— Olen tässä lueskellut kuolinilmoituksia, sanoi neiti Cornelia, laskien sanomalehden kädestänsä ja ryhtyen jatkamaan käsityötänsä.
Marraskuun kolean taivaan alla leveni merenlahti mustanharmaana ja synkkänä, ja rantoja huuhtelivat valkoiset, pauhaavat hyrskyt. Akkunalevylle oli myrsky lennätellyt yhteentahmaantuneita märkiä, kuihtuneita lehtiä. Mutta sisällä tuossa pienessä talossa rätisi hauska takkavalkea, ja Annan sanajalat ja kurjenpolvet upeilivat vihreinä ja rehevinä.
— Täällä sinun luonasi vallitsee aina kesä, oli Leslie sanonut eräänä päivänä. Ja kaikilla, jotka olivat käyneet haavemajassa, oli juuri sama tunne.
— Tämähän on kauheata — ihmisiä kuolee varmaankin nykyisin kuin kärpäsiä, jatkoi täti Cornelia. — Tässä on nyt Päivälehdessä enemmän kuin kaksi palstaa kuolinilmoituksia, ja minä luen aina jok'ikisen rivin. Se on minun huvejani, varsinkin kun surevaiset liittävät loppuun jonkin tunteellisen omatekoisen runon. Tässä saat kuulla oikein kauniin:
"On työtä, vaivaa elo hälle ollut laaksossa tässä kyynelten.Nyt levon ainaisen hän vihdoin saanut on asunnossa autuuden."
— Tässä on tietysti taas kysymyksessä tuollainen kurja kidutettu vaimoraukka. Rohkeneeko sitten joku vielä väittää, ettei tällä saarella tavata runoilijalahjoja! Oletko huomannut, Anna, kuinka paljon rakkaita ja hellästi kaivattuja ihmisiä kuolee? Oikein se herättää sääliä. Tässä on kymmenen kuolinilmoitusta, ja pyhimyksiä ja esikuvia ovat ne kaikki olleet, yksin miehetkin. Yksi niistä on Peter Simson-vanhus — "suuri ystäväpiiri suree hänen ennenaikaista poismenoansa". Tuo kuuluu muhkealta! Anna, tuo ukko oli kahdeksankymmenen vuoden vanha, ja kaikki, jotka hänet tunsivat, olivat jo kolmekymmentä vuotta toivoneet hänen kuolemaansa. Lue kuolinilmoituksia, kun olet alakuloisella mielellä, rakas lapseni — varsinkin ilmoituksia ihmisistä, jotka tunnet — ja jos sinulla on vähääkään taipumusta leikillisyyteen, niin voin vakuuttaa, että ne vaikuttavat sinuun perin virkistävästi. Ja tiedätkös, Anna! Vanhapiika minä olen ja sinä tulen varmaankin aina pysymään, mutta minulle tuottaa niin miellyttävän tunteen se tieto, etten tule koskaan olemaan kenenkään miehen "jälkeenjättämä".
— Minustakin se on ruma sana, sanoi Anna nauraen. — Avonlean kirkkotarha on täynnä vanhoja hautakiviä, jotka ovat pyhitetyt jonkun miehen "jälkeenjääneen vaimon muistolle". Minun täytyy aina ajatella jotakin madon tai koin syömää. Samaten olisi minusta myöskin jo aika lakata nimittämästä elotonta ruumista "jäännökseksi". Hyi, minua aivan puistattaa, kun kuulen hautajaisissa toimitsijan sanovan: "Ne, jotka tahtovat nähdä vainajan maalliset jäännökset, tehkööt hyvin ja tulkoot tätä tietä!" Minusta tuntuu kuin minua kutsuttaisiin katsomaan jäännöksiä ihmissyöjien pidoista. Tarkoitan, että heillä olisi ollut vähän tanakampaa ruokaa kuin hiukan lähetyssaarnaaja-leikkelettä. — Mutta nyt muistan muutaman seikan! Minä sain eilen kirjeen herra Owen Fordilta, ja hän lähetti kunnioittavimmat terveisensä.
— Paljon kiitoksia — hyvät ovat olemassa ja yhtä hyvä olisi ilmankin, sanoi neiti Cornelia tylysti.
— Miksi ihmeessä sanot niin, täti? ihmetteli Anna. — Luulin sinun pitäneen hänestä.
— Miksikä ei, pidinhän kyllä hänestä — tavallaan. Mutta en anna hänelle koskaan anteeksi sitä, mihin hän on syypää Lesliehin nähden. Nyt tuo lapsiparka kärsii sydämentuskia hänen tähtensä — ikäänkuin hänellä ei olisi ollut tarpeeksi huolia ennestään — ja mies tietenkin kävelee Torontossa yhtä iloisena ja onnellisena kuin konsanaan. Mutta sellaisia ne ovat.
— Mutta täti kulta, kuinka sinä olet päässyt tuosta selville?
— Rakas lapsi, onhan minulla silmät päässä. Ja minähän olen tuntenut Leslien aina siitä saakka, kun hän oli pieni lapsi. Hänen kasvoillansa on tänä syksynä näkynyt uusi alakuloisuuden ja tuskan ilme, enkä ole epäillyt hetkeäkään, ettei syypäänä siihen olisi juuri herra kirjailija. En voi ikinä antaa itselleni anteeksi, että toimitin hänet tänne. Mutta en voinut aavistaa, että hän olisi sentapainen mies kuin hän oli. Ajattelin, että hän olisi juuri noita samoja miesolentoja, joita Lesliellä aina on ollut kesäisin — ylvästeleviä ja itserakkaita nuoria hölmöjä, joista Leslie ei ole välittänyt rahtuakaan… Eräs niistä koetti saada hänen kanssaan alkuun hieman hauskaa armastelua, mutta silloin Leslie torjui hänet tyköään kaikella tarpeellisella tarmolla, niin että hän loppukesän pysyi siivolla. En voinut siksi ajatellakaan, että mitään vaaraa olisi tarjona.
— Älä suinkaan anna Leslien saada vihiäkään siitä, että tiedät hänen salaisuutensa, sanoi Anna nopeasti. — Luulen, että siitä koituisi hänelle uutta tuskaa.
— Varjelkoon, hyvä ystävä! Onhan minulla toki senverran hienotunteisuutta… Ne ovat oikea synninrangaistus, kaikki nuo miehet! Ensiksi onyksiniistä turmellut Leslien koko elämän, ja nyt tulee toinen samaa joukkuetta täydentämään kurjuuden. Tiedätkö, tämä meidän maailmamme on sentään kauhea!
— Maailmassa seikka moni huolta meill' jos tuottavi, uskomme ett' kaitselmus kaikk' parhaaksemme johtaapi, tuumiskeli Anna.
— Niin, voithan huviksesi kuvitella sitä! Ainakin pitäisi silloin olla kysymyksessä sellainen maailma, joka on kemiallisesti puhdas kaikesta miesväestä, sanoi täti Cornelia synkästi.
— Mitä tuo inhottava miesväki nyt jälleen on saanut aikaan? kysyiGilbert, joka samassa tuli huoneeseen.
— Harmia — oikein ilkeätä kiusaa. Mitä muuta ne koskaan saavatkaan aikaan?
— Eevahan ensiksi puraisi hampaansa omenaan, neiti Cornelia.
— No, mutta kukas poimi omenan ja tarjosi ja kehuskeli sitä hänelle? Se oli muuan uroseläin, vastasi neiti Cornelia, vahingoniloa äänessään.
Tohtori Gilbert jäikin ymmälle vastaukseen nähden.
Voitettuaan ensimmäisen kiihkeän epätoivonsa huomasi Leslie, ettei sentään ollut aivan mahdotonta elää edelleen — kuten meidän useimmiten käy, riippumatta siitä, minkälainen vaiva meitä ahdistaa. Voi väliin käydä niinkin, että hänellä oli oikein hauskaa istuessaan haavemajassa tuon pienen iloisen piirin keskuudessa. Mutta jos Anna ehkä oli toivonut, että Leslie unohtaisi Owen Fordin, olisi hän huomannut erehdyksensä nähdessään tuon aran, kaihoisan katseen, joka aina tuli Leslien silmiin heti kun Owen Fordin nimi mainittiin. Hellän myötätuntonsa pakottamana Anna aina kertoi Leslien läsnäollessa kapteeni Jimille tai Gilbertille uutisia Owenin kirjeistä. Niitä tuli hänelle varsin usein. Silloin Leslie vuoroin punehtui ja kalpeni, ja hänen herkät piirteensä ilmaisivat varsin selvästi mielenliikutuksen, joka sellaisina hetkinä valtasi hänet. Mutta Leslie itse ei maininnut hänestä Annalle enää sanaakaan, pitäen siten sankarillisella lujuudella lupauksen, jonka oli antanut hänelle hietarannikolla tuona muistorikkaana iltana.
Eräänä päivänä kuoli Leslien vanha koira, ja hän suri sitä katkerasti.
