Kaksi viikkoa myöhemmin palasi Leslie Moore yksin tuohon vanhaan taloon, jossa hän oli viettänyt niin monta raskasta vuotta. Kesäkuun hämärässä vaelsi hän niittyjen poikki Annan luo ja ilmaantui äkkiä ja odottamattomasti tuohon tuoksuvaan puutarhaan.
— Leslie! huudahti Anna hämmästyneenä. — Mistä sinä tulet? Emmehän me ole tienneet sinun olevan edes tulossakaan. Miksi et ole kirjoittanut? Olisimme tulleet sinua vastaan.
— Minusta tuntui kirjoittaminen liian monimutkaiselta, Anna. Kynä ja muste eivät tuntuneet pystyvän kaikkea kuvaamaan. Ja minä tahdoin palata kotiin aivan salaa, — kenenkään tietämättä minua tarkata.
Anna kietoi kätensä Leslien kaulaan ja suuteli häntä. Leslie vastasi lämpöisesti tuon hyväilyn. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä ja hän vaipui huoaten ruohikkoon suuren lavan viereen, missä kasvoi narsisseja, jotka hohtivat kultaisten tähtien tavoin illan hämyssä.
— Ja sinä olet palannut yksin, Leslie?
— Niin olen. George Mooren sisar tuli Montrealiin ja otti hänet mukaansa. Mies parka, hänestä oli ikävä erota minusta, vaikka aluksi, hänen muistinsa palattua, olin hänelle täysin vieras henkilö. Hän turvautui niin arasti minuun noina ensimmäisinä tukalina päivinä, jolloin hän pyrki perehtymään ajatukseen, että Dickin kuolemasta oli jo vuosikausia eikä muutamia viikkoja, kuten hänestä tuntui. Tuo kaikki oli hänelle hyvin vaikeata käsittää. Minä autoin häntä parhaani mukaan. Sisaren palattua hänestä tuntui kuin hänen olonsa kävisi helpommaksi — hänestä oli kuin he olisivat eronneet aivan äskettäin. Onneksi ei sisar ollut juuri paljoakaan muuttunut, ja sekin tuotti hänelle huojennusta.
— Tuo kaikki on niin ihmeellistä ja eriskummaista, Leslie — minusta tuntuu mahdottomalta tajuta, että se on todellisuutta.
— Minulle se on mahdotonta. Tullessani kotiin tunti sitten, tuntui minusta, että tuon kaiken täytyi olla unta — että Dickin täytyi tulla minua vastaan, kasvoillaan tuo hourun hymy, joka niillä aina asusti kaikki nämä vuodet. Anna, minä olen vielä kuin huumauksissa… En ole iloinen enkä murheellinen enkä mikään. Minusta tuntuu kuin elämästäni äkkiä olisi temmattu jotakin, jonka tilalle on jäänyt kauhea ammottava aukko. On kuin olisin muuttunut joksikin toiseksi ihmiseksi enkä enää olisi oma itseni — kuin olisin muuttunut toiseksi, enkä vielä olisi tottunut uuteen olooni… Se tuottaa minulle niin kauhean yksinäisyyden ja avuttomuuden ja ristiriidan tunteen. On ihanaa tavata sinut jälleen — minulla on tunne, kuin olisit sinä harhailevan sieluni ankkuri. Oi Anna, minä pelkään niin kaikkea — juorua ja ihmettelyä ja urkkimisia. Ajatellessani sitä toivoin, ettei minun ollenkaan olisi tarvinnut palata tänne. Tohtori Dave oli asemalla junasta astuessani — hän toi minut kotiin vaunuissaan. Ukko parka, hän oli niin pahoillaan siitä, että hän vuosia sitten sanoi minulle, ettei Dickiin nähden ollut mitään tehtävissä. "Se oli varma vakaumukseni, Leslie", selitti hän. "Mutta minun olisi pitänyt sanoa sinulle, ettet jättäisi asiaa yksin minun mielipiteeni varaan — minun olisi tullut neuvoa sinua kääntymään jonkun mielisairastenlääkärin puoleen, joka olisi voinut neuvotella kirurgin kanssa. Jos niin olisin tehnyt, olisi sinulta säästynyt monet katkeran toivottomuuden vuodet ja Georgelta monet hukkaanmenneet. Minulla on paljon katumisen aihetta, Leslie." Minä sanoin hänelle, ettei hänen pitänyt ajatella sillä tavoin — hänhän oli toiminut vakaumuksensa mukaan ja tarkoittanut hyvää. Hän on aina ollut niin kiltti minulle, Anna, ja sydäntäni vihloi nähdessäni hänet niin alakuloisena.
— Entä Dick — tarkoitan George? Onko hänen muistinsa palannut aivan täydellisesti?
— Voi tosiaankin sanoa niin olevan. Onhan tietysti joukko yksityisseikkoja, joita hän ei vielä voi muistaa, mutta ne selvenevät hänelle vähitellen selvenemistään. Hän kertoi, että hän meni kävelemään sen päivän iltana, jolloin Dick haudattiin. Hänellä oli mukanaan Dickin rahat ja kello, jotka hän aikoi tuoda kotiin antaaksensa ne minulle yhdessä kirjeeni kanssa. Hän myöntää menneensä jonkinmoiseen viinianniskeluun, jossa merimiesten oli tapana istuskella, ja hän joi — pitemmälti ei hän muista… Anna, en ikinä unohda sitä hetkeä, kun hän muisti nimensä. Näin hänen katsovan minuun, silmissä älykäs, mutta hämmentynyt ilme, ja silloin sanoin: "Tunnetko minut, Dick?" Hän vastasi:
"En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Kuka te olette? Ja minun nimeni ei ole Dick. Minä olen George Moore, ja Dick kuoli keltakuumeeseen eilisaamuna. Missä minä olen? Mitä minulle on tapahtunut?" Minä pyörryin, tiedätkös, Anna. Ja siitä saakka olen ollut kuin unissakävijä.
— Perehdyt kyllä pian uuteen asiaintilaan, Leslie. Ja sinähän olet vielä nuori — sinulla on elämä edessäsi — saat vielä nauttia monesta ihanasta vuodesta.
— Kenties jonkun ajan kuluttua voin tuntea sillä tavoin. Nyt juuri tunnen olevani niin väsynyt ja välinpitämätön — en jaksa ajatella tulevaisuutta… Ja Anna — voitko ajatella — minun on ikävä… Minä kaipaan Dickiä. Eikö se ole ihmeellistä? Ajattele, olin sentään kiintynyt Dick parkaan — tarkoitan Georgeen — aivan kuten olisin kiintynyt avuttomaan lapseen, joka olisi tykkänään riippuvainen minusta. Sitä en olisi ikinä myöntänyt — häpesin sitä — sillä näetkös, olen inhonnut ja halveksinut Dickiä niin kovin, ennenkuin hän lähti tiehensä. Kun kuulin, että kapteeni Jim aikoi tuoda hänet mukanaan kotiin, luulin, että tuo tunteeni pysyisi yhä ennallaan, mutta niin ei käynytkään, vaikka muisto siitä, millainen hän oli ollut, vielä vaivasi ja inhotti minua. Hänen tultuansa kotiin tunsin ainoastaan sääliä häntä kohtaan — usein olin siitä itsekin ihmeissäni. Uskottelin itselleni sen johtuvan siitä, että hänen onnettomuutensa oli saattanut hänet niin muuttumaan ja oli tehnyt hänet niin avuttomaksi. Mutta nyt arvelen syyn olleen sen, että kysymyksessä oli aivan toinen henkilö. Vanha Carlo oivalsi sen — nyt tiedän, että Carlo oli siitä selvillä. Minusta tuntui aina niin ihmeelliseltä, että Carlo ei muka tuntenut Dickiä, vaan murisi hänelle ja pyrki häntä näykkimään. Koirathan ovat muutoin niin hyvämuistisia ja uskollisia. Mutta se näki, ettei tulija ollut isäntä, vaikkei kukaan muu meistä sitä huomannut. Sinun on otettava lukuun, etten minä ollut ikinä nähnyt George Moorea. Nyt muistan kyllä, että Dick kerran tuli sattumalta maininneeksi, että hänellä oli Nova Scotiassa serkku, joka oli niin hänen näköisensä, kuin olisi ollut hänen kaksoisveljensä, mutta tuota seikkaa en ollenkaan ajatellut sen enempää, eikä olisi ikinä pälkähtänyt päähäni kiinnittää siihen sen enemmän huomiota. Enhän koskaan epäillyt, ettei hoidokkini olisi Dick. Kaikkein muutosten — sekä ulkonaisten että sisäisten — joita hänessä havaitsin, arvelin johtuvan tuosta häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Oliko se niin ihmeellistä?
— Ei, rakkaani, sehän oli luonnollista. Kaikki tämän paikkakunnan asukkaathan tekivät saman erehdyksen.
— Oi, Anna, tuota iltaa, jolloin Gilbert tuli sanomaan minulle, että hän luuli Dickin voivan parantua! En unohda sitä koskaan. Minusta oli, kuin olisin ollut vankina kammottavassa kidutushuoneessa, ja sitten oli ovi avattu ja minä olin päässyt ulos. Olin yhä edelleen kahlehdittu tuohon huoneeseen, mutta en ollut enää siellä sisällä. Ja tuona iltana tunsin, että julma käsi oli tarttunut minuun ja aikoi vetää minut takaisin huoneeseen, kärsimään vielä julmempaa kidutusta kuin ennen. Enhän silti lukenut sitä Gilbertille viaksi! Tunsin, että hän oli oikeassa. Ja hän oli niin herttaisen kiltti — hän sanoi, että jos minä kulujen takia ja leikkauksen tulosten epävarmuuteen katsoen en tahtoisi uskaltaa tuota yritystä, niin ei hän mitenkään soimaisi minua siitä. Mutta minä tiesin kyllä, mikä päätös minun oli tehtävä, — ja minulla ei ollut voimaa ratkaista tuota asiaa. Koko yön kuljin mielipuolen tavoin edestakaisin lattialla, koettaen pakottautua kantamaan rohkeasti kohtaloani… Ei, se oli mahdotonta, minä en voinut tehdä päätöstä. Ja kun aamu koitti, purin hampaani yhteen ja päätin että minä en antaisi suostumustani. Kaikki saisi jäädä ennalleen. Tuo oli paha teko, sen tiedän kyllä… Olisi ollut kohtuullista, jos rangaistukseksi pahuudestani olisin saanut pitää tuon päätökseni. Koko päivän pysyin lujana. Illalla täytyi minun mennä The Gleniin suorittamaan joitakin asioita. Dick oli ollut koko päivän tylsän tyyni, ja rohkenin siksi jättää hänet yksin. Olin viipynyt poissa kauemmin kuin olin aikonut, ja hän oli kaivannut minua. Hänen oli ollut ikävä. Kun minä tulin kotiin, juoksi hän minua vastaan aivan lapsen tavoin, tyytyväinen hymyily kasvoillaan. Ja tiedätkö, Anna — juuri silloin tunsin sydämeni sulavan, minä annoin myötä… Tuota hymyilyä hänen kurjilla sieluttomilla kasvoillansa en voinut kestää. Minusta tuntui aivan kuin kieltäisin lapselta kasvamisen ja kehittymisen mahdollisuuden. Käsitin, että minun täytyi suoda hänelle tuo mahdollisuus, kuinka sitten kävikin. Ja siksi tulin tänne ja ilmoitin Gilbertille päätökseni. Oi Anna, varmaankin katsoit minua vallan kauheaksi noina lähtöni edellisinä viikkoina. En olisi tahtonut olla sellainen — mutta en voinut ajatella mitään muuta kuin kohtaloa, joka minua odotti — ja kaikkialla näin ainoastaan pimeyttä ja tuskaa…
— Sen käsitän kyllä — ymmärsin sen silloinkin, Leslie. Mutta nyt on kaikki ohitse — kahleesi on murrettu — vankilaa ei ole enää olemassa.
