos ulapalle, muuttui Lentäväksi hollantilaiseksi matkalla etäiseen kartoittamattomaan maahan, joka kaukaa kajastaen vetäytyi aina loitommalle eikä ollut koskaan saavutettavissa. Yläilmoista kuuluva näkymättömäin lokkien kirkuna muuttui aaltoihin vajonneiden merimiesten valitushuudoiksi. Hietikon poikki sinkoilevat pienet vaahtokuplat olivat rantarotkoista ilmestyviä taikakaluja. Suuret kuperat hietasärkät muuttuivat vanhojen pohjoismaisten satujen jättiläisiksi. Lahden toiselta puolen kimmeltävät valot merkitsivät pettäviä majakoita kadotettujen sielujen asumalla loihditulla Taimikolla. Vaeltaessaan tietänsä edelleen kautta usman huvitteli Anna päästämällä mielikuvituksensa valloilleen. Oli viehättävää kuljeskella siellä yksinäisyydessä ja haaveilla ympäristö täyteen kammottavia ja salaperäisiä olentoja ja esineitä.
Muttaolikohän yksin? Jonkun matkan päässä näki hän tumman ja muodottoman olion liikahtelevan — sen ääriviivat kävivät selvemmiksi ja se tuli äkkiä häntä vastaan poikki hietikon, jonka pinnan hyrskyt olivat muodostelleet aaltomaiseksi.
— Leslie? huudahti Anna aivan ihmeissään. — Mitä ihmettä sinä teet täällä — tällaisena iltana?
— Niin, mitäs sinä täällä teet? kysyi Leslie vastaan koettaen naureskella.
Yritys epäonnistui. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja kalpealta, mutta nuo pienet vallattomat kiharat, jotka tunkivat esiin helakanpunaisen päähineen alta, ympäröivät hänen otsaansa ja ohimoitaan kimmeltävien kultarengasten kaltaisina.
— Minä käyskentelen täällä odottaen Gilbertiä — hänet kutsuttiin kalastajakylään. Aioin viipyä sen aikaa majakalla, mutta kapteeni Jim ei ollut kotona.
— Minä tulin tänne siksi, että tahdoin kulkea — kulkea — kulkea, sanoi Leslie haluttomasti. — En halunnut jäädä kalliorannalle. Meri kohisi, ja minusta tuntui kuin tukehtuisin sinne kallioitten väliin… Minun täytyi tulla tänne — pelkään, että minun muutoin olisi käynyt hullusti… Soudin satamansuun poikki kapteeni Jimin ruuhella. Olen ollut täällä tunnin ajan. Tule — lähdetään kävelemään. Minä en voi seistä hiljaa. Oi, Anna!
— Leslie, rakkaani, kuinka onkaan laitasi? kysyi Anna, vaikka tuo kysymys oikeastaan oli täysin tarpeeton.
— En voi sanoa sinulle mitään — älä tiedustele… En välittäisi siitä, vaikka sen tietäisitkin — päinvastoin se olisi minulle mieleen — mutta en voi sanoa sitä sinulle — enkä kenellekään muulle… Varmaankin on pääni ollut sekaisin — ja nyt tuntuu niin oudolta, kun pitää jälleen koettaa tyyntyä ja saada aivonsa selviksi.
Hän nauroi vihlovan katkeraa naurua. Anna laski kätensä hänen ympärilleen.
— Leslie — onko käynyt niin, että sinä olet ruvennut pitämään OwenFordista?
Leslie irroittihe äkkiä hänestä.
— Kuinka voit tietää sen? huudahti hän kiihkeästi. — Anna, mistä olet saanut tietää sen? Onko se kasvoissani kirjoitettuna jokaisen luettavaksi? Onko se todellakin niin ilmeistä?
— Ei, ei, älä pelästy! Minä — en voi sanoa sinulle, millä tavoin olen saanut tietää sen… Tulin vain ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, rakkaani… Leslie, älä katso minuun tuolla tavoin!
— Halveksitko sinä minua? kysyi Leslie hiljaisella, liikutetulla äänellä. — Pidätkö minua katalana, velvollisuudestaan välittämättömänä ihmisenä? Vai pidätkö minua ainoastaan mielipuolena, joka olisi teljettävä lukkojen taa?
— En kumpanakaan. Leslie, rakas ystäväiseni, puhukaamme hiukan järkeä keskenämme, kuten voisimme tehdä jokaisessa muussa elämän vakavassa tilanteessa. Sinä olet huolinesi sulkeutunut hiukan liiaksi omaan itseesi, ja siten on elämänkatsomuksesi saanut hiukan sairaalloisen sävyn. Sinä tiedät, että sinulla on taipumusta tuonlaiseen umpimielisyyteen, ja olet kerta kaikkiaan luvannut minulle taistella sitä vastaan.