— Se on ollut niin kauan minun ystäväni, sanoi hän murheissaan Annalle. — Se oli Dickin vanha koira, näetkös — hänellä oli se jo ennenkuin me menimme naimisiin. Hän jätti sen minun luokseni, lähtiessään matkoille "Neljällä sisarella". Carlo oli hyvin kiintynyt minuun ja sen rakkaus oli minun ainoana lohtunani tuona kammottavana vuonna äitini kuoleman jälkeen, jolloin olin aivan yksin. Kuullessani että Dick tuli takaisin, pelkäsin menettäväni sen rakkauden. Mutta ajatteles, se ei välittänyt vähääkään Dickistä, vaikka aikaisemmin oli ollut häneen niin ihastunut. Se pyrki häntä näykkimään ja murisi hänelle, ikäänkuin ei olisi nähnyt häntä koskaan ennen… No, siinä tilassa kuin Dick oli, ei hän välittänyt siitä vähääkään, ja minä puolestani olin iloissani. Oli niin hauska omistaa elävä olento, jonka rakkaus kuului minulle yksin. Tuo vanha toveri on ollut minulle niin suurena lohtuna, Anna. Syksyllä se kävi niin huonoksi, että minä pelkäsin, ettei se eläisi enää kauan, mutta toivoin kumminkin voivani hoidella sitä niin hyvin, että saisin pitää sen yli talven. Tänä aamuna se tuntui aika virkeältä. Se makasi matollaan uunin edessä — mutta äkkiä se nousi ja tassutti hiljaa minun luokseni. Sitten se laski päänsä minun polvelleni ja katsoi minuun kauan herttaisilla, uskollisilla silmillään. Sitten kävi väristys läpi sen ruumiin, ja se vaipui maahan kuolleena. Oi, kuinka tulen sitä kaipaamaan!
— Anna minun lahjoittaa sinulle uusi koira, Leslie, sanoi Anna. — Olin aikonut lahjoittaa Gilbertille jouluksi erään oikein muhkean ja kauniin setterin. Ehkä saankin antaa sen sinulle.
Leslie pudisti päätänsä.
— Ei nyt vielä, rakkaani. En voi vielä ottaa uutta koiraa — en voi suoda sille mitään tunteita… Ehkä — joskus myöhemmin — jos tahdot antaa minulle sellaisen lahjan. Tarvitsisin todellakin koiran jonkinmoiseksi suojaksi. Mutta Carlossa oli melkein inhimillisiä piirteitä — se oli niin ymmärtäväinen ja herttainen…Tuntuisi hiukan sydämettömältä hankkia kovin pian toinen koira tuon vanhan uskollisen palvelijan sijaan.
Anna matkusti Avonleahin viikkoa ennen joulua ja viipyi siellä jonkun aikaa juhlan jälkeen. Gilbert seurasi hiukan myöhemmin, ja nyt vietettiin iloinen uudenvuodenpäivä Vihervaarassa, minne Barryn, Blythen ja Wrightin perheet kokoontuivat osoittamaan kunniaa päivälliselle, jota Marilla ja Rakel-rouva olivat valmistelleet niin suurella huolella ja puuhalla. Kun Anna ja Gilbert palasivat Neljään tuuleen, oli heidän pikku talosensa melkein uponnut lumeen, sillä seudulla oli ollut kolmas lumituisku tuona talvena, joka sitten muodostui harvinaisen ankaraksi, ja kaikkialle, missä jokin este oli ollut vastassa, oli muodostunut oikeita lumivuoria. Mutta kapteeni Jim oli lapioinut teitä veräjälle ja oville, ja neiti Cornelia oli, huolellisesti verhottuna päällysvaatteihin, uskaltanut lähteä matkaan ja oli nyt sytyttänyt tervetuliaisiksi valkean haavemajan takkaan.
— Kuinka hauskaa, että olet täällä jälleen, rakkaani! Oletko koskaan nähnyt tällaisia kinoksia? Mooren taloa et voi ollenkaan nähdä, ellet mene ullakolle. Kuinka Leslie tulee iloiseksi, saadessaan sinut takaisin — hänhän on ollut melkein tykkänään erillään muusta maailmasta. Onneksi Dick osaa lapioida lunta ja se on hänestä hauskaakin… Susan lähettää terveisiä, että hän tulee tänne huomenna. Minne tuli niin kiire, kapteeni?
— Minun täytyy lähteä tallustamaan The Gleniin istuakseni hetkisen Martin Strong-vanhuksen tykönä. Luulen, ettei hänellä ole enää pitkälti aikaa elettävänä ja hän on niin yksin maailmassa. Hänellä ei ole monta ystävää — hänellä on ollut koko elämänsä ajan niin kiire, ettei ole ehtinyt hankkia niitä. Mutta hän on ansainnut paljon rahaa.
— No, hän ajatteli kaiketi niin, että koska ei voi palvella sekäJumalaa että mammonaa, niin oli varmempaa valita mammona, sanoi neitiCornelia tuikeasti. — Älköön nyt sitten myöskään valittako, etteimammona yksin riitä hänelle seuraksi.
Kapteeni Jim lähti pois, mutta pihalla muistui hänelle mieleen eräs seikka, ja hän palasi jälleen nopeasti sisään.
— Olen saanut kirjeen Owen Fordilta, rouva Blythe, ja hän kirjoittaa saaneensa kustantajan elämänvaihekirjalle ja se ilmestyy syksyksi. Tulin oikein suunnattoman iloiseksi saadessani tuon tiedon. Ajatelkaas, että hyväksi lopuksi kumminkin saan nähdä tuon kirjan painettuna!
— Tuo elämänvaihejuttu tekee hänet vielä aivan hassuksi — luulisi vanhalla miehellä sentään olevan hiukan enemmän ymmärrystä, sanoi neiti Cornelia säälivästi. — Minä puolestani olen sitä mieltä, että maailmassa jo ennestäänkin on aivan liian paljon kirjoja.
Gilbert laski kädestänsä paksun lääketieteellisen teoksen, jota hän oli tutkinut, kunnes maaliskuun illan yhä tihenevä hämärä pakotti hänet keskeyttämään lukunsa. Hän nojautui taapäin tuolissaan ja tuijotti ajatuksiin vaipuneena ulos akkunasta. Oli varhainen kevät — tuo aika, jolloin luonto on kenties kaikkein vähimmin eduksensa. Ei edes auringonlaskukaan voinut hohteellaan elähdyttää tuota kuollutta, kosteutta tihkuvaa maisemaa tai lahden mustapilkkuista jääaavikkoa, missä siellä täällä näkyi kimmeltäviä vesilätäköitä. Muita elonmerkkejä ei ollut näkyvissä, kuin suuri musta varis, joka lentää leyhki raskain siivenlyönnein kedon poikki. Gilbertin ajatukset kiintyivät varikseen. Oliko se perheenisä, jonka puoliso — musta, mutta sangen ihana — odotti sitä The Glenin metsässä? Vai nuori keikariko se oli, joka kenties oli kosioretkellä? Tai kenties kyynillinen vanhapoika, joka piti kultaista vapauttaan perhe-elämää parempana. Kuinka lienee ollutkaan — joka tapauksessa oli varis pian kadonnut pimenemistään pimenevään etäisyyteen, ja Gilbertin huomio kiintyi paljoa miellyttävämpään näkyyn, joka hänellä oli aivan lähettyvillä.
Takkatulen loimu leikitteli iloisesti seinillä ja lattialla, ja sen hohde lankesi Gogin ja Magogin sileään valkoiseen ja vihreään selkään sekä uunin edessä olevalla matolla loikoilevan koiran hienopiirteiselle ruskealle päälle. Kimmeltäen heijastui se seinällä riippuvien taulujen puitteista ja maljakosta, jossa puutarhasta poimitut keltanarsissit upeilivat, ja se saavutti Annankin, joka istui pienen pöytänsä ääressä, ompelutyö vieressään ja kädet ristissä polven ympäri. Hän näki tulessa ihmeellisiä näkyjä — tarulinnoja, joiden sirot torninhuiput kohosivat korkeuteen, kuun valaisemain pilvien ympäröiminä tai hehkuvan aamuruskon kultaamina — laivoja, jotka tulivat purjehtien Hyväntoivonniemestä matkalla Neljän tuulen satamaan kallisarvoista lastia kuljettaen… Anna oli alkanut jälleen haaveilla, joskin levottomuus tummana varjona öin päivin synkistytti hänen unelmansa.
Gilbert oli jo tottunut ajattelemaan itseänsä "vanhana naineena miehenä". Mutta Annaa hän silmäili yhä edelleen rakastajan ihmettelevin, epäilevin katsein. Hän ei voinut uskoa todeksi tuota, että Anna nyt oli kokonaan hänen omansa. Olisihan se voinut olla unelma vain, jonka tämä ihmeellinen haavemaja oli loihtinut esiin. Hänen sielunsa kosketteli Annaa mitä kevyimmin ottein peläten muutoin heräämisen seuraavan ja karkoittavan haaveen.
— Anna, sanoi hän vitkaan, — käännäpä huomiosi minuun. Haluaisin puhua kanssasi eräästä asiasta.
Anna katsoi häneen takkavalkean punaamasta hämystä.
— Mitä nyt, kysyi Anna hilpeästi. — Sinä näytät niin kauhean juhlalliselta, Gilbert. Minä en ole tosiaankaan tehnyt tänään ainoatakaan kepposta — voit kysyä Susanilta.