— Ei ole enää vankilaa, toisti Leslie masentuneella äänellä, silittäen ruohomätästä kapeilla ruskeilla käsillänsä. — Mutta — näyttää siltä kuin ei olisi mitään muutakaan. Sinä — sinähän varmaankin muistat, mitä puhuin hulluudestani — tuona iltana hietarannikolla. Hulluudesta ei pääse niinkään helposti… Väliin minusta tuntuu kuin olisi ihmisiä, jotka pysyvät kaiken ikänsä sokeina houruina. Ja houruna oleminen — senkaltaisena houruna — on melkein yhtä vaikeata kuin olo — häkkilintuna.
— Sinusta alkaa kyllä tuntua aivan toiselta, kun olet voittanut puhtaasti ruumiillisen väsymyksesi ja rasituksen. Sinulla on nyt juuri kestettävänä niinsanottu reaktsio, sanoi Anna.
Anna tiesi erään seikan, josta Lesliellä ei ollut tietoa — siksi eiAnna katsonut tarpeelliseksi ryhtyä pitämään mitään lohdutuspuhetta.
Leslie nojasi kullanhohtavan päänsä Annan polveen.
— Joka tapauksessa minä voin turvautua sinuun, sanoi hän. — Elämä ei koskaan voi käydä oikein tyhjäksi, kun omistaa sellaisen ystävän. Anna, taputa minua päähän — kuin olisin pieni tyttö — hyväile minua hiukan — ja salli minun nyt, kun itsepintaisen kieleni kahleet ovat hetkeksi lauenneet, kertoa sinulle, mitä sinä uskollisena toverina olet merkinnyt minulle aina tuosta illasta saakka, jolloin kohtasin sinut ensi kerran tuolla kalliorannalla.
Eräänä aamuna, kun kultainen päivänkoitto lähetti valoaaltoja läpi usman, tuli muuan varsin väsähtänyt haikara lentäen yli Neljän tuulen satamansuun, matkalla iltatähden maasta. Sen toisen siiven alla oli kyyryssä pieni olento, jonka suurissa harmaissa silmissä uni vielä viipyi. Haikara oli väsynyt ja katsoi tähystellen ja hiukan huolestuneena ympärilleen. Se tiesi olevansa lähellä määräpaikkaansa, mutta ei vielä nähnyt sitä. Punaiselta hietakivikalliolta kohoava majakka näytti houkuttelevalta, mutta ei ainoallekaan haikaralle, jolla oli vähänkään arvostelukykyä, olisi pälkähtänyt päähän jättää sinne uuden uutukainen, palleroinen ja sametinpehmoinen vauva. Piilipuitten ympäröimä vanha harmaa talo, joka sijaitsi lehdossa, missä puro lirisi ja metsäkukkaset nyökkäilivät, näytti soveliaammalta, mutta ei haikaran matkan pitänyt käydä oikein sinnekään. Kauempana sijaitsevaa räikeän vihreää rakennusta ei käynyt edes ajatteleminenkaan. Mutta äkkiä kuvasti haikaran ilme suurta tyytyväisyyttä. Se oli havainnut oikean paikan — pienen valkean majasen, joka tyynenä ja rauhallisena turvautui suureen suhisevaan honkametsään ja jonka keittiönpiipusta kohosi ilmaan vaaleansinisiä savukiemuroita — majan sellaisen, joka näytti olevan juuri omiansa pikkulapsille. Tyytyväisyydestä kotkotellen laskeutui haikara talonharjalle.
Puolta tuntia myöhemmin kiiruhti Gilbert alas eteiseen ja nakutti vierashuoneen ovelle. Unelias ääni vastasi, ja seuraavana hetkenä ilmestyivät Marillan kalpeat ja pelästyneet kasvot ovelle.
— Marilla, Anna lähetti minut sanomaan, että tänne saapui hetki sitten muuan nuori herra. Matkatavaroita ei hänellä ollut mukanansa, mutta ilmeisesti hänellä on aikomus jäädä taloon.
— Mitäs sanotkaan! huudahti Marilla peräti hämmästyksissään. — Tarkoitatko tosiaankin, että kaikki jo on ohitse? Miksi ette huutaneet minua, Gilbert?
— Anna ei tahtonut, että häiritsisimme sinua, kun ei se ollut tarpeellista. Ei kenelläkään ollut aavistusta asiasta ennenkuin kaksi tuntia sitten. Tällä kertaa kävi kaikki varsin helposti.
— Entä — kuinka on, Gilbert — jääkö tämä pienokainen eloon?
— Epäilemättä! Hän painaa runsaasti viisi kiloa — ja kuulepa vain, mitä elämää hän pitää. Keuhkoissa ei ainakaan ole vikaa! Hoitajatar sanoo, että hänelle tulee punainen tukka. Anna kiukustui siitä hänelle, ja minä olen nauranut niin että olen menehtyä.
Pienessä haavekodissa seurasi nyt ihana päivä.
— Nyt on ihanin unelmani toteutunut, sanoi Anna kalpeat kasvot kirkastuneina. — Oi Marilla, uskallan tuskin uskoa tätä todeksi, muistellessani tuota kauheata päivää, joka minun täytyi kokea viime kesänä… Minulla on siitä saakka ollut niin kova tuska sydämessäni — mutta nyt se on poissa!
— Tämä pieni poika tulee täyttämään Joyn paikan, sanoi Marilla.
— Ei toki — ei suinkaan, Marilla. Sitä ei hän voi tehdä — se paikka ei voi koskaan tulla täytetyksi. Pojulla on oma paikkansa — omalla rakkaalla sydänkäpyselläni! Ja pikku Joylla on oma paikkansa, ja sen hän saa aina pitää. Jos hän olisi elänyt, olisi hän nyt vuoden vanha. Hän olisi kulkea tepastellut pikku jaloillansa ja jokeltanut muutaman pikku sanan. Näen hänet niin selvästi edessäni, Marilla. Ah, nyt tiedän, että kapteeni Jim oli oikeassa sanoessaan, että Jumala kyllä järjestäisi asiat niin hyvin, ettei pikku tyttöni tuntuisi minusta muukalaiselta, kun näen hänet esiripun tuolla puolen. Sen verran olen oppinut nyt kuluneena vuotena. Olen seurannut hänen kehitystään päivästä päivään, viikosta viikkoon — sen tulen aina tekemään. Minä tulen tietämään, kuinka hän edistyy vuodesta vuoteen — ja kohdatessani hänet tunnen hänet heti jälleen — ei hän voi käydä minulle muukalaiseksi… Oi Marilla, katsopa pojuni pieniä herttaisia varpaita! Eikö ole ihmeellistä, että ne ovat niin tavattoman täydellisiä rakenteeltaan?
— Ihmeellisempäähän olisi, jos olisi toisin, sanoi kuivaluontoinenMarilla.
Nyt, kun kaikki oli ohi ja oli käynyt niin hyvin, oli Marilla jälleen ennallaan.
— Niin, voihan olla niinkin, mutta tarkoitan, että voisihan olla niin, että ne olisivat vielä hiukan kuin keskentekoisia — mutta niinhän ei ole — vaan ne ovat aivan valmiit sieviä pikku kynsiä myöten. Ja entä hänen kätensä — rukoilen sinua, Marilla, katso hänen käsiänsä!
— Minun mielestäni ne ovat sellaiset kuin kädet enimmäkseen ovat, sanoi Marilla. — Mutta ovathan ne tosiaankin äärettömän sievät.
— Katsos, kuinka hän on tarttunut kiinni sormeeni. Olen vakuutettu, että hän jo tuntee minut. Hän huutaa, kun hoitajatar ottaa hänet. Oi Marilla — sanos — mitä luulet — tuleekohan hänelle todella punainen tukka?
— En näe juuri minkäänväristä tukkaa, tuumiskeli Marilla. — Tuosta en minä liioin huolehtisi sinun sijassasi, ennenkuin se pilkistää esiin, niin että sen voi nähdä.
— Mutta Marilla kulta, hänellähän on tukkaa — etkö näe noita hienoja haituvia, jotka peittävät koko hänen päänsä. Muutoin sanoo hoitajatar, että hän saa kirkkaanruskeat silmät, ja hänellä on juuri samanlainen otsa kuin Gilbertillä.
— Ja millaiset sievät pienet korvat hänellä on, pikku tohtorinna, sanoi Susan. — Aivan ensiksi minä katsoin hänen korviansa. Tukkaan nähden voi pettyä, ja nenistä ja silmistä ei tiedä yhtään, millaisiksi ne aikaa myöten muodostuvat, mutta korvilla on alun pitäin varma muotonsa, ne eivät tuota mitään yllätyksiä. Katsokaapas vain, kuinka sievä muoto niillä on — ja kuinka korvalehdykät ovat aivan kiinni hänen pienessä rakkaassa pääkopassansa. Noiden korvien takia ei kenenkään tarvitse hävetä, pikku tohtorinna.