— Mutta tiedätkös — on niin — niin nöyryyttävää rakastaa häntä — hänen pyytämättään rakkauttani — ja kun en minä itse ole vapaa enkä oikeutettu rakastamaan ketään! sanoi Leslie haikeasti. — Se juuri saattaa minut tuntemaan häpeätä…
— Siihen ei sinulla ole mitään aihetta! Mutta olen suruissani siitä, että sinä olet kiintynyt Oweniin, sillä nykyisellään tulevat asiat saattamaan sinut yhä onnettomammaksi.
— Tuo tunne ei ole ollut sellainen, jonka huomaisi vähitellen kasvavan ja jota voisi varoa — jos nimittäin on omaatuntoa, jatkoi Leslie alkaen kulkea levottomasti rantaa pitkin. — En käsittänyt ollenkaan, kuinka laitani oli… Mutta sitten tuli päivä — viikkokausi sitten — jolloin hän sanoi minulle, että kirja oli valmis ja että hänen täytyisi pian lähteä pois. Silloin — silloin oli kuin silmäni olisivat auenneet ja minä oivalsin tilani. Minusta tuntui kuin olisin saanut voimakkaan iskun. En sanonut mitään — puhekykyni petti — en saanut sanaakaan esiin enkä tiedä miltä näytin… Oi, minä menehtyisin häpeään, jos minun täytyisi ajatella, että hän ymmärsi kaikki… tai edes aavistikaan, miten asiat olivat…
Anna kulki vaieten, mieli surullisena. Hänenhän täytyi pitää Owenille antamansa vaitiolon lupaus. Leslie puhui edelleen, kiihkeästi ja nopeaan, ikäänkuin hänelle olisi tuottanut helpotusta saada avata sydämensä.
— Olen ollut niin onnellinen koko tämän kesän, Anna — onnellisempi kuin koskaan ennen elämässäni. Luulin sen johtuvan siitä, että kaikki oli selvillä sinun ja minun välilläni ja että sinun ystävyytesi teki elämäni niin rikkaaksi ja ihanaksi. Olinhan tosin siinä osittain oikeassa, — mutta kokonaan ei syy ollut siinä — ah ei, ei likimainkaan… Nyt tiedän, miksi kaikki on kuin muuttunutta… Ja nyt on kaikki ohi — nyt hän on poissa… Kuinka voin elää, Anna? Kun tänä aamuna palasin kotiin, saatettuani hänet asemalle, tuntui minusta elämäni kolkko tyhjyys melkein surmaniskulta.
— Kun on kulunut vähän aikaa, ei se enää tunnu niin raskaalta, sanoi Anna, joka aina tunsi niin lämmintä osanottoa ystäviänsä kohtaan, että hänen oli vaikea puhua luontevasti ja sujuvasti lohdun sanoja.
Muutoin oli hänellä vielä tuoreessa muistissa, kuinka parhaimmitenkin tarkoitetut lausunnot olivat loukanneet häntä silloin, kun hän itse oli surun murtama, ja hän pelkäsi rikkovansa ystäväänsä kohtaan samalla tavoin.
— Luulen päinvastoin, että tulen tuntemaan sen aina raskaammin, sanoi Leslie toivottomalla äänensävyllä. — Minullahan ei ole mitään tulevaisuudentoivoa. Päivä koittaa toisensa jälkeen — mutta hän ei palaa — ei palaa koskaan! Oi, kun ajattelen, etten saa nähdä häntä enää koskaan, on kuin suuri ja julma käsi tarttuisi sydänjuuriini ja tempoisi niitä ja punoisi ne sekaisin… Kerran, kauan sitten, haaveksin rakkaudesta ja kuvailin silloin mielessäni, että se olisi autuaallisen ihana tunne — ja nyt se on tällaista… Matkustaessaan pois eilisaamuna hän oli niin kylmä ja välinpitämätön. Hän sanoi: "Hyvästi, rouva Moore", niin kalsealla äänellä kuin emme olisi olleet edes ystäviäkään — kuin en merkitsisi hänelle kerrassaan mitään. Tiedänhän kyllä, etten merkitsekään — enkä edes tahtoisikaan, että hän pitäisi minusta — siitä tämä kaikki vain kävisi yhä sietämättömämmäksi — mutta olisi hän sentään voinut olla hiukan ystävällisempi!
— Oi, jospa Gilbert tulisi! ajatteli Anna.
Hän tunsi mitä lämpimintä sääliä Leslietä kohtaan, mutta hänenhän täytyi välttää kaikkea, mikä voisi ilmaista Owenin hänelle uskoman salaisuuden. Hän tiesi, miksi nuo jäähyväiset olivat muodostuneet niin kylmiksi — miksi ne eivät edes tulkinneet emännän ja täysihoitolaisen välillä vallinnutta hyvää toveruutta — mutta sitähän hän ei voinut sanoa Leslielle.
— Minä en voi sille mitään, Anna — en tosiaankaan voi sille mitään, sanoi Leslie parka.
— Tiedän sen kyllä.
— Olenko sinun mielestäsi tehnyt itseni syypääksi suureen kataluuteen?