— En aio puhua sinusta enkä meistä. On kysymys Dick Mooresta.
— Dick Mooresta? toisti Anna istuutuen nopeasti pystyyn tuolissaan.— Mitä ihmettä sinulla voi olla sanottavaa Dick Mooresta!
— Olen ajatellut häntä varsin paljon viime aikoina. Muistatko, kuinka kerran viime kesänä hoidin häntä, kun hänellä oli niskassa suuria paiseita?
— Muistan — muistan kyllä.
— Silloin käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkoin hänen päässään olevat arvet. Minun mielestäni Dick lääketieteen kannalta aina on ollut hyvin mielenkiintoinen olento. Anna, olen tehnyt sen johtopäätöksen, että jos Dick Moore saataisiin ajanmukaiseen sairashuoneeseen ja toimitettaisiin paikoin pääkopanavaus, voisi hän saada takaisin sielunkykynsä — hänen muistinsa palaisi jälleen…
— Gilbert! Annan äänessä ilmeni mitä voimakkain vastalause. — Tuota et voine tarkoittaa täyttä totta?
— Tarkoitan kyllä! Ja käsitykseni asiasta on se, että olen velvollinen ensi tilassa ottamaan tuon asian puheiksi Leslien kanssa.
— Gilbert Blythe, sinä et saa ryhtyä tuohon puuhaan, huudahti Anna kiivaasti. — Oi rakas Gilbert, luovu tuosta tuumasta, — älä Jumalan tähden toteuta sitä! Ethän toki voi olla niin julma! Lupaa minulle, ettet sitä tee!
— Jopa jotakin, Anna-tyttöseni, en toki luullut, että sinä arvostelisit asiaa tuolla tavoin! Ole nyt toki ymmärtäväinen!
— Ei, minä en tahdo olla ymmärtäväinen — en voi olla ymmärtäväinen — ja sitäpaitsi juuri minä olen ymmärtäväinen. Mutta sinä puolestasi et ole. Gilbert, oletko ollenkaan ajatellut, mitä seurauksia siitä olisi Lesliehin nähden, jos Dick Moore saisi jälleen järkensä takaisin? Koetapa tehdä hyvin ja miettiä sitäkin! Onnetonhan hän tosin on nytkin, mutta elämä Dickin hoitajana ja auttelijana on sentään tuhansin verroin siedettävämpää kuin elämä hänen vaimonansa. Minä tiedän — minä tiedän sen. Sitä on mahdoton kuvaillakaan! Eihän sinulla ole mitään syytä ryhtyä kaitselmuksen tehtäviin! Anna kaiken jäädä ennalleen!
— Olen punninnut tarkoin tätä asiaa kaikkine mahdollisuuksineen, Anna. Mutta minun vakaumukseni mukaan on lääkärillä oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista seurauksista. Minun käsittääkseni on lääkäri velvollinen koettamaan palauttaa terveyden ja järjen, jos on toivoakaan, että se voi tapahtua.
— Mutta eihän Dick ole ollenkaan sinun hoidokkejasi, sanoi Anna, turvautuen uuteen perusteluun. — Jos Leslie olisi kysynyt sinulta, voidaanko tehdä jotakin hänen hyväksensä, silloin voisit ehkä olla velvollinen sanomaan ajatuksesi asiasta. Mutta nyt ei sinulla ole mitään oikeutta sekaantua tuohon asiaan.
— Miksikä ei? Kymmenen vuotta sitten sanoi setä Dave Leslielle, ettei mitään ollut tehtävissä. Tietysti hän uskoo niin olevan.
— Kuinka setä Dave olisi voinut sanoa niin, ellei se olisi totta? huudahti Anna voitonriemuisesti. — Eikö hän osaa arvostella tuota asiaa yhtä hyvin kuin sinä?
— Ei luullakseni — joskin ehkä tuntuu itserakkaalta ja kerskuvalta, että sen sanon. Tiedät yhtä hyvin kuin minä, kuinka yksipuolisesti hän arvostelee "uudenaikaista ihmisten leikkelemistä". Hän ei hyväksy leikkausta edes umpisuolentulehduksenkaan parannuskeinona.
— Hän on oikeassa, huudahti Anna, tehden jälleen rintamanmuutoksen. — Minäkin luulen, että te uudenaikaiset lääkärit olette aivan liian kärkkäitä kokeilemaan ihmisten lihalla ja verellä.
— Rhoda Allonby ei enää tänään kuuluisi eläväisten joukkoon, jos minulla ei olisi ollut rohkeutta kokeilla, vastusteli Gilbert. — Minä otin vastuun kannettavakseni — ja pelastin hänen henkensä.
— Minä en pian enää jaksa kuulla puhuttavan Rhoda Allonbystä, huudahti Anna — tehden suurta vääryyttä Gilbertille, joka ei ollut maininnut edes rouva Allonbyn nimeäkään sen päivän jälkeen, jolloin hän oli kertonut Annalle uhkarohkean kokeensa onnistumisesta. Eikä ollut hänen syynsä, että muut ihmiset usein olivat puhuneet tuosta asiasta Annan kuullen.
Gilbert loukkaantui aika lailla, ja sitä ei voitane lukea hänelle viaksi.
— En olisi odottanut, että sinä arvostelisit tätä asiaa tuolla tavoin, Anna, sanoi hän hiukan kylmähköllä äänellä, nousi ja lähti astumaan vastaanottohuoneensa ovea kohden.
Tämä oli ensi kerta, jolloin heidän erimielisyytensä oli ollut niinkin vakavaa laatua.
Mutta Anna kiiruhti hänen jälkeensä ja veti hänet mukaansa takaisin huoneeseen.
— Ei, Gilbert — et saa mennä minun luotani "vihan vimmoissa". Istuudu nyt tänne, niin pyydän oikein kauniisti anteeksi. Ei, en minä tarkoita sitäkään… Mutta — voi, jospa vain tietäisit…
Anna hillitsi itsensä viime hetkenä. Hän oli ollut vähällä ilmaistaLeslien salaisuuden.
— Jospa vain tietäisit, millä tavoin naisen täytyy arvostella tuota kaikkea, päätti hän varovasti lauseensa.
— Voinhan ymmärtää sen varsin hyvin. Olen arvostellut tuota asiaa joka näkökohdalta — ja lopullinen johtopäätökseni on, että minä olen velvollinen ilmoittamaan Leslielle, että Dick minun luullakseni voi saada takaisin sielunkykynsä. Mutta siinä päättyy sitten minun vastuuni. Hänen tehtävänsä sitten on ratkaista asia.
— Mutta kysymyksessähän on pelkkä otaksuma, jatkoi Anna. — No, sinä ilmoitat siis Leslielle ajatuksesi asiasta, ja hän määrää, että leikkaus on tapahtuva. Se tulee hyvin kalliiksi. Hänen täytyy joko ottaa laina tai myödä pieni maatalonsa. Otaksukaamme edelleen, että leikkaus epäonnistuu ja Dick jää ennalleen. Kuinka voi Leslie sitten koskaan saada velkansa maksetuksi tai elättää itsensä ja tuon avuttoman ahmatin, jos ei hänellä enää ole taloaankaan?
— Niin, hankalaksihan se kaiketi kävisi… Mutta katson velvollisuudekseni ilmoittaa hänelle asiasta. Siitä vakaumuksesta en pääse mihinkään.
— Et tietenkään… Minä tunnen kyllä Blythen suvun itsepintaisuuden, vaikeroi Anna. — Mutta rukoilen, ettet ota sitä yksin vastuullesi. Neuvottele setä Daven kanssa!
— Sen olen jo tehnyt, vastasi Gilbert väkinäisesti.
— No, mitä hän sanoi?
— Hän oli samaa mieltä kuin sinäkin, — hänestä kaikki voi jäädä ennalleen… Lukuunottamatta hänen ennakkoluulojansa uudenaikaisia kirurgisia keksintöjä kohtaan näytti hän arvostelevan asiaa yksinomaan samalta näkökannalta kuin sinäkin: älä tee sitä — Leslien takia!
— Siinä sen näet! riemuitsi Anna. — Minun mielestäni pitäisi sinun, Gilbert, noudattaa hänen mielipidettänsä — hänhän on likimmittäin kahdeksankymmenen vuoden vanha ja hän on nähnyt jo minkä mitäkin ja pelastanut monta ihmishenkeä… Onhan hänellä sentään suurempia edellytyksiä voida arvostella asiaa oikein, kuin sinulla, joka hänen rinnallansa olet vain poikanen.
— Kiitän nöyrimmästi.
— Älä naura — tämä on perin vakava asia.
— Niin minunkin mielestäni. Varsin vakava. On kysymyksessä mies, joka on avuton ja muille raskaana taakkana. Hän voi saada järkensä jälleen ja tulla hyödylliseksi yhteiskunnan jäseneksi.
— Jumala tiesi, oliko hän niin hyödyllinen entisaikoinakaan, keskeytti Anna hänet.
— No, sittenhän hänelle voi valmistaa tilaisuuden korjata laiminlyöntinsä. Miksi ei sitten hänen vaimonsa näkisi sitä kernaasti? Minun velvollisuuteni on sanoa hänelle, että tuollainen mahdollisuus on olemassa. Siinä kuulet päätökseni.