Annan parantuminen edistyi nopeasti. Ystävät ja tuttavat tulivat kumartaen palvomaan äskensyntynyttä, kuten ihmiset ovat tehneet kaikkina aikoina, jo paljoa ennen kuin tietäjät itäiseltä maalta polvistuivat Betlehemin seimen ääreen, tarjoten antimiansa siinä lepäävälle lapselle. Leslie, joka vähitellen alkoi tottua uusiin oloihinsa, istui häntä kohden kumartuneena, kauniin kruunupäisen madonnan kaltaisena. Neiti Cornelia hoiteli pienokaista yhtä hellästi ja taitavasti kuin konsanaan jokin Israelin äideistä. Kapteeni Jim piteli tuota pientä ihmislasta suurissa ruskeissa käsissänsä, katsoen häneen hellästi, silmissä ilme sellainen, kuin näkisi hän edessään omat syntymättömät lapsensa.
— Mikä hänen nimekseen tulee? tiedusteli täti Cornelia.
— Anna on jo määrännyt sen, vastasi Gilbert.
— James Matthew — niiden kahden oivallisimman miehen mukaan, jotka koskaan olen tuntenut — läsnäoleviakaan poislukematta, sanoi Anna, luoden veitikkamaisen katseen Gilbertiin.
Gilbert hymyili.
— En ole koskaan tuntenut Matthewia lähemmin — hän oli niin ujoluontoinen, että me poikaset emme koskaan päässeet häneen tutustumaan. Mutta olen samaa mieltä kuin sinäkin, että kapteeni Jim on niitä hieno- ja eheäluonteisia ihmisiä, joita ainoastaan harvoin tapaa. Hän on kovin ihastuksissaan siitä, että aiomme ristiä pienokaisemme hänen kaimaksensa. Varmaankaan ei ole ketään muuta, joka olisi saanut nimensä hänen mukaansa.
— Niin, James Matthew on nimi, joka vaikuttaa miellyttävältä ja samalla on pesunkestävä, sanoi täti Cornelia. — Olipa oivallista, että te, jotka olette niin sivistyneitä, ette panneet tuon lapsiparan kannettavaksi jotakin kirjallisuudesta otettua nimeä, jota hän sitten saisi hävetä, kun tulee suureksi ja saa ymmärrystä. Rouva William Drew, joka asuu The Glenissä, oli antanut nulikalleen nimen Bertie Shakespeare. Sepä vasta kuuluu joltakin! Eikä teidän myöskään ole tarvinnut erikoisesti tuhlata aikaa nimien valitsemiseen. Muutamille ihmisille siitä koituu kauheata touhua. Kun Stanley Flaggin ensimmäinen poika syntyi maailmaan, pidettiin hänen nimestänsä sellaista ääntä ja melua, että poikaparka sai kaksi vuotta olla nimetönnä. Sitten syntyi hänelle veli, ja sitten oli siellä Isoveikko ja Pikkuveikko. Lopuksi sai Isoveikko isänisänsä mukaan nimen Peter ja Pikkuveikko äidinisän nimen Isaak, ja molemmat kastettiin yhtaikaa ja kirkuivat kilvan. Ja oletteko kuulleet tuosta skotlantilaisesta perheestä Mac Nab, joka asuu lahden tuolla puolen? Heillä on kaksitoista poikaa — täysi tusina — ja sekä vanhin että nuorin on nimeltään Neil — Iso Neil ja Pikku Neil. Varmaankaan eivät he enää lopuksi voineet keksiä uusia nimiä.
— Olen lukenut jostakin, sanoi Anna, — että ensimmäinen lapsi on runoelma, mutta kymmenes kuivahkoa proosaa. Varmaankin kahdestoista lapsi oli rouva Mac Nabin mielestä vain vanha juttu, joka toistui jälleen.
— Kohtuus kaikessa, sanoi neiti Cornelia huoaten. — Mutta minä puolestani olisin suurten perheitten harras puoltaja. Minä olin yksin kahdeksanvuotiaaksi saakka ja ikävöin niin kovin veljeä ja sisarta. Äiti sanoi, että minun piti rukoilla niitä Jumalalta — ja minä rukoilin rukoilemistani, sen voin vakuuttaa. No, eräänä päivänä tuli täti Nellie luokseni ja sanoi: "Cornelia, ylhäällä äidin huoneessa on sinulle pieni veli. Saat mennä häntä katsomaan." Tulin niin iloiseksi — lensin suorastaan portaita ylös. Ja vanha rouva, joka musta laukku mukanaan oli edellisenä iltana tullut taloon, nosti pienokaista, että saisin nähdä hänet. Laupias taivas — en elämässäni ole tullut niin noloksi! Minähän olin rukoillut Jumalalta veljeä, joka olisi kahta vuotta vanhempi minua ja kävisi isojen poikain koulua.
— Paljonko aikaa tarvitsit tuon pettymyksesi voittamiseen? kysyiAnna nauraen.
— Tiedätkös — olin varsin kauan vihoissani kaitselmukselle, ja viikkoja kului, ennenkuin viitsin luoda katsettakaan pieneen veljeeni. Kukaan ei käsittänyt syytä, sillä en sanonut sitä koskaan. Mutta vähitellen hän alkoi vaurastua ja kurotti minua kohden pienet kätensä, ja minä aloin pitää hänestä. Mutta oikein täyttä totta kiinnyin häneen vasta eräänä päivänä, kun eräs koulutovereistani tuli häntä katsomaan. Hän sanoi näet, että poikanen oli pienenlainen ikäiseksensä… Minä suutuin niin, että sisuni kuohahti, ja minä sätin toverini pahanpäiväiseksi, sanoen että hänellä ei ollut käsitystä siitä, millainen herttaisen kapalovauvan piti olla, ja että meidän pojumme oli maailman suloisin lapsi. Siitä päivästä saakka minä jumaloin veljeäni. Äiti kuoli ennenkuin hän oli ehtinyt kolmen vuoden ikään, ja itse hän eli vain hiukan yli kahdenkymmenen vuoden vanhaksi, hän oli aina ollut heikonlainen. Poika parka, minä sain olla hänelle sekä äitinä että sisarena. Minusta tuntuu, tiedätkös Anna, kuin olisin ollut valmis luopumaan mistä tahansa, kun vain olisin saanut pitää hänet elossa.
Neiti Cornelia huokasi. Gilbert oli mennyt alakertaan, ja Leslie, joka oli istunut ullakonakkunan ääressä ja tuudittanut pikku James Matthew'n uneen, laski pienokaisen varovasti koppaan ja lausui jäähyväiset. Heti hänen ehdittyään kuuluvista kumartui täti Cornelia eteenpäin ja julisti äänekkäästi kuiskaten:
— Anna, tiedätkös, minä sain eilen kirjeen Owen Fordilta. Nyt juuri hän on Vancouverilla, mutta hän tiedustelee, ottaisinko minä myöhemmin hänet kuukaudeksi täysihoitoon. Ymmärrät kyllä, mitä tuo merkitsee. Niin, toivon vain, että menettelemme oikein.
— Meidän menettelymme ei vaikuta lainkaan tähän asiaan — me emme voisi pidättää Owen Fordia tulemasta Neljään tuuleen, jos tahtoisimmekin, sanoi Anna nopeasti.
Naimakauppojen välittäminen oli Annasta vastenmielistä ja täti Cornelian kuiskutus ja tähdellinen ilme herätti hänessä erinäisiä ajatusyhtymiä. Mutta hän ei voinut kumminkaan vastustaa halua jatkaa tuota keskustelua.
— Pidä hänen tulonsa salassa Leslieltä, kunnes hän on täällä, sanoi hän. — Jos hän saisi siitä tiedon, olen varma, että hän matkustaisi pois. Hän aikoo joka tapauksessa muuttaa täältä syksyllä, — sen sanoi hän minulle äskettäin eräänä päivänä. Hän aikoo lähteä Montrealiin oppiaksensa sairaanhoitoa ja järjestääksensä elämänsä niin hyvin kuin voi.
— No, tuohan kuuluu ymmärtäväiseltä ja hyvältä, rakkaani — ainahan sopii laatia suunnitelmia, sanoi täti Cornelia, nyökäten rikkiviisain ilmein. — Nyt olemme me tehneet tehtävämme, — nyt saa kaitselmus ryhtyä jatkamaan.
Kun Anna jälleen pääsi laskeutumaan alakertaan huoneestansa, tuskaili sekä Prinssi Edvardin saari että Kanada tuollaisen levottomuuden ja eripuraisuuden vallassa, joka käy yleisten vaalien edellä. Gilbert, joka oli innokas oikeistolainen, huomasi joutuneensa mukaan pyörteeseen, ja hänen täytyi usein esiintyä puhujana niillä seuduin pidettävissä kokouksissa. Neiti Cornelia ei hyväksynyt hänen sekaantumistaan politiikkaan, ja hän ilmaisi Annalle ajatuksensa tavalliseen suorasukaiseen tapaansa.
— Tohtori Dave ei tehnyt sitä koskaan. Tohtori Blythe huomaa kyllä erehtyneensä menettelyssään, sen saat uskoa! Valtiollisiin asioihin ei kenenkään kunnon miehen pidä sekaantua.
— Pitäisikö maan hallituksen sitten jäädä lurjusten ja konnien käsiin? kysyi Anna.
— Miksikä ei — kun ne vain ovat oikeistolurjuksia, sanoi täti Cornelia, kasvoillaan ilme sellainen, kuin olisi noihin hänen sanoihinsa sisältynyt maailmanarvoituksen selvitys. — Neuvoisin tohtori Blytheä joka tapauksessa välittämään vähät kaikesta politiikasta. Jos hän saa jatkaa samaan tapaan kuin nyt, Jumala paratkoon, näyttää alkaneen, käy niin, että hän jonakin päivänä matkustaa Ottawaan puoleksi vuodeksi ja veisaa viisi koko lääkärintoimestansa.
— Riittäköön kullekin päivälle oma huolensa, sanoi Anna. — Älkäämme huolehtiko turhaan tulevista asioista, vaan katsokaamme mieluummin pikku Jemiä. Eikös hän ole niin viehättävä, että hänet voisi syödä suuhunsa? Katsopa noita kuoppia hänen kyynärpäissään! Me kasvatamme hänestä oikeistolaisen, eikö niin, täti Cornelia?
— Kasvata hänestä ylimalkaan hyvä mies, sanoi täti Cornelia. — Niitä ei tosiaankaan kasva joka oksalla. Mutta puhuakseni totta — en tahtoisi nähdä häntä vapaamielisten palopuhujana. Nyt ovat vaalit tulossa — voimme kiittää onneamme, ettemme ole lahden tuolla puolen. Siellä ovat näinä päivinä kuumat ottelut käynnissä. Jokainen Elliott ja Crawford ja Mac Allister on täydessä taistelutouhussa. Täällä meidän puolellamme on verrattain rauhallista, siksi että täällä asuu niin vähän miesväkeä. Kapteeni Jim kuuluu vapaamielisiin, mutta luulen melkein, että hän häpeää sitä, sillä hän ei puhu koskaan valtiollisista asioista. On täysin varmaa, että vanhoilliset tulevat voittamaan suurella ääntenenemmistöllä.