— En voisi soimata sinua ainoallakaan sanalla.
— Ja kuule — ethän kerro tästä Gilbertille?
— Mutta Leslie! Voitko todellakin luulla, että tekisin sen?
— Ah, en tiedä. Te kaksi, Gilbert ja sinä, voitte tuntea niin erikoista luottamusta toisiinne… Minusta tuntuisi aivan luonnolliselta, että sinä kertoisit hänelle kaikki.
— Kerron hänelle kyllä kaikki, mikä koskee minua itseäni. Mutta hyvien ystävieni salaisuuksia en minä kerro.
— Minusta olisi aivan sietämätöntä tietää, että hän olisi selvillä tästä. Mutta olen iloinen siitä, että sinä tiedät sen. Tuntisin itseni aivan rikolliseksi, jos salaisin jotakin sinulta. Toivottavasti täti Cornelia ei pääse tähän käsiksi… Väliin minusta tuntuu kuin hänen hirveät, kiltit, ruskeat silmänsä näkisivät aina sieluni syvyyteen saakka… Oi, minä toivoisin, ettei sumu koskaan hälvenisi, jotta saisin piiloutua siihen ainaiseksi, turvaan jokaiselta elävältä olennolta… En käsitä, kuinka voin enää elää! Tämä kesä on lahjoittanut minulle niin paljon. Tuo kammottava yksinäisyydentunne ei ole paneutunut hetkeksikään mieleeni. Ennen Owenin tuloa oli minulla väliin hyvin vaikeita hetkiä — kun olin käynyt tervehtimässä Gilbertiä ja sinua ja minun sitten oli palattava kotiin. Te kaksi käytte aina tietänne yhdessä, mutta minä — minä saan käydä yksin…
Owenin tultuahan me aina palasimme yhdessä kotiin illoin — ja me nauroimme ja juttelimme aivan kuten sinä ja Gilbert — eikä minulla enää ollut tuollaisia yksinäisiä hetkiä, jolloin mieltäni kalvoi kateus muita kohtaan… Ja entä nyt! Olen ollut houkkio ja haaveksinut houkkion tavoin… Mutta nyt olen hereillä. Ja nyt olen myöskin sanonut kaikki sanottavani — enkä koskaan enää aio vaivata sinua tällä asialla.
— Tässä tulee Gilbert, ja nyt sinä lähdet täältä meidän mukanamme, sanoi Anna, jonka oli mahdoton jättää Leslie parka harhailemaan yksin hietarannalla tuollaisena iltana ja sellaisessa mielentilassa. — Meillä on veneessämme hyvin tilaa kolmelle, ja sinun veneesi me otamme matkaamme.
— Niin, minä saanen jälleen ruveta viidenneksi pyöräksi, sanoi Leslie parka nauraen katkerasti. — Suo anteeksi, Anna, tuo oli ilkeätä puhetta… Tietenkin minun pitäisi olla kiitollinen — ja niin olenkin — siitä, että minulla on kaksi hyvää ystävää, jotka ottavat minut kolmanneksi liittoonsa. Älä välitä siitä, että suuni puhuu tylyjä sanoja! Mutta minusta on kuin koko olentoni olisi hellänä, ja kaikki tuottaa minulle kipua…
— Leslie oli kovin vähäpuheinen tänä iltana — eikö sinustakin? sanoi Gilbert, kun Anna ja hän olivat tulleet kotiin. — Mitä ihmettä hän teki yksin rannalla tässä usmassa?
— Hän oli väsyksissä — ja hänenhän on tapana mennä rantaan illalla, kun Dick on päivän kuluessa ollut erikoisen rasittava.
— Onpa tosiaankin suunnaton vahinko, ettei hän jo aikoja sitten tavannut tuollaista siivoa miestä kuin Ford, jonka kanssa hän olisi voinut mennä naimisiin, sanoi Gilbert miettiväisesti. — Nuo kaksi olisivat varmaankin soveltuneet erinomaisen hyvin yhteen, vai mitä arvelet?
— Hyvä Jumala, Gilbert, rupeatko sinäkin nyt naimiskauppoja välittämään! On kauheata, kun miehet sekaantuvat sellaiseen, huudahti Anna hieman kiivaasti, peläten, että Gilbert iskisi suoraan totuuteen, jos jatkaisi samaa uraa.
— Rakas Anna-tyttöseni, en suinkaan aio toimittaa ihmisiä yhteen — minä en koskaan sekaannu ihmisten rakkaus- ja avioliittoasioihin, sanoi Gilbert, hieman ihmeissään Annan puheensävystä. — Ajattelen vain, millaista olisi voinut olla.
— Jätä sinä tuollaiset ajatukset! Sellaisen tuumiskeleminen on hukkaanmennyttä aikaa, sanoi Anna. Sitten hän lisäsi äkkiä:
— Oi Gilbert, jospa kaikki ihmiset voisivat olla niin onnellisia kuin me!