— Älä puhu vielä päätöksestä, Gilbert! Neuvottele jonkun toisen kanssa. Kysy kapteeni Jimiltä, mitä hän ajattelee asiasta.
— Kuten tahdot. Sen voin kyllä tehdä. Mutta lupaan olla välittämättä hänen ajatuksestansa. Tässä on kysymyksessä asia, jonka olen velvollinen ratkaisemaan omin päin. Tuntisin aina omantunnontuskaa, jos en lausuisi julki järkkymätöntä vakaumustani. Täytyyhän minun totella omaatuntoani.
— Niin kyllä, omaatuntoasi, voihki Anna. — On kai setä Davellakin omatunto, vai kuinka?
— Epäilemättä. Mutta se on hänen asiansa. Kuules nyt, pikku Annani — jos tämä asia ei koskisi Leslietä, vaan kysymys olisi asiasta sellaisenaan — etköhän silloin olisi yhtä mieltä minun kanssani? Tiedät hyvin, että niin olisi.
— En suinkaan, vakuutti Anna vastoin parempaa tietoansa. — Voit puhua minulle aamuun saakka, Gilbert, mutta et sittenkään saa minua puolellesi. Kysy vain täti Cornelialta, mitä hän ajattelee.
— Tuopa on tosiaankin köyhyydentodistus, Anna, että sinä nyt vetoat neiti Corneliaan henkilönä, jonka arvostelulla olisi jotakin merkitystä. Ja juuri tämänkaltaisessa asiassa! Hän sanoisi tietysti, että "sellaisiahan ne ovat", ja sättisi meitä miehiä silmät korvat täyteen. Mutta se on täysin yhdentekevää. Minä en edes aio tiedustella neiti Cornelian ajatusta. Leslie saa yksin ratkaista asian.
— No niin, silloin tietää kyllä jo etukäteen, millaiseksi ratkaisu tulee, sanoi Anna melkein itku kurkussa. — Tunnemmehan kyllä Leslien ylen ankarat käsitteet "velvollisuudesta". En voi käsittää, kuinka haluat ottaa kantaaksesi sellaisen vastuun. Minä en voisi sitä tehdä.
— Tiedätkö, minun mielestäni ihmisen ensi velvollisuus on sanoa totuus, sellaisella kuin hän sen on käsittänyt, jos hän kerran lujasti uskoo siihen.
— Niin, niinhän Raamatussa sanotaan: Te tulette tuntemaan totuuden, ja totuus on tekevä teidät vapaiksi, sanoi Anna. — Mutta ei tästä koidu vapautta Leslielle. Hänen kahleensa käyvät vain yhä raskaammiksi. Oi Gilbert, et saa minua koskaan uskomaan, että menettelet oikein.
Influenssa oli äkkiä alkanut raivota The Glenissä ja kalastajakylässä, ja se piti Gilbertin kahden seuraavan viikon aikana niin kovassa työssä, ettei hän saanut aikaa käydä kapteeni Jimin tykönä, kuten hän oli aikonut. Anna alkoi jo hiukan toivoa, että hän oli luopunut Dick Moorea koskevista tuumistansa, ja kartellen johtaa niitä hänen mieleensä, ei hän enää maininnut koko asiaa — mutta se oli alati hänen mielessänsä.
— Olisikohan ehkä oikeammin kertoa hänelle, että Leslie pitää Owenista, ajatteli hän. — Hän varoisi kyllä antamasta Leslien koskaan aavistaa, että hän siitä tietää, joten Leslien ylpeys ei siitä voisi loukkautua, ja kenties hän sillä tavoin tulisi vakuutetuksi, että on parasta jättää Dick Moore oman onnensa nojaan. Sanonko sen hänelle — vain enkö sano? Ei, en voi kumminkaan sitä tehdä. Lupaus on pyhä, eikä minulla ole mitään oikeutta ilmaista Leslien salaisuutta. Mutta voi — en ole koskaan elämässäni ollut mistään asiasta niin huolissani ja suruissani kuin tästä. Se turmelee koko kevääni — turmelee kaikki.
Eräänä iltana Gilbert ehdotti aivan odottamattomasti, että he menisivät tervehtimään kapteeni Jimiä. Anna suostui tähän toiveet heikompina, ja he lähtivät matkaan. Kahden viikon päivänpaiste oli saanut ihmeitä aikaan tuossa toivottomassa, kosteutta tihkuvassa tienoossa, jonka ylitse Gilbertin varis oli lentänyt. Kuivina ja ruskeina ja lämpöisinä levenivät siinä nyt harjut ja kedot, valmiina puhkeamaan lehteen ja kukkaan, ulappa oli jälleen aurinkoisen sininen ja rannikko eteni loppumattomiin kirkkaudessa, joka lopuksi äärimmäisessä etäisyydessä kohotti sen väräjävänä kangastuksena ilmoille. Maantie kiemurteli lahden rannikkoa pitkin kiiltävän punaisen nauhan kaltaisena. Alhaalla hietasärkillä pyydystelivät poikaset kuoreita, ja jotkut heistä olivat keksineet pistää tulen edellisen vuoden pörhöiseen, kuivaan kaislikkoon. Liekit kuvastuivat komeina tummansinistä lahdenpintaa vastaan, tuulenhenkäykset kuljettivat niitä edelleen, ja ne loivat lehahtelevia kajastuksia kalliojyrkänteihin ja ranta-aittoihin. Tuo oli ihana näytelmä, jota Anna muulloin olisi katsonut suurella mielihyvällä, mutta tänään ei hän voinut ollenkaan nauttia kävelyretkestänsä.
Gilbertin laita oli samaten. Hilpeästä toveruudesta ei tällä kertaa ollut tuntuakaan, ja mielipiteet, jotka tavallisesti kävivät yhteen, olivat nyt joutuneet surkeaan ristiriitaan. Kopea tapa, millä Anna oikaisi niskaansa ja antoi lyhyet, kohteliaat vastauksensa, ilmaisi selvästi paheksumisen, jota koko yritys herätti hänen mielessänsä. Gilbertin yhteenpuserretut huulet todistivat Blythen suvun itsepintaisuudesta, mutta hänen katseensa oli alakuloinen. Hän oli päättänyt menetellä velvollisuudentuntonsa mukaisesti, mutta epäsopuun joutuminen Annan kanssa — se oli seuraus, joka oli varsin raskas kantaa. Kaiken kaikkineen — he olivat hyvillään, kun saavuttivat majakan — ja samalla tuo tunne tuotti heille tunnonvaivoja.
Kapteeni Jim pani pois verkon, jota hän kutoi, ja lausui heidät sydämellisesti tervetulleiksi. Kevätillan kirkkaassa valaistuksessa näytti hän Annasta vanhemmalta kuin koskaan ennen. Hänen tukkansa oli harmaantunut huomattavasti, ja tuo vahvarakenteinen vanha käsi vapisi hieman. Mutta hänen siniset silmänsä olivat kirkkaat ja levolliset ja ne kuvastivat rehellistä ja pelotonta mieltä.
Kapteeni Jim kuunteli äänetönnä hämmästyksestä Gilbertin esitystä tuosta asiasta, joka vaivasi hänen mieltänsä. Hyvin tietäen, kuinka tuo vanha kunnon mies jumaloi Leslietä, oli Anna edeltäkäsin varma saavansa hänestä kannattajan, joskaan hän ei voinut liioin toivoa sen vaikuttavan mitään Gilbertiin. Hänet valtasi siksi mitä suurin hämmästys, kun kapteeni Jim, säyseästi ja tyynesti, osoittamatta vähintäkään epäröimistä lausui ilmi ajatuksensa, että Leslien piti saada tieto asiasta ja itsensä ratkaista se.
— Oi, kapteeni Jim, en ikinä olisi uskonut teidän sanovan niin, huudahti Anna nuhtelevasti. — En luullut, että tahtoisitte tuottaa hänelle yhä lisää huolia.
Kapteeni Jim pudisti päätänsä.
— Sitä en tahdokaan. Voin kyllä ymmärtää teidän tunteenne, rouva Blythe — tunsin itsekin jotakin samantapaista syvinnä sydämessäni. Mutta emme voi tässä maailmassa ohjata kulkuamme tunteitten mukaan — jos niin menettelisimme, joutuisimme usein sekä matalikolle että haaksirikkoon. On olemassa ainoastaan yksi varma kompassi, ja siihen on meidän turvaaminen — nimittäin se, mikä on oikein. Minä kannatan tohtoria. Jos on toiveita Dickin suhteen, täytyy Leslien saada siitä tieto. Minun nähdäkseni ei siinä ole ollenkaan epäröimisen varaa.
— Vai niin, huudahti Anna epätoivon vallassa, — odottakaapa vain, kunnes molemmat joudutte neiti Cornelian käsiin!