Täti Cornelia erehtyi. Vaalien jälkeisenä aamuna tuli kapteeni Jim käväisemään tuossa pienessä talossa kermaksensa uutisia. Niin voimakkaasti vaikuttaa puoluepolitiikan basilli, yksin rauhalliseen vanhaan mieheenkin, että kapteeni Jimin poskilla näkyi kiihkeä puna ja hänen silmissään säihkyi entisaikojen hehku.
— Rouva Blythe, vapaamieliset ovat voittaneet valtavalla ääntenenemmistöllä. Kahdeksantoistavuotisen oikeistohallituksen jälkeen alkanevat tässäkin kurjassa, sorretussa maassa puhaltaa raikkaammat tuulet!
— En koskaan ole kuullut teidän käyttävän niin katkeraa puoluekieltä, kapteeni Jim. En luullut, että teillä olisi niin paljon valtiollista myrkkyä suonissanne, naureskeli Anna, joka vastaanotti tuon tuiki tärkeän uutisen suurella levollisuudella.
Pikku Jem oli sanonut aamulla "ä-dä". Mitä merkitsivät ruhtinaat ja suurvallat, hallitsijasukujen valtaanpääsyt ja kukistumiset, vanhoillisten tai vapaamielisten vaalitappiot noin ihmeellisen tapahtuman rinnalla!
— Se on kokoontunut vähitellen, sanoi kapteeni Jim hymyillen anteeksianovasti. — Luulin olevani maltillinen vapaamielinen, mutta kun sanoma voitostamme tuli, silloin tunsin olevani kiihkoliberaali.
— Tiedättehän kaiketi, että mieheni ja minä olemme oikeistolaisia?
— Kyllä — ja se onkin teidän ainoa virheenne, rakas lapseni. Cornelia on samaa maata. Käväisin hänen luonaan The Glenistä tullessani ilmoittaakseni hänelle tuon uutisen.
— Eikö se merkinnyt teille suoranaista hengenvaaraa?
— Kyllä kai, mutta en voinut vastustaa kiusausta.
— No, miten hän otti vastaan tuon tiedon?
— Verrattain tyynesti, pikku rouva, verrattain tyynesti! Hän puhui tähän tapaan: "No niin, kaitselmus lähettää nöyryytyksen ja koettelemuksen aikoja maille kuten yksityisillekin. Te vapaamieliset olette saaneet kestää kylmää ja nälkää vuosikausia. Pitäkää nyt varanne ja lämmitelkää ja pistäkää hiukan poskeenne, sillä kauan ette tule pysymään vallassa." — "Mutta, rakas ystävä", sanoin minä, "kenties Kanada Herran mielestä tarvitsee oikein pitkällisen nöyryytyskauden." — Mutta silloin… Kas, hyvää iltaa, Susan! Oletteko kuullut uutisen? Vapaamieliset ovat voittaneet.
Susan oli juuri tullut sisään keittiöstä, tuoden mukanaan maukkaiden ruokien tuoksun, joka aina tuntui ympäröivän häntä.
— Vai niin, sanoi hän miellyttävän välinpitämättömästi. — Mikäli olen huomannut, on leipäni aina kohonnut yhtä hyvin, hallitsivatpa maata vapaamieliset taikka niinsanotut vanhoilliset. Ja jos jompikumpi puolue, rakas pikku tohtorinna, voi toimittaa meille kunnollisen sadekuuron ennen viikon loppua ja pelastaa kasvitarhamme tykkänään turmeltumasta, niin Susan äänestää sitä puoluetta. Mutta nyt ensi aluksi pyytäisin teitä katsomaan, mitä arvelette piparjuurilihasta, joka oli aiottu huomiseksi päivälliseksi. Pelkään, että se on aika sitkeätä ja että olisi parasta vaihtaa teurastajaa, samalla kuin vaihdamme hallitusta.
Eräänä iltana viikkokautta myöhemmin meni Anna niemen majakalle tiedustelemaan, voisiko hän saada kapteeni Jimiltä hiukan tuoretta kalaa. Ensi kerran hän nyt lähti pois pikku Jimin luota. Jäähyväiset muodostuivat täydelliseksi murhenäytelmäksi. Ja entä jos poikanen alkaisi itkeä? Kenties Susan ei tiennyt oikein, mitä siinä tapauksessa oli tehtävä?
Susan tuntui tyyneltä ja luotettavalta.
— Olenhan minä hoidellut häntä yhtä paljon kuin pikku tohtorinna itse — vai mitä?
— Niin, häntä kyllä — mutta ette muita pikkulapsia. Pienenä ollessani minulla oli hoidettavanani kolme kaksois-paria, näettekös, Susan. Kun ne huusivat, niin annoin niille lusikallisen kalanmaksaöljyä. Tuntuu varsin hullunkuriselta nyt jälkeenpäin ajatella, kuinka aristelematta minä käsittelin noita tenavia ja heidän kipujansa.
— Olkaa aivan levollinen. Jos pikku Jem alkaa huutaa, panen minä lämpimän vesipussin hänen pienelle vatsallensa, sanoi Susan.
— Mutta se ei saa olla liian lämmin, sanoi Anna levotonna. Eiköhän sittenkin ollut ajattelematonta lähteä hänen luotansa?
— Älkää olko huolissanne, pikku tohtorinna! Ei olisi Susanin tapaista polttaa tuollaisen pikku herran vatsa. Jumala tiunakkoon häntä — eihän hänen talvitte huutaa!
Lopuksi Anna sitten joutui matkaan, ja kävelyretki tuotti hänelle suurta huvia. Aurinko oli laskemaisillaan ja varjot kävivät pitkiksi. Kapteeni Jim ei ollut majakan arkihuoneessa, vaan siellä istui muuan toinen henkilö — keski-ikäinen, komea mies, jolla oli sileäksiajettu vahvarakenteinen leuka ja jota Anna ei tuntenut. Siitä huolimatta alkoi muukalainen keskustella hänen kanssaan vanhan tuttavan tavoin. Hänen juttelunsa ja esiintymisensä oli täysin hyvän tavan mukaista, mutta tuollainen tuttavallisuus vieraan henkilön puolelta, joka ei edes ollut välittänyt esitellä itseänsä, vaikutti Annaan kumminkin vastenmielisesti. Hän vastasi perin kylmähkösti ja oli niin harvasanainen, kuin kohteliaisuus suinkin salli. Mutta tuo outo mies ei näyttänyt siitä joutuvan hämilleen, vaan jatkoi vielä hetkisen rohkeasti jutteluansa. Sittenhän sanoi jäähyväiset ja lähti pois. Anna olisi voinut vannoa, että hänen silmissänsä näkyi veitikkamainen välkähdys, ja se harmitti häntä yhä enemmän. Kuka kumma tuo mies olikaan? Hänen olentonsa tuntui hiukan tutulta, mutta Anna oli vakuutettu, ettei hän ollut nähnyt häntä koskaan maailmassa.
— Kapteeni Jim, kuka tuo oli, joka juuri tuli täältä ulos? kysyi hän, kun kunnon kapteeni tuli sisään, sydämellisesti tervehtien.
— Marshall Elliott, vastasi kapteeni.
— Marshall Elliott? huudahti Anna. — Oi, kapteeni Jim — eihän se voi olla mahdollista — aivan niin, ääni oli hänen — ja ajatelkaas, minä en tuntenut häntä — olin hänelle oikein epäkohtelias! Miksi hän ei sanonut mitään! Täytyihän hänen huomata, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, kuka hän oli.
— Sen hän tahallansa piti salassa — hänestä se oli huvittavaa. Älkää välittäkö siitä, jos te kohtelitte häntä ynseästi — se tuotti hänelle vain hauskuutta. Niin, Marshall on nyt vihdoinkin ajanut pois pitkän partansa ja leikkauttanut tukkansa. Hänen puolueensa on päässyt voitolle, kuten kyllä tiedätte. Minä en myöskään tuntenut häntä nähdessäni hänet ensi kerran. Hän oli The Glenissä Carter Flaggin puodissa vaalipäivän illalla, odottaen yhdessä lukemattomien muiden kanssa tietoja vaalien tuloksesta. Noin keskiyön tienoilla tuli puhelimitse sana — vapaamieliset olivat voittaneet. Marshall nousi vain paikaltaan ja meni ulos — huutamatta ja hurraamatta — sen hän jätti toisten tehtäväksi, ja vähällä pitikin, etteivät ne lennättäneet ilmaan Carterin pienen rihkamapuodin kattoa. Kaikki oikeistolaiset olivat Raymond Russellin vastapäätä sijaitsevassa sekatavarakaupassa. Siellä ei liioin hurrattu. Marshall astelee pääkatua pitkin suoraa tietä Augustus Palmerin parturitupaan. Augustus makasi kuorsaten sängyssään, mutta Marshall jymisytti hänen oveansa, kunnes hän nousi ja tuli ulos sekä kysyi hyvin happamella äänellä, mitä mokoma melu merkitsi.
— Mene parturitupaasi suorittamaan paras työ, minkä ikinä olet tehnyt, Gus, sanoi Marshall. — Vapaamieliset juhlivat rummuin ja torvin voittoansa, ja nyt sinun pitää lyhentää kunnon vasemmistolaisen tukka ja parta ennen auringonnousua.
Gus oli pakahtua kiukusta — osittain siksi, että hänen oli täytynyt nousta mukavasta vuoteestansa, mutta ennen kaikkea sentähden, että hän itse oli oikeistolainen. Hän vakuutti lujasti ja pyhästi, ettei hänelle ikinä voinut pälkähtää päähän pitää liikettänsä avoinna kahdentoista jälkeen yöllä.
— "Nyt sinä teet kuten sanon, poikaseni", tuumiskeli Marshall, "sillä muutoin panen sinut poikkipuolin polvelleni ja annan sinulle selkäsaunan, jonka äitisi jätti sinulle antamatta."