— Cornelia tulee kyllä suuntaamaan järeimmät tykkinsä meitä kohden, sanoi kapteeni Jim. — Te naiset olette niin äärettömän herttaisia, hyvä rouva, mutta teillä on se vika, että te annatte tunteitten hämmentää ymmärryksenne, niin että ette voi ajatella selvästi ja johdonmukaisesti. Te, hyvä tohtorinna, olette hienosti kasvatettu nainen ja Cornelian sivistys on jokseenkin pintapuolinen — mutta siinä suhteessa te olette yhtä maata. Ja hyvä Jumala — eihän teitä siitä voi parjata… Nyt minä keitän meille hiukan teetä, ja sitten juomme sen ja puhumme samalla hauskemmista asioista, niin saamme nähdä, eikö maailma meistä kaikista ala tuntua hiukan valoisammalta.
Kapteeni Jimin tee ja rauhoittava juttelu saattoi Annan mielen senverran tasapainoon, ettei hän kotimatkalla ollut Gilbertille niin pisteliään ilkeä kuin oli päättänyt olla. Hän ei edes viitannutkaan tuohon päivän polttavaan kysymykseen, vaan jutteli luontevasti ja vilkkaasti muista asioista, ja Gilbert käsitti tämän merkitsevän anteeksiantoa, joskin hiukan väkinäistä.
— Kapteeni Jim on tänä keväänä näyttänyt niin heikolta ja huonovointiselta, sanoi Anna alakuloisesti. — Minä pelkään, että hän pian lähtee hakemaan kadonnutta Margaretaansa. Mutta se olisi niin ikävää, etten tahdo sitä ajatellakaan…
— Kapteeni Jimin "purjehdittua viime retkellensä", kuten hän kerran sanoi, ei Neljä tuulta enää tule olemaan sama kuin ennen, lausui Gilbert.
Seuraavana iltana Gilbert meni piilipuitten ympäröimään taloon. Anna kuljeskeli halutonna kotosalla hänen paluutansa odotellen.
— No, mitä Leslie sanoi? tiedusteli hän Gilbertin tullessa sisään.
— Eipä juuri paljoa. Luulen, ettei hän vielä ollut voittanut mielenliikutustaan.
— Ja hän suostui leikkaukseen?
— Hän harkitsee asiaa tehdäkseen päätöksensä.
Gilbert heittäytyi väsyneenä lieden ääressä olevaan
nojatuoliin. Hän näytti rasittuneelta. Hänestä ei ollut suinkaan tuntunut helpolta ilmoittaa Leslielle tuo ihmeellinen asia. Eikä myöskään ollut hauska muistaa tuota kauhua, joka kuvastui Leslien silmissä hänen käsittäessään, mitä tohtorin sanat merkitsivät. Nyt, kun arpa oli heitetty, alkoi Gilbertiä vaivata epätietoisuus, oliko hän menetellyt oikein.
Anna katsoi häneen katuvaisena. Sitten hän laskeutui hänen viereensä matolle ja painoi kauniin päänsä hänen käsivarteensa.
— Gilbert, minä olen ollut sinulle niin paha tuon asian takia. Mutta aion tehdä parannuksen. Sano nyt kostoksi minulle jotakin ilkeätä punaisesta tukastani ja anna minulle sitten anteeksi!
Ja tuosta ymmärsi Gilbert, että päättyipä asia miten tahansa, niin ei hänen tarvitsisi kuulla nuhdetta: "mitä minä sanoin?" Mutta tuo ei sentään tuottanut hänelle täyttä lohtua. On helpompi tietopuolisesti hyväksyä velvollisuuden täyttämisen periaate, kuin noudattaa sitä käytännössä, varsinkin jos tunnollisuuden palkkana on naisen kyyneltynyt katse.
Hienotunteisuudesta kartteli Anna Leslietä parina seuraavana päivänä.Kolmantena iltana tuli Leslie pieneen valkoiseen taloon ja ilmoittiGilbertille, että hän nyt oli tehnyt päätöksen. Hän aikoi matkustaaDickin kanssa Montrealiin huolehtiaksensa leikkauksesta.
Hän oli hyvin kalpea ja hän näytti antautuneen jälleen entisen umpimielisyytensä valtaan. Mutta hänen silmistänsä oli kadonnut tuo kauhun ilme, joka oli vainonnut ja kiusannut Gilbertiä, niiden katse oli kylmä ja kirkas, ja Leslie keskusteli vilkkaasti ja asiallisesti Gilbertin kanssa asian yksityiskohdista. Siinähän olikin paljon tuumimista ja harkitsemista. Saatuaan haluamansa tiedot lähti Leslie kotiin. Anna olisi halunnut saattaa häntä hiukan matkaa.
— On parempi, ettet tule, sanoi Leslie lyhyesti. — Tänään on satanut ja maa on kostea. Hyvää yötä!
— Olenko menettänyt ystäväni? sanoi Anna huoaten. — Jos leikkaus onnistuu ja Dick Moore saa järkensä takaisin, sulkeutuu Leslie jälleen omaan itseensä, niin ettei kukaan meistä enää voi lähestyä häntä.
— Ehkä hän hakee avioeron, sanoi Gilbert.
— Sellaista ei Leslie ikinä tee, Gilbert. Hänellä on harvinaisen luja velvollisuudentunto. Hän kertoi minulle kerran, että hänen isoäitinsä, vanha rouva West, aina teroitti hänen mieleensä, että jos on sitoutunut vastuuseen jostakin, niin ei saa koskaan koettaa siitä vapautua, kävipä se kuinka raskaaksi tahansa. Tuo on ollut hänen elämänsä perusohjeena. Mutta voihan se kenties tuntua peräti vanhanaikaiselta.
— Älä nyt ole katkera, Anna-tyttöseni! Sinä et pidä sitä vanhanaikaisena — sinullahan on itselläsi aivan sama käsitys vastuunalaisuuden velvoituksista. Ja oikeassa sinä olet. Velvollisuudentunnon puute on yhteiskunnallisen elämämme kirous — ja se on tuon kaikkialla maailmassa vallitsevan tyytymättömyyden ja levottomuuden alku ja lähtökohta.
— Sanoo saarnaaja, lisäsi Anna ivallisesti.
Mutta ilveilystään huolimatta hän tunsi Gilbertin olevan oikeassa, ja hänen sydäntänsä vihloi hänen ajatellessaan Leslietä.
Viikkokautta myöhemmin syöksähti neiti Cornelia lumivyöryn tavoin tuohon pieneen valkoiseen taloon. Gilbert oli poissa, ja Anna sai yksin ottaa vastaan ensi sysäyksen.
Neiti Cornelia ehti tuskin saada hatun päästään ennenkuin hän alkoi:
— Anna, voiko tosiaankin olla totta tuo, mitä olen kuullut, — että tohtori Blythe on sanonut Leslielle, että Dick voi parantua ja että Leslien pitää mennä hänen kanssaan Montrealiin, jossa voidaan toimittaa leikkaus?
— Kyllä se on aivan totta, sanoi Anna uljaasti.
— No hyvänen aika! Sehän on epäinhimillistä julmuutta — sitä se juuri on, sanoi neiti Cornelia aivan poissa suunniltaan. — Luulin, että tohtori Blythe olisi kunnon mies. En ikinä olisi voinut ajatella, että hän tekisi itsensä syypääksi sellaiseen — niin, sanon sen suoraan — sellaiseen konnamaisuuteen.
— Sepä oli ponnekas sana. Mieheni katsoi velvollisuudekseen sanoaLeslielle, että Dick kenties voisi parantua, sanoi Anna hiukantulisesti. — Ja minä puolestani, lisäsi hän päättäen asettuaGilbertin puolelle, — olen aivan samaa mieltä.
— Vieläkös mitä, se ei suinkaan pidä paikkaansa, pikku ystäväni, sanoi täti Cornelia. — Ei ainoakaan ihminen, jolla on sydäntä, voi olla sitä mieltä.
— Kapteeni Jim hyväksyi sen myöskin.
— Älä viitsi vedota tuohon vanhaan ukkorähjään, huudahti neiti Cornelia. — Hänen hyväksymisistään minä vähät välitän. Ajattelepa vain, mitä tämä merkitsee tuolle kidutetulle tyttöraukalle!
— Olemme kyllä harkinneet sitäkin. Mutta Gilbertin mielestä on lääkärille oleva pääasiana potilaan henkisen ja ruumiillisen terveyden palauttaminen, aivan riippumatta siitä johtuvista seurauksista.
— Aivan niin, sehän on täysin miesten katsantokannan mukaista. Sellaisia ne nyt kerta kaikkiaan ovat, eivätkä ne taida siitä muuttua, Jumala paratkoon. Mutta sinulta, Anna, olisin odottanut parempaa, jatkoi täti Cornelia nyt jo pikemmin mielipahoissaan kuin suuttuneena.
Sitten hän alkoi pommittaa Annaa täsmälleen samoilla todistuskeinoilla, joilla tämä oli ahdistellut Gilbertiä, ja Anna puolusti miestänsä uljaasti samoilla aseilla, joita Gilbert itse oli käyttänyt häntä vastaan. Ottelu kävi pitkälliseksi, mutta lopuksi täti Cornelia heitti pois aseensa.
— Se on pöyristyttävää — ihka ilmeinen häpeä, selitti hän itku kurkussa. — Ei, en sanaakaan minä peruuta, ilmeinen häpeä se on. Leslie raukka!