Hän olisi pitänyt sanansa, sitä ei käynyt epäileminenkään — ja sen Gus kyllä tiesi, sillä Marshall on väkevä kuin karhu, ja Gus on vain pieni hintelä rahjus. Hän ei siis rohjennut panna vastaan, vaan toimitti Marshallin parturitupaan ja tuoliin istumaan ja saippuoi hänet. Ja sitten hän sanoi: "Jokainen on heikompansa herra — ja nyt minä kyllä lyhennän takkusi, mutta jos hiiskahdat sanankaan vapaamielisten voitosta sill'aikaa, niin leikkaan kaulasi poikki tällä partaveitsellä korvasta korvaan." Kukapa olisi aavistanut, että tuo pieni säyseä parturi olisi niin verenhimoinen. Siitä näkee, mihin tuo siunattu politiikka johtaa… Marshall istui hiljaa ja tyynenä, ja tukka ja parta katkesi kuin vilja syksyllä viikatteen taittamana, ja sitten meni Marshall kotiin. Kun hänen vanha taloudenhoitajattarensa kuuli hänen nousevan portaita ylös, katsoi hän ulos ovestansa nähdäksensä, hänkö siellä tuli vai renkipoika. Nähdessään ventovieraan miehen tulevan eteisestä, kädessä kynttiläjalka, jossa oli palava kynttilä, alkoi taloudenhoitajatar kirkua jotakin ryöväreistä ja murhaajista, ja sitten hän meni tainnoksiin. Lääkäri oli noudettava, ennenkuin he saivat hänet tointumaan, ja vasta monen päivän perästä hän voi nähdä Marshallia, alkamatta väristä koko ruumiistansa.
Kapteeni Jimillä ei ollut kalaa. Tänä kesänä hän teki vain harvoin veneretkiä ja hänen pitkät kävelyretkensä olivat myös lopussa. Hän istui enimmäkseen merellepäin olevan akkunansa ääressä, silmäillen lahtea ja satamansuuta, nopeasti vaikeneva pää nojattuna käteen. Niin istui hän tänäkin iltana pitkän aikaa vaieten, menneisyyden muistojen kuvastuessa hänen mieleensä. Anna ei raskinut häiritä häntä. Vihdoin viittasi kapteeni läntisen taivaan sammuvaan hohteeseen ja sanoi:
— Tuo on kaunista, rouva Blythe! Mutta jospa olisitte nähnyt auringonnousun tänä aamuna! Se oli ihana — ihana. Minä olen ollut melkein kaikkialla maailmassa, mutta kauniimpaa auringonnousua kuin kesäisin tämän lahden varrella en ole koskaan nähnyt. Kuolinhetkeänsä ei kukaan voi määrätä, vaan on itsekunkin oltava valmis matkaan, silloin kun Suuri kapteeni antaa lähtökäskyn. Mutta jos riippuisi itsestäni, tahtoisin erota täältä aamun lähetessä yli ulapan. Olen lukemattomia kertoja istunut tuota näytelmää katsoen ja ajatellut itsekseni, kuinka ihanaa olisi liidellä tuon valkoisen hohteen läpi kohden sitä, joka odottelee tuolla kaukana — merelle, joka ei ole merkittynä millekään inhimilliselle kartalle. Siellä, rouva Blythe, luulen löytäväni kadonneen Margaretani.
Sen jälkeen kun kapteeni Jim oli kertonut Annalle tuon liikuttavan nuoruudentarinansa, oli hän usein puhunut hänen kanssaan kuolleesta morsiamestansa. Jokainen hänen äänenväreensä puhui tuosta rakkaudesta — rakkaudesta, joka ei voinut heiketä eikä unhottaa.
— Toivon kumminkin, että kun hetkeni tulee, kaikki käy nopeasti ja helposti. En luule olevani pelkuri, rouva Blythe — olen lukemattomia kertoja katsonut kammottavaa kuolemaa suoraan kasvoihin silmää räpäyttämättä. Mutta pitkä kuolinkamppailu tuntuu minusta kammottavalta — se herättää mielessäni pelkoa.
— Älkää puhuko sellaista, että lähtisitte luotamme, rakas, rakas kapteeni Jim, pyysi Anna äänellä, joka puolittain tukahtui kyyneliin, ja hän hyväili tuota vanhaa ruskeata kättä, joka kerran oli ollut niin voimakas, vaan nyt ei enää pystynyt paljoonkaan. — Kuinka voisimme tulla toimeen ilman teitä!
Kaunis hymy levisi kapteeni Jimin kasvoille.
— Ah, se käy kyllä varsin hyvin… Mutta te ette sentään unohda tykkänään vanhusta, rouva Blythe — ei, sitä en luule… Muistoni ei tule tuottamaan tuskaa ystävilleni — päinvastoin toivon ja uskon, että heistä on oleva mieluista säilyttää se ja väliin omistaa sille joku hetki… Ei kestä enää kauan, ennenkuin kadonnut Margaretani kutsuu minua viimeisen kerran. Ja minä valmistaudun noudattamaan heti hänen kutsuansa. Mutta olen ottanut tämän asian puheeksi siksi, että tahtoisin pyytää teiltä yhtä ainoata pientä palvelusta. Se koskee Ensi perämiestä — tuota vanhusparkaa…
Kapteeni Jim kurotti kätensä, taputtaakseen hellävaroen tuota suurta lämpöistä karvapalloa, joka loisti sohvassa niin korean punakeltaisena. Ensi perämies pyörähti suoraksi, kuin olisi ponninta painettu, ja se päästi mielihyvästä äännähdyksen, joka kuului puolittain kehruulta, puolittain nau'unnalta, ojensi kaikki neljä käpäläänsä ilmaan, paneutui jälleen kyljelleen ja kääriytyi taas kerälle.
— Se tulee kaipaamaan minua, kun minä lähden viimeiselle retkelleni. En kestä ajatusta, että tuo eläinparka kenties joutuu näkemään nälkää, kuten silloin, kun sen löysin. Jos minulle tapahtuisi jotakin — annatteko silloin Ensi perämiehelle palan ruokaa ja matonpätkän, jolla se voi loikoa nurkassaan, rouva Blythe?
— Lupaan sen. Olen oikein kiltti Ensi perämiehelle — sekä sen itsensä että sen rakkaan kapteenin tähden.
— No, sitten olen levollinen, saatuani nyt lausutuksi sen, mikä on ahdistanut sydäntäni… Teidän pikku Jim saa nuo muutamat ihmeelliset esineet, jotka olen koonnut matkoillani — siitä olen huolehtinut.
Mutta nyt en enää tahdo saattaa kyyneleitä pikku tohtorinnan kauniisiin silmiin. Ehkä eloani jatkuu vielä kauankin… Kuulin teidän viime talvena eräänä päivänä lukevan kauniin runon — sanoitte sen olevan Tennysonin sepittämän. Tahtoisin mielelläni kuulla sen uudelleen, jos ehkä osaatte sen ulkoa ja tahdotte lausua sen minulle.
Merituulen hiljaisten henkäysten käydessä sisään avoimesta akkunasta lausui Anna lempeällä, raikkaalla äänellänsä nuo kauniit säkeet Tennysonin ihanasta joutsenlaulusta, joka on saanut nimen "Taa tyrskyjen". Vanha kapteeni nyökäytteli hiljaa päätänsä runon poljennon tahdissa.
— Niin, rouva Blythe, sanoi hän Annan ehdittyä loppuun, — tuo oli kaunista… Hän ei ollut merimies, olette te sanonut minulle, mutta on ihmeellistä, kuinka hän on osannut tuolla tavoin pukea sanoihin vanhan merikarhun tunteet… "Hyvästelyt haikeat" eivät ole hänen mielensä mukaiset eivätkä myöskään minun — sillä kun vain pääsen "taa tyrskyjen", silloin ei ole enää hätää…
— Mitä uutta kuuluu Vihervaarasta, Anna?
— Ei mitään erikoista, vastasi Anna, taittaen kokoon Marillan kirjeen. — Jake Donnel on ollut siellä laittamassa uusia päreitä katolle. Hän on nyt täysinoppinut nikkari, joten hän siis ilmeisesti on saanut noudattaa omaa makuansa elämänuransa valinnassa. Muistathan kaiketi, että hänen äitinsä olisi tahtonut saada hänet professoriksi. En unohda ikinä sitä päivää, jolloin hän tuli kouluun, nuhtelemaan minua siitä, etten nimittänyt hänen poikaansa S:t Clairiksi.
— Vieläköhän häntä sanotaan siksi?
— Tuskinpa vain. Hän ei itse ole koskaan liioin välittänyt tuosta ranskalaisesta romaaninimestä. Äiti näyttää myöskin tyytyneen asiain nykyiseen tilaan. Olinkin aina vakuutettu, että poika, jolla oli Jaken voimakas leuka, lopuksi saisi tahtonsa täytäntöön. Diana kirjoittaa myöskin ja kertoo, että Doralla on "ystävä". Ajatteles vain, — hänhän on vasta lapsi.
— Dora on seitsemäntoista vuoden vanha, sanoi Gilbert. — Kun sinä olit seitsemäntoistavuotias, Anna, olimme me, Charlie Sloane ja minä, hullautuneet sinuun.
— Me olemme nähtävästi jo ikäihmisiä, Gilbert, sanoi Anna, hymyillen puolittain surunvoittoisesti, — kun pikkutytöt, jotka olivat kuusivuotisia, silloin kun me mielestämme jo olimme aikuisia, hankkivat itsellensä ihailijoita. Doran "ystävä" on Ralph Andrews, Janen veli. Minä muistan hänet pienenä palleroisena ja liinatukkaisena poikana, joka aina istui luokan alapäässä. Mutta nyt hän taitaa olla oikein komean näköinen nuori mies.
— Dora menee varmaankin nuorena naimisiin. Hän on samaa laatua kuin Charlotta Neljäs — hän ei uskalla päästää käsistänsä ensimmäistä tilaisuutta, vaan pelkää, että uutta ei enää ilmaantuisi.
— Jos noista kahdesta on tuleva pari, niin toivon, että Ralphissa on enemmän tarmoa kuin hänen veljessänsä Billyssä, sanoi Anna miettiväisesti.
— Niin, naureskeli Gilbert, — toivokaamme, että hän pystyy itse kosimaan. Anna, olisitko sinä ottanut Billyn, jos hän olisi itse ilmaissut hellät tunteensa, sen sijaan että jätti sen sisar Janen tehtäväksi?
— Kenties se ei olisi ollut niin aivan mahdotonta, sanoi Anna, tyrskähtäen hillittömään nauruun muistellessaan tuota ensimmäistä kosintaa, joka oli tullut hänen osaksensa. — Ken tietää, mitä olisin tehnyt ensi hämmästyksen vallassa! Olkaamme iloisia siitä, että hän kosi asiamiehen välityksellä.