— Eikö tädin mielestä sitten ollenkaan kannata ottaa lukuun Dickiä itseänsä? huomautti Anna.
— Dickiä? Dick Moorea? Mikä hätä hänellä on? Hänhän viettää huoletonta elämää jos kukaan! Hänestä on tullut paljon siedettävämpi ja siivompi yhteiskunnanjäsen, kuin mitä hän oli siihen aikaan, jolloin hänellä oli vielä niinsanottu järkensä tallella. Silloin hän oli juopporatti ja kaikkea muuta huonoa, mitä olla voi. Ja nyt hänet päästetään jälleen vapaalle jalalle, tekemään tuhojaan mielin määrin.
— Ehkäpä hän on tehnyt parannuksen tänä pitkänä aikana, sanoi Anna raukka, ärtyneen ulkonaisen vihollisen ja omien epäröimistensä ja tunnonvaivojensa ristitulessa.
— Paholainen ja sen isoäiti voivat tehdä parannuksen, mutta ei ikinä hän, sähähti täti Cornelia. — Dick Moore on saanut töittensä palkan. Ne vammat, jotka ajoivat järjen hänen päästään, sai hän tapellessaan humalapäissä. Hän ansaitsee kyllä kohtalonsa. Jumala lähetti sen hänelle rangaistukseksi. Minä en usko ollenkaan, että tohtori Blythe, olkoonpa kuinka etevä tahansa, on oikeutettu tekemään tyhjäksi Jumalan rangaistukset. Se voi käydä hänelle itsellensä varsin kalliiksi.
— Mutta eihän kukaan tiedä, mistä Dickin pahoinpitely on aiheutunut, täti Cornelia. Kenties ei hän ole ollutkaan juovuksissa eikä tappelussa. Ehkä hänen kimppuunsa on käyty ryöstämisen tarkoituksessa.
— Eikö mitä! Herralla on kyllä ollut jokin pätevä syy saattaa hänet turmioon, sanoi täti Cornelia mahtipontisesti. — Mutta minä näen kyllä, mihin on jouduttu — että asia nimittäin jo on ratkaistu ja kaikki vastaväitteet turhia. Jos niin on, voin kyllä pitää suuni kiinni. Jos jonkin asian täytyy tapahtua, niin minä kannan sen tyynesti. Mutta ensiksi minun tulee saada vakuutus, että sen todella täytyy tapahtua. Nyt olen vapautunut kaikesta edesvastuusta ja teen parastani lohduttaakseni ja rauhoittaakseni onnetonta Leslie-raukkaa. Sitäpaitsi — täti Cornelian kasvot kirkastuivat — ken tietää, saavatko lääkärit mitään aikaan, niin taitavia kuin ovatkin! Ainakin jää jäljelle hiven toivoa, että leikkaus voi epäonnistua.
Kun Leslie kerran oli ratkaissut asian, jatkoi hän alkamaansa uraa hänelle ominaisella tarmolla ja päättäväisyydellä. Mutta ensiksi oli suuri kevätsiivous suoritettava, lankesipa elämän ja kuoleman arpa sitten kuinka tahansa. Harmaassa talossa pestiin ja puhdistettiin sisällä ja ulkona ja neiti Cornelia oli apuna joka nurkassa. Kun tuo ponteva nainen oli saanut sydämensä ajatuksen lausutuksi Annalle ja sittemmin myöskin Gilbertille ja kapteeni Jimille — jolloin nuo molemmat herrat kylläkin saivat kuulla kunniansa — jätti hän asian siksensä eikä maininnut Leslielle sanaakaan kiistastansa. Hän tyytyi tosiseikkaan sellaisenaan, — Dick oli toimitettava leikattavaksi — ja hän viittasi vain lyhyesti asiaan, milloin se kävi tarpeelliseksi, mutta ei ryhtynyt koskaan pohtimaan sitä sen enempää.
Leslie puolestansa ei myöskään ottanut tuota asiaa koskaan puheeksi. Hänen esiintymisensä oli kylmähköä ja tyyntä näinä ihanina kevätpäivinä. Hän kävi vain harvoin Annaa tervehtimässä, ja vaikka hän aina oli kohtelias ja ystävällinen, oli juuri tuo kohteliaisuus kuin hyinen muuri hänen ja pienen valkoisen talon asukasten välillä. Muinoinen hilpeys ja leikillisyys, pila ja nauru oli tukehtunut siihen.
Anna varoi päästämästä mieleensä loukkaantumisen tunnetta. Hän tiesi Leslien olevan kammottavan kauhun vallassa — kauhun, joka ei sallinut hänen enää edes hetkeäkään tuntea iloa tai mielihyvää. Kun hyvin voimakas tunne täyttää mielemme, karkoittaa se tieltänsä kaikki muut tunteet. Koskaan elämässään ei Leslie Moore vielä ollut tuntenut niin jäätävää kammoa tulevaisuutta ajatellessaan. Mutta hän vaelsi järkkymätönnä valitsemaansa polkua eteenpäin, hiljaisena ja päämäärästään tietoisena, kuten muinaisajan marttyyrit, jotka hyvin oivalsivat matkan päättyvän kuolemaan polttoroviolla.
Asian rahallinen puoli saatiin järjestetyksi paljon helpommin kuin Anna oli uskaltanut toivoakaan. Leslie lainasi tarvittavan rahamäärän kapteeni Jimiltä, joka hänen itsepintaisten pyyntöjensä johdosta otti kiinnityksen tuohon pieneen maakartanoon.
— Nyt ei siis edessehuoli ole rasittamassa Leslie raukan mieltä, sanoi neiti Cornelia Annalle. — Eikä minunkaan mieltäni. Jos nyt Dick paranee sen verran, että voi ryhtyä tekemään työtä, voinee hän toki ansaita edes tuon velan korot, ja jollei hän voi, niin pitää kapteeni Jim kyllä jollakin tavoin huolta siitä, ettei asia jää Leslien niskoille. Näin hän sanoi minulle: "Minä alan käydä vanhaksi, Cornelia, ja minullahan ei ole omia lapsia. Leslie ei tahdo ottaa vastaan lahjaa keneltäkään, joka vielä on elossa, mutta kenties hän ottaa henkilöltä, joka jo lepää haudassaan." Siinä suhteessa on siis kaikki hyvin. Toivoisin vain, että kaikki muu voitaisiin järjestää yhtä helposti. Mitä tuohon Dick-elukkaan tulee, niin on hän ollut vallan kauhea nämä viime päivät. Luulen totisesti, että häntä vaivaa riivaajainen. Leslie ja minä emme ole saaneet töitämme tehdyiksi hänen ilkeitten keppostensa takia. Eräänä päivänä hän ajeli Leslien hanhenpoikasia pihalla, kunnes useimmat niistä olivat juosseet itsensä kuoliaiksi, viheliäiset pikku raukat. Ja hän ei suostu tekemään meille ainoatakaan palvelusta. Tiedäthän, että hänestä väliin voi olla oikein hyötyäkin, hän voi kantaa vettä ja puita ja tehdä muuta sen semmoista. Mutta jos nyt olemme lähettäneet hänet kaivolle, on hän halunnut laskeutua sinne. Kerran jo mietin mielessäni: "Jospa kävisikin niin onnellisesti, että lentäisit sinne pää edellä ja jäisit sinne, niin minä tanssisin ja hyppisin, niin vanha kuin olenkin."
— Mutta hyvä täti Cornelia!
— Ei sinun tarvitse sen takia minua erikoisesti täditellä, rakas ystäväni. Joka ihminen olisi ajatellut samaten. Jos Montrealin lääkärit osaavat loitsia Dick Mooreen ihmistapoja, niin ovat ne oikeita poppamiehiä.
Leslie matkusti Dickin kanssa Montrealiin toukokuun alussa. Gilbert lähti mukaan ollaksensa apuna ja suorittaaksensa tarpeelliset valmistukset. Hän palasi mukanaan tieto, että se etevä kirurgi, jolta he Montrealissa olivat kysyneet neuvoa, arveli kuten hänkin, että oli olemassa hyviä toiveita Dickin täydellisestä parantumisesta.
— Sehän on erinomaisen ilahduttavaa, sanoi neiti Cornelia, puristaen sitten huulensa yhteen.
Anna huokasi vain. Leslie oli heidän erotessaan ollut niin kalsean umpimielinen. Mutta hän oli luvannut kirjoittaa. Kymmenen päivän kuluttua Gilbertin tulosta saapuikin kirje. Leslie kirjoitti, että leikkaus oli onnistunut ja että Dick nyt oli paranemaan päin.
— Mitä hän tarkoittaa tuolla, että leikkaus on onnistunut? ihmetteli Anna. — Tarkoittaako hän, että Dick todellakin on saanut muistinsa takaisin?
— Sitä tuskin luulisin — koska hän ei mainitse siitä erittäin, sanoi Gilbert. — Hän tarkoittaa "onnistumista" kirurgin kannalta katsoen. Leikkaus on toimitettu, ja parantuminen on edistynyt säännölliseen tapaan. Nyt on vielä liian aikaista ratkaista, onko Dick saanut takaisin sielunkykynsä — täydellisesti — tai osittain. Ja erittäinkään muisti ei voine palata niin kädenkäänteessä. Se tapahtuu vähitellen, jos se ollenkaan tapahtuu. Siinäkö on kaikki, mitä hän kirjoittaa?