— Minä sain eilen kirjeen George Moorelta, sanoi Leslie nurkastansa, missä hän istui lukemassa.
— Vai niin, kuinkas hänen laitansa on? tiedusteli Anna hiukan välinpitämättömästi.
Hänestä tuntui, että oli puhe hänelle täysin vieraasta henkilöstä.
— Hän voi hyvin, mutta hänen on hankala perehtyä kaikkiin muutoksiin, joita on tapahtunut hänen kodissansa ja hänen ystäviensä keskuudessa. Keväällä hän aikoo jälleen mennä merille. Luonto vetää häntä siihen, sanoo hän, ja sitä elämää hän ikävöi. Mutta hän kertoi minulle erään seikan, josta olen iloissani tuon miesparan puolesta. Ennen lähtöänsä purjehdusretkelle "Neljällä sisarella" hän oli kihloissa erään kotiseutunsa tytön kanssa. Hän ei maininnut hänestä mitään minulle Montrealissa, siksi että hän, kuten myöhemmin kertoi, oli ollut varma, että tyttö oli unohtanut hänet ja jo aikoja mennyt naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta hän puolestansa, jonka käsitteet ajasta olivat aivan sekaisin, tunsi vielä olevansa täysin rakastumisensa ja kihlaustunnelmansa vallassa. Häntä täytyi oikein sääliä — mutta kun hän sitten tuli kotiin, kävi ilmi, ettei tyttö ollutkaan mennyt naimisiin, vaan oli yhä edelleen kiintynyt häneen. Syksyllä he menevät naimisiin. Minä pyydän häntä tuomaan vaimonsa hiukan vierailemaan, ja hän on itsekin halukas näkemään paikan, missä hän on viettänyt niin monta vuotta voimatta käyttää järkeänsä.
— Minä pidän tuosta hänen ihmeellisten vaiheittensa romantillisesta lisästä, sanoi Anna hyvillään, hän kun aina oli niin ihastuksissaan kaikesta, mikä tuoksahti romantiikalle. — Ja ajatelkaas, lisäsi hän katuvaisena huoaisten, — jos olisi käynyt minun tahtoni mukaan, ei George Moore koskaan olisi päässyt esiin siitä haudasta, mihin tuo tieto, ken hän on, oli kätkettynä. Kuinka minä vastustinkaan Gilbertin ehdotusta! Niin, minä olen saanut rangaistukseni! Tästä puoleen en koskaan enää rohkene olla toista mieltä kuin Gilbert. Jos milloin yritänkään ajatella omin päin — silloin saan tuota pikaa kuulla: kuinkas olikaan George Mooren laita? Minä tulen tuntemaan itseni täysin nolatuksi.
— Naista ei ole niinkään helppo nolata, kiusoitteli Gilbert. — Mutta pyydän sinua — älä muutu minun kaiukseni, Anna! Elämään tarvitaan höysteeksi hiukan vastaaninttämistä. En tahdo saada sellaista vaimoa kuin on Mac Allisterilla, joka asuu lahden tuolla puolen. Mitä hän ikinä sanookaan, niin säestää vaimo häntä heti kimeällä rääkkyvällä äänellänsä: "Niin juuri, olet aivan oikeassa, ukkoseni."
Anna ja Leslie nauroivat. Annan nauru helkähteli hopealta, Leslien kajahteli kullalta, ja ne sointuivat yhteen niin viehkeästi kuin mitä kaunein musiikkiakordi.
Susan tuli sisään, mutta hän ei yhtynyt siellä vallitsevaan hilpeyteen, vaan kevensi ahdistettua sydäntänsä raskaalla, huokauksella.
— Mikäs nyt on, rakas Susan? kysyi Gilbert.
— Eihän vain pikku Jemille ole tapahtunut mitään, Susan? huusi Anna, kavahtaen pystyyn.
— Ei, ei suinkaan — rauhoittukaa toki, pikku tohtorinna! Mutta voihan tapahtua muita asioita, ja seikkoja… En ymmärrä, miksikä kova onni on seurannut minua koko tämän viikon… Leipä ei kohonnut — no niin, senhän jokainen voi nähdä, niin tahmaista se oli — ja silittäessäni poltin tohtorin parhaan paidan rintamuksen — ja rikoin tohtorinnan suuren paistivadin… Ah, hyvä Jumala… Ja nyt saan kaiken lisäksi sisareltani Matildalta kirjeen, että hän on taittanut jalkansa, ja nyt hän tahtoo, että minä tulisin sinne joksikin aikaa häntä hoitamaan.
— Sehän on kauhean ikävää, — tarkoitan sitä, että sisarellesi on sattunut sellainen onnettomuus, huudahti Anna.
— Niin, sanokaapa muuta… Mutta suremassa ja kärsimässähän täällä maailmassa ollaan, ja jos ei satu yhtä niin toista. Mitä nyt Matildaan tulee, niin tuntuu minusta perin oudolta, että hän muka olisi taittanut jalkansa. Meidän suvussamme ei sellaista ole tapahtunut vielä koskaan. Mutta olipa kuinka tahansa, niin onhan hän sentään sisareni, ja tunnen olevani velvollinen lähtemään häntä hoitamaan, jos tohtorinna tulee muutaman viikon toimeen ilman minua.
— Tietysti, Susan. Voinhan hankkia jonkun toisen apulaisen siksi aikaa, kun sinä olet poissa.
— Jos siitä tulee hankaluutta, niin minä en lähde, pikku tohtorinna, käyköön Matildan jalan sitten kuinka tahansa. En kaikkien koko maailman taittuneiden jalkojen takia sallisi, että tohtorinna tulee levottomaksi ja meidän rakas pikku poikalapsemme saa vihreän vatsan.
— Kiitos, pikku Susan, mutta matkusta sinä vain heti sisaresi luo! Minä voin kyllä saada kalastajakylästä jonkun tytön, johon voin tyytyä toistaiseksi.
— Anna, enkö minä voi tulla sinun luoksesi siksi aikaa, kun Susan on poissa? huudahti Leslie. — Oi, se olisi minusta niin hauskaa — tekisit minulle todellisen laupeudentyön. Olen niin äärettömän yksin tuossa suuressa autiossa talossa. Siellä on niin vähän tehtävää — ja illoin minua niin kammottaa ja säpsähdän alinomaa pelästyksestä, vaikka kaikki ovet ja akkunat ovat kiinni. Pari päivää sitten tapasin keittiönovellani maankiertäjän.
Anna suostui ilolla tuohon ehdotukseen, ja seuraavana päivänä muuttiLeslie kimssuineen kamssuineen tuohon pieneen haavekotiin. NeitiCornelia oli peräti hyvillään siitä, että asiat kehittyivät tuollatavoin.
— Tämä tuntuu minusta aivan kaitselmuksen johdatukselta, sanoi hän salavihkaa Annalle. — Onhan sääli Matilda Clowia, mutta kun hänen nyt kerran oli taitettava jalkansa, ei se olisi voinut tapahtua sopivampana ajankohtana. Leslie asuu täällä sen aikaa kun Owen Ford on minun luonani täysihoidossa, ja The Glenin vanhat kissat eivät saa tilaisuutta naukua koko asiasta, kuten ne olisivat tehneet, jos Leslie olisi asunut yksin ja Owen Ford olisi käynyt häntä tervehtimässä. Täällä juorutaan ja pidetään jo tarpeeksi ääntä siitäkin, ettei Leslie käy surupuvussa. Minä sanoin eräällekin äskettäin: "Jos tarkoitatte, että hänen pitäisi pukeutua surupukuun George Mooren takia, niin minun mielestäni hän on pikemmin kuolleista noussut kuin haudattu, ja jos taas tarkoitatte, että hänen olisi surtava Dickiä, niin en käsitä, miksi hänen olisi pukeuduttava mustiin miehen takia, joka kuoli yksitoista vuotta sitten — eikä siitä ollut vahinkoa silloinkaan…" Ja kun muori Louisa Baldwin myöskin piti touhua tuosta asiasta ja sanoi minulle, että oli sangen merkillistä, ettei Leslie koskaan epäillyt, ettei tuo hoidokki ollutkaan hänen miehensä, silloin vastasin minä: "Sinäkään et yhtään epäillyt, ettei hän ollut Dick Moore, ja kumminkin olit ollut kaiken ikäsi hänen naapurinsa ja olet luonnostasi kymmenin verroin epäluuloisempi kuin Leslie Moore." Mutta toisten ihmisten täytyy saada panetella, rakkaani, muutoin ne eivät voi hyvin… Olen joka tapauksessa oikein kiitollinen siitä, että Leslie saa asua kattosi alla sen aikaa, kun Owen on täällä häntä kosiskelemassa.
Owen Ford tuli tuohon pieneen valkoiseen taloon eräänä elokuun iltapäivänä, juuri Annan ja Leslien haltioituneina ihaillessa pienokaista. Hän pysähtyi arkihuoneen avoimelle ovelle, huoneessaolijain sitä havaitsematta, ja hän jäi kaihoisin katsein silmäilemään tuota kaunista kuvaa. Leslie istui lattialla pienokainen polvillaan ja tavoitellen ihastuneena hänen lihavia pikku käsiänsä, jotka huitoivat ilmassa.
— Oi sinä herttainen, rakas lapsukainen! kuiskasi Leslie, tarttuen toiseen noista pienistä kätösistä ja peittäen sen suuteloilla.
— Että voikin olla niin hilveän pieni ja helttainen ja tuloinen! piipitti Anna, joka tuolin selkänojaa vastaan riipuksissa ihaili tuota näytelmää. — Nuo pienet lihavat tassut ovat maailman tievimmät tattut, ja ne ovat pojun omat tattut.
Anna oli pikku Jeniin saapumisen edellisinä kuukausina lukenut useita opettavaisia kirjoja ja erittäinkin omannut sen viisauden, jota teos "Pikkulasten hoidon ja kasvatuksen ohjeita" tarjosi. Siinä varoitettiin vanhempia, vedoten kaikkeen, mikä on pyhää, puhumasta tenavillensa "pikkulastenkieltä". Pienokaisia olisi ehdottomasti puhuteltava kieliopillisesti mallikelpoisin sanoin, aina siitä saakka, kun he tulevat maailmaan. Sillä tavoin he oppisivat alunpitäin puhumaan äidinkieltänsä virheettömästi. "Kuinka voikaan äiti odottaa, että hänen lapsensa myöhemmin oppisi puhumaan huolellista kieltä", tuumiskeli kirjan tekijä, "jos hän itse totuttaa sen herkän kielen ja korvan sellaisiin virheellisiin puhetapoihin ja jalon kielemme vääristelyihin, joihin ajattelemattomat äidit päivä päivältä itsepintaisesti totuttavat noita avuttomia olentoja, jotka on uskottu heidän hoitoonsa. Voiko lapsi, jota alati nimitetään 'hellanteltuksi' ja 'kultamuluksi', koskaan saada oikeata käsitettä omasta olennostaan, kehitysmahdollisuuksistaan ja siitä asemasta, joka sille maailmassa kuuluu."
Tuo oli vaikuttanut Annaan valtavasti, ja hän oli ilmoittanut Gilbertille aikovansa mitä ankarimmin noudattaa sääntöä, ettei koskaan missään olosuhteissa puhuisi pienokaisillensa "lastenkieltä". Gilbert oli samaa mieltä, ja he tekivät asiasta juhlallisen sopimuksen — jonka Anna rikkoi heti mitä häpeällisimmällä tavalla, kun pikku Jim ensi kerran laskettiin hänen käsivarrellensa. "Oi tuloinen pieni tydänkäpyni!" huudahti hän, ja hän jatkoi sittemminkin aivan empimättä tuota kielilakien rikkomista välittämättä vähääkään juhlallisista lupauksistansa.
— Äh, tuolla kirjailijalla ei ole koskaan ollut omia lapsia, Gilbert, sanoi Anna, — siitä voit olla varma, muutoin hän ei varmaankaan olisi ikinä kirjoittanut tuonlaista pötyä. Tietysti täytyy kapalovauvalle puhua pikkulastenkieltä! Muu olisi luonnotonta. Olisi suorastaan epäinhimillistä puhua noille pienille hennoille palleroisille samalla tavoin kuin pitkä-koipisille tytöille ja pojille. Pikkulapset kaipaavat hyväilyä ja hemmottelua ja haluavat kuulla niin paljon helttaitia ja tuloitia pikku tanoja kuin tuinkin, ja pikku Jem taa kuulla niitä niin paljon kuin ikinä tahtoo — oma pikku halakanvalpaani!
— Mutta sinähän olet pahimpia pahimmista, Anna, sanoi Gilbert, joka ollen ainoastaan isä, eikä äiti, ei vielä ollut ehtinyt tulla täysin vakuutetuksi tuon oppineen kirjailijan suunnattomasta erehdyksestä. — En ole ikimaailmassa kuullut sellaista sekamelskaa kuin tuo, jolla sinä puhuttelet poikaamme.
— Etpä suinkaan — sitä ei käy ihmetteleminen — sinähän et ole liioin nähnyt äitejä etkä pikkulapsia… Sinun ei maksa vaivaa ylvästellä, — minähän kasvatin Hammondilla kolme paria kaksosia ennenkuin olin täyttänyt yksitoista vuotta — mitäs siihen sanot? Sinä ja sinun arvoisa kirjailijasi — te olette pelkkiä kamarioppineita. Gilbert, rukoilen sinua, katsopa pienokaista! Hän hymyilee minulle — hän tietää, mistä me puhumme. Ja tinä olet tamaa mieltä kuin äiti, sen voin nähdä sinusta, eikö totta, kullannuppuseni?
Gilbert laski kätensä heidän molempain ympärille. — Oi, te äidit!Jumala tiesi, mitä hän teki, luodessaan teidät!
Tällä tavoin juteltiin pikku Jemin kanssa, ja häntä hyväiltiin ja hemmoteltiin, ja hän viihtyi ja vaurastui, kuten pikkulapsen sopii ja tulee tehdä haavekodissa. Leslie oli aivan yhtä ihastunut häneen kuin Anna. Kun he olivat päättäneet talousaskareensa eikä Gilbert ollut lähettyvillä, panivat he toimeen todellisia palvonnan ja hellän lörpöttelyn juhlahetkiä, — ja juuri tällaisena hetkenä Owen Ford nyt yllätti heidät.
Leslie huomasi hänet ensiksi. Vaikka jo hämärsi, voi Anna nähdä, kuinka äkillinen kalpeus levisi noille kauniille kasvoille, haihduttaen poskien ja huulten helakan punan.
Owen lähestyi häntä, mieli täynnä kiihkeätä kaihoa, ja ensi hetkenä ei hän havainnut Annaa.
— Leslie! sanoi hän kurottaen kätensä esiin.
Ensi kerran hän oli kutsunut Leslietä nimeltä. Mutta Leslien ojentama käsi oli kylmä, ja hän oli koko illan hyvin vähäpuheinen, jota vastoin Anna, Gilbert ja Owen juttelivat ja laskivat leikkiä kilvan — melkein kuten ennen. Ennenkuin Owenin vierailu oli päättynyt, poistui Leslie omaan huoneeseensa, lausuen muutaman anteeksipyynnön sanan. Owenin hilpeys oli poissa, ja hän sanoi pian jäähyväiset, poistuen alakuloisin ilmein.
Gilbert katsoi Annaan.
— Anna, mitä tämä kaikki merkitsee? Täällä on tekeillä jotakin, jota minä en ymmärrä. Koko ilma on tänään ollut sähkötettyä. Leslie istuu murhenäytelmän runottaren kaltaisena, Owen Ford koettaa näyttää iloiselta ja ylläpitää hilpeätä ja leikillistä keskustelua — mutta Leslie täyttää hänen mielensä. Ja sinä puolestasi näytät olevan pakahtumaisillasi salaiseen mielenliikutukseen, jota töin tuskin pystyt hillitsemään. Suusi puhtaaksi! Mitä salakähmäisyyttä täällä harjoitetaan, josta sinä koetat pitää herkkäuskoisen ja hyväluontoisen miehesi erillään?
— Älä nyt ole typerä, Gilbert, vastasi Anna aviovaimon suorasukaisuudella. — Mitä Lesliehin tulee, niin on hän mieletön pikku hölmö, ja sen minä totta totisesti saatan hänen tietoonsa.
Anna tapasi Leslien tuon pienen kodikkaan ullakkokamarin akkunan ääressä. Meren vahveneva ja heikkenevä kohina täytti koko huoneen. Leslie istui kädet ristissä kalpeassa kuutamossa — viehkeänä ilmiönä, jonka ryhdissä sentään oli syytöksen ja nuhteen ilme.
— Anna, sanoi hän hillityllä äänellä, — tiesitkö sinä, että OwenFord tulisi Neljään tuuleen?
— Tiesin kyllä, lapsukaiseni, vastasi Anna rohkeasti.
— Oi, olisit kertonut siitä minulle, huudahti Leslie kiihkeästi. — Jos olisin tiennyt sen, olisin lähtenyt tieheni — en olisi tahtonut jäädä tänne häntä tapaamaan. Sinun olisi pitänyt kertoa siitä minulle. Et ole menetellyt hienotunteisesti — Anna — etkä oikein.
Leslien huulet vapisivat — nähtävästi oli hermostunut itkukohtaus tulossa. Mutta Anna tyrskähti mitä sydämettömimpään nauruun, kumartui häntä kohden ja suuteli hänen ylöspäin kohotettuja, nuhtelevia kasvojansa.
— Leslie, sinä olet varmaankin oikein harvinaisen suuri tyhmyri — viehkeä ja suloinen tyhmyri. Kuvitteletko tosiaankin, että Owen on lähtenyt matkaan Tyyneltämereltä Atlantille halusta saada tavata minua? En myöskään luulisi, että ystävämme, täti Cornelia, on herättänyt hänessä niin hurjan ja äkillisen intohimon. Nuo surunvoittoiset kasvojenilmeesi joutavat siis pois — voit panna ne sievästi kokoon laventelissa säilytettäviksi — et tarvitse niitä enää. On ihmisiä, jotka voivat katsoa myllynkiven lävitse, jos siinä on kolo keskellä, mutta sinulla ei näy olevan sitä kykyä. Minulla ei tosin ole profeetan lahjoja, mutta uskallan kumminkin ennustella hiukan tulevaisuudestasi. Elämäsi raskas ja katkera osa on takanasi. Vastedes odottavat sinua onnellisen naisen riemut ja toiveet — joskin myös hiukan suruilla sekoitettuina — se on uskoni. Muistatko tuon onnea ennustavan Venuksen varjon, Leslie? Sinuun nähden se toteutui. Se vuosi, jolloin sen näit, tuotti sinulle elämän parhaan lahjan — rakkautesi Owen Fordiin. Mene nyt levolle ja nuku hyvin — enempää en sano.
Leslie noudatti määräystä siinä suhteessa, että hän paneutui levolle, mutta varsin epävarmaa on, nukkuiko hän myöskin hyvin. Tuskinpa hän lienee uskaltanut antautua avosilminkään unelmien valtaan. Elämä oli kohdellut Leslie parkaa niin pahoin — polku, jota hänen oli täytynyt vaeltaa, oli ollut niin kivinen ja ohdakkeinen, ettei hänen sydämensä voinut aueta niille toiveille, jotka kajastivat taivaanrannalla. Mutta hän lepäsi silmäillen tuota suurta tuikkavaa tähteä, joka valaisi lyhyen kesäyön, ja hänen silmänsä kävivät jälleen lempeiksi ja kirkkaiksi ja nuoriksi. Ja kun Owen Ford palasi seuraavana päivänä ja pyysi häntä mukaansa kävelyretkelle rantaan, ei hän kieltäytynyt noudattamasta tuota pyyntöä.
Neiti Cornelia oli mukavassa kävelytahdissa vaeltaen tullut pieneen valkoiseen taloon eräänä helteisenä iltapäivänä, jolloin lahti kuvastui kuuman elokuun hiukan haalistuneessa sinessä ja punakeltaiset liljat kurottivat esiin muhkeat kupunsa, täyttääksensä ne sulalla auringon kullalla. Mutta neiti Cornelia ei tarkannut paljonkaan tuota jokapäiväistä näkyä — veltosti keinuilevia vesiä tai päivänpaistetta janoavia liljoja. Hän istui siinä kiikkutuolissa, joka hänestä tuntui mukavimmalta — kädet jouten sylissä — mikä oli varsin ihmeellistä. Hän ei ommellut, ei kehrännyt. Ei hän myöskään sanonut ainoatakaan pahaa sanaa miesväestä. Lyhyesti sanoen — neiti Cornelian puheesta puuttuivat tänään kaikki kirpeät käänteet, ja Gilbert, joka oli luopunut kalastusretkestänsä, jäädäksensä kotiin sitä kuuntelemaan, oli jo hiukan huolissaan. Mikähän vaivasikaan täti Corneliaa?