— Niin on — tässä on hänen kirjeensä. Se on hyvin lyhyt. Lapsi parka — hän elää kauheassa jännityksessä. Gilbert Blythe, haluaisin sanoa sinulle monenmoista, mutta en tahdo käyttäytyä halpamaisesti.
— Neiti Cornelia huolehtii siitä kyllä sinunkin puolestasi, sanoi Gilbert surkeasti hymyillen. — Hän sättii minua joka kerran, kun hänet tapaan. Hän selittää minulle pitävänsä minua murhaajan vertaisena, ja että oli synti ja häpeä, että setä Dave ollenkaan päästi minut tähän tienooseen mellastelemaan. Eilen hän sanoi minulle vasten kasvoja, että hän pitää yksin lahden tuolla puolen asuvaa metodistilääkäriäkin suuremmassa arvossa kuin minua. Sen pontevampaa paheksumislausuntoa ei neiti Cornelia enää voi antaa.
— Jos Cornelia Bryant saisi jonkin vamman, niin ei hän totta totisesti kutsuisi tohtori Davea eikä metodistilääkäriä, tuumiskeli Susan. — Jos häntä ahdistelisi jokin kipu, niin kyllä tohtori Blythen puhelin silloin soisi, ja lisäksi vielä keskellä yötä, jos niiksi tulisi. Ja kun hän sitten olisi saanut tohtorin vuoteesta, sanoisi hän, että on vallan kauheata, millaisia palkkioita nuoret lääkärit kiskovat ihmisiltä. Mutta älkää olko millännekään, tohtori! Herramme tarhassa on monta ihme-eläintä, ja yksi niistä on Cornelia Bryant.
Niin elettiin jälleen edelleen, eikä Lesliestä kuulunut sen enempää. Tuli kevätpäiviä, toinen toistaan ihanampia, ja Neljän tuulen lahtea ympäröivät rannikot viheriöitsivät ja pukeutuivat kaikkiin sateenkaaren väreihin.
Kun Gilbert eräänä päivänä toukokuun lopulla palasi kotiin, oli Susan häntä vastassa vaunuvajan tykönä.
— Pelkään, että on tapahtunut jotakin, joka on saattanut tohtorinnan levottomaksi, hyvä tohtori, sanoi Susan, näyttäen salaperäiseltä. — Hän sai nyt iltapäivällä kirjeen, ja senjälkeen hän on kuljeskellut puutarhassa puhellen itseksensä. Hänelle ei voi olla hyvä joutua nyt juuri tuollaisen mielenliikutuksen valtaan… Ei hän nähnyt hyväksi kertoa minulle, mitä tuossa kirjeessä oli, ja utelias minä en ole, tohtori hyvä — enkä ole koskaan ollutkaan, mutta on selvää, että jokin seikka on käynyt hänen mielellensä, mikä se nyt sitten lieneekin. Ja se ei ole, kuten sanottu, ollenkaan hyvä hänelle.
Gilbert kiiruhti aivan pelästyksissään puutarhaan. Oliko Vihervaarassa tapahtunut jotakin? Mutta Anna, joka istui puron vieressä oksista valmistetulla sohvallaan, ei ollut sennäköinen, kuin hän olisi murheissaan, joskin toisaalta oli ilmeistä, että jokin seikka oli suuresti järkyttänyt hänen mieltänsä. Hänen silmissään näkyi harmaa tähdenhohde, ja poskilla paloivat hehkuvat punaiset täplät.
— Mitä on tapahtunut, Anna?
Anna päästi ihmeellisen naurahduksen.
— Luulen, että sinä tuskin uskot minua, Gilbert, kun kerron sen sinulle. En ole vielä itsekään ehtinyt tulla varmasti vakuutetuksi. Minun laitani on, kuten Susan sanoi itsestänsä eräänä päivänä: "Minä olen kuin talvikärpänen, joka virkoaa päivänpaisteessa eloon — noin hiukan päästä pyörällä." Kaikki tyynni on niin uskomatonta — yli ihmisymmärryksen käyvää… Olen lukenut tuon kirjeen toistakymmentä kertaa, ja yhä se pysyy ennallaan — mutta en voi sittenkään uskoa silmiäni. Oi Gilbert, olit oikeassa — niin oikeassa. Nyt käsitän sen täydellisesti — ja häpeän omaa itseäni… Voitko todellakin antaa minulle anteeksi?
— Anna, minä käyn sinuun käsiksi ja pudistelen sinua, jollet puhu niin, että asioista saa tolkkua! Puhu selvästi ja ymmärrettävästi! Saatat häpeään korkeakoulusi! Mitä siis on tapahtunut?
— Sinä et usko sitä — et voi sitä uskoa!
— Nyt minä menen telefonoimaan setä Davelle, sanoi Gilbert ollen muka aikeissa lähteä sisään.
— Käy istumaan, Gilbert. Koetan kertoa sen sinulle. Olen saanut kirjeen ja, Gilbert, se sisältää niin hämmästyttävän uutisen — ken olisi voinut aavistaa — niin, sinä et usko sitä — se on ihmeellisempää kuin mitä ihmeellisimmässä romaanissa.
Kohtaloonsa tyytyen kävi Gilbert istumaan ja lausui: — Tällaisessa tapauksessa lienee ainoana neuvona panna toimeen seikkaperäinen kuulustelu. Keneltä olet saanut tuon kirjeen?
— Leslieltä — ja tiedätkö, Gilbert…
— Leslieltä? — Gilbert päästi pitkän vihellyksen. — Mitä hänellä on kerrottavaa? Mitä Dickistä kuuluu?
Anna ojensi kirjeen hänelle liikkeellä, joka oli melkein mahtipontinen.
— Dickiä ei ole olemassakaan! Se mies, jota olemme luulleet Dick Mooreksi — jota jok'ikinen Neljän tuulen asukas kymmenen vuoden aikana on luullut Dick Mooreksi — onkin hänen Nova Scotiasta kotoisin oleva serkkunsa George Moore. Hän on aina ollut suuresti serkkunsa näköinen. Dick Moore kuoli Kuban saarella keltakuumeeseen yksitoista vuotta sitten.
— Ja sinä tahdot todellakin väittää, että tuo onneton Dick Moore ei olekaan Dick Moore, vaan aivan toinen henkilö? Niinhän käsitin sen, mitä puhelimessa kerroit.
— Aivan niin, täti Cornelia. Eikö se ole kauhean ihmeellistä?
— On — se minun täytyy sanoa… Niin, sellaisiahan ne ovat — väliin, sanoi täti Cornelia hiukan hämillään.
Hän höllitti olkihattunsa kuminauhaa vapisevin sormin. Ensi kerran elämässään tunsi täti Cornelia olevansa täysin hölmistynyt.
— Minun järkeni toiminta on pysäyksissä, rakkaani, jatkoi hän. — Kuulen kyllä, mitä sanot — ja uskon sinua, — mutta en voi käsittää sitä. Dick Moore on kuollut — on ollut kuolleena kaikki nämä vuodet — ja Leslie on vapaa?
— Olet oikeassa. Totuus on vapauttanut hänet. Gilbert oli oikeassa sanoessaan, että tuo lause totuudesta on Raamatun suurenmoisin kohta.
— Kerro kaikki juurtajaksain, Anna, ole hyvä! Aina siitä saakka, kun sinä soitit minulle, olen ollut aivan päästä sekaisin enkä jaksa hevillä tointua järjilleni.
— Erinäisen paljon kerrottavaa ei minulla olekaan. Leslien kirje oli lyhyt. Hän ei maininnut mitään yksityisseikkoja. Tuo hänen niinsanottu miehensä — George Moore — on saanut muistinsa takaisin ja tietää, kuka hän on. Hän kertoo, että Dick oli saanut keltakuumeen Kuballa ja että "Neljän sisaren" oli pakko lähteä matkaan ilman häntä. George jäi häntä hoitamaan. Mutta Dick kuoli aivan kohta senjälkeen. George ei kirjoittanut siitä Leslielle, siksi että hänellä oli aikomus matkustaa suoraan kotiin ja kertoa hänelle suullisesti, mitä oli tapahtunut.
— No, miksi ei hän sitten tehnyt sitä?
— Silloin kai tuo tapaturma tuli väliin. Gilbertin mielestä on aivan luonnollista, että George Moore ei muista mitään siitä, mitä hänelle tapahtui tai mistä tuo onnettomuus aiheutui, ja tuskinpa se asia koskaan selvinneekään. Varmaankin tuo kaikki tapahtui heti Dickin kuoleman jälkeen. Saamme varmaankin lähempiä tietoja, kun Leslie kirjoittaa ensi kerran.
— Mainitseeko hän mitään siitä, mitä aikeita hänellä nyt on? Milloin hän palaa kotiin?
— Hän kirjoittaa viipyvänsä Montrealissa, kunnes George voi lähteä sairashuoneelta. Hän on ilmoittanut asiasta Georgen Nova Scotiassa asuville sukulaisille. Nähtävästi on Georgen ainoa läheinen sukulainen naimisissa oleva sisar, joka on paljon vanhempi häntä. Hän eli Georgen lähtiessä matkaan "Neljällä sisarella", mutta eihän voi tietää, mitä sittemmin ehkä on tapahtunut. Olitko joskus entisaikoina nähnyt George Mooren, täti Cornelia?