Alakuloiselta ei neiti Cornelia silti näyttänyt eikä synkältä, vaan ainoastaan hiukan miettiväiseltä. Väliin voi hänen olennossaan myöskin huomata jonkinmoista hermostuneisuutta, joka ei ollut ollenkaan hänen luontonsa mukaista.
— Missä Leslie on? kysyi hän — ilmeisesti ainoastaan jotakin kysyäksensä.
— Owen ja hän ovat menneet poimimaan vattuja Leslien talon takana olevasta metsästä, vastasi Anna. — He palaavat vasta illalliselle — jos silloinkaan.
— Ei, heidän kellonsa ovat viime aikoina ruvenneet jättäytymään huimaavasti jälkeen, sanoi Gilbert. — Minä puolestani käyskentelen täällä odotellen merkkejä ja ihmeitä — te naisväki voisitte varmaankin auttaa minut selville asioista, jos tahtoisitte. Mutta Anna, tuo velvollisuutensa unohtanut puoliso, ei halua sitä tehdä! Ehkäpä sinä auttaisit minua, täti Cornelia?
— En, poikaseni. Mutta kerron teille jotakin muuta, jatkoi täti Cornelia henkilön tapaan, joka rohkeasti ryhtyy vastenmieliseen tehtävään päästäksensä siitä sitten vapaaksi. — Tulin vartavasten siitä kertomaan. Minä menen naimisiin.
Anna ja Gilbert vaikenivat. Jos täti Cornelia olisi julistanut aikovansa mennä aallonmurtajalle heittäytyäksensä mereen, olisi tuo tiedonanto kenties ollut mahdollinen uskoa. Mutta nyt jutteli hän täysin mahdottomia. He odottivat siis vaieten. Ilmeisesti oli tuota puhetta katsottava äkillisen mielenhäiriön oireeksi.
— Te näytätte molemmat aikamoisen hämmästyneiltä, sanoi täti Cornelia myhähdellen mielissään. Vapauduttuaan tuosta uutisesta oli hän nyt jälleen ennallaan. — Arveletteko, että olen liian nuori ja kokematon mennäkseni avioliittoon?
— Hyvä täti Cornelia — tuo tuli niin odottamattomasti, sanoi Gilbert, koettaen tointua hämmästyksestä, joka hänet tosiaankin oli vallannut. — Olenhan kuullut sinun sanovan toistakymmentä kertaa, ettet sinä menisi naimisiin edes maailman hienoimman ja komeimman miehen kanssa, vaikka hänet tuotaisiin hopeatarjottimella ja voisit käsitellä häntä hopeapihdeillä.
— Nyt ei suinkaan ole kysymys maailman hienommasta ja komeimmasta miehestä, kuten sanoit. Tuo ei sovellu Marshall Elliottiin.
— Mitä — Marshall Elliottin kanssako täti menee naimisiin? huudahtiAnna.
Tuo uusi yllätys antoi hänelle takaisin hänen puhekykynsä, joka viime hetkinä oli ollut lamassa.
— Niin, tiedätkös. Olisin viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana voinut saada hänet milloin tahansa, jos vain olisin viitsinyt viitatakaan häneen… Mutta luuletko, että olisin halunnut mennä kirkkoon tuollaisen vaeltavan heinäauman kanssa?
— Ihmettä ja kummaa… Tämä on oikein hauskaa… Toivotamme sinulle oikein runsaasti onnea, sanoi Anna, hämillään ja päästä pyörällä sanoja tavoitellen.
Tuollaista tapahtumaa ei hän ollut tiennyt odottaa — ei konsanaan hänelle olisi pälkähtänyt päähän, että hän vielä saisi onnitella täti Corneliaa hänen aiotun avioliittonsa johdosta.
— Paljon kiitoksia — tiesinhän kyllä, että toivoisit minulle onnea, sanoi täti Cornelia. — Sinä olet ensimmäinen hyvistä ystävistäni, joka saa asiasta tiedon.
— Mutta kuinka ikävää, että menetämme sinut, rakas täti Cornelia, jatkoi Anna, joka tunsi käyvänsä hiukan alakuloiseksi ja hempeämieliseksi.
— Rakkaani, ette te minua menetä, rauhoitteli häntä neiti Cornelia. — Ethän toki luule, että asetun asumaan lahden tuolle puolen Crawfordien ja Mac Allisterien ja muun roskaväen sekaan? Ei tule kysymykseenkään. Marshall muuttaa minun luokseni. Olen niin vihoissani ja kyllästynyt kaikkiin noihin renkeihin. Tuo Jim Hastings, jonka sain tänä kesänä, on ehdottomasti pahin laatuansa. Hän voisi saattaa kenet tahansa ottamaan aviomiehen. Ajatteles vain — eilen hän kaatoi kumoon koko kirnuuksen, niin että oiva paksu; kermani valui yli pihan. Ja luuletko hänen välittäneen vähääkään siitä, että voi meni hukkaan? Vieläkös mitä, ei puhettakaan siitä. Hän vain nauroi typerää nauruansa ja sanoi: "Kerma on hyvää maalle"… Eikös olekin miehen tapaista tuo, että keksii sanoa sillä tavoin? Sellaisiahan ne ovat. Mutta minä sanoin hänelle, ettei minulla ole tapana lannoittaa takapihaani paksulla kermalla.
— Minäkin toivotan sinulle onnea kaikissa mahdollisissa muodoissa, täti Cornelia, sanoi Gilbert juhlallisesti. — Mutta, lisäsi hän, voimatta vastustaa kiusausta, Annan rukoilevasta katseesta huolimatta, — minä pelkään että kultainen vapautesi on nyt mennyttä kalua. Kuten tiedät, on Marshall Elliott mies puolestansa.
— Minä pidän miehestä, joka tietää mitä tahtoo, julisti täti Cornelia. — Amos Grant, joka aikoinaan juoksi minun kintereilläni, oli oikea akka. Hän ei suinkaan tiennyt, mitä tahtoi. Eräänä päivänä hän hyppäsi lammikkoon hukuttautuaksensa — niin, ei minun tähteni — ja ehdittyään onnellisesti vedenpinnan alle alkoi hän uida rantaan. Täytyy tosiaankin olla mies osoittaaksensa sellaista päättäväisyyden puutetta… Toista on Marshall Elliott — jos hän olisi päättänyt hukuttautua, olisi hän myöskin suorittanut sen kunnollisesti.
— Ja sitten hänellä lienee myöskin hyvin kiivas luonto — niin olen kuullut, jatkoi Gilbert.
— Eihän hän olisikaan Elliott, ellei niin olisi. Siitä olen hänelle kiitollinen. Tulee olemaan oikein suunnattoman virkistävää ärsyttää hänet oikein vihan vimmoihin. Miehen, joka helposti tulistuu ja silloin tekee mielettömyyksiä, voi saada mihin tahansa, hänen ehdittyään rauhoittua. Mutta mitä mahtaakaan miehelle, jonka tyyneyttä mikään ei voi häiritä?
— Tiedäthän, että hän on vasemmistolainen, täti Cornelia?
— Siinäpä se — muutoinhan ei hänen olisi tarvinnutkaan kulkea suurinta osaa elämästään elävänä ihmeenä. Eikä taida olla suuria toiveita, että saisin hänet käännytetyksi, sanoi neiti Cornelia hieman tyytymättömällä äänellä. — Mutta ainakin hän on presbyteriläinen. Saanen kaiketi tyytyä siihen.
— Menisitkö naimisiin hänen kanssaan, jos hän olisi metodisti, tätiCornelia?
— En, siitä voit olla varma. Politiikka kohdistuu tähän elämään, mutta uskonto kumpaankin.
— Ja ajatteles, jos täti Cornelia kumminkin lopuksi tulee esiintymään kuolinilmoituksessa "jälkeenjääneenä".
— Enpä suinkaan. Marshall tulee elämään kauemmin kuin minä, siitä olen varma.
— Milloin häät pidetään? kysyi Anna.
— Kuukauden kuluttua. Morsiuspukuni tulee olemaan merensinistä silkkiä. Ja sitten halusin kysyä sinulta, arveletko, että minulla voisi olla huntu tuon merensinisen puvun kanssa? Olen aina ajatellut, että olisi niin hauskaa morsiamena olla huntu päässä. Marshall sanoo, ettei siinä hänen tietääksensä voi olla mitään estettä. Mutta miehillähän on yleensä niin huono arvostelukyky.
— Miksi ei sinulla voisi olla huntua, jos niin tahdot? sanoi Anna.
— No, kas, eihän toki kukaan tahdo kernaasti erota muista, sanoi täti Cornelia, joka ei ollut sanottavasti kenenkään kaltainen koko maan pinnalla. — Kuten sanottu, pitäisin paljon hunnusta. Mutta kenties se sopii ainoastaan valkoisen puvun kanssa yhteen? Rakkaani, sano suoraan, mitä ajattelet! Noudatan sinun neuvoasi.
— Luullakseni huntuja ei juuri käytetä muutoin kuin valkoisten pukujen kanssa, sanoi Anna, — mutta sehän on tykkänään makuasia, ja minun nähdäkseni herra Elliott on oikeassa, täti Cornelia. En näe mitään syytä, miksi sinä et panisi huntua, jos kernaasti tahdot sen tehdä.
Mutta täti Cornelia, joka tavallisesti aamupäivävierailuillaan oli puettuna ruskeakukkaiseen karttuuniseen aamupukuun, pudisti paheksuvasti päätänsä.
— Jos ei se ole yleisen tavan mukaista, en tahdo suinkaan pukeutua siihen, sanoi hän, omistaen hiljaisen huokauksen pettyneelle toiveellensa.
— Koska nyt olet päättänyt mennä aviosäätyyn, täti Cornelia, sanoi kujeilija Gilbert, — niin voin sanoa sinulle kolme oivaa sääntöä, jotka koskevat tapaa, miten aviomiestä on käsiteltävä. Isoäitini antoi ne ohjeiksi äidilleni hänen mennessään isäni kanssa avioliittoon.
— Luulisin tosin osaavani käsitellä Marshall Elliottia ilmankin sääntöjäsi, sanoi täti Cornelia. — Mutta annapa sentään kuulla!
— Ensi sääntö on: Saata hänet valtoihisi!
— On jo tehty. Edelleen!
— Toinen sääntö: Ruoki häntä hyvin.
— Kyllä. Paahtopaistilla ja lammasmuhennoksella. Entä sitten?
— Kolmas ja neljäs sääntö: Pidä häntä silmällä!
— Tuo oli tosi sana, sanoi neiti Cornelia ponnekkaasti.