— Olin kyllä. Nyt selvenee minulle kaikki… Hän oli täällä tervehtimässä setäänsä Abneria kahdeksantoista vuotta sitten, jolloin hän ja Dick olivat noin seitsentoistavuotisia poikasia. He olivat serkkuja sekä isän että äidin puolelta, ja äidit olivat lisäksi kaksoissisaret. Poikaset olivat oikein hämmästyttävästi toistensa näköiset. Eihän luonnollisesti ollut kysymys tuollaisesta tavattomasta yhdennäköisyydestä, jommoisesta kirjoissa kerrotaan, tuumiskeli täti Cornelia syvämietteisesti, — että kaksi ihmistä voi asettua toistensa tilalle eivätkä heidän omat vanhempansa tai sisaruksensa voi heitä erottaa toisistansa… Siihen aikaan voi varsin hyvin ratkaista, kumpi oli George ja kumpi Dick, jos näki heidät yhdessä ja läheltä. Mutta jos heidät näki eriksensä tai pitemmän matkan päästä, ei se ollut niinkään helppoa. Noista molemmista veitikoista oli varsin hauska pettää ihmisiä ja tehdä kaikenmoisia kepposia. George Moore oli hiukan pitempi ja melkoista rotevampi kuin Dick, mutta lihavuuteen ei heillä kummallakaan siihen aikaan ollut taipumusta, vaan he olivat molemmat luisevan laihahkoja nuorukaisia. Dick oli punakampi kuin George, ja hänellä oli hiukan vaaleampi tukka. Mutta piirteet olivat täsmälleen samankaltaiset, ja kummallakin oli tuollaiset omituiset silmät — toinen sinisenharmaa ja toinen ruskea. Mutta luonteeltaan ja taipumuksiltaan he olivat varsin erilaiset. George oli oikein herttainen poika, vaikka hän tosin keksikin kaikenmoisia kujeita ja nuoresta iästään huolimatta jo hiukan juopotteli. Mutta kaikki pitivät enemmän hänestä kuin Dickistä. Täällä hän viipyi noin kuukauden. Leslie ei nähnyt häntä ollenkaan, hän oli siihen aikaan ainoastaan kymmenen, yhdentoista vuoden vanha, ja nyt muistan myöskin, että hän vietti koko sen talven isoäitinsä, rouva Westin tykönä, lahden tuolla puolen. Kapteeni Jim oli myöskin poissa — juuri sinä talvena hän joutui haaksirikkoon Magdalena-saarten luona ja sai jäädä niille seuduin koko talveksi. En luule, että hän taikka Leslie ovat koskaan kuulleet puhuttavankaan tuosta Nova Scotiassa asuvasta serkusta, joka oli niin Dickin näköinen — siinä tapauksessa ehkä jommankumman mielessä olisi voinut herätä aavistus oikeasta asiantilasta… Häntä eivät he voineet ajatella hetkeäkään, kun kapteeni Jim saapui kotiin, matkassaan tämä Dick — tai oikeastaan George. Me tosin kyllä havaitsimme, että Dick oli muuttunut huomattavasti — hän näytti niin pöhöttyneeltä ja paksulta. Mutta arvelimme sen johtuvan hänen viimeaikaisista vaiheistansa, ja arvattavasti olikin niin, sillä kuten äsken sanoin, oli Georgekin aikaisemmin ollut jokseenkin laiha. Mitä voimme muutoin tehdä tuohon asiaan, kun mies oli täysin sekaisin eikä voinut vähääkään tehdä selkoa asioistansa? Minusta ei ole ollenkaan ihmeellistä, että me erehdyimme. Mutta on aivan kauheata ajatella tätä asiaa! Näin on Leslie hukannut parhaat elinvuotensa hoitamalla vierasta miestä, jota kohtaan hänellä ei ollut minkäänlaisia velvollisuuksia! Tuhat tulimmaista sentään tuota miesväkeä! Tekivätpä ne niin taikka näin, aina siitä tulee jotakin hullua! Niin, täällä hän on elänyt mukavasti ja pitänyt Leslietä passarinaan kaikki nämä vuodet — aivan kuin mikäkin ahnas ja röyhkeä käenpoika. Pian minä joudun aivan raivoihini, kun vain ajattelenkin jotakin miesolentoa!
— Gilbert ja Jim ovat myöskin miehiä, ja heitä on meidän kiittäminen siitä, että totuus lopuksi tuli ilmi, sanoi Anna.
— Niin, siinä olet tosiaankin oikeassa, rakkaani, myönsi täti Cornelia vastahakoisesti. — Ei ole ollut kiltisti, että olen sättinyt tohtoria niin kovin. Olen tosiaankin sanonut hänelle minkä mitäkin aina tavatessamme — mutta siitä emme nyt enää välitä… Voi mun päiviäni! — onpa sentään ilmeinen hyvä työ, ettei Herra kuule kaikkia meidän rukouksiamme. Minä olen koko ajan rukoillut — oikein sydämeni pohjasta — että leikkaus epäonnistuisi. Enhän tosin sanonut sitä noin aivan kohdalleen… Mutta se oli kumminkin sisin ajatukseni, enkä epäile ettei hän, joka tutkii sydämet ja munaskuut, olisi käsittänyt tarkoitustani.
— Jumala on joka tapauksessa ymmärtänyt rukoustesi sisimmän tarkoituksen. Sinä toivoit, ettei Leslien kuorma kävisi yhä raskaammaksi, ja rukouksesi on kuultu. Voin tunnustaa sinulle, että minäkin salaa toivoin, ettei Dick saisi järkeänsä takaisin, ja häpeän sitä nyt kauheasti.
— Vai niin, vai niin!… Kuinkahan Leslie suhtautuu tähän kaikkeen?
— Hän kirjoittaa, että hän tuntee olevansa kuin huumauksessa — hän, kuten mekin, on vielä aivan päästä pyörällä näiden tapahtumain johdosta… "Kaikki tyynni tuntuu minusta kuin ihmeelliseltä unelta", kirjoittaa hän. Tuo oli ainoa, mitä hän kirjoitti omasta itsestänsä.
— Lapsi parka! Lienee tosiaankin niin, että kun elinkautinen vanki pääsee kahleistansa, tuntuu hänestä aluksi kaikki oudolta ja monimutkaiselta. Anna, minun tuli mieleeni muuan seikka… Ajattelen Owen Fordia, tiedätkös! Tiedämmehän kumpikin, että Leslie oli kiintynyt häneen. Onko sinulla koskaan ollut syytä ajatella, että hän puolestansa pitäisi Lesliestä?
— Ehkä kyllä — sitä en voi kieltää, myönsi Anna, — sen verran arveli hän olevansa oikeutettu sanomaan.
— Niin, minulla ei kyllä ollut mitään aihetta otaksua sitä, mutta se ei minusta tuntuisi mitenkään uskomattomalta… Kuules Anna, minulla ei suinkaan ole tapana välittää naimiskauppoja, Jumala varjelkoon minua siitä, se on hulluinta, mihin voi ryhtyä… Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, istuutuisin kirjoituspöydän ääreen ja tarttuisin kynään ja kyhäisin pienen epistolan tuolle herra Fordille, ja siinä minä sitten mainitsisin, noin ohimennen vain, mitä on tapahtunut. Niin minä tekisin.
— Tietysti kerron siitä hänelle, kun kirjoitan ensi kerran, vastasiAnna hiukan kartellen.
Olipa kuinka tahansa, niin ei häntä oikein haluttanut pohtia tuota asiaa neiti Cornelian kanssa yhdessä. Kumminkin täytyi hänen myöntää, että sama ajatus oli kytenyt hänenkin mielessänsä aina siitä saakka, kun hän kuuli, että Leslie oli vapaa. Mutta hän ei tahtonut loukata tuon asian pyhyyttä ottamalla sen julkisesti puheeksi.
— No, onhan meillä hyvää aikaa — meidän ei tarvitse suinkaan hätiköidä. Mutta toisaalta on Dick Moore ollut jo yksitoista vuotta kuolleena, ja tuntuu melkein kuin Leslie jo olisi käyttänyt tarpeeksi pitkän ajan elämästään tuon heikkomielisen serkun hoitamiseen. Niin, tässä on tosiaankin paljon selviteltävää… Mutta minun on sääli tuota George Moorea, joka nyt on herätetty kuolleista ja joka meidän täytyy saada sijoitetuksi jonnekin. Jos hän on jättänyt jälkeensä jonkin tyhjän paikan, niin on se täytetty jo aikoja. Tietenkin, tietenkin!
— Hän on vielä parhaassa iässään, ja jos hän tulee aivan terveeksi, lienee toki maailmassa tilaa hänellekin, — jotakin työtä, jonka hän voi suorittaa. Mutta ihmeelliseltä hänestä tuntunee, miesparasta! Näiden tapaturman jälkeisten tyhjäin, kammottavien vuosien hän voi antaa vaipua unhoon.